Joona Korteniemi
Tämä SRK:n johtokunnan kannanilmaisu on julkaistu Päivämiehen numeroissa 41/2011 ja 21/2012. Korostukset tummennuksilla, kursiivilla ja alleviivauksilla ovat blogistin.
Musiikkisuosituksena näin paastonaikaan Gregorio Allegrin Miserere mei.
SRK:n historiatyön jatko edellyttää keskustelua
SRK:n johtokunnan kokouksessa 8.10.2011 julkistettiin Ari-Pekka Palolan kirjoittama Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen historian toinen osa, ”Evankeliumin työ laajenee”. Saman kirjoittajan edellinen osa, ”Kahden kuoren suojassa”, käsitteli SRK:n organisaation vaiheita vuosina 1906-1946. Nyt julkaistu teos päättyy vuoteen 1961.
SRK:n johtokunta kävi alustavaa keskustelua historiatyön jatkosta. Jatko edellyttää 1970-luvun tapahtumien tarkastelua. Johtokunta oli sitä mieltä, että menneisyydestä on syytä ottaa oppia. Tosiasioita on kyettävä kohtaamaan avoimesti ja rehellisesti silloinkin, kun ne eivät ole meille mieluisia. Tämä koskee myös niin sanottuja hoitokokouksia, joiden taustalla on 1960-luvun laaja yhteiskunnallinen arvomurros. Se heijastui monin eri tavoin kristillisyyteemme. Syntyi ongelmia, joita jouduttiin pohtimaan yhdessä. Tällaisia olivat esimerkiksi suhtautuminen televisioon ja syntyvyyden säännöstelyyn. Olihan televisio verrattain uusi ilmiö maaseudulla, ja 1970-luvun alussa alkoi kunnallinen ehkäisyneuvonta.
Ajankohtaisista uskoon ja elämään liittyvistä kysymyksistä nousseet keskustelut synnyttivät ajan mittaan niin sanotut hoitokokoukset. Kokoontumisissa saatiin kokea kaivattua sielunhoitoa. Pyrkimyksenä oli sekä yksittäisten ihmisten että koko uskovien yhteisön varjeltuminen yhdessä uskossa, rakkaudessa, opissa ja hengessä. Tällaisina neuvottelut pysyivätkin pääsääntöisesti 1970-luvun alkuvuosina.
Valitettavasti vuosikymmenen puolesta välistä alkaen hoitokokouksissa ilmeni kristillisyydelle vieraita piirteitä, kuten opillisia harhoja ja siitä johtuvia väärinkäytöksiä. Tämä todettiin jo vuonna 1989 Ranualla suviseurojen yhteydessä pidetyssä puhujien- ja seurakuntavanhinten kokouksessa.
Tällainen tuolle ajalle leimallinen oppiharha oli esimerkiksi niin sanottu henkioppi: parannuksen vaatiminen erinimisistä hengistä, kuten kuivasta, hempeästä tai kososlaisesta hengestä. Kokouksissa ilmeni myös julkista ripittäytymistä ja parannuksen vaatimusta sanelun mukaan sekä sellaista harhakäsitystä, että SRK:n tai rauhanyhdistyksen johtokunta muodostaisi maan päällä eräänlaisen ”Jumalan huoneen hallituksen”.
Näiden ilmiöiden ohella alkoi esiintyä myös yksilön omantunnon vähättelyä, loukkaavaa kielenkäyttöä ja anteeksiannon kieltämistä. Toisen ihmisen nöyryyttäminen ei ole milloinkaan oikein, ei myöskään ruumiillinen, henkinen eikä hengellinen väkivalta.
Pahoittelemme esiintyneitä oppiharhoja ja väärinkäytöksiä. On valitettavaa ja jälkikäteen arvioituna myös käsittämätöntä, että tällaiset erehdykset pääsivät leviämään lähes kaikkialle kristillisyytemme toimintaan.Tämäntyyppiset kokoukset päättyivät 1970-luvun lopussa, kun keskeisesti opinharhoja mukanaan kantaneet saivat erehdyksistään parannuksen armon.
Yhteisö koostuu yksilöistä, niin myös uskovien yhteisö. Me uskomme, että Pyhä Henki kokoaa Jumalan seurakunnan. Kun yksittäiset kristityt erehtyvät, vika ei ole seurakunnan. Niinpä asioiden korjaus lähtee yksittäisen kilvoittelijan omasta halusta vaeltaa hyvällä omallatunnolla Jumala ja ihmisten edessä. Hoitokokouksissakin koettiin siunauksen hetkiä aina silloin, kun elävä evankeliumi sai katkoa puristavat sisäiset siteet. Se, mitä Jumala puhdisti, on tuottanut hyvää hedelmää.
Sielunhoidollisia keskusteluja on aihetta käydä aina. Siihen meitä kehottaa Jumalan sana: ”Veljet, jos joku tavataan tekemästä väärin, on teidän, joita Henki ohjaa, lempeästi ojennettava häntä. Olkaa kuitenkin varuillanne, ettette itse joutuisi kiusaukseen.” (Gal. 6:1.)
Tänään, niin kuin ennenkin, Jumalan valtakunta on vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä. Jumalan Henki on rakkauden ja anteeksiantamuksen henki. Se ohjaa Jumalan sanan mukaisesti elämään ja Kristuksen mielellä tukemaan matkaystäviä tiellä, joka vie taivaaseen.
Hulluinhuonelainen 
Kiitos Joona!
Hyvän ja viisaan musiikkivalinnan teit tämän blogin säestykseksi 🙂 ”maailman kauneinta musiikkia”, erästä suosittua musiikkiophjelmaa mukaillen. Tämä auttaa mieltä hallitsemaan tunteita, joita blogisi asia yhä meissä monissa herättääkään…Kyse ei ole todellisuudessa yhtään vähemmästä kuin vuosikymmeniä liikkeemme keskellä vallinneesta harhaopista, joka on aiheuttanut meille yhteisen – kollektiivisen taruman – trauman, joka asioista riippuen ilmenee tässä vaiheessa meissä eri tavoin.
Nimittäin tuo Päivämiehen teksti on mahdollisimman siloiteltu kuvaus kyseisen ajanjakson tapahtumista, vaikka siinä on rehellistäkin tunnustusta ja faktaakin harhaopista .j
Tämän SRK:n kirjoituksen rinnalle voisi itsekukin lukaista samasta asiasta erilaisen, realistisen kuvauksen Omat Polut-sivustolta. Ei uskoisi, että kysymyksessä on samat tapahtumat – vai uskoisiko?
Omat Polut sivuston kirjoittaja kertoo oleellisen totuuden, jonka kaikki sen ajan eläneet tiedämme, että silloinen SRK organisoi ja halusi nämä ”puhdistusoperaatiot” kyseisillä menetelmillä. SRK:ssa ja kentällä olevat harhaoppiset ottivat vallan näiden massahoitokokousten ja ehdottoman kuuliaisuuden noudattamispelotteella. Tuo nimetön kirjoittaja osaa hyvin kuvata, kuinka tiukkaa yksimielisyyttä kaikilta edellytettiin ja kuinka lähes kaikki asiat hengellistettiin ja mistä tahansa saattoi joutua hoitorumbaan.
Kysymyksiä :
– kun harhaopin ”isäi” Heikki Saari sai siitä parannuksen armon vuonna 1979, kerrotaan, että hän olisi myöhemmin asian ymmärrettyään halunnut aivan oikein korjata aiheuttamansa suuret vääryydet siinä laajuudessa, kuin ne oli aiheutuneetkin – miksi hänen ei sallittu sitä tehdä?
Miksi annettiin tämän harhaopin siten jatkaa vaikutustaan?
– miksi SRK ei ota vastuuta sen omasta toiminnasta harhaopin toteuttajana ja pahoittelee vain yksittäisten toimijoiden ylilyöntejä?
– kun SRK:ssa on jo silloin ja uudestaan kymmenen vuotta myöhemmin tunnustettu harhaoppi, miksi sen vääryyksiä ei korjattu ja haluttu pyytää ensitöikseen anteeksi kaikilta, koska kaikkia kohtaan oli väärällä opilla toimittu väärin SRK:n omalla ohjauksella ja siunauksella? Kärsijöitä eivät olleet ainoastaan ulos hoidetut.
– ymmärrettiinkö ja hahmotetaanko vieläkään, mitä kaikkea väärää harhaopetus sisälsi?
SRK antaa ymmärtää, että hoitokokouksissa olisi ollut kyse sielunhoidoista. Mihin tämä perustuu?
Olen tutustunut viime vuosina faktatietoihin harhaopin vaiheista, seurannut keskusteluja aiheesta ja muistellut omia kokemuksia. Ne yhdessä ovat ajaneet lopulta itsenikin osallistumaan keskusteluun. Paine tämän yhteisen suuren vääryyden todelliseksi korjaamiseksi on kasvanut ja kasvaa..
Näen, että harhaoppi edelleen saa hallita, ellei se kokonaisuudessaan aukene ja hoideta pois oikealla tavalla.
Miten hallita?
Harhaopin ”pihtinä” toiminut järjetön ja lähes mielipuolinen yksimielisyyden vaatimus , jolla porukkaa hallittiin, elää edelleen keskuudessamme. Se tulee vastaan selvääkin selvemmin keskusteluketjuissa, joissa näitä kipukohtiamme käsitellään. Tämä pihti pitäisi nyt ensitöikseen heittää menemään ja osoittaa harhaopin vallankäyttövehkeeksi. Se joutaisi sinne armonmeren pohjaan, jotta harhan pelko hellittäisi.
Onko teilläkin kokemus, että jos itse uskaltautuu ja virittää keskustelua toisen uskovaisen kanssa näistä hoitokokouksista, vastassa on jähmettyminen, mykkyys ja selvä halu paeta, tai vaihtoehtoisesti varovainen kommentti, ettei halua itsensä vuoksi seurata näitä keskusteluja.
Anteeksi tämä suorapuheisuuteni, mutta tällä pihdillä on tukittu lauman suu ja muisti niin, ettei se vieläkään uskalla puhua, tuskin edes muistella pahimpia hoitokokousaikoja.
Olen rukoillut usein, että nämä vääryydet tulisivat oikealla tavalla hoidetuiksi kaikkien meidän parhaaksi. Toisen vaihtoehdon seuraukset voivat olla tuhoisat.
Pyhä Henki ohjaa toimimaan rehellisesti ja oikein. Se ohjaa pyytämään ja antamaan anteeksi.
TykkääTykkää
Kiitos Joona koosteesta kannanottoja, mitä olit kerännyt koskien liikkeemme sisäisistä harhaopeista. Luulen, että moni meistä on lukenutkin näitä kannanilmaisuja ja pahoitteluja tapahtuneista, tai sitten ei :-). Myös musiikkivalinta oli ”terapeuttinen” ja sopii hyvin aiheeseen: Misere mei Deus (Herra armahda minua). Se sopii sekä paaston ajan itsetutkiskeluun että tähän teemaan. Haluaisinkin lähestyä asiaa juuri tällä asenteella, ymmärrystä etsien.
Erityisesti minua miellytti Ari-Pekka Palolan kirjoittama lause tosiasioiden kohtaamisesta avoimesti ja rehellisesti. Myös seuraava lause on kuvaava:”…Näiden ilmiöiden ohella alkoi esiintyä myös yksilön omantunnon vähättelyä, loukkaavaa kielenkäyttöä ja anteeksiannon kieltämistä…”
Tosiasiat on todettu ja kutsu keskusteluun annettu, lähtökohdat keskustelulle ovat siis hyvät. Jotta koko ilmiöstä saataisiin rehellinen kuva, pitäisi myös tuoda näkyviin se henkinen ja hengellinen tuska, minkä hoitokokoukset ja harhaopit aiheuttivat uskovaisille sekä niille, jotka hengellisen väkivallan seurauksena tuomittiin ulos. Myös vierestä seuranneet ovat ehkä traumatisoituneet, kun ovat nähneet läheltä tapahtumia.
Haluaisin lähestyä Siionin asioita pienten lampaiden näkökulmasta, joten myös hoitokokousten ns. lapsivaikutukset pitäisi selvittää. Koska hoitokokoukset ovat koskettaneet kymmeniä tuhansia uskovaisia tavalla tai toisella, miten hengellinen väkivalta ja tiukka lakihenkinen opetus on vaikuttanut ihmisten uskonelämään jatkossa? Ja näkyykö se vieläkin jotenkin Siionin toiminnassa? Ovatko kaltoinkohdelleet saaneet vapautuksen, vai onko jäänyt jotakin selvittämättä?
Toivottavasti ei ole vallalla sellaista ajatusta, että kun asiat on käyty julkisessa kannanotossa lävitse, niin se on sillä hoidettu ja joka siihen palaa, on itse väärässä. Näinhän kohdeltiin alkuun myös pedofilian uhreja, kun osa ei kyennyt kaiken rikkomisen ja elämän pilaamisen jälkeen anteeksiantamukseen. Tosiasioiden toteaminen ei riitä sielunhoidolliseen eheytymiseen. Tarvitaan oikeaa kohtaamista, kärsivällisyyttä, evankeliumia ja rukousta. ”Jumalan myllyt jauhavat hitaasti”, eli evankeliumikaan ei välttämättä heti tuo vapautusta kaltoinkohdeltujen sydämiin.
On ymmärrettävä, että jos ihmistä rikotaan pahasti jollakin väkivallan muodolla, sillä voi olla pitkäkestoiset invalidisoivat seuraukset. Ihmisen mieli on rakentunut siten, varmastikin itsesuojeluvaistoon perustuen, että traumaattiset muistot voivat aiheuttaa jopa loppuelämän kestävää ahdistusta, enemmän tai vähemmän. Ne vaikuttavat käyttäytymiseemme ja ajatteluumme ja siirtyvät ”sosiaalisen perimän” kautta eteenpäin. Uskovaiset eivät eroa tästä inhimillisestä ominaisuudesta sen kummemmin muista ihmisistä, vaan meitä koskevat samat psyykkiset lainalaisuudet.
Katkeruus on ihmisen sisäinen kokemus epäoikeudenmukaisesta kohtelusta, eikä ole itsessään mikään synti tai väärä tunne. Katkeruuden kokemus voi syntyä uhrille siitä, että hän ei ole saanut tilalle ns. korvaavia kokemuksia, jotka hyvittäisivät pahan teon. Tai hän on kokenut, ettei ole tullut otetuksi vakavasti oman kärsimyksensä suhteen. Anteeksiantamus ja sydämen vapautuminen voi olla pitkäkestoinen prosessi.
Kannatan ihmisten kokemusten jakamista turvallisessa ja hyväksyvässä ilmapiirissä, kenenkään kokemusta ja tuskaa väheksymättä. Tutkimus/ selvitys voisi toimia keskustelun pohjana ja näin vaikenemisen muuri murtuisi, tuska tulisi näkyväksi ja hoidettua siellä, missä se on tapahtunutkin, eli Siionin sisällä.
Terapeuttisille ja sielunhoidollisille keskusteluille voitaisiin järjestää vielä yksittäisiä tai vertaistuellisia kohtaamisia, jos koetaan tarpeelliseksi.
Uskoisin, että tällainen asioiden läpikäynti eheyttäisi ja voimaannuttaisi koko Siionia. Ja vahvistaisi ns. vanhoillislestadiolaista spiritualiteettia tässä sekularistis-liberalistisessa ajassa. Yhteisön sisäinen trauma voikin oikein hoidettuna kasvattaa ajan myötä kukoistavan puutarhan, jossa evankeliumin virrat virtaavat entistä voimakkaammin.
TykkääTykkää
Parahin Kirsi – suuret kiitokset!
En ymmärrä – miten sinä ymmärrät – näin hyvin 🙂
Osasit kääriä tämän harhaopin koko ongelmakentän kokonaisuuden ja tarjoilla vielä hoitoreseptin…näin hyvässä ja kauniissa paketissa.
Haluaisin sinut asiantuntijaksi ryhmään, joka valmistelisi ja tekisi alustuksen yhteisten keskustelujen pohjaksi kaikille rauhanyhdistyksille tästä aiheesta.. Kun minulla ei ole muuta mandaattia kuin olla yksi kaikkien puolesta, uskon että Joona ja toiset tukevat toivomustani 🙂
Lapsivaikutuksista: en tiedä, oletko kuullut, että lapsillakin teetätettiin joillakin paikkakunnilla henkiparannuksia – jopa hoidettiin kylmästi ulos ja saatteeksi sanat ”saatanan haltuun”?
Lapsivaikutus on todellakin sellainen kokonaisuus, jota avatessa tulemme hämmentymään yhä enemmän.
On ymmärrettävää ja ennakoitavissa, että keskusteluaikeet näistä asioista tulevat saamaan jyrkkää vastustusta. Monet puhujat käyttävät yhä ”katkeruus-korttia” ja syyllistävät painavin äänenpainoin ne, jotka uskaltavat tarttua hoitokokousasioihin.
Kirsi, kiitos tästä:
”Katkeruus on ihmisen sisäinen kokemus epäoikeudenmukaisesta kohtelusta, eikä ole itsessään mikään synti tai väärä tunne. Katkeruuden kokemus voi syntyä uhrille siitä, että hän ei ole saanut tilalle ns. korvaavia kokemuksia, jotka hyvittäisivät pahan teon. Tai hän on kokenut, ettei ole tullut otetuksi vakavasti oman kärsimyksensä suhteen. Anteeksiantamus ja sydämen vapautuminen voi olla pitkäkestoinen prosessi.”
Tuo jo on balsamia monen mielelle ja haavoille. Toiselle se voi olla havahduttava puhuttelu ajattelun muutokseen.
Uskon laillasi, että tämän vääryyden läpikäyminen ja korjaaminen avaisi uuden , entistä paremman aikakauden koko Siionissa. Tällä työllä tulee olemaan todellinen siunaus, kun pesupaikalla kirkastuva valo näkyy ja kutsuu.
TykkääTykkää
VL-seniorin tavoin haluan kiittää sinua, Kirsi! En pelkästään tästä kommentistasi vaan myös monista muista. Myös Joona ansaitsee kiitoksen hyvistä kirjoituksistaan.
Mielenkiintoista tuossa Joonan lainaamassa kirjoituksessa on tämä ”yksilön omantunnon vähättelyn” näkeminen huonona asiana. Tämähän on kuitenkin edelleen keskeinen osa toimintakulttuuria, vaikkakin onneksi vähenemään päin.
”Haluaisin lähestyä Siionin asioita pienten lampaiden näkökulmasta, joten myös hoitokokousten ns. lapsivaikutukset pitäisi selvittää. Koska hoitokokoukset ovat koskettaneet kymmeniä tuhansia uskovaisia tavalla tai toisella, miten hengellinen väkivalta ja tiukka lakihenkinen opetus on vaikuttanut ihmisten uskonelämään jatkossa? Ja näkyykö se vieläkin jotenkin Siionin toiminnassa?”
Näkyy, ja tulee näkymään vielä vuosien ajan. On edelleen paljon uskovaisia, joiden selkäytimeen on iskostunut ajatus äärimmäisestä varovaisuudesta ja tiukkuudesta. Ajatellaan, että uskotaan ”varman päälle”, kun vältetään kaikkea sellaista, mikä mahdollisesti ei ruoki uskoa. Ja ei siinä mitään. On paha ja väärin tehdä omaatuntoaan vastaan. Mutta sitten kun tämä kokonaisvaltainen lakihenkinen elämisen ja uskomisen malli yritetään siirtää jälkipolville ja muille läheisille ainoana oikeana totuutena, mennään metsään ja tehdään niin hirveää vahinkoa, etten pysty sitä sanoin kuvailemaan.
Tässä on mielestäni kyse juuri tuosta ”sosiaalisesta perimästä”. Koen olevani harhaoppien ja hoitokokousten uhri. Esimerkiksi se rippiopetus, mitä kotona sain, (ja minkä mukaan esitettiin vaatimuksia) on Lutherin rippiopetuksen irvikuva, eikä sillä ole armon ja anteeksiantamuksen kanssa juurikaan tekemistä.
Kiitokset teille, rakkaat serkut. Tästä lähden taas jatkamaan matkaa.
TykkääTykkää
Kiitosta kommentista :-).
Uskon suurimman osan kokeneen uskovaisen perheen turvallisena
kasvuympäristönä myös harhaoppien aikana ja sen jälkeen. Silti luulen myös että kaltaisiasi uhreja on paljon Siionin sisällä. Harhaoppien julmuuksien vaikutus seuraavaan sukupolveen näkyy juuri siinä uskonnollisessa
kasvatuksessa, mitä uhriutuneet vanhemmat ovat kotonaan toteuttaneet. Lisäksi vanhempien henkilökohtaiset inhimilliset vajavaisuudet
vanhemmuuden taidoissa ovat saattaneet vääristää myös hengellistä
kasvatusta, riippumatta harhaopeista.
Harhaopit synnyttivät vanhoillislestadiolaiskristilliseen yhteisöön ns. totalitaristisen systeemin, jossa evankeliumia käytettiin myös
väkivallan välineenä. Teot ja tekemättä jättämiset olivat tällöin
ensisijaisia, vaikka Kristuksen mieli on kuitenkin se, että ”sapatti on ihmistä (sielun ja elämän suojelemista) varten, eikä ihminen sapattia varten”. Tällainen näkökulma tuo ns. ehdonvallan asioihin juuri sitä armollisuutta ja sietokykyä, elämän moniuloitteisuuden tuomaa joustavuutta.
Lasten kokemusmaailma uskonasioista on pitkälti heijastusta vanhempien omaksumasta tavasta ajatella uskon todellisuutta, joka em. tapauksissa kertoo karua kieltään. Lasten kokemukset 1970- ja 1980-luvun alun Siionin ilmapiiristä ja harhaoppien mahdolliset heijastukset kotikasvatukseen ovat hämärän peitossa. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka laajaa tällainen kokemusmaailma on.
Pahimmillaanhan harhaopit vaikuttivat sielunhoidollisissa tilanteissa farisealaisena pakkoparannuksena, tekojen ja tekemättä jättämisten kanssa tasapainoiluna, tekopyhyytenä ja silmän palvontana, yliherkkänä
omatuntona, tuomiopäivän ja ”tulisen järven” pelkäämisenä jopa yöllisiin painajaisiin saakka, vanhempien inhimillisen väsymyksen tulkitsemista ”sielunvihollisen saarnaksi” jne. Evankeliumista saatettiin tehdä vallan väline, jolla lapsia kiristettiin ja uhkailtiin, aivan kuin hoitokokousten jatkumona. Olen jopa kuullut että selkäsaunan uhalla ovat lapset tehneet parannusta riidoistaan.
Tästä kaikesta on ollut Kristuksen hoitava ja eläväksi tekevä evankeliumi kaukana, kun evankeliumi ja ihmisen nujertaminen kytketään aisapariksi.
Sielunhoidon armottomuus voi jättää ihmiseen pahimmillaan elinikäisen trauman, joka voi ilmaantua myöhemminkin elämässä ahdistuksena tai masennuksena, kyvyttömyytenä kokea ”vanhurskautta, iloa ja rauhaa Pyhässä Hengessä”. Näkisin myös, että joidenkin kohdalla liian ankara tai vääristynyt hengellinen kotikasvatus on voinut aiheuttaa myös uskon kieltämisen ikäänkuin vastareaktiona. Tämä kutsuu meitä vanhempia jatkuvaan keskusteluun omien lastemme kanssa, ettemme syyllistyisi heikkouksissamme armottomuuteen.
TykkääTykkää
Kauniit kiitokseni taas sinulle, Kirsi tästäkin kommentistasi!
Tämä on erittäin valaisevaa ja rehellistä ongelman ytimeen käyvää puhetta. Tätä tarvitaan lisää 🙂
Poimintoja:
”Uskon suurimman osan kokeneen uskovaisen perheen turvallisena
kasvuympäristönä myös harhaoppien aikana ja sen jälkeen.”
”Harhaopit synnyttivät vanhoillislestadiolaiskristilliseen yhteisöön ns. totalitaristisen systeemin, jossa evankeliumia käytettiin myös
väkivallan välineenä”.
”Lasten kokemukset 1970- ja 1980-luvun alun Siionin ilmapiiristä ja harhaoppien mahdolliset heijastukset kotikasvatukseen ovat hämärän peitossa. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka laajaa tällainen kokemusmaailma on”.
On varmasti totta, että juuri kodin ilmapiiri on ollut ratkaisevaa, miten turvalliseksi lapset ovat kokeneet oman elämänsä ja uskomisensa noina vuosikymmeninä. Vanhempien omat kokemukset, kyvyt ja voimavarat ovat vaikuttaneet suoraan sen ilmapiirin luomiseksi sekä
hengellisellä että käytännön tasolla.
Olisi välttämätöntä kartoittaa ja vapauttaa keskustelu ihmisten todellisista kokemuksista. Vain sillä tavalla pystymme kohtaamaan rehellisen totuuden.
Totuus ei aukene sillä, että SRK:n puheenjohtaja toteaa yhä edelleen, että hoitokokoukset koettiin suurimmalta osin siunauksellisiksi.
Sen ajan harhaoppi toi sinun Kirsi käyttämäsi rehellisen ilmaisun mukaisesti – totalitaristisen systeemin – kaikkien uskovaisten harteille.
Juuri sen hedelmää oli myös pakkosynnytysoppi ja koko hoitokokouskäytäntö, joka ei ollut oikeanlaista sielunhoitoa.
Huomiotani kiinnittää, että käytät monikkoa – harhaopit – miksi?
Itse olen ajatellut, että on kyseessä yksi ja sama harhaoppi eri painotuksineen.
Puhut, Kirsi hyvin asiantuntevasti armottomuuden ja kovuuden vaikutuksista, kuinka se voi aiheuttaa pysyvän trauman kohteilleen. Siksi on kyse kollektiivisesta traumasta – yhteisesti koetusta harhaopin vääryydestä.
Mielestäni kollektiivisuutta ei poista se, että kaikki eivät ole ehkä toistaiseksi kokeneet harhaoppia yhtä vaikeana eivätkä nähneet sen kaikkia huonoja vaikutuksia. Syynä voi olla toistaiseksi voimakas oma torjunta.
Traumakäyttäytyminen sietäisi myös ammatillista avaamista.
Tähän liittyen pitäisi myös oivaltaa, kuinka väärin on ollut leimata suinpäin katkeriksi heidät, jotka ovat rohjenneet näitä harhaopin piirteitä nostaa esiin.
Mielestäni olisi syytä pohtia myös, kuinka paljon harhaoppi eri painotukisneen on syynä tuhansien uskovaisten nuorten ja aikuisten ajautumiseen epäuskoon kokemustensa vuoksi?
Miten oma, omien vanhempien tai uskovaisten ystävien kohtaamat väärät hoitotoimet tai epäoikeudenmukaiset pakkoparannukset vaikuttivat oman uskon menettämiseen?
Kysyisin sinulta Kirsi, olisiko sinulla mahdollisuutta avata omaa keskustelua vaikkapa Kotimaa 24-sivuilla aiheesta kollektiivisen trauman purkaminen ja tarjota siitä kirjoitusta samaan aikaan Päivämieheen?
Koska Päivämiehellä ei ole keskustelufoorumia ( toistaiseksi ) voisi keskustelu onnistua Kotimaan sivuilla.
Tätä kysyn siksi, että tämä Joonan blogi on toistaiseksi ehkä aika piilossa ja vaatisi Joonalta kontrollia.
Joku voi edelleen ajatella, että nämä keskustelut harhaopista pitäisi käydä sisäisesti. Kysymyksessä on kuitenkin kirkon sisällä olevan suurimman herätysliikkeen suurimmasta harhaopista seurauksineen, joten sen hoitaminen ei pitäisi olla mikään salainen prosessi. Samalla se toisi esiin syyt, jotka aiheuttivat kiilaa kirkon ja herätysliikkeemme yhteiseen toimintaan.
Heikki Saari olisi ymmärrettyään halunnut tehdä oikein, miksi hänen ei annettu toimia niin – on edelleen suuri kysymys. Tämän asian rehellinen kertominen voi olla yksi tärkeimmistä avaimista harhaopin hoitamiseksi.
TykkääTykkää
Ajattelen, että Kotimaa 24 on kirkkomme pääjulkaisuna sopiva alusta tälle harhaopin selvitykselle useammastakin syystä.
Siellä olevat blogit on velvoitettu noudattamaan hyviä nettikeskustelusääntöjä.
Myös entisten kristillisyytemme jäsenten on helppo saavuttaa sen keskustelut.
Keskustelupalstoilla on edelleen helpompi rohkaistua puhumaan vaikeista kokemuksista kuin kasvotusten ja omalla nimellään. Olisin taipuvainen jopa uskomaan, että omalla nimelläänkin kommentoijat lisääntyisivät huomatessaan, että on lupa kertoa rehellisesti joutumatta oitis syyteeseen.
Mielestäni kokemusta omaavalla naisnäkökulmalla harhaopin selvityksessä on suuri merkitys pakkosynnytysopin suuren vaikutuksen vuoksi.
Keskustelun repivyys voi pelottaa, mutta toisaalta tiedämme, että mätä pitää ensin puhkaista ennenkuin sen voi poistaa.
TykkääTykkää
Kiitos taas kommenteista.
SRK:n johtokin on siis virallisesti todennut, että kristillisyytemme 1970-luvun kriisin yhteydessä esiintyi vakavia väärinkäytöksiä ja jopa harhaoppeja. Jos näin, tästä on välttämättä seurattava,
a) että harhaoppien ja väärinkäytösten ydin selvitetään,
b) seuraukset kartoitetaan
c) ja ihmisille sekä kristillisyyden teologialle ja hengelliselle mentaliteetille aiheutuneet tuhot pyritään korjaamaan.
Näin vakavia asioita ei saa missään tapauksessa jättää puolitiehen. On kaikin keinoin pyrittävä varmistamaan, ettei vastaavaa enää koskaan tapahdu.
Henkilökohtaisesti suosittelen, että kyseisen ajanjakson teologiasta ja tapahtumista tilattaisiin sarja systemaattisteologisia ja kirkkohistoriallisia tutkimuksia. Näin trauman hoito ei jäisi ainoastaan nettihuhujen ja tunteikkaan retoriikan tasolle. Olisi jotain varmempaa, johon tarttua. Tämän myötä ongelmat saataisiin paikannettua, vaaralliset mentaaliset mekanismit purettua, eheytyminen voisi alkaa ja voisimme siirtyä eteenpäin.
Uskon, että erityisesti systemaattisesta analyysistä olisi suurta apua harhaoppien ymmärtämisessä ja purkamisessa. Sen avulla saisimme selvyyttä siihen, mitä vaikkapa henkioppi ja huoneenhallitusoppi varsinaisesti olivat, mistä ne juontavat juurensa ja millä tavalla ne mahdollisesti elävät yhä edelleen.
TykkääTykkää
Joitakin keskustelussa käytettyjä käsitteitä ja ilmaisuja kuitenkin opponoin:
1. ”Harhaoppi”
Jos harhaoppi-sanaa käytetään yksikössä 1970-luvusta puhuttaessa, annetaan ymmärtää, että koko kyseisen ajanjakson vanhoillislestadiolaisuus oli harhaoppia. Se on raju väite, joka vaatii vähintäänkin hyvin huolellista argumentointia.
Itse en sellaista rohkene väittää, koska tunnen paljon uskovaisia, jotka ilmeisen vilpittömästi kertovat, että ilman hoitokokouksia he eivät olisi säilyneet elävässä uskossa. Mielestäni minulla tai kellään muullakaan ei ole oikeutta mitätöidä myöskään näitä kokemuksia, varsinkin jos samaan aikaan peräänkuulutamme ihmisten kokemusten huomioimista.
Olen viime aikoina lukenut runsaasti esimerkiksi 1970-luvun Päivämiehiä. Väärien opetusten rinnalla niistä löytää runsaasti myös erittäin kristillisiä, raamatullisia, puhuttelevia ja koskettavia kirjoituksia. Esimerkiksi kirkon ja yhteiskunnan maallistumiseen otetaan niissä kantaa usein rehellisemmin ja suoraselkäisemmin kuin nykyään.
1970-lukua ei siis saisi minusta myöskään demonisoida vaikka se, mikä on väärää, pitää rehellisesti todeta vääräksi. Siksi on parempi sanoa, että 1970-luvulla esiintyi harhaoppeja, ei niin, että 1970-luvun vanhoillislestadiolaisuus oli harhaoppia.
TykkääTykkää
2. ”Pakkosynnytysoppi”
Useampi uskovainen perheenäiti ja -isä on ottanut minuun yhteyttä ja kertonut kokevansa tämän termin hyvin loukkaavana. Ymmärrän heitä hyvin: Tällaisella sanavalinnalla heidät ikään kuin ”huostaanotetaan” heiltä lupaa kysymättä.
Valinta, jonka he kokevat tehneensä vapaaehtoisesti omakohtaisen uskon pohjalta mitätöidään tällä sanavalinnalla, leimataan ulkopuolisen pakon tulokseksi. Heidät itsensä ”pakkosynnytysoppi”-käsite leimaa pakon uhreiksi, aivopestyiksi tms. Tällä tavoin se on eräänlaista henkistä imperialismia.
Varmaankin opetusta, jonka mukaan ihmisen on synnytettävä jopa henkensä ja terveytensä kaupalla, on perusteltua sanoa ”pakkosynnytysopiksi”. Itse ehkäisykielteisyyttä on kuitenkin melkoisen vaikea väittää harhaopiksi. Se on nimittäin osa klassista kristinuskoa, jota ovat edustaneet niin kirkkoisät, ortodoksinen ja katolinen kirkko, uskonpuhdistajat ja käytännössä kaikki protestanttiset kirkot. Jos väittää itse ehkäisykielteisyyttä harhaopiksi, väittää samalla, että kaikki kristilliset kirkot ovat olleet lähes 2000 vuotta harhaoppisia ja löytäneet oikean opin vasta 1900-luvulla.
Sivumennen sanoen: On teologisesti hyvin ristiriitaista hyväksyä ehkäisyn käyttö ja torjua homosuhteet. Molemmissa on nimittäin sama ongelma: ne ovat seksuaalisuuden varsinaisen olemuksen ja päämäärän vastaisia.
Vanhoillislestadiolaisuus on yksi niistä harvoista protestanttisista yhteisöistä, jotka torjuvat molemmat, ovat siten tässä suhteessa teologisesti johdonmukaisia.
TykkääTykkää
3. ”Lakihenkisyys”
Oppi uskonvanhurskaudesta ja siihen liittyvä lain ja evankeliumin erottaminen on äärimmäisen tärkeä asia. Elävässä kristillisyydessä ei saa olla sääntöjä ollenkaan, koska me pelastumme ilman lain tekoja yksin armosta, yksin Kristuksen tähden, yksin uskon kautta.
Nykyisin ”lakihenkisyys”-käsitettä käytetään kuitenkin usein tavalla, jossa unohdetaan kolikon kääntöpuoli: Juuri armon avaruuden tähden elävän kristillisyyden tulee johtaa hyvin radikaaliin ja tinkimättömään synnin sekä maailman turhuuden hylkäämiseen ja oman elämän uhraamiseen hyvän puolesta.
Tätä Jeesus ja apostolit painottavat opetuksessaan hyvin usein. Jollei tämä puoli ole mukana, armo, josta puhumme, ei ole Jumalan armoa vaan armoa, jonka me itse annamme itsellemme.
Elävän kristillisyyden tätä puolta kuvataan hyvin puhuttelevasti virressä 365, jonka lainaan tähän sen vanhassa muodossa:
1. Käy isänmaataan kohti ain
tien kaidan matkalaiset.
He ovat täällä vieraat vain
ja oudot, muukalaiset.
Ei majaa heillä kestävää,
vaan vaivaa, koti-ikävää
on heillä maailmassa.
2. Vaan kotinsa he tietävät
saavansa taivahasta,
yöt, päivät sinne rientävät
turhasta maailmasta,
ja isänmaata ihanaa
tää matka aina tarkoittaa,
he sinne ikävöivät.
3. Tie sinne ohdakkeinen on
ja portti ahdas aivan,
vie alle ristin, ahdingon
ja murheen, sodan, vaivan.
Siell' esteet lukemattomat,
suot, laaksot, mäet, kukkulat
kohtaavat matkamiestä.
4. Myös paljon vihollisia
on heitä vaivaamassa,
saa niitä vastaan sotia
ajassa ahtahassa.
Synkeä korpi maailman
eksyttää moneen vaarahan
myrskyissä kulkiessa.
5. Myös monet murheet maalliset
vaivaavat painollansa,
ja ruumiin tarpeet, puutokset
sortavat suruillansa.
Katoova maja maallinen,
astia heikko, savinen,
myös mieltä rasittaapi.
6. Oi rakas Jeesus, suloinen,
luo silmäs puolehemme.
Sä auta, Herra armoinen,
ja riennä turvaksemme.
Me vaellamme vaaroissa,
maailman myrskyilmoissa,
keskellä vihollisten.
7. Nyt huonot matkamiehet me
sua, Jeesus, rukoilemme.
Sokeat, rammat olemme,
on suuri kurjuutemme.
Me emme pääse ollenkaan
pyhyyden tietä kulkemaan
raadollisuudessamme.
8. Sä pue heikot kulkijat
sun matkavaattehellas.
Voitele silmät sokeat
sun silmävoitehellas.
Tuo sanas lyhty käteemme,
kärsimysmuotos eteemme
aseta, Herra, aina.
9. Suo anteeks, Jeesus, syntimme,
ne raskaaks mielen saavat.
Pois pyyhi saastaisuutemme,
lääkitse sielun haavat.
Sun kuvas meissä kirkasta,
ja armos aina uudista,
lyö maahan viholliset.
10. Tee lujaks heikko uskomme
alhossa kiusausten,
suo, ettei sammu toivomme
helteissä ahdistusten.
Sun rakkauttas tuntemaan,
sun askeleitas seuraamaan
ah auta, Herra Jeesus.
11. On paha, raskas, vaikea
tää vaelluksen aika,
ja rauhaton on matkalla
niin usein lepopaikka.
Vaan koska päättyy matkamme,
niin loppuvat myös vaivamme
ja levon aika alkaa.
12. Ne kaikki, jotka kulkevat
autuuden tietä kaitaa,
esteitten läpi tunkevat,
kun Herra heitä hoitaa,
vie asuntoihin ihaniin,
Karitsan häihin iäisiin.
Myös meitä hoida sinne.
TykkääTykkää
Tämä kommentti on mielenkiintoinen ja kävisin tästä mielelläni keskustelua kanssasi.
Olen muodostanut päässäni yhden harhaopin sillä perusteella, että se alkoi ja jatkui silloisten johtohahmojen vaikutuksesta, joilla oli yhteinen käsitys, kuinka silloin tuli menetellä.
Nyt tiedämme, olemme nähneet ja tunnustaneet, että se oli väärää sen seurausten perusteella.
Mielestäni tämän harhaopin syntyminen ja tulo ei tarkoita, ettei samalla olisi ollut oikeaa ja raitista oppia ja käsityksiä, mutta tämä harhaoppi otti vallan luomillaan käytänteillä – hoitokokousaaltoina ja opetuspainotuksina. Muistan, kuinka silloin oli alustuksia ”olenko veljeni vartija”. Nyt ymmärtää paremmin kuin silloin, että oli tarkoitus oppia vahtimaan toisten sieluntilaa ja elämää.
”Itse en sellaista rohkene väittää, koska tunnen paljon uskovaisia, jotka ilmeisen vilpittömästi kertovat, että ilman hoitokokouksia he eivät olisi säilyneet elävässä uskossa. Mielestäni minulla tai kellään muullakaan ei ole oikeutta mitätöidä myöskään näitä kokemuksia, varsinkin jos samaan aikaan peräänkuulutamme ihmisten kokemusten huomioimista”.
Itsekkin olen kuullut tällaista kerrottavan ja täytyy tunnustaa, että olen suhtautunut sellaiseen puheeseen hyvin skeptisesti. Olen rehellisesti sanottuna epäillyt sellaisten puheiden aitoutta. Omien kokemusteni nojalla ja kaiken lukemani perusteella luokittelisin sellaiset puheet selittelyiksi massahoitokokousten oikeutukselle.
Perusteluni on lyhyt ja selkeä: kenenkään syntien anteeksianto ei vaadi näytösluonteisen henkisen julmuuden vallalla toimimista satapäisen seurakunnan edessä – jonossa yksitellen – joillekkin raukoille ääretöntä julmuutta osoittaen. Vanhoja ihmisiä röykkyyttäen kerrasta toiseen jne.
Nämä hoitokokouksia puoltavat kertomuksetko ovat yhä sen takana, että SRK:n puheenjohtaja yhä sanoo, että hoitokokoukset koettiin enimmäkseen siunauksellisina?
Kokonaan toinen asia on se, kun hoitokokoukset ovat olleet oikeanlaisia sielunhoitotilanteita, joissa on saatu panna pois oikeita syntejä ja päästy Jumalan lapsen vapauteen.
Harhaopin teettämät hoitokokoukset olivat kaikkea muuta kuin tätä.
Onko sinulle kerrottu myös näistä kokemuksista yhtä paljon?
Nämä kokemukset ovat varmasti monilla tiukasti lukittuna aivojen takalokeroon ja vaatii jossain vaiheessa käsittelyä, koska ne on joutunut tunkemaan ne sinne käsiitelemättömänä möykkynä.
Sen huomaa siitäkin, kun toiset jäykistyvät, mykistyvät tai haluavat paeta, jos yrittää virittää keskustelua näistä asioista.
Rehellisyys pelottaa yhä.
Onko se oikein Jumalan lasten keskellä?
Näissä hoitokokouskäytänteissä jouduimme toimimaan niiden ehdoilla ja siksi olimme toisinaan itse sieluntilan arvioinnin kohteena tai vastaavasti jonkun toisen. Syy saattoi olla todellinen tai sitten kaivamalla kaivettu. Perheiden keskinäisiä asioita käsiteltiin johtokunnissa, jotka olisivat kuuluneet ammattiauttajille jne.
Harhaopin opetuksen vaikutukset ovat olleet moninaisia.
Samalla on kuitenkin ollut ihmeellistä, että harhaopista huolimatta Jumala on ruokkinut sanallaan. Kuten sinäkin kirjoitat käydessäsi läpi sen ajan Päivämiehen kirjoituksia. Juuri ne raamatulliset ja raittiit saarnat ovat antaneet hengittää lapsen lailla. Mihin sitä olisikaan joutunut, ellei olisi ollut ravitsevaa sielun ruokaa.
TykkääTykkää
Hyviä kommentteja Joonalta.
Linjakumpu unohtaa hoitokokoustutkimuksessaan, että herätysliike on ensisijaisesti uskonnollinen yhteisö. Sen jäsenet tulkitsevat maailmaa suurelta osin oman uskonyhteisönsä opillisten käsitysten kautta. Tulisi käsittää miten 1970-luvun rivivanhoillislestadiolainen käsitti ”hoitokokoukset”. Tämän ymmärtämiseen vaaditaan ehdottomasti myös perusteellista systemaattis-teologista analyysiä.
Toisaalta erilaiset henkiopit eivät ilmaannu yhtäkkiä tyhjästä. Mitä oli esimerkiksi ”kososlaisuus?”
TykkääTykkää
Nimitys ”pakkosynnytysoppi” liittyy juuri siihen, joka oli ja on po. hrhaopin kanta uskovaisen lisääntymiseen vaikka henkensä kaupalla. Jos tätä ei saa sanoa pakkosynnytysopiksi, niin mikä muu olisi parempi nimi?
”Useampi uskovainen perheenäiti ja -isä on ottanut minuun yhteyttä ja kertonut kokevansa tämän termin hyvin loukkaavana. Ymmärrän heitä hyvin: Tällaisella sanavalinnalla heidät ikään kuin ”huostaanotetaan” heiltä lupaa kysymättä.”.
Tämän ymmärtää, sillä suurperhe leimautuu helposti monella tavalla, varsinkin jos on kyse huomattavan suuresta perheestä. Vanhemmat joutuvat kokemaan itsensä ”tyhmiksi” uskonsa uhreiksi.
”Synnytyspakko” sanana mielestäni kuitenkin toimii oikein, koska se pakottaa kohtaamaan totuuden : harhaopin sälyttämä taakka heikompia kohtaan, jotka oikeasti ovat rimpuilleet perhehelvetin kaltaisessa tilanteessa – joka on suoraa seurausta harhaopin julmuudesta.
Kysyisin tästäkin asiasta, oletko vastaavasti kuullut, nähnyt tai lukenut näistä surullisista tapauksista?
Kysyn toisinaan itseltäni, miksi myötätuntoni kohdistuu kärsiviä ja heikkoja kohtaan, kun taas selviytyjät ja loukkaantujat joutuvat mielessäni toisarvoiseen asemaan…
Ehkäisykielteisyys ja pakkosynnytysoppi ovat eri asioita sisällöltään.
Pakkosynnytysoppi ei salli edelleenkään kuunnella jaksamista tai koko perheen selviytymistä.
En voi välttää yhä uudestaan ajatusta, että harhaoppi muokkasi vuosikymmenien mittaan kristillisyytemme toimintaa vahvojen lampaiden laumaksi, jossa heikkoja ohitettiin ja korkeintaan ihmeteltiin.
Nousi vahva ”työn aika”, jossa kasvavien perheiden ohella piti jaksaa osallistua yhä uusiin työmuotoihin ja voimakkaan rakennusbuumin vaatimiin loputtomiin talkoisiin, myyjäisiin, kokouksiin, rahoitukseen jne.
Onkohan tätä työn buumia yhdistetty harhaopin seuraukseksi?
Oma pääni on tuottanut ajatuksen, että se oli seurausta harhaopin johtohahmojen halusta irrottautua kirkosta lähes totaalisesti ja erityisesti teologien vaikutuksesta.
Mitä enemmän näitä vaiheita miettii ja muistelee, sitä enemmän näkee, kuinka oikeassa Kirsi on, että harhaopin johtohahmot toivat totalitaristisen systeemin seurauksineen.
Sen toteaminen ei ole 70-luvun demonisointia, vaan raaka totuus.
Tämä totuus ei poista sitä, että perheinä ja yksilötasolla olemme eläneet sisäisesti kovin erilaisia kohtaloita ja elämää – harhaopin vaikutuspiirissä.
TykkääTykkää
Tämä kommenttisi alkaa ihanasti uskonvanhurskauden perusolemuksesta johon uskomme ja elämämme nojaa ja turvaa.
Ymmärrän hyvin, kuinka kaikenmaailman jokapuolella tunkeva maailmallinen viihteellisyys on vierasta. Sehän lyö silmille ja uhkaa viedä mukanaan uskovaista ainakin henkilökohtaisesti mieleisissä asioissa. Samoin älytön turhamaisuus, pinnallisuus ja levottomuus.
Silti jäin miettimään, miksi juuri tuon virren valitsit. Se kun on niin körttihenkinen ja kuvastaa jotenkin raskasmielistä mielenlaatua sanoittajalta eikä sävelmäkään kovin paljon helpotusta tuo runsaista ”kiekutuksistaan” huolimatta. Ei sen puoleen – laulaahan sitä mielihyvin yhdessä toisten kanssa, kunhan vain sen jälkeen tulee toiveikkaampi ja toisenlaisia tunnelmia luova laulu tai virsi 🙂
Onneksi on tämä rikas ja rakas lauluperintö!
Eikä missään ole niin hyvää, kaunista ja laadukasta hengellistä laulua kuin suuren ry:n seuroissa.
TykkääTykkää
Tähän kommenttiin on helppo yhtyä. Kiitos, Joona!
Näyttää siltä, että uskovaisilla on monenlaista suhtautumista harhaopin suhteen.
Toiset sanovat, että harhaopin virheet on anteeksiannettu, eikä niitä sovi muistella.
Toiset kannattavat mhdollisimman avointa keskustelua ja laillasi perusteellista systemaattista analyysia kaikesta tapahtuneesta.
Toiset eivät edelleenkään uskalla puhua eivätkä muistella koko harhaoppia.
Tietysti nuori polvi on eri asemassa, koska heillä on ohut tai olematon kokemuspohja tapahtumista. Keski-ikäiset ovat kirjaimellisesti syntyneet harhaopin ”syliin”.
On sanomattakin selvää, että vanhemmalla polvella on pisimmät kokemukset harhaopista vaikutuksineen. Heille voi olla vaikeinta nähdä menneitä tapahtumia rehellisesti – saati myöntää niitä.
Harhaopin teoreettisen analyysin tekeminen tieteellisin metodein on tärkeää, mutta yhtä tärkeää on mielestäni sen rinnalla luoda mahdollisuuksia purkaa yhteistä traumaa avaamalla mahdollisuuksia avoimeen keskusteluun.
Kirsillä on armoitettu lahja kirjoittaa näistä asioista rakentavasti, mutta silti suoraan. Hänellä on myös välttämätöntä kokemusperäistä naisnäkökulmaa lapsiasian suhteen, joka on keskeisiä painotuksia harhaopissa. On myös erittäin tärkeää ymmärtää psykologiselta ja sosiaaliselta kannalta harhaopin luomien käytänteiden vaikutukset ja siksi Kirsin kannanotot näistä asioista ovat meille kaikille lahjoja joita tulisi jakaa enemmän – vaikkapa keskustelun muodossa Kotimaan sivustolla.
Tämä riippuu tietenkin Kirsin mahdollisuuksista ja haluista antautua keskusteluun.
TykkääTykkää
Minullakin on hoitokokouksista hyvin kielteinen kuva. Toisten kokemusten kunnioittamisessa olisi minusta kuitenkin tärkeä olla johdonmukainen. On ristiriitaista yhtäältä vaatia kokemusten kunnioittamista ja toisaalta kiistää niiden arvo, mikäli ne eivät vastaa omia.
Jos joku kertoo säilyneensä uskomassa hoitokokousten ansiosta, tätäkään kokemusta ei minusta pitäisi kiistää, psykologisoida tai patologisoida. Jos näin toimii, ei ole moraalista oikeutta valittaa, jos joku tekee samoin omille kokemuksille.
Jos sen sijaan ottaa johdonmukaisen vakavasti toisten kokemukset, on lupa vaatia, että muut toimivat samoin minunkin kokemusteni kohdalla.
TykkääTykkää
Joona, ymmärrän, että asia on periaatteellisesti näin, vaikka mikäli tarkoitetaan juuri massahoitokokouksia, on minun edelleenkin suorastaan mahdoton käsittää asiaa.
Siinä tapauksessa ymmärrän paremmin, jos on kyse myöhemmin tapahtuneista yksittäisistä hoitokokouksista, joissa ei ollut enää kyse perusteettomista syytöksistä ja henkiopeista.
Onko sinulla Joona tietoa, onko juuri tämä taustalla SRK:n puheenjohtajan lausumaan, että pääosin hoitokokoukset koettiin siunauksellisiksi?
Minusta on tärkeää erottaa massahoitokokoukset, joissa uskovaisia syytettiin erilaisista hengistä ja peruteettomasti lähes vaikka mistä, kuten olemme kokeneet, saaneet lukea ja kuulla. Erotukseksi näitä seuranneista myöhemmistä yksittäisistä hoitokokouksista, jotka eivät olleet massahoitoja ( jonossa ) ja joissa saattoi olla ”oikeat” syyt. Ne tapahtuivat tietämäni ja kokemani mukaan Kristuksen kirkkolain mukaisesti ja puhuttelujen jälkeen käsiteltiin lopuksi myös seurakunnan edessä. Näissäkin hoidoissa saattoi olla vielä myös taustalla harhaoppisia syytöksiä.
Tämä on käsittääkseni oleellinen asia, koska massahoitokokoukset tapahtuivat silloisen SRK:n siunauksella ja organisoimana. Sen sijaan myöhemmät yksittäiset hoitokokoukset olivat rauhanyhdistysten järjestämiä ja vastuulla.
Millainen käsitys sinulla tästä on?
TykkääTykkää
Havainnollistan ”pakkosynnytysoppi”-käsitteen ongelmallisuutta esimerkillä:
Käsitteiden käyttö on vallankäyttöä. Vihreät onnistuivat tässä hyvin lanseeratessaan julkisuuteen termin ”tasa-arvoinen avioliittolaki”. Media ryhtyi saman tien käyttämään sitä muka neutraalina sanana.
Tällä tavoin homoavioliittojen vastustajat joutuivat jo lähtökohtaisesti altavastaajan asemaan: Käsite ”tasa-arvo” kantaa voimakkaan positiivista tunnelatausta, joten lakialoitteen vastustajat ovat automaattisesti hyvän vastustajia.
Reilumpaa olisi ollut käyttää vaikkapa termiä ”sukupuolineutraali avioliittolaki”. Se ilmaisisi lakialoitteen sisällön neutraalisti ja mahdollistaisi sen, että eri osapuolet voivat argumentoida tasapuolisista asemista.
Kuten käsite ”tasa-arvoinen avioliittolaki”, myös ”pakkosynnytysoppi”-käsite saattaa jo heti kättelyssä vastapuolen altavastaajan asemaan. Niin kuin ”tasa-arvoista avioliittolakia” on käytännössä mahdoton vastustaa, koska tasa-arvo on jo käsitteenä jotain hyvää, ”pakkosynnytysoppia” on käytännössä mahdoton puolustaa, koska pakko on jo käsitteenä jotain kielteistä.
Reilumpaa olisi käyttää jotain neutraalimpaa käsitettä, vaikkapa ”ehkäisyn käytön vastustaminen”. Se mahdollistaisi sen, että eri osapuolet voivat argumentoida tasapuolisista asemista.
Keskustelun vaatiminen ”pakkosynnytysopista” on epärehellistä, koska tuon käsitevalinnan avulla keskustelun tulos on jo valmiiksi määritelty. Sen avulla keskustelusta on jo valmiiksi suljettu ulkopuolelle ne, joiden mielestä kyse ei ole pakosta ja joiden mielestä ehkäisykielteisyys on teologisesti perusteltua.
”Pakkosynnytysoppi” on käsitteenä voimakkaan retorinen ja tunteisiin vetoava. Minusta hyvä keskustelu on lähtökohtaisesti kiihkotonta ja asioihin asioina keskittyvää.
Tunteita ei tarvitse kieltää – nekin antavat meille informaatiota. Tunteet eivät saisi kuitenkaan hallita keskustelua, koska ne ovat subjektiivisia. Jos jonkun tunteiden annetaan hallita, väistämättä poljetaan jonkun toisen tunteita.
Tästä syystä keskustelussa on mielestäni hyvä pyrkiä välttämään voimakasta retoriikkaa.
TykkääTykkää
En osaa sanoa, mitä puheenjohtajan lausunnon taustalla on.
Massahoitokokoukset ja pienemmät palaverit on varmasti syytä erottaa toisistaan. Itse ajattelen, että paikallisseurakunnan laajuisissa hoitokokouksissa on niin suuri pieleen menon riski, että niitä ei tulisi järjestää ollenkaan. Uskoisin, että nykyään ei enää järjestetäkään.
Sielunhoidossa tulee aina lähtökohtana olla todellinen rakkaus juuri hoidettavaa ihmisyksilöä kohtaan. Se puolestaan näkyy niin oikeanlaisena suoruutena kuin suurena herkkyytenä, nöyryytenä, varovaisuutena ja kärsivällisyytenäkin.
TykkääTykkää
Aluksi: en halua toistaiseksi olla Kotimaan blogisti.
Olen samaa mieltä, että systemaattinen tutkimus harhaoppien (kutsun itsekin 1970-luvun ja 1980-luvun alun ajanjaksoa tietynlaiseksi harhaoppien jatkumoksi) vaikutuksista olisi hyvä tehdä.
Tätä ajanjaksoa ovat käsittääkseni leimanneet ainakin neljä ns. ”aaltoa”, jotka osittain rakentuivat vastareaktioina edellisten päälle ja lopuksi homma loppui kuin ”kanan lento”. Ainakin V. Savelan ja E. Reinikaisen kirjoituksissa näitä on käsitelty jo 1980-luvulla, itse en ole hirveän tarkkaan perehtynyt. Sielullisia traumoja ei ole kirjoituksissa avattu, eikä yhteisömme sisäistä dynamiikkaa sanoitettu.
Kollektiivisen hengellisen trauman käsittely ja sanoittaminen on erittäin haasteellista mm. siksi, kuten Kari-Matti sanoi, että ”…että
herätysliike on ensisijaisesti uskonnollinen yhteisö. Sen jäsenet
tulkitsevat maailmaa suurelta osin oman uskonyhteisönsä opillisten käsitysten kautta.”
Jumalan Sana ja ilmoitus:
Tässä tullaan tähän vanhoillislestadiolaisen yhteisön ”radikaaliin ortodoksiaan”, jolloin opetuksen ydin on Jumalan itseilmoituksessa, joka on tapahtunut Kristuksessa, ja joka ilmoitus on annettu Raamatun välityksellä. Tämä oli myös Lutherin keskeinen ajatus, ja sen tulee olla Kristuksen kirkon julistuksen ydin. Näin ollen, seurakunnan julistuksen tulee olla uskollinen Kristukselle, jolloin teologia ei ole vastaus ihmisen omiin kysymyksiin vaan kristityn elämän tulisi olla vastausta Jumalan Sanaan.
Tästä seuraa muutamia seikkoja, jotka osaltaan voivat selittää/ tehdä ymmärrettäväksi tapahtuvaa väkivaltaa:
1) Jumalan ilmoituksen itseisarvon tarkistaminen ja totuusväitteiden verifioiminen (luotettavuuden mittaaminen) tapahtuvat vetoamalla tähän samaan ilmoitukseen. Eli syntyy uskomusjärjestelmä, joka on täysin suljettu ulkopuoliselta arvostelulta.
2) Seurakunta eli Jumalan valtakunta on Kristuksen läsnäolon ja Pyhän Hengen paikka maailmassa ja Jumala avaa Sanaansa nimenomaan seurakunnalle. Mikäli yksilö kokee sisimmässään (omassatunnossaan), ettei hän voi hyväksyä seurakunnan yhteistä näkemystä jossakin ajallisessa asiassa, hän on enemmän väärässä kuin seurakunta, ja hänen näkemyksensä sotii itse Jumalan Sanaa vastaan. Mikäli haluaa säilyttää uskon ja hyvän omantunnon, on oltava ”kuuliainen” seurakunnan äänelle eli Jumalan Sanalle, huolimatta siitä, mikä oman omantunnon mukaan tuntuisi oikeammalta tai rehellisemmältä.
Mielenkiintoista on, että näitä samalla tavoin kokevia, sisäisesti ristiriitaisia yksilöitä voi olla yhteisön sisällä vaikka kuinka paljon, mutta kukaan ei uskalla puhua rehellisesti omista ajatuksistaan, varsinkaan julkisesti.
Hengellisen väkivallan dynamiikka kulkee siis jännitteillä: Jumalan Sana/ ilmoitus vs. ihmisen real life, Kristuksen seurakunta vs. yksittäinen kristitty, yhteinen omatunto vs. yksilön omatunto.
TykkääTykkää
Harhaoppi, massapsykoosi ja totalitarismi
Harhaoppi syntyy käsittääkseni Jumalan Sanan ja ilmoituksen harhaisesta tulkinnasta,
joka lähtee viemään ensin yksilöä ja sitten isompaa porukkaa. Kun esim. seurakunnan
sananpalvelija tulkitse Jumalan Sanaa harhaisesti, silloin voi syntyä
”massapsykoosiin” verrattava ilmiö, joka johtaa totalitaristiseen
toimintajärjestelmään, jolloin toisinajattelijoita ruvetaan ”vainoamaan”,
aivopesemään, painostamaan ja ilmiantamaan seurakunnan sisällä, vaikka he
olisivatkin oikein uskomassa. Syntyy ilmiö: Keisarin uudet vaatteet. Luodaan harhainen tulkinta, selitetään musta valkoiseksi ja jos et näe asioita samalla tavalla, olet väärässä. Tarvitaan pieni lapsi, joka sanoo: tämä ei ole oikein ja kaikkien silmät avautuvat.
Sama toimintamallihan oli mm. ennen 2. Maailmansotaa ja sen aikana Saksassa, missä yksi mies, Aadolf Hitler sai koko Saksan kansan massapsykoosin valtaan ja toisinajattelijat ”deletoitiin”, jopa 3/4 Saksan älymystöstä meni tähän
lankaan. Yksittäisen saksalaisen omatunto alistettiin Hitlerille: ”Minun omatuntoni
on Aadof Hitler”. Tämä kaikki tapahtui pikkuhiljaa ja huomaamatta, kuten sammakko
keitetään elävältä lämmitettämäällä vettä vähän kerrallaan. Yksilön omantunnon
alistaminen Johtajan ilmoitukselle mahdollisti kaikki hirmuteot, koska
koettiin olevan elämää suuremman tehtävän palveluksessa.
Jumalan Sanan tulkinnan luotettavuuden arviointi
Millä tavoin voidaan arvioida Jumalan Sanan tulkinnan
luotettavuutta, jos seurakunta on totalitaristisen ”massapsykoosin” vallassa ja
toisinajattelijat/kriitikot on vaiennettu?
Itse etsisin vastausta sekä kristinuskon historiasta että
maailmanhistoriasta: silloin kun yhteisö tai sen opetus tuhoaa elämää, varsinkin pienen lapsen elämää ja elämää
suojelevia rakenteita, se toimii myös Jumalan Sanaa ja evankeliumia vastaan.
Paastonajan pohdintaa:
Kristuksen ristinkuolemassa yhdistyvät äärimmäinen väkivalta, alistuminen epäoikeudenmukaiseen kohteluun ja Jumalan poissolo. Jumala
eli Kristus on itse uhrannut itsensä väkivaltaisesti ja alistuvasti, joten se
riittäköön meille. Meidät on kutsuttu uuteen ja ehjään elämään ylösnousseessa Kristuksessa.
TykkääTykkää
”Tätä ajanjaksoa ovat käsittääkseni leimanneet ainakin neljä ns. ”aaltoa”, jotka osittain rakentuivat vastareaktioina edellisten päälle ja lopuksi homma loppui kuin ”kanan lento”. Ainakin V. Savelan ja E. Reinikaisen kirjoituksissa näitä on käsitelty jo 1980-luvulla, itse en ole hirveän tarkkaan perehtynyt. Sielullisia traumoja ei ole kirjoituksissa avattu, eikä yhteisömme sisäistä dynamiikkaa sanoitettu”.
En itse ole lukenut mainitsemiasi kirjoituksia. Elimme siinä vaiheessa perheenä kuormittavaa aikaa, eikä tullut mieleenkään seurata SRK:n kirjoituksia näistä aiheista – siitä huolimatta, että harhaopin todellisuus oli vallalla. Tämä paradoksi liittyy juuri siihen, että oli omaksunut halun olla kuuliainen ”seurakunnan neuvoille”.
Jotkut asiat vaivasivat mieltä, mutta ei niistä voinut puhua, ei edes omalle puolisolleen…
On selvää, että tällainen uskovaisten elämä, joka ei salli avoimuutta, aiheuttaa paineita ja ristiriitoja.
Sanot osuvasti, että tällaisia yksilöitä voi uskonyhteisössä olla vaikka kuinka paljon.
Kukaan ei voinut puhua avoimesti tai kysellä, muuten joutui puhutteluun ja sitä rataa.
Käytännössä se oli eräänlaista selviytymistaistelua hengellisen väkivallan varjossa, joka ilmeni eri tavoin. Koska yhteistä toimintaa oli paljon ja siihen odotettiin osallistumista vahvojen lailla, ei voinut välttyä yhä uudestaan kohtaamasta ristiriitaa ja ahdistavia kokemuksia.
Erityisen vaikeaa oli nähdä kaikkein vaikeimmat suurperheiden kohtalot, joiden todelliseen auttamiseen ei ollut keinoja.
Kirsi – nämä sinun kommenttisi ovat minulle henkilökohtaisesti lahjoja. Näissä oleva pohdinta merkitsee mielelleni sellaista hoitavaa vastausta, jota olen ollut vailla. Kiitän näistä Taivaan Isää ja Sinua 🙂
Toteat, että et toistaiseksi halua blogistiksi Kotimaan sivuille. Ehkä tilanne muuttuu myöhemmin. Myös itse voisin ajatella osallistuvani omalla nimelläni, kun voin luottaa sen olevan turvallista.
Harras toiveeni on, että uskovaiset voisivat vihdoin keskustella turvallisesti uskonasioista – näistä kipeistäkin. Tätä olen rukoillut.
Nyt juuri Luojan kevätaurinko paistaa täydeltä terältä ja lämmittää ympärilläni kuin osoittaakseen kohti pääsiäisen Lunastajaa ja Hänen rakkautensa kertakaikkista ja sulattavaa rakkautta meitä kaikkia kohtaan. Tämän rakkauden omistajana tahdon luottaa Hänen lupauksiinsa ja uskoa, että Hän johdattaa meitä tässäkin vaiheessa.
TykkääTykkää
Lämmin kiitos Kirsille ja muille kirjoituksista. Uskon monen kaltaiseni saaneen lohdutusta ja uskoa tulevaisuuteen tästä blogista. Kirsi, sanoitat erittäin osuvasti ja viisaasti yhteisöllistä traumaa ja siihen liittyvää hengellistä väkivaltaa, jonka seurauksia kannamme valitettavasti yhä- mekin, jotka emme ole hoitokokouksia koskaan kokeet. Jos traumaa ei pureta, siirtyy se sukupolvelta toiselle.
Termi pakkosyynnytysoppi on kyllä kuvaava raflaavuudestaan huolimatta. Jos sen määrittelee pakkona saattaa uusia lapsia maailmaan tilanteessa kuin tilanteessa tai esim. pakkona suostua seksiin vaikka olisi kuinka uupunut, kyseessä on juurikin niin rankka asia kuin synnytyspakko. Usean lapsen äitinä koen kuitenkin termin yhtäaikaa loukkaavana, sikäli kun sen sisään suljetaan kaikki suurperheet. Ne ihmiset, joille on siunattu terveyttä, voimia ja suuri perhe, eivät välttämättä voi ymmärtää, mitä perhehelvetti tarkoittaa- heidän todellisuuteensa ei kuulu romahtaminen ja koko perusturvallisuuden perusteellinen horjuminen. Jotta pakkosynnytysopin kaltainen ajattelu saataisiin väistymään, on tarpeen määritellä, mitä termillä tarkoitetaan. Ei ole oikein vaieta asiasta, jos se ei koske kaikkia, eikä ole oikein vähätellä ongelman vakavuutta sen takia, että niin monet jaksavat kasvattaa suurperheen. Näin ollen ei myöskään suurperheen vanhempia pidä leimata vajaaälyisiksi uskonnon uhreiksi. Kipeästi osuivat minuunkin menneen syksyn synnytyskonelööpit. Kuinkahan sitten jaksavat he, jotka eivät saa hyväksyntää oman joukon sisällä (siis ovat niitä heikkoja, joiden voimat ovat loppuneet) ja joutuvat kaiken kukkuraksi myös ulkopuolisten leimaamaksi. Kaksinkertainen taakka hennoille harteille.
Ehkäisymyönteisyys ja ”pakkosynnytysopin” vastustaminen ovat eri asioita. Voi olla ehkäisyvastainen kannattamatta kuitenkaan ”pakkosynntysoppia”. Se, ettei käytä ehkäisyä ei myöskään tarkoita sitä, että olisi uhri ja manipuloitu. On ihmisiä, jotka ovat uhmanneet henkeään ja omaa ja lastensa hyvonvointia lisääntymällä optimaalisesti uskoen tekevänsä oikein, eikä heitä tule tastä syyllistää. Kukaan syntynyt ihminen ei ole vahinko, vaan Luojan luoma, elämään tarkoitettu ainutlaatuinen yksilö. Myöskään elämän suojeleminen ehkäisyä käyttämällä ei jätä ketään ihmistä syntymättä. Oman terveytensä vuoksi ehkäisyä käyttävien ei siis tarvitse surra syntymättömiä lapsia, sillä ei heitä ole. Jumala antaa elämän, mutta hän antaa myös sairauden. Häneltä voi rukoilla voimia sairaudesta toipumiseen ja hän voi ne antaa. Ei Jumalan siunaus lopu siihen, jos lapsia ei voi synnyttää. ”Niin kuin ovat päiväsi, ovat myös voimasi.”
TykkääTykkää
Kiitos Nyyti sinullekkin!
Punot hyvin kommentissasi yhteen tämän lapsiasian pääkohdat ja näet selkeästi tilanteen todellisuuden.
On juuri niin kuin sanot, että ellei yhteistä traumaa pureta, se jatkuu seuraaville polville.
Voitko kuvitella, että vasta vuonna 2009 suurperheen äiti ja terveydenhoitaja Terttu Holmi nosti julkisuudessa esiin, kuinka sydämetöntä on sellainen opetus, jonka seurauksena uskovainen äiti joutuu venymään aina kuoleman porteille asti, ennenkuin voi harkitakkaan ehkäisyä selviytyäkseen?
En tiedä, olisiko kukaan ennen häntä uskaltanut missään kyseenalaistaa pakkosynnytysoppia.
Tästä voimme laskea, kuinka kauan kristillisyytemme keskellä on vaikuttanut harhaopin muiden painotusten ohella myös tämä henkensä kaupalla synnyttämisen vaatimus.
Asiassa on lisäksi ollut muutakin ristiriitaisuutta, koska tietääkseni uskovaisten äitien kohdunpoisto on ollut hyväksyttyä esim. kasvaimien vuoksi. Jos alkaa miettiä tapauksia, joissa äidit ja perheet ovat joutuneet rimpuilemaan, tulee huono olo ja pian tekisi mieli antaa ”sakihivutusta” miehille, jotka ovat moisen opin takana 🙂
Minulle itselleni on parempi ja heille myös, etten lähde moiselle muistelun polulle. Riittää kun joskus muistan muutamien äitien nääntyneen ja lopenuupuneen katseen…
TykkääTykkää
Itsekin monen lapsen äitinä näen tämän asian, kuten Nyyti kirjoittaa:
”Ehkäisymyönteisyys ja ”pakkosynnytysopin” vastustaminen ovat eri asioita. Voi olla ehkäisyvastainen kannattamatta kuitenkaan ”pakkosynnytysoppia”.
Olen ihmisten elämää seuranneena nähnyt, että varsinkin meitä edeltävän sukupolven uskovaisten suurperheiden äidit, ovat usein kieltäneet itseltään levon ja voimaantumisen ja siten jopa vaarantaneet olemassa olevien lasten turvallisuuden. Tästä on seurannut psyykkistä ahdistusta koko perheeseen. Eli tässä tapauksessa äidin elämän suojelemisen riittämättömyys on toisaalla vahingoittanut perheen pienimpien elämää. Mikäli tällainen ajattelu kumpuaa uskovaisten opetuksesta, silloin ollaan taas menty harhaan.
Kun uskovaiset opettavat ehkäisystä pidättäytymistä, silloin on myös suoraan sanottava samaan hengenvetoon, että tämä ei tarkoita äidin elämän ja terveyden suojelemattomuutta. Uskovaisetkin ihmiset voivat tulkita asioita niin monella tavalla, ahdistua ja ottaa kuormaa sellaisistakin asioista mistä ei tarvitsisi.
Joka tapauksessa, itse karsastan tämän ajan seksuaalisuuden ylikorostamista tai hallitsemattomuutta. Siitähän on tehty epäjumala, jonka alttarille uhrataan perheitä, rikotaan avioliittoja ja poljetaan lokaan ihmisyyttä ja elämän kauneutta. Tämä juuri särkee ihmisen elämää mitä suurimmassa määrin.
Kunpa uskovaiset perheet löytäisivät ilon, voiman ja rauhan Kristuksen evankeliumin vapaudessa, joka ei pakota meitä yhtään mihinkään, mutta johdattaa meitä lempeästi katsomaan Hänen kirkastettuja kasvojaan yhä uudestaan.
TykkääTykkää
”Nykyisin ”lakihenkisyys”-käsitettä käytetään kuitenkin usein tavalla, jossa unohdetaan kolikon kääntöpuoli: Juuri armon avaruuden tähden elävän kristillisyyden tulee johtaa hyvin radikaaliin ja tinkimättömään synnin sekä maailman turhuuden hylkäämiseen ja oman elämän uhraamiseen hyvän puolesta.
Tätä Jeesus ja apostolit painottavat opetuksessaan hyvin usein. Jollei tämä puoli ole mukana, armo, josta puhumme, ei ole Jumalan armoa vaan armoa, jonka me itse annamme itsellemme.”
”Radikaali ja tinkimätön oman elämän uhraaminen… hyvyyden puolesta.” Kuullostaa jokseenkin ankaralta ajattelulta. Mikä rooli tässä on Kristuksen sovitustyöllä?
Kuullostaa siltä, että laitat armolle ehtoja. Eli pelastuksen ehtona on, että täydellisen armon lisäksi on myös lakkarissa täydellinen vaellus? Tämä huomiointi siksi, koska olet ottanut julkisesti kantaa kristillisyytemme asioihin ikään kuin puhumalla muidenkin kuin itsesi puolesta, esiintymällä vanhoillislestadiolaisuuden edustajana.
Toivottavasti sinun ankara linjasi ei tule olemaan vl-kristillisyyden todellisuutta nyt eikä jatkossa.
Miten olisi iloinen luterilaisuus, rauhallinen, maltillinen ja sopuisa uskovaisuus? Ei meidän tarvi pukeutua säkkikankaaseen ja sirotella tuhkaa päällemme ollaksemme kelvollisia Jumalalle. Näin ajattelen.
TykkääTykkää
Ajattelen, että kristillisyyden ”linjan” kannattaa olla yhtä ankaraa tai lempeää kuin Jeesuksen ja apostolien opetuksen. Se lienee rehellisintä, jos sanomme, että Raamattu on meille uskon ja elämän ylin ohje.
Esimerkiksi näiden Jeesuksen sanojen perusteella katsoin oikeaksi kirjoittaa noin:
Luukas 14
26 ”Jos joku tulee minun tyköni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoaan ja lapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsäkin, hän ei voi olla minun opetuslapseni.
27 Ja joka ei kanna ristiänsä ja seuraa minua, se ei voi olla minun opetuslapseni. – –
33 Niin ei myös teistä yksikään, joka ei luovu kaikesta, mitä hänellä on, voi olla minun opetuslapseni.
34 Suola on hyvä; mutta jos suolakin käy mauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi?
35 Ei se kelpaa maahan eikä lantaan; se heitetään pois. Jolla on korvat kuulla, se kuulkoon!”
Johannes 12
24 Totisesti, totisesti minä sanon teille: jos ei nisun jyvä putoa maahan ja kuole, niin se jää yksin; mutta jos se kuolee, niin se tuottaa paljon hedelmää.
25 Joka elämäänsä rakastaa, kadottaa sen; mutta joka vihaa elämäänsä tässä maailmassa, hän on säilyttävä sen iankaikkiseen elämään.
26 Jos joku minua palvelee, seuratkoon hän minua; ja missä minä olen, siellä on myös minun palvelijani oleva.
Matteus 16
24 Silloin Jeesus sanoi opetuslapsillensa: ”Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.
25 Sillä joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen.
26 Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon?
En ole mielestäni missään väittänyt, että pelastuksen ehtona olisi täydellinen vaellus tai että meidän tulisi Jumalalle kelvataksemme pukeutua säkkikankaaseen ja sirotella tuhkaa päällemme. Toisten tekstien sisälle ei kannata lukea omia mielikuviaan.
Kristuksen sovitustyöllä on se rooli, että yksin sen varassa me pelastumme.
Vaikuttaa siltä, että Raamatun mukaan tämän Kristuksen rakkauden kokeminen johtaa kuitenkin siihen, että uskovainen haluaa kiitollisuudesta antaa koko elämänsä hyvyyden ja totuuden palvelukseen. Kuten Paavali kirjoittaa: ”Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten kehotan teitä, veljet: Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi.” (Rm.12:1)
Tämä kiitosuhri ei koskaan tule niin täydelliseksi, että ansaitsisimme sillä jotain Jumalan edessä. Siihen Kristuksen rakkaus meitä kuitenkin vetää. Mielestäni Raamattu ei anna meille lupaa tehdä kompromissa langenneen luontomme kanssa.
Iloinen luterilaisuus, rauhallinen, maltillinen ja sopuisa uskovaisuus sopivat minulle hyvin. Mielestäni ne eivät ole mitenkään ristiriidassa sen kanssa, mitä yllä kirjoitan. Riippuu tietysti, mitä niillä käytännössä tarkoitetaan. Jos ”rauhallisuus” ja ”sopuisuus” tarkoittavat esimerkiksi rauhan rakentamista ja tinkimätöntä halua välttää pahan puhumista, ne ovat juurikin niitä Hengen hedelmiä, joita tarkoitan.
En ole tietääkseeni koskaan väittänyt olevani vanhoillislestadiolaisuuden edustaja sen enempää kuin vanhoillislestadiolainen yksilö voi olla. Kaikkia vanhoillislestadiolaisia haluan kuitenkin kannustaa avoimuuteen ja keskustelevuuteen, mieluiten omalla nimellä. Sitä ei ole mielestäni mitään syytä pelätä.
Jos haluat antaa minulle tarkempaa palautetta, voit lähettää minulle s-postia osoitteeseen joona.m.korteniemi@gmail.com
TykkääTykkää
Totta kyllä, että täydellisen rakkauden kokenut antaa lahjaksi eteenpäin rakkautta. Siihen ei kuitenkaan yleensä kiinnitä huomiota. Rakkaus ikäänkuin virtaa eteenpäin kun sillä on täydellisen rakkauden lähde, Jumala. Jos lähde puuttuu, rakkaus on teennäistä ja väkinäistä, ja siinä on ehdollisuuden leima. Rakkautta ei voi väkisin pusertaa vaikka kuinka yrittäisi.
Miksi armo ei enää riitä ruoaksi? Pitääkö Kristuksen tulla uudelleen ristiinnaulittavaksi?
Olen törmännyt tällaiseen nuoren polven ajatteluun, jossa painotetaan vaelluksen puhtautta, opillista tarkkuutta, Kristuksen jäljittelyä…eräänlaista ulkokohtaista uskonvanhurskauden tavoittelua. Siinä on Johannes Kastajamainen henki…”tasoittakaa tie Herralle”-tyyliin. Johannes Kastaja eli ja kuoli, hän söi heinäsirkkoja ja pukeutui taljaan.
Kristus, lihaksi tullut Jumala söi ja joi syntisten parissa. Hänen täydellinen sovitustyönsä ei jättänyt yhtään suorittamisen varaa uskovaiselle. Ja viimeisellä tuomiolla hänen omansa ovat huuli pyöreänä, kun heitä muistutetaan heidän hyvistä töistään: ”Milloin me näimme sinun isoovan?”
Omaa vaellusta ei siis tarvi tarkkailla muilta osin kuin seuraavalta: uskonko minä itseni amosta autuaaksi. Kun usko loppuu, tulevat hyvien töiden kalastelu, tai toisin päin, kun synti tulee rakkaaksi, ei enää jaksa uskoa itseään autuaaksi. No, mielestäni blogimaailma antaa mahdollisuuden keskustella anonyymisti. Miksi haluat tarkemman palautteen sähköpostitse? Eikö kritiikki tunnukaan hyvältä, kun se osuu omaan nilkkaan? Kritiikin kritiikki. Ja kritiikin kritiikin kritiikki. Kun oikein kriittisiksi ryhdymme, myös Kristuksen alastomuus, nöyryytys ja pilkan kohteeksi joutuminen alkaa tuntua sopimattomalta…pitäisi saada ylle edes jotakin viikunanlehteä.
Koetan sanoa: eikö Kristuksen täydellisyys enää riitä? Onko armo liian avaraa?
TykkääTykkää
Tämä keskustelu tuntuu aika epämielekkäältä, koska vaikutat tulkitsevan kaikki sanomiseni jostain saamasi hyvin vahvan ennakkokäsityksen valossa. Olet päättänyt, että minä edustan tiettyä ”nuoren polven ajattelua”, jä tästä päätöksestäsi haluat pitää kiinni.
Minusta Kristuksen täydellisyys riittää ja voima pyhitykseen tulee hänen Rakkaudestaan. Sen varassa haluan elää ja kuolla.
Uskonvanhurskaudesta olen kirjoittanut täällä:
http://hulluinhuonelainen.blogspot.fi/2013/11/vanhurskas-elaa-uskosta.html
Sitä mieltä kuitenkin olen, että omaa vaellustaan kannattaa tutkia esimerkiksi Jeesuksen esimerkin valossa. Tällaiseen olen kuullut seuroissakin ohjattavan.
Minua saa kritisoida vapaasti.
TykkääTykkää
Hyvä sanakieli, tarkoitatko rivien välistä sanoa, ettei 1970-luvun asioita tarvitse selvittää, armahdamme itsemme ja hoitajatoverimme – uhreista viis – siis kuolleista, henkisesti ja hengellisesti särkyneistä…! Mutta missä se armahtavaisuus silloin heitä kohtaan on? – Haluatko leimata ”lakihenkisyydeksi” sen, että asiat korjattaisiin, mikäli vielä mahdollista. Joskus sellaista asennetta sanottiin kyllä ”tunkion päältä uskomiseksi”, ”pollarilaisuudeksi” – ultraevankelisuudeksi. – Luetko Raamattua tarkoitushakuisesti ja valikoivasti, korvasyyhysi mukaan… ?
Tuollaista asennetta olisivat aina kiittäneet myös kaiken maailman diktaattoritkin. Miksi tutkia – unohtakaa! Entä sanommeko poliisille ja tuomarille, että olet ”lakihenkinen”, sinulla on väärä kova asenne, jos haluat tutkia tämän asian…
PS. Olisi lisäksi selkärankaista rohjeta esiintyä omalla nimellä – nimimerkin sijaan. En kuitenkaan saarnaa sitä synniksi, niin kuin joskus tehtiin…
TykkääTykkää
Päivitysilmoitus: Onko 1970-luvun asiat käsitelty? – Hulluinhuonelainen