Joona Korteniemi

Vanhoillislestadiolaisuuskaan ei valitettavasti ole säästynyt kaksinaismoralisminja kaksoiselämän ongelmalta, ihan arjen tasolla. Seurapuheissa kehotetaan yhä uskovaisia välttämään esimerkiksi alkoholia ja maailmallista viihdettä sekä pidättäytymään seksikokeiluista avioliittoon asti. Yhä edelleen suuri osa vanhoillislestadiolaisista, myös nuorista, kokee nämä opetukset omikseen ja pyrkii noudattamaan niitä arkielämässä.

Toisaalta suuri ja ehkä yhä suureneva joukko käy sujuvasti kuuntelemassa niitä mutta piut paut välittää niistä rauhanyhdistyksen ulkopuolella. Jopa siinä määrin, että seuroista lähdetään suoraan kaupungille viettämään kosteaa yöelämää. Youtubessa voidaan jaella tykkäyksiä niin Siionin lauluille kuin poppikappaleille ja kauhuelokuvillekin. Yhdessä asuminen ennen avioliittoa ei ilmeisesti ole sekään nykyään mahdottomuus, ainakaan suurissa kaupungeissa. On siis vaarana, että seuratodellisuus ja arkitodellisuus etääntyvät yhä kauemmas toisistaan. Seuratodellisuus uhkaa muuttua vain sanoiksi ilman kosketusta reaalimaailmaan.

”Hieno juttu”, joku ehkä ajattelee. ”Viimein vanhoillislestadiolaisuuskin alkaa vapautua ja ihmiset voivat ottaa vähän rennommin.” Olen kuitenkin eri mieltä. Ensinnäkin: Mielestäni nuo edellä mainitut opetukset ovat oikein ymmärrettyinä oikeasti hyviä, kauniita, tarpeellisia ja elämää suojelevia. On niitä ilmeisesti ymmärretty väärinkin, vaikkapa televisiota kartettu joskus kuin maagista pahaa talismaania.

Oikein ymmärrettynä on kuitenkin loistava asia, että kauheaa inhimillistä kärsimystä aiheuttavaan alkoholiin on nollatoleranssi, että alhaisia taipumuksia ruokkivaan viihdekulttuuriin pidetään selkeä turvaväli ja että toista ihmistä arvostetaan niin paljon, ettei käytetä häntä vain nautinnon välineenä vaan intiimeimmälle alueelle mennään vasta, kun sitouduttu rakastamaan kuolemaan asti. Tällaiseen myös Raamattu kehottaa, näin ymmärrän.

Toiseksi: Kaksoiselämällä ja kaksinaismoralismilla on tapana paaduttaa. Kun on jollain elämänsä osa-alueella epärehellinen, on helpompi olla sitä myös jollain toisella. Epärehellisyys ja paatumus ovat puolestaan tuhoisia suhteessa Jumalaan ja lähimmäisiin.

Mikä siis neuvoksi? Uskoisin, että on helpompi vastustaa maailman viettelyksiä,

1)      jos ymmärtää, miksi niitä kannattaa välttää,

2)      ja jos ymmärtää omistavansa jotain arvokkaampaa kuin mitä maailma tarjoaa.

Kannattaisiko meidän siis panostaa nykyistä enemmän siihen, että lapset, nuoret ja me kaikki ymmärrämme, miten niin sanotut armoneuvot suojelevat uskoa ja elämää? Kuuliaisuudellakin on toki oma tärkeä roolinsa uskon salaisuuden suojelemisessa, mutta ei ole ehkä sielunhoidollisesti viisasta vedota siihen joka käänteessä heti ensimmäisenä. Silloin koko tärkeä käsite voi nimittäin kärsiä vakavan inflaation ja menettää tehonsa.

Toiseksi: Kannattaisiko meidän ihan arkitasolla pitää enemmän esillä sitä kristillisyyden varsinaista aarretta: Jumalan sanomatonta rakkautta, joka loistaa meille kaikkein kirkkaimmin Jeesuksen ristinuhrissa. Silloin ehkä muistaisimme paremmin omistavamme jotain kaikkea maallista arvokkaampaa. Minusta ei kannata ainakaan ajatella, että tällainen olisi jotenkin ylihengellistä. Ei myöskään niin, että se vähentäisi jotenkin seurakuntaopin merkitystä ja arvoa. Seurakuntaoppi on erittäin tärkeä asia, mutta jos tämä ydin surkastuu, seurakuntaoppikin jää ontoksi.

Ainakin Laestadius aikoinaan näki parhaaksi lääkkeeksi viettelyksiä vastaan Vapahtajan kärsimysten sisäisen katselemisen:

Jos kristityt katsoisivat Jumalan Poikaa, joka on heidän velkansa maksanut: Mitä Hän on saanut kärsiä, ennen kuin hän sai kokoon sen verran, että Hän jaksoi heidän velkansa maksaa.

Jos, sanon minä, kristityt katsoisivat sitä suurta Ristinkantajaa: Kuinka monta raskasta ja tuskallista askelta hän on saanut ottaa, ennen kuin hän pääsi Pääkallonpaikalle, jossa pääsumma piti maksaa. Kuinka monta kyyneltä Hänen silmistään on vuotanut, ennen kuin Hän sai koron maksetuksi. Kuinka Hänen täytyi tehdä työtä yötä päivää ja huoata vihollisen ruoskan alla ja valittaa: ’Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?’

Kuinka verinen hiki juoksi hänen pyhästä ruumiistaan kuin virta – -ennen kuin Hän jaksoi lunastaa heidän velkakirjansa, jonka Isä naulitsi ristinpuuhun, sitten kun Hän oli vetänyt verisen ristin velkakirjan päälle ja kirjoittanut alle suurilla kirjaimilla: ’Syntisten velkakirja on maksettu Jumalan Pojan verelle, hiellä ja tuskallisella kärsimyksellä, joka täten kuitataan Golgatalla Pitkänäperjantaina.’

Jos, sanon minä, kristityt katsoisivat näitä Jumalan Pojan tuskia, joita Hän sai kärsiä, ennen kuin hän jaksoi heidän velkansa maksaa, niin vähemmän olisi halua kartuttaa uutta laskua. He koettaisivat hätäleipää syödä ja säästäen elää, ettei velka alkaisi uudelleen karttua.

Lukekaa nyt, kaikki katuvat ja uskovaiset, Jumalan Karitsan verellä kirjoitettu kuittaus teidän velkakirjastanne, joka on ristinpuuhun naulittu. Uskokaa, että teidän velkanne on maksettu, ja älkää enää uudestaan kartuttako velkaa, sillä silloin kukaties joudutte ulosottoon, ja te joudutte itse maksamaan sekä uutta että vanhaa velkaa viimeiseen ropoon asti. Amen.