Joona Korteniemi

Päivämies julkaisi keskiviikkona 30.10.2013 aukeaman kokoisen uutiskokonaisuuden SRK:n torstaina 24.10. järjestämästä tiedotustilaisuudesta (sivut 6-7). Sivun seitsemän alalaidassa oli pääsihteeri Tuomas Hännisen kirjoittama lyhyt artikkeli Pääsihteerin kommentti: Yksityinen rippi ja Kristuksen mieli. Teksti herätti vilkasta keskustelua muun muassa Kotimaa24-uutissivustolla.

Mielestäni artikkelissa oli positiivista ja kestävää erityisesti se, että ripin vastaanottaja velvoitetaan aktiivisesti huolehtimaan, että ripittäytynyt rikollinen ilmoittautuu viranomaisille ja uhrit pääsevät turvaan. Rippi-isän tai -äidin on suostuttava tällaiseen ”juhdan” rooliin huolimatta siitä, että se tuntuu raskaalta. Toivottavasti tämä jää tästä eteenpäin lähtemättömäksi osaksi vanhoillislestadiolaista opetusta: vastuuta ei voi paeta, rippisalaisuuden taakse ei saa piiloutua.

Joitakin asioita olisi ehkä voinut kuitenkin todeta selkeämmin: Esimerkiksi sen, miten rippi-isä toimii, mikäli ripittäytynyt rikollinen tuleekin toisiin ajatuksiin eikä lähdekään viranomaisten puheille suosiolla. Minusta on selvää, että tällöin ripin vastaanottajan on tehtävä lastensuojelu- ja rikosilmoitus omin päin. Varsinkin lasten hyväksikäyttäjä on vaarallinen rikollinen, joka ei hallitse itseään ja joka voi hetkessä tuhota toisen elämän. Siksi ei juuri kannata aikailla eikä odotella ”Jumalan aikaa” tai Hengen hedelmien esiintuloa. On toimittava hyvin ripeästi.

Hyvä olisi todeta erittäin selkeästi myös se, että rikoksen uhrilla on aina oikeus tehdä rikosilmoitus. Rikollinen voi kyllä pyytää uhriltaan anteeksi, mikäli tämä kestää kohtaamisen hänen kanssaan, mutta tällöin ei ole kyse rippitilanteesta eikä uhria missään tapauksessa sido minkäänlainen vaitiolovelvollisuus.

Minä(kin) jäin erityisesti miettimään Hännisen artikkelin viimeistä kappaletta. Siinä todettiin:

Ripin vastaanottaja on vastuullisessa asemassa. — Siksi ei ole väärin todeta yksityistä rippiä toivoneelle, että minusta ei ole tuon vastuun kantajaksi.

Sinällään on varmasti hyvä kiinnittää huomiota myös siihen, että kaikki uskovaiset eivät jaksa kantaa ripin vastaanottajan vastuuta. Vaikkapa lapset, kehitysvammaiset, kasvuikäiset nuoret, vakavista mielenterveysongelmista kärsivät ja hauraat vanhukset. Useimmille tämä lienee itsestään selvää, mutta kun meitä tunnetusti on moneen junaan, tätäkin lienee hyvä joskus alleviivata.

Nämä heikommat veljet ja sisaret tuskin kuitenkaan itse tiedostavat olevansa ripin vastaanottajiksi sopimattomia. Siksi he eivät todennäköisesti hyödy paljoakaan Päivämiehessä tarjotusta mahdollisuudesta kieltäytyä siitä. Enemmän ehkä auttaisi ripittäytyjille osoitettu kehotus harkita, kenelle asiansa kertoo.

Jos sen sijaan meille aikuisille, suhteellisen täysjärkisille ihmisille annetaan mahdollisuus kieltäytyä ripin vastaanottamisesta, se on kyllä monella tapaa ongelmallista, teologisesti ja sielunhoidollisesti.

Ensinnäkin: Miten sen voisi käytännössä toteuttaa? Kysyykö rippi-isä ripittäytyvältä, että liittyykö asiasi vakavaan rikokseen. Jos tämä kertoo sen liittyvän, vastaako rippi-isä: ”Nyt minulla on niin tiukka elämäntilanne, että en ikävä kyllä jaksa ottaa tunnustustasi vastaan. Mene jonkun toisen luo.”?

Vai keskeyttääkö rippi-isä ripittäytyvän synnintunnustuksen, kun alkaa kuulostaa siltä, että tämä aikoo kertoa vakavan rikoksen, ilmoittaen, ettei halua kuulla enempää? Tai jos ripittäytyjä ehtii kertoa koko asian, kieltääkö rippi-isä häneltä synninpäästön, kehottaen menemään jonkun toisen, vahvemman kristityn luo? Vai miten?

Kaikissa näissä tapauksissa olisi tietysti se ongelma, että ripin vastaanottajaksi pyydetty mutta sen torjunut jo tietää, että jotain todella vakavaa on tapahtunut. Siksi on vähintäänkin lain hengen ja ainakin viimeisessä esimerkissä myös kirjaimen vastaista, jos hän ei ilmoita siitä viranomaisille.

Toiseksi:  Jos opetetaan, että rippi-isä saa voimavarojen vähyyteen vedoten kieltäytyä ripin vastaanottamisesta, voi kysyä, käykö niin, että pahimmilla rikollisilla, jotka sitä evankeliumia kaikkein kipeimmin tarvitsevat, voi olla melko vaikea löytää kristillisyydestä rippi-isää. Kukapa kunniallinen kansalainen haluaisi häiritä mukavaa arkeaan kuuntelemalla jonkun hyväksikäyttäjän, murhaajan tai pahoinpitelijän rippiä. Jos siitä on mahdollisuus kieltäytyä, mahdollisuutta on aika suuri kiusaus käyttää. Ainakin minulla olisi.

Mutta entäpä jos rikollinen on vuosikymmeniä rukoillut Jumalalta voimia kertoa omaatuntoaan kalvavasta asiasta? Entäpä jos hän kokee torjutuksi tulemisen todisteena siitä, että sielunvihollinen oli oikeassa, ei tällaista asiaa voi saada anteeksi? Entäpä jos hän vaikka päättää päivänsä?

Elävän kristillisyyden suurin aarre on se, että Jumalan täydellinen anteeksiantamus on tarjolla jokaiselle joka hetki. Tätä aarretta on puolustettu historian saatossa moneen kertaan monissa vaikeissa taisteluissa. Pidetään siitä kiinni edelleen. Se on raamatullista: ”Jumalaton hyljätköön tiensä ja väärintekijä ajatuksensa ja palatkoon Herran tykö, niin hän armahtaa häntä, ja meidän Jumalamme tykö, sillä hänellä on paljon anteeksiantamusta.”(Jes. 55:7) Sen sijaan rippisalaisuudesta ei käsittääkseni ole Raamatussa selväsanaista ohjetta, joten siitä ei mielestäni tarvitsisi pitää kiinni byrokraattisen jäykästi, mikäli näyttää selvältä, että se on enemmän oikeuden ja totuuden esteenä kuin edistää sitä. Lähtökohtana rippisalaisuuskin on toki oikea.