Joona Korteniemi
Olen viime viikkoina saanut käydä sähköpostitse kirjeenvaihtoa erään elämässään monenlaista kokeneen uskovaisen perheenäidin kanssa. Keskustelu on ollut osin järkyttävääkin mutta samalla se on voimakkaasti puhutellut minua ja rohkaissut omakohtaisessa uskossa.
Julkaisen nyt tämän ystäväni luvalla hänen kirjoittamansa puheenvuoron. Se käsittelee tunteita herättäviä asioita, joten kaikella ystävyydellä muistutan, että pidetään mahdollisissa kommenteissa edelleen kiinni siitä korkeasta, asioihin keskittyvästä tasosta, josta, ainakin suurimmaksi osaksi, olen tähän asti saanut blogistina iloita.
Olen seurannut netistä keskustelua ’pakkosynnytysopista’. Minusta tuo keskustelu on pelottavaa – pelkään, että siinä ihmiset, joille ehkäisy ei ole ollenkaan ajankohtainen tai hengenvaarassa olemisen takia pohdittava asia, alkavat spekuloida asialla jonkin ’rajatapauksen’ kautta tavoitteenaan saada ehkäisykielteisyys muuttumaan ehkäisymyönteisyydeksi ja luonnolliseksi osaksi kristitynkin elämää. Henkilökohtaisista asioista keskustelemalla yleisesti, ihmistä kohtaamatta, on vaarana, että monet meistä ”heikoista” äideistä ja isistäkin saamme yhden taakan lisää. Olen lukenut neuvolasta saatuja parisuhdeoppaita ja huomannut, että lasten lukumäärä ja perhesuunnittelu voi olla vaikea asia tämän ajan perheille ja vanhemmille. Se voi johtaa monenlaisiin ongelmiin parisuhteessa, jopa avioeroon, jos perheen koosta ei ole yksimielisyyttä. On helpottavaa uskoa yksinkertaisesti: lapset ovat Jumalan lahjoja, rakkauden hedelmiä ja Jumalan siunausta.
Ne, jotka oikeasti joutuvat kohtaamaan ja pohtimaan asioita omalla kohdallaan eivät hae henkilökohtaiseen vaikeuteensa netistä apua (tai en usko että ensisijaisesti). Silloin kun kristitty tarvitsee tukea elämän vaikeissa asioissa, ensisijainen suunta on kääntyminen Jumalan puoleen, huokaukset kohti Isää, joka näkee jokaisen hädän. Haluan uskoa ja luottaa, että Jumala antaa voimaa ja viisautta hakea apua niiltä ihmisiltä tai jopa lähettää luoksemme ihmiset, jotka ovat valmiita kuuntelemaan, kulkemaan rinnalla ja tukemaan vaikeassa elämäntilanteessa. Keskustelut vaikeista asioista käydään yleensä vain luotettujen ihmisten kanssa. Olisi vaarallista alkaa seurapuheissa saarnata toisin kuin Jumalan sana opettaa. Koska ehkäisy ei ole Jumalan luomistyön mukaista, siitä ei ole oikein alkaa puhua seurapuheissakaan sallivasti, vaikka se joidenkin mielestä joissain erityistilanteessa saattaisi olla tarpeenkin (en tiedä mikä sellainen voisi olla?).
Väsyneet äidit ja isät kaipaavat enemmänkin lohtua ja rohkaisua tehtävässään. Minusta ei ole mitään kohtuutonta siinä, että aviomies ja aviovaimo eivät ole sukupuoliyhteydessä silloin, kun perhetilanne, jaksaminen tai uskonkilvoitus vaatii sitä. Onhan maailmassa paljon ihmisiä, jotka eivät koskaan toteuta seksuaalisuuttaan sukupuoliyhteydessä ja silti voivat ihan hyvin esim. ne, jotka eivät ole avioliitossa tai ne, joiden puoliso on vakavasti sairas ja asuu esim. laitoshoidossa.
Ehkäisykeskusteluissa seksuaalisuus tuntuu ylikorostuvan. Se on lähes jumalan asemassa. Siitä on tehty asia, jota ilman (varsinkaan) mies ja nainen eivät voi elää. Se ei ole totta! Kukaan ei kuole siihen, että on tarpeen vaatiessa erillään puolisosta. Kukaan ei kuole himoihinsa. Himojen itsekäs toteuttaminen sen sijaan saattaa saada aikaan hengellisen kuoleman. Kaikenlaisiin kiusauksiin ja vaikeuksiin saa pyytää Jumalalta apua ja voimaa.
’Kun siis Kristus on ruumiissaan kärsinyt, niin olkaa tekin valmiita kärsimään, jotta eläisitte jäljellä olevan maallisen elämänne Jumalan tahdon mukaisesti ettekä ihmisten himoja seuraten. Sillä se, joka on ruumiissaan kärsinyt, on luopunut synnistä.’ 1 Piet 4:1
Eikö kristityn tule mieluummin kärsiä ruumiissaan ’puutetta’ kuin suostua ehkäisyyn, joka on Jumalan luomistyön vastaista. Näin ruumiissaan kärsien voi luopua noudattamasta syntiä ja voi keskittyä itsensä ja lähimmäistensä kohtaamiseen ja uskon elämän hoitamiseen.
Nämä julkiset keskustelut ovat jo aiheuttaneet meille ison perheen äideille lisätaakkaa. Meitä pidetään tyhminä ja aivopestyinä, ja ne jotka ovat luopuneet viisaudessaan uskomasta Jumalan viisauteen ja voimaan lapsiasiassa, ovat alkaneet väheksyä meitä. Olen kokenut ’viisaiden’ taholta tulevaa kovuutta ja armottomuutta perhettämme kohdanneiden vaikeuksien keskellä ja jopa vaatimusta luopua uskostani. Tämä ehkäisykeskustelun ydin kääntyykin meitä väsyneitä ja heikkoja äitejä vastaan, jotka haluamme edelleen uskomme mukaisesti ottaa lapset Jumalan lahjoina vastaan, kilvoitella kristittyinä ilman omien voimien ja viisauden mittailua.
Lapsiperheessä on monia vaikeuksia ja vaivoja jotka saattavat näyttää muiden silmissä kauheilta. Mutta uskon kannalta ajateltuna koen, että juuri vaiva lapsista pitää pienen paikalla, nöyränä ja armoa tarvitsevana. Omien voimien vähyydestä johtuen tarvitsen joka päivä Jumalan apua hänen antamassaan kutsumuksessa ja tehtävässä puolisona ja ison perheen äitinä. Elämäntehtäväni valinta ei ole ollut omani, niin kuin se ei ollut Jeesuksen äidilläkään. Minua on lohduttanut monissa vaikeissa elämäntilanteissa ja oman uskoni vähyyden keskellä ajatus siitä, että lapseni lähellä, hänen enkelinsä kautta, minulla on suora yhteys Taivaan Isään. ’Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.’ Matt 18:10
Minusta Joosefin elämä on erittäin puhutteleva ja sitä saisi peilata enemmän nykyajan uskovaisten elämään. Eihän Joosefkaan valinnut kadehditun veljen, orjaksi myydyn osaa. Valheiden ja petosten kautta hänkin joutui vieraaseen ympäristöön ja sai osakseen epäinhimillistä kohtelua. Hän oli kuitenkin kaikissa vaiheissaan Jumalalle kuuliainen, vaikka ei olisi varmasti viisautensa kautta valinnut elämänsä kulkua sellaiseksi. Joosef joutui kokemaan paljon samaa kuin minäkin olen kokenut. Oma perheeni, vanhempani ja sukulaiseni, ovat hylänneet minut uskoni vuoksi ja myös sen vuoksi, että minä ’pilaan’ suvun maineen muistuttamalla olemassaolollani ikävästä suvussa vaikuttavasta pedofiliasta.
Uskonsa kieltäneiden sukulaisten mielestä minä olen valinnut typerän uskon, ja heidän mielestään ongelmani johtuvat uskostani. Joidenkin samassa yhteisössä olevien ystävieni mielestä minun uskonelämässäni on jotain väärää, olen katkeroitunut, anteeksiantamaton ja hakoteillä, kun olen alkanut puhua tästä lapsuudessa kokemastani seksuaalisesta riistosta ja sen vaikutuksista minuun, ja koska silti haluan tunnustaa myös uskoani. Minua ei haluta kohdata vaivoineni, iloineni, ahdistuksineni ja sellaisena kuin uskon. Minua ei enää kutsuta suvun juhliin eikä muutenkaan pidetä yhteyttä. Myös Joosefia riistettiin omien veljien taholta. Hän joutui luopumaan kaikesta, myös fyysisestä koskemattomuudestaan, ja hän joutui kokemaan myös seksuaalista ahdistelua Potifarin vaimon taholta. (1 Moos 39).
Hänelle kävi samoin kuin monille meille väkivallan uhreille, hän joutui toisten rikoksista syyttömänä kärsimään ja syyttömänä vankilaan. Koen, että minäkin olen lapsuudessa ja myöhemminkin elämässäni minuun kohdistuneiden rikosten takia kuin vankina. Haluan luottaa omassa elämässäni, kaikissa vaiheissani Jumalan apuun niin kuin veljeni Joosef Egyptissä. Uskon, että Jumala on sama tänään kuin oli silloinkin. Hän auttoi Joosefia, Hän voi auttaa myös minua ja kaikkia omiaan, ajallaan ja tavallaan.
Olipa Jumalan lapsen osa mikä tahansa, vaikeudet millaisia tahansa, hän voi ja saa luottaa aina Jumalan apuun. Vaikka asiat näyttäisivät ihmisjärjellä ja ihmissilmin mahdottomilta, Jumala on kuitenkin meitä ihmisiä enemmän. Hän voi tuoda valon pimeään, antaa armonsa ja lohtunsa, lähettää enkelinsä mukana virvoittavaa elämän vettä uupuneelle. Sellaista saarnaa ja lohtua minä kaipaan. Emme ole sen ’viisaampia’ ihmisinä kuin ihmiset olivat ennenkään.
Hulluinhuonelainen 
Kirjoituksen loppupuolella sivutaan lasten seksuaalista hyväksikäyttöä. Onneksi tämä äärimmäisen vaikea aihepiiri on noussut viime vuosina keskusteluun. On hyvin tärkeää tiedostaa, että myös uskoa tunnustavien keskellä voi tapahtua tällaista ja että uskoa voidaan käyttää väärin tällaisten rikosten salaamisessa ja vähättelemisessä.
Olen kirjoittanut aihepiiriä sivuten aiemmin esimerkiksi täällä:
http://hulluinhuonelainen.blogspot.fi/2013/10/rippi-ahdistuksen-aiheuttaja-vai.html
http://hulluinhuonelainen.blogspot.fi/2013/10/viime-viikkojen-reflektointia.html
http://hulluinhuonelainen.blogspot.fi/2013/11/viela-yksityisripista-rikostapauksissa.html
Kokisin hyvänä, että myös esimerkiksi Päivämiehessä tai Siionin Lähetyslehdessä julkaistaisiin hyväksikäytön uhrien kertomuksia. Näin heidän kokemuksensa saisi ikään kuin ”virallisen tunnustuksen” uskovaisten keskuudessa. Asiantuntijapuheenvuorot ovat välttämättömiä, mutta myös uhrien kokemusten kuuntelemisella on oma, erittäin tärkeä merkityksensä.
Näin varmistettaisiin se, ettei ketään enää tulevaisuudessa leimattaisi ”katkeraksi” tai ”anteeksiantamattomaksi”, jos hän nostaa tällaisia aiheita esille suvussaan tai uskovaisten yhteisössä.
TykkääTykkää
Kiitos tästä äidin kirjeestä! Tämä kertomus oli mitä syvällisin ja kaunein uskontunnustus, mitä olen ikinä lukenut.
Uskon syvin ja kirkkain olemus tulee esille juuri silloin, kun olemme kaikkien hylkäämiä, jopa oman perheenjäsentemme tai uskonystäviemme hylkäämiä tai satuttamia. Tätä koki myös veljemme Jeesus.
Kun ihmisellä ei ole enää mitään, mihin turvautua tässä maallisessa elämässä, silloin voi avautua ihmeelliset uskon ja luottamuksen näköalat. Tämä on suuri uskon salaisuus ja aarre, joka voi avautua kaikesta omavoimaisuudesta riisutulle ihmiselle.
Lapsen avulla ja kautta saamme suoran yhteyden Jumalan suureen rakkauteen. Lapset olkoon meille muistutus Jumalan rakkaudesta ja Kristuksen läsnäolosta. Se mikä on haurainta ja heikointa, helposti särkyvää, olkoot suurinta ja kalleinta. Puolustakaamme sitä.
Olen samaa mieltä Joonan kanssa, että Päivämiehessä voisi välillä olla näitä uhrien kertomuksia. Myös monista erilaisista aihepiireistä, mitä viime aikoina ja vuosina on pinnan alla kuohunut. Ei haittaa yhtään, vaikka kertomuksissa tulisi esiin hyvinkin särkyneiden ihmisten tai perheiden kohtaloita. Kertomuksella ei myöskään tarvitse olla ns. onnellista loppua. Lisää näitä kertomuksia!
TykkääTykkää
Lämmin kiitos uskovaiselle perheenäidille koskettavasta puheenvuorosta ja Joonalle sen julkaisemisesta.
”Äiti” kirjoitti puheenvuorossaan:
”Ehkäisykeskustelussa seksuaalisuus tuntuu ylikorostuvan. Se on lähes jumalan asemassa. Siitä on tehty asia, jota ilman (varsinkaan) mies ja nainen eivät voi elää. Se ei ole totta. Kukaan ei kuole siihen, että on tarpeen vaatiessa erillään puolisosta. Kukaan ei kuole himoihinsa. Himojen itsekäs toteuttaminen sen sijaan saattaa saada aikaan hengellisen kuoleman.”
Hyvin sanottu. Olen itse monasti ajatellut asiaa jotensakin juuri noin. Seksuaalisuus on ajassamme erittäin ylikorostuneessa roolissa. Oikeastaan muusta ei puhutakaan, missään.
Päivämies voisi aivan hyvin julkaista vaikkapa edes yhden hyväksikäytön uhrin kertomuksen. Se ikäänkuin kertoisi, ettei näitä äärimmäisen julmia ja epäinhimillisia kokemuksia voi, eikä saa, mitätöidä.
TykkääTykkää
Olen kaikesta samaa mieltä tämän äidin ja myös Joonan kanssa, näistä asioista joita kirjoititte.
Itseänikin on vainottu valheveljien/sisarten taholta, samaan tapaan kuin tuota äitiä.
Tuollaiset pedofilian uhrien (ja asioita keskusteluun ottavien) katkeriksi pilkkaajat (mm puhujia ja johtokuntalaisia) eivät ole elävässä uskossa, vaan ne on niitä raatelevia koiran luontoisia eläimiä, jotka ovat laittaneet vaan lammasturkin niskaansa ja kulkevat näennäisesti lammaslauman mukana (=käyvät seuroissa ja iltakylissä ja tervehtivät kuten uskovaiset) mutta heidän lopullinen määränpäänsä on eri – tulinen järvi.
Huomaan että teillä on Pyhä Henki koska olen kaikeasta samaa mieltä kanssanne. Esimerkiksi siinäkin asiassa että seksistä pidättäytyminen ei ole syntiä eikä ehkäisyä, vaikka joskus siinäkin asiassa on ollut kristillisyytemme julkaisuissa myös väärää opetusta. Ehkäisyhän sinänsä on syntiä, juuri kuten kirjoititte.
Lämmin kiitos tälle äidille hyvästä ja erittäin tärkeästä kirjeestä! Tämän kirjeen lukeminen vahvisti kovasti uskoa. Samoin Joonankin kirjoitukset ovat aina olleet raittiita, uskoa vahvistavia ja oikeaoppisia. Jumalan suosio ja rauha teille!
Ei ihmisten suosio, eikä maailman rauha.
TykkääTykkää
Äidin puheenvuorosta:
”Minusta tuo keskustelu on pelottavaa – pelkään, että siinä ihmiset, joille ehkäisy ei ole ollenkaan ajankohtainen tai hengenvaarassa olemisen takia pohdittava asia, alkavat spekuloida asialla jonkin 'rajatapauksen' kautta tavoitteenaan saada ehkäisykielteisyys muuttumaan ehkäisymyönteisyydeksi ja luonnolliseksi osaksi kristitynkin elämää.”
Jokin tässä ajatuskuviossa häiritsee minua. Mitä tässä oikeastaan pelätään? Sitä, että joku alkaa ”TURHAAN” ehkäisemään, niinkö? Ilman syytä. Pitää olla hyvä syy ehkäisylle. Kuka osaa päättää takuuvarmasti, milloin on ”kristillisen oikeasti” oikein ehkäistä? Joka tapauksessa se on AINA IHMISPÄÄTÖS, jos päädytään ehkäisyyn.
Kirjoituksesta huomaa hyvin sen, ettei vl-liikkeen ehkäisykiellossa ole kyse omantunnon asiasta ensinkään. Siihen ei luoteta, että ihmiset toimisivat asiassa omantunnon mukaisesti, vaan pelätään, että jos asiaa ”höllennetään”, ihmiset alkavat ehkäistä silloinkin kun siihen ei ole kristillisen oikeaa syytä. Eli narut tiukilla asian suhteen, niin pysyy porukka ojennuksessa ja aisoissa. Sitähän se on. Lakia. Valtaa.
TykkääTykkää
Äidin puheenvuorosta:
”Väsyneet äidit ja isät kaipaavat enemmänkin lohtua ja rohkaisua tehtävässään. Minusta ei ole mitään kohtuutonta siinä, että aviomies ja aviovaimo eivät ole sukupuoliyhteydessä silloin, kun perhetilanne, jaksaminen tai uskonkilvoitus vaatii sitä. ”
Jos pariskunnan molemmille osapuolille tämä passaa, niin mikäs siinä.
Mutta, avioliittoon kuuluu ihan oleellisesti sukupuolinen kanssakäyminen, siksihän sitä avioidutaankin. Jos ei olisi sukupuolista kiinnostusta toiseen ihmiseen, hänen kanssaan voisi olla ihan pelkkä kaveri. Miksi ihmeessä saman katon alle muutettaisiin, jos ei ole tarkoitus nauttia toisesta kaikella tavalla? Tietty kaveritkin voivat asua yhdessä ilman mitään seksuaalista kiinnostusta toisistaan, mutta silloin ei avioiduta eikä toiselta odoteta mitään seksuaalista.
Kaikille pariskunnille pitkätkään selibaattijaksot eivät aiheuta ongelmia, mutta useimmille kyllä. Ja jos selibaatti on ehkäisykeinona vaikeaan perhetilanteeseen, äidin väsymykseen, lyhyt erilläänolo ei tuo mitään helpotusta, vaan tarvitaan pitkä selibaattijakso. Tämä tuo ihan varmasti useimmille ongelmia.
Ei avioliitto toteudu välttämättä molempien puolisoiden toiveiden mukaisesti, jos se sisältää pitkiä selibaattijaksoja. Mielestäni tällöin olisi molempien parhaaksi erota kokonaan. Tietenkin sellaisen ihmisen, joka ei ole koskaan kokenut kovaa vetoa vastakkaiseen (tai samaan) sukupuoleen, ei voi ymmärtää sellaista, joka on kokenut ja kokee. Aina on helppo antaa neuvoja asiaan, joka ei koske itseä.
TykkääTykkää
Jemima- Ankka:”Ei avioliitto toteudu välttämättä molempien puolisoiden toiveiden mukaisesti, jos se sisältää pitkiä selibaattijaksoja. Mielestäni tällöin olisi molempien parhaaksi erota kokonaan.”
Oletko todella tuota mieltä kristillisestä avioliitosta? Entä mahdollinen lapsi tai lasten etu? Molempien vanhempien mukavuusko menee lasten hyvinvoinnin ja edun edelle? Saako avioliitossa olla vain jos molempien toiveet toteutuvat?
Kuka voi avioituessaankaan tietää mitä elämä tuo tullessaan vaikka kuinka tarkkaan suunnittelisi elämäänsä? Kuka valitsee vapaaehtoisesti sairauden, onnettomuudet, kuoleman vierailun kodissaan? Toteutuuko niisä elämäntilanteissa avioliitto molempien tai kummankaan omien toiveiden mukaisesti? Avioliittoonko ei kuulu hyvinä ja huonoina päivinä rinnalla kulkeminen, tahtominen rakastaa silloinkin kun on raskasta? Miksi avioitua ja sanoa TAHDON, ellei sydämestään tahdo tukea ja rakastaa puolisoaan silloinkin kun tämä sairastuu tai tulee mitä tahansa vaikeutta perheessä tai itse joutuu vaikkapa psykoosin takia hoitoon ja toipuessaan siitä tarvitsee lepoa ja mahdollisesti ei tunne silloin seksuaalista halua puolisoonsa? Pitäisikö ehkäistä esimerkiksi siksi, että toinen saa aina halutessaan tyydyttää himonsa? Eikö juuri tämä ole itsekästä ajattelua? Mikä sinua häiritsee ajatuskuvioissa – sekö, ettei se ole samanlainen kuin omasi?
Vai usko, joka näkyy Jumalaan luottamisena ja voimana kaikissa elämäntilanteissa?
TykkääTykkää
Tietty kun pariskunta rakastaa toisiaan, he haluavat kunnioittaa, rakastaa, tukea ja ymmärtää toisiansa kaikin tavoin. Mutta onko se oikeaa kaikkea tuota edellä mainittua, jos kieltää toiselta sukupuolisen kanssakäymisen eikä tee asialle mitään että se voisi sujua? Minusta sekin on äärettömän itsekästä, että olettaa toisen kestävän mitä vaan tai vaatii kestämään.
Eli tahtoo sanoa, että koska pariskuntaan kuuluu kaksi ihmistä, MOLEMPIEN toiveet tulee ottaa huomioon. Jos yhteiselämä ei suju vaimon väsymyksestä tms. johtuen, hänen tulisi tehdä asialle jotain. Minusta avioliittoon kuuluu ihan oleellisesti myös fyysinen rakkaus. Jos se puuttuu jomman kumman haluista riippumatta, ei tarvitse ihmetellä jos ero tulee.
On järkyttävää, että ajatellaan olevan parempi vaihtoehto lastentulon loppumiselle tai vähenemiselle SELIBAATTI kuin ihan normi ehkäisy. Selibaatti aiheuttaa ihan kamalasti kärsimystä haluavalle osapuolelle ja hallaa hänen itsetunnolleen, ongelmia parisuhteelle ja vaikuttaa myös koko perheen tilanteeseen. Jos homma johtuu vaimon ongelmista, raskauspelosta tai väsymyksestä, ne asiat pitää saada kuntoon, jotta yhteiselämä voi jatkua. Minusta ektään ei voi vaatia jatkamaan avioliittoa, jos se on pääasiallisesti kärsimystä, siitä ei hyödy lapsetkaan millään tavalla.
En puhu siis sellaisesta tilanteesta, jossa molemmille selibaatti on ok.
Olen ihan tarpeeksi kuullut todellisia tarinoita myös vl-pariskuntien kohdalta, kun väkisin jatkettu avioliitto on johtanut tosi ikäviin seuraamuksiin. Molemmissa, sekä lasten vastaanottamisessa että avioliitossa pätee vl-liikkeessä sama ohje: ne ovat itsessään luovuttamattomia asioita, riippumatta siitä, pelittääkö homma. Lapsiasiassa on tärkeintä se, ettei estetä hedelmöittymistä, kaikkinainen kärsimys olemassa olevien perheenjäsenten osalta ei paina mitään vaakakupissa. Sama avioliiton kanssa: kunnes kuolema erottaa, vaikka koko perhe kärsisi kuinka tilanteesta.
TykkääTykkää
PtM:ltä:
”Oletko todella tuota mieltä kristillisestä avioliitosta?”
Eiköhän kristillisen avioliiton määritelmä tule esiin parhaiten lähimmäisenrakkauden nimissä: jos jollakin pn perheessä paha tai tukala olla, asialle pitäisi tehdä jotain?
”Entä mahdollinen lapsi tai lasten etu?”
Lapsi kärsii jos vanhempien parisuhe ei ole tasapainossa ja kunnossa.
”Molempien vanhempien mukavuusko menee lasten hyvinvoinnin ja edun edelle?”
Pariskunnan välisessä kunnioittamisessa, rakkaudessa, tukemisessa ja ymmärtämisessä ei ole kyse mukavuudesta. On kyse paljon enemmästä, ei mistään itsekkyydestä tai vähäpätöisestä asiasta.
”Saako avioliitossa olla vain jos molempien toiveet toteutuvat?”
Sanoisin niin päin, että jos joku kärsii kohtuuttomasti perheessä, asialle pitää tehdä jotain.
Joskus pahiten kärsijä voi olla lapsikin. Jatkuva vanhemman taholta tuleva henkinen tai fyysinen väkivalta on niin lasta traumatisoivaa, että avioero voi tuoda asiaan ratkaisun. Tiedän vl-perheitä, joidenka lapset käyvät aikuisina terapiassa näiden asioiden takia.
On aikamoista sokeutta luulla, ettei vanhempien hyvä suhde ja hyvinvointi ole merkityksellinen asia myös lasten hyvinvoinnille ja onnellisuudelle.
TykkääTykkää
Jemima-Ankka puhuu raadollista realismia, mikä voi olla todellisuutta uskovaisissa perheissä. Joten tämä puheenvuoro on hyvä käsitellä.
Voimme uskon kautta opettaa pariskuntia pidättäytymään seksuaalisesta kanssakäymisestä silloin kun perheessä on väsymystä, sairautta, stressiä, burn outia ja kuormitusta.
Todellisessa elämässähän selibaatti onnistuu joiltakin paremmin ja joiltakin huonommin, joiltakin se ei onnistu ollenkaan. Ihmiset ovat biologisilta ja psyykkisiltä ominaisuuksiltaan erilaisia, tämä on hyväksyttävä tosiasia.
Lisäksi meitä on opetettu, ettei saa ”liian pitkään” pidättäytyä seksuaalielämästä, koska silloin voi saattaa toisen puolison kiusaukseen. Mikä on liian kauan: pari viikkoa, pari kuukautta, pari vuotta, viisi vuotta jne.? Ylikuormituksesta, masennuksesta tai burn-outista palautuminenhan voi kestää pahimmmillaan vuosien ajan, jos ihminen on ollut ihan pohjalla. Mikä on silloin oikein ja kohtuullista? Milloin vaarantuu kenties koko avioliitto? Puolisoiden välinen hellyys voi ehkä loppua kokonaan tai siirrytään kiristämisen ja vallan käytön puolelle jne.? Nämä on kaikki hyvä huomioida ja tiedostaa, koska olemme raadollisia ihmisiä.
Tämä kysymys on varmasti monelle uskovaiselle pariskunnalle se kaikista polttavin kysymys: miten löydetään perheen sisäinen ja puolisoiden välinen tasapaino erilaisten tarpeiden ristitulessa? Mitkä ovat tärkeimpiä ja luovuttamattomimpia arvojamme, ja mistä taas voimme tinkiä ensimmäisenä, ja kuinka pitkään tinkiä. Kohtaavatko uskovaisten puolisoiden tarpeet tasaveroisesti keskenään, vai luopuuko toinen jatkuvasti omista tarpeistaan? Voidaanko seksuaalielämän alueella etsiä uusia tapoja osoittaa hellyyttä ja hyväksyntää puolisolle ilman torjuntaa?
Ehkäisemättömyysopetus voi tuntua nykyajan ihmisestä liian radikaalilta, mutta itse olen ymmärtänyt kyseisen asian syvyyttä vuosien mittaan yhä enemmän. Kysymyksessä on erittäin syvällinen ja viime kädessä kaikkea pinnallisuutta ja lyhytnäköisyyttä vastustava opetus, mikä näyttää ulospäin suorastaan hulluudelta. En osaa oikeastaan selittää asiaa kummemmin.
Omakohtainen psalmini: Mitä pidempään olen elänyt, mitä enemmän opiskellut eli harjoittanut kirjaviisautta, mitä useamman lapsen saanut, mitä enemmän kärsinyt, mitä enemmän valvonut, mitä enemmän kamppaillut Jumalan kanssa, sitä syvällisemmin olen ymmärtänyt tähän opetukseen sisältyvän kätketyn viisauden. Olen myös keskustellut erilaisten äitien kanssa: sekä vanhoillislestadiolaisten että myös ei-meikäläisten äitien kanssa ja entisten vl-naisten kanssa asiasta.
Haluan ymmärtää kaikkia uskovaisia äitejä/ perheitä, jotka kamppailevat tämän asian tiimoilla, tässä monella tavoin sekavassa ja kuormittavassa ajassa. Haluan ymmärtää myös katkeruutta, jos sellaista ovat elämän kuormat aiheuttaneet. Kaikista tunteista, ajatuksista ja kaltoinkohteluista saa ja pitää puhua. Kaiken alla voi olla niin paljon itkua ja surua, joka pitää tulla nähdyksi ja oikealla tavalla kohdatuksi ja hoidetuksi.
Evankeliumi kutsuu meitä etsimään ratkaisuja vaikeisiin tilanteisiin, siten että perheiden kärsimys tulisi hoidettua ja kohdattua Jumalan tahtoa kuunnellen.
TykkääTykkää
Minusta tämä äidin puheenvuoro ei ole mitään vallankäyttöä.
Kun omantunnon ihmisellä on uskoa tai moraalia koskeva vakaumus, on luontevaa, että hän kertoo siitä myös muille. Muut saavat sitten vapaan maan vapaina kansalaisina vapaasti päättää, miten tähän vakaumukseen suhtautuvat. Siitä kertominen ei ole kuitenkaan vielä mitään ”lakia” tai ”valtaa”.
Kristityn ihmisen tulisi pyrkiä juurikin nimenomaan siihen, että hänen tärkeissä ratkaisuissaan olisivat aina taustalla ”kristillisen oikeat syyt”. Ei niin, että sillä jotain ansaitsisimme, mutta Kristuksen Rakkaus kutsuu meitä siihen. Tämä ei vähennä omantunnon merkitystä vaan päinvastoin korostaa sitä.
Kun kristitty etsii elämässään ”kristillisen oikeaa” suuntaa, hänen kannattaa rukoilla, tutkia Raamattua, tutkia asiaa omassatunnossaan ja keskustella siitä syvällisesti muiden kristittyjen kanssa.
Muiden kanssa keskusteleminan ja neuvon kysyminen ei myöskään ole osoitus omantunnon väheksymisestä vaan päin vastoin korostaa sen merkitystä.
TykkääTykkää
Mielipidekirjoitus Kirkko ja kaupunki-lehdestä (13.11.2013):
”Avioerolapsen rikottu elämä
Haluan tuoda keskusteluun asian, jota ei mielestäni ole yhteiskunnassamme vieläkään tarpeeksi syvällisesti ymmärretty ja tuotu esiin: avioeron aiheuttama tuska lapselle. Se voi vammauttaa hänet syvästi ja kulkea mukana koko elämän ajan.
Vanhempani erosivat, kun olin 10-vuotias. Vasta nyt, 35-vuotiaana naisena, olen terapian avulla ymmärtänyt, miten pahasti vanhempieni avioero rikkoi minun elämäni. Olen uskaltanut tuntea omia vihantunteitani siitä, mitä minulle on tehty. Koko elämäni on ollut enemmän tai vähemmän hapuilua ja rämpimistä niin parisuhteiden kuin opiskelun ja työelämän osalta. En ole oikein päässyt elämässä eteenpäin, vaikka älykkyydestä, lahjakkuudesta tai sinnikkyydestä ei ole puutetta.
Minua on riivannut uusiutuva masennus, häpeä, sietämätön riittämättömyydentunne, joka ei ole itseni hoitamisesta huolimatta hälvennyt. Olen elänyt ”traumapersoonana”, oman aidon itseni hukanneena, kilttinä ja hiljaisena suorittajana.
Vanhempani eivät olleet rappioalkoholisteja tai väkivaltaisia. He olivat ja ovat hyviä ihmisiä, jotka eivät tarkoittaneet mitään pahaa. Silti he kohtelivat minua kaltoin. He tekivät sen vaikenemalla avioerosta täysin. En saanut mitään keinoja tai tukea asian käsittelyyn. Muutin kauas isästäni äitini kanssa. Äiti kärsi kroonisesta masennuksesta. Siihen aikaan, 1980-luvulla, ei ollut olemassa tuki- tai terapiaryhmiä avioeron kokeneille lapsille.
Uskon, että moni muukin kärsii vanhempiensa avioeron seurauksista koko elämänsä, ehkä tiedostamattaan. Valitettava totuus on, että tavalliset kunnolliset ihmiset voivat aiheuttaa syviä, koko elämää hallitsevia traumoja lapsilleen. Ehkä tämä on niin monia koskettava ja aikuisille syyllisyyttä aiheuttava asia, että sitä on edelleen vaikea kohdata. Vasta, kun on nähnyt totuuden omasta elämästä, on mahdollista päästä irti menneisyydestä ja elää eteenpäin omana itsenä, kokonaisena ihmisenä.
Parantuva”
TykkääTykkää
On tutkittu niinkin, että avioerolapsilla on yli 50%:a suurempi todennäköisyys sairastua masennukseen tai ahdistukseen.
Ylivoimaisesti suurimmat syyt avioeroihin ovat uskottomuus ja alkoholi. Siellä missä puolisoiden välistä uskollisuutta ja täysraittiutta pidetään itsestäänselvänä asiana, ei avioeroihin ole edes suurta tarvetta.
Julkisuudessa aika niukasti on tuotu esiin niitä lukuisia, pätevällä tavalla tehtyjä tutkimuksia, joissa on tuotu esiin vanhempien avioeron traumatisoiva vaikutus lapseen: huonompikin avioliitto on lapselle useimmiten parempi vaihtoehto kuin avioero.
TykkääTykkää
En TIETTY pidä avioeroja hyvinä sinällään. Puhuin tilanteista, joissa JOPA avioero on parempi ratkaisu kuin olemassa oleva tilanne. Esimerkiksi jos jompikumpi vanhemmista on väkivaltainen. Se aiheuttaa ihan samalla tavalla ja joskus enempikin pahoinvointia lapsissa kuin pelkkä avioero sinällään.
TykkääTykkää
Ihan samalla tavalla selibaatti on ehkäisyä kuin mikä tahansa muukin ehkäisy. Siinä on sama tavoite; lasta ei haluta ottaa vastaan. Mutta siinä voi olla myöskin sellainen pointti, ettei haluta seksuaalista kanssakäymistä, koska se syystä tahi toisesta tuntuu vastenmieliseltä.
On käsittämätöntä, että selibaatti nähdään/koetaan paremmaksi ehkäisykeinoksi kuin muunlainen ehkäisy. Usein ehkäisykieltoa perustellaan sillä, että silloin jos aletaan ehkäisemään, ei luoteta Jumalaan ja hänen huolenpitoonsa. Eihän silloinkaan samalla logiikalla, jos eletään selibaatissa, jotta vauvaa ei syntyisi. Itsensä huijaamista tällaiset jutut.
Jos nainen kärsii raskaudenpelosta, ilman muuta normiehkäisy käyttöön ja yhteiselämä kukoistukseen, kuin että pistetään isojen ongelmien lumipallo vyörymään, koska sillä voi olla lopulta myös avioliittoa hajoittava vaikutus.
TykkääTykkää
Tuo, onko selibaatti samalla tavoin ehkäisyä kuin ehkäisyvälineiden käyttö, on monitahoinen ja vaikea kysymys. Se liittyy kysymykseen, onko olemassa itsessään pahoja tekoja vai riippuuko teon moraalinen luonne ainoastaan sen vaikuttimista.
Nykyisin ehkä korostetaan mielellään sitä, että teon moraalinen luonne riippuu subjektin vaikuttimista. Näin ajateltuna ehkäisykysymyksenkin voisi ratkaista melko helposti:
Raamattu on hyvin lapsimyönteinen kirja. Sen myötä uskovaisenkin tulisi olla lapsimyönteinen. Käytännössä tämä tarkoittasi sitä, että kristittyyn perheeseen toivotetaan uudet tulokkaat lähtökohtaisen tervetulleiksi. Samalla se tarkoittaisi sitä, että jo olemassa olevia lapsia halutaan rakastaa ja hoitaa hyvin. Se tietysti vaatii muun muassa suht jaksavat vanhemmat.
Jos vaikuttimet ratkaisevat teon moraalisen luonteen, ehkäisyvälineiden käyttäminen on väärin, kun sen taustalla ovat itsekkyys ja maailmallisuus. Se voi olla kuitenkin oikein, kun taustalta löytyy vilpitön ja nöyrä halu vaalia jo olemassa olevaa elämää.
Tällä tavoin ajateltuna syntiä ei olisi itse ehkäisy vaan lapsivihamielisyys. Opillinen asia ei puolestaan olisi itse ehkäisemättömyys vaan lapsimyönteisyys.
Mutta.
Olen viime aikoina yrittänyt perehtyä varhaisen kirkon ja suurten vanhojen kirkkojen asiaan liittyvään teologiaan. Sen myötä olen selkeämmin ymmärtänyt, miksi kristinusko on perinteisesti torjunut niin ehkäisyn, itsetyydytyksen kuin homosuhteetkin. Kaikki kolme nähdään nimittäin seksuaalisuuden olemuksellisen päämäärän vastaisina.
Vaikuttaa siltä, että myös Uuden Testamentin kirjoittajilla oli taustallaan tämä sama teologia. Muuten olisi vaikea ymmärtää esimerkiksi sitä, miksi apostolit torjuvat homoseksuaalisen käyttäytymisen nimenomaan luonnottomuus-argumentilla (Room.1:26-27; Juud. 1:7) Tämä ei tietenkään ole ihme: Olivathan kirkkoisät nykynäkökulmasta katsottuna lähes apostolien aikalaisia.
Tämä olisi taas tietysti aihepiiri jota pitäisi avata vähintään omalla artikkelilla, jollei omalla kirjalla.
No, tämän teologian valossa ehkäisyvälineiden käyttäminen on itsessään ongelmallista, eivät ainoastaan sen taustalla olevat vaikuttimet. Sen valossa uskovaisten pariskuntien olisi vaikeissa ristiriitatilanteissa suositeltavaa käyttää ennemmin selibaattia, rytmimenetelmää ja kuumemittaria kuin mekaanista tai hormonaalista ehkäisyä.
Nämä ovat tietysti valtavan suuria aihepiirejä. Ymmärrän hyvin, että joillekuille nämä ovat kipeällä tavalla ajankohtaisia ja sen tähden niistä on oikein keskustella. Ketään ei saa jättää yksin. Toisaalta ymmärrän myös avauksessa lainaamani Äidin pelon: On vaara, että nekin, joille aihepiiri ei ole ajankohtainen, raskauttavat sillä turhaan itseään ja ehkäisykielteisyys alkaa salakavalasti muuttua täydeksi ehkäisymyönteisyydeksi. Niin ei mielestäni saisi käydä, koska silloin poikettaisiin siitä, mitä kristikunta on tästä asiasta yksimielisesti 2000 vuotta opettanut.
TykkääTykkää
En voinut olla kommentoimatta tätä aihetta. Mielenkiintoisia näkökulmia edellä on tuotu esille. Itselläni on 9 lasta. Kun menimme naimisiin, olin ehdottomasti sitä mieltä, että haluaisin ison perheen ja olin innoissani kun lapsia alkoi syntymään noin vuoden välein. En kokenut asiaa ollenkaan raskaaksi vaan iloitsin aidosti positiivisesta raskaustestistä. Vauvat olivat tyytyväisiä ja nautin heistä. Nyt vanhin on kohta yläasteella, pienin alle vuoden. Periaatteessa kaikki asiat ovat hyvin, lapset ja itse fyysisesti terve, mieskin kohtuullisissa voimissa. Henkiset voimavarat alkavat hiipumaan. Suren sitä kun en jaksa ja ehdi niin kuin haluaisin. Pienimmät eivät esim. ulkoile niin paljon kuin haluaisin ja huomioni ei riitä niin kuin toivoisin ja ajattelen lapsen terveen kehityksen kannalta olevan edes minimi. Touhuaisin mielelläni lasteni kanssa, mutta en jaksa jokaisen kanssa kuin haluaisin. Lapseni eivät osaa asiasta kovinkaan kapinoida ja tietävät että rakastamme heitä paljon ja haluamme heille hyvää. Isompien lasten asiat hautautuvat monesti pienten tarvitsevien alle. Riittämättömyys on läsnä alati. Pääsen välillä käymään lomalla, mutta jo kotiin tullessa jälleen suru tulee: en selviä tällä menolla enää kauan. Lasten vaatimukset tuntuvat välillä vuoren korkuisilta. Päälle ry:n tehtävät. Tuntuu, että voin romahtaa henkisesti milloin tahansa. Joskus toivoisin, että menehtyisin vaikka onnettomuudessa tai mieheni. Silloin ei ainakaan perheemme enää kasvaisi. Tiedän, että Jumala lastaan rakastaa ja usko häneen pelastaa. Välillä on vaikea luottaa kuitenkin tulevaisuuteen. Tunnen sydämessäni, että tieto siitä, että esim. pari-kolme vuotta saisi levätä ennen uutta mahd. raskautta ja antaa tällöin aikaa ja hoivaa jo olemassa oleville lapsille olisi iso asia toivon suhteen. Kolme vuotta selibaattia tuntuu kuitenkin kuin kuoliniskulta parisuhteelle. Riittää yksi ”himonhetki” vaikka per vuosi ja kohta raskaustesti näyttää plussaa. Jos olisin terveydenhoitaja tai lääkäri ja näkisin tilanteessani olevan ihmisen sydämen sopukoihin, suosittelisin ehkäisyä. Jos en välittäisi siitä miten lapseni voivat, voisin alistua tilanteeseen ja ajatella, että ”kerran kunniassa palkan saan”. Periaattessahan kuitenkin jos synnyttämällä autuaaksi tultaisiin niin se olisi mulle helppo ”nakki”. Ehkä se ulospäin riittäisi ihmisille iso perhe, mutta jos sydän kiroaa väsymyksestä omat rakkaat lapset syvimpään rakoon lähes päivittäin ei se kyllä kovin uskovainen mieli ole. Ajattelen, että meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin alkaa käyttämään ehkäisyä. Ajattelen, että Jumala näkee sydämeen ja jokainen olemme itse henkilökohtaisesti viimeisenä päivä omista teoistamme vastaamassa. Toivon ja haluan uskoa, että nimeni löytyisi elävien kirjoista tällöin.
TykkääTykkää
Sain yllä olevasta kommentistani s-postitse asiallista ja aiheellista palautetta. Lainaan siitä tärkeimpiä osia:
”Oletko ajatellut, että joku vaikeuksissa oleva perheenäiti voisi lukea kommentistasi ohjeet perhesuunnittelulle ja ehkäisylle. — Esimerkkinä voin kertoa ystäväperheestä, joiden piti terveydellisistä syistä olla saamatta lasta pariin vuoteen.
Heille lääkäri oli kertonut että mikään muu ehkäisymenetelmä ei ole varma kuin selibaatti. Entäpä, jos he olisivatkin lukeneet vastaavaa palstaa ja kokeilleet vaikkapa rytmimenetelmää ja äidin ja epävarman menetelmän seurauksena 'vahingossa' alkunsa saaneen lapsen terveys olisi vaarantunut.
Mielestäni otat nyt kantaa sen verran vakaviin asioihin, että suosittelen harkintaa.”
Paljon kiitoksia tästä huomautuksesta.
Painotan, että mitään, mitä kirjoitan, ei tule lukea ohjeina, vaan pohdintana. Mitään ei tule uskoa siksi, että minä niin sanon. Kaikki tulee koetella, ja pitää vain se, mikä on hyvää.
Puhtaasti uskoon liittyvissä kysymyksissä kaikki tulee arvioida Raamatun ja omantunnon valossa. Jos kysymykset liittyvät lisäksi mielen- ja/tai kehon terveyteen, kehotan lämpimästi kuuntelemaan ammattiauttajia.
Jatkuu:
”Muutoinkin nämä naisen seksuaalisuuteen liittyvät asiat ovat aivan yhtä herkkiä kuin vaikapa miesten vastaavat ongelmat ja haasteet. Emmehän porukalla pohdiskele miestenkään asioita yksityiskohtaisten ohjeiden kera yleisillä palstoilla.”
Ehkäisykysymys on hyvin intiimi. Ymmärrän erittäin hyvin, jos tuntuu kiusalliselta ja harmittavalta nähdä, kun suhteellisen nuori mies keskustelee siitä julkisella foorumilla perheenäitien kanssa. Itsekin koen sen sellaiseksi.
Ongelma on kuitenkin siinä, että käytännössä ehkäisykysymys on myös hyvin kollektiivinen. Se on vain tosiasia. Se on osa meidän yhteisöllistä olemistamme ja vaikuttaa paljon meidän kaikkien uskoon ja elämään, myös perheettömien.
Saamastani palautteesta päätellen moni toivoisi, että sen teologisia perusteita valotettaisiin edes jossakin ihan pohjia myöten. Tältä pohjalta keskustelen asiasta. Toivon, että se ainakin pitkällä tähtäimellä olisi rakentavaa.
Edelleen painotan, että tarkoitukseni ei ole koskaan antaa ohjeita, varsinkaan yksityiskohtaisia. Vain pohtia yhdessä muiden kanssa.
Kaikki auktoriteetti kuulukoon yksin Jumalalle.
Toivon, että minulle vastaisuudessakin lähetetään palautetta, myös kriittistä. Lupaan ottaa sen vakavasti.
TykkääTykkää
Ei suoranaista vallankäyttöä, mutta piilevää kylläkin. Ainakin minun mielestä. Pointtina ajatuskuviossa on se, että jos ”pakkosynnytysopista” käydään keskustelua, se voi johtaa siihen, että ehkäisykielteisyys muuttuu ehkäisymyönteisyydeksi ja sitten vl-ihmiset alkavat ”turhanpäiten” ehkäistä.
Eli keskustelua ei ole hyvä käydä, niinkö? Keskustelu halutaan torpata, ettei vain käy niin, että joku alkaa ehkäistä. Minusta tämä on lopulta valtaa; halutaan vaikuttaa asiaan niin, ettei sisaret ja veljet ala ehkäistä. Mikä omantunnonasia tämä enää tällöin on?
Usein vl-liikkeen pelot liittyvät ihan muihin asioihin kuin kymmenen käskyn aihepiiriin. Ne liittyvät just elämäntapoihin. Pelätään, että jos yhdestä kohdasta höllennetään naruja, kohta ei ole naruja ensinkään.
Jos hyväksytään kitara, kohta on rummut, jos kirkas kynsilakka, kohta on punaiset kynnet, jos huulikiilto, kohta jo huulipuna, jos korvikset, niin kohta on muut lävistykset ja tatuoinnitkin jopa, jos ”rajatapausmusiikki”, niin kohta kaikki maailmallinen musiikki.
Niin kauan kuin näitä asioita vahditaan ja niistä puhutaan jyrkän kielteisesti, jotta ne eivät johda johonkin pelottavaan lopputulokseen, niiden tarkoitus on estää ihmisiä tekemästä tietyllä tavalla. Ne eivät ole omantunnon asioita edelleenkään tällöin. Ihmisten omatuntoihin ei luoteta.
Kymmenen käskyn kohdalla luotetaan. Ja myös ajatellaan, että jos niissä tulee lankeemuksia, vl-uskovainen korjaa ne asiat. Niitä ei nähdä samassa mittakaavassa yhtä PELOTTAVINA asioina kuin normeista poikkeamiset.
TykkääTykkää
Elämän lahjaan liittyvät kysymykset ovat herkkiä ja niihin tulee suhtautua nöyrällä, mutta myöskin vastuullisella asenteella.
Jokainen yhdyntä ilman ehkäisyä on päätös ryhtyä mahdollisen lapsen täysipäiväiseksi ja vastuulliseksi vanhemmaksi. Vastuulliseen vanhemmuuteen kuuluu myös se, että arvioi omia voimavarojaan.
TykkääTykkää
Näin on.
Kristinuskon perinteisen, mielestäni hyvin perustellun opetuksen mukaan tärkein päätös tehdään silloin, kun astutaan avioliittoon. Avioliitto merkitsee sitä, että ihminen valitsee tärkeimmäksi elämäntehtäväkseen isän/äidin ”viran”.
Luther Isossa Katekismuksessa:
”Jo alussa hän on asettanut avioliiton kaiken muun edelle ja luonut miehen ja vaimon erilaisiksi juuri avioliittoa varten, ei haureuteen, vaan pysymään yhdessä, olemaan hedelmällisiä, synnyttämään, ruokkimaan ja kasvattamaan lapsia Jumalan kunniaksi.” (Kuudennen käskyn selitys)
TykkääTykkää
Otteita raamatusta (Room 14):
”4 Mikä oikeus sinulla on tuomita toisen palvelijaa? Oman isäntänsä edessä hän seisoo tai kaatuu — vaikka kyllä hän seisoo, sillä Herra kykenee pitämään hänet pystyssä.”
10 Kuinka sinä voit tuomita veljesi? Tai sinä toinen, kuinka voit halveksia veljeäsi? Kaikki me joudumme Jumalan tuomioistuimen eteen. 11 Onhan kirjoitettu:
— Niin totta kuin elän, sanoo Herra, jokainen polvi on notkistuva minun edessäni ja jokainen kieli on ylistävä Jumalaa.
12 Jokainen meistä joutuu tekemään Jumalalle tilin itsestään.
”13 Älkäämme siis enää tuomitko toisiamme. Katsokaa sen sijaan, ettette saata veljeänne kompastumaan ja kaatumaan. 14 Herraan Jeesukseen luottaen tiedän varmasti, ettei mikään ole sinänsä epäpuhdasta. Mutta jos joku pitää jotakin epäpuhtaana, hänelle se on epäpuhdasta.”
”22 Säilytä sinä oma uskosi Jumalan edessä. Onnellinen se, joka ei tuomitse itseään siitä minkä uskoo oikeaksi. 23 Mutta se, joka epäröi ja silti syö, on tuomittu, koska hän ei toimi uskon perusteella. Kaikki, mikä ei perustu uskoon, on syntiä.”
Synti on siis, ainakin osin, subjektiivinen asia: Jos pidät jotakin vääränä ja silti teet niin, se on syntiä. Toisaalta, jos aidosti *uskot* jonkun asian (esim ehkäisyn pakottavassa tilanteessa?) oikeaksi ja Jumalan mielen mukaiseksi etkä tuomitse itseään siitä, olet vapaa. Kyse ei ole siis teosta vaan uskosta. Tämä pätee erityisesti tilanteissa, jossa asiaa ei ole suoraan ilmoitettu oikeaksi tai vääräksi Raamatussa.
Jääkää uskomaan vapaasti! Me emme pääse taivaaseen teoilla vaan uskolla.
TykkääTykkää
Voi kai sitä niin ajatella, että julkisen puheenvuoron käyttäminen on aina vallankäyttöä, koska sen avulla yritetään vaikuttaa ihmisten ajatteluun.
Tosin sillä logiikalla myös nämä Sinun kommenttisi täällä ovat vallankäyttöä: nehän ovat julkisia puheenvuoroja, joilla yrität vaikuttaa ihmisten ajatteluun ja sitä kautta käyttäytymiseen. Ja jos näin, Sinulla ei oikein ole moraalista oikeutta paheksua toisen vallankäyttöä, kun kerran harrastat sitä itsekin.
Minusta se, että joku on omantunnon asia, ei tarkoita sitä, että siihen ei saisi ottaa kantaa. Päinvastoin: On hyvä, että omantunnon asioista keskustellaan ja ihmiset ottavat niihin kantaa ja neuvovat niissä toisiaan.
Ihmiset tekevät kuitenkin lopulta itse ratkaisun, missä määrin muiden neuvoja kunnioittavat. Minulla tai kellään muulla ehkäisykielteisellä ei liene halua ryhtyä asentelemaan valvontakameroita muiden makuukammareihin. Otamme asiaan kantaa, mutta jätämme sen lopulta itse kunkin omantunnon asiaksi. Jokainen vastaa lopulta yksin elämästään Jumalan edessä.
TykkääTykkää
Hyvä, jos tarkoitat vain tällaisia ääritapauksia. Kommentissa, josta tämä keskustelu lähti, kirjoiti kuitenkin:
”Ei avioliitto toteudu välttämättä molempien puolisoiden toiveiden mukaisesti, jos se sisältää pitkiä selibaattijaksoja. Mielestäni tällöin olisi molempien parhaaksi erota kokonaan.”
Tuon perusteella saa helposti sellaisen kuvan, että aina olisi molempien parhaaksi erota, jos avioliitto ei toteudu molempien puolisoiden toiveiden mukaisesti. Se on raju kannanotto, jossa toisen rakastaminen itseisarvona tuntuu unohtuvan.
TykkääTykkää
Sydämelliset kiitokset sinulle, Aamu, pysäyttävästä kirjoituksestasi! Se johdattaa meitä kaikkia tämän keskeisen kipukohdan ytimeen ja vaatii katsomaan uskovaisen perheen arkirealismia niinkuin se on.
On päivänselvää, että jokaisella on rajansa, jonka ylitystä ei kestä. Ihminen sairastuu tavalla tai toisella ylikuormituksesta. Jos se on jatkuvaa, sairastuu pahemmin.
Harhaoppi opetti pakkosynnytysoppia, joka ei sallinut kuunnella äidin jaksamista. On turha kiistää sitä ja sen vaikutusta yhä tänä päivänä. Jos joku yrittää sellaista, lukekoon uudelleen 70-luvun SRK:n kannanoton, joka on suorastaan sydämettömyyden huippu. Sen perustavoite tuntuu olleen aviopuolisoiden mahdollisimman keskeytymätön yhdyselämä. Minusta tämä harhaopin julmuus pitäisi puhua puhki, ettei se enää saisi raskauttaa yhtäkään uskovaista perhettä. Rehellisyyttä – kiitos!
Kirsi on täällä kirjoittanut hyvin, kuinka tärkeää äidin on kuunnella jaksamistaan. Siitä riippuu pitkälle koko perheen hyvinvointi. Jos koko ajan saarnoissa pelotellaan, että oman jaksamisen kuuntelu on sielunvihollisen kuiskutusta helpon elämän saavuttamiseksi, teAhdään karhunpalvelus, josta koituu tarpeetonta kärsimystä. Tällainen puhe on edelleen harhaoppia.
Harhaoppi oli ihmisoppia ja vaati väärille opetuksilleen ehdotonta kuuliaisuutta. Siitä puuttui kokonaan Kristuksen rakkauden mukainen mieli ja luottamus uskovaisen omantunnon toimintaan. Se halusi sitoa kaikkien omattunnot opetukseensa – lain alle. Tätäkään vääryyttä ei pidä enää väheksyä.
Aamu, ajattelen sinua tuntematonta sisartani lämmöllä ja olen rukoillut sinun ja perheesi puolesta, että saisitte parhaan avun ja ymmärryksen osaksenne – sekä käytännön, että henkisen tuen. Pääsisitte kahleista, joita teille ei ole tarkoitettu. Kaikki toimet, jotka auttavat tilanteessanne, ovat oikeita ehkäisystä alkaen – olipa se mitä lajia tahansa. Pääasia, että se auttaa tilanteen korjaamiseksi ja haltuunottoon.
Jeesus opetti opetuslapsilleen: “ja joka ottaa luokseen yhdenkin näistä lapsista minun nimeeni, hän ottaa luokseen minut”, jne.
Teillä on jo 9 tällaista “Jeesus-lasta” ja tiedätte, että heitä täytyy hoitaa sellaisina, eikä siihen romahtaneena pysty. Taivaan Isä sulkekoon teidät erityissuojelukseensa!
TykkääTykkää
Ja heti perään lisään huomautuksen, että tuossa kuudennen käskyn selityksessä ei puhuta mitään, että hedelmällisyys, synnyttäminen, ruokkiminen ja kasvattaminen täytyy tehdä henkensä kaupalla.
Sitäpaitsi kaikkea tuota ei pysty tekemään, ellei ota vastuuta jaksamisestaan. se voi jopa tarkoittaa ehkäisyä, jos on ”llian” hedelmällinen.
On myös vastuuttomuutta sysätä kaikki lisääntymisensä seuraukset yhteiskunnan vastuulle.
TykkääTykkää
Aivan mahdotonta on ajatella, että olisi vastuussa mistään sellaisesta, mihin ei voi millään tavalla vaikuttaa. Tunnen äitejä, jotka ovat vapauttaneet itsensä esim. lastensa koulunkäynnin huolehtimisesta, koska eivät jaksa ja koska ”Jumala on nähnyt, etten minä jaksa niistä huolehtia ja antaa lapsia”. No kenenkään lapsen elämä ei siihen kaadu, jos äiti ei mene vanhempainiltaan eikä muista huolehtia luistimia liikuntapäivänä, mutta kyllähän se vähän mietityttämään jää. Äiti toimii silti juuri niin kuin kuuluukin: ottaa vastuuta sen verran kuin on voinut valintojakin tehdä.
TykkääTykkää
Joona pohtii tuossa seksuaalisuuden olemuksellisesta päämäärästä ja ottaa esiin myös luonnottomuus-argumentin.
Tätä Joonan ajatusta olen pohdiskellut ja koska mielestäni tätä ”ehkäisykeskustelua” käydessä tulee muistaa, että äidin jaksamis- ja terveyskysymyksissä ei koskaan puhuta pelkästään äidin terveydestä, pidän tärkeänä valottaa lapsen luonnollista olemusta. Äidin (vanhemman) jaksamisesta ja terveydestä keskusteltaessa ei ole kyse vain äidistä: kyse on myös perheen lapsista, kodin emotionaalisesta ilmapiiristä, vuorovaikutussuhteista, lasten psyykkisestä rakentumisesta ja mielenterveydestä. Jumala on säätänyt niin, että ihmislapsi syntyy psykologisesti vasta biologisen syntymänsä jälkeen: tämä tapahtuu riittävän hyvässä vuorovaikutussuhteessa hoivaavaan aikuiseen lapsen kolmen-viiden ensimmäisen elinvuoden aikana. Psyykkiseen syntymäänsä/rakentumiseensa lapsi siis tarvitsee emotionaalisesti elävän äidin. Vauvan minä-tietoisuus ja kehittyminen erilliseksi minäksi edellyttää elävän vuorovaikutuksen äitiin. Tämä kaikki menee omalla painollaan, syvän intuitiivisesti, kun äiti on riittävän sensitiivinen. Aikuinen selviytyy tavalla tai toisella uupumis- ja sairastamiskierteestä (huomioitavaa on kuitenkin vaikeasti masentuneen/psykoottisen ihmisen itsemurhariski). Lapselle jää vaihtoehdoksi vain sopeutua huonoissa oloissa. Jos äiti oman uupumuksensa tai sairautensa vuoksi ajautuu hylkäämään lapsensa emotionaalisella tasolla pitkäaikaisesti, syntyy psyykkistä vammautuneisuutta. Täysin emotionaalista hoivaa vaille jäänyt lapsi menehtyy anakliittiseen depressioon (käytännössä tätä tapahtuu vain maissa joissa lasten tilanne voi kehittyä näin huonoksi): tämä kuvastaa emotionaalisen hoivan elintärkeyttä lapsella! Psyykkiset vammat eivät näy aina päällepäin, mutta se ei niiden vakavuutta vähennä. Pitkäkestoinen hylkääminen on lapsen kannalta aina laiminlyönti, yksi väkivallan muoto, ja traumaattinen asia. Kiintymyssuhteen laatu, eheä psyykkinen rakenne taas vaikuttaa aikuisuuden mielenterveyteen, ja omaan vanhemmuuteen. Traumaattiset mallit tyypillisesti siirtyvät sukupolvelta toiselle, ellei tätä vahingollista ketjua katkaise hakeutumalla terapiaan oman kärsimyksensä vuoksi.
On syvästi ristiriitaista tajuta lasten kärsimys perheessä jossa vanhemmat eivät jaksa, kun toisaalta meille kaikille on selvää lapsen arvo ja lahjaluonne. Lapsi on luontaisesti hyvin tarvitseva, monen tason hoivasta ja huolenpidosta riippuvainen. Tuntuu luonnottomalta se, jos äiti kuormansa alla ajautuu hylkäämään lapsen. Tämä on yksi näkökulma aiheeseen, ei varsinaisesti kannanotto. Ajattelen, että lapsen asemaa ei näissä keskusteluissa tulisi koskaan lakaista maton alle.
Vielä johdattelen luonnollisuus-ajatusta pidemmälle (voi olla että menen ihan metsään jo). Kun keskustelemme ehkäisystä osana uskovaisen äidin sairauden hoitoa, niin Joonan jälkimmäinen pohdinta ei oikein avaudu minulle. Ajattelemmeko muiden sairauksien hoidon kohdalla hoidon luonnonmukaisuutta tai luonnottomuutta? Nykyaikainen lääketiede tarjoaa monenlaisia ”mekaanisia” ja ”hormonaalisia” hoitoja. Ylipäätänsä pitäisi käydä keskustelua siitä, kuinka uskovaiset äidit saisivat asianmukaista apua ja hoitoa sairauksiinsa. Onko oikein, että äidin sairastuessa luottamus Jumalan huolenpitoon sulkisi pois asianmukaisen lääketieteellisen hoidon? Vanhoillislestadiolaiset kristityt, uskovaisethan suhtautuvat lääketieteeseen myönteisesti ja ottavat sen tarjoaman hoidon vastaan muutenkin. Emme antaudu sairauden vietäväksi sen luonnollisen kulun mukaisesti, kärsien hoitamattomasta sairaudesta, menehtyen siihen ”ennenaikaisesti” vaan hakeudumme hoidon piiriin hakemaan lievitystä ja parannusta. Tietenkin uskovainen jättää elämän suurissa kysymyksissä kaiken Jumalan haltuun ”Tapahtukoon Sinun tahtosi”, mutta ei tämä sulje pois lääketieteen apuun turvautumista.
Tämäkin yhtenä näkökulmana keskusteluun.
TykkääTykkää
Ei puhuta henkensä kaupalla lisääntymisestä.
Tosin heti perään lisään huomautuksen, että on historiallinen tosiasia, että Luther vastusti ehkäisyä, kuten muutkin uskonpuhdistajat ja koko kristillinen teologia 1900-luvulle asti.
Aihepiiristä löytyy netistä runsaasti tietoa, ainakin englanniksi, jos jotakuta kiinnostaa.
TykkääTykkää
Joona, minua ei haittaa se, mitä kukin tekee. Joka ehkäisee, se on ok, joka ei ehkäise, sekin on ok. Jokaisen oma asia. Minusta ei vain saisi tehdä mitään sellaista, joka estää ihmisiä toimimasta oman mielensä mukaisesti. En osaa ajatella hyvänä asiana sitä, ettei keskustelua käydä, ETTEI VAIN JOKU NYT SITTEN TOIMISI JOLLAKIN EPÄMIELUISALLA TAVALLA.
En halua vaikuttaa kenenkään päätökseen ehkäistä tai olla ehkäisemättä. Se on jokaisen oma asia, jokainen kantaa lapsistaan vastuunkin, niin silloin se ei oikeasti muille voi kuulua.
TykkääTykkää
Joo huolimattomuutta minulta. Kyllähän rakkaus yllättävän paljon kestääkin ja hyvä niin.
Eikä normaalisti varmaan kenenkään selibaatit olisi niiin vaikeita, jos siihen ei olisi yhdistetty vl-liikkeen masturbointikielto mukaan. Ole siinä sitten rakastamasi puolison lähellä jatkuvasti halujesi kanssa, kun et voi mitenkään edes purkaa seksuaalisuuttasi. Tulitikku ruutitynnyrin vieressä. Menkää itte sellaisen asemaan, jos vain oosaatte. Aikamoista meinaan 😦
TykkääTykkää
Aivan tajuttoman hyvä kirjoitus! Eihän sitä voi muuta kuin suuresti ihmetellä sitä kun vanhempien hyvinvointi sivuutetaan oikealta ja vasemmalta kun kyseessä on uuden elämän mahdollinen alkaminen. Ei tajuta oikeasti sitä, mitä se merkitsee olemassa oleville lapsille. Lapsirakkautta ja lähimmäisenrakkautta korostetaan, mutta tosiasiallisesti potentiaalinen elämä menee kirkkaasti niiden ohitse. ”Jaksakaa ottaa kaikki lapset vastaan, älkääkä alkako tämän maailman tavoin ehkäisemään”. Tiedetään jo valmiiksi, että homma on oikeasti jaksamisessa, mutta uutta vain kehotetaan ottamaan vastaan. Ei vanhempien uupumisella ole mitään merkitysta asialla eikä just lasten hyvinvoinnilla. Näin se vain on. Elämän kuuluukin olla kärsimystä.
TykkääTykkää
En malta olla kommentoimatta em. keskustelua :-).
Ensinnäkin, on aivan ihanaa, jos ja kun monet perheet jaksavat ottaa täydestä sydämestään vastaan pienet Taivaantaimet vuosi toisensa jälkeen, kasvattaa heitä armossa ja totuudessa, tasapainoista perhe-elämää eläen. Nämä perheet ovat saaneet Jumalalta voiman ja kyvyn elää todeksi sanat: ”Niinkuin ovat päiväsi, niin ovat myös voimasi.” Tämä rohkaiseva saarna kaikukoon edelleen Siionissa meidän kaikkien voimaksi.
Kysymys kuuluu: luodaanko tällä saarnalla salakavalasti Siionin sisälle ns. uskovaisen perheen idylli tai kiiltokuvamainen illuusio, josta on pyyhitty pois todellisen inhimillisen elämän aiheuttama raadollisuus ja rikkinäisyys? Tai sitten, että kärsimystä ei NÄHDÄ rehellisesti tai sitä vähätellään, lasten tarvitsevuus ohitetaan, väsymystä tai uupumusta ei tunnisteta ajoissa ja jaksamisen rajat ylitetään liian usein.
Itseäni hätkähdytti muutama vuosi sitten erään suuren perheen äidin kertomus: hän kertoi minulle avoimesti perhe-elämänsä suurista
vaikeuksista, ja totesi lopuksi että eihän näistä voi uskovaisten
keskuudessa ääneen puhua, kun kukaan ei ymmärrä, että näin hirveitä vaikeuksia voi olla uskovaisissa perheissä. Hän oli tullut torjutuksi oman kertomuksensa kanssa aikaisemmin ja koki itsensä ns. ”huonoksi
uskovaiseksi ja äidiksi”, kun perhe-elämä oli kaikkea muuta kuin
harmoniaa.
Mielestäni on erittäin vaarallista, jos uskovaisten keskuuteen syntyy sellainen harhakäsitys, että kun olemme uskovaisia, sen myötä kaikki elämän vaikeudet voitetaan, vaikeuksissa usko vain lisääntyy ja elämän kallein asia kirkastuu kirkastumistaan. Näin voi todella tapahtuakin, kuten monet ovat kertoneet.
Kieltäytyminen, ”itsensä uhraaminen” ja ”lihan ristille naulitseminen” ei voi saada mystistä hengellistä ulottuvuutta, kuten ankarien luostariveljeskuntien yhteisöissä. He kieltävät itseltään kaikki maalliset asiat, paitsi niukan syömisen ja nukkumisen, rytmittävät elämänsä jatkuvan sisäisen rukouksen, jumalanpalveluksen ja työnteon toistuvissa sykleissä. Tätähän Luther juuri kritisoi ankarasti, koska hän näki systeemiin kätkeytyneen itsepetoksen.
Kun tulkitaan Jumalan Sanaa, sen tulee olla uskovaiselle pelkkää
eheyttävää evankeliumia, eikä piiruakaan käskevää lakia tai pakkoa. Erityisen kuormittavaa on, jos ihanteelliset normit, vaikkakin Jumalan Sanan pohjalta nousevat, muodostuvat uskon mitaksi ja aiheuttavat häpeää ja huonommuutta suhteessa muihin uskovaisiin, kun joku ”heikko” ei täytäkään näitä normeja. Silloin ollaan lain alla ”suorittamassa uskoa”. Näkisin myös että erityisen altis häpeälle uskovaisella ihmisellä on juuri seksuaalisuuteen liittyvät asiat.
TykkääTykkää
Mutta ei Lutherkaan puhunut henkensä kaupalla tai katleamispisteeseen pakkosynnytyksestä. Muistutan vain, mitä Aamu kertomuksessaan kirjoittaa.
Toisaalta Lutherilla oli outoja käsityksiä juutalaisista, jotka olivat suorastaan julmia, joten kaikkia hänenkään puheitaan ei voi pitää oikeina. Hänkin oli vain erehtyväinen ihminen.
Minusta on erittäin tärkeää, että pidämme tämän kysymyksen arkirealismin yhtä tärkeänä teologisen puheen rinnalla. Vain siten pysymme tämän asian keskiössä. Ja vain siten raamatullisuus säilyy, koska Kristuksen mieli näkyy siinä, ”mikä on välttämätön pakko tai minkä kristillinen rakkaus vaatii” 🙂
Uskovaisen oma omatunto neuvoo ja tietää, mikä on oikein oman perheen ja sen tilanteen kestokyvyn kannalta.
Mitä varten pitäisi toisilta lähteä kyselemään, olenko minä tarpeeksi uupunut tai tarpeeksi sairas, jotta voin itse puuttua lasten tuloon a millä tavalla oman avioliittomme ja meidän lastemme tarpeellisen hoidon raiteillaan pitämiseksi?
Jos itse kaipaa keskustelua toisten kanssa näistä asioista, se on eri asia kuin että toisilta pitäisi saada lupa, voiko itse tehdä mitään, on jäänne harhaopista.
Kenellä on kanttia mennä sanomaan Aamulle tai hänen miehelleen, että teet väärin, jos puutut mitenkään teidän lastentuloon ja teidän tilanteenne on teidän ristinne?
Anteeksi, kun tyylini on taas ”tömäkkää”, mutta oma puutteeni on tämä. Koettakaa kestää ja kertokaa, mitä itse ajattelette!
TykkääTykkää
Tänään on muuten Minna Canthin päivä. Kuopiolainen Minna oli naisten asemaan liittyvien epäkohtien rohkea paljastaja ja suoraselkäinen naisten oikeuksien esitaistelija. Hän oli kuitenkin myös vakaumuksellinen kristitty, jonka mielilukemista oli Raamatun lisäksi Tuomas Kempiläisen teos Kristuksen seuraamisesta. Minna oli seitsemän lapsen yksinhuoltaja. Nuorin lapsista oli syntynyt isänsä kuoleman jälkeen.
TykkääTykkää
Missä vaiheessa kristillisen avioliiton solmineet mies ja vaimo voivat päättää, jatkuuko heidän sukusolujensa kehitys vai ei? Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Käärme kyseli: ”sanoiko Jumala todella niin?”
TykkääTykkää
Kirsi – tämäkin kommenttisi on todella tärkeä.
Mitkähän asiat ovat vaikuttaneet, että meillä on todellakin päässyt syntymään käsitys, eräänlainen uskovaisen perheen malli, jossa lahjana saadut lapset tuovat aina vain lisää siunausta kotiin ja suuressa perheessä lapset oppivat sosiaalisiksi ja kasvattavat toinen toisiaan. Kaikki sujuu pahemmitta ongelmitta kun vain luottaa Jumalan siunaukseen. Jos ongelmia tulee, on kyse omasta rististä tai ei jakseta luottaa Jumalan johdatukseen.
Tuntuuko tutulta vai vieraalta?
Joku voi jo kyllästyä, mutta muistutan silti taas harhaopista. Sen opetus vaati vahvuutta uskovaisilta. Ei ollut lupa valittaa tai kritisoida, tai olit pian puhuttelussa jne. Sieluntilasi oli epäilyttävä. Pakkosynnytysopin mukaan ei ollut lupa kuunnella omaa jaksamista.
Meille syntyi suorittajia – superrotu äitejä, jotka jaksoivat ja yhä jaksavat synnyttää ja luotsata ihailtavasti todella suuria perheitä. Geenit ja perityt taidot synnyttivät tällaisen ”ilmiön”, joka on heille itselleen ja koko siionille onnellinen asia. Samalla sillä on kuitenkin ollut varjopuoli – se on peittänyt toisten äitien ja perheiden tilan ja kärsimykset.
Niitä on oikeasti ohitettu ja korkeintaan ihmetelty.
Kertomuksesi suurperheen äidistä osoittaa juuri tämän. Itsekkin ahdistun edelleen vuosien mittaan näkemistäni ja kokemistani vaikeista kohtaloista, kun ne tulevat mieleen.
En tiedä, näettekö toisetkin, kuinka jaksava uskovainen ideaaliperhe on muodostunut kuin itsestäänselvyydeksi – harhaopetuksen seurauksena?
TykkääTykkää
Hyvä vl-seniori, käyttäisin tuota harhaoppi -nimitystä mieluummin kuitekki tästä länsimaisesta ”perhesuunnittelu-ideologiasta”. – Tosin kristillisessä elämäntavassa ja suhtautumisesakin on lyöty yli ja menty harhaan, jos pakonomaisesta lisääntymisestä on tullut keskeinen ja lähes ainoa elävän uskonkilvoituksen sarka ja tunnus.
Mutta Marian päivän tuntumassa muistakaamme Mariaa: ” Minun sieluni ylistää Herran suuruutta, minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani, sillä hän on luonut katseen vähäiseen palvelijaansa. Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi, sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria tekoja…. (Luuk 1:46)
TykkääTykkää
Luther oli varmasti monessa asiassa väärässä. Ehkäisykielteisyys ei ole kuitenkaan mikään Lutherin omituisuus. Siitä ovat hänen kanssaan olleet yhtä mieltä lähes 2000 vuoden ajan niin kirkkoisät, paavit, ortodoksiset piispat kuin reformoidut uskonpuhdistajatkin. Harvasta asiasta on kristikunnassa ollut näin rikkumaton yksimielisyys.
Ajattelisin, että Kristuksella itsellään on ensisijainen oikeus määritellä, mitä merkitsee Kristuksen mieli.
Rehellisyyden nimissä on todettava, että Jeesus hyvin usein kehottaa seuraajiaan luopumaan radikaalilla tavalla tämänpuoleisesta hyvästä tuonpuoleisen hyvän vuoksi. Siitä ei vain pääse yli eikä ympäri vaikka usein haluaisi. Sen voi jokainen itse tarkistaa lukemalla evankeliumeita.
Vain yksi esimerkki:
”Joka elämäänsä rakastaa, kadottaa sen; mutta joka vihaa elämäänsä tässä maailmassa, hän on säilyttävä sen iankaikkiseen elämään.” (Joh.12:25)
Tämän vuoksi pidän riskialttiina sitä, että ”arkirealismi” nostettaisiin Jumalan sanan rinnalle uskonasioiden auktoriteettina. Elävä kristillisyys ei saisi olla ristiriidassa Kristuksen omien opetusten kanssa. Jos se on, on epärehellistä kutsua sitä kristillisyydeksi.
Ymmärrän, jos jonkun mielestä vaikutan kylmältä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tinkimätön rehellisyys on parasta asiassa kuin asiassa. Epärehellisyys ei koskaan pitemmän päälle rakenna vaikka usein tuntuukin houkuttelevan armolliselta.
Arjen realiteetteja tulee kuunnella. Lopullinen auktoriteetti tulee kuitenkin minusta olla Jumalan ilmoituksella.
En rohkene ottaa kantaa Aamun tilanteeseen. Sellainen olisi röyhkeää. En voi muuta kuin rukoilla hänelle Jumalalta viisautta vaikeisiin ratkaisuihin.
TykkääTykkää
Ei ole tietenkään oikein maalailla uskovaisista perheistä kiiltokuvia. Se on ensinnäkin epärehellistä ja toiseksi epäraamatullista menestysteologiaa. Lutherin ja Paavalin ristin teologian mukaan Jumalan voima, viisaus ja siunaus kätkeytyy usein heikkouteen, hulluuteen ja hätään.
Tämä kohta Kirsin viestissä hiukan mietityttää:
”Kun tulkitaan Jumalan Sanaa, sen tulee olla uskovaiselle pelkkää
eheyttävää evankeliumia, eikä piiruakaan käskevää lakia tai pakkoa.”
Näinhän se toisaalta on. Tulee ehkä kuitenkin olla tarkkana, mikä sisältö annetaan käsitteelle ”eheyttävä evankeliumi”.
Ainakaan se ei saisi johtaa siihen, että me päätämme, mitä Jumala ja hänen sanansa saavat sanoa meille, että Jumalan sana saisi sanoa meille vain sen, mitä me haluamme kuulla.
Voinee sanoa, että uskon kaikkein tärkein peruspilari on se, että Jumalan tulee antaa olla Jumala. Jumalan käsitteeseen kuuluu välttämättä esimerkiksi se, että hän tietää meitä paremmin, mitä me tarvitsemme.
Pohjimmiltaan Jumalan sana on tietysti aina ihmistä eheyttävää. Voi kuitenkin olla, että se ei meistä siltä aina tunnu, kun olemme niin perin pohjin langenneita. Ainakin jos Uutta testamenttia lukee, Jeesus ja apostolit varoittavat ja nuhtelevat kristittyjä hyvin ankarastikin.
Käsitteemme nyt todella suuria ja vakavia, aivan kristinuskon perusteisiin liittyviä asioita. Tämä kannattaa tiedostaa. Nyt ei ole kysymys ainoastaan tästä ehkäisyasiasta vaan laajemmista periaatteellisista jutuista.
TykkääTykkää
Minun mielestäni keskustelun tulee olla niin vapaata, että jopa itse keskustelun mielekkyyden ja oikeellisuuden saa kyseenalaistaa.
TykkääTykkää
Voi kai sitä kyseenalaistaa mitä lystää, mutta että yrittää vaikuttaa ihmisten vapaaseen ajatteluun, puhumiseen ja keskustelemiseen rajoittavasti, se on mielenhallintaa pahimmassa tapauksessa. Eli jos joku aihe nähdään jostakin syystä pelottavana ja halutaan, ettei kukaan edes mieti saati puhu asiasta, on väärin mielestäni se, että siihen yritetään vaikuttaa enempi ja vähempi pakkokeinoin; peloittelemalla, painostamalla ja vaikkapa kyseenalaistamalla tottelemattoman usko asiassa.
En tarkoita syyllistää yksittäistä kirjoittajaa, vaan systeemiä, joka tuottaa ko. ajattelumallia. Yksittäiset ihmiset ovat vain osanen tuota valtakoneistoa. Asia on varmasti helpompi ymmärtää jonkun muun suljetun yhteisön esimerkkien kautta.
TykkääTykkää
Kun Luther puhui ”ehkäisyä” vastaan, hän puhui siitä sellaisessa asiayhteydessä kun katolisen kirkon papit/munkit, mitkä lie, ylistivät selibaattia ja ”sinkkuutta” ylevämpänä elämänä avioliittoa. Hänen näkemystään ei voi käyttää puolustuksena vl-liikkeen pakkosynnytysopille.
Sitten vielä tuosta ehkäisyvastaisuuudesta kristinuskon piirissä kautta historian, mistä Joona mainitsi. Onko se ollut todistettavasti koskaan niin tiukka kuin se on ollut ja on vl-liikkeessä 60-luvun jälkeen? Sitä ennenhän se ei ole ollut kovin tiukkaa edes vl-liikkeessä. 50-luvulla vl-perheet eivät ole olleet kautta linjan niin suuria, mitä sitten myöhempinä vuosikymmeninä. Selibaatti ja kalenterin seuraaminen oli tuolloin ihan ok ja myös sterilisaatioita tehtiin äideille heidän väsymisensä takia, eikä heitä laitettu luokille asian vuoksi.
Nyt kun homma on vedetty vl-liikkeessä tiukille niin pitkän ajanjakson ajan, koko homma on mennyt ihan ulille. Koko asian ajatteleminen ihmiselämän alkamisen pyhyydestä käsin, vie aivot umpisolmuun koko asian tiimoilta. Sitä ei olisi koskaan saanut viedä sellaiselle tasolle. Vaikka kuin näitä asioita keskustellaan solutasolla, mitään varmuutta se ei anna vanhemmille siitä, milloin olisi OIKEIN alkaa ehkäistä.
TykkääTykkää
Kiitos vl-seniori rohkaisusta. Tuntuu koskettavalta, että joku haluaa sydämestään rukoilla toisen puolesta. Jo se saa askeleen tuntumaan kevyemmältä.
Pieni vauva sylissä tuntuu Jumalan suuri siunaus todella, ”kuin taivas koskettaa maata”. Voiko ihanampaa ollakaan kuin pieni ihminen. Helposti voisi jäädä siihen hyvään oloon ja unohtaa isompien lasten tarpeet. Vauvan tarpeet on monesti selkeä huolehtia ja häntä on helppo rakastaa ja palkintona tyytyväinen, hymyilevä vauva. Isossa perheessä on kuitenkin myös ne muut isommat tarvitsevat: kolme haluaa paljon syliä, toisella vaivaa kaverisuhteet, kolmas kateilee sisarukselleen jostakin kivasta tavarasta, yksi isommista on kumman hijainen (mikähän häntä vaivaa) jne… Nämä tarpeet voi huitaista mielestään ja sanoa, ettei äiti nyt ennätä, katsotaan myöhemmin.
Jos katsotaan aikaa taaksepäin, lapsikuolleisuus oli yleistä. Nähtiin erityisenä arvona se, että edes muutama lapsista jäi eloon ”työkaveriksi ja vanhuudenturvaksi” vanhemmille. Tänä päivänä lapsikuolleisuus on erittäin vähäistä ja jokainen lapsi tarvitsee ja ansaitseekin hoivaa ja huolenpitoa aikuiseksi saakka. Nykypäivän tiedon mukaan lapsi tarvitsee vanhemmiltaan paljon aikaa ja huolenpitoa kasvaakseen terveeksi aikuiseksi. Kuinka lapsi, joka on jäänyt itse tätä vaille, haluaa itsellensä suuren perheen aikuisena? Itsekin ajattelen, että jos olisin tiennyt mihin tilanteeseen lopulta joudun/saan tulla, en olisi ikinä haikaillutkaan avioliitosta.
Ehkäisyn ajatteleminen ei ole toivetta ”räiskyvästä iltaelämästä ja pelkästään jatkuvasta nautinnosta” vaan siitä, että jos silloin harvoin (!) kun oikeasti edes seksiä ennättää tässä perheen ohella toteuttamaan, se olisi virkistykseksi ja parisuhteelle hyväksi eikä pelkoa. Monesti isät ovat ne jotka ensin näkevät vaimon väsymyksen ja ovat todella ahtaalla luonteensa kanssa. Seksuaalisuuden tukahduttaminen jatkuvasti parisuhteessa voi käydä mielenterveyden päälle. Mies näkee, että oma hetken himo sai aikaan rakkaan vaimon joutumisen vielä ahtaammalle. Usein voi vaimolla/äidillä olla helpompi osa tyytyä kohtaloonsa ja sulkea todellisuus pois mielestä hormoonien(ko?) vuoksi.
Arvostan Joona tuota sinun rehellisyyttäsi. Olen itsekin ollut todella ehkäisyvastainen viimeiseen pariin vuoteen asti. Olen ajatellut, että isonkin perheen kasvattaminen on asenteesta kiinni ja järjestelykysymys. Ja Jumala antaa voimat ja siunauksen sille. Ja monta vuotta menikin todella hyvin, 7 lapsen kanssa vielä jaksoin ja kerroin heille hyvästä Jumalasta ja lapset lauloivat innoissaan Siionin lauluja. Ja usein kuulin arjessani ”kuinka lasten ja imeväisten suusta kiitos kuuluu”. Mutta kun oma jaksaminen alkaa hiipua, se näkyy välittömästi perheessä. Ja sitä ei voi vain kodinhoitajalla tms. korjata. Voiko mieli kestää sitä, että on avuntarpeessa tilanteen vuoksi ja sitten on jälleen ”ilouutisia” kerrottavana sosiaaliavulle uudesta perheenjäsenestä = lisää avuntarvetta.
Ja sitä olen miettinyt, että jos vaihtoehtona on vain jaksaa ja luottaa, että jotenkin selvitään, eikö myös lapsettomilla pitäisi pitäytyä hoidoista ja tyytyä omaan kohtaloonsa… Kuulostaa katkeralta, mutta logiikka on mielestäni sama.
TykkääTykkää
Puhuin juuri edeltävää aikaisemmassa kommentissani omaa psalmiani ”hullusta” ehkäisemättömyysopista, joka itselleni ja varmasti monelle muullekin uskovaiselle äidille on avautunut uskon kautta nimenomaan elämää eheyttäväksi ja kaikkea pinnallisuutta ja lyhytnäköisyyttä vastustavaksi opetukseksi. Myös eräs entinen vl-äiti on kertonut minulle ymmärtäneensä asiaan kätkeytyneen syvyyden nimenomaan kokemiensa menetysten kautta.
Omassa työssäni olen nähnyt paljon sitä, kuinka vanhemmat kokevat suuria menetyksiä: menettävät pieniä lapsiaan kuolemalle tai kärsivät suunnatonta tuskaa lapsettomuudesta. En joskus ole edes kehdannut sanoa omaa siunattua lapsilukumäärääni heille siksi, etten lisäisi heidän tuskaansa
entisestään: miksi tuo ihminen saa niin monta lasta ja minulle ei anneta edes yhtä ja tämä ainokaisenikin otetaan minulta pois? Tämä suunnaton tuska on pysähdyttänyt minut monta kertaa.
Luulenkin että tämä ehkäisemättömyysopetus voi saada ihmisen elämässä aivan uudenlaisen ymmärryksen nimenomaan menettämisten, kuoleman ja suurten kärsmysten kautta (kuten Äidin puheenvuoro osoitti).
Samaan aikaan olen kuitenkin kuullut ja nähnyt myös uskovaisiin isoihin ja pieniin perheisiin kätkeytynyttä suurta kärsimystä, joka on aiheutunut siitä, että vanhemmat eivät ole kyenneet ”riittävään” vanhemmuuteen ison lapsilaumansa kanssa, jompi kumpi vanhemmista on romahtanut psyykkisesti tai muuten sairastunut vakavasti tai toinen puolisoista ei ole kyennyt riittävään vastuunkantamiseen. Olen ollut huolissani nimenomaan lasten turvallisuuden vaarantumisesta ja heidän elämänsä invalidisoitumisesta.
Ja koska näitä kokemuksia on paljon myös Siionin sisällä, olen miettinyt, voiko uskovaisten opetus ehkäisemättömyydestä kääntyä itseään vastaan, eli että se ei enää olekaan alkuperäisessä kontekstissaan elämää suojelevaa ja ihmisen itsekkyyttä kahlitsevaa, vaan se tulkitaankin käänteisesti pakoksi, jolloin se pahimmillaan muuttuu olemassa olevaa elämää tuhoavaksi?
Kuten sanottua, ehkäisemättömyysopetus pitää sisällään niin paljon elämän kipeitä kysymyksiä, että hengellinen ”puoskarointi” kannattaa jättää tässä kysymyksessä kokonaan pois. Jumala tekee työtään jokaisen kristityn sydämessä omalla ajallaan ja aikataulullaan. Monet asiat kirkastuvat elämänkokemusten myötä uusista näkökulmista, ja se mikä on alussa tuntunut mahdottomalta hyväksyä, voikin saada uuden ulottuvuuden myöhemmin.
Itse olen edelleen sitä mieltä, että Evankeliumi on kristitylle nimenomaan elämän lähde, joka tekee ihmisen kokonaiseksi ja vapaaksi. Evankeliumin valo on lempeämpi mutta samalla voimakkaampi kuin lain valo. Se toimii mielestäni vertauskuvallisesti samalla tavoin kuin eräässä sadussa, jossa Aurinko ja Pohjatuuli kilpailivat siitä, kumpi saa riisuttua talvitakin nopeammin tiellä kulkevan miehen yltä. Pohjatuuli puhalsi kaikin keinoin ja yritti pakolla repiä takin miehen päältä, sillä seurauksella että mies kietoi takkinsa ympärilleen yhä tiukemmin. Aurinko sen sijaan alkoi lämmittää ja lopun tiedättekin: mies luopui takistaan vapaaehtoisesti.
Tämä on mielestäni juuri evankeliumin syvin olemus: vapaaehtoisuus. Olemme vapaaehtoisesti uskomassa. Haluamme vapaaehtoisesti luopua elämäämme orjuuttavista ja kahlitsevista asioista, mutta samanaikaisesti kuunnella herkällä korvalla niitä, jotka kokevatkin olevansa jostakin syystä pakon tai lain alla. Nämä uskovaisten ihmisten kokemat kipupisteet elämässä paljastavat juuri ne kohdat, missä raja evankeliumin ja lain välillä voi olla veteenpiirretyn herkkä.
TykkääTykkää
Ei, kyllä Luther näyttää torjuneen ihan itse ehkäisyn. Esimerkiksi Genesis-kommentaarissaan hän tulkitsee Onanin syyllistyneen nimenomaan ehkäisytekoon ja tuomitsee sen tyylilleen uskollisena hyvin selvin sanoin. Asiasta ei jää epäselvyyttä.
Kuten sanoin, asiasta löytyy helposti tietoa. Aloittaa voi vaikka ihan tästä Wikipedia-artikkelista:
http://en.wikipedia.org/wiki/Christian_views_on_contraception
Tarkemmin löytää esimerkiksi googlettamalla hakusanoilla ”church fathers birth control/contraception”, ”birth control christianity” jne.
Sen jälkeen voi lukea esimerkiksi Charles D. Provanin kirjan ”The Bible and Birth Control” jne.
TykkääTykkää
On äärimmäisen tärkeää, että vanhempi ajattelee lastensa parasta. Se on hänen tärkein ”virkansa”. Lapsi kasvaa persoonaksi vain toisten ihmisten rakkaudessa. Se, että lapsia pidetään lahjana ei saa näkyä vain siinä, että heidät otetaan vastaan. Heistä tulee pitää myös hyvää huolta, kuten Via Lattea tuolla ylempänä asiaa kirkastaa.
Toisaalta olen ajatellut sodanjälkeistä aikaa (60-70 vuotta sitten), jolloin syntyivät nykyiset suuret ikäluokat. Luulen, että nykyisillä hyvän elämän kriteereillä silloin olisi ollut vastuullista hankkia korkeintaan 1-2 lasta. Perheet asuivat pienissä rintamamiesmökeissä vailla mitään mukavuuksia, työ oli usein äärimmäisen raskasta, terveydenhuolto paljon huonompaa kuin nykyään, isät olivat käytännössä kaikki henkisesti sotainvalideja.
Silti suurperheet olivat tuolloin aika tavallisia, ainakin sen perusteella, mitä olen ihmisiä haastatellut. Varmaan jotkut traumatisoituivat lapsuudestaan. Toisaalta ylivoimaisesti suurimmasta osasta tuli kuitenkin vastuullisia ja yhteiskuntakelpoisia kansalaisia.
Sitä mukaa, kun elintaso nousee, aikaisemmin ylellisyytenä pidetyistä asioista tulee itsestäänselvyyksiä. Kipu ja ahdistus, joka aikaisemmin vain kuului elämään, määritellään sairauksiksi.
Tämä on tietysti lähtökohtaisesti hyvä asia. En missään tapauksessa kannusta vastuuttomuuteen. Meillä ei ole varaa halveksia tutkittua tietoa. Lasten heitteille jättäminen on hirvittävä asia.
Toisaalta myös ”ajan henkeen” kannattaa suhtautua oikealla kriittisyydellä. Siitä näkökulmasta pohdin asiaa.
TykkääTykkää
Tähän lisäisin vielä sellaisen tutkimustietoon perustuvan tiedon, että suurten ikäluokkien aikaan lasten riski kuolla tapaturmaisesti tai väkivallan uhrina oli n. 15-kertainen suhteutettuna nykyaikaan. Eli kun perheet asuivat ja elivät ahtaasti, terveydenhuolto oli huonompaa, vanhemmat erittäin kuormittuneita ja isät sotainvalideja fyysisesti tai henkisesti tarkoittivat samanaikaisesti huomattavasti turvattomampaa elämää lapsille. Nykyään tiedetään paljon selkeämmin se, mikä on lasta vahingoittavaa esim. psyykkisesti. Kipu ja ahdistus eivät silti koskaan poistu elämästä kokonaan, vaikka miten elettäisiin, mutta lapsia on joka tapauksessa suojeltava kivulta ja ahdistukselta niin paljon kuin mahdollista. Paras keino lasten suojelemiseen taas on äitien ja isien suojeleminen ja voimaannuttaminen.
TykkääTykkää
Itse olen lukenut edellä mainitsemassani asiayhteydessä Lutherin selitystä ehkäisystä. Jossakin vaiheessa voin lukea hänen muutkin selitykset, mutta nyt aikani on rajallista kirjaprojektini kanssa, joten jätän tällä kertaa väliin.
Mutta jatkan hieman ”huitomistani” rennolla otteella, joten lähinnä pohdiskelen ilman faktoja ja tarkkuutta. Oikaiskaa tarvitttaessa.
Lutherin aikaan ei ole ollut hemoperheitä, eikä silleesti uupuneita vanhempia, joten hänen käsityksiään ei voi mielestäni edelleenkään ottaa tueksi vl-liikkeen tiukalle ehkäisykiellolle.
Samoten Lutherin aikaan äiti- ja lapsikuolleisuus oli suurta, joten iso perhe oli turva kenelle tahansa. Eikös Onaninkin tapauksessa ollut kyse tästä; saada Onanin veljen vaimolle lapsi? Mun täytyy myöntää, etten ymmärrä ollenkaan koko Onanin tapausta minkäänlaiseksi esimerkiksi kristitylle kokonaisuudessaan. Tarina on aika karmiva 😦
Toinen juttu. Miten Joona vl-ihmiset ottavat tuekseen ”vääräuskoisten” käsityksiä lapsiasiassa? Sama kuin meikittömyyden tueksi otettaisiin maitobaarilaisten samanlainen käytäntö.
TykkääTykkää
Pidän nyt käytävää keskustelua tervetulleena. Tietenkin internet keskusteluympäristönä ja anonymiteetti tuovat omat haasteensa, ja itsekin puntaroin pitkään tähän keskusteluun osallistumista. Pitkään vaiettu ja vaikea kysymys, hiljalleen avautuva tabu yhteisössämme on kysymys siitä, kun uskovainen äiti perhe-elämän keskellä uupuu vakavasti tai sairastuu.
Uskon kautta uusi ihmiselämä avautuu Jumalan lahjana, luomistyön ihmeenä, jonka äärellä tuntee nöyryyttä. Usko vaikuttaa halun ottaa lapset vastaan lahjoina. Tässä asiassa ei tule kestämättömiä vaikeuksia, jos on terve, hyvät lähtökohdat lapsuudessaan saanut, siten psyykkisesti kestävää tekoa. Väsymys on tavallista väsymystä, lapsista jaksetaan pitää huolta siten että heidän perustarpeensa, mukaan lukien emotionaaliset tarpeet tulevat riittävän hyvin täytetyiksi. Elämä ei ole särötöntä, kaikkea ei voi eikä tule optimoida. Riittävän hyvin voivia uskovaisia perheitä on paljon.
Kuitenkaan ei saisi ohittaa keskusteluissa niitä, jotka kärsivät. On paljon uskovaisia äitejä, jotka ovat uupuneet vakavasti, sairastuneet masennukseen ja/tai ahdistuneisuushäiriöön; myös psykoosisairauteen. Usein nämä äidit ovat jollakin tapaa omassa lapsuudessaan vaille jääneitä, siten psyykkisesti hauraampia, haavoittuvampia stressin ja kuormituksen suhteen. Tilanne on lohduton: käytännössä usein umpikuja. Psyykkinen sairaus invalidisoi kokonaisvaltaisesti ja toipumiseen tarvitaan aikaa. Tilanteeseen liittyy usein uskonkriisi: onko vika uskossa kun voimat loppuvat. Tilanne, jossa äiti on sairautensa vuoksi levon tarpeessa ja joudutaan miettimään ehkäisyä äidin toipumisen ja parantumisen yhtenä osatekijänä muun hoidon ohella, on vaikea paikka. Psyykkisesti järkkyneessä mielentilassa joutuu keskelle syvää eksistentiaalista kriisiä. Usein kysymystensä kanssa jää myös hyvin hyvin yksin: lähellä olevat ihmiset voivat olla haluttomia ottamaan kantaa, yhteisön julkisessa puheessa tilaa näiden todella vaikeiden asioiden pohtimiselle ei ole. Elämäntodellisuus kipuineen, kauhuineen, ahdistuksineen, pelkoineen; äitien hätä ja kärsimys jää jonnekin pinnan alle, sitä ei ole.
Luulen että todellisuudessa on niin, että uskovaisella kysymys ehkäisystä realisoituu todella vasta sairastumistilanteessa ja aiheuttaa pitkät, raskaat, rukouksentäyteiset pohdinnat. Siitä on helpon elämän, oman mukavuuden ja itsekkyyden vaikuttimen kaukana.
Nämä kysymykset ovat vaikeita ja sitä tuntee pienuutta niiden äärellä. Onko väärin ajatella, että kristillinen näkökulma ohjaa suojelemaan äidin terveyttä, turvautumaan lääketieteen näkemykseen siitä, mikä kussakin tilanteessa on hyväksi? Turvautuminen lääketieteen apuun ei sulje pois luottamusta Jumalan huolenpitoon. Jumala näkee kaiken taakse, ihmisen kivun ja syvimmät motiivit. Jumalan edessä jokainen ihminen valintoineen on täysin paljas. Minusta tuntuu, että Jumala todennäköisesti armahtaa särkynyttä; ihminen ei aina armahda. Sydämeni rukous on, että jokainen vakaviin vaikeuksiin joutunut uskovainen nainen saisi yksinäiseen ja lohduttomaan umpikujaansa lohdun ja armahduksen omiensa keskellä. Uskon että näillä äideillä -meillä kaikilla, on lopulta ainoa toivo Kristuksessa.
Uskovaisten keskusteluissa on haasteena välillä kokemusmaailmoiden kohtaamattomuus. Vain väsyneen äidin voi olla mahdotonta tavoittaa totaaliromahduksen kokeneen ja psykososiaalisesti invalidisoituneen äidin todellisuutta. Joskus tuntuu, että vaikeuksista kärsivien ihmisten todellisuus jossain määrin ohitetaan (paitsi, muutosta tähän on tullut: lukekaapa tämän päivän Päivämiestä). Todellisuus ei saisi typistyä yksinomaan vahvojen todellisuudeksi. Rukoilen, että edelleenkin löytyy Siionissa nöyryyttä ja rohkeutta pysähtyä kärsivien kysymysten äärelle, ottaa todesta ne huolet, joita esiin tulee, vaikka oma todellisuus olisi hyvä ja tasapainoinen. Amerikassa viime keväänä tapahtunut lapsensurma herätteli vastuuseen ja ahdisti pitkään.
TykkääTykkää
Herttaneiti, isän osallistumisella ja sitoutumisella on luonnollisesti merkitystä perheen jaksamisessa, ja pitäisi tänä päivänä olla itsestään selvää että vastuu ja työ perheessä jaetaan. Uupuminen ja sairastuminen realisoituu todennäköisemmin äidin kohdalla, äitihän kantaa/synnyttää/imettää/elää läpi herkän lapsivuodeajan, on ensisijainen hoivaaja, jää kotiin hoitamaan kasvavaa perhettä. Äidin keho ja mieli ovat tässä koetuksella ihan eri lailla.
TykkääTykkää
Mitkä ovat lapsen terveyden kannalta ”hyvän elämän kriteerit”? Ne eivät juuri liity materiaan, asunnon kokoon tai muuhun tavaraan. Lapselle on elinehto yksi riittävän sensitiivinen, tunne-elämältään riittävän elävä pysyvästi saatavilla oleva hoivaava aikuinen. Lapsi on toisaalta kestävä: riittävän hyvä riittää. Toisaalta lapsen psyykkinen syntymä 0-5 ikävuoden välillä yhtä kehityskriisiä toisen perään, ja tässä tarvitaan paljon aikuisen apua. Lapsi tarvitsee kauan, ja toistuvasti. Oikeastaan on niin, että huoltosuhde kääntyy toisin päin vasta pitkällä aikuisuudessa, jolloin aikuiset lapset alkavat huolehtia iäkkäistä vanhemmistaan.
Jos lapsi joutuu laittamaan syrjään luontaisia tarpeitaan, mukautumaan oloihin jotka ovat kehityksen kannalta vahingoittavat, jää vaille, terve ja tasapainoinen kasvu suurella todennäköisyydellä kärsii. Tunnetasolla vaillejääminen on traumaattista siinä missä fyysinen tai seksuaalinen väkivalta. Tämän asian vakavuutta ei voi ohittaa. On selvää, että ellei lapsia kohdata, he kärsivät ja myös tod.näk. vahingoittuvat.
Joona, elämään kuuluu kipua ja ahdistusta, sitä pidetään tietyssä määrin normaalina, mutta kyllä normaalin elämään kuuluvan ahdistuksen ja sairaalloisen ahdistuksen voi erottaa. Jos elämää määrittää ahdistus ja masennus on syytä hakea apua. Vanhempien tehtävä ei ole tuottaa omalla olemisellaan ja toiminnallaan lapsille kipua ja ahdistusta, vaan heidän tehtävänsä on luoda lapsille perusturvaa ja kestokykyä elämän tuomiin kipuihin
TykkääTykkää
Kun isien kommentteja kerran kaivataan, niin voinpa historiaimmeisenä heittää vielä jottain inhorealistista vaihetuspöydälle. – Millaista elo on ollu edeltäneiden sukupolvien lapsuudessa – kuten Joonakin kysyi. Tämä on tietysti vain yksi – ehkä kyyninen – näkökulma asiaan.
Lähtien lajimme kantaäidistä ”Eevasta” sukupolveja tullenee karkeasti arvioiden 8000. Ja jos lähdemme ihmisen varhaismuodoista liikkeelle, sukupolvien määrä lienee lähemmäs 100 000. Selvää kai on, että traumaattisuus ja turvattomuus on ollut valitettavasti se lapsuuden yleinen vallitseva piirre…On tultu läpi ruuanpuutteen, petojen, kuivuuden, luonnonkatastrofien, onnettomuuksien, sairauksien, heitteillejättöjen, sotien, vainojen, puutteen, köyhyyden, läpi autoritäärisen kasvatuksen ja despoottisten vallanpitäjien, kommunististien, fasistien, kapitalistien riiston aina liberaalidemokratiaan, jossa traumatisoivat vuorostaan markkinavoimien riisto, vapaa kasvatus, avioerot, väkivaltaviihde, kerskakulutus, ympäristöongelmat… ja jossa elämää tuhoaa vapaa abortti ennennäkemättömässä mittasuhteessa. Lista on julumaa luettavaa.
Onnellinen lapsuus ja turvallisuus on tietysti tärkeää ja tavoiteltava, muuta valitettavasti historiallisesti tarkasteltuna kovin harvinainen ilmiö. Tulee mieleen kainuulaisen nuorena kuolleen Juhana Cajanuksen kirjoittama virsi (VK 612):
1. Etkö ole ihmisparka, aivan arka koska itket kaikki yöt, jaksat surra suuttumatta, uupumatta muistat tuonen surmatyöt.
2. Luojan käsky kuolemalla, kulkevalla, käsky käydä maailmaan, hyvät, huonot lapsinensa, kaikkinensa syöstä, painaa poveen maan.
7. Ei siis, pientä voimatonta, turvatonta, surma säästä säälistä, eikä vahvin, väkevinkään, kestävinkään, kestää voi sen käsissä.
8. Näin on luonnon luovuttava, kaaduttuva, luomakunnan kaikkineen. Onko ihme, jos siis kaatuu, maaksi maatuu, syntisparka synteineen.
9. Yksi säilyy: sana Herran, vaikka kerran maa ja taivas katoaa. Elämässä ikuisessa, autuudessa, Herran kansa olla saa.
….
Johtopäätös tietysti olisi, ettei lapsia kannata tehdä tähän mailmaan. Mutta Jumala on istuttanut eläviin vimman: ”Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa… (1. Moos 1:28). Tosin Paavali vapauttaa meidät valitsemaan myös sinkkuuden ja lapsettomuuden (1.Kor 7).
Voi olla, että keskimäärin pienemmissä perheissä ollaan onnellisempia, mutta ei se välttämättä niin ole. Ja mikä lienee maailman onnellisuuden saldo, jos huomioimme, kuinka moni elämä jäi syttymättä – siis elämän lahja! – kaikesta synkistelystäni huolimatta. Kysymys pre-eksistenssistä on mieltä vailla, kun Jumalamme on ajaton ”Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.” (Ps 139:16)
Ei vl-kristillisyys, eikä kristinusko yleensäkään ole ehtinyt jalostaa mitään sankariäitikantaa kuten vl-seniori epäilee. Meitä on moneksi yksilöinä – ja iturataamme on rakentunut geenimateriaalia joka mahdollistaa vaihtelua monenlaisten ympäristön muutosten aiheuttaminen tilanteiden varalle. Tietenkin jonkinlaisesta kulttuurievoluutiosta voi olla kysymys. Mutta enemmän kuitenkin kysymys lienee elämäntavan, ajan ilmapiirin, yksilöllisten tarpeiden ja terveyden (fyysisen ja henkisen) aiheuttamista ymmärrettävistä paineista.
Tietysti jokaisella nousevalla sukupolvella on ollut oikeus syyllistää pahoinvoinnistaan edeltänyt sukupolvi, joka tosin on kippuroinut niiden omien traumojensa kanssa. – Mutta, ehkä siinä on Luojan kätkemä tarkoitus helpottaa kunkin sukupolvien irtaantumista vanhemmistaan. Ja toisaalta epätäydellinen lapsuus, vajaus rakkaudessa ja huomiossa on jättänyt tyhjän kolon, jonka Jumala tahtookin täyttää…
Siis Juhana Cajanuksen sanoin:
11. Etsi tietä elämässä, häipyvässä, taivaan taloon korkeaan. Etsi meno muuttumaton, puuttumaton, kulje taivaan kunniaan. (VK 612)
TykkääTykkää
Noissa lasten kokemissa väkivaltatilastoissa ja surmaluvuissa ei tietystikkään ole mukana aborttilukuja!
Taisi olla olympialaisten aikaan, kun katsoin dokumentin moninkertaisesta olympiavoittajasta Eero Mäntyrannasta, jonka oli tehnyt hänen muusikko-kansatieteilijä lapsenlapsensa. Eero kertoi Länsi-Lapin Pellon kunnan Lankojärvellä sijainneesta kotimökistään, jonka pinta-ala oli 4mx4m ja heitä lapsia oli kymmenkunta. Kun mökissä ei ollut eteistä ja lapset nukkuivat lattialla, talvipakkasella purkautui kylmä ilma suoraan mökkiin, kun joku aukaisi oven… Lapsia oli kyllä kuollut useampia pienenä. – Ei Eero kuitenkaan lapsuuttaan katkerana muistellut vaan elämästä kiitollisena. Evakosta tultuaan heitä tosin oli harmittanut, että saksalaiset polttivat vain Lankojärven länsirannan- ja niin heillä ei ollut mahdollisuutta saada uutta kotia jälleenrakennusaikana valtion tuella kuten monilla muilla…
TykkääTykkää
Markku Korteniemi, kaikella ystävyydellä. Nyt lähestytään vakavaa asiaa, ja mielestäni tässä kohtaa ei voi paeta sen taakse, paljonko historiassa on lasta traumatisoitu. Se tuntuu itse puheenaiheen väistämiseltä. Välttäisin tämänkaltaista inhorealismia tässä yhteydessä. Jos on itse traumatisoitunut/kohdannut traumatisoituneita, ymmärtää asian vakavuuden, kipeyden, koko elämän mittaiset vaikutukset, ja vähättelyn loukkaavuuden. Emme saa katsoa asioita läpi sormien, kantamatta aikuisen vastuuta, vain siksi että näin on aina ollut. Epätäydellistähän vanhemmuus aina on, kaikki tekevät virheitä ja epäonnistuvat siinä. Ei lapsi vähästä rikki mene. Traumatisoitumistakin tapahtuu, teimme sen ennaltaehkäisemikseksi mitä hyvänsä. Nyt puhutaan vakavista laiminlyönneistä, jotka vahingoittavat lasta. Koen omantunnon asiakseni tuoda tähän keskusteluun mukaan lasta huomioivan näkökulman. Minulla on tähän asiaan ammatillinen näkökulma, ja tiedän mistä puhun.
Raamattu on on lasten suojelun suhteen selkeäsanainen. 'Totisesti minä sanon teille: kaiken, minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle'.
Pyytäisin vielä tarkennusta lauseeseen ”Mutta enemmän kuitenkin kysymys lienee elämäntavan, ajan ilmapiirin, yksilöllisten tarpeiden ja terveyden aiheuttamista ymmärrettävistä paineista”.
TykkääTykkää
Nähdäkseni en väittänyt, että vanhempien tehtävä olisi tuottaa lapselle kipua ja ahdistusta.
TykkääTykkää
”Ja toisaalta epätäydellinen lapsuus, vajaus rakkaudessa ja huomiossa on jättänyt tyhjän kolon, jonka Jumala tahtookin täyttää…” Varmasti on näinkin, mutta kyllä lapsi äidin tarvitsee kasvuunsa, niin on Jumala asian säätänyt. Se ei ole kehityspsykologian hapatusta, järkeilyä tai viisastelua vaan se, millaiseksi Jumala on lapsen luonut: vuorovaikutuksesta riippuvaiseksi.
Jos kodin emotionaalinen ilmapiiri on ollut kylmä ja torjuva, lapsi tullut tarpeineen täysin torjutuksi ja jäänyt hylätyksi yksinäisyyteen, voi Jumalakin näyttäytyä hylkäävänä ja torjuvana, ja usko voi kuolla pois. Tällaistakin arvelen tapahtuneen, varma en voi olla.
TykkääTykkää
Anteeksi Joona, olin epätarkka ilmaisussani. En tarkoittanut että olisit väittänyt 🙂
TykkääTykkää
Kuten tuolla ylempänä kirjoitan, tarkoitukseni ei ole määräillä tai antaa ohjeita vaan pohtia. Kaikki, mitä kirjoitan, tulee koetella ja pitää vain se, mikä on hyvää.
Voin hyvinkin olla monessa asiassa väärässä. Siksi sallin vapaan kommentoinnin niilekin, jotka ovat kanssani eri mieltä. Halutessani tietysti saisin omaa blogiani sensuroida niin paljon kuin haluan. Niin en kuitenkaan tee, koska haluan, että lukijat voivat vapaasti vertailla erilaisia mielipiteita ja ratkaista, mitä pitävät uskottavimpana.
Itselläni pidätän kuitenkin oikeuden olla eri mieltä kaikkien kommentoijien kanssa ja myös ilmaista sen. Se ei liene kohtuutonta.
Elämänkokemukseni ei ole ehkä vielä hirveän pitkä. Tähän mennessä se on kuitenkin opettanut sen, että johdonmukaisuuteen pyrkiminen on hyvä yleisperiaate. Epäjohdonmukaisuuden hyväksyminen on riskialtista, koska se avaa ovet mielivallalle.
Olen surullinen siitä, että olen loukannut. En voi kuin neuvoa pidättäytymään tämän blogin lukemisesta. Elämä sen verran arvokas, ettei sitä kannata tuhlata harmittelemalla jonkun rajoittuneen ja tunnekylmän blogistin ajatuksia. Mieluummin kannattaa käydä vaikka hiihtämässä.
TykkääTykkää
Markun kommentista juolahti mieleeni, että sekä iso-, isoiso- että isoisoisoäidilleni kiintymyssuhdeteoria lukuisine variaatioineen oli täydellisen tuntematon. Kaikille syntyi 12-15 lasta. Aikuisikään asti ehtineistä tuli suhteellisen säällisiä ihmisiä. Jos heidän lapsuuteensa olisi sovellettu samoja (historiallisesti ehdollistettuja) kehityspsykologisia standardeja kuin nykyään, varmasti kaiki olisi todettu vakavasti emotionaalisesti vaurioituneiksi ja psyykkisesti traumatisoituneiksi, jos kriteerinä olisi ollut heidän vanhemmiltaan saamansa huomion määrä.
Nykyisessä kulttuurissamme vanhemmuus on psyykkisesti äärimmäisen raskasta, koska aina on huolehdittava siitä, että pikku Petteri osaa neuvolassa kinkata vasemmalla jalalla takaperin täsmälleen oikeassa kognitiivis-emotionaalisessa kehitysvaiheessa. Todennäköisesti suurperheen vanhemmuus on monin verroin psyykkisesti raskaampaa kuin monilla edeltävillä sukupolvilla siitäkin syystä, koska siihen kohdistuu ympäristön taholta niin paljon sosiaalista kontrollia, valvontaa ja joskus suoranaista vihamielisyyttä.
En luonnollisesti halua millään tavalla vähätellä sitä suurperheen äidin fyysistä ja psyykistä ylikuormitusta, joka monissa hienoissa edeltävissä kommenteissa on vaikuttavasti tuotu esiin.
TykkääTykkää
Et tarkoittanutkaan. Anteeksi tuo harminpuuskassa kirjoittamani äyskähdys. Kiitos Sinulle asiantuntevista ja sydämellä kirjoitetuista kommenteista.
TykkääTykkää
Olenpa jyrkästi sammaa mieltä sekä Kari-Matin että Via-Lattean kanssa 🙂
Hyvään pitää ilman muuta pyrkiä, – mutta kaikki me olemme enemmän tai vähemmän vinksallaan ja traumatisoituneitakin… Tänä aikana, jolloin psykologia- ja kasvatustiede ovat kukkeimmillaan, lienee ainakin absoluuttisina lukuina pahoinvoivia ihmisiä enemmän ja kasvatuksen ongelmat suurempia kuin koskaan maailman historiassa.
TykkääTykkää
Via Lattea, suuret kiitokset todella hyvästä ja asiantuntevasta kirjoituksestasi! Tällaista puhetta kristillisyytemme tarvitsee erityisesti kärsivien perheiden vuoksi.
Yksi kysymys nousi mieleeni erinomaisen kuvauksesi keskeltä:
” On paljon uskovaisia äitejä, jotka ovat uupuneet vakavasti, sairastuneet masennukseen ja/tai ahdistuneisuushäiriöön; myös psykoosisairauteen. Usein nämä äidit ovat jollakin tapaa omassa lapsuudessaan vaille jääneitä, siten psyykkisesti hauraampia, haavoittuvampia stressin ja kuormituksen suhteen”.
Tuossa annat ymmärtää, että vain psyykkisesti hauraammat äidit voivat uupua tai sairastua lapsiperheen kuormituksen keskellä.
Tarkoitatko näin?
Itse ajattelen arkijärjen logiikalla, että 10 -18-lapsisen perheen äidin urakka normaalitapauksessa on kyllä sellainen tehtäväkenttä, että jopa normaalilla psyykkisellä rakenteella ja stressinsietokyvyllä ihminen voi uupua ja sairastua, ellei saa ajoissa apua ja helpotusta. Fysiikkakin on lujilla. Perheen ulkoiset rsurssit voivat olla kovin erilaisia ja vaikuttaa mahdollisuuksiin selviytyä.
Jos nyt vaikka esimerkkinä ajattelee äitiä, jolle on syntynyt 8-10 lasta tiiviiseen tahtiin niin, että vanhin on vasta ala-asteella. Hän on ollut kaikki vuodet kotiäiti tai jatluvasti äitiyslomalla. Se on valtava työmaa, vaikka isä osallistuisi kiitettävästi työn jälkeen. Edessä olisi vielä pitkälle hedelmällisiä ikävuosia….
Olen ajatellut, että meillä on ollut kauan vallalla sellainen harhakuva, että on itsestäänselvyys, että nainen venyy kuinka suuren perheen äitinä tahansa – poikkeustapauksia lukuunottamatta. Ja ne poikkeukset on sitten luokiteltu jotenkin psyykeltään heikoiksi tai hauraiksi.
Ajattelen, että me uskovaisetkin olemme naisina kovin erilaisia kaikilta ominaisuuksiltamme. Toiset ovat ”sopivampia” suurperheen emon vaatimusten täyttämiseen kuin toiset. Sen seurauksena toinen joutuu ponnistelemaan tässä tehtävässä enemmän kuin toinen – ”vastoin luontoaan”. Menestystekijät tässäkin tehtävässä johtuvat monista tekijöistä aivan kuin missä tahansa vastuullisessa tehtävässä.
Mihinkään muuhun tehtävään ei liity lapsen odotusta ja synnytystä.
On tavattoman tärkeää, että naiset ovat ottaneet tämän lapsiasian nyt yhteiseen keskusteluun ja perinpohjaisen pohdinnan aiheeksi. Vain keskustelemalla voidaan vaikuttaa siihen, että kärsivät perheet tulevat nähdyksi ja jatluvat kipuilut tunnustetuksi.
TykkääTykkää
No joo. 🙂
Kiukunpuuska meni jo ohi. Viime päivinä olen saanut monesta suunnasta niin paljon ”opetuksen, neuvon ja nuhteen sanoja”, että nyt kiehahti vähän yli.
Olen ajatellut tämän keskustelun ”vaihetuspöydäksi”, jolle jokainen asiallinen keskustelija voi tuoda omat lahjansa eli kokemuksensa ja asiantuntemuksensa. Lukijat, jos ja kun ovat omantunnon kristittyjä, voivat sitten vertailla niitä ja rukoillen etsiä Jumalan mielen mukaista ratkaisua.
Via Lattea näyttää olevan terveydenhuollon ammattilainen. Hänellä on siis suhteellinen etu kirkastaa syvällisesti sitä puolta. Kirsi on perheenäiti sekä herkkä ja hieno ihminen, joten hän osaa kauniisti valottaa siihen liittyvää kokemusmaailmaa.
Minulta puuttuu elämänkokemusta sekä tunneherkkyyttä ja olen vieläpä väärää sukupuolta. Niillä osa-alueilla minun ei siis kannata yrittääkään kilpailla.
Tiedän ehkä kuitenkin keskimääräistä enemmän teologiasta. Sekään ei liene aivan turha näkökulma, koska uskosta nouseva ehkäisykielteisyys on teologinen ratkaisu. Voin siis yrittää valottaa sitä, miltä pohjalta kristillinen ehkäisykielteisyys nousee.
No, lienet siinä oikeassa, että lukija, joka ei hoksaa tätä strategiaani voi kokea tyylini niin kylmäksi, että siitä seuraa vastareaktio ja se kääntyy näin itseään vastaan. Täytyy miettiä asiaa.
TykkääTykkää
Äh, älähän nyt Sinäkään ryhdy itseäsi ruoskimaan. 🙂 Ei tässä kenenkään tarvitse mihinkään kammioon vetäytyä.
Palautteessasi on ihan oikea ja aiheellinen pointti. Ja olisi todellinen ihme, jos näin herkästä aiheesta keskusteltaessa ei tapahtuisi vähintään pari ”kolaria”.
TykkääTykkää
Mielestäni vallankäytöstä, pelottelemisesta ja painostamisesta puhuminen on tässä tapauksessa aika kohtuutonta ja mautontakin kielenkäyttöä.
Itse koen tämän puheenvuoron sydänverellä laadituksi kertomukseksi niistä asioista, jotka ovat auttaneet tämän Äidin epätoivoseltakin näyttävästä tilanteesta. Hän kirjoittaa siinä tärkeimmistään, uskostaan ja perheestään. Kirjoituksen tärkein sanoma on minusta se, että Jumala on Rakkaus, joka voi auttaa kauheiltakin tuntuvissa tilanteissa.
Miten olisi suhtauduttu, jos tämä äiti olisi kertonut kokemastaan hyväksikäytöstä ja suositellut ehkäisyä? Luulen, että todella monet olisivat silloin vaatineet, että tällaista kokemusasiantuntijaa pitää ehdottomasti kuunnella. Pelkäänpä, että eri mieltä olevat olisivat joutuneet melkoisen kollektiivisen paheksunnan kohteiksi. Olisi ihmetelty, miten joku voi olla olla niin röyhkeä, että kyseenalaistaa hyväksikäytön uhrin puheenvuoron.
Nyt, kun tämä äiti vastustaakin ehkäisyn käyttöä, tilanne näyttää olevan erilainen. Sinun kritiikkisi vaikuttaa ainakin osin suorastaan aggressiiviselta. Vapaassa maassa saa tietysti olla asioista montaa mieltä, mutta kunnioitus ja asiallisuus pitäisi säilyä.
TykkääTykkää
Vanhoillislestadiolaisuudessa ei ymmärtääkseni pidetä kirkkoisiä eikä varsinkaan Lutheria ”vääräuskoisina”.
Katolisten, ortodoksien ja kalvinistien ehkäisykielteisyyttä voi käyttää ainakin todisteena siitä, että ehkäisykielteisyys ei ole vain vl-liikkeen lahkolaiskummallisuus, kuten joskus yritetään väittää. Historia huomioon ottaen enemmänkin ehkäisymyönteisyys on kummallista kristinuskon kontekstissa.
Lutherin, kirkkoisien ja ylipäätään kristillisen teologian ehkäisykielteisyys nousi teologisista, filosofisista ja raamatullisista perusteista. Sen edustajat eivät siis ainakaan itse mieltäneet sitä vain kontekstisidonnaiseksi käytännön järjestelyksi vaan ajattomaksi, ikuiseksi totuudeksi.
TykkääTykkää
”Kuten sanottua, ehkäisemättömyysopetus pitää sisällään niin paljon elämän kipeitä kysymyksiä, että hengellinen ”puoskarointi” kannattaa jättää tässä kysymyksessä kokonaan pois. Jumala tekee työtään jokaisen kristityn sydämessä omalla ajallaan ja aikataulullaan. Monet asiat kirkastuvat elämänkokemusten myötä uusista näkökulmista, ja se mikä on alussa tuntunut mahdottomalta hyväksyä, voikin saada uuden ulottuvuuden myöhemmin.”
Voi että tämäkin on sinulta NIIN hyvin sanoitettua, että tekee mieli lukea uudestaan ja uudestaan.
Olemme aina keskeneräisiä, mutta evankeliumin armon valon alla täydellisen kelpaavia ja saamme omistaa Jumalan lapsen vapauden, jossa ei hallitse lain kova valo. Kristuksen rakkauden voima voittaa kaikki turhat ja väärät vaatimukset.
”Tämä on mielestäni juuri evankeliumin syvin olemus: vapaaehtoisuus. Olemme vapaaehtoisesti uskomassa. Haluamme vapaaehtoisesti luopua elämäämme orjuuttavista ja kahlitsevista asioista, mutta samanaikaisesti kuunnella herkällä korvalla niitä, jotka kokevatkin olevansa jostakin syystä pakon tai lain alla. Nämä uskovaisten ihmisten kokemat kipupisteet elämässä paljastavat juuri ne kohdat, missä raja evankeliumin ja lain välillä voi olla veteenpiirretyn herkkä.”
Olen onnellinen, että nämä sanat jäävät mahdollisimman monelle luettavaksi ja opiksi yhä uudestaan ja uudestaan 🙂
TykkääTykkää
En uskokaan, että kirjoittaja tahtoo pelotella ja painostaa, mutta valtakoneiston yksi pieni osa on mielestäni myös tuo kirjoitus. Se on komentokeskuksesta lähtöisin olevaa ajattelumallia, vähän niin kuin hiussuoniverkostoa verenkiertojärjestelmässä. Olen ollut myös itse osa tuota järjestelmää, eli samalla puhun itsestäni kun puhun tästä asiasta.
Eli tahtoo sanoa, että jos nyt joku äärimmäisen väsynyt vanhempi lukee tuon kirjoituksen, joka on kauneudessaan ja herkkyydessään mitä parhain tuomaan tunteet pintaan ja vl-uskomisen niin kallisarvoisena, että sen puolesta mikään kärsimys ei ole liian suurta, niin hän saattaa asettaa koko perheensä isoon ahdinkoon kun ajattelee sen olevan sen arvoista. Ainakin muhun olisi tehnyt aikoinaan tällaisen vaikutuksen tuollainen kirjoitus. Kaikki imin itseeni, enkä uskaltanut ajatella ollenkaan omaa ja muiden perheenjäsentemme ahdinkoa. Nyt sitten korjataan niitä jälkiä sen mitä vieläkään jaksetaan.
Minä en näe hyvänä tuollaista kärsimisen ihannointia.
Pahoittelen mahdollista aggressiivisuuttani, jota en tunne kyllä omaavani, kärsimystä ja vuosikymmenten nieleskelyä kylläkin. Jospa se on se, mikä sieltä paistaa.
Ehdottomasti voimia ja rakkautta kirjoittajalle, joka on selviytynyt omalla tavallaan niin järkyttävästä tilasta, josta minulla ei ole omakohtaista kokemusta.
TykkääTykkää
Vl-seniori, ensinnäkin esittämäsi termi ”pakkosynnytysoppi” tuntuu harhaanjohtavalta eikä tee oikeutta oikealle ja kristilliselle opetukselle lasten vastaanottamisesta (ilman puuttumista tähän luonnolliseen asiaan ehkäisyä käyttäen). On toki tärkeä käydä keskustelua siitä, millaisiin ylilyönteihin menneisyyden opetus asiassa on voinut johtaa.
Perheen jaksaminen on monitekijäinen asia, kuten on sairastuminen johonkin sairauteen. Psyykkisissä sairauksissa ja häiriöissä stressi-haavoittuvuusmalli avaa sairastumisprosessia ja oireilua eri tekijät huomioiden. Toki rakenteiltaan perusterve ihminen voi elämään liittyvien erilaisten stressitekijöiden seurauksena sairastua, elämähän on haavoittuvaista, eikä kaikkea tule eikä voi kontrolloida. Tulee luottaa Jumalan huolenpitoon ja antamiin voimiin. Toisaalta vaikeissa tilanteissa tulisi hakea myös asiantuntija-apua, tämän asian tärkeyttä on alettu viime vuosina korostaa.
En lähde spekuloimaan naisen venymistä perheen kasvaessa, se tuntuu menevän jo järkeilyn puolelle. Tunnen niin monia jaksavia ja riittävän hyvinvoivia isoja perheitä, jaksavia ja riittävän hyvinvoivia vanhempia, isoissa perheissä kasvaneita riittävän tasapainoisia ja terveitä aikuisia, etten näe oikeaksi luoda vanhempien päälle epävarmuutta ja pelkoa tällaisilla spekulaatioilla. Vanhemmat tarvitsevat kaiken tuen jaksaakseen. Näissä keskusteluissa tulisi ehdottomasti välttää leimaamasta isoja perheitä huonoiksi kasvuympäristöiksi, näinhän asia ei ole. Omissa kannanotoissani, puhuessani lapsen tarpeista ja niiden riittävästä täyttymisestä, en puhu isoista perheistä yleensä, vaan vaikeista tilanteista, joissa lapsen turvallisuus vaaraantuu vakavalla tavalla vanhemman syvän uupumuksen tai sairauden vuoksi. Tätä haluan alleviivata, etten tulisi väärin ymmärretyksi tai syyllistäisi ketään, se ei ole tarkoitukseni.
On todellinen haaste käydä keskustelua niin, että kaikenlaiset kokemukset tulevat aidosti kohdatuksi, eikä ketään leimata. Minulle erilaisten näkökulmien lukeminen on tuonut nöyryyttä. Omat kommenttini ovat tarkoitettu yhdeksi näkökulmaksi asiaan, eivät lukkoon lyödyiksi kannoiksi suuntaan tai toiseen, niitä ei saa lukea ohjeina, eikä niiden tarkoitus ole saattaa ketään järkeilyn tielle. Blogikirjoituksen äidin kanssa olen samaa mieltä siitä, että elämän vaikeissa kysymyksissä vastauksia ei haeta netistä, vaan keskustelut käydään kasvotusten matkaystävien kanssa.
Omilla kommenteillani haluan lisätä tietoisuutta lapsen olemuksesta ja rohkaista vaikeuksissa olevia perheitä hakemaan apua ongelmiinsa ajoissa. Apu voi olla monenlaista, helpotus vaikeaan tilanteeseen voi tulla monenlaisen avun kautta, eikä kysymys ehkäisystä välttämättä aina edes realisoidu. Tämä on hyvä pitää mielessä. KM Laaksosen alla olevaan kommenttiin haluan vielä todeta, että aikaisempien sukupolvien pärjäämiseen vertaaminen ontuu, sillä ennen perheeseen/talouteen kuului useita aikuisia: apukäsiä ja sylejä oli enemmän. Isovanhemmat olivat vahvasti mukana. Edeltävän sukupolven naiset saivat usein avukseen kodinhoitajat. Tänä päivänä vanhemmuudessa jää aika yksin, lapsiperheiden saama apu on niukkaa, ja edellyttää usein myös taloudellista satsausta, joka ei kaikille ole mahdollinen. Lapsista tulee kuitenkin pystyä kaikissa tilanteissa pitämään riittävän hyvää huolta.
TykkääTykkää
Aikaisemmassa kommentissani kerroin, että lapsen psykologinen syntymä vuorovaikutussuhteessa etenee omalla painollaan ja syvän intuitiivisesti silloin kun äiti on riittävästi saatavilla. Siihen ei oppikirjoja tarvita. Tiede on myöhemmin koostanut tätä luonnollista tapahtumaa kuvaavat teoriat. Äidin psyykkisten ongelmien vaikutuksesta vuorovaikutukseen ja lapsen mielenterveyteen on saatavilla runsaasti tietoa. Suuret perheet ovat tietysti myönteinen ja hyvä asia. Meidän tulee vain osata kohdata ne, joilla ei mene hyvin.
TykkääTykkää
Via Lattea, olet oikeassa, että pakkosynnytysoppi ei todellakaan ole oikeaa kristillistä opetusta. Mutta on rehellistä myöntää, että juuri sitä on kristillisyydessämme opetettu harhaopetuksessa. Varmaan tiedät 70-luvun julkilausuman, josta se lyö silmille ja paljastaa, kuinka sydämettömästä opetuksesta oli kyse. Vasta vuonna 2009 terveydenhoitaja Terttu Holmi ensimmäisenä uskalsi puuttua julkisesti tämän opetuksen aiheuttamiin surullisiin seurauksiin uskovaisissa perheissä.Tästä on kyse.
On edelleen virhe, jos tästä asiasta ei vieläkään pystytä puhumaan rehellisesti, samoin kuin muistakin sen opetuksen vääryyksistä seurauksineen. Kyse ei ole vain yksittäisten perheiden tapauksista, vaan opetuksesta ja sen sisällöstä, jonka vaikutus jatkui hämmentävän pitkään. Sen vaikutuksessa oltiin kaikki, vahvemmat ja heikommat. Sellainen jättää pitkät jäljet ja raahautuu yhteisön mukana ja psykologisessa käyttäytymisessä. Yhä on pelkoa uskaltautua lapsiasiassa minkäänlaiseen todelliseen apuun vaikeissakaan tilanteissa, eikä kuunnella omaa jaksamistaan ja sen rajoja. Se heijastuu koko elämään.
Kaikenkaikkiaan on suhtautduttava positiivisesti mahdollisuuteen keskustella avoimesti näistä asioista. Leimaantumisen pelko ei saisi estää sitä, vaan päinvastoin. Kaikille on hyväksi, että vähitellen poistuu sellainen hapatus ja kuona, joka on aiheuttanut surullisia kohtaloita ja tarpeetonta, elinikäistäkin tuskaa ja sairautta. Nämä ovat olleet oikeasti tabuja ja niitä on ohitettu.
”En lähde spekuloimaan naisen venymistä perheen kasvaessa, se tuntuu menevän järkeilyn puolelle.
Tunnen niin monia jaksavia ja riittävän hyvinvoivia isoja perheitä, jaksavia ja riittävän hyvinvoivia vanhempia, isoissa perheissä kasvaneita riittävän tasapainoisia ja terveitä aikuisia, etten näe oikeaksi luoda vanhempien päälle epävarmuutta ja pelkoa tällaisilla spekulaatioilla. ”
Ymmärrän, että objektiivinen ajattelu tässä asiassa arveluttaa. Sehän on juuri tämän kysymyksen polttopiste, perimmäinen kysymys – äidin jaksaminen. Eikö kuitenkin olisi rehellistä pohtia sitäkin samalla tavalla kuin lasten jaksamista suuressa perheessä? Järkeilyä… spekulointia…?
”On todellinen haaste käydä keskustelua niin, että kaikenlaiset kokemukset tulevat aidosti kohdatuksi, eikä ketään leimata”.
Ymmärrän tämän periaatteen ja kaikkien kunnioittamisen tarpeen.
Toisella puolen vaakakupissa on rehellisyys ja oikea, Jeesuksen mielen mukainen opetus, jossa ihmisopilla ja sen vaatimuksilla ei ole pelastusta – olipa kyseessä vahvat tai heikot äidit ja perheet ja siltäväliltä 🙂
TykkääTykkää
”Pakkosynnytysoppi” on retorinen ja voimakkaita tunteita herättävä käsite. Moni kokee sen pilkkaavana, hyökkäävänä ja holhoavana. Siksi minusta olisi parempi välttää sen käyttöä. Hyvä keskustelu on useimmiten kiihkotonta ja asia-argumentaatioon eikä retoriikkaan perustuvaa.
Jos tätä termiä haluaa kuitenkin välttämättä käyttää, olisi reilua tehdä se niin, että kanssakeskustelija huomaa helposti, mitä sillä tarkoitetaan. Tarkoitatko ”pakkosynnytysopilla” ylipäätään kristillistä ehkäisykielteisyyttä vai ainoastaan 1970-luvun ”ääriversiota”?
Ainakin minä saan kirjoituksistasi usein sen kuvan, että mielestäsi kaikki ehkäisykielteisyys on ”pakkosynnytysoppia”.
Kun Sinua kritisoi tästä, kerrotkin tarkoittavasi 1970-luvun äärimmäisen jyrkkää opetusta. Silloin opetettiin ymmärtääkseni niin, että minkäänlaista ehkäisyä ei voi käyttää edes silloin, kun äidin henki on vaarassa.
Minun tietääkseni aika harva enää nykyään uskoo näin. Harva vaikuttaa kuitenkaan haluavan täyttä ehkäisyn hyväksymistäkään.
Mielestäni on kanssakeskustelijoita kunnioittavaa ”pelata avoimin kortein”, jos hiukan epälestadiolainen kielikuva sallitaan. Se luo keskusteluun turvallisuutta.
TykkääTykkää
Joona, onpa hyvä, että kysyt suoraan tätä asiaa.
Oletko saanut kyselyitä tästä asiasta sähköpostiisi?
Jos olet, onko kyselijä mahdollisesti sama, joka eräällä toisella keskustelupalstalla ”hyökkäsi” toistamiseen kaikkia kommentoijia vastaan ja oli ilmiselvästi pahentunut, kun käsiteltiin 70-luvun harhaoppia?
Puhun koko ajan 70-luvun luomasta ehdottomasta ehkäisykielteisyydestä, joka ei sallinut uskovaisen äidin ehkäistä, vaikka henki olisi kyseessä. Se aika aiheutti julman ja säälimättömän asenteen, jota ennen ei olut. Sitä asennetta vastaan nousi ensimmäisenä Terttu Holmi vuonna 2009( siis vasta!) joka julkisuudessa vastusti tätä.
Oletko tieoinen tästä?
Terttu Holmi, joka itse on suuren perheen äiti ja terveydenhoitaja ei varmasti aiheetta ja turhaan puhunut näistä asioista.haastattelussaan? Lisäksi meillä itsekullakin on omakohtaisia kokemuksia vuosien varrelta, millaisiin ahdinkoihin uskovaisia perheitä on ajautnut, kun ”ei missään tilanteessa” ole tullut kyseeseen uskovaisen äidin käyttää ehkäisyä.
On tärkeää tiedostaa, että tämä väärä oppi ON vaikuttanut ja sillä on edelleen vaikutuksia. Vaikutukset voivat vieläkin näkyä siinä, ettei tiedosteta omien voimavarojen kuuntelun merkitystä, niinkuin Kirsi on kertonut.
En missään tapauksessa kannata vapaamielistä ehkäisyä.
Vastustan sydämestäni äitien tarpeetonta voimavarojen venytystä, josta viimekädessä kärsii koko perhe.
Kannustan äitejä kuuntelemaan voimavarojensa säilymistä yhdessä miehensä kanssa ja omantuntonsa mukaan puuttumaan lasten tuloon, jos äidin voimavarat uhkaavat loppua tai terveys on vaarassa.
Menetelmä on jokaisen yksityisen harkinnan asia.
Tiedän, että monet nuoret uskovaiset perheet nykyään toimivatkin juuri näin.
Tässä olivat lyhykäisesti ”avoimet korttini”.
Yhtä avoimesti saa kritisoida, jos on aihetta.
Joona: ”Ainakin minä saan kirjoituksistasi usein sen kuvan, että mielestäsi kaikki ehkäisykielteisyys on ”pakkosynnytysoppia”.
Tuosta lauseestasi olen todella ihmeissäni. Voisitko jotenkin selittää tarkemmin, miten sellainen kuva sinulle on syntynyt?
TykkääTykkää
Olen minäkin kieltämättä ihmetellyt tätä lasten pahoinvoinnin ja
psykiatristen ongelmien räjähtänyttä kasvua tässä maailman lähes
parhaimmassa valtiossa. Myös sosiaalisin perustein tehtävien aborttien määrä on hirveä (lähes 10 000/vuosi). Taustalla lienee monenlaisia syitä, joista arvaan: arvoliberalismia, perusrakenteiden (perheiden) särkymistä, viihdekulttuurin sisäisesti mädättävää vaikutusta, yltiöindividualismia jne. Myös ilmiöiden medikalisointi ja diagnosointi ehkä ”luo” lisää sairauksia ja epänormaaliuksia. Lisäksi voi olla että monet sukupolvien takaiset ns.”sosiaalisen perimän” kautta periytyneet traumat ja
puhumattomuuden purkaminen aktualisoituvat tässä sukupolvessa.
Muuten olen sitä mieltä, että keskustelu tällä blogipalstalla on ollut antoisaa. On hienoa ollut lukea asiapitoisia, asiantuntevia ja syvällisiä juttuja ilman bolemiikkia. Keskustelun taso on mielestäni säilynyt fiksuna ja asiallisena.
Tällainen keskustelu on erittäin tervehdyttävää ja olisi hienoa, jos avoin ja pelkäämätön keskustelukulttuuri ”vaihetuspöytä-idealla” leviäisi koko Siioniin.
Erityisen hyvänä asiana pidän juuri vanhoillislestadiolaiskristittyjen naisten uskon todellisuuden ja kokemusten sanoittamista nimenomaan naisten lähtökohdista ja kokemusmaailmasta käsin. Kristinuskon teologia ja traditio on pitkälti miesten dominoimaa, tulkitsemaa ja sanoittamaa, joka mielestäni voi välillä aiheuttaa ymmärryksen puuttumista puolin ja toisin (enkä sano tätä mitenkään provosoiden). Mielestäni on tärkeää tuoda esille, millä tavoin juuri naisten ja sitä kautta myös lasten kokemusmaailma peilautuu suhteessa Jumalan ilmoitukseen ja evankeliumiin. Naisethan ovat olleet aktiivisia uskonpuolustajia, kristillisen tradition muokkaajia ja ns. spiritualiteetin harjoittajia kautta kristinuskon historian.
Naisten ja miesten kokemukset ja tulkinnat uskonasioista voivat todellakin erota toisistaan hyvinkin merkittävästi ilman että kumpikaan on sen enempää väärässä kuin oikeassa. Eräässä seurapuheessa olen kuullut kerrottavan hieman karrikoidusti kyseisestä aiheesta siten, että miesten on helpompi uskoa suorilta ilmoitukseen ja Jumalan sanaan, naiset taas KOKEVAT uskonasioita oman elämänsä kautta todeksi ja ”tutkiskelevat niitä sydämessään”. Tällainen näkökulma voisi tuoda uutta lähestymistapaa erityisesti Jumalan Sanan tulkintaan ja selityksiin. Naiset kaipaavat ehkä enemmän sellaista pohdintaa, että miten usko ja elämä kytkeytyvät yhteen kokonaisvaltaisesti ja eheyttävästi. Varsinkin uskovaisilla naisilla korostuu tämä oman ruumiin kautta koettu Jumalan luomistyön jatkuminen, jossa tämänpuoleisuus ja tuonpuoleisuus konkreettisimmin kohtaavat uuden elämän syntymisen muodossa.
Uskon että vanhoillislestadiolaisella kristillisyydellä on paljon
annettavaa nykyajan viihdekulttuurin ja sekularismin nälkiinnyttämälle ihmiselle. Varsinkin kun suostumme käsittelemeään rehellisesti myös oman yhteisömme sisään kätkeytyneitä kipupisteitä ja väärinkäytöksiä, silloin evankeliumi saa vaikuttaa eheyttävänä ja kutsuvana entistä voimakkaammin.
TykkääTykkää
Suomalaislasten yllättävä pahoinvointi johtuu varmaan noista monista syistä, mitä luettelit. Voisiko kuitenkin juurettomuus ja pinnallinen viihde-elämä olla perussyitä.
Hyvät ja turvalliset aikuissuhteet ovat lapsille äärettömän tärkeät. Voin kertoa kokevani tämän asian jatkuvasti lastenlasteni kanssa. He kaipaavat huomiota, kuuntelemista ja yhdessä tekemistä ja kilpailevat siitä. Välimatkojen vuoksi on onni, että nykyajan tekniikka palvelee yhteydenpidossa. Skype mahdollistaa mukavien juttutuokioiden kokemisen ja samalla näkee toisensa. Yksinäinen koululainen kokee koulumatkan turvalliseksi, kun soittaa mummille tai papalle ja voi kertoa päivän kuulumisia. Tuskin mikään voittaa yhteisiä ruuanlaittopuuhia, pihatöitä, tramboliinihyppelyitä, pelituokioita tai piilosillaoloa yhdessä lastenlasten kanssa:-) Oma kokemukseni on, että vasta lastenlasten kanssa olen ymmärtänyt, kuinka paljon he tarvitsevat rakastavan läheisen huomiota. Samalla olen myös miettinyt, miten aikoinaan edellisten sukupolvien lapset kasvoivat vähän niinkuin ”siinä sivussa”. Tosin lapsuudessani kotiapulaiset olivat perheissä yleisiä ja omien lasteni aikaan sai hyvin kodinhoitajia. Nykyään se on vaikeaa, mutta tiedän, että suurissa perheissä on mahdollista saada perhepäivähoitaja kotiin – vaikka äiti on kotiäiti.
Tiedän, että monilla isovanhemmilla on kymmeniä lastenlapsia pitkien matkojen takana, joten yhteydet heihin jäävät ymmärrettävästi ohuiksi, eikä ole mahdollisuutta osallistua perheiden auttamiseen. Jokatapauksessa lapset kaipaavat turvallisen aikuisen myötätuntoista ja välittävää huomiota. Pelkää toisten lasten kanssa olo jättää vajausta. Avioerolasten kohtalo vielä asia erikseen.
Kirsi, on hyvä, että tuot naisten ja miesten kokemuserot ja tulkinnat esiin. Miesnäkökulmasta ei ole kristillisyydessämme ollut puutetta 🙂 ( minäkään en halua provosoida) Siksikin olen täällä tuonut jo pariin kertaan esiin, kuinka tärkeää on, että Terttu Holmi aloitti puhua suoraan julkisuudessa naisten kärsimyskokemuksista. Meidän tehtävä on jatkaa tätä.
Itseasiassa avoin keskustelu näistä kristillisyyttämme vaivanneista kipukohdista on siis hyvin nuorta. Koska aihe on nimenomaan naisille kokijoina omassa ruumiissaan ja psyykessään voimakkaita tunteita herättävää, ei ymmärrys välttämättä kohtaa samalla tasolla miesten kanssa. Parhaiten ymmärtää isä, joka on myötäelänyt vaimonsa kokemukset. Hänkään ei voi koskaan ymmärtää niin hyvin kuin toinen nainen samat vaiheet läpikäyneenä.
Kirsi, sanot, että vanhoillislestadiolaisuudella on paljon annettavaa tämän ajan pinnallisen elämän ihmisille – kun kohtaamme oman yhteisömme kätketyt kipupisteet ja evankeliumi saa eheyttää ja toimia kutsuvana.
Tämä on juuri se ajatus ja suoraan sanoen tavoitteeni, miksi yleensä olen antautunut näihin keskusteluihin. Kauan mietin ja epäröin, ennenkuin uskaltauduin nimettömänä kirjoittamaan Kotimaan blogiin. Sisäinen tarve kasvoi ja pakotti tuomaan esiin tabun, jota olemme raahanneet ja piilottaneet.
TykkääTykkää
Vl-seniori, minä en käyttäisi termiä ”pakkosynnytysoppi”.
Mielestäni pyrin juuri objektiivisuuteen, rehellisyyteen ja kokonaiskuvan säilyttämiseen. Mielestäni keskustelussa tulee säilyttää tasapaino. En halua puheillani alistaa/luokitella ketään heikoksi tai hauraaksi, kysehän vain yksilön historiasta: on niin paljon asioita, joihin emme voi itse vaikuttaa. Toisaalta en näe oikeaksi lähteä lietsomaan epävarmuutta ja epäilyksiä spekuloimalla sitä, voiko äiti jaksaa jos lapsia on 10-18. Jumala yksin tietää kuka jaksaa ja minkä verran. Arvaan että keskustelua seuraa moni: on kannettava vastuu siitä, ettei aiheuta puheillaan turhaa ahdistusta niille, jotka eivät sitä muuten koe.
Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että olisi historiallisista syistä tarpeen avata riittävän selväsanaisesti julkisessa puheessa 70-luvulla vallalla ollut opetus, ja tehtävä samalla selväksi, ettei tällainen aina kuolemaan asti –synnyttämistä edellyttävä opetus ole voimassa tänä päivänä. Luulen, että tämä opetuksen ylilyönti on ollut osa sen aikaisia erikoisuuksia, ja sen käsittely ottaa aikaa, niin kuin 70-luvun tapahtumien käsittely yleensäkin tulee ottamaan vielä paljon aikaa. Liikutaan trauma-alueella, ja tähän liittyy pyrkimys välttää vaikeita kokemuksia. Siksi avautuminen menneisyyden vaikeista asioista ei tule olemaan helppoa. Sitä kuitenkin on nähtävissä. Tarvitaan maltillisuutta.
Minusta tuntuu, että viime vuosina uskovaisten puheissa ja keskusteluissa on vahvistunut pyrkimys suojata äidin terveyttä ja henkeä. Olen ollut omissa ihmissuhteissani niin sanotusti ”suu auki uskomassa” tässä asiassa ja kokenut, että kaipausta ja tarvetta keskustelulle on olemassa.
Julkiseen puheeseen asiasta liittyy äärettömän suuri vastuu. Pinnan alla on todellisuus, jossa vaikeissa tilanteissa jonkinlaisia ratkaisuja joudutaan tekemään ja niiden kanssa elämään. On kyse niin isoista ja vakavista asioista, että vastuunkannon tulisi olla selkeää, jotta tragedioilta vältyttäisiin.
Psyykkiset sairaudet on hyvä mieltää sairauksiksi siinä missä fyysiset. Tiettyihin psyykkisiin häiriöihin liittyy kuolemanriski, joissakin tilanteissa kuten lapsivuodepsykoosissa myös lapsensurman riski. Näiden riskien realisoitumista ei voi ennustaa. Vanhempien psyykkinen sairastaminen heijastelee muutenkin lapsiin, heidän kasvuunsa ja terveyteensä. Näistä asioista tulee keskustella niiden edellyttämällä vakavuudella.
Vl-seniori kannustaa äitejä kuuntelemaan voimavarojensa säilymistä. Tulisiko äitien kuunnella jaksamistaan, ja millä tavalla? Perhe-elämään kuuluu väsymys ja vaiva ihan normaalinakin asiana. Suurperhevanhemmuus haastaa monin tavoin. Jaksaminen vaihtelee, välillä on uupumustakin. Minusta äidin on hyvä säilyttää kontakti itseen, olla tilanteensa tasalla. Tällöin voi toimia jaksamisensa eteen. Voi arvioida, mikä on oleellista, mihin keskittää voimavaransa. Järjestellä kodinhoito- ja lastenhoitoapua, lepohetkiä, voimaantumiskohtia. Ajattelen että perheiden kannattaisi satsata ensisijaisesti jaksamista helpottaviin asioihin (jos mahdollista): äidille paljon apua kotiin, toissijaisesti materialistisiin asioihin. Materiassa vähempään tyytyminen voi mahdollistaa siivous- ja lastenhoitoapua pitkäksi aikaa. Rauhanyhdistysten työssä (jos mahdollista) voisi antaa enemmän taloudellista tukea perheille, jotka ovat taloudellisesti tiukilla, jotta heillä olisi realistiset mahdollisuudet hankkia apua itselleen. On hyvä käydä myös yhteisön tasolla keskustelua siitä, etteivät pinnalliset ja materialistiset ihanteet aiheuttaisi perheille stressiä yhtenä kuormituksen osatekijänä.
Pitkittyvä uupumus, masennus, ahdistuneisuus, paniikkioireilu, univaikeudet, pakko-oireilu, toivottomuuden tunteet, kuolemantoiveet, itsetuhoiset ajatukset, joitain mainitakseni, eivät ole tavallisen väsymyksen oireita ja kielivät psyykkisen tasapainon järkkymisestä. Jos jaksamisessa alkaa olla ongelmia, kannattaa ammattiapuun turvautua herkästi.
Vakavasti uupunut ja /tai psyykkisesti järkkynyt ihminen tarvitsee hoitoa ja mahdollisuuden toipua, tavalla tai toisella. Se on tosiasia, josta emme pääse ylitse.
TykkääTykkää
Kiitos Kirsi, olet tuonut keskusteluun monia todella viisaita havaintojasi, syviä analyysejä. Minua on suorastaan liikuttanut monessa kohtaa kirjoituksiasi lukiessa. Olen samaa mieltä, että erityisesti naisten kokemusmaailmaa koko laajuudessaan tulee tuoda näissä keskusteluissa esiin.
Olen samaa mieltä myös siitä, ja monet asiantuntijat jakavat näkemyksesi että edeltävien sukupolvien traumataakka aktualisoituu juuri meidän sukupolvessamme. Sodasta ei ole niin kovin pitkä aika. Isovanhempamme ”pakenivat” jälleenrakentamiseen, vanhempamme kasvoivat puhumattomuuteen ja yksinpärjäämiseen, oma sukupolveni oireilee ja sairastuu ja työstää terapioissaan taakkaa, joka tulee jostakin menneisyydestä. Olen ajatellut myös 70-luvun tapahtumia kollektiivisena, yhteisöllisenä traumana, joka voi heijastella oman sukupolveni psyykkiseen tilanteeseen, ja ilmetä muillakin tavoilla yhteisössämme. 70-luvun tapahtumien alle kätkeytyy todella kipeitä ja vaiettuja kokemuksia. Taakkasiirtymä säilyy, jos pidetään kiinni yksipuolisesta totuudesta. Avoin keskustelu, jossa jokaisella on oma äänensä, oikeus kertoa kokemuksensa, voi murentaa taakkasiirtymän voiman.
Vl-seniori, perhepäivähoitajaa äidin avuksi kotiin ei voi saada kaikilla paikkakunnilla. Olisipa niin! Kun olisi oikea-aikaista, riittävää apua perheille, moni ongelma olisi pienempi.
TykkääTykkää
Kiitos tosiaan taas rakkaalle serkulle hienosta puheenvuorosta. Kokonaisuutena voin taas olla ylpeä blogissani käydyn keskustelun tasosta. Se näkyy myös lukijamäärissä: hallintapaneeli väittää blogilla olevan tällä hetkellä päivittäin 1000-1500 lukijaa.
Täydentävänä näkökulmina sanoisin, että kokemuksellisuuden ja ”sydämellä tutkiskelun” rinnalla myös opillisella johdonmukaisuudella on oma erittäin tärkeä merkityksensä. Ja eihän Kirsi tätä mitenkään kiistänytkään, päinvastoin.
Ensinnäkin opillisuus estää kristillisyyden hengellistä substanssia liudentumasta maallisiin ideologioihin.
Toiseksi opillisuus tarkoittaa uskoa siihen, että kristinusko voidaan pukea sanoiksi sekä oikein että väärin. Uskon, että tällainen taustaoletus motivoi pohtimaan, keskustelemaan ja argumentoimaankin uskonasioista.
Päinvastainen taustaoletus voi puolestaan ruokkia hengellistä passiivisuutta: Jos usko on lähtökohtaisesti sanojen tavoittamattomissa, sitä on turha miettiä ja keskustella. Ainakin meidän kristillisyydessämme uskon yksinkertaisuuden ja lapsenmielisyyden liiallinen korostaminen on mielestäni johtanut tällaiseen.
Kolmanneksi oppi voi tarjota riviuskovaisille eräänlaisen oikeusturvan. Se on ikään kuin ulkoinen mittapuu, johon jokainen voi vedota.
Subjektivismi riistää pahimmillaan arvon harkinnalta ja argumentaatiolta. Ne voi aina halutessaan huitaista syrjään, vaikkapa ”turhana järkeilynä”, jollaista ”me vierastamme”.
Tällöin mielivallan ja väärinkäytösten tielle ei jää mitään esteitä. Mentaaliset suojarakenteet puuttuvat täysin. Historia osoittaa, että uskon kokemuksellisuutta ja ylijärjellisyyttä äärimmäisyyteen asti korostavat yhteisöt heilahtelevat usein tunteiden ja kokemusten varassa minne sattuu.
Seuraukset voivat pahimmillaan olla järkyttäviä. Lestadiolaisuuden historiassa selkeimpiä esimerkkejä tästä lienevät Koutokeinon hurmos, narvalaisuus ja korpelalaisuus.
Myös oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo ovat ytimeltään johdonmukaisuutta: ihmisarvo kuuluu ihmiselle, jos hän on ihminen, riippumatta siitä, miltä meistä tuntuu.
Naisnäkökulman esillä pitäminen on varmasti tärkeää ja tervetullutta. Toisaalta keskustelukulttuuri on mielestäni parasta silloin, kun itseisarvona ei nähdä sitä, kuka asian sanoo vaan huomio kiinnittyy yksin asiasisältöön.
Perinteisessä patriarkaalisessa kulttuurissa itseisarvoksi on nähty se, että asioita sanoittavat vanhat miehet. Nykyisessä feministessä ilmapiirissä itseisarvoksi saatetaan nähdä se, että asioita sanoittavat naiset.
Se, mikä on totta, on kuitenkin totta riippumatta siitä, sanooko sen 60-70 vuotias hiukan ylipainoinen puhujaveli vai 15-vuotias, murrosikäänsä purkava tyttö. Kummankaan sanomisia ei saa ohittaa sen vuoksi, että hän on mikä on. Kummankin sanomisten ohittamiselle näen nykyään olevan riskin.
Tästä aihepiiristä käytävälle keskustelulle on selvästi voimakas tilaus. Se on näkynyt esim. siten, että viimeisen kolmen neljän blogipostauksen alla juttu on aina kääntynyt jossain vaiheessa ehkäisykysymykseen riippumatta siitä, mikä itse artikkelin aihe on ollut. 😉 Yritän järjestää jatkossakin tilaisuuksia keskustella rakentavasti näistä asioista.
Toisaalta ei liene pahitteeksi miettiä välillä myös jotain muuta. Paastonaika haastaa meitä tutkimaan sitä Jumalan rakkautta, joka loistaa meille kärsivän Kristuksen runnelluista kasvoista. Uusimman blogipostaukseni tein herättääkseni keskustelua tästä. Se ei ole vielä ottanut oikein tulta.
”Haastankin” kaikki tähän keskusteluun osallistuneet kirjoittamaan ainakin yhden kommentin myös tuon avauksen alle. Pohdi, mitä kärsivä, ristiinnaulittu Kristus merkitsee juuri Sinulle.
TykkääTykkää
Teologistiko/hengellistikö Paavali lastensaantia? Mielestäni hän oli enempikin yksinelämisen kuin avioliiton kannalla. Hänen pointtinsa avioliittoon menemisellä oli se, että jos ei pärjää himojensa kanssa, niin sitten avioon, mutta muuten ois parempi olla yksin. Hän ei puhu mitään siitä, että avioon mentäisiin päätarkoituksena lisääntyä.
Ja sitä se ei olekaan, ei mitenkään päin. Enimmäkseen avioidutaan vastustamattoman vetovoiman takia, jossa suurinta osaa ”näyttelee” seksuaalisuus. Missään tapauksessa avioituvat eivät haluaisi itselleen sellaista osaa, etteivät he ehdi loppupeleissä olemaan juuri ollenkaan toistensa kanssa suuren lapsimäärän takia. Hommaan vain alistutaan autuuden toivossa.
Jotkut ihmiset tavallaan ”ajautuvat” avioliittoon seksuaalisten halujen puuttumisesta huolimatta. Jotkut ajattelevat, että kenties halut heräävät avioliitossa. Nämä ovat surullisia tapauksia. Liittyvät seksuaaliseen suuntaumukseen ja hyväksikäyttöihin, joka käy kunnolla ilmi vasta papin aamenen jälkeen. Tällaisten kohdalla mielestäni ero pitäisi sallia hetimiten, jomman kumman aviopuolisoista sitä halutessa. Tästä pitäisi puhua avoimesti.
TykkääTykkää
Kirsi: ” Mielestäni on tärkeää tuoda esille, millä tavoin juuri naisten ja sitä kautta myös lasten kokemusmaailma peilautuu suhteessa Jumalan ilmoitukseen ja evankeliumiin. Naisethan ovat olleet aktiivisia uskonpuolustajia, kristillisen tradition muokkaajia ja ns. spiritualiteetin harjoittajia kautta kristinuskon historian”.
Olihan raamatun aikaan naisprofeettojakin. Jeesuksen opetuslapset olivat miehiä, mutta naiset olivat vahvasti hänen opetuksensa keskiössä, eikä missään hänen puheissaan esiinny naista väheksyvää tai alistavaa häivettäkään.
Uskaltaisimmekohan pohtia yhdessä, miksi Jeesus ei puuttunut opetuksissaan mitenkään syntyvyyteen tai sen aikaiseen ehkäisyyn?
Johtuiko se kenties siitä, että silloin ei edes tunnettu mitään ehkäisyä, vaan käytössä oli syntyneiden lasten hylkäämiset tai suorastaan surmaamiset – niinkuin on aiemmin tuotu jo esiin?
Naisprofeetta-sanasta tulee mieleeni hauska juttu, jonka kertoi Paimenpoika kerran saarnassaan. Hän oli vahingossa jättänyt vaimonsa kellariin lukkojen taakse sillä seurauksella, että vasta useiden tuntien jälkeen ihmeteltyään hoksasi, mitä oli tapahtunut. Mennessään avaamaan ovea, sieltä tuli vastaan ”naisprofeetta, jolla oli paljon ilmoituksia” – heh 🙂
Sitten hän vertasi, kuinka vastaavassa tilanteessa koira olisi käyttäytynyt. Se olisi nuollut ja ollut kiitollinen päästyään vankeudesta pois…
Lisää tästä aihepiiristä:
Lapsuuteni ja nuoruuteni aikana kristillisyydessämme naisen arvostus oli selkeästi toisenlainen kuin miksi se muokkaantui harhaopin tullessa mukaan. Väärää hapatusta, sanon suoraan, älkääkä yrittäkökkään kaunistella tätä asiaa. Kaikilla meillä sen ajan eläneillä on kokemusta tästä riippumatta siitä, uskaltaako siitä puhua vai ei.
Kenties johtui feminismin pelosta, jonka seuaruksena pelättiin jopa naisten valitsemista paikallisten rauhanyhdistysten johtokuntiin ja esimerkkinä vedottiin Helsinkiin, jossa ei ollut ainuttakaan naista. Melko myöhään kesti, ennenkuin sinne tuli ensimmäinen nainen.
Kuten tiedämme, tässäkin suhteessa aika on tehnyt tehtävänsä. Joka tapauksessa tämäkin asia liittyy kyseiseen harhaoppiin ja sen seurauksiin. Terveellisen naisnäkökulman pohtiminen on mielestäni hyvin tärkeä ja keskeinen asia kristillisyydessämme, koska perhekeskeisinä naisen äänen kuuleminen vaikuttaa suoraan ja välillisesti kaikkeen meidän toimintaamme. Ei tarvitse kuin hetken miettiä, mitä tapahtuu nykyisenä tiedostavana aikana, jos naisten ääntä pyrittäisiin uudestaan vaientamaan, kuten 70-luvulla tapahtui.
Kollektiivisen traumamme aiheuttajan syventäjänä on toiminut vaikenemisen vaatimus tapahtumista, jotka liittyvät harhaopin syntyyn , jatkumiseen ja sen seurauksiin. Näkemykseni on, että trauma jatkuu meemeissä myös nuorempaan polveen, joka vaatii myös sanoittamista.
TykkääTykkää
Kiitos Joona, kun olet antautunut tähän yhä enemmän tarpeeseen osoittautuvaksi keskusteluareenan mahdollistajaksi! Arvostan muutenkin rohkeuttasi ja haluasi rehellisyyteen yhteisistä asioistamme. Toisinaan sinun teologinen ja tieteellisten termien käyttösi panee miettimään, mitä tarkoitat arkikielellä ilmaistuna, mutta suotakoon sinulle oikeus käyttää sanastoa, jota työksesi käytät. Meillä ”riviuskovaisilla” luontuu parhaiten puhekieli, joka itselläni on valitettavan ”tömäkkää”, kuten olet maininnut. Se on mukava ilmaus ja otan sen positiivisena vastaan. Jos joku ei pidä siitä, pyydän kärsivällisyyttä, koska tarkoitukseni ei ole loukata ketään eikä missään tapauksessa vahingoittaa. Eniten kavahdan, jos loukkaan puheillani heikoimpia tai kärsiviä matkasisariani. Samaan hengenvetoon tosin totean, että varmaan sisimmässäni on joku kapinallinen ( trauman seuraus?) joka haluaisi ravistella meitä kaikkia vihdoinkin purkamaan tätä yhteistä traumaamme ja tekisi mieli vähän tökkiä sen vastustajia 🙂
Joona – kerroppa edelleen, jos koet kommenteissani jotain ”epäilyttävää tai kortteja, jotka eivät ole avoimia”? Kerro myös, jos olet saanut kieltovaatimuksia juuri minun kommentoinnistani blogissasi? Näitä kysyn siksi, että 70-luvun aiheuttaman trauman kieltäminen ja siitä puhuminen on vakavaa ja edellyttää selvittämistä – miksi?
TykkääTykkää
Ennen kuin siirryn pohtimaan kärsivää Kristusta, joka pitää sisällään niin paljon syvällistä asiaa, että sitä ei oikein sanat eivätkä ymmärrys riitä kuvaamaan, kommentoin vielä äskeistä Joonan kirjoitusta.
Kirjoitin naisen ja miehen välisistä mahdollisista eroista kokea ja tulkita uskonasioita suhteessa Jumalan Sanaan. Joonan kirjoituksesta hahmotan subjektiivisuus vs. objektiivisuus -dilemman, eli että Jumalan Sana ja oppi on objektiivista totuutta, ihmistä vastapäätä olevaa, johon suhteutettuna ihmisen oma kokemusmaailma ja subjektiivisuus on väistämättä alisteista. Myös Eevan ja käärmeen välinen keskustelu: ”Sanoiko Jumala todella niin?” liittyy tähän asiaan :-).
Vaikka Jumalan Sana eli Kristus (=lihaksi tullut Jumalan Sana) onkin
objektiivinen suhteessa ihmiseen, hänet otetaan vastaan
subjektiivisena ja henkilökohtaisena Vapahtajana. Jonka jälkeen Paavalin sanoin:” En enää elä minä, vaan Kristus minussa.” Eli uskovaisella ihmisellä objektiivinen Jumalan Sana muuttuukin subjektiiviseksi, jolloin ”Jumala/ Pyhä Henki/ Kristus minussa” elää ja vaikuttaa. Eli Jumalan Sanaa tulkittaessa ja selitettäessä on huomioitava sen subjektiivinen vaikutus suhteessa ihmiseen, jolloin Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta tulee erittäin henkilökohtainen ja ihmisen subjektiiviseen kokemusmaailmaan ulottuva vaikutus. Jumalan Sana ei ole siis koskaan pelkkää puhdasta ja johdonmukaista asiaa, vaan se on ihmisessä sisäisesti vaikuttava voima, joka pyrkii jatkuvasti kohti armoa ja totuutta eli Kristuksen tosiolemusta (Joh1:14).
Tästä tulee mieleeni näkökulma, jota olen aikaisemmin pohtinut mm. harhaoppien aihepiirissä, jolloin yksilön/ sananpalvelijan subjektiivinen Jumalan sanan tulkinta voi pahimmillaan johtaa koko seurakunnan joukkohysterian partaalle. Missä on silloin Jumalan Sanan totuus, kun harhaoppi sumentaa lähes koko seurakunnan? Se voikin olla juuri yksittäisen aran kristityn omassatunnossa, mutta sitä ei kuunnella, eikä sille anneta tilaa.
Yksilön subjektiivisesta Jumalan sanan tulkinnasta todellakin voivat lähteä pahimmillaan mitä sairaimmat harhaopit ja eriseurat, mutta
samanaikaisesti yksittäisen kristityn subjektiivinen omatunto voi olla myös ns. herkkyysanturi harhaoppeja ja vääristyneitä Jumalan Sanan tulkintoja vastaan. Tässä kohdin mieleeni tulee juuri tämä naisten subjektiivisen kokemusmaailman kuuntelemisen tärkeys suhteessa elämää suojelevan tasapainon vaalimiseen ja uuden elämän vastaanottamiseen, jonka vääristyneen ja yksioikoisen tulkinnan seurauksia ovat monet perheet joutuneet kärsimään.
Subjektiivisen omantunnon ja siihen olennaisesti liittyvän yksilön kokemusmaailman tärkeys nousee esille juuri silloin, kun seurakunnassa alkaa vallita väärä tai harhainen Jumalan Sanan tulkinta. Tästä syystä on mitä tärkeintä että Siionissa vallitsee mahdollisimman vapaa keskusteluilmapiiri, eikä ns. toisinajattelijoita vaienneta, koska heidän suustaan voidaankin kuulla totuus.
Mielivallan ja hengellisen väkivallan estämiseksi Jumalan Sanan tulkinnan luotettavuutta on syytä arvioida jatkuvasti sekä subjektiivisesti (yksittäisen kristityn omatunto) että objektiivisesti (kirjoitetun Jumalan Sanan tulkinta seurakunnassa). Ristiriitoja ei tarvitse pelätä, ne kutsuvat meitä keskusteluun ja asioiden syvälliseen tutkiskeluun.
TykkääTykkää
Kyllä Paavalin kirjeistä on löydettävissä selkeä, positiivinen avioliiton ja seksuaalisuuden teologia. On totta, että Paavali katsoi maailmanlopun olevan niin lähellä, että piti avioliittoa tuossa tilanteessa turhana projektina (1.Kor.7).
Mitenkään avioliittokielteiseksi Paavalia ei missään nimessä voi sanoa. Hänen mielestään se on tarkoitettu heijastamaan Kristuksen ja hänen morsiamensa seurakunnan mystistä rakkaussuhdetta (Esim. Ef. 5; 2.Kor.11:2)
Selkeästi samanlaisia motiiveja on löydettävissä jo Jeesuksen opetuksesta: Avioliiton pohjana on Jumalan tarkoittama miehen ja naisen toisiaan täydentävä erilaisuus, sen on Jumala asettanut ja sen tulisi siksi olla elinikäinen (esim. Matt.19:4-6). Jeesus käyttää häiden sekä morsiamen ja sulhasen kuvaa Jumalan valtakunnan havainnollistamisessa (esim. Matt.9:15; Matt. 25:10-13).
Jos avioliitto on tarkoitettu heijastamaan Kristuksen ja seurakunnan rakkaussuhdetta, se tarjoaa parhaan mallin kristilliselle avioliitolle.
Seurakunta on ”valittu äiti”, jolla on lapsia (2. Joh.1:1). Sen tehtävä on Pyhän Hengen voimalla ja evankeliumin sanalla synnyttää ihmisiä Jumalan lapsiksi ikuiseen elämää.
Kristuksen ja seurakunnan rakkaussuhde ei ole ”ehkäisevä”. Sen päämäärä on, että mahdollisimman moni ihminen saisi syntyä uudesti langenneesta tilastaan Jumalan lapseksi. Kristuksen ja seurakunnan rakkaussuhde ei ennen kaikkea heitä itseään varten vaan sitä varten, että ”maailma saisi elää”.
Paavalin teologian valossa ajallinen avioliitto on siis tarkoitettu heijastamaan tätä hengellistä esikuvaansa. Sen valossa ehkä ymmärtyvät paremmin Lutherin ajatukset Isossa Katekismuksessa:
”Jo alussa hän on asettanut avioliiton kaiken muun edelle ja luonut miehen ja vaimon erilaisiksi juuri avioliittoa varten, ei haureuteen, vaan pysymään yhdessä, olemaan hedelmällisiä, synnyttämään, ruokkimaan ja kasvattamaan lapsia Jumalan kunniaksi.” (Kuudennen käskyn selitys)
Lasten saaminen ei luomisen teologian valossa ole sairaus tai vamma, jota pitäisi lääketieteen keinoin hoitaa. Lääketiedettä käytetään oikein silloin, kun sen avulla autetaan ihmiskehoa toimimaan sillä tavoin kuin Jumala on alun perin sen tarkoittanut toimimaan.
Paavali torjuu homosuhteet luonnottomuus-argumentilla. Sen taustalla olevan teologian valossa olisi ristiriitaista, jos samalla ei torjuttaisi myös ehkäisyn käyttöä.
TykkääTykkää
Hienoa teologista pohdintaa Kirsillä, onnittelen. On tosiaan niin, että elävässä uskossa on välttämättä oltava molemmat elementit, subjektiivinen ja objektiivinen.
Jos uskossa on vain objektiivinen elementti, se on kuollutta uskoa eli pelkkää Jumalan olemassaolon ja opin totena pitämistä. Jos on siinä on vain subjektiivinen elementti, se on hurmahenkisyyttä, joka voi omalakisesti heilahdella aivan minne sattuu.
Mutta lähtekääpä ihmiset nyt kipin-kapin pohtimaan Kristuksen sovitustyötä. Ei kerro meistä kovin hyvää, jos saamme jonkun ehkäisykysymyksen ympäriltä tuotettua helposti lähemmäs sata kommenttia, mutta kärsivä Kristus saa vastaansa syvän hiljaisuuden. 🙂
TykkääTykkää
Tämä Kirsin puhe on nyt niin kallisarvoista, että pidättelen henkeäni yhdessä teidän kanssanne, hyvät lukijat 🙂 Olen kiitollinen…
Kirsi, puhut suoraan harhaopin joukkohysteriasta, jossa yksittäisen kristityn omantunnon äänellä ei ollut sijaa.
Näin se on ollut. Harhaoppi otti todellakin totalitaristisen hallintaotteen koko kristillisyydessämme menetelmällä, jossa kuka tahansa saattoi joutua epäiltäväksi. Eikä ole hirveän kauan, kun vielä kyselijä tai kritisoija on joutunut hoitorumbaan.
Massahoitokokoukset olivat ”tehokoulutusta” systeemiin, jossa ehdoton kontolli toimi.
Jälkeenpäin tuntuu todella inhottavalta, että joutui toimimaan sen systeemin ehdoilla. Oli esimerkiksi pakko ”ilmiantaa” hyvä uskonystävä, joka tervehti hoitokokouksessa uloshoidettua sukulaistaan Jumalan terveellä. Minulta hoitomies suoraan tivasi, enkö keksi mitään syytä, koska hoidettava oli jostain minulle tuntemattomasta syystä valittu hoidettavaksi. En ole voinut tätäkään asiaa selvittää, koska en tiedä, mikä on totuus.
Kerroin tämän yhtenä esimerkkinä. Kyseessä oli siis yksittäinen hoitokokous.
Syyt hoitoihin saattoivat olla aivan mitä tahansa, totta, keksittyä tai juorua. Johtokunnassa tuotiin ensin esiin henkilö, jota pitäisi puhutella vaikkapa seurustelusta liikaa epäuskoisten tuttavien kanssa.
Toinen toistensa vaelluksen seuraamista opetettiin pitämällä seurakuntapäiviä rauhanyhdistyksillä aiheena ”Olenko veljeni vartija”.
Massahoitokokouksissa tehtiin pakkoparannuksia jonossa erilaisista hengistä: kososlaisesta, hempeästä tai kuivasta yms. En saata kuvailla nyt, millaista se oli.
Meillä jokaikisellä, jotka olimme silloin aikuisia, ovat nämä muistot.
Minulle on suuri kysymys, mitä tarkoittaa, kun yhä SRK:n johtoa myöten vakuutetaan, että suurimmalta osin hoitokokoukset koettiin siunauksellisina?
Kuitenkin kyseessä oli hirmuinen harhaoppi, jolla oli rautainen hallintaote KOKO kristillisyydestämme menetelmällä, joka otti armotta ”hoitoonsa”, ellei toiminut sille täydellisessä kuuliaisuudessa?
Vähemmästäkin aiheutuu trauma. Toisilla se ilmenee edelleen täydellisenä mykkyytenä ja jäykistymisenä tämän tabun edessä. Silloinhan meitä vaadittiin kaikesta vaikenemaan ja alkoi kuin matrana hokeminen hoitokokousten siunauksellisuudesta.
Olemme kaikki tämän kollektiivisen trauman uhreja. Myös nuoremmat, koska se on heille siirtynyt meemeissä – meidän käyttäytymisestämme oppineina.
Mietin myös usein lapsiamme, ja nuoriamme, jotka eivät voineet tätä hyväksyä ja ovat….muualla. Hekin kantavat tätä traumaa kuka enemmän kuka vähemmän.
Olemmeko yhteisen pesupaikan äärellä, yhteistä harhaoppia korjaamassa Kristuksen käsittämättömän lunastuskärsimyksen ansiosta?
TykkääTykkää
Ei kestä kiittää.
Kommenttini ovat varmasti joskus vaikeaselkoisia. Se on kuitenkin tahatonta: tarkoitus ei ole briljeerata. Satun vain olemaan tällainen epäkäytännöllinen, teoreettisesti ja abstraktisti ajatteleva pojankloppi.
Edelleen pyydän anteeksi sitä, jos kommenttini ovat tuntuneet jostakusta kylmiltä ja kovilta. Sekään ei ole ollut tarkoitus, koettakaa kestää. Ja olettehan te varmaan kummempaakin nähneet, te kokeneet perheenäidit, mummit ja mitä kaikkea te nyt olettekin. 🙂
En ole saanut kommentteihisi kohdistuvia sensuurivaatimuksia. Useampi yhteydenottaja on kuitenkin kertonut kokevansa käyttämäsi ”pakkosynnytysoppi”-termin loukkaavana. He eivät siis ole vaatineet kommentointisi estämistä, ovat vain ilmaisseet harminsa ja surunsa.
Itseäni jäi mietyttämään tuo, mitä tuolla ylempänä kirjoitit 10-18-lapsisista perheistä. Pelkään, että tuon kokoisten perheiden vanhemmat ja nuoret voivat ehkä kokea sen leimaavana ja syyllistävänä.
Tunnen kohtalaisen joukon uskovaisia nuoria, jotka ovat kasvaneet tuon kokoisissa perheissä. Useimmat heistä ovat ihan onnellisia, valoisia ja toimintakykyisiä ihmisiä.
Vanhempien uupumuksesta on tärkeä voida avoimesti keskustella. Kuten Via Lattea on tuonut esille, se liittyy jo lasten turvallisuuteen. Ajattelen, että toisaalta on kuitenkin varottava luomasta ilmapiiriä, jonka valossa yli kymmenlapsiset perheet näyttäytyvät jo lähtökohtaisesti epäilyttävinä, potentiaalisesti huonoina perheinä.
TykkääTykkää
Kiitos palautteesta, Joona!
Minä en ole kokenut sinun kommenttejasi kylmänä ollenkaan ja olen ymmärtänyt, että nuorena poikamiehenä sinulta puuttuvat kokemukset, jotka mahdollistaisivat ymmärtämästä naisten ja äitien asemaa. Se jää useimmilta miehiltä silti saavuttamattomiin.
Olen pahoillani, että olen aiheuttanut ”pakkosynnytys”-sanan käytöllä pahennusta. Haluan pyytää kaikilta anteeksi!
Olen halunnut vain kiinnittää huomion siihen, kuinka suureen venyvyyteen harvinaisen suurissa perheissä ÄITI joutuu ennenkaikkea. Se oli ajatukseni kärki. On tietenkin selvää, että jos äiti ei jaksa venyä, sairastuu ja murtuu, lapset ja koko perhe kärsii. Hyvin selviävät perheet eivät tietenkään kärsi.
Toinen kärki ajatuksessani oli, että kristillisyydessämme on syntynyt minusta kuin itsestäänselvyys, että äiti ja perheet pärjäävät. Näin ei ole. Kyllä se on voitava sanoa rehellisesti. Huonosti pärjäävät ovat jääneet varjoon ja heitä on ohitettu.
Olen todella tyytyväinen, että Kirsi on vahvistanut omalla rakentavalla tavallaan, kuinka tärkeää uskovaisen äidin on kuunnella jaksamistaan – se on kaikkien etu. Tämä asia ei ole näet ollut meille aina aiemmin luvallista, huom!
SIKSI tämäkin asia liittyy puheena olleeseen harhaoppin. Koko harhaoppi saattaa olla monelle vieläkin hahmottumaton möykky.
On hankalaa, kun asioita pitäisi toisaalta voida käsitellä, mutta toisaalta ei pitäisi. Suo siellä – vetelä täällä.
Haluan vielä lähettää kaikille suurille perheille anteeksipyynnön, jos olen loukannut teitä kirjoituksillani! Se ei ole ollut tarkoitukseni.
TykkääTykkää
Minulla on valtavasti asiaa mielen päällä tähän keskusteluun liittyen, mutta koen että internet ympäristönä ja blogi, jossa kirjoitellaan osittain nimimerkkien takaa, ei ole paras mahdollinen alusta keskustelulle. Tiedoksi lukijoille se, että omia kommenttejani ei ole lupa lainailla tai siirtää muille keskustelupalstoille (kuten olen havainnut joskus tehtävän, eikä varsinkaan käyttää kirjan aineistona (Jemima-Ankka)). Olen rajannut internet-keskusteluni vain tähän blogiin, ja Joona tietää henkilöllisyyteni (ja se pysyköön vain hänen tiedossaan). Motivoiduin tällä kertaa osallistumaan, sillä ajattelen että yhteisömme kannalta on enemmän rakentavaa ja vähemmän skandaaleja aiheuttavaa pyrkiä käymään rehellistä keskustelua asioista oma-aloitteisesti (kuin jäädä odottelemaan sitä, että media ja eri tahot tuovat asioita pinnalle omalla repivällä ja valitettavan usein myös leimaavalla ja yleistävällä tavallaan). Olen huojennuksen kera havainnut suuntausta tähän, esim. Päivämiehen laadukkaina asiantuntija-artikkeleina.
Keskusteluun tarvitaan tietoa ja kokemusta eri alueilta, jotta tasapaino säilyy. Minulla on noussut viime vuosien kokemusten myötä syvä vastuuntunto tuoda keskusteluissa esiin asioiden vaietumpi puoli. ”Äidittä jäämisen” vakavat elämänmittaiset jäljet ja kipu. Myös pitkäkestoisen vaillejääminen on lapsen kannalta traumaattista, ja varhaisen vuorovaikutuksen häiriöiden ja lapsuuden vaikeiden ympäristötekijöiden vaikutus psyykkisten sairauksien patogeneesissä on tunnettu tosiasia. Kirsin tavoin olen pohtinut, voiko elämän pyhyyttä ja suojeltavuutta korostava katsomus joissakin tilanteissa kääntyä itseään vastaan, sekä äidin, että lapsen kohdalla.
Kyse on myös yhteisömme hyvinvoinnista ja turvallisuudesta. Äideistä huolehtimisen hyvä kertautuu. Lapsi, josta pidetään huolta, oppii pitämään huolta toisista, äidin ja lapsen suhteessa on luonnollisen moraalin perusta. Siinä on lapsen keskushermoston kehitys, mielen rakentuminen, persoonallisuuden kehitys, perusturva. Tämä on syvästi luonnollinen asia, Luojan luoma järjestys. Vakavat puutteet vanhemmuuden perustehtävässä jättävät jälkensä. Voi seurata yksilön sairastavuutta ja kärsimystä; toisissa tapauksissa sairas yksilö ei kärsi, mutta ympäristö kärsii (tietyt persoonallisuushäiriöt). Toki sairausprosessit ovat hyvin monitekijäisiä, mutta perheiden jaksamisesta keskusteltaessa fokukseen tulee vääjäämättä vuorovaikutussuhde ja ympäristötekijät. Minulle tähän todellisuuteen on käytännön kosketus, mikä tuo pohdintoihin tiettyä ulottuvuutta, kyse ei pelkästään teoreettisesta pyörittelystä. Kärsivän lähimmäisen kohtaamisen myötä asioihin on alkanut suhtautua suurella vakavuudella. Huolenpidon luonnollisuutta ja laiminlyöntien vahingollisuutta ja tuhoavuutta ei voi väistää.
Tämän halusin kirjoittaa loppuyhteenvetona omalta osaltani. Siirryn Joonan kehotuksesta pohtimaan seuraavaa aihepiiriä, sitä tärkeintä.
TykkääTykkää
Vl-seniorille vielä: kun täällä internet-maailmassa pienellä joukolla, toisillemme tuntemattomina, nimimerkkien kera näitä isoja ja vakavia koko yhteisöä koskevia kysymyksiä pohdimme, niin välttäisin suoraviivaisia johtopäätöksiä asioista, ja varsinkin suoraviivaista ohjeiden antamista perheille, mitä tuolla edellä teit. Minua se jää hieman mietityttämään. Minusta ei tunnu oikealle luoda kasvavien perheiden ylle epävarmuutta jaksamisen suhteen, ja tätä olen omissa kirjoituksissani yrittänyt tuoda esiin. Jaksamisen ongelmat eivät tosiaankaan välttämättä realisoidu edes hyvin suurten perheiden kohdalla. Perheiden tilanteet ovat yksilöllisiä ja vaikeuksissa tärkeintä on käydä keskustelua oman lähipiirinsä kanssa, myös asiantuntija-apuun turvautuen.
TykkääTykkää
Vl-seniori, pahoittelen huolimatonta kielenkäyttöäni ja syyllistävää tyyliäni sinua kohtaan, ja pyydän anteeksi. Kaduttaa. Huomaan että verkkoympäristö ei ole minulle se luontevin. Poistin loukkaavan kommentin ja jos haluat, voit poistaa vastauksesi siihen.
Onko se ”tömäkkä” (kuten itsekin olet luonnehtinut) tyylisi vai nuo spekulaatiosi äidin venymisestä ja jaksamisesta, jotka minua jäivät mietityttämään. Jaan kanssasi huolta perheiden vaikeista asioista, mutta kuten tämän blogipostauksen ”äiti” puheenvuorossaan kirjoittaa, tulee välttää vakavasti myös sitä, että keskustelun kärki kääntyy väsyneitä äitejä vastaan. Ymmärrän syvästi vastuuni tässäkin suhteessa. En usko, että osaan sen vastuullisemmin tuoda asioita esiin, varovaisuuteen kyllä pyrin, ja pidättäydyn ottamasta tiukasti kantaa tässä ympäristössä. Yksilötason kohtaamisissa kannan vastuuni, sekä ammattietiikan valossa että Jumalan edessä.
Muistutan nyt itseäni siitä, että on syytä kunnioittaa kanssakeskustelijoiden mielipiteitä ja otan opikseni. Haluan kuitenkin muistuttaa meitä kaikkia siitä, että oleellista on tämän keskustelun käyminen yhteisötasolla kasvotusten.
TykkääTykkää
Via Lattea, annan sydämestäni anteeksi sinulle minun syyllistämiseni. Ehdin jo pelätä, että ajautuuko tämä keskustelu samanlaiseen orjuuteen kuin mikä on ollut harhaopin menetelmä, joka ei kestänyt minkäänlaisia kysymyksiä kritiikistä puhumattakaan. Meidän tulee päästä kokonaan pois sellaisesta. Jos näin on, se tarkoittaa harhaopin vaikutuksen jatkumista. Tiukka konrolli oli harhaopetuksen menetelmä ottaa uskovaisten omattunnot konrolliinsa.
Haluan vielä sanoa sinulle, että en ole sinua henkilökohtaisesti mitenkään arvosteleva. Meillä on selvästi yhteinen agenda ja huoli heidän auttamisekseen, jotka joukossamme edustavat ”samarialaista”.
Nykyään käydään paljon keskusteluja netissä ja parhaimiillaan se voi olla erittäin hedelmällistä ja ennenkaikkea opettavaa, koska samalla tulee punnittua asioita, kipeitäkin, useasta eri näkökulmasta ja erilaisten kokemusten pohjalta. NImettömänä on se etu, ettei joudu harhaopin kaltaiseen hoitorumbaan. Vieläkin on se mahdollista, jos vaatimus on, että näistä asioista on puhuttava vain kasvotusten. Henkilö on sivuasia ja itse asia on tärkein.
Harhaopin hoitomenetelmä on meidän kaikkien ymmärettävä todella vääräksi ja täysin hyljättäväksi. Se ei ollut oikeaa sielunhoitoa. Hyvä nettikeskustelukin voi toimia sielunhoitona.
Poistan edellisen kommenttini sinulle.
TykkääTykkää
Via Lattean eppäilyksiin, että käyttäisimme tämän blogin kirjoituksia kirjassamme sanon, että usko eppäilykset anteeksi ja EVVK.
Nimittäin. Meillä on enempi kuin tarpeeksi tykötarpeita kirjaamme varten ja toiseksi, alan olla tätä aihetta kurkkuani myöten täynnä.
Ihmisen luontoon ja luonnollisuuteen kuuluva asia on hengellistetty ja siitä tämä koko hulapaloo ilman minkäänmoista selkeää lopputulemaa aiheesta. Raamattu ei vaadi ketään ”tekemään” yhtä ainoaa lasta. Ihmiset vain haluavat puuttua toistensa elämään vähän asiassa kuin asiassa. Ja siitä ruma jälki. YÄH!
TykkääTykkää
Juuri näihin samooihin pohdintoihin olen päätynyt viime aikoina kun olen lukenut varhaiskasvatuksesta ja vanhemmuudesta kertovaa kirjallisuutta.
Kun vl-liikkeessä ainoastaan äidin hengenvaara antaa luvan ehkäisyyn eikä vanhempien kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnille anneta mitään painoarvoa, pahoinvointia on ja paljon onkin.
En mitenkään voi nähdä vl-liikkeen ehkäisykieltoa siunauksellisena asiana, kun se aiheuttaa niin paljon kärsimystä useiden perheiden kohdalla kaikkien perheenjäsenten kohdalla.
Ja mitenkään tässä asiassa ei voi mennä vahvimman ja onnellisimman ehdoilla, joita myös riittää vl-liikkeessä. Silloin kun suurperheys onnistuu, vanhemmat ovat vahvoja niin psyykkisesti kuin fyysisestikkin, homma voi olla ihan mielettömän ihanaa, värikylläistä ja rikasta! Sellaisesta itsekin toivoin ja ajattelin saavani kun olin lapsi ja nuori. Elämä opetti toisin. Aika pitkään kuitenkin kestin, ennen kuin ”selkäranka murtui”.
Siltikin perheeni on parasta mitä minulla on <3 <3 <3
Hyvä että asioista keskustellaan, vaikka eihän näihin mitään uutta tule. Samoja asioita on pyöritelty vl-palstoilla jo kohta kymmenisen vuotta 🙂 Siksi sanon jo aika varmuudella, että mitään selkeää lopputulemaa ei ole odotettavissakaan. Perheitä ja perhetilanteita on joka lähtöön, mitään sääntöjä ei voi asiasta tehdä. Edelleenkin peräänkuulutan omantunnon kuuntelemista asiassa. Asia ei kuulu pariskunnan ulkopuolisille ihmisille. He eivät ota vastuuta asiasta, joten eivät voi neuvoakaan mitä tehdä.
TykkääTykkää
Olen seurannut mielenkiinnolla tätä keskustelua. Paljon on ajatuksia mielessäni pyörinyt. Itse olen kasvatusalan ammattilainen. Sitä kautta tiedän paljon lapsen psykologisesta kasvusta ja kehityksen vaiheista. Niistä tarpeista ja haasteista, mitkä kuhunkin vaiheeseen liittyvät. Oma elämäni ja lapsuuteni on ollut olosuhteiltaan haastavaa ja sieltä on jäänyt paljon vaillejäämisen kokemuksia ja traumaa. Itse jouduin elämässäni tilanteeseen, jossa jouduin uskoni ja ”traumaperintöni” kanssa niin suureen ristiriitaan, että vuosia elin itsemurha-ajatusten kanssa. Kun voimani uupuivat ja samalla minulle syntyi useampi lapsi alle kahden vuoden väleillä, jouduin sen tosiasian eteen, että tiedoistani huolimatta, minusta ei ollut vastaamaan lasteni tarpeisiin. Minusta ei löytynyt voimia, ei taitoja, ei kykyä. Uskoni vaati vastaanottamaan lapset ja samanaikaisesti tiesin, että en kyennyt hoitamaan lapsia siten kuin olisi pitänyt heidän psyykkisen kasvunsa ja kehityksensä kannalta. Tämän vuoksi jouduin niin valtavan syyllisyyden taakan alle, että en meinannut sieltä selvitä. Olin epäonnistunut niin uskossani, kun voimia ei ollut ja samalla olin epäonnistunut myös äitinä. Ja kyllä, rakkaan mieheni kanssa pidimme ”lepotaukoja”…lähes vuodenkin mittaisia, mutta erittäin hedelmällisenä jo yksikin rakastelukerta saattoi minut raskaaksi, joten se tie kuljettiin loppuun. Samanaikaisesti myös parisuhteemme kärsi ja etäännyimme toisistamme, kun jouduimme etääntymään myös fyysisesti, jotta en hajoaisi tyystin. Lopulta myös mieheni uupui, kun tätä tilannetta oli jatkunut muutaman lapsen syntymän ja vauva-ajan verran. Kävin terapiassa, käytin mielialalääkkeitä, unilääkkeitä ja koitin urheilla eli keinot, joilla omaa jaksamistani tuettiin, olivat monipuolisesti käytössä. Lopulta jouduin siihen tilanteeseen, että mieleni perukoilla totesin näin: Olen epäonnistunut uskossani, mutta äitinä en ole valmis uhraamaan lapsiani uskolle. Minä olen valmis menemään helvettiin, kuten tämän uskon mukaan joudun, jos en ota kaikkia mahdollisia lapsia vastaan, jotta lasteni ei tarvitse joutua kokemaan maanpäällistä helvettiä. En voinut, en kyennyt ”tuomitsemaan” lapsiani kokemaan samaa, jonka itse olin kokenut lapsuudessani suuressa perheessä, jossa vanhemmat eivät jaksaneet vastata lasten tarpeisiin ja sulkivat silmänsä monelta pahalta asialta. En voi sanoin kuvailla, millaisen kiirastulen läpi kuljin tämän tilanteen eteen. Mitä tunsin sydämessäni, kun koin, että olen tuomittu helvettiin sen vuoksi, että en pysty ottamaan lapsia vastaan ja hylkämään heitä emotionaalisesti. Edelleen en tiedä olenko toiminut oikein. Välillä tunnen, että Jumala näkee minut, tietää voimavarani, tietää lapsuuteni traumat. Että hän Kaikkivaltias on armollinen ja rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen. Heikkouksineni, traumoineni, ahdistuksineni. Että Hän ei vaadi minulta sellaista, mihin en pysty. Että hän ei kyseenalaista oikeuttani rakastavana äitinä olemiseen. Mutta tätä armon ja rakkauden aurinkoa en ole paljon kuullut enkä nähnyt yhteisöni puheissa. Puhe on kovin mustavalkoista. Itsekkyys- ja mukavuudenhalu-tuomioin kyllästettyä. Usein olen lyötynä ja ahdistettuna poistunut kuulijan paikalta. Pahinta oli, kun painajaismaisten vuosieni keskellä istuin äitienpäiväjuhlassa, jossa puhuja saarnasi siitä, kuinka äidit joutuvat synnyttämään lapsia helvetissä, jos eivät ole sitä tehneet täällä ajassa. Ja tämä puhe oli 2010-luvun taitteessa…ei 1970-luvulla. Mietin usein sitä, että onko todellakin niin, että päästäkseni taivaaseen, minun pitää uhrata lapseni, ajaa itseni ja perheeni totaaliseen katastrofiin. Asian kipeyttä ei kukaan, joka ei itse ole sitä kokenut voi ymmärtää. Kohta olen kymmenen vuotta asian kanssa kipuillut…ehkä kipuilen elämäni loppuun asti. Ja voi kuinka paljon taakkaa ja kuormaa tämä asia on tuonutkaan niin itselleni kuin miehelleni ja kuinka suuren hinnan olemme ”maksaneet” parisuhteessamme tästä asiasta. Asia on edelleen elämäni kipeimpiä asioita.
TykkääTykkää
Auringonrakastaja, lämmin virtuaalihalaus sinulle, tuntemattomalle äidille jossakin, joka rohkenit tuoda oman tarinasi keskusteluun. Se välittyy aitona ja rehellisenä. Siitä välittyy todentuntuisesti se, mitä lapsuuden vaillejäämisen trauma merkitsee psyykkisen jaksamisen ja oman vanhemmuuden kannalta. Traumatisoituminen voi jättää hyvin monella tapaa ilmenevät jäljet ihmisen psyykeen. Ihminen ei silloin välttämättä ole yhtä kestävää tekoa kuin turvallisen lapsuuden kokenut. Ihminen tyypillisesti on kuormitukselle ja stressille herkkä, sairastumisaltis. Oma vanhemmuus kasvavassa perheessä tuo terveydellisiä haasteita edellä mainitusta syystä, mutta myös siksi, että oma vanhemmuus nostaa pintaan lapsuuden ehkä ”uinuneet” traumat,, traumamuistot. Voi käydä niin, että kun pitäisi olla äiti lapselle, niin onkin itse täynnä pienen lapsen hätää, mieli kaaoksessa. Traumamuistoihin/kokemuksiin putoaminen vaativan pikkulapsiperhearjen keskellä nielee valtavasti psyykkistä energiaa ja hajottaa kykyä elävään läsnäoloon. Masennus ja ahdistus ovat tyypillisesti läsnä. Sitä ei todella voi moni kuvitella, saati ymmärtää.
Kuvaat hyvin myös sen tuskallisen tunteen, mitä varmasti moni traumataakastaan TIETOINEN kantaa: omille lapsilleen ei voi samaa kärsimystä aiheuttaa. Heitä ei voi hylätä, sillä itse ytimiä myöten tietää kärsimyksen määrän, mitä tästä seuraa.
Kuvailet hyvin elävästi niitä syviä ja vaikeita ristiriitoja (joita usein kantaa mukanaan pitkään), joita tällainen tilanne uskovaiselle tuo. Juuri tätä umpikujakokemusta yritin kuvailla tuolla aikaisemmassa tekstissäni. Sinun kertomuksessasi se sai lukijoille inhimillisen muodon, todentui.
Onnellista on se, että olet tietoinen taakastasi ja hakenut apua itsellesi. Silloin traumaketju sukupolvelta toiselle voi murtua. Voit antaa omille lapsillesi parempaa, kuin kuin mitä itse sait. Kirjoituksestasi välittyy huolenpidon ja välittämisen mieli lapsiasi kohtaan. Yhteiskuntamme tarjoaa mahdollisuuden tarvittaessa pitkäkestoiseenkin traumaterapiaan. Terapiassa voi saada sen, mitä jäi vaille. Jokainen ihminen tarvitsee turvallisen, huoltapitävän ”äidin” kasvuunsa, viimeistään tähän on mahdollisuus psykoterapiassa.
Yhteisön tasolla keskustelulle on syvä tarve. Traagista on, jos hylätyksi tulemisen trauma toistuu rakkaassa yhteisössä.
Sinulle Auringonrakastaja toivon voimia ja Jumalan siunausta ja huolenpitoa elämääsi ja koko perheenne elämään. Jumala voi auttaa ja auttaakin ihmisten kautta. Pidä huoli itsestäsi!
TykkääTykkää
Auringonrakastaja, minäkin haluan kiittää sinua sydäntäsärkevän psalmisi kertomuksesta! Tunsin kertakaikkiaan lukiessani sitä, että olet yksi monista – monista uhreista, joka on joutunut harhaopin alttarille.Samalla koko perheesi. Kaltaisiasi ei ole otettu lukuun, kun on opetettu ehdotonta synnytyspakkoa, eikä ole ollut lupaa kuunnella jaksamistaan.
Sellainen opetus on ollut harhaoppia ja sen ”hedelmää” ovat kaikki, jotka ovat joutuneet sen uhreiksi.
On äärettömän tärkeää, että kaltaisesi uhrit kertovat elämästään ja siitä, millaista on todellisuus, kun väärä ja sydämetön opetus on vallalla.
On myös erittäin tärkeää, että toit esiin, kuinka vielä 2010 vuoden taitteessa seuroissa kuulit puhujan opettavan, että äidit joutuvat helvetissä synnyttämään lapsia.
Voi kamalaa!
Ja sitten vielä luullaan, että harhaoppi on jäänyt sinne hamaan 70-80-luvulle.
Oma viestini sinulle Auringonrakastaja on, että sinä saat ottaa vastaan kaiken avun, mitä tarvitset itsesi ja perheesi hyvinvoinnin tähden – mikään ehkäisykään ei ole kohdallasi kielletty. Jeesus on kantanut raskaimman ristin ja meillä kullakin on vain ihmisen kokoinen – ei enempää.
Rukoilen sinulle vapauttavaa iloa ja runsasta Taivaan Isän siunaamaa kevättä miehesi ja lastesi kanssa – missä lienetkin 🙂
TykkääTykkää
Pysäyttävä kertomus. Yksi monista vastaavista mutta aina silti erilainen. Meissä vl-naisissa (ja miehissäkin) on tuo helvetinpelko istutettuna hyvin syvälle. Uskon että sisimmässään moni kuitenkin tietää että ei ole pakko synnyttää jatkuvasti, uhrata omaa ja perheensä elämää, kaikkea vain sen takia että pääsisimme taivaaseen. Ei se ole oikein. Mutta aika moni joutuu kulkemaan tämän saman tien kuin sinä ennenkuin asia valkenee. Onko Kristus kuollut turhaan tähtemme kun nykyaikanakin nämä vaatimukset uuvuttavat monia perheitä?
Minusta on kamalaa kun käytetään tuota itsekkyys- ja mukavuudenhalukorttia. Olen sitä mieltä että on paljon itsekkäämpää ottaa lapsia vastaan enemmän kuin jaksaa hoitaa.
Usko siihen että olet toiminut oikein. Olet paras mahdollinen äiti olemassaoleville lapsillesi. Kyllä äidin on tunnistettava omat voimavaransa. Toivottavasti parisuhteennekin vielä paranee. Hyvää jatkoa sinulle.
TykkääTykkää
Kiitos ihmeellisen avoimesta ja toisia kunnioittavasta keskustelusta. Kiitos myös äärimmäisen koskettavista psalmeistanne, jotka olette halunneet tämän aiheen ääreltä jakaa.
Olen onnellinen siitä, että blogillasi on Joona niin paljon seuraajia, sillä toiveissa on, että tällainen keskustelu rohkaisee avoimuuteen Siionissa yleisemminkin, myös niissä kasvokkain käytävissä keskusteluissa. Usein sitä nimittäin silottelee ja vaikenee puheissaan tietyistä tabuiksikin luokiteltavista aiheista, vaikka oma omatunto sydämessä huutaisikin vastakkaista näkemystä. Ei vain tunnu helpolta asettua ”leimaamisen” vaaraan. Pelottaa ajatus, että jos minua pidetäänkin harhaanjohtajana ja epäuskoon viettelijänä, kun esitän niin eriävän mielipiteen tai kysymyksen seurakunnan yleiseksi ajatellusta neuvosta tai ohjeesta.
Onneksi rohkeus avoimeen keskusteluun on heräämässä, siitäkin minulla on muutamia hyviä kokemuksia!
Ehkäisy aiheena on siksikin arka, että vuosikymmenten takainen ”pakko”painolasti on yhä keskuudessamme monen taakkana. Ajatellaanpa, että olisimme itse eläneet vaikeina aikoina pakon ja lain alla, ja olisimme ottaneet kaikki lapset hengenvaarallisestikin aina uudestaan ja uudestaan vastaan. Osa äideistä selvisi tästä ja osa ei.
Ne, jotka selvisivät, kokevat varmasti tuskallisena tämän ”jälkeenpäin” pohdinnan ehkäisyn mahdollisuudesta. He ovat olleet koko ikänsä siinä uskonymmärryksessä, että ehkäisy on kuolemansynti ja lastenvastaanottaminen miltei autuuden ehto. Millainen syyllisyys tulee heidän päällensä, jos nyt todetaankin, että lasten (ja äidin) edun vuoksi, voi joissain tilanteissa olla parempi ehkäistä? Toivon, että he kokevat täyden vapauden uskoa edelleenkin niin kuin sydän sanoo oikeimmaksi. Kaikki me yritämme elää ja uskoa parhaan kykymme mukaan – mutta sehän ei ole sitä sinapinsiementä suurempaa.
TykkääTykkää
Olen itse nuori, lestadiolainen perheenäiti. Olemme hyvin onnellisia neljästä pienestä tytöstämme ja parisuhteemme voi tällä hetkellä paremmin kuin koskaan. Hyvinvoinnin eteen tosin on tehty paljon töitä.
Pohdimme jo ennen avioliittoa, miten järjestäisimme perhe-elämämme ja parisuhteemme niin, että pystyisimme tarjoamaan lapsillemme mahdollisimman tasapainoisen ja rakastavan kodin ja toisillemme mahdollisimman kunnioittavan ja rakastavan puolison. Totesimme, että parhaat keinot ovat puhuminen, ongelmien kohtaaminen, anteeksipyytäminen ja -antaminen, arjen rauhoittaminen materiaalista tinkimällä, oman ja yhteisen ajan järjestäminen, kodinhoitoapu sekä ammattiapu aina, kun sille on pienintäkään tarvetta (esimerkiksi neuvolan perheterapeutti ja psykiatrinen sairaanhoitaja ym.)
Näiden hyvinvointikeinojen lisäksi pidimme alusta saakka tärkeänä sitä, että pidämme aina kunkin lapsen syntymän jälkeen yhdynnöistä taukoa siihen saakka, kunnes olemme sekä psyykkisesti että fyysisesti niin toipuneita, että seuraava raskaus olisi meille ennemmin ilo kuin suru.
Ajatuksen taustalla on yksinkertainen näkemys rakkauden kaksoiskäskystä. Jos asetumme ”seuraavan” lapsen asemaan, haluaisimmeko itse syntyä taakaksi vai iloksi. Jos taas asetumme jo olemassaolevien lasten asemaan, haluaisimmeko itsellemme (liian) väsyneet ja kovakouraiset vanhemmat, vai ehjät ja rakkaudenosoituksiin kykenevät vanhemmat.
Koen että nämä ”tauolliset” avioelämän vaiheet ovat olleet erilaisuudessaan rikkaita ja positiivisia kokemuksia. En tiedä, mitä kristillisyydessä ajatellaan avioelämän moninaisuudesta ja esimerkiksi suorilla sanoilla sanottuna käsin hyväilystä, mutta me olemme kokeneet sen kauniina rakkaudenosoittamisena. Arvelisin, että rakkauselämästä keskusteleminen puolison kanssa on avoimessakin parisuhteessa melko haastavaa. Se on kuitenkin rakentavaa ja ymmärrystä kasvattavaa.
Korostan vielä, että kuten aiemmin on tullut esille, on henkilökohtainen ja parikohtainen asia, kuinka hyvin pidättäytyminen voi ylipäätään onnistua ja toimia.
Toisenlaisenkin esimerkin kuulin nuorelta äidiltä, joka oli aviomiehensä kanssa joutumassa parin pienen lapsensa kanssa suureen väsymys-, ahdistus- ja kovakouraisuusahdinkoon. He päätyivät pitkien pohdintojen jälkeen käyttämään ehkäisyä noin vuoden ajan. Tämä nuori äiti kertoi avioelämän ja rakkauden puhjenneen ennennäkemättömään kukkaan.
Kun huolet ja ahdinko yksi toisensa jälkeen selvisivät ja hävisivät elämästä, he totesivat eräänä päivänä, ettei perheen hyvinvointi ole enää ehkäisystä kiinni. Nyt he odottavat onnellisina seuraavaa lastaan.
TykkääTykkää
Vielä yksi pohdinta.
En voi vielä olla ihmettelemättä, miksi ehkäisyn niin sanottua vapauttamista omantunnon asiaksi niin kovasti pelätään. On tietysti totta, että moni tapauskovainen varmasti riemastuisi kuullessaan, että ehkäisy voisikin tulla kysymykseen, ja liukuisi tapoinensa kauas kristillisistä tavoista.
Selvemmin sanoakseni, jos joku on lestadiolainen vain yhteisöön ja sen tapoihin tottuneena, hän hyvin todennäköisesti käyttäisi ehkäisyä ”väärin”, ja ajautuisi itsekkäisiin ja hedonistisiin elämäntapoihin joko ilman lapsia tai vain muutaman lapsen kera.
MUTTA, onko se yhtään huonompi vaihtoehto kuin jatkaa tapauskovaista elämäänsä ehkäisemättä, suuren, kenties pahoinvoivan lapsikatraan kera? Jos kyseessä ei ole elävällä, omakohtaisella uskolla tehty valinta, tämä ihminen todennäköisesti kuormittuu ja katkeroituu pahasti, mistä maksavat viime kädessä ainakin lapset. Juuri ne, joita Jeesus käski meidän eniten vaalia.
Eli voi olla, että ehkäisyn ”vapauttaminen” aiheuttaisi ns. lapsettomuutta, mutta en ymmärrä, miten se voisi olla vaaraksi itse uskovaisten yhteisölle. Ehkä lestadiolaisia olisi määrällisesti vähemmän, mutta laadullisesti uskoltaan omakohtaisempia ja elävämpiä. Itse kokisin sen vahvuutena.
Kyllä me saamme luottaa siihen, että elävä usko sydämessämme ja omassatunnossamme ohjaa meitä oikeisiin valintoihin. Meidän tulee vain hoitaa ja ruokkia uskoamme ja omaatuntoamme niin, että ne pysyvät elävinä. Ja jos lankeemuksia tässäkin asiassa tulee, niin valvova omatunto kyllä huomauttaa niistä, ja saamme pestä synnit pois evankeliumin armovedellä.
Eihän alkoholissakaan itse alkoholi ole paha ja synnillinen asia (mehän käymme ehtoolliselle viiniä nauttien), vaan se meno ja turmelus, joka sen käytöstä helposti seuraa. Siksi olemme ehtoollisia lukuunottamatta täysraittiuden kannattajia. Samoin näkisin ehkäisyasiankin. Ehkäisy ei ole se synti itsessään, vaan se meno, joka siitä helposti seuraa. Tässäkin tulee siis valvoa ja rukoilla lakkaamatta.
Itse koen nimenomaan siunauksena senkin, että ehkäisy on olemassaoleva vaihtoehto. Koen niin, että jaksan paljon paremmin ja onnellisemmin ottaa lapsia vastaan ja hoivata heitä, kun tiedän, että tällainenkin mahdollisuus on olemassa. Ei sillä, että haluaisin sitä välttämättä koskaan elämässäni käyttää. Niin ehkäisyasiassa kuin muissakin elämään liittyvissä kysymyksissä haluan ensisijaisesti säilyttää uskon ja rakkauden – niin Jumalaan kuin lapsiin ja puolisoonkin.
Vielä teologisena pohdintana haluaisin kysyä, mitä ajattelette kehitysvammaisten avioliitoista ja lastensaannista? Itse olen siinä käsityksessä, että uskovaiset ns. neuvovat kehitysvammaisia olemaan menemättä naimisiin, jotteivät he saisi lapsia. Minusta siinä asetutaan tässä ”luomistyön jatke” -ajatuksessa vähän sivuraiteille, jos kuitenkin fundamentalistisesti ajatellaan, että kaikki mahdolliset lapset olisi hyvä synnyttää maailmaan.
Fundamentalismista puheenollen, seuraava esimerkki puhukoon puolestaan: Amerikassa on uskonlahko, joka kieltäytyy kaikesta lääketieteellisestä avusta, koska he ajattelevat että Jumala on elämän ja kuoleman herra. Ihmisillä ei siis heidän nähden ole oikeutta puuttua elämän ja kuoleman kysymyksiin ja puuttua luomistyöhön parantamalla ”ihmiskonstein” sairauksia ym. Kun siis vaikka lapsi perheessä sairastuu, uskovaiset kokoontuvat sairaan ympärille ja rukoilevat Jumalalta apua. Jos lapsi parantuu, se on Jumalan tahto, jos ei, hänen aikansa oli Jumalan silmissä täysi.
Nyt kello näyttää yli puoliyötä ja hoputtaa tätä perheenäitiä unten maille lepäämään. Kiitos kaikille teille sydämenne avanneille ja toivon keskusteluille edelleen arvonsa mukaista osanottoa. On ollut ilo seurata näin rakentavaa vuoropuhelua!
TykkääTykkää
Kiitos Saaralle avoimista ja rehellisistä kommenteista.
Kysyit:
”En voi vielä olla ihmettelemättä, miksi ehkäisyn niin sanottua vapauttamista omantunnon asiaksi niin kovasti pelätään.”
Minusta käsite ”vapaa omantunnon asia” ymmärretään hiukan väärin, jos sen ajatellaan tarkoittavan asiaa, josta ei opeteta tai neuvota mitään.
Raamatun valossa yksi Kristuksen seurakunnan tärkeistä tehtävistä on neuvoa, miten elää oikein ja varoittaa väärästä. Muun muassa sitä varten meille on annettu Jumalan sana ja Pyhä Henki.
Neuvomista ei kannata ajatella joksikin ulkopuolelta tulevaksi vaatimukseksi, painostukseksi ja uhkailuksi. Ehkä vuosikymmenten takainen painolasti saa meidät näkemään sen sellaisena.
Neuvominen on minusta sitä, että me Jumalan perheenä yhdessä, vapaaehtoisesti pohdimme sitä, mikä on oikein ja väärin, mihin omatunto meitä kehottaa. Neuvojen noudattaminen jää kuitenkin aina lopulta itse kunkin omantunnon asiaksi.
Halutessani minäkin voisin varmasti käyttää täällä Helsingissä asuessani alkoholia niin paljon kuin huvittaa ilman, että muut uskovaiset sitä huomaisivat. En kuitenkaan halua, koska omatuntoni vastaa vapaaehtoisesti aamenta sille neuvolle, jonka seurakunta on tästä asiasta minulle antanut. Näen, että se on hyvä neuvo.
Sama pätee kaikkiin muihinkin neuvoihin: On lopulta itse kunkin vapaa omantunnon asia, noudattaako niitä vai ei. Neuvoihin kannattaa kuitenkin suhtautua, ei orjan pelolla, mutta kuitenkin kunnioittavalla myöntymisen asenteella.
Olet äiti, ja lapsesi kasvavat jossain vaiheessa murrosikään. Silloin he tarvitsevat monessa asiassa Sinulta paljon neuvoja. Neuvoessasi heitä et kuitenkaan varmastikaan halua pakottaa, painostaa tai uhkailla heitä. Se ei ole järkevääkään, koska älykkäät teinit osaavat kyllä halutessaan tehdä monenlaista ilman, että vanhemmat tietävät siitä mitään. Niinpä Sinun täytyy vain toivoa, että lapsesi suhtautuvat neuvoihisi kunnioittavalla myöntymisen asenteella, että he huomaavat sen hyvän, mitä ne sisältävät ja ottavat omaksi omantunnon asiakseen noudattaa niitä.
Tällä tavoin neuvomisen käsitettä ei tarvitse ajatella mitenkään vastakkaisena omantunnon vapaudelle. Ne voi aivan hyvin sovittaa yhteen.
Terveessä, hyvinvoivassa perheessä annetaan runsaasti neuvoja, mutta siellä vallitsee samalla ajattelemisen ja keskustelemisen vapaus. Tällainen on minusta myös Jumalan perhe, Jumalan seurakunta.
TykkääTykkää
Kiitos aiheellisesta ja viisaasta vastauksesta. Näin juuri minäkin uskon, että Pyhä henki ohjaa ja opastaa myös seurakunnan (ei pelkästään omantunnon) kautta.
Pahoittelut vielä, kun tuli laitettua kaikki kommentit erillisinä keskusteluina – ja niin pitkinä puheenvuoroina. Kirjoittaminen ja mielipiteiden ilmaisu on kyllä minulla verissä, mutta kirjoitusten pelkistäminen teettää työtä.
Rinnastit kauniisti seurakunnan ja äidin ääneen. Tähän tulokseen olemme mieheni kanssa tulleet monessa keskustelussa. Äidin neuvothan tuppaavat olemaan joskus jopa ärsyttäviä kaikessa yksinkertaisuudessaan (”laita lakki päähän, ettet kylmety” tai ”tule sitten ennen puoltayötä kotiin, ettei tule turhia kiusauksia ja jaksat herätäkin ihmisten aikoihin.”) Ja kuitenkin ne ovat niin tärkeitä.
Nuorihan ottaa joka tapauksessa harha-askeleen jos toisenkin, mutta kuitenkin äidin lempeä ääni ohjaa oikeaan suuntaan. Näin ajattelen uskonasioissakin olevan.
Olen siis samaa mieltä siitä, että neuvoja saa ja pitääkin olla varsinkin vaikeista aiheista. Ihmisyys vain tulee joskus vastaan niin neuvoja antaessa kuin vastaanottaessakin. Siitä kai pääasiassa tämä seurakunnan olemuksen vaikeus.
TykkääTykkää
Saara, kiitos sinulle hyvistä pohdinnoistasi! Edustat täällä nuorempaa äitipolvea ja heidän ajatteluaan. Sinulla ja miehelläsi on terve suhtautuminen syntyvyysasiaan.
Kunpa mekin olisimme voineet ajatella aikanaan samoin. Ei voinut. Se aika oli kristillisyydessämme toisenlaista, kuten varmasti olet kuullut. Sillä on valitettavasti edelleen seurauksensa. Siksi on hyvin tärkeää puhua näistä asioista.
Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi 🙂
TykkääTykkää
”Minusta käsite ”vapaa omantunnon asia” ymmärretään hiukan väärin, jos sen ajatellaan tarkoittavan asiaa, josta ei opeteta tai neuvota mitään.”
Kyllä opetettiin ja kyllä neuvottiin ja kyllä vahdittiin toisiaan, kuinka niitä opetuksia ja neuvoja noudatetaan.
Auringonrakastajahan kertoi, että ei ole kauan, kun eräs puhuja saarnassaan vielä uhkaili, kuinka äidit joutuvat helvetissä synnyttämään, jos ehkäisevät.
Ei ole ihme, jos omantunnon vapaus tässä asiassa vaivaa.
Neuvoja ja ohjeita annettiin vuosikymmeniä sillä tavalla, että omantunnon vapautta ei lapsiasiassa ollut.
Minusta olisi hyvä, jos tätä ongelman ydintä lähdettäisiin avaamaan selkeämmin aivan SRK:n taholta ja rehellisesti tunnustaa, kuinka väärin on aiemmin tehty orjuuttamalla uskovaisten omiatuntoja lapsiasiassa.
”En voi vielä olla ihmettelemättä, miksi ehkäisyn niin sanottua vapauttamista omantunnon asiaksi niin kovasti pelätään.”
Tuo Saaran lause on asian ydin.
TykkääTykkää
Päivitysilmoitus: Hulluinhuonelainen
Päivitysilmoitus: Kaikella on määräaikansa – tämän blogin toistaiseksi viimeinen kirjoitus – Hulluinhuonelainen