Jumalan seurakunnan itsekritiikki

Joona Korteniemi
Seurakunnan tehtävä pelastushistoriassa

Seurakunnan välttämättömyys on Uuden testamentin valossa selviö. Apostolien kirjeissä uskovien yhteisöä luonnehditaan muun muassa ”Kristuksen ruumiiksi” (Room.7:4; 12:5; 1.Kor.12; Ef.1:23; Ef.4; Kol.1) ja ”Jumalan huoneeksi” (1.Kor.3:16-17; 2.Kor.6:16-17; Ef.2:20-22;Hepr.3:6). Evankeliumeissa Kristus valtuuttaa seuraajansa puhumaan hänen nimissään ja toteaa, että joka ottaa vastaan heidät, ottaa vastaan hänet (Luuk.10:16; Joh.20:23; Matt.10:40; Joh.13:20).

Taustalla oleva ajatus on ilmeisesti se, että uskovissa asuvan Pyhän Hengen kautta seurakunta on Jumalan pelastavan läsnäolon ”paikka” maailman keskellä.Jumala kohdataan seurakunnassa ja seurakunnan kautta. Kristuksessa Jumala tuli ihmiseksi ja seurakunta Kristuksen ruumiina on tämän ihmiseksi tulemisen, inkarnaation ”jatke”. Tämä uskovien yhteisön olemus ja tehtävä ilmaistaan selkeästi Siionin laulun 205 kolmannessa säkeistössä: ”Ja itse kirkkaana Hengessään on valon majaansa tuonut, näin vielä aikaamme pimeään on kirkkaana alttarin luonut.”

Kristuksen seurakunta on siis jotain paljon enemmän kuin vain samoin uskovien vertaistukiryhmä. Sillä on pelastushistoriassa kosmiset ja metafyysiset mittasuhteet saavuttava rooli. Paavali ilmaisee seurakunnan mysteerin kauniisti: ”Kristuksen kuolemassa te hänen ruumiinsa jäseninä olette kuolleet vapaiksi laista ja kuulutte nyt toiselle, hänelle joka on herätetty kuolleista.” (Room. 7:4)

Seurakunnan itsekritiikin välttämättömyys

Toisaalta on välttämätöntä huomata, että yksi Raamatun kantavista teemoista on Jumalan kansan, uskoa tunnustavien yhteisön kritisoiminen. Tämä ei poista edellä kuvattua seurakunnan välttämätöntä roolia mutta tuo siihen lisäulottuvuuden.Vanha testamentti Mooseksen kirjoista pienimpiin profeettoihin kuvaa yhä uudelleen ja uudelleen, miten valittu kansa on tottelematon Jumalalleen, miten sen keskellä rehottavat epäoikeudenmukaisuus, ahneus, pinnallisuus, kaksinaismoralismi ja epäjumalanpalvelus. Keskeinen syy kauhealle tilanteelle on se, että Israelin kansaa vaivasi hengellinen ja yhteisöllinen narsismi, se piti itsestäänselvyytenä omaa asemaansa Jumalan kansana:

Älkää luottako valheen puhujiin, jotka hokemalla hokevat: ’Tämä on Herran temppeli, Herran temppeli, Herran temppeli!’ Kääntykää vihdoin oikealle tielle ja tehkää hyvää, kohdelkaa aina oikeudenmukaisesti toisianne. — Mutta te luotatte valheellisiin hokemiin. Eivät ne teitä auta

Jer.7:4-5, 8

Lahjuksia vastaan tämän kaupungin päämiehet jakavat oikeutta, palkasta sen papit opettavat, maksusta sen profeetat ennustavat. Kuitenkin he muka luottavat Herraan ja sanovat: ”Herra on meidän keskellämme. Onnettomuus ei voi kohdata meitä!

Miika 3:11

Paradoksaalisesti Israelin ja Juudan kansa menetti siis asemansa Jumalan kansana, koska se piti sitä itsestään selvänä. Jos se olisi nöyrtynyt sekä suostunut hengelliseen ja moraaliseen itsekritiikkiin, se olisi säilynyt todellisena Jumalan kansa, jolle lupaukset kuuluvat.

Sama teema jatkuu Uudessa testamentissa. Evankeliumien kantavia ajatuksia on yhtäältä se, että valittu kansa ei ota vastaan heille lähetettyä Messiasta, koska se pitää selviönä että ”me olemme oikeita Abrahamin lapsia” (Matt. 3:9). Toisaalta Jeesuksen seuraajatkaan eivät ymmärrä häntä oikein vaan riitelevät johtopaikoista (Luuk.9:46), kerskuvat typerästi (Mark.14:29) ja hädän hetkellä hylkäävät hänet (Mark.14:50).

Uskovaisiin kohdistuva kritiikki jatkuu apostolien kirjeissä. Korinttilaiskirjeissä Paavali nuhtelee kristittyjä menestysteologian omaksumisesta, Galatalaiskirjeesä puolestaan omavanhurskaudesta, yrityksestä saavuttaa pelastus ”lain teoilla”. Heprealaiskirjeen kirjoittanut apostoli nuhtelee kirjeen vastaanottajia uskonelämän veltostumisesta (Hepr.5:11-14). Jaakobin kirjeen teräväsanaisen kritiikin teemoja ovat puolestaan kristittyjen keskuudessa näkyvä kaksinaismoralismi, maailmallisuus, keskinäiset riidat, köyhien syrjiminen ja väärä itsevarmuus. Johannes muistuttaa kirjeessään: ”Lapseni, älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa.” (1.Joh.3:18) Ilmestyskirjan seitsemästä seurakunnasta viisi saa tiukkasanaiset nuhteet.

Yhteenvetoa itsekritiikistä

Yhteenvetona voi sanoa, että Raamatun valossa jatkuvan yhteisöllisen itsekritiikin tulisi olla olennainen osa Jumalan seurakunnan elämää. Kuten Paavali nuhdekirjeessään kehottaa korinttilaisia: ”Tutkikaa itseänne, oletteko uskossa. Pankaa itsenne koetteelle. Ettekö huomaa, että Jeesus Kristus on teidän keskellänne? Ellei niin ole, ette selviydy koetuksesta.”( 2.Kor.13:5)

Itsekritiikki on välttämätöntä, jotta seurakunta säilyy todellisena Jumalan seurakuntana. Jumala ei siedä ylpeyttä, hän voi ottaa ”kynttilänjalkansa” meiltä pois ja siirtää sen jonnekin muualle (Ilm.2:5). Seurakunta, joka pitää oikeassa oloaan itsestään selvänä, on suurimmassa vaarassa menettää sen. Seurakunta, joka suostuu tutkimaan itseään, arviomaan Jumalan sanan valossa, näkyvätkö siinä oikean seurakunnan tuntomerkit, säilyy elävänä Kristuksen seurakuntana. Tämä lienee myös Lutherin aloittaman uskonpuhdistuksen opetus meille. Onneksi kristillisyydessämme on jo alkanut näkyä hienoja merkkejä kyvystä tällaiseen. Yhtenä hyvin positiivisena esimerkkinä mainitsen puhujainkokouksessa 28.12.2013 pidetyn alustuksen.

Yhteisöllinen kiusaaminen Raamatussa

Yhtenä epäkohdista, joista Jumalan kansa saa Raamatussa tiukat nuhteet, voi mainita yhteisöllisen kiusaamisen. Se näkyy niin Vanhassa kuin Uudessa testamentissa. Esimerkkinä nostan psalmin 55, joka on selvästi kiusatun ihmisen rukous.

Kiusattu kuvaa tuskaansa:

”Sydän hakkaa rinnassani, kuoleman kauhut hyökkäävät kimppuuni. Pelko vavisuttaa sisintäni, kauhu saartaa minut. Jos saisin kyyhkysen siivet, lähtisin lentoon, etsisin lepopaikan. Pakenisin kauas, majailisin autiomaassa. (sela) Kiiruhtaisin turvapaikkaan, suojaan myrskytuulelta.

Herra, saata heidät sekasortoon, sekoita heidän neuvonpitonsa. Joka päivä minun täytyy katsella kaupungissa riitaa ja väkivaltaa. Ne kiertävät kaupunkia yötä päivää, väijyvät sen muureilla. Vääryys ja tuho asuvat sen sisällä, turmelus sen keskellä, sorto ja petos vallitsevat sen toreilla.” (jakeet 4-11)

Kiusattu kuvaa hämmennystään ja ahdistustaan siitä, että kiusaaja on Jumalan kansan jäsen:

”Jos vihollinen herjaisi minua, sen kyllä kestäisin. Jos vihamies nöyryyttäisi minua, minä voisin piiloutua. Mutta sinä olet kaltaiseni, ystäväni ja uskottuni. Ystävinä vaelsimme yhdessä Jumalan huoneeseen.” (jakeet 12-14)

Kiusatun asenne piinaajiaan kohtaan ei vaikuta hirveän ”rakentavalta”:

”Kuolema periköön heidät, menkööt he elävinä alas tuonelaan! Heidän asuinsijansa ovat pahuutta täynnä.” (jae 15)

Ehkä Pyhä Henki on päästänyt tämän jakeen mukaan Pyhään Raamattuun osoittaakseen, että rikotulla ihmisellä on lupa myös negatiivisiin tunteisiin. Jeesus kehottaa antamaan anteeksi vihamiehillekin, mutta siihen kypsyminen voi vaatia aikaa.

Toisena esimerkkinä kiusaamisesta nostan nuhteet, jotka Jaakob kirjeessään antaa oman aikansa kristityille heidän keskuudessaan tapahtuvasta köyhien syrjinnästä:

”Veljeni, te jotka uskotte meidän Herraamme Jeesukseen Kristukseen, kirkkauden Herraan, älkää erotelko ihmisiä. Jos teidän kokoukseenne tulee mies, jolla on kultasormus sormessaan ja hieno puku yllään, sekä samalla kertaa köyhä nuhruisissa vaatteissaan, niin ettekö vain osoitakin huomiotanne tuolle hienosti pukeutuneelle ja sano hänelle: ’Istu tähän, tässä on hyvä paikka’? Köyhälle te sen sijaan sanotte: ’Seiso sinä tuossa’, tai: ’Istu tähän lattialle jalkojeni viereen.’

Ettekö te silloin syyllisty erotteluun omassa keskuudessanne? Eikö teistä ole tullut tuomareita, jotka tuomitsevat väärin perustein? Kuulkaa, rakkaat veljeni! Onhan Jumala valinnut juuri maailman silmissä köyhät olemaan uskossa rikkaat ja perimään valtakunnan, jonka Jumala on luvannut häntä rakastaville. Mutta te häpäisette köyhän.

Eivätkö juuri rikkaat sorra teitä ja raahaa teitä oikeuden eteen?  Eivätkö juuri he herjaa sitä jaloa nimeä, joka on lausuttu teidän ylitsenne? Jos te noudatatte lain kuningaskäskyä niin kuin se Raamatussa on: ’Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi’, te teette oikein. Mutta jos te erottelette ihmisiä, te teette syntiä, ja laki osoittaa teidät rikkojiksi.” (Jaak.2:1-9)

Mitä opimme?

Huomaamme, että Raamatun syntyprosessia ohjannut Pyhä Henki on päästänyt kirjoitettuun Jumalan sanaan valtavan määrän kuvauksia uskovaisten erehdyksistä. Koko ihmiskunta voi tänäkin päivänä lukea, kuinka Israelin kansa niskoitteli autiomaassa, kuinka Daavid lankesi huoruuden ja murhan synteihin, kuinka Pietari kielsi Jeesuksen, kuinka Tuomas epäili ja kuinka Paavali joutui Antiokiassa julkisesti nuhtelemaan Pietaria tekopyhyydestä (Gal. 2:11). Jos Pyhä Henki on erehdysten ja ongelmien suhteen näin avomielinen, varmaan meidänkään ei kannata pelätä niiden avointa käsittelemistä.

Sen ei tarvitse merkitä eikä se saa merkitä maailmaan mukautumista. Se ei ole merkinnyt sitä aiemminkaan. Jaakob, joka aikoinaan nuhteli oman aikansa uskovaisia köyhien sortamisesta, varoittaa myös: ”Te uskottomat! Ettekö tiedä, että rakkaus maailmaan on vihaa Jumalaa kohtaan? Joka tahtoo olla maailman ystävä, asettuu Jumalan viholliseksi.” (Jaak. 4:4)Lue myös: Vielä seurakunnan itsekritiikistä

35 kommenttia artikkeliin ”Jumalan seurakunnan itsekritiikki

  1. Kiitos hienosta kirjoituksesta! Seurakunnalla on välttämätön tehtävä ja tunnustammehan uskontunnustuksessakin sen olemassa olon Pyhän hengen vaikuttamana. Aina on syytä kirkastaa seurakunnan tärkeää tehtävää, joka on olla lasaretti uskoville, mutta ennen kaikkea viedä totuus kaikille luoduille. 

    Usko ja ”uskonelämä” kytkeytyy monesti liikaa seurakuntaelämään. Paljastavaa tässä mielessä on puhetapa, jolla kuvaamme uskon lahjan saamista tai sen menettämistä. 

    A löysi ”Jumalan valtakunnan”, on kyllä raittiista sanottu ja ihan yleisesti käytetty sanonta. 

    A sai uskon Kristukseen, kuulostaa meidän korvaan ylihengelliseltä ja vähintäänkin ”omavanhurskaalta”. 

    B luopui ”Jumalan valtakunnasta”, on raitis ja aivan yleisesti käytetty sanonta. 

    B luopui Kristuksesta, kuulostaisi erittäinen oudolta!

    Tykkää

  2. Osuvia nuo Sinun esimerkkisi.

    Seurakunnalla on tärkeä ja välttämätön tehtävä johdattaa ihmisiä Kristuksen tuntemiseen. Sitä ei saa vähätellä. Toisaalta, jollei seurakunta johdata ihmisiä nimenomaan tuntemaan Kristusta omana Vapahtajanaan, se on vaarassa menettää asemansa oikeana, elävänä seurakuntana.

    Seurakunnan tärkeä tehtävä avautuu Kristuksesta käsin. Ilman Kristusta, seurakuntaruumiin Päätä, seurakunta on kuollut ruumis.

    Jumalan valtakunta on kaunis, raamatullinen ilmaus, jota Jeesus itse käyttää paljon evankeliumeissa. Siksi ainakin minulle sopii hyvin, että sitä käytetään runsaasti seurapuheissa ja arjessakin.

    Tärkeää on vain, että ”valtakunta” ei samaistu mihinkään näkyvään organisaatioon tai sosiaaliseen yhteisöön. Jos näin käy, valtakunta- ja seurakuntakeskeisyys voi alkaa passivoida ja surkastuttaa ihmisten omakohtaista uskonelämää. Voi syntyä kuva, että taivaaseen pääsee hengailemalla vanhoillislestadiolaisten porukoissa. Se on erittäin vaarallista.

    Rauhanyhdistys.fi:ssä Jumalan valtakunta määritellään hyvin:

    ”JUMALAN VALTAKUNNAN voi löytää maan päältä. Se on uskonvanhurskauden, rauhan ja ilon omistamista Pyhässä Hengessä.”

    Niinpä kun julistamme Jumalan valtakuntaa, meidän tulee julistaa uskonvanhurskautta Kristuksessa sekä sitä rauhaa ja iloa, jota me saamme omistaa Pyhässä Hengessä.

    Tykkää

  3. ”Seurakunta, joka suostuu tutkimaan itseään, arviomaan Jumalan sanan valossa, näkyvätkö siinä oikean seurakunnan tuntomerkit, säilyy elävänä Kristuksen seurakuntana.”

    Itseään tutkimalla ei kukaan tule autuaaksi. Autuaaksi tullaan vain ja ainoastaan uskon kautta. Uskon hedelmien etsiminen ei liene hedelmällinen lähtökohta uskon tiellä. Parempi lienee uskoa synti syntinä anteeksi ja elää vapaana Jumalan lapsena, ja jättää rikkauksien antaminen sille kuka on rikas, ja tyytyä itse köyhäksi.

    Ymmärrän kyllä, että jatkuvan kritiikin kohteeksi jouduttaessa uskovainen helposti kääntää katseensa omaan vaellukseensa. Kuitenkin uskomassa pysytään kun katsotaan ”ylennettyyn käärmeeseen” kuten erämaavaelluksen aikana, eli Herraan Jeesukseen meidän vapahtajaamme.

    Tykkää

  4. Ensimmäiseksi on huomattava, että Raamattu kehottaa uskovaista tutkimaan itseään:

    ”Tutkikaa itseänne, oletteko uskossa. Pankaa itsenne koetteelle. Ettekö huomaa, että Jeesus Kristus on teidän keskellänne? Ellei niin ole, ette selviydy koetuksesta.”( 2.Kor.13:5)

    ”Jokaisen on tutkittava itseään, ennen kuin syö tätä leipää ja juo tästä maljasta. — Jos me itse tutkisimme itseämme, emme joutuisi tuomittaviksi.” (1.Kor.11:28,31)

    Kun Raamattu on meille uskon ja elämän ylin ohje, sen, mitä se sanoo, tulisi kaiketi olla meille ratkaisevaa asiassa kuin asiassa. Tämän pohjalta on vaikea väittää, ettei itsensä tutkimista lainkaan tarvittaisi.

    Olen kuitenkin samaa mieltä siitä, että emme pelastu itseämme tutkimallakaan vaan ainoastaan turvautumalla Kristukseen elävällä uskolla. Miten tämän voisi sovittaa yhteen sen kanssa, että Raamattu kuitenkin ohjaa itsetutkiskeluun?

    Ehkäpä esimerkiksi siten, että itsensä tutkimista ei tarvita autuuden ehtona uskon lisäksi, mutta se auttaa uskossa säilymisessä. Kun uskovainen tutkii itseään, hän huomaa oman perinpohjaisen syntisyytensä. Tämä ajaa hänet turvautumaan syntisenä syntisten Vapahtajaan.

    Juuri itsensä tutkimisen kautta uskovainen voi huomata itsensä niin köyhäksi, että joutuu jättämään rikkauksien antamisen sille, joka on rikas.

    Jos emme oikealla tavalla tutki itseämme, meiltä voi kadota ymmärrys omasta syntisyydestämme ja sen myötä emme enää pohjimmiltamme koe tarvitsevamme armoakaan. Tämä on nähdäkseni totta niin yksittäisen uskovaisen kuin uskovien yhteisönkin tasolla.

    Asia erikseen on sitten yliherkkä omatunto, joka voi johtaa ahdistuneeseen ”itsensä kaivamiseen” ja loputtomaan ripittäytymiskierteeseen. Sitä en itsensä tutkimisella tarkoita, sellaiseen en halua ketään ajaa.

    Tykkää

  5. Eikö Joonan pääpointti ollut se, että seurakunnan tulee tutkia itseään ja kyetä itsekritiikkiin. Hänen ansiokas vastauksensa tosin kohteliaasti selvensi myös tuota yksittäisen kristityn itsetutkisteluasiaa, mistä kiitos. – Kiitos myös postauksesta, tärkeästä ja (aina) ajankohtaisesta.

    Tykkää

  6. Jos ymmärsin oikein, myös Kristuksen seurakunta voi erehtyä. Sen tunnustaminen ei ole lainkaan niin vaarallista kuin moraalinen hybris ja hengellisen itsekritiikin puute. Mutta kohtuudella.

    Kiusaaminen on nimenomaan ryhmäilmiö. Voi melkein varmasti sanoa: missä yhteisö, siellä kiusaaminen. Vaikuttaa siltä,että Raamatun kirjoittajien kynää ohjannut Pyhä Henki lienee halunnut tästä varoittaa.

    Tykkää

  7. Tuo kysymys seurakunnan erehtymättömyydestä/erehtyvyydestä on kiinnostava. Siitä pitäisi kirjoittaa joskus. Siitä oli ehkä tärkein keskustelukysymys SRK:n puhujainkokouksessa 28.12.2012.

    Lyhyesti kiteyttäen:

    Mielestäni Kristuksen seurakunta on siinä mielessä erehtymätön, että se tulee säilymään tuomiopäivään saakka. Jeesus lupasi opetuslapsilleen: ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun saakka” (Matt. 28:20). Jotta tämä lupaus olisi mielekäs, maan päällä täytyy olla kaikki päivät myös todellisia opetuslapsia, joiden kanssa Jeesus on. Ei voi tulla sellaista hetkeä, että elävä seurakunta olisi kokonaan hävinnyt maan päältä.

    Tästä ei voi kuitenkaan vetää sellaista johtopäätöstä, että näkyvän vanhoillislestadiolaisen yhteisön enemmistö, puhujainkokous, SRK:n vuosikokous, SRK:n johtokunta/työvaliokunta, Päivämies-lehti tms. olisi erehtymätön. Tällaiseen johtopäätökseen Jumalan sana ei nähdäkseni anna valtuutusta.

    Ei myöskään sellaiseen, että elävä seurakunta säilyisi tuomiopäivään saakka vanhoillislestadiolaisuudessa. Toivon ja rukoilen, että se säilyy, mutta Jumalan sana ei anna valtuuksia luvata sellaista.

    Siksi oppia seurakunnan erehtymättömyydestä ei saisi missään nimessä käyttää ihmisten omakohtaisen uskonelämän passivoimiseen. Sen sijaan ihmisiä tulisi kehottaa valvomiseen, Jumalan sanan tutkimiseen, uskonasioista keskustelemiseen ja myös oikeanlaiseen kriittisyyteen, jotta he säilyisivät loppuun saakka, ei ainoastaan näkyvän yhteisön vaan myös todellisen, elävän Kristuksen seurakunnan jäseninä.

    Tämä todellinen seurakunta, joka säilyy tuomiopäivään saakka ja on siinä mielessä erehtymätön on siis Pyhän Hengen saaneiden ihmisten sydänten yhteys. Ja siinä säilytään turvautumalla elävällä sydämen uskolla Kristukseen omana Vapahtajana, ei mitenkään muuten.

    Tykkää

  8. Joona, suuret kiitokset tästä uusimmasta, todella hyvästä, tervetulleesta ja raamattuperusteisesta kirjoituksestasi! Ihailen myös rohkeuttasi nostaa esiin tätä kristillisyyttämme vaivaavaa ongelmaa.

    MIksi?

    Siksi, että samaa yrittäneet ovat saaneet SRK:n taholta todella huonon kohtelun ja olet varmasti tiennyt sen.

    Eli puheena oleva aihe on meidän kristillisyydessämme yhteinen, meitä kaikkia koskeva. Sen keskiössä on kuitenkin SRK, koska sen johdolla ja siunaamana harhaoppi/opit on saanut myrkyttää toimintaamme. Toisinsanoen, olemme SRK:n vaatimuksesta joutuneet toimimaan harhaopin ehdoilla.

    Hoitokokouskäytäntö ,henkiopit, toistensa vaellusten jatkuva arviointi ja sieluntilojen epäily, ylimielinen, torjuva ja halventava suhtautuminen epäuskoisiin ja uskosta luopuneisiin, uupumiseen asti ja jopa henkensä kaupalla synnyttämistä vaatiminen – siinä lyhykäisesti mielestäni keskeisimmät asiat, jotka ovat olleet taakkanamme 70-80-luvulta asti.

    Niistä ei ole ollut lupa kritisoida tai asettaa kyseenalaiseksi, joutumatta ”käsittelyyn”.

    Eli SRK – johtomme – otti itselleen silloin ”erehtymättömän Jumalanvaltakunnan” auktoriteetin ja roolin ja vaati kaikessa toiminnassa itselleen ehdotonta kuuliaisuutta. Oli tapana sanoa, että Jumalan valtakunta ei erehdy. Siksi kaikki kritiikki tai jopa kysyminen oli nousemista Jumalan valtakuntaa vastaan.

    Tämä on paljas totuus.

    Suuri paradoksi on, että Jumala on voinut silti puhua ja vaikuttaa keskellämme myös oman Henkensä kautta – rinnakkain tämän väärän opin kanssa – mutta sille alisteisena.

    Näin minä ymmärrän. Miten te toiset näette tämän asian?

    Nyt kuitenkin kristillisyydessämme on selvästi murrosaika, joka vaatii tämän alistussuhteen lopullisen kumoamisen. Se tarkoittaa, että harhaopista/opeista pitää ottaa VASTUU käytännön tasolla ja korjata sen aiheuttamat virheet, sikäli kuin niistä on mahdollista vielä sellaista tehdä.

    ME olemme joutuneet toimimaan harhaopin ehdoilla ja hyväksymään väärää toimintaa.

    SRK voisi olla suunnannäyttäjä ja tunnustettuaan jo harhaopin/opit henkiparannusten osalta ja pahoiteltuaan yksityisten ylilyöntejä –
    hoitaisi oman tonttinsa vastuun.

    Mikä on mielestänne SRK:n oma tontti harhaopin/oppien osalta?

    Riittääkö, että puheenjohtaja toteaa, että suurimmaksi osaksi hoitokokoukset koettiin siunauksellisiksi?

    Riittääkö, että SRK:n harhaoppiin/oppeihin liittyvät aineistot, pöytäkirjat julistetaan salaisiksi kymmeniksi vuosiksi tutkijoidenkaan saavuttamattomiiin?

    Riittääkö, että kyselijöitä syyllistetään yhä oman pesän likaajiksi tai Jumalan valtakuntaa vastaan taistelijoiksi?

    Riittääkö, että kyselijää painostetaan vain huolehtimaan ainoastaan omista synneistään?

    Onko uskovaisen omalla omallatunnolla vieläkään mitään virkaa?

    Olen jo aiemmin tuonut esiin saman huolen kuin sinä Joona, että Pyhä Henki voi jättää ja siirtyä muualle, ellei…

    Tykkää

  9. Haluaisin vielä lisätä edelliseen kommenttiini keskeisen syyn, miksi mielestäni konkreettisen vastuunoton aika on nyt käsillä.

    Kyse on LUOTTAMUKSESTA.

    Luottamus on erittäin keskeinen asia, joka vaikuttaa meihin jokaiseen yksilönä ja kaikissa ihmissuhteissa – myös omassa kristillisessä yhteisössämme – keskinäisen luottamuksen vaalimisesta eivät uskovaisetkaan pääse pakoon.

    On vihdoin aika antaa Pyhän Hengen valaisemalle omalletunnolle vapaus ja luottamus, että se saa puhua ja tulla kuulluksi.

    Puhe ei välttämättä kuulosta tarpeeksi pehmeältä tai miellyttävältä.

    Onko tyyli tärkeintä?

    Joka tapauksessa pyydän taas anteeksiantavaa mieltä ja kärsivällisyyttä ”tömäkästä” tyylistäni.

    Tykkää

  10. Kiitos Joona tästä bloggauksesta. Niin tarpeellinen ja ajankohtainen. Mieltäni lämmittivät nuo Raamatusta esiin nostamasi kohdat. Kun niitä lukee ja pohdiskelee, tulee selkeä olo. Meidän ihmisten pitäisi niin yhteisönä kuin yksilöinä muistaa pienuutemme ja säilyttää nöyryytemme, jotta emme kadottaisi lahjaamme.

    Tykkää

  11. Jokin tässä Joonan postauksessa vaivaa edelleen, vaikka mielestäni laitoit uskonasiat hyvään järjestykseen vastauksessasi. En ole aivan varma, mikä siinä vaivaa.

    Itselleni on rakas vanha sanonta ”armo opettaa”. Uskoa synnyttää, lisää ja pitää yllä armo, ei itse-tai muukaan kriittisyys. Armo opettaa myös hylkäämään pahat työt, ja lopulta se voi olla ainoa voima jättää taakse syntielämä. Kiihkeä oikeoppisuus ja kiihkeys Jumalan lain täyttämisessä ja täydellisen vaelluksen saavuttamisessa voi riittää uskon voimaksi jonkin aikaa, mutta kun esim. sairaus tai muu itsestä riippumaton asia tulee vastaan, omavoimaisuus ei enää kanna uskonelämässä eteenpäin.

    Toinen asia mikä pohdituttaa, on seurakunnasta puhuminen. Jokainen uskovainen on yksilö. Ei ole olemassa ihmisjoukkoa, joka olisi yhtenä eliönä vastuussa siihen kuuluvien ihmisten elämästä. Uskovainen kuuluu seurakuntaan, mutta seurakunta ei pyhitä vaan henkilökohtainen kilvoitus. Uskonlamppu sammuu aina yksilön kohdalla, Jumala ei kohtele ihmisiä mielivaltaisesti joukkoina. Sanoohan Raamattukin, että enää eivät lapset joudu kärsimään isiensä synneistä, vaan jokainen vastaa vain omista synneistään. Siksi kollektiivisen parannuksen tekeminen ja sen vaatiminen on yksittäisen uskovaisen omaatuntoa loukkaavaa, siten ihmisen päälle sälytetään ”isien syntejä”. Seurakuntaa voi kehottaa valvomaan, mutta jokainen valvoo vain oman lamppunsa liekkiä.

    Tykkää

  12. Yhteisö on enemmän kuin osiensa summa niin hyvässä kuin pahassa. Ryhmässä ottaa helposti vallan sosiopsykologiset lainalaisuudet ja yksilöt menettävät oman harkintakykynsä, ryhmän paine ja pelko voi muodostua rusentavaksi – näin kävi valitettavasti kristillisyydessämme 1970-luvulla. Kyllä Raamattu tuntee myös kollektiivisen syyllisyyden – ja suomalaisen lainsäädännönkin mukaan rekisteröityjen yhdistysten ja yritysten kaltaiset instituutiot ovat rikosoikeudellisesti vastuunalaisia oikeushenkilöitä. Viime vuosikymmeninä monet yhteisöt, esim. kirkkokunnat, ovat joutuneet pyytämään anteeksi menneisyyden virheitään, kuten luterilainen kirkkommekin saamelaisten kohtelua. Tällä on suuri symbolinenkin merkitys!

    SRK:n ex-puheenjohtaja Erkki Reinikainen puhui viimeisessä suviseurasaarnassaan jatkuvan uskonpuhdistuksen tarpeesta. Emme tarvitse sitä 1970-luvun tyyliin, emme tarvitse ”uuttaheräystä” vaan tarvitsemme rohkeutta keskustella, ottaa vastuuta, pyytää reilusti anteeksi ja tarvittaessa hyvittää erehdyksemme. Jumala tarjoaa peiliä meille siksikin, etteivät nämä asiat enää toistuisi. Ja se on SRK:n tehtävä instituutiona – ei meidän uhrien, siinä Sanakieli on aivan oikeassa.

    Johtokunnan dilemmaan kuuluu myös se, että on suuri joukko kristittyjä, jotka näkevät jopa vääryyksien oikaisun uhkana uskolleen. Tämän vuoksi syksyllä 2011 rehellisellä julkilausumalla alkanut 1970-luvun harhojen korjaus katkesi kuin kananlento ja viidakkorumpu toisti pian sanomaa: ”kaikki jatkukoon ennallaan – sillä anteeksipyyntö oli vain taktinen ele median paineessa”.

    En näe kristillisyytemme tilaa kuitenkaan synkkänä, paljon on Pyhän Hengen vaikuttamaa työtä ja kauniita uskon hedelmiä. Kun johtokunnalle valitaan uusi puheenjohtaja kesällä, uskon että linja pääsee kirkastumaan ja tehdään pesäeroa myös ”kolmen kyynärän seurakuntaopin harhaan.”

    Tykkää

  13. Sanakieli kirjoittaa: ”Uskovainen kuuluu seurakuntaan, mutta seurakunta ei pyhitä vaan henkilökohtainen kilvoitus.” – Näinkö on? Kilvoitus pyhittää? Mitä olen uskonutkaan.

    Tykkää

  14. Nykyisissä SRK:n toimi- ja luottamushenkilöissä on monia avoimeen, rehelliseen ja rakentavan kriittiseenkin keskusteluun valmiita ihmisiä. Tämä on ainakin minun kokemukseni.

    Tällä hetkellä SRK:lla on ehkä lähes myyttisen synkkä maine. Uskoisin, että suurin ongelma ei kuitenkaan piile niinkään SRK-organisaatiossa tai sitä johtavissa ihmisissä vaan tietyissä kollektiivisissa ajattelu- ja toimintatavoissa. Kun ne korjaantuvat, myös organisaation asema ja toiminta varmasti korjaantuu.

    Tykkää

  15. Ikävä, jos postaukseni vaivaa. Ongelma voi piillä siinä, että annamme tietyille käsitteille erilaisen merkityksen.

    Moni asia viittaa siihen. Mielestäni en ole tässä postauksessani tai kommenteissani kehottanut omavoimaisuuteen tai kiihkeään oikeaoppisuuteen ja Jumalan lain täyttämiseen (opilliseen leväperäisyyteenkään en kyllä kannusta). En ole mielestäni myöskään väittänyt, että uskoa synnyttäisi, lisäisi ja pitäisi yllä armon sijaan itse- tai muu kriittisyys. Mutta vaikuttaa siltä, että Sinä näet teksteissäni tällaista. Harmi.

    Ajattelen, että Jumalan armo opettaa terveeseen itsekriittisyyteen niin yksilöinä kuin yhteisönäkin. Itsekriittisyydellä tarkoitan sen mahdollisuuden myöntämistä, että minä tai me voimme tehdä pahaa. Tämä johtaa valmiuteen aidosti kuunnella, jos joku katsoo, että minä tai me olemme tehneet pahaa.

    Itsekritiikittömyydellä tarkoitan sen mahdollisuuden lähtökohtaista poissulkemista, että minä tai me voisimme toimia väärin. Tällöin ei olla valmiita aidosti kuuntelemaan kritiikkiä vaan kriittisyyttä pidetään jo itsessään merkkinä siitä, että sen esittäjä on väärässä.

    Omasta oikeassaolemisesta tulee apriorinen totuus, jota ei tarvitse perustella vaan joka on kaiken itsestäänselvä lähtökohta. Tämä on minusta vaarallista. Jumalan sana ei nimittäin anna sellaiseen lupaa vaan varoittaa siitä. ”Jumala on ylpeitä vastaan mutta nöyrille hän antaa armon.” (Jaak. 4:6; 1. Piet. 5:5)

    Minustakin jokainen uskovainen on yksilö ja Jumala ei rankaisen ketään jonkun toisen synneistä. Valmius yhteisölliseen itsekritiikkiin on silti tärkeää, koska yhteisössä voi olla kollektiivisia ajattelu- ja toimintatapoja, jotka mahdollistavat tai kannustavat vääriin tekoihin.

    Hengellisessä yhteisössä tämä tarkoittaa sitä, että seurakunnan opetuksen jotkin painotukset eivät ehkä tue omakohtaista uskoa vaan ovat omiaan passivoimaan ja surkastuttamaan uskonelämää. Tai sitten joitakin opetuksia on helppo käyttää suojaverhona vaikkapa kiusaamiselle.

    Tästä syystä seurakunnan on jatkuvasti syytä kysyä itseltään: Opetammeko me Pyhän Raamatun mukaisesti? Opetammeko me niin, että se ruokkii elävää, omakohtaista uskoa? Opetammeko me niin, että se ohjaa kaikessa oikeuteen ja totuuteen? Meillä ei ole lupaa ajatella, että totta kai me opetamme oikein, koska me olemme me.

    Tykkää

  16. Lisäksi taas tulee pitää ratkaisevana sitä, mitä Jumalan sana sanoo. Raamatussa profeetat kyllä nuhtelevat Israelin kansaa usein kollektiivina. Lisäksi Raamatusta voi löytää useita Israelin kansan kollektiivisia synnintunnustuksia. Esimerkiksi Danielin kirjassa profeetta tunnustaa kansan synnit ja vielä moneen kertaan painottaa kansan rikkomusten kollektiivisuutta:

    Daniel 9

    4 ”Herra, sinä suuri ja pelättävä Jumala, joka pidät voimassa liiton ja olet armollinen niille, jotka sinua rakastavat ja pitävät sinun käskysi!
    5 Me olemme tehneet väärin, me olemme tehneet syntiä, olemme rikkoneet sinua vastaan, kapinoineet ja poikenneet sinun käskyistäsi ja laeistasi.
    6 Me emme ole kuunnelleet sinun palvelijoitasi, profeettoja, jotka sinun nimessäsi puhuivat kuninkaillemme, ylhäisillemme, isillemme ja koko kansalle. [
    7 Sinä, Herra, olet oikeudenmukainen, ja me olemme ansainneet osaksemme tulleen häpeän, me Juudan miehet, Jerusalemin asukkaat ja koko Israel, me kaikki, olimmepa lähellä tai kaukana niissä maissa, joihin sinä olet meidät uskottomuutemme tähden hajottanut.
    8 Herra, me olemme saaneet häpeän osaksemme, me ja meidän kuninkaamme, ylhäisemme ja isämme, sillä me olemme tehneet syntiä sinua vastaan.
    9 Mutta sinä, Herra, meidän Jumalamme, olet armollinen ja voit antaa meille anteeksi, vaikka olemme luopuneet sinusta
    10 emmekä ole kuunnelleet sinun ääntäsi emmekä vaeltaneet niiden lakien mukaan, jotka sinä olet antanut palvelijoittesi, profeettojen, opettaa meille.
    11 ”Koko Israel on rikkonut sinun lakisi ja poikennut sinun tieltäsi eikä ole totellut sinua. Ja niin meidän päällemme kaatui se kirous ja rangaistus, joka on kirjoitettu Mooseksen, Herran palvelijan, lakiin, sillä me olemme tehneet syntiä sinua vastaan.
    12 Sinä toteutit sanasi, jonka olit puhunut meitä ja meidän johtajiamme vastaan, ja tuotit meille niin suuren onnettomuuden, ettei sellaista ole nähty missään muualla taivaan alla kuin Jerusalemissa.
    13 Meidän osaksemme tuli koko se rangaistus, josta Mooseksen laissa on kirjoitettu. Me emme yrittäneetkään lepyttää sinua, Herra, meidän Jumalamme, emme luopuneet synneistämme emmekä noudattaneet sinun tahtoasi.
    14 Niin sinä sanasi mukaisesti tuotit meille onnettomuuden. Sinä, Herra, meidän Jumalamme, olet oikeudenmukainen kaikissa töissäsi, mutta me teimme väärin, kun emme kuunnelleet sinun ääntäsi.
    15 ”Ja nyt, Herra, meidän Jumalamme, sinä, joka voimakkaalla kädelläsi ohjasit kansasi pois Egyptistä ja hankit nimellesi sen kunnian, joka sillä on tänäkin päivänä! Me olemme tehneet syntiä ja rikkoneet sinua vastaan.
    16 Herra, sinä olet aina oikeudenmukainen. Sammukoon sinun vihasi ja suuttumuksesi Jerusalemia, omaa kaupunkiasi, ja pyhää vuortasi kohtaan! Meidän syntiemme tähden ja isiemme rikkomusten vuoksi ovat Jerusalem ja sinun kansasi joutuneet kaikkien ympärillä asuvien pilkan kohteeksi.
    17 Kuule nyt palvelijasi rukous ja nöyrä pyyntö, Jumalamme, ja anna armosi loistaa hävitetylle temppelillesi, Herra, kunniaksi itsellesi.
    18 Kallista korvasi, Jumalani, ja kuule. Avaa silmäsi ja katso autioita raunioitamme ja kaupunkia, joka on omistettu nimellesi! Me tuomme sinulle nöyrät pyyntömme, emme omaan vanhurskauteemme, vaan sinun suureen armoosi luottaen.
    19 Herra, kuule! Herra, anna anteeksi! Herra, kuuntele ja täytä pyyntömme! Auta pian, kunniasi tähden, Jumalani! Se kaupunki on sinun nimellesi omistettu, ja sinun kansaasi kutsutaan sinun nimelläsi.”
    20 Näin minä puhuin ja rukoilin ja tunnustin syntini ja kansani Israelin synnit ja toin Herran, Jumalani, eteen nöyrän pyyntöni hänen pyhän vuorensa Siionin puolesta.

    Tykkää

  17. Vielä eräs ajatus:

    Vanhoillislestadiolaisessa kristillisyydessä puhumme usein seurakunnasta kollektiivisena toimijana. Puhumme siitä, kuinka seurakunta synnyttää Jumalan lapset, hoitaa, puhdistaa, neuvoo, nuhtelee jne. Puhemme myös siitä, kuinka seurakuntaa vastaan voi nousta, kuinka sitä voidaan pilkata jne.

    Tämä kaikki on minusta totta. Seurakunta on Raamatun ja Tunnustuskirjojen mukaan hengellinen äiti, joka synnyttää meidät ikuisen elämän osallisuuteen. Olen myös sitä mieltä, että seurakunnan neuvoihin ja nuhteisiinkin tulee suhtautua nöyrästi ja kunnioittavasti. Tällä postauksella en halua ruokkia seurakunnan merkityksen kieltämistä tai vähättelyä. Sellaistakin ikävä kyllä löytyy.

    Mutta jos puhumme uskovien yhteisöstä tällä tavoin kollektiivisena toimijana, meidän tulisi olla siinä johdonmukaisia, näissä ikävissäkin asioissa. Jos seurakunta on kollektiivi, joka voi neuvoa ja nuhdella ja sitä vastaan voi nousta, olisi johdonmukaista ajatella, että se voi olla myös kollektiivisessa vastuussa.

    Tykkää

  18. On suuri ilo lukea näitä puheenvuoroja! Lisään joukkoon vielä yhden vaatimattomamman, joka kirposi kun luin edellä olevia hienoja kommentteja.

    Tulisi ehkä muistaa, että tietynlainen vahingollinen, kollektiivinen ajattelun ja tuntemisen tapa, mentaliteetti muuttuu hyvin hitaasti. Mielestäni eräs osa tätä haitallista mentaliteettia on paitsi ”myytillistää” SRK, myös nähdä se jonain kaikkivoipaisena toimijana. Niinhän ei nähdäkseni ole. Kun lukee erilaisia kuvauksia SRK:n historiasta, se näyttäytyy hyvin inhimillisenä toimijana, jonka ylikuormitetut työntekijät ovat useimmiten pyrkineet vilpittömästi tekemään parhaansa. Kollektiivinen toimija, yhteisö, seurakunta koostuu lopulta yksilöistä. Koska silti voi olla olemassa joitakin seurakunnalle vahingollisia pitkäkestoisia ajattelutapoja, näkymättömiä, hajuttomia ja mauttomia, olisi ehkä tarpeellista, että myös ”instituutio” SRK pyytäisi joitakin menneisyyden virheitä anteeksi. Sehän on nykyään tapana, siksikin se vaikuttaa..

    Menneisyyden haltuunotto on hidasta. Kaikkein vähiten sitä' nähdäkseni auttaisi, jos SRK tai paikalliset rauhanyhdistykset avaisivat arkistot kaikkien käyttöön. Tuulikaapissa syntyisi sellainen sensaation metsästäjien ja oman agendan ajajien ruuhka, että jälki olisi hirveää. ”Arkistojen avaaminen”, ei todennäköisesti ole edes juridisesti mahdollista.

    Sosiaalipsykologiset ”lainalaisuudet” (sosiaalinen paine, pelko kasvojen menettämisestä, liian tiukka ryhmäkoheesio, sosiaalisen identiteetin ylikorostuminen henkilökohtaisen identiteetin sijaan jne..), saavat joskus aikaan joukkohysterian kaltaisia ilmiöitä, kun muut, osin merkittävämmät tekijät, sattuvat olemaan samanaikaisesti otolliset.

    Jos Jumalan valtakunnan ymmärretään yksiselitteisesti realisoituvan jossakin empiirisesti todennettavassa maanpäällisissä yhteisössä, ollaan valitettavasti aika lähellä kolmen kyynärän harhaoppia.

    Kaikesta huolimatta tulisi nähdäkseni pitää mielessä, miten vahva henkinen ja hengellinen identiteetti kristillisyydessä on. Tuskin mikään muu liike Suomessa olisi kestänyt, ja vielä vahvistunut, siinä julkisessa turbulenssissa, missä kristillisyys on viime vuosina ollut.

    Tykkää

  19. Mielenkiintoista keskustelua Jumalan seurakunnan olemuksesta ja tehtävästä. Kiitos Joonalle tärkeästä ”alustuksesta”.

    Itsetutkiskelu Jumalan Sanan peilin edessä on välttämätöntä sekä oman henkilökohtaisen uskon säilyttämiseksi että Jumalan seurakunnan opetuksen ”oikeellisuuden” varmistamiseksi. Jumalan Sana on kompassi (kuten rippikoulussa opetettiin), jonka avulla navigoidaan ja pidetään suunta oikeana. Mitä myrskyisempää, sitä tarkemmin tulee perehtyä ennen kirjoitettuun Jumalan Sanaan. Itsetutkiskelun perustana on kuitenkin henkilökohtainen usko Kristukseen, syntien anteeksiantamuksen armo ja evankeliumi.

    Lestadius painotti julistuksessaan ns. morsiusmystiikan (Jeesuksen vertaus, Ilmestyskirja, Korkea Veisu) näkökulmaa, jonka mukaan Kristuksen seurakunta on Ylkäänsä eli sulhastaan aikojen lopulla odottava morsian, jolla on Pyhän Hengen kihlapantti merkkinä uskollisuudesta Kristukselle. Tällä tavoin lauletaankin useissa vanhoissa Siionin lauluissa (mm. SL 131,169, 150).

    Kristus on vuodattanut rakkautensa yksittäisen kristityn sydämeen ja seurakuntaan Pyhän Henkensä kautta:”Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi.” [Matt. 16:19-]. (Tämä viimeisen lauseen väärinkäyttö tosin aiheutti paljon hengellistä väkivaltaa harhaoppien aikana.)

    Seurakunnan tulee rakkaudesta Kristukseen olla uskollinen Hänelle ja Jumalan Sanalle. Seurakunnalla tulee olla Kristuksen Pyhä Henki, jonka vaikutuksesta saarnataan syntien anteeksiantamuksen evankeliumia ELÄVÄN USKON synnyttämiseksi ja suljetaan kadotuksen portti. Jos seurakunnalla ei ole Pyhää Henkeä, silloin julistus on käsittääkseni yhtä arvokasta kuin ”veden valuminen hanhen selästä”.

    Olemme lukeneet mm. lestadiolaisen herätyksen alkuaikojen dramaattisista vaikutuksista. Lestadiuksen väkevän saarnan alla ihmiset saivat parannuksen armon ja hylkäsivät jumalattoman menon, kirkon penkit täyttyivät ääriään myöten ja hurmokselliset kiitosäänet kuuluivat. Tämän muutoksen aiheutti nimenomaan syntien anteeksiantamuksen evankeliumi, ei se että lukutaidottomat ihmiset olisivat ymmärtäneet Raamatun kirjoituksia. Usko itsessään on Pyhän Hengen työtä alusta loppuun saakka, ja se riittää itse pelastumiseen. Jumalan Sanan tutkiminen on apuväline kilvoituksen matkalla suunnan tarkistamiseen, ja se on alisteinen nimenomaan Pyhälle Hengelle ja evankeliumille. Raamatun todistus Kristuksesta ja Jumalan pelastussuunnitelmasta aukeaa ”uskon silmin”. Eli evankeliumi ja armo opettavat sekä yksittäisen kristityn vaelluksen matkalla, kuin myös Raamatun tutkimisessa.

    Hurmoksellisuus ja ekstaattisuus ovat aina kuuluneet voimakkaasti
    lestadiolaiseen herätykseen, varsinkin herätyksen alkuvaiheessa, samoin tietynlaisissa historiallisissa ja opillissa kriisitilanteissa, sisäisten tai ulkoisten ristiriitojen paineessa. Hurmoksellinen liikutus/
    kiitosäänet ovat olleet uskovaisen ihmisen voimakkaan sisäisen kokemuksen ilmaisuja, joista on jopa päätelty ”aikain merkkejä” Siionin tyttärien vaikenemisista yms. Varsinkin vanhoissa suviseuraseurapuheissa puhujat usein itkien saarnasivat Kristuksen rakkauden ihanuudesta, (naisten) kiitosäänien pauhatessa niin että suviseurateltan katto meinasi lentää taivaan tuuliin.

    Sydämen usko ja pitäytyminen ennen kirjoitetussa Jumalan sanassa ovat yksittäisen kristityn ja Jumalan seurakunnan ”eväät” kilvoituksen matkalle.

    Pikkuhiljainen laitostuminen ”keskustapuolueen sisarjärjestöksi”:-) on varmasti aiheuttanut tietynlaista kollektiivista kuivumista, niin ettei evankeliumin saarna enää saa vastakaikua ns. ”sivistyneissä” sydämissämme ja painopiste on siirtynyt maallisten porvarillisten arvojen ja
    rakenteiden ylläpitämiseen. Tämä taas voi osaltaan ruokkia ns.
    farisealaista ”hengellistä narsismia”, samoin ns. menestyksen teologiaa.

    Tykkää

  20. Joona, uskon, että nykyisessä SRK:n jäsenistössä on valmiutta, avoimuutta ja rehellisyyttä tarttua heidän edeltäjiensä toimintaan

    Kiistämätön asia on, että SRK otti harhaopin pyörteissä itselleen erehtymättömyyden roolin ja toimi sillä mandaatilla hämmentävän kauan. Nuoremman polven on sitä ehkä vaikea käsittää, samoin kuin sitä, kuinka pitkään vaikutus kesti, koska puhujainkokousten ja johtokunnan keskustelut johtopäätöksineen eivät saavuttaneet riviuskovaisten tajuntaa. Hoitokokouspelko on leijunut kristillisyytemme yllä vuosikymmeniä, vaikka se on joissain kokouksissa jo keskusteltu ja ymmärretty vääräksi.

    SRK:n lähes myyttisen synkkä maine johtuu harhaopin ja sen vuosikymmeniä jatkuneen sallimisen johdosta. Siellä on täytynyt olla henkilöitä, jotka ovat jatkaneet harhaoppia vastustamalla jyrkästi oman tontin korjaamista.

    Miten vastaisit:

    Onko SRK pyytänyt anteeksi heiltä – uhreilta – jotka sen toimesta hoidettiin väärin henkioppiperustein ulos saatteena sanat ”saatanan haltuun”?
    Onko SRK tehnyt oikein, kun on estänyt Heikki Saarta korjaamasta harhaoppiaan parannuksensa jälkeen – vaikka kertoman mukaan hän itse olisi sen halunnut tehdä siinä laajuudessa, kuin sitä oli kylvänyt?

    Harhaopin/oppien käytänteiden vaikutukset ovat pitkäkestoisia, kun ne ovat yhteisöllisiä. Sellaisen aiheuttajilla on suuri vastuu paitsi synnystä, myös sen jatkumisen sallimisesta.

    Anteeksi antaminen on paljon helpompaa, kun pyydetään anteeksi.

    Kyseessä on ei enempää eikä vähempää, kuin kollektiivinen trauma, joka ei vähättelyllä tai varsinkaan mitätöinnillä poistu.

    Valitettavasti tämä ongelma vain kasvaa, ellei sitä kohdata juuri sellaisena kuin se on.

    Tämä kaikki sanottuna kaikella rakkaudella – ketään henkilökohtaisesti osoittamatta – meidän kaikkien yhteistä parasta toivoen.

    Tuomasi Danielin kirjan jakeet ovat kullanarvoista luettavaa ja opittavaa tänäänkin.

    Tykkää

  21. Mary: Tarkoitan henkilökohtaisella kilvoituksella henkilökohtaista uskoa. Kilvoitus-sana siksi, koska uskomiseen kuuluu myös uskonkilvoitus. Uskonkilvoituksen voima on armoevankeliumi, ei omavoimainen hyvän elämäntavan tavoittelu.

    Ihminen siis pyhittyy henkilökohtaisen uskon kautta, ei kuulumalla ihmisryhmään. Jumalan seurakuntaan ihminen liittyy uskoessaan evankeliumin saarnassa syntien anteeksiantamuksen omalle kohdalleen. Uskon kautta Jumala antaa Henkensä, joka sitoo ihmisen muihin samalla tavalla uskoviin. Siten uskovainen on aina hengen kautta Jumalan seurakunnan jäsen. Uskoa ilman seurakuntaa ei siis ole olemassakaan.

    Tykkää

  22. Psalmia 55 käsitellessä olisi myös hyvä huomioida, että siinä on puhetta Juudas Iskariotista. Tämä käy ilmi esimerkiksi Apt.1:16 viitteestä, ja Lutherkin kertoo Psalmin sisältävän Kristuksen rukouksen Juudaksesta (tai Juudasta vastaan) muutamassa jakeessa. Nämä ennen uskoneet (näinkin voi Juudaksesta ajatella), tämän päivän Juudakset ovatkin niitä todellisia kiusaajia ja se kulminoituu kun he tämän maailman ylipappien ja lainoppineiden palvelijoiden kera asettuvat Kristusta vastaan. Kiusaamista voi toki esiintyä ja esiintyy muutoinkin, mutta toivokaamme etteivät he Juudaksen tielle päätyisi. En osaa sanoa, kiusasiko Juudas varsinaisesti muita kun hän oli vielä opetuslasten joukossa.

    Tykkää

  23. Vanhan kristillisen tulkintaperinteen mukaan samalla raamatuntekstillä voi olla yhtä aikaa useita merkityksiä. Esimerkiksi kirjaimellinen, moraalinen ja hengellinen. Nämä tulkinnat eivät siis sulje toisiaan pois vaan täydentävät toisiaan.

    Niinpä myös psalmin 55 voi nähdä sekä puhuttelevana kuvauksena kaltoinkohdellun, kiusatun ihmisen tunnoista että ennustuksena Juudas Iskariotista. Näitäkään tulkintoja ei tarvitse asetella vastakkain, toistensa vaihtoehdoiksi, vaan ne voi nähdä toisiaan täydentävinä.

    Tykkää

  24. Markku K:
    ”Johtokunnan dilemmaan kuuluu myös se, että on suuri joukko kristittyjä, jotka näkevät jopa vääryyksien oikaisun uhkana uskolleen. Tämän vuoksi syksyllä 2011 rehellisellä julkilausumalla alkanut 1970-luvun harhojen korjaus katkesi kuin kananlento ja viidakkorumpu toisti pian sanomaa: ”kaikki jatkukoon ennallaan – sillä anteeksipyyntö oli vain taktinen ele median paineessa”.

    Miten selittäisit tuota, että jopa suuri joukko on niitä, joille vääryyksien korjaaminen olisi uskolle uhka?

    Toinen kysymys vielä, että onko SRK:n taholta esitetty julkisesti joku anteeksipyyntö harhaopin vääryyksistä vuonna 2011 ja kenelle se on esitetty?

    Tykkää

  25. Ei vastaa henkeen tuo ”sanakielen” kommentti, siinä oli väärää hapatusta.

    Kyllä Raamatun mukaan uskovainen (myös epäuskoinen) on vastuussa lähimmäistensä tekemistä vääryyksistä, ellei hän yritä estää niitä, ja ellei hän nuhtele vääryyden tekijöitä. Se on silloin välinpitämättömyyden ja ulkokullaisuuden synti, kuten esimerkiksi Pietarilla, Barnabaalla (Gal. 2:11-14) ja Eelillä (1. Sam. 3:13).

    Myös Paavali olisi syyllistynyt samaan kuolemansyntiin, ellei hän olisi nuhdellut Barnabasta, Pietaria ja juutalaisia.

    Kun pitää Kristuksen kirkkolain (Matt. 18:15-18, Gal. 6:1, 3. Moos. 19:17) mukaisesti nuhdella kaikkia synnin tekijöitä ja erottaa paha pois seurakunnan keskuudesta, niin se on nimenomaan omankin uskonelämän asia, sillä sen laiminlyöminen on pehmeyden synti joka tuo lopulta hengellisen kuoleman.

    ”Ettekö te tiedä, ettei väärät pidä Jumalan valtakuntaa perimän? Älkäät eksykö; ei huorintekiäin, eikä epäjumalten palvelijain, eikä salavuoteisten, eikä pehmiäin, eikä miesten kanssa makaajain,” (1. Kor. 6:9)

    Matt. 18:15 on selvimmin ja parhaiten muotoiltu vuoden 1992 käännöksessä, jossa se on yhtäpitävästi muiden Raamatun paikkojen (esim. Gal. 6:1, 3. Moos. 19:17) kanssa: ”Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken. Jos hän kuulee sinua, olet voittanut hänet takaisin.”

    Jos väärää hapatusta ei saada erotetuksi seurakunnasta Paavalin ja Kristuksen käskyjen (1. Kor. 5:13, Matt. 18:17-18) mukaisesti, niin se saastuttaa lopulta kaikki ne, jotka pysyvät sen väärän hapatuksen yhteydessä (1. Kor. 5:6-7, Gal. 5:9).

    Väärää hapatusta tarvitsee perata pois itsestään, mutta myös muista jotka kuuluvat Kristuksen ulkonaiseen seurakuntaan (1. Kor. 5:13). Jos laiminlyö tämän hapatuksen perkaamisen näiden lähimmäisten kohdalla, niin tulee itsekin saastutetuksi samasta hapatuksesta.

    Samoin myös koulussa sivusta katsojat ovat yhtä lailla syyllisiä kuin kiusaajat, elleivät he puolusta kiusattavaa oppilasta, ja elleivät he ilmianna ja nuhtele kiusaajaa. Samalla tavalla on myös Kristuksen ulkonaisessa seurakunnassa Raamatun opetusten mukaan.

    Kristuksen kirkkolain noudattamatta jättäminen siis tuhoaa nimenomaan myös omakohtaista uskonelämää ja omakohtaista omaatuntoa. Näin kollektiivinen omatunto ja yksilön omatunto ovat tiiviisti sidoksissa toisiinsa. (Hes. 3:17-21)

    ”Joka ei ole minun kanssani, se on minua vastaan, ja joka ei minun kanssani kokoa, se hajottaa.” (Luuk. 11:23 )

    Tykkää

  26. Ilman muuta on useita tapoja tulkita tekstiä. Mutta tämä tekee siitä (näiltä osin) kuin epävireisen musiikin, kun kirjoitit seuraavasti:

    ”Kiusattu kuvaa hämmennystään ja ahdistustaan siitä, että kiusaaja on Jumalan kansan jäsen:”

    ja lihavoitit tämän Ps.55:stä:

    ”Ystävinä vaelsimme yhdessä Jumalan huoneeseen.”

    Siinä ei lue ”Ystävinä vaellamme yhdessä Jumalan huoneeseen”. Siinä lukee vaelsimme. Siis tämä oli Jumalan kansan jäsen, ei ole sitä enää: josta Juudas oli esimerkki. Voi toki olla niinkin, että nuottikorvani on turhan tarkka?

    Tykkää

  27. Tätäkin aihepiiriä on jo jollain tavalla sivuttu, mutta lyhyesti tästä:
    Jumalan valtakunta käsitteenä sekoittuu usein Jumalan seurakuntaan. Käsitteet liittyvät totta kai toisiinsa, mutta eivät ole yksiselitteisesti synoneemeja.

    Tätä kun viedään enää ihan vähän eteenpäin, käykin jo niin kuin erään tilaisuuden avauspuheenvuorossa joulukuun lopussa, kun puhuttiin Valtakunnan työstä. Ilman ”etuliitettä”.

    Kuulostan varmaan tosi ikävältä, mutta en voi mitään, jos minulle tulee paha mieli.

    En halua moittia ketään asioiden sanoittajaa. Mutta olen sitä mieltä, että tavat, joilla sanoitamme asioita, ovat usein kovin paljastavia.

    Tykkää

  28. Hyvä ”analeinonen”, kun SRK:n johtokunta ”pyysi anteeksi” julkisesti kahteen kertaan (lokakuussa 2011 ja toukokuussa 2012) 1970-luvulla kiusaamiseen johtaneita harhoja mm. näin: ”…Näiden ilmiöiden ohella alkoi esiintyä myös yksilön omantunnon vähättelyä, loukkaavaa kielenkäyttöä ja anteeksiannon kieltämistä. Toisen ihmisen nöyryyttäminen ei ole milloinkaan oikein, ei myöskään ruumiillinen, henkinen eikä hengellinen väkivalta…” Siis kyllä nämäkin tekijät (kiusaajat) olivat kristittyjä ja he kokivat peräti toimivansa mallikkaasti juuri niinkuin oikean kristityn odotetaan toimivan…

    Tuo ”Valtakunta” nimitys koki renesanssin, uuden tulemisen raamatullisenakin käsitteenä samoihin aikoihin kun se nousi muotiin 1900-luvulla myös poliittisessa ideologiassa ja retoriikassa.

    Tykkää

  29. Ihan hyvä huomio. Kannattaa suhtautua kriittisesti myös minun kirjoituksiini. Kannustan siihen.

    Teologisten johtopäätösten tekeminen Raamatun tekstien aikamuodoista on kuitenkin sellaista tarkkuustyötä, että sitä varten olisi hyvä tuntea alkukieli. Itse en pysty asiassa auttamaan, koska olen käynyt vain heprean alkeiskurssin ja unohtanut siitäkin suuren osan. Asiasta olisi hyvä kysäistä vaikkapa Jämsän opiston nykyiseltä rehtorilta. Hän vaikuttaa tuntevan sekä heprean että psalmit kuin omat taskunsa.

    Tykkää

  30. Minustakin Jumalan valtakunta on jotain enemmän kuin vain seurakunta. Kuten Raamattu sanoo, Jumalan valtakunta on ”vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä”. Kun julistamme evankeliumia Jumalan valtakunnasta, emme saa julistaa sanomaa vain tästä porukasta vaan Kristuksen lahjavanhurskaudesta sekä sen tuomasta rauhasta ja ilosta.

    Tästä asiasta oli puhetta myös viimeisimmässä pappien kokouksessa Jämsässä. Eräs puheenvuoro kiteytti minusta asian hyvin sanoessaan, että seurakunta on Jumalan valtakunnan kansa, mutta Jumalan valtakunta on jotain enemmän kuin vain seurakunta.

    Seurakunta eli me uskovaiset saamme hengellisessä mielessä siis asua Jumalan valtakunnassa eli Jumalan armon ja rakkauden valtapiirissä, suojassa pahan valloilta. Me emme ole kuitenkaan yhtä kuin tuo valtakunta.

    Seurakuntaoppi on minusta tärkeä ja se tulee säilyttää. Evankeliumin pääsisällöksi ja uskon ensisijaiseksi kohteeksi seurakuntaoppi ei saisi kuitenkaan nousta.

    Tykkää

  31. Siinä on suuri ero, että ristiinnaulittiinko Kristus vai onko se vielä tapahtuva (kärjistetysti ajatellen). Kyllä käännökset ovat hyviä ja niitä voi laittaa useampiakin rinnatusten. Ei raamatun tunteminen ole heprean kielen osaamisen varassa. Kyllä siihen raamattuun tulisi suhtautaua asianmukaisella hartaudella.

    Tykkää

  32. Raamatun tekstejä tulkittaessa ei ole syytä nousta latvasta vaan juuresta puuhun. Siis ensin tekstin kirjaimellinen ja historiallisen tilanteeseen liittyvä merkitys ja opetus – ja vasta sitten mahdollinen ei-kirjaimellinen Uuden testamentin aikaa ennakoiva typologinen kuva… Katso psalmeja ympärillä tai Samuelin kirjaa, kuinka vainottu Daavid välillä todella oli!

    Tykkää

  33. Niin, mitä teki Ahitofel, entinen Daavidin neuvonantaja, joka ryhtyi Absalomin eriseuraan? ”Annettuaan määräykset talonsa asioista hän hirttäytyi.” (2.Sam.17) Toisekseen ei ole sellaisia sääntöjä, että pitäisi lukea juuresta puuhun tai päinvastoin – tämänkaltaiset säännöt ovat ihmisoppeja.

    Tykkää

  34. Päivitysilmoitus: Hulluinhuonelainen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s