Joona Korteniemi
Vanhoillislestadiolainen hengellisyys
Vanhoillislestadiolaisuudessa on perinteisesti vierastettu aktiivista ”hurskauselämää”, pyrkimystä ”harjoittaa” uskoa. Se on nähty ihmiskeskeiseksi, omatekoiseksi hengellisyydeksi, omavanhurskaudeksi. Taustalla on ehkä ollut rajanveto pietististä pyhityskilvoitusta korostaneisiin vanhaan herännäisyyteen ja lestadiolaiseen uuteenheräykseen, myöhemmin myös viidesläisyyteen ja helluntaiherätykseen.
Vastakohtana niille elävän kristillisyyden on korostettu olevan ”sulaa anteeksiantamusta”, ulkopuolelta tulevaa lahjavanhurskautta, lahjan vastaanottamista ilman mitään omaa aktiivisuutta. Tämä on tietysti sinällään raamatullista (Room.4:4-8). Ihanteeksi on näin tullut arkinen, hiljainen matalan profiilin usko, joka kyllä on, mutta jota ei erityisemmin sovi mainostaa.
Parhaimmillaan tämä on tietysti hyvin kaunista. Uskoa ei teennäisesti hehkuteta, mutta se on silti kaikessa läsnä kuin hengitys: Äiti hyräilee Siionin lauluja tiskikonetta täyttäessään, sisarukset sopivat riitansa evankeliumilla, isä rohkaisee inttiin lähtevää poikaansa luottamaan Taivaan Isän huolenpitoon. Yksinkertainen ja koruton usko ohjaa rehellisyyteen, rakkauteen ja nöyryyteen. Tällaista uskovaisen perheen hengellisyys parhaimmillaan on, ja siitä on jäänyt itsellenikin hyvin kauniit, elämässä ja uskonelämässä kantavat muistot.
Hälyttäviä merkkejä
On kuitenkin syytä kysyä, onko aktiivisen hengellisyyden vieroksunta ja ”matalan profiilin” uskon korostaminen mennyt jo överiksi. Väärin käytettynä se voi nimittäin tarjota piilopaikan hengelliselle laiskuudelle, penseydelle ja mukavuudenhalulle. Pahimmillaan se voi tätä kautta johtaa hengelliseen anemiaan, kristillisyytemme hengellisen substanssin jatkuvaan kapenemiseen ja surkastumiseen.
Tällaisesta vaarasta on nähtävissä hälyttäviä merkkejä: Vuonna 2010 julkaistun Hanna Salomäen herätysliiketutkimuksen mukaan vanhoillislestadiolaiset lukevat Raamattua päivittäin vähemmän kuin suomalaiset ylipäätään (suomalaisista 3%, vanhoillislestadiolaisista 1%)! Saman tutkimuksen mukaan jopa kolmasosa vanhoillislestadiolaisista luki Raamattua harvemmin kuin kerran vuodessa. Kokemukseni mukaan meikäläisillä rippikoululaisilla on valitettavan usein olematon tuntemus aivan uskon perusteistakin. Voinee kysyä, miksi, kun he ovat todennäköisesti jo pienestä pitäen käyneet pyhäkoulussa, raamattuluokassa ja seuroissa?
Moni uskovainen nuori, jonka kanssa olen uskonasioista jutellut, on valittanut, että hänen kotonaan ei puhuttu uskosta ja Jumalasta juuri mitään. Ei käytetty edes evankeliumia. Monelle on tämän myötä jäänyt kova hengellinen nälkä. Myös pyhyyden kunnioituksen katoaminen lienee huolestuttava merkki. Vai mistä kertoo vaikkapa seuraava näky: Teinipojat katsovat seurapuheen aikana ipadiltaan elokuvaa. En halua suhtautua vihaisesti tai halveksivasti näihin poikiin. Olen vain huolissani ilmiöstä, jonka eräs oire tällainenkin käyttäytyminen on.
Raamatun lukeminen
Lestadiolaisuudessa on vanhastaan korostettu uskovien yleistä Pyhän Hengen pappeutta. Olemme kaikki pappeja, joten myös Raamatun, Jumalan sanan, tutkiminen on meidän kaikkien tehtävä, ei ainoastaan puhujien ja virkapappien.
Elävä usko on Jeesuksen seuraamista (Luuk.9:23-27). Ennustukset sekä todistus hänestä on tallennettu nimenomaan Raamattuun. Sieltä voimme lukea, millainen meidän Paras Ystävämme on. Raamatun lukemisella on siis olennainen rooli Jeesuksen seuraamisessa. Pyhää Kirjaa tutkimalla voimme tarkistaa, että seuraamme todellista Jeesusta, emme vain omia kuvitelmiamme.
Kun lukee Raamattua, usko tulee omakohtaisemmaksi, käsittää paremmin Jumalan Rakkauden käsittämättömyyden. Kun on selvempi kuva siitä, mihin uskoo, kriisit eivät horjuta samassa määrin kuin silloin, jos usko on lähinnä tunteiden, yhteisöllisyyden tai muun sellaisen varassa. Jeesuksen mukaan hänen sanansa ovatkin kallio, jolle rakennettu talo kestää myrskyt ja tulvat. Tunteet, sisäiset kokemukset, perinteet, puhujat tai vaikka uskovaisten enemmistökin voivat erehtyä, mutta Jumalan sana ei voi johtaa harhaan. Harhaan joutuminen on aina poikkeamista siitä.
Raamattua, uskon ja opin ylintä ohjetta, on tärkeä lukea myös siksi, koska seurakunnan eli tavallisten uskovaisten tulee hoitaa myös puhujat. Seurapuheesta ei tee Jumalan sanaa se, että sen pitää pukutakkiin sonnustautunut henkilö ry:n kateederin takaa. Puheet ovat Jumalan sanaa vain siinä määrin kuin ne ovat Raamatun mukaisia. Jos joku veli ei pitäydy kirjoitettuun Sanaan, tavallisten uskovaisten tulisi oikaista häntä. Tämä taas on mahdotonta, elleivät kuulijat tunne Raamattua. Siksi sitä kannattaa lukea.
Miten sitten aloittaa Raamatun lukeminen? Pyhän Kirjan ymmärtäminen ei kieltämättä ole aina helppoa. Siksi rima kannattaa asettaa aluksi hyvin matalalle. Pane Raamattu vaikkapa sängyn viereen yöpöydälle. Älä aseta itsellesi liian kunnianhimoisia tavoitteita lukunopeuden tai ymmärtämisen suhteen. Lue vain pieni pätkä joka ilta. Jos et ymmärrä, älä säikähdä sitä. Jätä asia mieleen hautumaan ja rukoile, että se joskus aukeaisi. Kun lukuprosessia vain jaksaa pitää yllä, huomaat, että vähitellen alat ymmärtää ja kiinnostua.
Rukous
Elävä usko ei ole vain Jumalan olemassaolon totena pitämistä vaan Kristuksen tuntemista Ystävänä, Veljenä ja Sielun Rakastajana. Jumalan ei tulisi olla meille vain kaukainen kohtaloja ohjaava voima vaan läheinen kuin vanhempi, sisarus, puoliso tai ystävä.
Jos suhde läheiseen on kunnossa, hänen kanssaan on helppoa ja mukavaa jutella, luontevasti ja avoimesti. Voimme arvioida uskonelämämme elävyyttä miettimällä, kuinka helppoa meidän on jutella Jumalan kanssa eli rukoilla. Onko minun uskoni elävä suhde vai onko siitä tullut vain mielipide tai sosiaalista mukanaoloa?
Kun Raamattua lukee, sitä kannattaa lukea rukoillen. Näin sitä lukee sinä, mikä se on eli Jumalan sanana. Voi perustellusti väittää, että koko Raamattu on itse asiassa Jumalan ja ihmisen vuoropuhelua, rukousta ja rukousvastausta. Evankeliumeissa, varsinkin Luukkaan evankeliumissa, kerrotaan Jeesuksen vetäytyneen usein rukoilemaan. Hän asettaa rukouksen tärkeälle sijalle myös seuraajiensa uskonelämässä: ”Valvokaa ja rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen. Tahtoa ihmisellä on, mutta luonto on heikko.” (Matt. 26:41)
Siinä, millaiseksi hengellinen elämä muodostuu, on mielestäni hyvin suuri rooli kodilla. Jos vanhemmat arvostavat uskonasioista keskustelemista sekä kehottavat jälkikasvuaan rukoilemaan ja lukemaan Raamattua, lapset todennäköisesti muistavat tämän aikuiseksi kasvettuaan. Jos vanhemmat sen sijaan suhtautuvat vaikkapa uskosta puhumiseen tai Raamatun lukemiseen kiusaantuneesti ja oudoksuen, sekin jää lasten mieleen vahvana tunnemuistona. Tämä kannattaa pitää mielessä.
Raamatun lukeminen ja rukous eivät tietenkään ole mitään ansiollisia suorituksia, kuten eivät myöskään vaikkapa seuroissa käyminen tai ripittäytyminen. Pelastuksen suhteen ihmisen ainoa toivo on turvautua syntisenä syntisten Vapahtajaan, Kristukseen. Nuo edellä mainitut jutut ovat kuitenkin kaikki suureksi avuksi tällaisessa elävässä, pelastavassa uskossa säilymiseksi. Siionin laulussa toivotaan: ”Jos vielä lähemmältä mä voisin omistaa mun Veriystävästä vuotavaa rakkautta!” Kokemukseni mukaan Pyhän Kirjan aktiivinen tutkiminen ja taivaallisen Isän kanssa jutteleminen voivat olla tässä suureksi avuksi. Siksi suosittelen sitä lämpimästi kaikille.
Hulluinhuonelainen 
Haluan kiittää sinua Joona näistä kirjoituksistasi. Ne ovat antaneet minulle suunnattomasti voimia monenlaisia asioita pyöritellessäni päässäni. Kirjoituksistasi henkii raitis usko, Jumalan kunnioitus ja armollisuus.Olet rohkeasti tarttunut vaikeisiinkin asioihin ja pohtinut niitä Raamatullisesti. Kiitos sinulle, toivottavasti jatkat kirjoittamisiasi edelleen.
TykkääTykkää
Kiitos palautteesta, Tea. Sen saaminen on tärkeää. On rohkaisevaa ja voimaannuttavaa tietää, että näistä on ainakin jollekulle jotain apua.
TykkääTykkää
Joona, yhdyn täysin sydämin Tean ajatuksiin edellä. Kiitos, että voit ja haluat puhua näistä tärkeistä uskonasioista rehellisesti ja avoimesti. Tarvetta on, eikä se vähene.
Olisiko sinulla mahdollisuutta käsitellä asiaa, joka itseäni oudoksuttaa todella paljon. Kyse on nyt kiihkeänä vellovasta ”pakkosynnytysopista”.
Kullervo Hulkko tätä asiaa pohtiessaan jo vuonna 1945 kertoi alustuksessaan, että kuoleman uhmaaminen on väärin – tarkoittaen sitä, että äidin ja lapsen elämän uhmaaminen ehkäisykiellon kustannuksella on väärin. Kerrotaan, että tämä asia sai hänet nöyräksi inhimillisesti julman ehdottoman ehkäisykiellon edessä. Hänellä oli siis sydän paikallaan ja terve mieli tämän asian äärellä.
Tämä lapsikysymys painaa lukemattomia uskovaisia perheitä ja siksi siitä keskustellaan kiihkeästikkin, varsinkin netissä, jossa on mahdollista käsitellä asiaa avoimesti nimettömänä. Tuskin edelleenkään monellakaan ry:illä onnistuu avoin keskustelu joutumatta vaikeuksiin.
Vaikka kaikille uskovaisille on lapset Jumalan lahja ja siunaus, jokainen oma lapsi todella rakas – Jumala ei anna kaikille tarpeeksi voimia ja kykyjä selviytyä kaikesta siitä, mitä suuren lapsimäärän kunnollinen hoito vaatii.
Se, mikä näissä keskusteluissa eniten vaivaa, on suoranainen julmuus ja täydellinen piittaamattomuus rankkojenkin kohtaloiden edessä – edelleen. Sellaisten esittäjät eivät osoita vähäisintäkään myötätuntoa tai sääliä paljon kärsineitä äitejä ja perheitä kohtaan, jotka ovat jopa henkensä kaupalla joutuneet kamppailemaan vuodesta toiseen äidin terveyden ja voimavarojen ehtyessä jatkuvien synnytysten ja sairauksien kanssa. Sellainen ajaa koko perheen jopa katastrofin partaalle ja ylikin, josta kaikki kärsivät.
Olisiko sinulla halua ja mahdollisuutta tarttua tähän ongelmaan?
Lähtökohta ja keskustelun esimerkki löytyy Omat Polut sivustolta.
Siellä uskovainen puhuja kertoo aiheesta erittäin hyvin ja maltillisesti, mutta saa muutamalta kommentoijalta juuri kuvaamani kaltaisen kohtelun, jopa valehtelija-syytöksiä.
Näin voimakas jyrkkyys tuo itselleni eittämättä mieleen saman julmuuden, joka 70-luvulla tuli harhaopin myötä. Samanlainen ehdoton kovuus ja julmuus. Silloinhan se kaikkein julmin sanamuoto annettiin tässä ehkäisyasiassa.
Olenko väärässä, kun tunnen, että nämä jyrkät em. puhujaa kohtaan hyökkäävät kommentoijat ovat samaisen harhaopin pauloissa edelleen?
Tähän asiaan liittyy myös mainitun puhujan huomio, että meille opetetaan vieläkin, että Jumala siunaa ja antaa tarpeeksi voimia ja taitoa hoitaa kaikki lapset, vaikka kuinka monta, kun vain usko ja luottamus on kohdallaan. Eli jos ei jaksa, on oikeastaan omassa uskossa vikaa.
He eivät usko, että Jumala on antanut meille itsellemme vastuun lastemme hyvästä hoidosta, Hän ei ole luvannut sitä tehdä puolestamme – siitä huolimatta, että Hän on kaikkivaltias.
Toiseksi – on väärin kieltää äideiltä oman jaksamisen kuuntelu. Perheen hyvinvointi on edelleen suurimmassa määrin riippuvainen äidin jaksamisesta. Siksi on ensiarvoista, että hänen voimavarojaan ei venytetä jatkuvasti yli rajojen. Pakkosynnytysoppi ei ole sallinut tätä.
Taisi olla Terttu Holmi, joka vuonna 2009 ensimmäisenä uskovaisena uskalsi tuoda tämän asian julkisuuteen – VASTA silloin.
Kiteytettynä kysyisin – miksi tästä ehdottomasta ehkäisyasiasta puuttuu edelleen Jeesuksen esimerkin osoittama täydellinen rakkaus heikkoja, kärsiviä ja pienimpiä kohtaan?
Sen tilalla on julmuus ja ehdottomuus, joka muistuttaa eniten Jeesuksen ajan farisealaisuutta.( Matt. 23: 2-7 )
Itsekkin sain samaisella Omat Polut sivustolla eräältä sellaiselta täysin perusteettoman ja rajun hyökkäyksen osakseni. Onneksi toimitus poisti sen asiattomana.
Harkitse, haluatko tämän kommentin näkyviin – itselleni sillä ei ole merkitystä, vaan sillä, otatko tämän kysymyksen omaksesi – meidän kaikkien yhteiseksi rakennukseksi.
TykkääTykkää
Anteeksi Joona, kun tuo edellinen purkaukseni ei ollut suoraan tämän blogin aiheesta!
Sen sijaan ”Raamatunluku ja rukous” sai miettimään, miten ne uskovaisten, jopa oman elämän vaiheissa ovat toteutuneet.
Silloin muistaa, kuinka siinä vaiheessa, kun perheemme oli nuori ja kasvava, alkoi uudet käytänteet kristillisyydessämme. Käyttäisin siitä sanontaa uusi ”ohjelmointi”.
Tulivat entisten pyhäkoulujen lisäksi uskovaisten päiväkerhot, raamattuluokat, monenlaiset lasten ja nuorten leirit ja opistoilla tapahtuvat kurssit ja opiskelut. Suurimmilla paikkakunnilla seuroja monta kertaa viikossa ja lisänä jatkuvat keittiövuorot, monenlaiset myyjäistalkoot ja myyjäismatkat, koska aina tuli uusia ryiden talohankkeita, joiden rahoitus ja ylläpito vaati paljon panostuksia. Suurempien seurojen ja suviseurojen valmistelutalkoot ja tietysti seura-aikojen talkootyöt. Kaiken kukkuraksi vielä eri kohderyhmien omat tapahtumat, sisarkerhot, vanhustenkerhot ja isien omat kerhot. Urheiluun liittyviä peli-iltoja, monenlaisia kunnostustalkoita, järjestelytalkoita, lapsi-ja nuorisotyön kokouksia, johtokunnan kokouksia, erillisiä hoitokokouksia, juhlia valmisteluineen ja vaikka mitä.
Puhuttiin yleisesti ”työn ajasta”, joka rinnastettiin Jumalan valtakunnan työhön.
Mietitäänpä hetken, miten kasvavan perheen keskellä kukaan onnistuu vielä kaiken tämän lisäksi harjoittamaan enemmän tai vähemmän säännöllistä raamatunlukua?
Siihen kyllä oli oltava aikaa, kun valmistautui päiväkerhon pitoon, pyhäkoulunpitoon tai raamattuluokan pitämiseen. Puhujat ja teologit tietenkin ovat olleet toisessa asemassa. Maallikkopuhujallakin erilainen asema siinä suhteessa kuin papeilla tai teologeilla.
Menikö ”työn aika” yli ajan – olisiko pitänyt olla enemmän tunteja vuorokaudessa ja jostain otettavia apukäsiä, apukorvia, apusyliä, apukaitsijoita lapsille, apuopettajia – jotta ehtii ja jaksaa?
Kerrot kuulleesi monilta uskovaisilta nuorilta, ettei heidän kotonaan puhuttu uskonasioista eikä edes evankeliumi ollut käytössä.
Voiko tähänkin olla syynä em. ”työn aika”?
Jos uskovaisessa perheessä ei kotona ole evankeliumin käyttöä, niin missä sitten?
Lisääntynyt ”työn aika” muutti vähitellen koko uskkomisen rauhanyhdistyskeskeiseksi, kun sitä ennen se oli kotikeskeistä.
Sensijaan rukouksen merkityksen luulisi olevan kaikille läheinen, enemmän tai vähemmän.
Viime aikoina rukouksiini olen liittänyt pyynnön Taivaan Isälle johdattaa tämän nykyisen murrosvaiheen keskustelut meille kaikille parhain päin ja erityisesti heikoille, kipuileville ja lapsille siunaukseksi.
Hän ei itse keskustele, mutta keskusteluttaa meitä.
Hän ei itse hoida lapsiamme, vaan on jättänyt vastuun meille.
Hän ei itse korjaa virheitämme ja vääryyksiämme, vaan johdattaa meidät tekemään sen.
Rukoilen, että Hän antaa meille oikeaa silmävoidetta näkemään ja tuntemaan tämä – itsekullekkin.
TykkääTykkää
Pakkosynnytysopista ja vähän ehkäisystä kirjoittaisin, vaikka minulta ei asiaa
kysyttykään . Tämä on siis oman pohdintani tulos (elämänkokemusta ja teologiaa :-). Mikäli kirjoitan harhaisesti, saa rauhassa kommentoida.
Jokainen ihmiselämä on suunnattoman arvokas aina hedelmöittymishetkestä lähtien. Ihminen on enemmän kuin fyysinen muoto. Mielestäni ihmisyys on olemassa jo hedelmöittyneessä munasolussa, joka sisältää kaiken tiedon ihmiseksi tulemisesta. Kristillinen kirkko on alkukirkosta lähtien suojellut syntymättömiä, näitä eniten puolustuskyvyttömiä, sekä myöskin vastasyntyneitä lapsia, olivat he sitten tyttövauvoja tai vammaisia. Alkukirkon kristityt pelastivat vauvoja kaatopaikoilta ja kuolleet hautasivat kunniallisesti. He ottivat kaikki lapset valikoimatta vastaan, toisin kuin roomalainen valtaväestö, joka käytti silloin ”ehkäisymenetelmänä” lasten hylkäämistä. Nykyään syntymätön elämä voidaan abortoida ns. ”siististi”, jopa 22. raskausviikolle asti. Suomessa tehdään vuosittain noin 10 000 aborttia, joista yli 99% sosiaalisin perustein.
Vanhoillislestadiolaisten opetus ehkäisyn välttämisestä on suoraan linjassa
alkukirkon ”hengen” kanssa, johon myös virallinen katolinen kirkko vielä tänä
päivänä yhtyy. Siitä ei pääse yli eikä ympäri.
Samaan aikaan meidän tulee kuitenkin varjella jo olemassa olevaa
elämää, äidin hyvinvointia ja koko perheen tasapainoa. Äidin elämä on koko perheen tasapainon säilymisen ydin ja uuden elämän alun lähtökohta. Uusimman tutkimuksen mukaan esim. vanhempien ylikuormitus ja riittämättömyys vastata tarkoituksenmukaisesti kasvavan lapsen tarpeisiin, on suurin uhka lapsen tasapainoisen kehityksen kannalta ja voi vaikuttaa tulevaisuuteen useita sukupolvia invalidisoivasti.
Lisäksi pari vuotta sitten tehdyn synnytystä koskevan tutkimuksen mukaan
(israelilainen lääketieteell. tutkimus), synnytys itsessään voi olla
traumatisoiva kokemus naiselle fyysisesti ja psyykkisesti, vaikka mitään kovin
dramaattista ei olisikaan tapahtunut. Trauman taso voi vastata samanlaista kuin raju pahoinpitely tai jokin onnettomuuden aiheuttama järkytys. Synnytys on kokemuksena hyvin henkilökohtainen. Tosiasia on myös se, että mitä useamman lapsen nainen synnyttää, sitä vahvemmin hän pelkää kipua, sekä oman että lapsen terveyden ja hengen puolesta. Tämä siis voi vaikuttaa äidin ja perheen elämään psyykkisenä taakkana jo varhaisraskaudesta lähtien, kun äiti ja koko perhe (varsinkin perheen tytöt) kenties pelkäävät tulevaa koitosta. Tämä voi vaikuttaa invalidisoivasti äidin psyykeeseen ja sitä kautta esim. vuorovaikutukseen lasten kanssa. Tämä naisten ja kasvavien tyttöjen kokemusmaailma pitäisikin tulla selkeästi nähdyksi ja peilatuksi erityisesti elämän suojelemisen näkökulmasta.
Onko naisella oikeus kuunnella itseään ja omaa jaksamistaan? Missä menee rajapinta liiallisen itsensä uhraamisen ja oman elämän suojelemisen välillä? Minkälaisen naisen mallin perheen äiti antaa tyttärilleen oman elämänsä ja suojelemisesta? Mitä on ehkäisy ylipäätään? Voidaanko antaa mitään
yksityiskohtaisia ohjeita?
Kristityn tulee siis ratkaista omassa elämässään ja toisia kristittyjä kuunnellen,
kuinka viljelyn ja varjelun tasapaino toteutuu juuri minun ja perheeni elämässä.
Tämä vaatii syvällistä ja herkkää keskustelua, väsymyksen ja uupumuksen
hyväksymistä, keskeneräisyyden sietämistä, mahdollisten tunnetraumojen läpikäymistä, sekä vastuunottoa uuden elämän alkamisesta ja jo olemassa olevan elämän suojelemisesta, vastuullisuutta avioparin yhdyselämässä . Se vaatii paljon anteeksiantamista, nöyryyttä, rukousta ja suostumista itsensä alttiksi asettamiseen. Meidän tulee tehdä kaikkemme, ettei kärsimys pitkity ja muodostu liian raskaaksi taakaksi, koska eniten siitä kärsivät juuri lapset.
Kristityt on kutsuttu saarnamaan Jumalan valtakunnan evankeliumia ja syntien
anteeksiantamusta sielujen pelastukseksi. Samaan aikaan ”ristin teologia” kutsuu meitä toimimaan, palvelemaan avuntarpeessa olevaa sekä tarvittaessa muuttamaan vallisevia käytänteitä heikoimman äänen kuulumisen tieltä.
TykkääTykkää
Kiitos taas kaikille kommenteista! Ei haittaa, vaikkei se aina tarkasti liitykään blogimerkinnän aihepiiriin. Ei tämä niin ryppyotsaista hommaa ole.
Ehkäisykysymyksestä olisi varmasti hyvä kirjoittaa oma blogimerkintä, ehkä useampikin, joko tänne tai K24:n. Siihen ryhtyminen kuitenkin suoraan sanottuna hirvittää, koska aihepiiri herättää niin voimakkaita tunteita molemmin puolin. Se tuntuu melkein samanlaiselta extreme-urheilulta kuin nukkuminen karhun kainalossa tai haikalan avustaminen hampaiden pesussa. 🙂
Voimakkaat tunteet ovat totta kai ymmärrettäviä: Onhan tämä asia todellinen vaikeiden kysymysten risteyskohta. Emotionaalisesti herkimmät seksuaalisuus ja ruumiillisuus risteävät uskon, moraalin ja ihmisyyden perusteiden kanssa.
Itse suhtaudun ehkäisyyn edelleen peruskielteisesti. Tuotan ehkä jollekulle pettymyksen näin kirjoittaessani, mutta rehellisyys lienee aina parasta. Olen pohtinut asiaa monen vuoden ajan (lähes pääni puhki), mutta tällaiseen teologiseen näkemykseen olen aina päätynyt.
Itselleni tärkeimpiä argumentteja ovat olleet seuraavat näin lyhyesti lueteltuna:
1. Raamatun yleislinja lasten syntymiseen on selkeän myönteinen eli mielestäni aika lailla päinvastainen suhteessa nykyiseen länsimaiseen ehkäisykulttuuriin.
2. Kristikunnalla on ehkäisykielteisyydessä hyvin yhtenäinen 2000-vuotinen traditio. Kysymyksissä, joihin Raamatusta ei löytynyt yksiselitteistä vastausta (esim. lapsikaste), uskonpuhdistajat arvostivat kirkon traditiota.
3. Ehkäisyn käyttämisen voi katsoa olevan objektiivisessa ristiriidassa seksuaalisuuden ja avioliiton oman olemuksen ja päämäärän kanssa. Tämä argumentti on ollut merkittävä kirkkoisille ja aiemmin ortodoksiselle kirkolle sekä yhä nykyään katoliselle kirkolle.
4. Nykyinen länsimainen ehkäisykulttuuri loukkaa ihmiselämän pyhyyttä alistaessaan ihmiselämän mekanismiksi, jota toiset ihmiset säännöstelevät.
5. Jumala olen olemukseltaan Elämä, joten hän on aina elämän puolella. Kristityn tehtävä on toimia maailman keskellä Jumalan olemuksen kuvana, joten hänenkin tulee olla lähtökohtaisesti aina elämän puolella.
Näitä jokaista näkökohtaa olisi tietysti hyvä avata vähintään omalla artikkelillä, jollei enemmänkin omalla kirjalla.
Kristinusko siis mielestäni kehottaa meitä suhtautumaan lähtökohtaisen positiivisesti uuteen ihmiselämään, pitämään sitä Jumalan lahjana ja siunauksena. Tällä tavoin se on monella tapaa ristiriidassa nykyisen länsimaisen kulttuurin kanssa.
Toisaalta se kuitenkin kehottaa hoivaamaan jo olemassa olevaa elämää eli jo syntyneiden lasten sekä äidin ja myös isän elämää.
Kuten tuon aiemman blogimerkinnän alla kirjoitin, joskus nämä kaksi periaatetta voivat joutua tuskalliseen ristiriitaan. Näihin ristiriitatilanteisiin on vaikea antaa ulkopuolelta yksityiskohtaisia ohjeita, koska tilanteet, ihmiset ja perheet ovat niin erilaisia.
Tällaisessa tilanteessa lienee viisainta kehottaa jokaista pariskuntaa ratkaisemaan itse, mitä nuo kaksi yllä mainittua periaatetta tarkoittavat heidän tilanteessaan. Tietysti on tärkeää, että uskovainen tekee tärkeät ratkaisunsa rukoillen ja omaatuntoa herkällä korvalla kuunnellen, ei ylimielisellä varmuudella.
TykkääTykkää
Nettikeskusteluissa on usein väitetty, että ehkäisykielteisyys tuli vanhoillislestadiolaisuuteen vasta 1960-luvulla. On varmasti totta, että se tuli tuolloin uudella tavalla keskeiseksi osaksi identiteettiä, ehkä vastareaktiona ympäröivän yhteiskunnan muutokseen. Varsinkin 1970-luvulla ehkäisykielteisyys vaikuttaa menneen todella pahasti överiksi, kun äidit velvoitettiin synnyttämään vaikka henkensä tai terveytensä kaupalla.
Ehkäisykielteisiä kannanottoja löytyy SRK:n julkaisuista kuitenkin jo 1950- ja 1940-luvuilta. Ehkäisyn käytön vastustusta esiintyy lisäksi myös lestadiolaisuuden muissa osaryhmissä, kuten esikoisuudessa ja ruotsinkielisen Pohjanmaan rauhansanalaisuudessa (LFF). Tietääkseni myös Venäjän ns. ”vanhat uskovaiset” eivät hyväksyneet ehkäisyn käyttöä.
Esikoisuus irtaantui vanhoillisuudesta 1900-luvun alussa. Yhteydet Venäjän lestadiolaisuuteen katkesivat ilmeisesti viimeistään 1920-luvulla. Ruotsinkielisen Pohjanmaan lestadiolaisuus irtaantui SRK-vanhoillisuuden yhteydestä 1930-luvun alussa. Lienee selvää, että mikään näistä ryhmistä on tuskin omaksunut ehkäisykielteisyyttä SRK:n 1960-luvun julkilausumista. He ovat päätyneet siihen itsenäisesti oman traditionsa pohjalta.
Näiden tosiasoiden valossa näyttää selvältä, ettei lestadiolainen ehkäisykielteisyys ole vain 1960-luvun SRK:n keksintöä. Enemmänkin vaikuttaa siltä, että se on kuulunut jo 1800-luvun jakautumattomaan lestadiolaisuuteen. Se puolestaan pohjautunee kristikunnan yhteiseen ehkäisyn käyttöä vastustavaan perinteeseen.
Hyvä, että tästä aihepiiristä keskustellaan vaikka se ehkä kivuliasta onkin. Todella hieno homma, Kirsi, että jaksat kirjoittaa tänne. Osaat kirjoituksissasi luontevasti yhdistää sekä perhe-elämän realiteetit että uskon ja teologian. Se on minusta todella tärkeää, koska tätä kristillisyyttä koskeva keskustelu ei saisi muuttua pelkäksi sosiologiaksi. Silloin nimittäin on suuri vaara, että hukkaamme lopullisesti tämän homman hengellisen ytimen, jonka pitäisi kuitenkin olla meille se kaikkein tärkein.
TykkääTykkää
Kiitos Kirsi jälleen sinulle viisaasta ja tietorikkaasta vastauksestasi! Se on niin kaunista kieltäkin, että lieneekö edes ihmisestä lähtöisin 🙂
Aloitat pohtimisen alkukirkon ajoilta, miten jo silloin kristityt kunnioittivat elämää ja pelastivat sen ajan roomalaisten ”ehkäistyjä” lapsia. Kyseessä oli kuitenkin julmin mahdollinen sellainen, syntyneiden pienokaisten täydellinen hylkääminen kuolemaan.
On sanoinkuvaamattoman julmaa ja käsittämätöntä, miten sellaista on voitu tehdä. Ei sitä kestä ajatella.
Siihen aikaan tuskin oli minkäänlaista pätevää varsinaista ehkäisymenetelmää, joka olisi estänyt hedelmöittymisen, elämän alun.
”Vanhoillislestadiolaisten opetus ehkäisyn välttämisestä on suoraan linjassa alkukirkon ”hengen” kanssa, johon myös virallinen katolinen kirkko vielä tänäpäivänä yhtyy. Siitä ei pääse yli eikä ympäri”.
Tuossa kiinnitän huomiota sanaan ehkäisyn välttämiseksi ja että se on alkukirkon hengen mukaista. Siihen minunkin ”henkeni” sanoo aamenta ja hallelujaa 🙂 Näin juuri!
Kristillisyytemme historiassa painotukset suhtautumisessa ehkäisyyn ovat vaihdelleet. Käsitykseni mukaan lapsuudessani ja nuoruudessani ei ollut mitenkään näkösällä sellainen, joka tuli 70-luvun harhaopin myötä. Nyt ovat taas äänenpainot palaamassa terveelliseen suuntaan – tähän, miten sinä kirjoitat.
Äiti on kuitenkin lapsiperheessä avainhenkilö, jonka jaksaminen hyvin pitkälle määrittelee koko perheen voinnin. Harhaopin opetus ei sallinut ollenkaan kuunnella äidin jaksamista ja silloista julkilausumaakin on kammottavaa lukea. Kammotusta lisää, kun tietää, kuinka kauan tämän opetuksen on sallittu keskuudessamme vaikuttaa.
Ellei joukossamme olisi ollut niin paljon ihailtavia, terveitä ja uskomattomiin mittoihin venyviä äitejä, olisi tämä oppi kyseenalaistettu ainakin ulkopuolisten voimin. Vaietut ja ohitetut kärsimykset ovat jääneet heidän taakseen varjoon.
Kirjoitat, kuinka äideille synnytys voi olla traumatisoiva kokemuys. Myös äidin synnytyskokemukset voivat heijastua tyttäriin. Synnytyksen jälkeinen masennuskin on tiedostettu vasta jonkin aikaa.
Kysyt myös, mitä ehkäisy on ylipäätään? Voidaanko antaa mitään yksityiskohtaisia ohjeita?
Tämä olisi mielestäni tärkeää puhua auki, koska juuri harhaopin julkilausuma ja ohjeistus oli pöyristyttävän pitkälle menevää ja äitiä kohtaan julma, suorastaan armoton. Sen sisältö pitää rehellisesti purkaa.
Jos kiteyttäisi kyseisen julkilausuman johtoajatuksen, se olsi kai tässä: ” avioliiton tärkein tavoite on taukoamaton aviollinen yhteiselämä”. Siinähän korostettiin, ettei sairauttakaan saa tehdä pahemmaksi kuin on, ettei lankea ehkäisyn syntiin. Puistattaa!
Kirjoitat lopuksi kauniisti, kuinka uskovaisen kuuluu ratkaista nämä asiat omaatuntoaan kuunnellen, omaan tilanteeseen soveltaen. Aivan, tarvitaan juuri sitä, mitä varten mies ja nainen on luotu: avuksi toisilleen viljelyssä ja varjelussa niin, että sydän säilyy paikallaan ja evankeliumi hoivaa ja korjaa yhteistä rakkautta.
Harhaoppi on korostanut tänne asti, kuinka Jumala antaa tarpeelliset voimat ja voimme jättäytyä täydellä luottamuksella siihen.
Kyllä se on aina ollut totta vahvoilla ja selviytyjillä, mutta heikommilla ja sairailla ei ole ollut totta.
Oman vastuun kantaminen jaksamisesta on ollut kielletty.
Viimeinen lauseesi on hyvin aiheellinen.
Itse näen, että tämä harhaopin opetus, jonka ilmeisesti ensimmäisenä julkisesti kyseenalaisti Terttu Holmi vuonna 2009, pitää rehellisesti avata. Vastassa on yhä yhtä jyrkkää käsitystä kuin 70-luvun ohjeissa.
Täytyy sanoa, että koen järkyttävänä, kuinka sydämetön asenne äitejä kohtaan on vastassa. Se näkyy selvääkin selvemmin tuolla Omat Polut sivuilla.
Miten sinä näet parhaaksi edetä tässä asiassa yhteisesti?
TykkääTykkää
Kiitos Joona hyvistä vastauksistasi!
Tartunkin heti tähän virkkeeseesi:
”Varsinkin 1970-luvulla ehkäisykielteisyys vaikuttaa menneen todella pahasti överiksi, kun äidit velvoitettiin synnyttämään vaikka henkensä tai terveytensä kaupalla”.
Juuri näin! Sehän ajoittui juuri harhaopin aikaan – onko väärin sanoa sitä samaan harhaoppin kuuluvaksi?
Joona, olisiko rehellistä puhua, että silloinen ehkäisykanta oli harhaoppia?
Sitäpaitsi olisiko rehellistä puhua, että on väärin, että tätä harhaoppia on annettu opettaa kristillisyydessämme vuosikymmeniä?
Olisiko rehellistä sanoa, että sitä samaa oppia vaalitaan joukossamme yhä?
Olisiko rehellistä, että tämä harhaoppi tuomittaisiin yhteisesti vääräksi nyt, enenkuin media paisuttaa siitä aiheutuneita ikäviiä ja raskaita seurauksia niin, että alkaa todellinen uskovaisten vaino?
Samalla kysyn, luitko keskustelun tästä aiheesta Omat Polut sivustolla, jossa uskovainen puhuja joutuu rajujen syytösten ja hyökkäyksen kohteeksi, kun sanoutuu maltillisesti, mutta selvästi irti tästä harhaopin julmasta opetuksesta?
Edellisessä kommentissasi kuvaat hyvin, kuinka rajuja tunteita tämän kysymyksen käsittely aiheuttaa puolin ja toisin. Sitten tuot karhun kainalon, extreme-urheilun ja hain hampaiden pesun – heh! Miten ihmeessä tästä asiasta on tullut näin vaikea?
Olisiko liian yksinkertaista, että tunnustettaisiin, että se ehkäisyopetus, joka sälytettiin lammasten niskaan harhaopissa, oli myös samaa harhaa ja väärä. Siitä puuttui kokonaan Jeesuksen opetuksen mukainen rakkaus ja huolenpito heikoimmista, sairaista, kärsivistä ja pienemmistä?
Terttu Holmi sanoi sen nappiin vuonna 2009, että sellainen oppi on sydämetön.
Nämä miehet, jotka yhä hyökkäilevät välittömästi, kun aletaan puhua niillä äänenpainoilla, jotka olivat ennen ko. harhaoppia, osoittavat puheissaan, kuinka sama sydämettömyys on vallalla. Heidän käytöksestään heijastuu halu tyrmätä rajusti koko aiheen käsittely.
Kirsi edellä tuo mielestäni todella hyvin uskovaisen terveen kannan esiin tässä asiassa.
Miten meidän tulisi edetä tässä asiaa mielestäsi?
TykkääTykkää
Lämpimät kiitokset vastauksista ja kommenteista.
Joonan kirjoittamat argumentit vaativat syvällisempää analyysia, mutta toivottavasti tulee tilaisuus pureutua niihin jossakin vaiheessa.
Vl- seniori kysyi lopuksi…” Miten meidän tulisi edetä tässä asiaa mielestäsi?”
Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että vanhoillislestadiolaisen sisäisen keskustelun/ itsearvioinnin ja hengellisen elämän voimaannuttamisen kannalta olisi hyödyllistä, jos olisi jonkinlainen foorumi, jossa
voitaisiin perehtyä uskon ja opin pohdintaan, sekä niihin liittyviin eettisiin ja moraalisiin kysymyksiin. Teemat voisivat olla nimenomaan jollakin tavalla erityisiä juuri vanh.lestadiolaisille kristityille (ehkäisykysymys, harhaoppien aiheuttamat traumat, seksuaalimoraaliset kysymykset jne.) Tärkeintä olisi, että ihmisten ja perheiden kärsimys tulisi oikeasti kohdatuksi ja peilatuksi Jumalan Sanaa vasten.
Varsinkin ehkäisykysymys liittyy voimakkaasti ihmiselämän intiimeimmälle osa-alueelle, joten siihen liittyy paljon vaiettuja ja kätkettyjä
henkilökohtaisia asioita, joista on vaikea edes keskustella
yksityiskohtaisesti. Koska kysymys on kaikista herkimmästä asiasta avioparin elämässä, liian armottomalla opetuksella voidaan saada aikaan pahoja vaurioita ihmisten sielunelämään. On jätettävä armollista
liikkumavaraa, jotta ihmisille jää aito sisäinen kokemus evankeliumin vapaudesta, joka ei pakota eikä käske mihinkään suuntaan, varsinkaan silloin, kun on pahimmassa ahdingossa. Kaikista tärkeintä on se, ettei ketään ajeta lain orjuuteen.
Ehkäisemättömyyden seuraukset todentuvat naisen ruumiissa konkreettisesti, joten silloin voidaan puhua vaikka ”ruumiin evankeliumista”. Millä tavoin naisen maallinen ruumis toimii Jumalan kunniaksi ja lähimmäisen parhaaksi antautuessaan Jumalan luomistyön jatkajaksi? Itse koen, että juuri naiset suuressa herkkyydessään on kutsuttu suojelemaan puolustuskyvyttömintä elämää, ja tähän työhön halutaan kutsua miehetkin. Samaan aikaan naisella on ehdoton oikeus lepoon ja voimaantumiseen, jonka kautta hänellä on mahdollisuus säädellä koko perheen sisäistä tasapainoa. Eli oman herkkyytensä hyväksymisen ja omien rajojensa tunnistamisen kautta, perheen äiti voi toimia omalta osaltaan elämää suojelevan tasapainon säätelijänä perheessä ja siten puolustuskyvyttömimmän elämän turvaajana.
Mielestäni kristillinen teologia kytkeytyy voimakkaasti ihmisen elämän todellisuuteen ja kärsimykseen. Jumalan sanan ja evankeliumin tulee toimia meille kompassina, jonka avulla voimme navigoida ja tarvittaessa korjata kurssia ajan vaihteluissa ja ristiaallokoissa.
Evankeliumin ja Kristuksen seuraaminen ei merkitse helppoa elämää, päinvastoin: ei ole oppilas Mestariaan suurempi. Meidät on kutsuttu toimimaan ns. ”vastavoimana” oppositiossa: kristityt eivät ole koskaan mukautuneet vallitsevan kulttuurin mukaan vaan olemme aina enemmän tai vähemmän marginaalissa. Se on ja on ollut joskus tuskallista, vrt. alkuseurakuntien marttyyrit.
Evankeliumi Kristuksesta on ylösnousemusvoima ylös pimeyden vallasta. Se on samanaikaisesti puhtaimmillaan mitä suurinta elämän kunnioittamista ja vaalimmista, kärsivän lähimmäisen kuuntelemista ja lohduttamista.
Evankeliumi avaa tietä eteenpäin vaikeissa kysymyksissä, mutta ei silti alistu ns. helppoihin ja lyhytnäköisiin ratkaisuihin. Evankeliumi valo katsoo totuutta suoraan silmiin, vaikka se olisi kuinka kamalaa, mutta samalla se valaisee tien kärsimyksestä ulos: ei välttämättä yksioikoisesti ja heti, sillä elämä ei ole luonteeltaan yksioikoista. Välillä mennään tuskan ja nöyrtymisen kautta, vaikka kuinka olisi halunnut tehdä asioita oikein. Tärkeintä on, että tuskan hetkellä on joku vierellä, joka
kuuntelee ja näkee, ei jätä yksin, tarjoaa evankeliumia.
TykkääTykkää
Kirsi – voi kuinka kauniisti kirjoitatkaan! Sydän lämpenee näiden ajatustesi täydellisyyden äärellä 🙂 Anna meidän lämmitellä lisää sanojesi ympärillä!
Toivottavasti mahdollisimman moni uskovainen perhe on saanut ja edelleen saa elää kertomallasi tavalla perhe-elämää! Silloin toteutuu se, mitä on ”elää uskosta”. Siinä toteutuvat elämän kunnioittaminen ja vaaliminen oikealla tavalla, ilman väärää painostusta tai tiukkoja julmia vaatimuksia, joiden seurauksia sitten vain jäädään ihmettelemään tai ohitetaan.
Sinulla on mahtava ajatus tuo yhteinen keskustelufoorumi näitä kipeitä asioita varten. Uskon, että mahdollisimman moni kokee sellaisen tarpeelliseksi, jopa välttämättömäksi. Nämä monet keskusteluketjut jo osoittavat sen.
Ainoa ongelma on, että meille pitäisi saada luotua ensin mahdollisuus vapaaseen keskusteluun. Niin kauan, kun takaraivossa kaikuu uhkana joutua jostain sanasta tai lauseesta hoitokokousrumbaan, vain rohkeimmat uskaltavat puhua. Onko sinun kotisiionissasi vapaus aitoon, avoimeen kipukohtien käsittelyyn? Onko siellä puhuttu esim. hoitokokouksista, harhaopista tai pakkosynnytysopista?
Ymmärrän, että kipukohdat ovat nimenomaan harhaopin ja sen käytänteiden seurausta. Koko harhaoppi pitäisi uskaltaa sisältöineen ensin ”perata”, Nythän siitä on tunnustettu ja pahoiteltu sen henkiopit ja ”yksittäiset ylilyönnit”. Kuitenkin kaikkein suurin kipuilua ja kärsimystä aiheuttava asia on johtunut harhaopin julmasta, lakihenkisestä pakkosynnytysopista, hoitokokouskäytänteestä ja perheiden kuormittamisesta rakennusbuumin ja uusien työmuotjen kanssa.
Hoitokokousten aiheuttama kollektiivinen trauma on suuri kokonaisuus ja vaatii todellista selvitystyötä. Olisi välttämätöntä, että ihmiset saisivat lopultakin puhua vaietuista asioista ja yhdessä käsitellä niitä. Aikoinaan ulos hoidettujen tilanne pitäisi kohdata myös rehellisesti.
Kyse on luottamuksesta – miten hoidamme vääryyden, joka on vallinnut keskellämme. Harhaopin käsittely ei saisi enää olla tabu, jota raahaamme mukana.
En haluaisi millään kirjoittaa toistuvasti tästä vaikeasta asiasta ja olen aiemmin sanonutkin painokkaasti, että se ei ole minun tehtäväni. Jokin sisäinen velvoite ajaa nyt tähän ja aavistus, että pahempaa seuraa, jos aitoa korjausta ei tule. Olisin itse mieluiten vain se Maria, joka kuuntelee Jeesuksen jalkojen juuressa…
Vieläkin kauniit kiitokset sinulle, Kirsi 🙂
TykkääTykkää
Kiitos Joona, kun jaksat sanallistaa asioita kirjoituksissasi. Arvostan kykyäsi olla sortumatta impulsiivisiin kliseisiin, joihin useat muut sortuvat, ja rohkeuttasi sanoa suoraan.
Vanhoillislestadiolaisena, nuorena naisena, teologina ja kolmen kuukauden päästä naimisiin menevänä morsiamena ehkäisykeskustelu on puhutellut minua usean vuoden ajan. Ehkäisykeskustelu on teemana vaikea sen moninaisuuden ja herkkyyden vuoksi, niin kuin edellä olevat kommentoijat ovat jo tuoneet esille. Omissa pohdinnoissani teema nousee pintaan aika ajoin erilaisten ärsykkeiden seurauksena ja erilaisista näkökulmista.
Kun kolme vuotta sitten tapasin tulevan puolisoni, huomasin, että on olemassa vanhoillislestadiolaisia miehiä, jotka ovat naista valmiimpia puolustamaan naisen oikeutta kuunnella ääntään, itseään, sekä rakastaa itseä itsekkäästi. Tällaisessa rakkaudessa toteutetaan yhtä osaa Jeesuksen kehotuksesta rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseä. Rakkaus, joka kohdistuu Jumalan rakastamisen jälkeen lempeästi ensin itseen ja sitten lähimmäiseen, avaa näkökulman myös keskusteluun ehkäisystä ja sen problematiikasta.
Jumalan tulee olla primaari rakkauden kohde. Jumalan rakastaminen osoitetaan sekä itsen ja lähimmäisen rakastamisen kautta että jumalanpalvelusyhteydessä. Tämän Jumalan rakkauden ilmentymä on myös noudattaa Jumalan sanaa, joka on uskon ja elämän ylin ohje. Tämän rakkauden kautta tulee nähdä myös oma suhde Jumalaan sekä Jumalan suhde ihmiseen, itseen. Me emme voi tietää, miten Jumala vastaisi meille juuri nyt jos me kysyisimme, mitä tämän ehkäisykeskustelun ja sen takana olevan kristillisen kulttuurin tilan kanssa tulisi tehdä. Meille on ilmoitettu Sana, joka on turvanamme tässä hetkessä ja josta meillä on oikeus, ja velvollisuus, etsiä vastauksia.
Ensisijaiset argumentit ehkäisykysymykseen tulee löytää mielestäni Raamatusta, joka todella ilmoitettuna Jumalan Sanana on ylin auktoriteetti. Kritisoin Joonan argumentteja edellä olevassa kommentissa siitä, ettet nosta esiin selkeitä raamatunkohtia, vaan puhut yleislinjasta, joka Raamatusta on tulkittavissa. Ymmärrän kyllä yleislinja-ajatuksesi sekä näkemyksesi sen taustalla, mutta argumenttina tulisi mielestäni käyttää tätä linjaa tukevia raamatunkohtia. Tällainen kohta on esimerkiksi luomiskertomuksen 1.Moos.1:28, jossa Jumala antaa käskyn lisääntyä, olla hedelmälliset sekä suojella ja varjella jo olemassa olevaa elämää. Tässä kohdassa Jumala mielestäni selvästi ohjaa ihmistä kohti tervettä suhdetta tulevaan ja olemassa olevaan elämään. Omalla raamatuntuntemuksellani totean, etten tiedä onko muita yhtä selviä kohtia liittyen tähän kysymyksenasetteluun ehkäisystä ja suhtautumisesta olemassa olevaan elämään ja sen suojeluun ehkäisyä apuna käyttäen. Aviolliseen elämään ja hyvään kanssakäymiseen liittyviä kohtia on kyllä useita.
Joonan argumentit eivät poista ongelman ydintä. Ne selittävät ennen kaikkea niitä kulttuurisia ja traditionaalisia konteksteja, joiden kautta suhtautuminen ehkäisyasiaan on muotoutunut. Yhdyn näkemyksiisi, mutta keskustelu aiheesta janoaa vastauksia antavia Jumalan sanan kohtia, joiden turvin olisi helppo lopettaa asian kanssa painiminen. Argumenttisi numero 3 herättää myös kysymyksen, millä perusteella lapsien mahdollinen syntyminen avioliittoon on avioliiton (pää)tarkoitus? Vai ymmärsinkö kirjoittamasi väärin?
”Ruumiin evankeliumia” olen omassa sisimmässäni pohtinut runsaasti. Erityisesti aihe on pinnalla, kun minulle pian alkava avioliitto (jos Jumala suo) tarkoittaa myös lihallista ykseyttä puolisoni kanssa ja mahdollistaa lasten saamisen. Näkemykseni on, että ehkäisemällä tai ehkäisemättä jättämällä en lausu uskontunnustusta. Uskontunnustukseni on Apostolien muotoilema ja pitää sisällään kolmiyhteisen Jumalan – mutta samalla se käsittää uskoni Jumalaan Luojana ja elämän ylläpitäjänä. Teolla itsellään en kiellä uskoa – niin kuin en omalla teolla saa uskoa. Uskon antaa armollinen Jumala – Jumalasta voi erottaa synti. Gal. 2:16.
TykkääTykkää
Tervetuloa mukaan, Roosa.
”Rakkaus, joka kohdistuu Jumalan rakastamisen jälkeen lempeästi ensin itseen ja sitten lähimmäiseen, avaa näkökulman myös keskusteluun ehkäisystä ja sen problematiikasta.”
Ei ole mielestäni lainkaan varmaa, antavatko Jeesus ja Raamattu lupaa rakastaa ”itseään itsekkäästi”, sen enempää naisille kuin miehillekään. Kuten ei myöskään se, onko oikea järjestys sellainen, että tulee rakastaa ensin itseään, sitten vasta lähimmäistään.
Esimerkkeinä nämä raamatunkohdat:
Johannes 15
12 Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä.
13 Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta.
Filippiläiskirje 2
5 OLKOON TEILLÄKIN SELLAINEN MIELI, JOKA JEESUKSELLA KRISTUKSELLA OLI.
6 Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen
7 vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa,
8 hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti.
”Jos joku tulee minun luokseni mutta ei ole valmis luopumaan isästään ja äidistään, vaimostaan ja lapsistaan, veljistään ja sisaristaan, vieläpä omasta elämästään, hän ei voi olla minun opetuslapseni.” (Lk.14:26)
”Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi.” (Rm.12:1)
Asiaa kannattaa tutkia ja miettiä. Teologian harjoittamisessa on tarkoin varottava sellaista ennakkoasennetta, että ”tämän on oltava näin, koska haluan, että se on näin”.
Teologialle, jonka mukaan me saamme rakastaa ”itsekkäästi itseämme” on varmasti tällä hetkellä suuri sosiaalinen tilaus. Toivottavasti meillä on yhä nöyryyttä tyytyä myös ei-toivottuun vastaukseen, jos se on Jumalan ilmoituksen valossa perustellumpi.
”Kritisoin Joonan argumentteja edellä olevassa kommentissa siitä, ettet nosta esiin selkeitä raamatunkohtia, vaan puhut yleislinjasta, joka Raamatusta on tulkittavissa.”
Puhun yleislinjasta, koska
a) haluan innostaa ihmisiä tutkimaan itsenäisesti Raamattua
b) enkä halua tässä keskustelussa juuttua kiistelemään jonkun yksittäisen raamatunkohdan tulkinnasta. Se on nimittäin erittäin turhauttavaa ja sellaisessa pääasia helposti hukkuu.
Mielestäni se on sallittua myös siksi, koska aihepiiri on niin laaja, että kaikki siihen liittyvät kysymykset tuskin ratkeavat tämän kirjoituksen alla. Tässä voi vedellä vain joitain yleislinjoja.
Jos kuitenkin konkreettisia raamatunkohtia toivotaan, niin tässä joitakin:
”Jaakob vastasi: 'Nämä ovat lapset, jotka Jumala armossaan on suonut minulle, palvelijallesi.'” (1.Ms.33:5)
”Ottakaa itsellenne vaimot, syntyköön teille poikia ja tyttäriä! Ottakaa pojillennekin vaimot ja naittakaa tyttärenne, että he saisivat poikia ja tyttäriä. Lisääntykää, älkää vähentykö!” (Jer.29:6)
”Vaimosi, sinun talosi emäntä, kukoistaa kuin viiniköynnös, lapsia on pöytäsi ympärillä kuin oliivipuun juurella vesoja.” (Ps.128:3)
”Lapset ovat Herran lahja, kohdun hedelmä on hänen antinsa” (Ps.127:3)
”Hän nosti viereensä lapsen ja sanoi heille: ”Joka minun nimessäni ottaa luokseen tämän lapsen, se ottaa luokseen minut. Ja joka ottaa minut luokseen, ottaa sen, joka on minut lähettänyt.” (Lk.9:48)
Paljon muitakin voisi panna näytille. Uskon, että noista tulee kuitenkin selväksi Raamatun lapsimyönteinen yleislinja.
TykkääTykkää
Selkeimmin itse ehkäisyyn liittyy varmaankin Onanin tapaus:
1. Mooseksen kirja 38
9 Mutta Onan tiesi, ettei lasta pidettäisi hänen omanaan, ja aina kun hän makasi kälynsä kanssa, hän antoi siemenensä mennä maahan, ettei antaisi jälkeläisiä veljelleen.
10 Herran silmissä hänen tekonsa oli paha, ja siksi Herra antoi hänenkin kuolla.
Tuon kohdan valossa ei ole täysin selvää, onko Herran silmissä paha teko itse ehkäisy vai se, ettei Onan halua auttaa veljensä sukua säilymään vaiko ehkä molemmat. Kristinuskon historiassa tuon kohdan on usein tulkittu viittaavan ehkäisyyn. Ainakaan tuo raamatunkohta ei ole ehkäisymyönteinen.
”Yhdyn näkemyksiisi, mutta keskustelu aiheesta janoaa vastauksia antavia Jumalan sanan kohtia, joiden turvin olisi helppo lopettaa asian kanssa painiminen.”
Raamattu antaa hyvin harvaan oppia tai etiikkaa koskevaan kysymykseen yksiselitteisen selvän vastauksen. Homosuhteisiin ja naispappeuteen ehkä, mutta näihinkään vastauksiin harva on – ikävä kyllä – nykyään tyytyväinen. 🙂
Raamattu ei ole sudenpentujen käsikirja, mutta se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Jumalan sanasta löytyisi vastauksia. Se vaatii kuitenkin suurta nöyryyttä: Kärsivällisyyttä tutkia Raamattua, rukoilla vastauksia, keskustella siitä muiden kanssa jne. Sitten se vaatii vielä nöyryyttä tyytyä sellaisiinkin vastauksiin, jotka eivät ole itselle mieluisia. Tämä on kai sitä ns. kilvoituista.
TykkääTykkää
”Argumenttisi numero 3 herättää myös kysymyksen, millä perusteella lapsien mahdollinen syntyminen avioliittoon on avioliiton (pää)tarkoitus?”
Miehen ja naisen välinen avioliitto eroaa (kristinuskon mukaan) muista läheisistä ihmissuhteista juuri siten, että siinä on luvallista harrastaa seksiä. On puolestaan objektiivinen tosiasia, että seksin päämäärä on uuden elämän syntyminen. Näin ollen myös avioliiton ydinpäämäärä on lasten syntyminen.
Kun kristittyinä uskomme, että Jumala on seksuaalisuuden luonut ja avioliiton asettanut, uskomme tietysti, että myös nämä päämäärät ovat Jumalan tarkoittamia: ”Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: 'Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne.'” (1.Ms.1:27-28)
Jos haluaa rakkautta muttei lapsia, tulee tyytyä ystävyyssuhteisiin. Myös ystävyys on olemukseltaan rakkautta, välittämistä, huolenpitoa jne. Jos sen sijaan haluaa nimenomaan avioliittoon, silloin haluaa tärkeimmäksi elämäntehtäväkseen äidin/isän osan.
Avioliitolla ja seksillä saa ja tulee toki olla myös muita ”sivupäämääriä”. Hyvä avioliitto on lasten kasvattamisen ohella myös vanhempien välistä syvää ystävyyttä. Seksin puolestaan lasten alulle saattamisen ohella tulee olla rakkauden teko, joka syventää tätä vanhempien välistä ystävyyttä.
Ydinpäämäärää, lasten syntymistä, ei saa kuitenkaan pyrkiä aktiivisesti poistamaan, koska sen on Jumala asettanut, se heijastaa hänen olemustaan ja on näin itsessään hyvä asia.
Hyväksi vertailukohdaksi käy syöminen:
Sen objektiivinen tosi, Jumalan asettama ydinpäämäärä on elimistön ravitseminen. Sillä saa ja tulee olla myös muita ”sivupäämääriä”: On mukavaa kokea makunautintoja, syödä yhdessä läheisten kanssa jne.
Ydinpäämäärää, ruumiin ravitsemista, ei saa kuitenkaan leikata syömisestä erilleen. Näin kerrotaan roomalaisten tehneen orgioissaan: He söivät herkkuja, kävivät välillä oksentamassa ja söivät taas lisää herkkuja. He halusivat vain makunautinnon, eivät ravintoa.
Lienemme yhtä mieltä siitä, että tuollainen on törkeää Jumalan lahjan väärinkäyttämistä. Seksiaktin, jossa käytetään ehkäisyvälineitä, voi hyvin syyllä rinnastaa roomalaisten syömiseen: Siinä otetaan vain nautinto, mutta se ei ole avoin varsinaiselle, Jumalan asettamalle päämäärälleen eli uuden ihmiselämän syntymiselle.
On selvää, että elämä ei ole aina yksinkertaista. Vakavat syyt voivat viedä vaikeisiin ristiriitatilanteisiin, jossa ei ole valittavana kuin huonoja vaihtoehtoja.
Se ei kuitenkaan (tietenkään) oikeuta tahallista väärin tekemistä. Jottei sellaiseen lankea, on tärkeää valvoa omassatunnossaan ja tutkia Jumalan sanaa.
TykkääTykkää
”Näkemykseni on, että ehkäisemällä tai ehkäisemättä jättämällä en lausu uskontunnustusta. Uskontunnustukseni on Apostolien muotoilema ja pitää sisällään kolmiyhteisen Jumalan – mutta samalla se käsittää uskoni Jumalaan Luojana ja elämän ylläpitäjänä. Teolla itsellään en kiellä uskoa – niin kuin en omalla teolla saa uskoa. Uskon antaa armollinen Jumala – Jumalasta voi erottaa synti. Gal. 2:16.”
Tätäkin kannattaa minusta vielä miettiä. Ymmärrän, mitä tarkoitat.
Toisaalta on kuitenkin niin, että kristityn koko elämän tulisi nimenomaan olla rukousta, kiitosuhria ja uskontunnusta viimeistä tekoa myöten.
Kuten yllä lainaamassani Roomalaiskirjeen kohdassa kehotetaan, meidän tulisi antaa koko elämämme Jumalalle pyhäksi ja hyvältä tuoksuvaksi uhriksi. Ei vain osaa siitä. Meidän elämämme tulisi olla elämää Kristuksessa, ei vain osittain ”kristillistä”.
Nähdäkseni Raamattu ja Jeesus eivät anna meille lupaa tehdä ”kompromissia” langenneen luontomme kanssa. Meidän tulee seurata Jeesusta koko sydämellämme.
Toki on niin, että emme pelastu tekemällä ns. ”lain tekoja”. Mutta sillä tarkoitetaan minusta eri asiaa.
TykkääTykkää
”Ehkäisykielto” vanhoillislestadiolaisuudessa ei ole ihan uusi asia. Se on vanhempaa perua kuin 1950-ja1960-lukujen taitteen tapahtumat. Kirkkoherra Kullervo Hulkko torjui puhujainkokouksen alustuksessaan vuonna 1945 ehkäisyvälineiden käytön ehdottomasti. Hulkon mukaan ne olivat vastoin Raamattua ja hyvää omatuntoa. Puhujainkokous yhtyi näihin Hulkon näkemyksiin.
Pitäisin mahdollisena, että ehkäisykielto löytyy lestadiolaisuudesta jo ennen niin kutsuttua suurta hajaannusta. Sen erikseen korostaminen tuli toki tarpeelliseksi vasta yhteiskunnan muutoksen ja modernisoitumisen myötä toisen maailman sodan jälkeen.
Joonalta ja muilta todella hienoja kommentteja. Ehkä ihmisen, ainakin minun, luonnollinen, langennut tila on rakastaa automaattisesti aina ensin itseään. Voipi olla, että itsen edes pieneksi toviksi unohtaminen, ja lähimmäisen rakastaminen, onnistuu vasta Jumalan rakastamisen ”kautta.”
Raamatttu ei ole sudenpentujen käsikirja. Joihinkin kysymyksiin sieltä on löydettävissä yksiselitteinen näkemys kuten naispappeus- ja homokysymykseen. Suomen evankelilais-luterilainen kirkko hyväksyi ajan hengen mukaisesti ehkäisyn vuonna 1952. Siis vasta reilut 50 vuotta on kirkossa eletty tämän väärän päätöksen mukaan. Se on mitättömän pieni aika kirkon lähes 2000-vuotisen, ehkäisyyn kielteisesti suhtautuvan tradition rinnalla. Perinteen, jota edellen noudattavat katolinen ja ortodoksinen kirkko, ja toivon mukaan myös tulevaisuudessa vanhoillislestadiolainen herätysliike. Sosiaalinen ja kultturinen paine kannan muutokseen on valtava, eikä pelkästään liikkeen ulkopuolelta.
TykkääTykkää
Kristityn elämästä: kristitty on kutsuttu elämällään julistamaan
Kristusta. Itseäni lähellä on jo aikaisemmin Joonan
kommentissa lainattu Raamatun sana (Room. 12:1-2): ”Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi … älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, Hänen mielensä mukaista ja täydellistä.”
Tässä em. korostuu juuri oman elämän ja aikamme ilmiöiden peilaaminen suhteessa ilmoitettuun Jumalan sanaan, johon koko kristillisen kirkon sanoman tulisi perustua. Meitä kutsutaan jatkuvaan keskusteluun Jumalan sanan peilin edessä.
Yksittäisiä elämänohjeita eri elämäntilanteisiin Raamatussa ei ole tosiaan tarjolla, kuten esim. Koraanissa. On katsottava kokonaisuutta pitkässä juoksussa ja toisaalta perehdyttävä siihen kollektiiviseen viisauteen, joka on tiivistynyt myös kirkon opetuksessa ja traditiossa. Traditio ei ole kuitenkaan itsetarkoitus, vaan sen tulee palvella evankeliumia (Luther).
Avioliitosta: Lutherin radikaalin käsityksen mukaan avioliitto on
velvollisuus. Ihmisen tulee noudattaa Jumalan käskemää ”luonnollista järjestystä”, solmia avioliitto ja elää siinä (vs. luostarielämä). Tämä on kaiken kaikkiaan juutalais-kristillisen tradition ja järjestäytyneen yhteiskunnan perusta, jolla myös kontrolloidaan ihmisen seksuaalisuuden kanavoitumista vastuun kantamiseen sekä taataan ihmisyhteisön olemassaolo. Mitä järjestäytyneempi yhteiskunta, sitä paremmin se säilyy hengissä varsinkin kriisiaikoina ja pystyy turvaamaan myös heikoimman yksilön elämässä selviytymisen. Luterilaisen käsityksen mukaan avioliitto on ensisijaisesti yhteiskunnallinen instituutio, johon kytkeytyy vastuullinen seksuaalisuus, ja sitä kautta uuden elämän vastaanottamiseen. Avioliitto on tehtävä, johon aviopari on kutsuttu. Seksuaalinen kanssakäyminen ei ole kuitenkaan ainoastaan lasten saamista varten, vaan seksin kautta aviopari ”tulee riippuvaisiksi toisistaan”, joka taas palvelee osaltaan perheen koossapysymistä. Myös vanhat ihmiset solmivat avioliittoja, vaikka heille ei enää syntyisikään lapsia. Eli seksuaalielämä avioliitossa palvelee monia erilaisia tarkoitusperiä, kuten säädyllisyyttä, ei ainoastaan jälkeläisten maailmaan saattamista.
Kristillisen seurakunnan ja Kristuksen välistä yhteyttä kuvataan myös ”rakkaussuhteena”. Nämä Yljän ja kihlatun morsiamen väliset rakkauden huokaukset kuuluvat kauniisti myös monissa vanhoissa Siionin lauluissa.
Suurehkon perheen äitinä voin täydestä sydämestä yhtyä Raamatun
lapsimyönteisiin kirjoituksiin. Jokaisessa lapsessa on Kristus salatulla tavalla läsnä, nimenomaan siten, että jokainen lapsi myös koettelee ja ”riisuu” minua ihmisyyden omahyväisyydestä. Vastasyntynyttä lasta on helppo rakastaa ehdoitta ja hänet on helppo nähdä ”täydellisen rakkauden ja luottamuksen perikuvana”. Uhmaikäinen ja varsinkin murrosikäinen lapsi paljastaakin oman keskeneräisyyteni kaikessa karmeudessaan. Tämä taas kutsuu vanhempaa nöyryyteen, rehellisyyteen ja itsetutkiskeluun sekä evankeliumin avulla yhteiseen kasvuun.
TykkääTykkää
Ehkäisykysymyksestä vielä: se voi todella koetella avioparin yhdyselämää varsinkin ruuhkavuosien aikaan, tai heti ensimmäisen synnytyksen jälkeen.
Koliikkivauva voi huutaa 24/7 ja kumpikin/ toinen puolisoista kokee astuneensa ansaan tyyliin: ”ensin ne hinkuu, sitten ne vinkuu.”
Olemme biologisia olentoja, vanhemmuuden keskeneräisyys, vajavaiset
vuorovaikutustaidot ja menneisyyden traumat puskevat lävitse. Tämä tekee avioparin elämän välillä vaikeaksi ja luottamus Jumalaan voi olla hukassa. Voi tulla tukalia tilanteita liittyen lisääntymiseen ja seksuaaliseen
kanssakäymiseen. Selibaatti ei onnistu, rukouselämästä puhumattakaan. Seksielämä voi muuttua vallankäytön välineeksi, kun vanhempien inhimilliset perustarpeet on laiminlyöty. Ihmisillä on erilaiset psyykkiset voimavarat, joista emme välttämättä ole tietoisia ennenkuin joudumme ns. tulilinjalle. Jotkut meistä ovat ominaisuuksiltaan enemmän kestäviä maratoonareita, toiset lyhyen matkan juoksijoita, jotkut mieluiten etenevät hitaasti. Voimme luulla kestävämme hektistäkin perhe-elämää, mutta sitten tuleekin burn out. Jos kaikilta vaaditaan maratoonin verran perhe-elämässä, silloin mennään armottomuuden ja suorituskilvoituksen puolelle. Alkuperäinen hyvää tarkoittava elämän puolella oleminen kääntyykin itseään vastaan: siitä tulee vaativa laki, joka käskee ja vie ahtaalle.
On siis nähtävä rehellisesti se mahdollinen kärsimys ja stressi, mikä ehkäisemättömyys-opetuksen seurauksena voi perheisiin syntyä, nimenomaan elämän kuormittavuudesta johtuen. Lasten perusturvallisuus ei saisi järkkyä missään vaiheessa, vanhempien kuorma ei saisi siirtyä perheen lasten kannettavaksi.
Kristityn elämä ei ole suorituskeskeistä kilvoittelua, jossa vain
kurinalaisimmat, henkisesti ja fyysisesti vahvimmat selviytyvät ikään kuin luonnonvalinnasta. Evankeliumi antaa sisäisen levon ja rauhan suhteessa Jumalaan, ihminen saa sisimpäänsä pelastusvarmuuden ja voi katsoa
lähimmäistään ”Kristuksen silmin”.
TykkääTykkää
Mielenkiintoisia kommentteja.
Itse olen samaa mieltä siitä, että me elämällämme ja valinnoillamme tunnustamme Kristusta.
Näin kertaalleen luettuna Kirsin kommentit on niitä mitä itsekin näen Jumalan sanan mukaisena lähestymistapana syntyvyys asiaan.
Tuo mitä kirjoitit Kristuksen tahdosta mikä ilmentyy jokaisessa syntyneessä lapsessa on ehkä kaikkein keskeisin ja kaunein kuva mitä me voimme havaita.
Me ihmiset olemme vajavaisia. Monesti ajattelemme olevamme vaikkapa fyysisiltäominaisuuksilta vajavaisia ja jo etukäteen luettelemme ja perustelemme itsellemme (Luojallemme) mistä ja minkälaisesta elämästä me emme selviä ( paljon lapsia…jne.)
Sanoisin että siinä usko ei enää ohjaa elämää vaan elämä alkaa ohjata uskoa.
Toinen asia. Uskon voi kieltää myös teoillaan.
Hyvin monessa asiassa on alettu suosia ajatusta että perustellaan joku asia itselle ja jumalalle inhimillisistä lähtökohdista tyyliin: voi uskoa miten haluan kunhan uskon. Ja vedotaan Jumalan armollisuuteen.
Ihmisen ja Jumalan väline säie kuitenkin katkeaa aina ihmisen puolelta. Väliin tulee itsekkyys ja synti hyvin monissa muodoissaan.
Välillä on myös hyvä jäädä pohtimaan mitä on ne asiat mitkä menevät esim. Syntyvän lapsen edelle. Onko ne Jumalasta? Ilmennänkö minä niillä mahdollisesti eteen tulevilla asioilla elämässäni Jumalan tahtoa vai omaa valinnanmahdollisuuttani?
Minusta on jotenkin hurjaa etukäteen pohtia esim.sitä että aikooko ottaa vastaan ne lapset mitä Luoja antaa vai ei?
Entäs jos Luoja on nähnyt hyväksi että lapsia ei tule? Onko paikka katkeruudelle vai uusille ehdoille Jumalan suuntaan?
Jos Jumala näki näin hyväksi olenko valmis toteuttamaan Jumalan tahtoa elämässä muutoi ?
TykkääTykkää
Entäpä se, jos lasta haluaakin nimenomaan itsekkäiden tarkoitusperien vuoksi? Ihan avioliitossa ja isossakin perheessä sellaista voi tapahtua, ja tiedän tapahtuneenkin. Että tekemällä tehdään, silloinkin kun ei oikein huvittaisi – että päästäisiin jossain asiassa helpommalla; ei tarvitsisi lähteä töihin, kun kotonaolo on itselle luontevampaa ja helpompaa, tai vaikka jaksaminen on aivan äärirajoilla ja eri viranomaistahotkin vakavasti huolissaan perheen tilanteesta, vain halutaan sitä vauvaa koska se on niin ihana – on ihan tunnettu ja tunnustettu asia, että synnytyksiin ja pikkuvauvoihin voi jäädä ”koukkuun”.
On tilanteita, joissa ehkäisyn käyttöön päädytään nimeenomaan epäitsekkäistä syistä, vaikka itse kuinka toivoisi uutta vauvaa. Jommankumman vanhemman tai jonkun lapsen vointi voi olla todella huono, niin että jopa laitoshoito tai pahimmassa tapauksessa itsetuhoisuus on todellisuutta. Näissä tilanteissa satuttaa kipeästi se, että seurapuheissa ja yleisissä keskusteluissa ehkäisy yhdistetään niin tiiviisti itsekkyyteen ja mukavuudenhaluun.
Kiitos, Joona, sinulle siitä että olet aloittanut tämän blogin! Olen ensimmäisellä kunnollisella vierailulla (kun kerrankin oli aikaa) ja varmaan käyn täällä vastaisuudessakin. Sinulla on lahja puhua asioista keskustelukumppania kunnioittaen myös silloin, kun olet itse eri mieltä. Siinä on meistä monella oppimista. Kiitos myös Kirsi Kähköselle ajatuksella ja lämmöllä kirjoitetuista kommenteista.
TykkääTykkää
Edellä sisaret kirjoittivat kalliisti.
En malta olla kirjoittamatta vauvoista, vaikka päätin etten kirjoita nyt mitään vähään aikaan :-).
En ole missään tavannut niin syvällistä ”vauvojen teologiaa” kuin vanh.lestadiolaiskristillisyydessä. Olen itsekin kokenut jokaisen uuden vauvan kuin suoraan taivaasta alas laskettuna ja pyhänä. Vauvojen kanssa eläessäni olen kokenut suurta ylimaallista rakkautta, oikeastaan sitä enemmän, mitä useamman olen niitä saanut. On jopa tuntunut siltä, kuin itse Kristus olisi laskeutunut vauvan muodossa omaan elämään, ja taivas olisi koskettanut maata. Mikään tässä maailmassa ei ole vastasyntyneen vauvan olemuksen vertainen. Uskon syvin olemus on ollut todisteena suoraan silmien edessä.
Vauvan olemus ja rakkaus on säteillyt eheyttävänä koko perheeseen murrosikäisiä myöten, elämä on tiivistynyt olennaiseen ja on tuntunut siltä, kuin koko perhe olisi Jumalan erityishuolenpidon alaisena.
Tähän vauvojen ihanuuteen voi todellakin jäädä koukkuun, koska kaikki muu maallinen tuntuu vauvojen ja lasten rinnalla niin toisarvoiselta ja turhalta :-).
Kunpa uskovaiset eivät väsyisi kaikissa ajan aallokoissa julistamasta Kristuksen evankeliumia. Kunpa silmämme olisi aina kääntyneenä pieneen lapseen, jonka itse Jeesus nosti Jumalan valtakunnan suurimmaksi. Kunpa puolustaisimme aina elämää, syntymättömän lapsen elämää, pienten lasten elämää, äitien elämää, isien elämää.
TykkääTykkää
Täällähän vietetään kalliita seuroja. 🙂 Hieno juttu, aamenta vastaa.
TykkääTykkää
Paula-Maaria: Olen itsekin usein kuullut toivomuksen: Tulisipa vauva niin ei tarvitsisi lähteä töihin. Eli ihan tuttua juttua ainakin mulle kirjoitat.
Ja tuokin on tuttua että ehkäisy voi olla myös epäitsekkyyttä. Jos toinen puolisoista haluaa ihan hirveästi vauvaa mutta toinen ei ole valmis tai tilanne on perheessä muuten vaikea niin kyllähän siinä tilanteessa ehkäisyn käyttö on toisen puolesta epäitsekkyyttä. Mutta sitten taas toisen kannalta ajateltuna. Olen sitä mieltä että perheissä pitäisi kyllä kuulla molempien ajatuksia lasten saamisen suhteen nimenomaan sen jaksamisen kannalta. Tiedän isiä jotka ovat henkisesti tosi lujilla kasvavan lapsilauman keskellä. Se on ikävää ja aika usein näissä keskusteluissa ohitetaan isän näkökulma.
TykkääTykkää
”Myös vanhat ihmiset solmivat avioliittoja, vaikka heille ei enää syntyisikään lapsia. Eli seksuaalielämä avioliitossa palvelee monia erilaisia tarkoitusperiä, kuten säädyllisyyttä, ei ainoastaan jälkeläisten maailmaan saattamista.”
Kyllä. Klassisen kristillisen teologian mukaan avioelämällä saa ja tulee olla ydinpäämäärän ohella myös muita ”sivupäämääriä”. Sen tulisi kuitenkin aina olla ”avoin” myös ydinpäämäärälleen eli uuden elämän syntymiselle. Sen mahdollisuutta ei saisi aktiivisesti sulkea pois.
Uskovaisten vanhusten avioliitto on uudelle elämälle avoin, koska lapsen syntymisen mahdollisuus on poistunut heistä riippumattomista, biologisista syistä. He eivät ole siihen itse vaikuttaneet.
Tai en ole ainakaan koskaan kuullut pariskunnasta, joka olisi ryhtynyt seurustelemaan jo rippikouluiässä, mutta lykännyt häitä viisikymppisiksi asti, jotta välttäisivät jälkikasvun tulon. 🙂
TykkääTykkää
Haluan tarkentaa muutamia sanavalintojani, joita edellisessä kommentissani kirjoitin. Käyttämäni ”itseään itsekkäästi rakastaminen” ei ollut paras sanavalinta tarkoittamalleni asialle, jonka takana seison. En puhunut lainkaan sellaisesta egoistisesta länsimaisesta kulttuurikontekstista käsin ymmärrettävästä itserakkaudesta, jolla on negatiivisia seurauksia suhteessa ympäristöön ja toisiin ihmisiin. Itsensä rakastamisella tarkoitin nöyrää rakkautta itseen luotuna yksilönä ja Kristuksen seuraajana. Pirstoutuneenakin Jumalan kuvana ihminen on itsessään arvokas ja luotu osaltaan rakastettavaksi. Tätä rakkautta ihmisen tulee osoittaa sekä itseään että toisia ihmisiä kohtaan. Tämä huolimatta siitä, että ihminen on perisyntinen. Esikuvallisena rakkautena tästä on Kristuksen esimerkki rakastaa syntisiä viimeiseen veripisaraan asti.
Kun ihminen rakastaa ja arvostaa itseään terveellä ja nöyrällä tavalla, hänen on helpompi ymmärtää, mitä rakkaus tarkoittaa ja on. Tällöin ihminen kykenee myös rakastamaan ehdoitta lähimmäistä ja olemaan empaattinen sekä aidosti lähellä. Tähän tematiikkaan liittyy mielestäni Jeesuksen sanat, joita lainasin: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi. Jeesushan kyseisessä Matteuksen evankeliumin kohdassa on ensin keskustellut hänen luokseen tulleiden saddukeusten kanssa ylösnousemuksesta ja siitä, miten Jumala on ensisijaisesti elävien eikä kuolleiden Jumala. Tämän jälkeen Jeesus vastaa fariseuksien kysymykseen suurimmasta käskystä, että koko laki ja profeetat jäävät kahden käskyn alle: Ensin Herran, Jumalan rakastaminen koko sydämestä ja sitten lähimmäisen ja itsen rakastaminen. Näiden kautta tulee tulkita koko lakia ja profeettaa. Tämä suurimman käskyn suhde lakiin ja profeettoihin ilmenee kaikissa synoptisissa evankeliumeissa ja on yleislinjainen kautta Jeesuksen opetuksen. Tässä syy miksi nostin kohdan esille myös liittyen ehkäisykeskusteluun.
Suurimman käskyn sisältö tulee perustellusti esiin myös häissä usein luetussa Raamatun kohdassa, jossa puhutaan rakkaudesta suurimpana kaikista lahjoista. Vaikka teksti luetaan yleisesti usein häissä siinä ei puhuta ensisijaisesti aviorakkaudesta vaan siitä minkälainen on Kristus – ja minkälaista rakkautta meidän tulisi Kristusta seuraten tavoitella. (1.Kor. 13:1-13.) ”Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään.” Ja tähän vielä jakeet 12 ja 13, jotka täydentävät edellä olevaa. Mielestäni tämä on varsin suoraa Sanaa, joka sopii ”Jeesuksen opetuksen ja esimerkin yleislinjaan” – tekemättä syntiä luvalliseksi.
Jos lakia ei ymmärrä sen kautta, että Jumala on ensin rakastanut meitä ja että meidän tulee rakastaa lähimmäistä ja itseä – ei voi ymmärtää muitakaan lain kohtia saati soveltaa niitä oikealla ja Jumalalle kelpaavalla tavalla. Jumalan sanan mukaisesti.
TykkääTykkää
Kun rakkaus lähimmäiseen, ehkäisykysymyksessä erityisesti omaan perheeseen itsensä mukaan lukien, ymmärretään oikealla tavalla, ihmisen tulisi olla valmis Jumalan sanan avulla kuuntelemaan heikompaa ja näkemään perustellun (esimerkiksi lääketieteellisesti perustellun) kyvyttömyyden lisääntyä.
Mielestäni koko tässä ehkäisykeskustelussa ei ensisijaisesti problematisoida sitä, onko Raamatun yleislinja lapsimyönteinen. Osoitit, Joona, sen varsin selvästi ja olen siitä kanssasi täysin samaa mieltä. Käyttämäsi raamatunkohdat eivät millään tavalla mielestäni sodi näkemyksieni kanssa. Ehkäisykeskustelussa ei puhuta ensisijaisesti siitä, onko raamatunmukaista nöyränä vastaanottaa sellaisiakin elämäntilanteita, joita ei ole itse itselleen toivonut. Kristuksen seuraaminen on myös ristin kantamista ja koko elämän antamista eläväksi ja pyhäksi, Jumalalle mieluisaksi lahjaksi. Tämä on Jumalan sanan antama tavoite – uskon meidän olevan siitä tismalleen samaa mieltä.
Ehkäisykeskustelun ydin – joka aiheuttaa kaiken tunteellisuuden ja kokemuksen julmuudesta – on mielestäni se, miten suhtaudumme vaikeassa elämäntilanteessa olevan perheen tai jollakin perusteella kyvyttömän ihmisen/ihmisten lapsien saamiseen ja siihen liittyykö tämä ihmisen pelastumiseen millään tavalla. Eli kansankielisesti: onko olemassa tilannetta, jossa pelkäämättä osattomuutta pelastumisesta, voi käyttää ehkäisyä, jotta turvaa jo olemassa olevan elämän. TÄMÄ tulisi mielestäni vanhoillislestadiolaisuuden sisällä sanoittaa selvästi, ettei tällä kysymyksellä ole PELASTUMISEN kanssa tekemistä.
Tästä näkökulmasta elämän tulee todellakin (kuten Joona sanoit) ”olla rukousta, kiitosuhria ja uskontunnustusta viimeistä tekoa myöten”. Samalla voidaan kysyä, onko oikein uhrata jo olemassa oleva elämä ja näin sabotoida Jumalan jo luomaa elämää mahdollisesti syntyvän elämän edessä – oikeasti vaikeissa elämäntilanteissa. Näiden tilanteiden arvioinnin tulee tietysti olla rehellistä ”rukousta ja uskontunnustusta viimeistä tekoa myöten”. Mutta ei sovitusuhrin luonteista. Täydellinen sovitusuhri on jo annettu. Näkemykseni ei mielestäni ole kompromissiratkaisu langenneen luonnon kesken.
TykkääTykkää
Hyvin kirjoitat, Roosa. 🙂
TykkääTykkää
Hyvä Justiina, kun tuot esiin myös isän alttiuden uupumiselle. Stä voi olla vielä vaikeampi havaita ja tunnustaa.
Minusta olisi tärkeää pohtia, olemmeko terveellä tavalla vastuuntuntoisia perheidemme jaksamisesta?
Meitä on opetettu, että Jumala siunaa ja antaa vomia. Kun kaikille ei annakkan, voidaan verrata esim. Jobiin tai selittää, että näin on tarkoitettu salatusta syystä. On opetettu oman ristin kantamista. Se, että uupunut äiti ja isä ei pysty antamaan rakkautta ja huolenpitoa lapsilleen, on jäänyt kylmästi sivuutetuksi mitättömyydeksi.
Kun Kirsi johdatteli meidät edellä ihanan vauvantuoksuisen perheonnen sulattavan kehän syleilyyn – on hyvä avata silmämme totuuden karulle kääntöpuolelle. Siellä on vastassa perhehelvetti.
Tästä on kyse ja siitä, kuinka paha puoli saadaan poistettua ja mistä syystä se on ollut olemassa.
TykkääTykkää
Ristin kantaminenkaan ei ole mikään vähäarvoinen asia. Se on nimittäin Jeesuksen omaa opetusta, jota hän myös alleviivaa hyvin vahvasti.
Luukas 9
23 Jeesus sanoi kaikille: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua. [Matt. 16:24-28; Mark. 8:34-9:1 : Mark. 9:23,24: Matt. 10:38,39 : Luuk. 14:27]
24 Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka sen minun tähteni kadottaa, on sen pelastava. [Matt. 10:39+]
25 Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta saattaa itsensä tuhoon ja turmioon?
TykkääTykkää
Joona, tuon typistetyn lauseen ”on opetettu ristinsä kantamista” kirjoittaessani jo ajattelin, että tämä on sellainen ”heitto”, joka jää ilmaan.
Hyvä, että tartuit siihen!
Olen nimittäin pohtinut ja kenties moni muukin, mitä kaikkea henkilökohtaisen ristin kantaminen meille tarkoittaa?
Kuuluuko uskonkilvoituksemme henkilökohtaiseen ristin kantamiseen uskovaiselle äidille pakkosynnytysoppi aina kuoleman porteille asti ja ylikin, ettei kadottaisi elämäänsä?
Tätähän harhaopin ehdoton synnytyspakko-oppi on opettanut ja tarkoittanut. Sinäkin olet selvin sanoin tuominnut sellaisen pahasti överiksi.
Varmaan tiedät, että näitä suurperheiden raskaita kohtaloita on ajateltu Jumalan sallimiksi koettelemuksiksi ja heidän ”ristikseen”.
Tätä tarkoitin – sydämetöntä opetusta raskaasta rististä.
Jeesus on kantanut raskaimman ristin meidän kaikkien puolesta.
Minun on mahdoton ajatella, että Jeesus olisi tarkoittanut heikoille lampaille näin raskaita ristejä .
Marttyyritkin olivat miehiä ja sananjulistajia.
Mitä sinulle avautuu tästä ristinkantamisesta lisää?
TykkääTykkää
”Ristin kantaminen” on tietysti valtavan laaja käsite.
Ymmärtääkseni sen perusajatus on kuitenkin se, että kun Kristus rakkaudesta kantaa ristin meidän puolestamme, tämä Rakkaus vetää ja kehottaa meitä seuraamaan samaa tietä kuin hän. Ei niin, että sillä jotain ansaitsisimme, mutta kiitollisuudesta.
Perisynti käperryttää ihmisen itseensä, hän haluaa elää vain itseään varten. Juuri tällä tavoin ihminen kuitenkin paradoksaalisesti kadottaa itsensä. Kuten Jeesus sanoo: ”Se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen”.
Se Rakkaus, joka Jumala itse on, on puolestaan ulospäin suuntautuvaa: Jumala Kristuksessa uhraa itsensä meidän puolestamme.
Kun ihminen pääsee katselemaan ja omistamaan tätä rakkautta, hänkin avautuu ulospäin: hänkin haluaa uhrata oman elämänsä hyvyyden, totuuden, rakkauden ja elämän edistämiseksi. Paradoksaalisesti kieltäessään tällä tavoin itsensä ihminen löytää itsensä: ”Joka sen minun tähteni kadottaa, on sen pelastava”.
On tietysti pahasti väärin vaatia ulkopuolelta jotakuta synnyttämään vaikka henkensä tai terveytensä kaupalla.
Toisaalta kuitenkin parhaimmillaan monet suuret uskovaiset perheet ovat erittäin kauniita esimerkkejä oikeasta ristin kantamisesta: Vanhemmat eivät ole halunneet ”käpertyä itseensä” vaan ovat panneet oman elämänsä likoon uuden elämän puolesta.
”Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon.” (Joh. 12:24) Nämä Jeesuksen sanat sopivat kauniisti sekä häneen itseensä että suurten perheiden uhrautuviin vanhempiin.
Tietysti ”ristin kantaminen tarkoittaa paljon muutakin kuin lasten vastaanottamista vaikka se voi tarkoittaa sitäkin. Varmaankin meidän olisi hyvä miettiä, miten me voisimme esimerkiksi tehdä aktiivisemmin lähetystyötä ja auttaa puutteesta kärsiviä. Nykymaailmassa tämä kaikki on suhteellisen helppoa jos vain tahtoa löytyy. Näin ajattelen.
Tämä vanha rukous ilmaisee mielestäni erittäin kauniisti ”ristin kantamisen” lähtökohtana olevan mielen. Ehkä ”hyvittää”-sana hiukan särähtää korvaan, mutta muuten sanat vastaavat minulla aamenta.
”Katso sydäntä
joka niin suuresti on rakastanut maailmaa.*
Vain harvoin se saa vastalahjaksi muuta kuin kylmyyttä,
välinpitämättömyyttä ja kiittämättömyyttä,*
edes niiltä, joita se on syvimmin rakastanut.*
Herra, me olemme kuulleet tuskan huutosi.*
Kokemasi kiittämättömyys satuttaa Sinua
enemmän kuin kulkemasi ristintie.*
Jos ihmiset osoittaisivat edes rahtusen vastarakkautta,*
et minään pitäisi sitä, mitä heidän puolestaan teit.*
Tätä vastarakkautta tahdomme Sinulle
vastedes osoittaa, Herra;*
myötäkärsivän ja kiitollisen rakkautemme kautta
voimme Sinua lohduttaa.*
Voisimmepa elää yksinomaan uhrautuvaisuuden, luopumisen ja rakkauden elämää,*
sitä jota sydämesi halajaa ja janoaa!*
Nöyrän rakkauden ja hartaan palvonnan tuoksuöljyllä*
tahdomme Magdalan Marian tavoin
voidella jalkasi ja pyhän pääsi.*
Kaikkien Sinuun kohdistuneiden häväistysten tähden*
haluamme Sinua lohduttaa
Veronikan esimerkkiä seuraten.*
Yhdessä pyhän äitisi, pyhän Johanneksen*
ja muiden ristisi juurella valvoneiden kanssa*
tahdomme hyvittää sen,*
että niin monet Sinulle rakkaat sydämet hylkäsivät Sinut.*
Voisimmepa apostolisen intomme kautta
voittaa Sinulle kaikki sydämet!*
Jeesuksen Pyhä Sydän
olkoon rakastettu ympäri maanpiirin!*
Jeesuksen Pyhä Sydän
olkoon ylistetty, kiitetty ja lohdutettu*
aina ja kaikkialla!* Aamen.”
TykkääTykkää
Tarkennus:
”Vehnänjyvän kuolemalla” en tietenkään tarkoita kuolemaa synnytyksessä. Tarkoitan sitä, että kristityn tulee Jumalan Rakkauden voimalla kuolla hengellisessä mielessä pois itsekkäästä itsestään. Tällaisesta suurten perheiden sydämen uskovaiset vanhemmat ovat usein kauniita esimerkkejä.
TykkääTykkää
”Selkeimmin itse ehkäisyyn liittyy varmaankin Onanin tapaus:
1. Mooseksen kirja 38
9 Mutta Onan tiesi, ettei lasta pidettäisi hänen omanaan, ja aina kun hän makasi kälynsä kanssa, hän antoi siemenensä mennä maahan, ettei antaisi jälkeläisiä veljelleen.
10 Herran silmissä hänen tekonsa oli paha, ja siksi Herra antoi hänenkin kuolla.”
Niimpä niin. Tämä on Raamatun kohdista se selkein. Eli kun selkeinkään kohta ei kerro ehkäisystä mitään, paitsi tietyllä tapaa tulkittuna, voidaan sanoa, että ehkäisykielteisyys on Raamatussa aika ohutta. Toisaalta, kuten on todettu, lapsi-, perhe-, lapsiperhe- ja elämämyönteisyys on vahvaa ja monimuotoista.
Jos Raamattua lukee ennen tuota kohtaa vähän laajemmin, nähdään, että kyse oli Onanin saamasta selkeästä yksittäisestä toimeksiannosta. Vähän samaan tapaan vanhan liiton aikana itse kukin ihminen sai Jumalalta käskyjä: ”Lähde sinne…” tai ”Mene ja sano…”. Silti ainoastaan tämä Raamatun kohta on ollut hyvin silmiinpistävän yleistävän tulkinnan kohteena.
Kuten Joonakin on joskus todennut (ainakin samansuuntaisesti), pitäisi varoa lukemasta Raamattua siten, että ensin päättää mitä siellä pitäisi lukea.
Raamatussa on tiettyjä kohtia, joissa eksplisiittisesti sanotaan, että kyse on vertauksesta. Ymmärtääkseni loput Raamatunkohdat pitäisi ensisijaisesti lukea ja ymmärtää mahdollisimman pitkälti ”sellaisenaan” – ei toki kontekstistaan irrallisena.
Tärkeää on, että on nöyrä mieli, eikä lue Raamattua etsiäkseen ”porsaanreikiä”. Toisaalta tuntuu joillakin olevan intressi tulkita Raamattua myös ”tiukemmin”, etsien sääntöjä ja kieltoja, joita (siellä minun mielestäni pitäisi olla, mutta joita) sieltä ei löydy. Ikävän inhimillisesti nämä asiat ovat usein sellaisia, joiden noudattaminen ei ihmiselle itselleen tuota ongelmia, mutta niillä voidaan kätevästi vaikkapa ylläpitää lauman evankeliuminnälkää ja huonommuudentunnetta. No niin. Tuo oli jo äärimmäinen esimerkki enkä missään tapauksessa viittaa tällä blogistiin. Kunhan provosoin ajattelemaan. 😉
TykkääTykkää