Joona Korteniemi
Vanhoillislestadiolaisuudessa evankeliumin ytimeksi ymmärretään absoluutio eli synninpäästö. Se on oikein: Myös luterilaisiin Tunnustuskirjoihin kuuluvan Apologian eli Augsburgin tunnustuksen puolustuksen mukaan synninpäästö on ”evankeliumin varsinainen ääni” (XII uskonkohta). Olen kirjoittanut jo aiemmin vanhoillislestadiolaisen anteeksiantamus-keskeisen spiritualiteetin tuomasta lohdusta ja rauhasta täällä.
Toisaalta on hyvä muistaa, että evankeliumi on silti laajempi käsite kuin pelkkä synninpäästö. Kaikki Pyhän Hengen voimalla julistettu sanoma Jumalan armosta ja Kristuksen voitosta on evankeliumia, ja voi sellaisena synnyttää myös pelastavaa uskoa. Jos vaikkapa Apostolien teoista lukee apostolien ”todistuspuheita”, ne eivät läheskään aina sisällä synninpäästöksi tulkittavia sanoja. Julistus Jeesuksen elämästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta riittää ja synnyttää uskoa.
Esimerkiksi käy myös vaikkapa Laestadiuksen tunnettu kuvaus omasta uudestisyntymisestään. Hän kirjoitti vuonna 1852 lehdessään ”Huutavan ääni korvessa” kohtaamisestaan Milla Clemensdotterin kanssa:
Tällä tytöllä oli armonjärjestyksessä kokemuksia, joita en koskaan ennen ollut kuullut. Hän oli vaeltanut pitkiä matkoja etsiessään valkeutta pimeydessä. Vaeltaessaan hän oli lopulta tullut Noraan pastori Brandellin luo, ja kun tyttö avasi hänelle sydämensä, niin Brandell vapautti hänet epäilyksistä. Tyttö tuli hänen välityksellään elävään uskoon.
Ja minä ajattelin: tässä on nyt yksi Maria, joka istuu Jeesuksen jalkain juuressa. Ja nyt vasta, ajattelin minä, nyt näen tien, joka vie elämään; se on ollut kätkettynä, kunnes sain puhua Marian kanssa. Hänen yksinkertaiset kertomukset kokemuksistansa ja vaelluksistansa teki niin syvän vaikutuksen sydämeeni, että minullekin valkeni: minä sain sinä iltana, jonka vietin Marian seurassa, tuntea taivaallisen ilon esimakua.
Mutta Åselen papit eivät tunteneet Marian sydäntä, ja Maria tunsi myöskin, etteivät he olleet tästä lammashuoneesta. Olen muistava köyhää Mariaa niin kauan kuin elän, ja toivon kohtaavani hänet kirkkaammassa maailmassa toisella puolen hautaa.
Millan eli ”Lapin Marian” todistuspuhe ei selvästi sisältänyt synninpäästöä, varsinkaan ”Jeesuksen nimessä ja veressä”-sanoilla. Hän vain kertoi hengellisistä kokemuksistaan, siitä, miten Jumala oli ollut hänelle armollinen ja auttanut pimeydestä valoon. Laestadiukselle tämä oli kuitenkin elävää evankeliumia, jonka kuultuaan hän totesi: ”nyt näen tien, joka vie elämään; se on ollut kätkettynä, kunnes sain puhua Marian kanssa”.
Synninpäästön julistamista ei tule toisaalta lainkaan halveksia. Elävä, pelastava usko ei ole vain uskoa Jumalan ja Kristuksen olemassaoloon. Se on Kristuksen sovitustyön omistamista omalle kohdalle, uskoa Jeesukseen henkilökohtaisena Vapahtajana. Nimenomaan synninpäästöksi sanoitettu evankeliumi on varmasti suureksi avuksi siinä, että hätääntynyt omatunto jaksaa omistaa armon juuri omalle kohdalleen.
Hulluinhuonelainen 
Haluan kiittää sinua Joona näistä kirjoituksistasi ja ulostuloistasi keskusteluissa.
Olet harvinainen ”tapaus” vl-puhujien joukossa, kun uskallat tuoda rehelliset ajatuksesi esiin julkisesti.
Käsitykseni on, että tämä paljon puhuttu harhaoppi pitää sikäli yhä otteessaan, että silloin luodut käytänteet toimivat edelleen. Jos ajattelet hiukankaan toisin, kuin silloin saneltiin, sinua aletaan sairastaa ja sitä rataa edelleen. Tiedät, mitä tarkoitan.
Olen joutunut vuosikymmenien mittaan pohtimaan itsekseni, puolisoni ja vain muutaman ”luotetun” ystävän kanssa näitä kipupisteitä, joista nykyään puhutaan netissä eri sivustoilla yhä vilkkaammin. Nimittämäni kehärakennelma on estänyt tehokkaasti mahdollisuuden kyseenalaistaa asioita, jotka ovat olleet harhaopin vääriä painotuksia, joutumatta hoitiokokousrumbaan.
Olet niin nuori, että et voi tietää, millaisina ne todella koettiin, ellet ole saanut niistä rehellistä tietoa. Se kerrontakin on voinut olla kontrollin pelon takana.
Kerroit hyvässä ja erittäin tervetulleessa kommentissasi Kotimaan blogiini, ettei harhaoppia pitäisi demonisoida.
Olen oikeastaan varma, että myöhemmin ajattelet toisin, kun alat hahmottaa, mitä on rehellinen todellisuus kaikkine ulottuvuuksineen. Tunnelataus kaikissa näissä tilanteissa on se kaikkein suurin julmuuden määrä, jota harhaoppi vuosikymmenien mittaan kylvi pelkona, ahdistuksena, tuskana, sairastumisisna, kipuiluna, lopullisen epätoivon tunteena elämän pohjan ja turvan pettäessä, kun joutui ulos hengellisestä kodista yhtä aikaa omasta perheyhteisönsä kanssa evästettynä saatanan haltuun jättämisellä.
Pakkosynnytysoppi jatkaa vaikutustaan täysin palkein, vaikka nyt kuuluu jo ääniä, että kuoleman uhan edessä on lupa ehkäistä. Mutta mitä onkaan joutunut kärsimään jo sitä ennen. Todennäköisesti et nuorena miehenä pysty sitä edes laidasta ymmärtämään. Toivottavasti et tulevassa perheessäsikään koskaan.
Nämä harhaopin hedelmät ovat puristaneet sydäntäni monissa vaiheissa omissa kokemuksissa ja nähdessäni ympärilläni raskaita perhekohtaloita.
Keskusteluiden kiihtyessä ja jatkuvasti kerrotuista äitien uupumisista johtuen en enää jaksanut olla vaiti. Paine kasvoi ja oli pakko tulla esiin nimimerkillä.
Hyvin pärjäävien äitien ja perheiden määrä pimittää toiset ja ne on helppo ohittaa. Ei edes tajuta, että suuri perhe voisi olla muuta kuin normaalia touhua. Koska kristillisyytemme kasvaa enimmäkseen ”sisäsiittoisesti”, on kehittynyt jopa ”valiorotu”, joissa kulkee jo geeneissä ja perittyinä tapoina hyvät rahkeet selviytyä suurten perheiden kanssa.
Läheskään kaikilla ei rahkeet riitä.
Pakkosynnytysopin purkaminen ei vie mihinkään oikeutta vahvojen synnyttää edelleen samaan tahtiin 🙂 – sen sijaan tavalliset ja heikot kokisivat turvallisuutta ja perheet onnellisuuta jaksaessaan ja selviytyessään. Tietäisivät, ettei tarvitse jaksaa yli voimien.
Tiedän, että kirjoitus nimelläni olisi heti johtanut minut hoidettavaksi jne.
Sain juuri ennen blogin julkaisua eräällä keskustelupalstalla kommentoidessani hyvin kovan ja tyrmäävän tuomion kuin itse Heikki Saaren suusta aikoinaan. .
Edelleen kontrolli kuuliaisuuden nimissä aiheuttaa salamana epäkohtien viestintuojalle oman sieluntilan epäilyn, oman pesän mustamaalajan ja muutaman vielä pahemman syytöksen.
Suuri kysymys on, miksi Heikki Saaren ei annettu korjata harhaopetustaan, kun se hänelle lopulta kirkastui?
Miksi sitä ei haluta julkistaa, koska siinä prosessissa saattaisi olla avain, joka johdattaisi koko harhan purkamiseen.
TykkääTykkää
Haluaisin vielä tuoda lyhyesti esille aseet, joita käytetään tällaisten harhaopin epäkohtien viestintuojaa kohtaa.
Katkeruus : väärinkohdellulta kielletään täysin valitusoikeus kohtelustaan ja päinvastoin häneltä edellytetään anteeksipyytöä heiltä, jotka ovat väärinkohtelun takana.
Syytetään mustamaalaajaksi yms.
On selvä ero mustamaalaajalla ja viestintuojalla. Mustamaalaaja haluaa sanoilaan pahaa, mutta viestintuoja hyvää ja oikeudenmukaisuutta väärin kohdeltuja ja siitä kärsineitä kohtaan.
TykkääTykkää
Kiitos paljon kommenteistasi, vl-seniori. Se, mitä kirjoitat, vaikuttaa tulevan sydämestä asti.
Kunpa Jumala antaisi meille taitoa ja viisautta käsitellä nämä asiat joka suhteessa rehellisesti. Kunpa tämä prosessi ei aiheuttaisi vain maallistumista ja maailmaan mukautumista vaan veisi meitä lähemmäs Jeesuksen rakkaudesta palavaa sydäntä.
Kerrot, että kirjoittamasi asiat ovat ”puristaneet sydäntäsi”. Ymmärrän tunteen hyvin. Ovat nämä minulllekin maksaneet jo monta unetonta yötä. 🙂
TykkääTykkää
On mahtavaa että vl-seniorin tarina saa tulla kuulluksi. Kysymys onkin siitä,
millaiset kertomukset saavat tulla nähdyksi ja kuulluksi Siionissa. Ja nyt kaivataan
juuri särkyneiden ja heikoimpien ääntä, niiden ääntä, jotka on vaiennettu tai
ohitettu, tai jätetty huomiotta.
Elämän todellisuus, myös uskovaisen ihmisen elämä, sisältää aina sekä valon että
varjopuolen Kumpikin on todellista, eikä sulje toisiaan pois, tai tee toista
olemattomaksi. Toisaalta juuri pimeys näkyy hyvin valoa vasten ja toisin päin.
Elävässä uskossa olevan ihmisen elämä voi olla suurta sisäistä rauhaa ja iloa,
turvallista sekä elämän eheyttä ylläpitävää ja suojelevaa. Se on luottamusta Jumalan
lupauksiin, antaa mahdollisuuden aloittaa joka päivä ja hetki alusta evankeliumin
turvin. Se antaa voimaa kohdata elämän vastoinkäymisiä ja uudistaa meitä sisäisesti
kohti Kristuksen tuntemusta.
Mutta, koska elämme raadollisuuden ja kärsimyksen maailmassa, emme voi elää
”henkipalloina” ilman reaaliteettien tunnustamista. Tämä tarkoittaa sitä, että
meidän on huomioitava vastuullisina ihmisinä myös ns.
sosiaalieettinen todellisuus. Emme voi ajaa opetuksillamme ihmisiä esim.
itsesuojeluvaiston tukahduttamiseen, jota esim. ison perheen äidin / isän jatkuva
väsymys, henkinen epätasapaino tai ruumiillinen oire viestittää. Emme voi myöskään
jättää muiden lasten tarpeita huomioimatta, kun hoidamme vastasyntynyttä. Tämä
johtaa ennenpitkää perheen sisäiseen epätasapainoon, jossa turvallinen
kasvuympäristö on uhattuna, ja siten uhkaamassa elämää suojelevaa tasapainoa. Jos
olemme elämän puolella, olemme ennenkaikkea vahvistamassa kokonaisvaltaista
tasapainoa, jossa kaikkien tarpeilla on oikeus olla olemassa ja jokainen
perheenjäsen saa tulla kaltaisenaan nähdyksi ja kuulluksi. Jos jollakin on paha
olla, se on oikeus ilmaista ja sanoa ääneen, eikä sitä lakaista maton alle, jossa
lika rupeaa haisemaan. Näin tulisi olla myös Siionin sisäisessä toiminnassa. Jos
heikoimman ääni ei saa kuulua, silloin on vallalla vahvimman valta.
Se miten elämää suojelevaa tasapainoa tuetaan ja etsitään, riippuu jokaisen perheen
dynamiikasta. Yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua ei ole olemassa, tilanteet on ratkaistava
kunkin yksilön ja perheen lähtökohdista käsin. Joskus tarvitaan ns. hätäratkaisuja,
joilla pelastetaan se, mitä vielä pelastettavissa on.
Jumalan valtakunta ei voi kuitenkaan ”liudentua” maailmaan ja olla kaikkien
liberaalien tuulien vietävissä. On olemassa Pyhä Evankeliumi, jota saarnataan Pyhän
Hengen vaikutuksesta, on olemassa Jumalan Sana, joka tulee lihaksi Kristuksessa.
Meidän tulee käydä ns. dialogia Jumalan sanan ja evankeliumin kanssa, kun
koettelemmme ajan ilmiöitä. Kun sovellamme evankeliumia käytännön elämän tasolle,
silloin keskiöön nousee heikkous ja hauraus, avuttomuus ja puolustuskyvyttömyys.
Meidät kaikki on kutsuttu Kristuksen esimerkin mukaisesti palvelemaan ja suojelemaan
juuri heikointa.
TykkääTykkää
Näin se on.
Jumala, joka on olemukseltaan Elämä, on aina elämän puolella. Samoin Jumalan lapsenkin tulee olla. Toisaalta tämä ohjaa suhtautumaan lähtökohtaisen positiivisesti uuteen ihmiselämään, pitämään sitä Jumalan lahjana ja siunauksena. Toisaalta se kehottaa hoivaamaan jo olemassa olevaa elämää.
Joskus nämä kaksi periaatetta voivat joutua tuskalliseen ristiriitaan. Näihin ristiriitatilanteisiin on vaikea antaa ulkopuolelta yksityiskohtaisia ohjeita, koska tilanteet, ihmiset ja perheet ovat niin erilaisia.
Tällaisessa tilanteessa lienee viisainta kehottaa jokaista pariskuntaa ratkaisemaan itse, mitä nuo kaksi yllä mainittua periaatetta tarkoittavat heidän tilanteessaan. Tietysti on tärkeää, että uskovainen tekee tärkeät ratkaisunsa rukoillen ja omaatuntoa herkällä korvalla kuunnellen, ei ylimielisellä varmuudella.
Liberaaliteologian suurin ongelma on siinä, että se karsastaa puhetta synnistä, persoonallisesta Pahasta eli saatanasta ja kuolemanjälkeisestä rangaistuksesta eli kadotuksesta tai helvetistä.
Toki on totta, ettei julistus saa vääristyä paholaisella ja helvetillä pelotteluksi. Jos näin käy, on oikein puhua lakihenkisyydestä ja hengellisestä väkivallasta. Elävän kristillisyyden tärkein tehtävä on julistaa ilosanomaa Kristuksen valmistamasta ikuisesta onnesta.
Kuitenkin on myös niin, että ilosanoman voi ymmärtää oikein vain silloin, jos ymmärtää pahan, syyllisyyden ja kuoleman ongelman. Armoa tarvitsee vain syntinen, anteeksiantamusta vain paljon rikkonut, pelastusta vain se, joka on hädässä, Vapahtajaa vain synnin kahlitsema. Evankeliumi, ilosanoma, vaatii siis välttämättä ”kontekstikseen” myös julistusta synnin ja persoonallisen Pahan todellisuudesta.
Tätä ev-lut. kirkossa jylläävä teologinen liberalismi ei näytä ymmärtävän. Siksi minusta on hyvin surullista, että monet ns. ”vanhoillislestadiolaisuuden uudistajat” näyttävät omaksuneen liberaaliteologian lähes kritiikittömästi. He ovat esittäneet paljon aiheellistakin kritiikkiä, mutta tässä ratkaisevan tärkeässä asiassa he näyttävät minusta menevän pahasti harhaan.
TykkääTykkää
Itse en myöskään kannata ns. liberaaliteologiaa, koska silloinhan käy kalpaten koko
Kristuksen kirkolle. Jumalan Sanan tulisi toimia peilinä ihmisen elämässä, jolloin kristitty ihminen kysyy
elämällään ja valinnoillaan Jumalan tahtoa ja Kristuksen mieltä. Mikäli taas Jumalan
ilmoitus rakennetaan ihmismielen mukaiseksi, modernin ihmisen ajatteluun sopivaksi,
se on erittäin altis kaikkien tuulien ja vaihtelevien ”ismien” riepoteltavaksi, ja
jäljelle jää pelkkä tyhjä kuori. Tämäkin on kristillisen kirkon historiassa koettu
asia.
Kristuksen kirkko elää kuitenkin muutuvassa ajassa ja jokainen aikakausi haastaa
omilla erityiskysymyksillään kristillistä uskoa. Tämän hetken
erityishaasteina ovat individualismi ja yksilön vapaus suhteessa erityisesti
seksuaalimoraalisiin kysymyksiin. Näin oli myös 30-40 vuotta sitten, jolloin
Siionissa reagoitiin voimakkaasti nimenomaan seksuaalisen
vapautumisen tuomaan holtittomuuteen. Samalla synnillistettiin lähes kaikki maailman
ilmiöt ja vaadittiin yksityiskohtaista puhdasoppisuutta. Tämä johti
surullisenkuuluisiin hoitokokouksiin. On huomioitava, että samantyyppistä ilmiötä
esiintyi myös muissa uskonnollisissa liikkeissä, siis jyrkkä puhdasoppisuuden
vastareaktio maallistumiseen. Nyt voimme
tarkastella ajanjaksoa objektiivisemmin ja miettiä, missä määrin silloiset tulkinnat
olivat oikeita, ja missä kohdin mentiin liian kireiksi,
voidaanko jotakin silloin särkynyttä vielä korjata.
Kuinka paljon voimme sitten tulla vastaan liberalistista, modernin tieteen varaan
rakennettua maailmankatsomusta, ilman että hukkaamme itsemme ja uskomme? Itse uskon,
että moderni tiede pyrkii totuuteen, mutta eri lähtökohdista ja intresseistä käsin
kuin kristillinen usko. Yksistään tieteen anti ihmisen elämän tarkoituksen
pohdintaan, moraalisten ongelmien sekä oikean ja väärän tulkintaan on liian ohut.
Itse olen sitä mieltä, että mikäli uusin tutkimus ja tiede valottaa ihmisen elämän
todellisuudesta tietoa, jota voidaan hyödyntää elämän suojelemiseen ja
varjelemiseen, se voidaan kiitollisuudella ottaa vastaan hyvällä omalla tunnolla.
Mikäli taas jokin sotii selkeästi elämän kunnioittamista vastaan tai sortaa heikommassa asemassa olevaa, sitä tulee välttää ja siitä tulee pyrkiä pois. Ja
syntiähän on juuri se, mikä on elämän järjestystä ja tasapainoa rikkovaa, kaaosta aiheuttavaa ja elämää tuhoavaa. Kaikesta emme voi kuitenkaan etukäteen tietää, onko jonkin asia uskolle ja elämälle vahingollista vai ei.
Synti ja pahuus on todellista eikä siitä saarnaamisesta tule missään nimessä vaieta.
Pahuuden kieltäminen on epärehellistä. Ihmisen tulee nähdä oma sisäinen
taipumuksensa pahuuteen ja oltava hereillä myös elinympäristössään ilmenevälle
pahuuden eri ilmenemismuodoille, ehkäpä kätketyillekin. Pahuuden ja syntisyyden tiedostaminen on avain armoon ja samanaikaiseen vastuun kantamiseen. Pahuuteen on aina reagoitava vahvasti, varsinkin jos sen kohteena ovat puolustuskyvyttömät lapset.
TykkääTykkää
Kirsi:
”Itse olen sitä mieltä, että mikäli uusin tutkimus ja tiede valottaa ihmisen elämän
todellisuudesta tietoa, jota voidaan hyödyntää elämän suojelemiseen ja
varjelemiseen, se voidaan kiitollisuudella ottaa vastaan hyvällä omalla tunnolla.
Mikäli taas jokin sotii selkeästi elämän kunnioittamista vastaan tai sortaa heikommassa asemassa olevaa, sitä tulee välttää ja siitä tulee pyrkiä pois. Ja
syntiähän on juuri se, mikä on elämän järjestystä ja tasapainoa rikkovaa, kaaosta aiheuttavaa ja elämää tuhoavaa.”
Olen yhä vakuuttuneempi, että kristillisyydessämme ei ollut ennen ns. 70-luvun harhaoppia käytännössä samanlaista ”pakkosynnytysoppia”, joka tuolloin langetettiin uskovaisten lisääntymisvaatimukseksi.
Jo silloisen julkilausuman sanamuoto nostattaa niskakarvat pystyyn tämän ajan uskovaiselle ( varsinkin naisille ) ja mielestäni nyt olisi enemmän kuin kohtuullkista osoittaa, missä ovat kyseisen pakon juuret.
Tähän liittyen olisi historiallisesti mielenkiintoista tietää oikein faktatasolla, kuinka totaalinen muutos seurasi tuolloin uskovaisten keskimääräisessä perhekoossa.
Haluaisin, että nyt huomioitaisiin ja tunnustettaisiin rehellisesti, miten pakkosynnytysoppi alkoi ja miksi. Miksi silloinen lääketieteen kehityksenä syntynyt e-väline rinnastettiin aborttiin – ihmisen murhaamiseen.
Totuus kun kuitenkin on, että sukusolu ei ole ihminen ja sikiämättömiä ihmisiä Jumala ei ole luonut.
” Kaikesta emme voi kuitenkaan etukäteen tietää, onko jonkin asia uskolle ja
elämälle vahingollista vai ei.”
70-luvun harhaopin asenne televisioon lähti sellaisesta ihmismielestä, joka suhtautui ajalliseen tiedonvälitykseen ylivarovasti ja saattoi lähestyä jopa taikauskoa. Toki tv-viihde alusta asti on näkynyt huonona. Mutta samanlainen valintatehtävä uskovaisella on uskovaisella omantunnon mukaan kaikissa asioissa.
Tänä päivänä sen ajan harhaoppi näyttäytyy meille oppiensa ja niiden seurausten valossa monessa mielessä tuhoisalta, jos vain uskallamme katsoa asioita rehellisesti.
Esimerkeistä ei ole pulaa. Ne vain mieluusti haluttaisiin sulkea vahvojen ja onnistuneiden perheiden taakse piiloon ja mitätöidä vaikenemalla ja unohtamalla.
Sitäpaitsi on niin paljon myös sellaisia uskovaisia, joita pakkosynnytyoppi ei ole henkilökohtaisesti mitenkään kohdannut omassa elämässään – kuten sinkut, lapsettomat ja he, joille monesta syystä ei tule paljon lapsia.
Tavallistenkin – normaalirahkeilla varustettujen perheiden kipuilut pakkosynnyttämisen edessä on pidetty uskovaiselle kuuluvana ristinä. Ikäänkuin Jeesuksen risti ei riittäisi ja meidän tulisi maksaa syntimme omalla ristillämme tässä asiassa.
Silloinhan Jeesuksen lunastus olisi ollut turha!
Ettei vain unohtuisi, että yksikin lapsi on Jumalan lahja, eikä meitä ole luotu pelkästään lisääntymään.
Silloisen harhaopin tuojat halusivat hallita ”laumaa” tavalla, joka ei ollut oikein ja se pitää uskaltaa sanoa.
Se hallinta sulki kokonaan lauman jäsenten oman omantunnon käytön ja vaati kaikkien omattunnot itselleen ja kontrolliin tiukalla kuuliaisuuskäytännöllä.
Olisi tärkeää havahtua näiden piirteiden rehelliseen tunnustamiseen ja niistä selkeästi eron tekemiseen – yhteisesti.
Sellaista sanotaan tilitykseksi.
Harhaopin todellinen tilitys on yhä tekemättä.
Kirsi, sinun kommenttisi viimeinenkin kappale on painavaa totuutta, mm: ”Pahuuden kieltäminen on epärehellistä. Ihmisen tulee nähdä oma sisäinen taipumuksensa pahuuteen ja oltava hereillä myös elinympäristössään ilmenevälle pahuuden eri ilmenemismuodoille, ehkäpä kätketyillekin. Pahuuden ja syntisyyden tiedostaminen on avain armoon ja samanaikaiseen vastuun kantamiseen. Pahuuteen on aina reagoitava vahvasti, varsinkin jos sen kohteena ovat puolustuskyvyttömät lapset”.
Vahvojen ja jaksavien vanhempien suuretkin perheet ovat ihailtavia, mutta vastaavasti uupuneiden vanhempien lapset voivat kärsiä jopa loppuikänsä jäätyään vaille kunnollista hoivaa, huolenpitoa ja välittämistä.
TykkääTykkää
Tekee mieli kysyä teiltä Kirsi, Joona ja muut lukijat, näettekö laillani tarpeelliseksi käydä parempaa ja rehellisempää keskustelua/tilitystä tästä viimeisestä harhaopista – sen vääristä painotuksista ja niiden seurauksista kristillisyytemme sisällä?
Oletteko pohtineet ns. pakkosynnytysopin perusteita, ovatko ne raamatullisia?
Oletteko miettineet, miksi 70-luvun harhaopin seurauksia ei ole korjattu yhteisenä ilmiönä, vaan selitetty vain yksittäisinä ylilyönteinä, siis SRK:n taholta?
Saako uskovainen tällaisia miettiä?
Saako uskovainen lukea tutkijoiden selostuksia harhaopin tapahtumista?
Miten uskovaisen tulisi suhtautua järkyttäviin, hoitokokouksissa tapahtuneisiin vääryyksiin, joista kirjoitellaan keskustelupalstoilla? Entäs omiin järkyttäviin muistoihin niistä?
Olivatko Suomessa ja muuallakin vuosikymmenen ajan alltoina kulkevat massahoitokokoukset siunauksellisia, vaikka silloin oli kyse harhaopista?
Keneltä pitäisi kysyä, kun kysytyttää?
Mitä seurauksia on, jos kysyy livenä?
Anteeksi, kun kysyn näin paljon ja näin suoraan! Se johtuu siitä, että seniorina näen kristillisyytemme vaiheet – valo- ja varjopuolineen – muuttuneina. Samalla näen voimakkaasti selvityspaineen kasvun tapahtuneista harhaopin seurauksista.
Uskon, että harhaopin todellinen tilitys koituisi meille kaikille yhteiseksi oppimiseksi ja sitä kautta yhteiseksi ja henkilökohtaiseksi siunaukseksi.
Haluammeko sitä vai emme?
TykkääTykkää
Vl-seniori kysyi viestissään, saako uskovainen miettiä 1970-luvun
harhaopppien ja hoitokokouksien vaikutuksia ja traumoja tämän hetken uskovaisten elämään? Oma vastaukseni on: kyllä ehdottomasti. Kysymyshän on tämän hetken todellisuuden ja historian näkemisestä rehellisesti. Näinhän jokaisen ihmisen tulisi tehdä myös omassa elämässään, jotta voisi kokea itsensä ehjäksi ja osaisi toimia vastuullisesti.
Millä tavoin yhteisöllinen trauma puretaan siten, ettei aiheuteta kaaosta tai lisää uhreja?
Ns. kokemushistoriallinen menetelmä perustuu yksilöiden kertomuksiin siitä, miten he muistavat ja kokivat asiat. Tutkijan/ tutkijoiden
tehtävänä on kerätä kertomukset, koota ne yhteen, etsiä niistä yhteisiä tekijöitä ja tehdä johtopäätökset. Tutkimuksen myötä voimme samaistua yksilöiden kertomuksiin ja näin, kenties vuosikymmeniä jatkuva,
eheytymisprosessi voi alkaa. Tämä johtaa parhaimmassa tapauksessa
yhteisöllisen avoimuuden ja rehellisyyden lisääntymiseen, sekä
hengelliseen elpymiseen yksilön ja yhteisön tasolla, ja näin johdattaa meitä lähemmäksi Vapahtajamme sisäistä tuntemista. Ei tarvitse lähteä kapinallisena ovet paukkuen ja ahdistuneena ulos, jos saa tulla kotonaan kuulluksi ja nähdyksi. Ja jos on jo ehtinytkin lähteä, voi palata takaisin siihen ehdottomaan Kristuksesta vuotavaan ”alkurakkauteen”, josta erityisesti monet ihanat vanhat Siionin laulut puhuvat. Olemme kaikki enemmän tai vähemmän uhreja ja syyllisiä, pääasia ettemme pakene vastuuta, emmekä yritä paeta ja vääristellä totuutta.
Samalla tavoin kuin esim. perheen sisäisen puhumattomuuden purkaminen tai ns. luurangon kolistaminen ulos kaapista, jolloin kaikilla
perheenjäsenillä on oikeus tulla kuulluksi ja jokaisen kokemus otetaan vähättelemättä todesta. Perheen sisällä joku voi kokea, ettei ole mitään selvitettävää ja kaikki on ok, mutta joku perheenjäsen on saattanut kokea tulleensa väärin kohdelluksi. Tärkeintä on luoda hyväksyvä ja turvallinen ilmapiiri Siioniin, joka tarkoittaa että arimmatkin lampaat tulevat kuulluiksi. Tässä kohdin vastuu on suuri erityisesti seurakunnan
paimenilla.
Keskustelua voidaan käydä julkisesti tai pienemmissä vertaisryhmissä, voidaan tehdä tutkimusta jne. Pääasia että tuska tulee näkyväksi, jotta se voidaan käsitellä sekä henkisellä että hengellisellä tasolla.
TykkääTykkää
Kiitos, Kirsi – viisaasti kirjoitat!
Käsittelet tätä yhteisöllistä traumaa, jonka näen selkeästi harhaopin seurauksena.
Eikö olisi tärkeää, että harhaoppi tulisi nyt käsiteltyä rehellisesti, koska se näyttää jatkuvan, ellei sitä käsitellä yhteisesti? Lisäksi paineet koko harhaopin tilitykseen kasvata koko ajan johtuen nykyisen media-ja keskustelukentän mahdollisuuksien.
Jatkuessaan se näet aiheuttaa kaiken aikaa kärsimystä ja ristiriitaa.
Eikö olisi suorastaan elintärkeää hoitaa harhaoppi niin, että sen seuraukset paljastuisivat heillekkin, jotka eivät sitä näe ja tunnista?
Itse uskon, että varsinkin massahoitokokousten tapahtumat ovat monilla ( niissä olleilla ) täysin lukkojen takana käsittelemättöminä ja selittämättömän pelon kanssa sinne tungettu vaatimuksella unohtaa. Tämä on taannut sen, että näin kauan on annettu niiden aiheuttama vääryyden taakka jatkua. Ei vain silloin uloshoidettujen – vaan kollektiivisesti koko laumaan kohdistuen. Sama vääryys, vaikka eri lopputulos.
Jos joku koki niissä hoidoissa aitoa iloa vapautuessaan omista synneistään, auttoiko siihen pelko hoitokokousmiehiä, vai harhaopin pelottelua kohdatessaan?
Vertaat tätä ilmiötä perheen sisäisen puhumattomuuden purkamiseen. Siitä tulee mieleen, että mahdatko toimia ammatiksesi psykologian alueella 🙂
Kyllähän tällainen valtavan laaja uskonnollinen tapahtumaketju, joka alkoi massahoitokokouksilla ja on saanut vaikuttaa vuosikymmeniä, on todella joukkopsykologinen ilmiö inhimillisesti. Sen vaikutukset uskovaisiin ovat olleet todella mittavat, kun sen alkaa tajuta.
Kirjoitat aivan oikein, että tässä asiassa vastuu on suuri erityisesti seurakunnan paimenilla.
”Keskustelua voidaan käydä julkisesti tai pienemmissä vertaisryhmissä, voidaan tehdä tutkimusta jne. Pääasia että tuska tulee näkyväksi, jotta se voidaan käsitellä sekä henkisellä että hengellisellä tasolla.”
Tuo on erittäin hyvin sanottu, mutta oletko nähnyt, miten kohdellaan heitä, jotka yrittävät tuoda näitä kärsimyksiä ja tapahtuneita vääryyksiä esiin?
Tiedostatko, mikä on kohtelun syy?
Vielä kerran kauniit kiitokset vastauksestasi, Kirsi 🙂
TykkääTykkää
Kiitos vl-seniori kommenteista.
Kysyit lopuksi: ”…oletko nähnyt, miten kohdellaan heitä, jotka yrittävät tuoda näitä kärsimyksiä ja tapahtuneita vääryyksiä esiin?…Tiedostatko, mikä on kohtelun syy?”
Olen jonkin verran joissakin seurapuheissa kuullut puhuttavan näiden 1970-ja 1980-luvun taistelun vuosista, jotka on koettu ensisijaisesti siunauksellisina. Tämä puhe on kuitenkin vain osa totuudesta, jolla on taas vaiennettu asiat toisella tavoin kokeneiden ääni. Oma henkilökohtainen kokemukseni on erittäin ohutta, mutta muistan hyvin muutamia hoitokokouksia, joissa itsekin olin alle kouluikäisenä paikalla, ja kuuntelin ja näin omin silmin ja korvin, kuinka ihmiset jonottivat ry:n eteen tekemään parannusta, ja kuinka joillekin ei saarnattu evankeliumia, vaikka itkien pyysivät ja kävivät montakin kertaa anomassa. Se vaikutti pitkäksi aikaa myös omaan lapsen uskooni siten, että uskon asia näyttäytyi pelottavana ja ehdollisena: jos et TEE näin tai näin, et ole oikein uskomassa. Uskon asia näyttäytyi siis osittain suoristuskeskeisenä teatterina. Tämä vaikutti pitkälle varhaisaikuisuuteen asti. Luulen, etten ole ainoa, kenelle tällainen kokemusmaailma on jäänyt päälle.
Pelko lienee se syy, mikä estää ihmisiä käsittelemästä vaikeita asioita. Pelko siitä, että oma maailmankatsomus sortuu, jos uskallan ajatella ja kyseenalaistaa. Lisäksi voidaan pelätä, että pintaan nousee liian ahdistavia muistoja. Torjunta on yksi keino pitää elämä ns. kuosissa, kun ei puhu asioita, niitä ei ikäänkuin ole olemassa. Kuitenkaan totuus ei muutu miksikään siitä, paetaanko sitä vai kohdataanko se pelkäämättä. On meille kaikille kipeää nähdä, että myös Jumalan valtakunnan sisälle kätkeytyy mitä suurinta julmuutta ja vääryyttä, joka voidaan ”kuorruttaa” pyhyydellä. Tämä ei ole Kristuksen evankeliumin syy. Siksi tuntuukin erikoiselta, jos ei uskalleta nostaa ns. ”kissaa pöydälle”. Mutta uskon, että tulee aika, jolloin tämäkin taakka voidaan tuoda kokonaisuudessaan päivänvaloon,
1 Joh.4:18 ”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta; ja joka pelkää, se ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa.”
TykkääTykkää
”henkilökohtainen kokemukseni on erittäin ohutta, mutta muistan hyvin muutamia hoitokokouksia, joissa itsekin olin alle kouluikäisenä paikalla, ja kuuntelin ja näin omin silmin ja korvin, kuinka ihmiset jonottivat ry:n eteen tekemään parannusta, ja kuinka joillekin ei saarnattu evankeliumia, vaikka itkien pyysivät ja kävivät montakin kertaa anomassa. Se vaikutti pitkäksi aikaa myös omaan lapsen uskooni siten, että uskon asia näyttäytyi pelottavana ja ehdollisena: jos et TEE näin tai näin, et ole oikein uskomassa. Uskon asia näyttäytyi siis osittain suoristuskeskeisenä teatterina. Tämä vaikutti pitkälle varhaisaikuisuuteen asti. Luulen, etten ole ainoa, kenelle tällainen kokemusmaailma on jäänyt päälle.”
Etpä ole ainoa. Samanlaiset on muistikuvat minullakin, olemmehan samaa vuosimallia. Mutta samallapa kerron, että omalla kohdallani ne hyvin monet häpeän ja syyllisyyden tunteet, jotka ovat varjostaneet ja muokanneet omaa elämääni, eivät ole peräisin pääasiassa omista henkilökohtaisista ”70-luku-kokemuksistani”.
Olen kokenut, ja väsymiseen asti esimerkiksi psykologini kanssa puhunut siitä, että ennen kaikkea paljon pahaa, ahdistavaa, suorituskeskeisyyttä, lakihenkisyyttä, pelkoa ym. siirtyi meihin vanhempiemme kautta. En voi väistää ajatusta siitä, että nimenomaan heidän uskonkäsityksiinsä, tapoihinsa ja näkemyksiinsä piirtyi 70-luvun henkeä ja opetusta. Heistä jotkut ns. lensivät pihalle, jotkut tulivat sidotuiksi, ja loputkin oppivat elämään kieli keskellä suuta. Ja oppivat pelkäämään, ja oppivat siirtämään pelon lapsilleen – ja vielä huomaamattaan.
Toivon sydämestäni, että häpeä ja syyllisyys, muut negatiiviset tunteet ja kokemukset eivät veisi elämisen ja uskomisen iloa.
Toivon, että usko Jumalaan ja Jeesukseen säilyisi, vaikka niin paljon tuntuu luhistuvan ympäriltä.
Kriiseistä ja luhistumisista on ollut hyötyäkin. On ainakin opittu keskustelemaan. Milloinkahan opitaan keskustelemaan ja olemaan eri mieltä, ilman pelkoa?
Olen pieninä palasina, mutta uskon, että hyvä Jumala minut vielä korjaa.
TykkääTykkää