Joona Korteniemi

Vanhoillislestadiolaisuuden rippikäytäntö on herättänyt viime aikoina keskustelua. Tässä kirjoituksessa nostan siitä esille joitakin teemoja ja kommentoin niitä hiukan.

Rippikäytännön juuret ja teologinen oikeutus

Joidenkin väitteiden mukaan rippi olisi myöhäinen keskiaikainen keksintö. Sellaisena se olisi lähinnä luterilaisuudelle vieras ihmisteko, joka olisi parasta hylätä kokonaan. Tämä kuva on mielestäni melkoisen kapea.

On ilmeisesti totta, että rippi kehittyi tarkalleen nykyisenlaiseksi vasta hiljalleen keskiajan mittaan. Muille kristityille tehdyllä synnintunnustuksella näyttää kuitenkin olleen tärkeä sija hengellisessä elämässä jo varhaiskirkossa. Jo Raamatun kaanoniin kuuluva Jaakobin kirje kehottaa: ”Tunnustakaa siis syntinne toisillenne ja rukoilkaa toistenne puolesta, jotta parantuisitte.”(Jk.5:16) Ensimmäiseksi katekismukseksi tai kirkkojärjestykseksi kutsuttu ”Kahdentoista apostolin opetus” eli Didakhe(ajoittuuu 50-160 jKr.) opastaa niin ikään: ”Tunnusta rikkomuksesi seurakunnassa äläkä tule rukoukseen huonolla omallatunnolla. Tämä on elämän polku” (4:14).Monien kirkkoisien, esimerkiksi Ignatios Antiokialaisen (kuoli noin 98 jKr.), Tertullianuksen (noin 155–230), Kyprianuksen (200 – 258) ja Augustinuksen (354 – 430) teksteissä näkyy jo varsin selkeäksi muodostunut rippikäytäntö.

Luterilaisesta näkökulmasta ripin voi nähdä ennen kaikkea tilanteena, jossa kristitty julistaa evankeliumia toiselle kristitylle.

Kristus käski julistaa ilosanomaa kaikille luoduille. Tätä voi tehdä niin julkisesti kuin yksityisesti. Evankeliumi on sanomaa siitä, että Jeesuksessa Pahan valta on voitettu ja siksi syyllisyyden ja kuolemanpelon valtaan ei tarvitse jäädä. Rippi on tilanne, jossa kristitty kertoo toiselle kristitylle syyllisyyttä ja pelkoa aiheuttavista asioistaan ja toinen lohduttaa häntä evankeliumin lupauksilla. Näin ymmärrettynä se sopii erittäin hyvin luterilaisen teologian perusteisiin.

”Tahrateologia”

Vanhoillislestadiolaisuuden on väitetty opettavan, että ihmistä ei vanhurskauta usko Kristukseen vaan rippi: Syntien tunnustaminen ja synninpäästö tuhoaisi synnit ikään kuin maagisena rituaalina. Ihminen on taivaskelpoinen vain mikäli hän on ehtinyt ”nollata” syntitilinsä vastikään.

Mielestäni tällainen väite on pahasti liioiteltu muttei kuitenkaan täysin tuulesta temmattu. Vanhoillislestadiolaisuudessa on kyllä vanhastaan varoitettu väärästä rippiopista ja muistutettu, ettei ripistä saa tehdä ”toista Kristusta”. Esimerkiksi suosittu ja sinällään kaunis kielikuva ”matkavaatteiden pesemisestä”voi kuitenkin synnyttää sellaista käsitystä, että rippi poistaa tahrat eli synnit tehtynä tekona ja että taivaaseen pääsee vain juuri ripittäytyneenä.

On erittäin tärkeää säilyttää puhtaana oppi uskonvanhurskaudesta: Ihminen kelpaa Jumalalle vain turvautumalla Kristukseen omana Vapahtajanaan, ei mitenkään muuten. Ei edes pyytämällä ahkerasti syntejään anteeksi. Kun uskon Kristukseen, olen joka hetki puettu hänen pyhyyteensä ja puhtauteensa. Kristuksessa minulla on synnit anteeksi joka hetki ja olen taivaskelpoinen, tuli lähtö missä tahansa ja milloin tahansa: ”Joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi” (Room.4:5).

Ripin erittäin tärkeä tehtävä on auttaa uskomaan vapaasti.Kun lankeaa syntiin, on vaikea omistaa Jumalan armoa omalle kohdalle. Saatana väittää, ettei armo voi noin suurelle syntiselle riittää. Jos syntejä jatkuvasti kertyy tunnolle ja vihollisen epäuskonsaarnaa kuuntelee kauan, on vaarana, että usko todella kuivuu ja kuolee. Kun langenut saa kuulla ripissä armonvakuutuksenja todistuksen syntien anteeksiantamuksesta, on taas helpompi uskoa anteeksiantamus myös omalle kohdalleen.

Rippisalaisuus

Rippisalaisuus on varmasti ehdottoman oikea pääperiaate, joka seuraa jo käskystä kohdella muita, niin kuin haluaisi itseään kohdeltavan. Jokainen varmasti ymmärtää, kuinka kauheaa olisi huomata ripissä tunnustamiensa asioiden kulkevan juoruna pitkin kyliä. Raamatussa Herra lupaa kansalleen: ”Minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi itseni tähden, enkä sinun syntejäsi muista.” (Jes.43:25) Lienee oikein, että rippi-isä tai -äiti, joka toimii ripissä Jumalan edustajana ja ”suuna”, pyrkii toimimaan tämän esikuvan mukaisesti suhteessa ripittäytyjään.

Nähdäkseni Jumalan sanasta ei kuitenkaan löydy yksiselitteistä ohjetta rippisalaisuudesta. Siksi siihen ei mielestäni pitäisi suhtautua juridisella ja byrokraattisella jäykkyydellä, jos näyttää ilmeiseltä, että rippiä käytetään vakavassa asiassa vakavasti väärin.

Jos pikkupoika tunnustaa isälle käyneensä hajottamassa naapurin Hilman kasvihuoneen, isä saarnaa sen anteeksi, mutta kehottaa lisäksi poikaa tunnustamaan rötöksen myös naapurin rouvalle ja sopimaan, miten hyvittää sen. Mikäli poika jänistää, naapurin juttusille lähdetään vaikka yhdessä isän kanssa. Jos poika piiloutuu puumajaan eikä suostu lähtemään Hilman puheille edes yhdessä isän kanssa, isän täytyy lähteä yksin ja sopia, miten jälkikasvu hyvittää vahingon.

Miksei sama pätisi vielä suuremmalla syyllä vakavissa rikoksissa? Rippi-isän tai -äidin vastuulla on huolehtia, että rikos ilmoitetaan viranomaisille ja että uhrit pääsevät turvaan. Joko niin, että rikollinen itse ilmoittautuu tai että hän ilmoittautuu yhdessä rippi-isän kanssa tai niin, että rippi-isä tekee sen yksin. Selvää tulisi mielestäni olla myös sen, että vakavaan rikokseen syyllistynyt ei voi ripittäytyä siitä ainoastaan uhrilleen. Samoin kuin yhdessä syntiin langenneet eivät voi toimia siinä asiassa toistensa rippi-isinä tai -äiteinä.

Toisaalta on ehkä hyvä muistaa myös se, että edelleenkin Jumalan täydellinen anteeksiantamus kuuluu jokaiselle, suurimmallekin syntiselle ja rikolliselle, vaikka hitlereille tai stalineille. Anteeksiantamuksen väärinkäyttö tulee estää, maallinen rangaistus on kärsittävä ja myötätunnon tulee olla ehdottomasti uhrin puolella. Silti kristinuskon paradoksaalisuuteen kuuluu sekin mahdollisuus, että suurrikollinen, joka turvautuu syntisenä Kristuksen haavoihin, pääsee paratiisiin, mutta ikänsä kunniallisesti elänyt joutuu ikuiseen onnettomuuteen hylättyään Kristuksen. Tämä on hyvä pitää mielessä, ei siksi, että vähättelisimme rikoksia ja hyvän elämän merkitystä, vaan siksi, ettemme väärinkäytösten säikäyttämänä panisi evankeliumia ”kortille”.

Ripin merkitys

Rippiä ei tule missään tapauksessa halveksia vaikka sen merkitys voidaan ymmärtää väärin ja sitä voidaan käyttää väärin. Oikein ymmärrettynä se on valtava hengellinen aarre. Toivottavasti rippi on uskovaisten keskuudessa ahkerassa käytössä myös tulevaisuudessa.

Elävä usko Kristukseen ei ole ihmisen omassa järjessä eikä voimassa. Siksi kukaan ei voi vain kylmästi ”päätellä”, että armon lupaukset kuuluvat hänellekin. Tarvitsemme sitä, että armo lasketaan ”matalalle” ja tuodaan juuri omalle kohdalle. Sitä varten ovat olemassa sana ja sakramentit, sitä varten on olemassa myös rippi.

Jokaisen rippiä vähättelevän tulisi lukea Isoon Katekismukseen kuuluva, Lutherin kirjoittama ”Lyhyt kehotus ripittäytyä”. Siinä hän puolustaa ripin korvaamattomuutta vahvoin sanoin:

Jos olet köyhä ja kurja, niin mene ja käytä parantavaa lääkettä! Jos joku tuntee kurjuutensa ja hätänsä, hän kyllä saa sellaisen halun ottaa lääkettä, että hän iloiten ja juoksujalkaa rientää sitä noutamaan. Ne taas, jotka eivät lääkkeestä välitä eivätkä tule omasta halustaan, menkööt meidän puolestamme menojaan. Tietäkööt kuitenkin, ettemme pidä heitä kristittyinä.

Me opetamme siis ihmisille, kuinka ihmeellisen kallisarvoinen ja lohdullinen aarre rippi on ja varoitamme heitä halveksimaan tällaista kalleutta, joka annetaan keskelle suurta hätäämme. Jos sinä olet kristitty, et ole ollenkaan sen tarpeessa, että minä sinua pakotan tai paavi sinua komentelee. Itse sinä pakotat itsesi tulemaan ja pyydät minulta, että pääsisit aarteesta osalliseksi. Mutta jos sitä halveksit ja ylpeänä elät ripittäytymättä, me päättelemme siitä, ette ole ensinkään kristitty eikä sinun kuulu myöskään päästä nauttimaan ehtoollisen sakramenttia. Sinähän halveksit sellaista, mitä ei yhdenkään kristityn sovi halveksia, ja näin on oma vikasi, ettet voi saada syntejäsi anteeksi. Onhan menettelysi varma merkki siitä, että halveksit myös evankeliumia.

Kaiken kaikkiaan, me emme tahdo tietää mistään pakosta. Mutta jos joku ei kuuntele eikä noudata saarnaamme ja kehotustamme, hänen kanssaan ei meillä ole mitään tekemistä eikä hänen pidä saaman muruakaan evankeliumista. Jos olisit kristitty, sinä juoksisit riemuiten sadan peninkulman päästä sitä saamaan. Ei sinua tarvitsisi pakottaa, vaan itse sinä tulisit ja pakottaisit meitä. Pakko on näet pantava toisin päin: me joudumme määräyksen alaisiksi, sinä pääset vapaaksi. Me emme ahdista ketään, sen sijaan sallimme ihmisten tungeksia luoksemme. Samoinhan meidän on pakko saarnata ja jakaa ehtoollista.

Kehottaessani ripittäytymään kehotan siis vain elämään kristittynä. Jos onnistun jälkimmäisessä, saan kyllä sinut ripillekin saman tien. Jos näet joku sydämestään haluaa olla hurskas kristitty ja elää synneistä vapaana ja omatunto iloisena, hänellä on jo oikea nälkä ja jano, hän tavoittelee leivänpalasta suuhunsa, hän on kuin takaa-ajettu, helteen ja janon vaivaama perua, kuten 42. psalmi sanoo: ”Niinkuin peura halajaa vesipurolle, niin minun sieluni halajaa sinua, Jumala.” Aivan samoin kuin peura kaipaa kipeästi raikasta lähdettä, niin minäkin ahdistuneena kaipaan Jumalan sanaa, synninpäästöä, ehtoollisen sakramenttia jne.

Silloin opetettaisiin rippia oikein, jos onnistuttaisiin herättämään halua ja rakkautta siihen, niin että ihmiset tulisivat ripille ja ahdistaisivat meitä enemmän kuin soisimmekaan. Paavilaiset vaivatkoot ja piinatkoot meidän puolestamme itseään ja muita, he kun eivät pidä tätä aarretta arvossa vaan torjuvat sen. Mutta me kohotamme kätemme ylistääksemme ja kiittääksemme Jumalaa siitä, että olemme päässeet tähän ymmärrykseen ja armoon.