Joona Korteniemi
Mitä kritiikki on?
Jatkan vielä hiukan edellisen postaukseni aihepiiristä. Tämä kirjoitus on osittain päällekkäinen sen kanssa. Tarkennan hiukan, mitä tarkoitan kritiikillä ja kriittisyydellä. Pahoittelen kirjoituksen pituutta. Pyydän kuitenkin lukemaan, mikäli mahdollista, tämän loppuun saakka, koska ilman sitä ajatuksistani voi jäädä väärä kuva.
Arkikielessä kritiikkiä ja kriittisyyttä käytetään usein synonyyminä kielteiselle ja vihamieliselle suhtautumistavalle. Näin ymmärrettynä kriittisyys ei mielestäni kuulu Kristuksen seurakunnan elämään: Kristitty ei saisi suhtautua kielteisesti, vihamielisesti tai pilkallisesti kehenkään, saati sitten veljiinsä tai sisariinsa.
Sanan varsinaisessa merkityksessä kritiikki on kuitenkin ymmärtääkseni arvioimisensynonyymi. Näin ymmärrettynä se mielestäni kuuluu ja sen tulee kuulua Kristuksen seurakunnan elämään. Seurakunnan tulee arvioida itseään Jumalan sanan valossa ja pohtia, perustuuko sen opetus ja elämä Raamattuun, Jumalan sanaan. Kuten Tunnustuskirjoihin kuuluva Yksimielisyyden ohje linjaa:
Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava. Kirjoitettu on: ”Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun teilläni” (Ps. 119.) Pyhä Paavali sanoo: (Gal. 1:8) ”Vaikka tulisi taivaan enkeli ja julistaisi toisin, hän olkoon kirottu.”
Muita vaikka kuinka nimekkäiden vanhojen ja uusien opettajien kirjoituksia ei ole pidettävä Pyhän Raamatun vertaisina, vaan ne on kaikki tyynni alistettava sen alaisiksi. Niitä tulee käyttää yksinomaan todistajina, jotka kertovat, millaisena ja millä paikkakunnilla profeettojen ja apostolien oppi on säilytetty apostolien ajan jälkeen. – –
Näin ero Pyhän Raamatun (Vanhan ja Uuden testamentin) ja kaikkien muiden kirjoitusten välillä pysyy voimassa. Pyhä Raamattu säilyy ainoana tuomarina, sääntönä ja ohjeena. Se on ainoa koetinkivi, jonka avulla kaikki opit on tutkittava ja arvioitava; se ratkaisee, ovatko ne hyviä vai pahoja, oikeita vai vääriä.
Muita tekstejä taas, sen enempää uskontunnustuksia kuin muitakaan mainittuja kirjoituksia, ei saa käyttää tuomarina niin kuin Pyhää Raamattua. Ne ovat ainoastaan uskon todistuksia ja julkilausumia, jotka osoittavat, kuinka kunakin aikana eläneet opettajat ovat Jumalan kirkossa ymmärtäneet ja tulkinneet Pyhää Raamattua kiistanalaisten opinkohtien osalta ja kuinka raamatunvastainen oppi on hylätty ja tuomittu.
Yksimielisyyden ohje: Opin summa, sääntö ja ohje
Miksi itsekritiikki on niin tärkeää?
Miksi itsekritiikki on sitten niin tärkeää? Miksi emme vain ajattelisi, että totta kai meidän opetuksemme on oikeaa ja säilyy oikeana, koska me olemme Jumalan seurakunta? Siksi, koska Jumalan sana ei nähdäkseni anna lupaa jättäytyä sen varaan, että Hänen elävä seurakuntansa säilyisi tuomiopäivään saakka vanhoillislestadiolaisuudessa. Sitä on syytä rukoilla, että mutta meillä ei ole valtuutusta pitää sitä itsestäänselvyytenä.
Historia osoittaa, että kun elävä kristillisyys tulee jollekin alueelle, siinä on usein voimakas Hengen palo. Valitettavasti se alkaa usein myös vähitellen laitostua ja kuivettua, muuttua pelkäksi sosiaaliseksi perinteeksi.
Tällöin voi käydä niin, että Jumala ottaa Henkensä ja valtakuntansa pois ja lähettää sen sinne, missä sitä osataan arvostaa. Siellä, missä oli aiemmin elävää kristillisyyttä, jäävät vain kuolleen uskon tyhjät kuoret: Organisaatiot, tavat, perinteet ja sanontatavat voivat säilyä, mutta niissä ei ole eläväksi tekevää Jumalan Henkeä. Vaikuttaa siltä, että näin on historian aikana käynyt usein. On vaara, että niin voi käydä myös meille. Tätä ei tarvitse pelätä ahdistuneesti, mutta valvoa kuitenkin tulee Jeesuksen kehotuksen mukaisesti (esim. Mark. 13:37). Tässä valvomisessa Raamattu, Jumalan sana on ”pimeydessä loistava lamppu”(2.Piet.1:19).
Kellään ei ole kuitenkaan syytä toivottomuuteen. Jumala on kärsivällinen ja armelias, niin Raamattu lupaa. Niillekin, joiden usko on jo lähes muuttunut pelkäksi sosiaaliseksi mukana olemiseksi hän voi uudelleen kirkastaa rakkautensa suuruuden ja uskon omakohtaisuuden tärkeyden. Niitäkin, joiden usko oli jo kuolemaisillaan, hän uudelleen ja uudelleen vetää syliinsä, lähelle rakkaudesta palavaa Sydäntään.
Eikö Efraim ole minun kallis poikani, minun lempilapseni? Sillä niin usein kuin minä puhunkin häntä vastaan, alati minä häntä muistan. Siksi minun sisimpäni väräjää hänen tähtensä: minun täytyy armahtaa häntä, sanoo Herra.
Jer. 31:20
Erehtymätön seurakunta?
Tähän aihepiiriin liittyy läheisesti kysymys seurakunnan erehtymättömyydestä tai erehtyvyydestä. On esitetty, että Kristuksen seurakunta, uskovien yhteisö, on erehtymätön, joten sitä ei saisi kritisoida vaan sille tulisi olla ehdottoman kuuliainen. Päinvastaisen kannan mukaan seurakunta voi erehtyä, joten ei tulisi puhua kuuliaisuudesta seurakunnalle vaan ainoastaan kuuliaisuudesta Jumalan sanalle. Nähdäkseni kumpikin osapuoli on osin oikeassa.
Ymmärtääkseni Kristuksen seurakunta on siinä mielessä erehtymätön, että se tulee säilymään tuomiopäivään saakka. Jeesus lupasi opetuslapsilleen: ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun saakka” (Matt. 28:20). Jotta tämä lupaus olisi mielekäs, maan päällä täytyy olla kaikki päivät myös todellisia opetuslapsia, joiden kanssa Kristus-Totuus on. Ei voi tulla sellaista hetkeä, että elävä seurakunta olisi kokonaan hävinnyt maan päältä. Jeesus lupasi myös, että ”tuonelan portit” eli pahan voimat eivät voi voittaa hänen kirkkoaan (Matt. 16:18).
Tästä ei voi kuitenkaan vetää sellaista johtopäätöstä, että näkyvän seurakunnan enemmistö, puhujainkokous, SRK:n vuosikokous, SRK:n johtokunta tai työvaliokunta, Päivämies-lehti tai muu sellainen olisi erehtymätön. Tällaiseen johtopäätökseen Jumalan sana ei nähdäkseni anna valtuutusta.
On nimittäin muistettava, Kristuksen seurakunta sanan varsinaisessa merkityksessä on, kuten Apologian VII ja VIII uskonkohta painottavat, Pyhän Hengen saaneiden ihmisten sydänten yhteys. Vain tälle seurakunnalle varsinaisesti kuuluvat Jumalan sanan lupaukset, vain se säilyy jopa ajan rajan tuolle puolen ja on siinä mielessä ikuinen ja erehtymätön. Tässä seurakunnassa, pyhien yhteydessä, eletään turvautumalla Kristukseen elävällä sydämen uskolla, ei mitenkään muuten.
Sen sijaan mikään näkyvä yhteisö tai organisaatio ei ole koskaan yhtä kuin tämä todellinen seurakunta, pyhien yhteys. Niiden yhteydessä voi olla aina myös teeskentelijöitä ja jumalattomia (Matt. 13). Ja vaikka kaikki olisivatkin sydämen kristittyjä, yhteisöjen, kokousten ja organisaatioiden toimintaan pääsee helposti vaikuttamaan ihmisen langennut luonto. Tosiuskovatkin kuuluvat pyhien yhteyteen, todelliseen seurakuntaan, vain ”uuden ihmisensä” puolesta. Langennut luonto, ”vanha aadam” on ulkopuolella, koska se ei tunnetusti tee koskaan parannusta. Siksi mihinkään näkyvään yhteisöön tai organisaatioon ei saa koskaan suhtautua pelkällä ehdottomalla kuuliaisuudella. Niiden päätökset, neuvot ja ohjeet ovat ohjeellisia vain siinä määrin kuin ne ovat Raamatun mukaisia.
Kuuliaisuus seurakunnalle?
Voimmeko sitten puhua kuuliaisuudesta seurakunnalle, jos emme löydä maan päältä erehtymätöntä näkyvää yhteisöä, organisaatiota tai kokousta? Mielestäni voimme, mutta kuuliaisuus tulee tällöin ymmärtää sielunhoidollisesti, ei juridis-mekaanisesti.
Emme siis voi päätellä tähän tapaan: Jumala on luovuttanut auktoriteettinsa seurakunnalle. Tämä seurakunta on järjestäytynyt rauhanyhdistyksiksi. Rauhanyhdistykset valtuuttavat vuosikokousedustajat edustamaan itseään SRK:n vuosikokouksessa. Vuosikokous valitsee johtokunnan. Näin – juridisena ketjuna – Jumalan seurakunnalleen luovuttama auktoriteetti siirtyy seurakunnalta SRK:n johtokunnalle. Johtokuntaa kritisoiva vastustaa automaattisesti seurakuntaa ja sen myötä itseään Jumalaa. Tällainen juridis-mekaaninen seurakuntaoppi muistuttaisikin hämmästyttävästi katolista teologiaa keskiajalta Vatikaanin II konsiiliin hallinnutta ”magisterialismia”. Sitä havainnollistaa hienosti esimerkiksi tämä artikkeli.
Sen sijaan on kuitenkin oikein suhtautua toisten uskovaisten neuvoihin ja varoituksiinkin lähtökohtaisen nöyrästi, kunnioittavalla myöntymisen asenteella. Raamatun mukaan seurakunta kuitenkin on Kristuksen ruumis (Room.7:4; 12:5; 1.Kor.12; Ef.1:23; Ef.4; Kol.1) ja elävät kristityt ovat ”Pyhän Hengen temppeleitä” (1.Kor.3:16-17; 1.Kor.6:19), joissa Kristus itse Henkensä kautta asuu. Samalla, nöyrän ja kunnioittavan suhtautumisen rinnalla, tulee kuitenkin arvioida, onko neuvo lähtöisin Kristuksen Hengestä vai langenneesta luonnosta. Kuten edellä toin esille, tärkein mittari tässä on Raamattu, Jumalan sana.
Kuuliaisuuden ja kriittisyyden välillä on siis jännite, mutta se on mielestäni hedelmällinen, uskonelämää ruokkiva jännite. Sitä ei siis saa laukaista vaan molemmat tulee säilyttää. Jos poistamme oikeanlaisen kriittisyyden, ajaudumme ulkokohtaiseen yhteisön enemmistön myötäilyyn. Jos poistamme kuuliaisuuden ja nöyryyden, ajaudumme ylpeyteen ja kyynisyyteen. Kun molemmat ovat mukana, ne ohjaavat meitä rakkauteen, toisten kunnioittamiseen ja aitoon kuuntelemiseen, rehellisyyteen, avoimuuteen, keskustelevuuteen jne. Terveessä, hyvinvoivassa perheessä annetaan runsaasti neuvoja, mutta siellä vallitsee samalla ajattelemisen ja keskustelemisen vapaus. Tällainen on minusta myös Jumalan perhe, Kristuksen seurakunta.
Vaikka tosi seurakunta sanan varsinaisessa merkityksessä onkin näkymätön Pyhän Hengen yhteys sydämissä, sitä ei tule käsittää myöskään liian abstraktisti, niin että pyhien yhteys jää pelkäksi teoriaksi ilman kosketusta arkielämään. Apostolien kirjeiden valossa käy selväksi, että pyhien yhteys kuitenkin aktualisoituu arkielämässä siten, että uskovaiset kokoontuvat yhteen, kuuntelevat opetuspuhteita, nauttivat yhdessä Herran ateriaa, tunnustavat syntinsä toisilleen, rukoilevat toistensa puolesta, neuvovat toisiaan, kyläilevät toistensa luona, auttavat toisiaan ihan arkielämässäkin ja ylipäätään rakastavat toisiaan. Näin Kristuksen ruumis on toisaalta kouriintuntuvaa todellisuutta vaikka sitä toisaalta ei voi koskaan täysin samaistaa mihinkään sosiaaliseen yhteisöön.
Lopuksi
Raamattuun pohjautuvan itsekritiikin kautta Kristuksen seurakunta elää Lutherin peräänkuuluttamassa jatkuvassa reformaatiossa, uskonpuhdistuksessa. Tämä puoli lienee jäänyt vanhoillislestadiolaisuudessa viimevuosikymmeninä liian vähäiselle huomiolle. Erkki Reinikainen viittasi asiaan viimeisessä suviseurasaarnassaan Maaningalla vuonna 2002.
Samalla on äärimmäisen tärkeä muistaa, että seurakunnan itsekritiikin, jatkuvan uskonpuhdistuksen, tulee pohjautua nimenomaan Raamattuun. Mikäli maalliset ideologiat nousevat Raamatun rinnalle tai ohi, on vaara, että tuloksena on vain maallistumista ja maailmaan mukautumista, seurakunnan hengellisen substanssin entistä pahempaa surkastumista. Myös se on Raamatun valossa täysin selvää, että maailmaan mukautunut seurakunta ei ole enää seurakunta ollenkaan.
Hulluinhuonelainen 
Kiitos Joona erittäin hyvästä ja selventävästä lisästä edelliseen kirjoitukseesi.
Erityisen hyvä oli määritelmäsi kritiikistä. Kritiikissä on määrittelemiesi asioiden lisäksi hyvä kiinnittää huomiota myös siihen, ettei lankeaisi toisen kritiikkiä kuunnellessaan ajattelemaan ensisijaisesti kritiikin sanojaa vaan kiinnittäisi huomionsa sanojan yli hänen sanottavaansa. Erityisesti nettikeskusteluissa tämä on tärkeää, sillä kirjoitettuun tekstiin ei aina saa välitettyä äänenpainoja, ilmeitä eikä puherytmiä. Kun kritiikissä kiinnittää huomion asiaan, josta annetaan kritiikkiä, säästytään monelta turhalta provosoitumiselta.
Näkemyksesi ja perustelusi seurakunnan erehtymättömyydestä oli selkeästi havainnollistettu. Määritettäessä seurakuntaa tulee ottaa huomioon myös se, millaisen kuvan Raamattu antaa ihmisestä. Langenneesta ja jatkuvasti lankeavasta ihmisestä. Seurakunta koostuu perisyntisistä ihmisistä, joiden luonto on taipuvainen kääntymään pois Jumalasta. Kristillinen ihmiskäsitys on otettava huomioon määriteltäessä maanpäällä olevaa , ihmisistä koostuvaa, Jumalan lapsien joukkoa. Näin ollen tuntuu varsin selvältä, että ei voida osoittaa palvontaa seurakuntaa kohtaan.
Kristillisyydessämme sitä, mitä kohtaan palvontaa on osoitettu ja millä perusteella yksittäisen uskovan sieluntilaa on analysoitu, ei olla aina osattu kohdistaa oikein. Selväähän on se, että vain Jumalaa voidaan palvoa kritiikittömästi, sillä Jumala on absoluuttisen oikeudenmukainen ja vanhurskas. Jumalaa ei voida kritisoida, seurakuntaa ja sen maallisia toimia voidaan. Sama pätee myös siihen, mistä voidaan ja ei voida olla eri mieltä. Samaa mieltä tulee olla opillisista asioista, jotka Jumalan Sanan kautta määritellään. Eri mieltä saa olla yhteiskunnallisista asioista, jotka eivät sodi Jumalan Sanaa ja omaatuntoa vastaan.
“- – Tästä ei voi kuitenkaan vetää sellaista johtopäätöstä, että näkyvän seurakunnan enemmistö, puhujainkokous, SRK:n vuosikokous, SRK:n johtokunta tai työvaliokunta, Päivämies-lehti tai muu sellainen olisi erehtymätön. Tällaiseen johtopäätökseen Jumalan sana ei nähdäkseni anna valtuutusta.”
On erittäin huolestuttavaa, jos joku seurakunnasta yrittää inhimillisillä voimakeinoilla (kontrolli, kysyvien vaientaminen tai muu vallankäyttö) hallita muita seurakunnan jäseniä. Sellainen toiminta osoittaa, että olisi eritasoista Pyhän Hengen avaamaa uskonymmärrystä. Kenellekään meistä ei ole kuitenkaan annettu suurempaa uskon ymmärrystä; on olemassa vain Pyhän Hengen avaamaa uskonymmärrystä.
Kun Pyhä Henki yhdistää seurakunnan jäsenet toisiinsa ainut seurakunnan keino vaalia tätä yhteyttä on julistaa Sanaa, jolla uskoa ruokitaan. Yhtä lailla kun ihminen ei voi itse aikaansaada uskoa (synnyttää itsessään tai toisissaan Pyhää Henkeä) Pyhän Hengen yhteyttä ei saada pysymään ihmiskonstein.
TykkääTykkää
Joona, salli minun kertoa, kuinka tämän luettuani laitoin kädet kyynärpäitä myöten ristiin ja olen iloinen, että olet saanut ymmärrystä ajatella ja kirjoittaa näin, koska tällaista puhetta me juuri nyt tarvitsemme – vuosikymmenten jälkeen. Haluaisin panokkaasti vahvistaa koko postauksesi tervetulleena ja välttämättömänä vuoropuheena kristillisyytemme tämän hetken murrosvaihetta.
” Kuuliaisuuden ja kriittisyyden välillä on siis jännite, mutta se on mielestäni hedelmällinen, uskonelämää ruokkiva jännite. Sitä ei siis saa laukaista vaan molemmat tulee säilyttää. Jos poistamme oikeanlaisen kriittisyyden, ajaudumme ulkokohtaiseen yhteisön enemmistön myötäilyyn. Jos poistamme kuuliaisuuden ja nöyryyden, ajaudumme ylpeyteen ja kyynisyyteen. Kun molemmat ovat mukana, ne ohjaavat meitä rakkauteen, toisten kunnioittamiseen ja aitoon kuuntelemiseen, rehellisyyteen, avoimuuteen, keskustelevuuteen jne. Terveessä, hyvinvoivassa perheessä annetaan runsaasti neuvoja, mutta siellä vallitsee samalla ajattelemisen ja keskustelemisen vapaus. Tällainen on minusta myös Jumalan perhe, Kristuksen seurakunta.”
Me vanhemman polven uskovaiset kannamme eri tavoin menneisyyden yhteistä traumaa, joka johtuu harhaopin/oppien orjuuttavasta vallasta ja vaikenemisen vaatimuksesta.
Jotta vapautuisimme tästä, tarvitsemme Joona lisää kaltaistasi rohkeaa ja raamatullista viisautta KOHDATA rehellisesti menneisyytemme ja sen seuraukset.
Toinen rehellisyyttä vaativa pohtimisen alue on arvioida SRK:n tontin vastuut harhaopin/oppien uhrien kannalta. Miten tulisi kohdata ja hoitaa SRK:n johdolla väärin perustein uloshoidetut ihmiset – jotka silmissäni ovat kuin tien poskeen heitetyt samarialaiset – SRK:n toimesta, ohjeistuksella tai vaatimuksesta. On ”makuasia”, millä sanoilla asiaa määrittelee, mutta kaikille meille oli selvää, että SRK:lla oli ehdoton valta, ” erehtymättömän jumalanvaltakunnan” mandaatti, jolle tuli osoittaa ehdotonta kuuliaisuutta ja alistaa omakin toiminta sen ehdoille.
On enemmän kuin selvää, että tällainen menneisyyden rakennelma on jättänyt meihin pysyvät jäljet. Se näkyy ja kuuluu meissä eri tavoin. Siksi ei pidä myöskään oudoksua sitä, kuinka kiihkeää torjuntaa on vastassa, kun yhdessä joudumme avaamaan ja käymään läpi harhaopin/oppien seurauksia ja SRK:n roolin arviointia siinä. Sanoisin, että kaikkein kiivain vastustus harhaopin seurausten käsittelyyn osoittaa sen merkityksen vakavuutta. Se voi tulla haluna lyödä ihmisestä lähtevällä voimalla maan rakoon, oman pesän likaajaksi tai valheopin julistajaksi yms. Senkaltaisella voimalla harhaoppi otti hallintaansa meidät kaikki.
Oikea oppi oli alisteinen tällaiselle vallalle ihmeen pitkiä aikoja ja käyttää edelleen helposti ns.katkeruus-korttia helpostikkin vastustaakseen keskusteluja ja selvityksiä, korjausvaatimuksista puhumattakaan.
Joona, odottaisin sinulta vielä lisää pohdintaa avaamaan yksilöllisen ja kollektiivisen vastuun eroa harhaopin/oppien osalta – vaikka oletkin sitä jo ansiokkaasti valaissut aiemmin.
Esim. Onko kulloinenkin SRK yhteisesti vastuussa toiminnastaan vai kuuluuko vastuu jokaiselle henkilökohtaisesti ihmisten edessä? Jumalan edessä jokainen meistä on vastuussa henkilökohtaisesti, mutta ihmisten edessä?
Ajattelen myös laillasi, että meillä on nyt suunnaton mahdollisuus säilyttää Pyhän Hengen vaikutus keskuudessamme osoittamalla kuuliaisuutta Jumalan sanan mukaiselle ”korjausliikkeeelle” omassa keskuudessamme tapahtuneesta kollektiivisesta vääryydestä – harhaopista/opeista seurauksineen.
Kysehhän ei ole opin muuttamisesta, vaan omassa keskuudessamme tapahtuneesta vääryydestä.
Samalla tapahtuisi ”vallankeikaus”, eli oikea oppi ei olisi enää yhtään alisteinen entiselle harhalle – lopullisesti.
TykkääTykkää
Lyhyesti ja ytimekkäästi: Kiitos tästä(kin) bloggauksesta.
TykkääTykkää
Ei kestä. Olen tyytyväinen, jos kirjoitus rohkaisee seuraamaan Jeesusta ja elämään sydämen kristittynä myös arjessa. Sitä toivon.
TykkääTykkää
Kiitos Joonalle perusteellisesta ja syvällisestä kirjoituksesta.
Kirjoituksen pohjalta muutamia ajatuksia:
Kriittisyys -sana liitetään usein nimenomaan modernin maailmankatsomuksen ja älyllisen tieteen ylimmäksi ohjenuoraksi. Kriittisyys voidaan myös kokea ”uhkana” ja vaatimuksena muuttaa jotakin vanhaa ja hyväksi
havaittua, ja uskovaisten kesken käytettynä se voi kuulostaa liian radikaalilta ja hyökkäävältä. Oikein ymmärrettynä, kuten Joona asiaa valaisi, kysymyksessä on nimenomaan arviointi, tutkiskelu ja peilaaminen, jonka pitäisi Lutherinkin mukaan olla sisäänrakennettuna jatkuvana prosessina ELÄVÄSSÄ Jumalan seurakunnassa. Itsearviointia voitaisiin siis pitää jopa elämän merkkinä. Itsearviointi Jumalan Sanaa vasten auttaa meitä säilyttämään herkkyyden nimenomaan inhimillisen heikkouden/ väärinkäytön ja
vääristyneen opetuksen/ tulkinnan havaitsemiseksi, ja se koituu etenkin lauman heikoimpien ja puolustuskyvyttömimpien lampaiden suojelemisen turvaamiseksi.
Elävä Jumalan seurakunta ei olisi elävä, jos se ei sisältäisi jännitteitä eli tietynlaisia polariteetteja. Tämä on kristillisen uskon sisäinen luonne ja olemus kautta linjan. Kristus itse= tosi Jumala ja tosi ihminen on näistä jännitteistä kaikista suurin ja hämmästyttävin. Sama heijastuu koko Kristuksen seurakunnan sisäisessä elämässä, isommassa ja pienemmässä mittakaavassa. Polariteettien kautta toteutuu Kristuksen seurakunnan koko syvin sanoma ja olemus. Näkisin, että mikäli nämä syvimmät polariteetit eli jännitteet lakkaisivat olemasta, sen jälkeen kysymyksessä ei enää edes olisi elävä kristillinen usko. Näkisin myös, että Kristuksen sovintoveri ja evankeliumi on kuin ”kaarisilta”, joka virtaa jatkuvasti näiden erilaisten jännitteiden välillä. Koska usko on vain tätä aikaa varten, nämä jännitteet purkautuvat lopullisesti vasta ruumiin ylösnousemuksessa ja iankaikkisessa elämässä, jolloin usko muuttuu näkemiseksi.
Katolisen kirkon harjoittama ”juridis-mekaaninen” seurakuntaoppi on karkea esimerkki Jumalan Sanan harhaisesta tulkinnasta. Useat elävässä uskossa olleet toisinajattelijat (mm. tsekkiläinen uskonpuhdistaja Jan Hus) saivat kuolemantuomion polttoroviolla taistellessaan sitä vastaan. Myös Luther sai paeta henkensä edestä sata vuotta myöhemmin samasta syystä. Tällainen seurakuntaoppi mahdollistaa vallan väärinkäytön, jolloin Jumalan Sanasta voidaan tehdä vallan väärinkäytön väline, ja kärsijänä ovat pahimmassa tapauksessa juuri lauman heikoimmat lampaat.
Jumalan valtakunta eli pyhien yhteys on paljon enemmän kuin mikään hengellinen yhteisö. Se sisältää ytimessään Kristuksen elävää evankeliumia julistavan Jumalan seurakunnan, mutta on samalla luonteeltaan ulospäin laajeneva kuin avaruus, ylösnousemuksen ”alkuräjähdyksen” jälkeen. Evankeliumi ja Pyhä Henki tekevät työtään omalla voimallaan, ajallaan ja aikataulullaan, missä tahtovat. Pyhä Henki tekee työtään jatkuvasti myös meissä uskovaisissa ja Jumalan seurakunnassa lohduttaen, puhdistaen ja pyhittäen. Voimme rukoilla Jumalan aikaa ja itsellemme kärsivällisyyttä, että menneisyydessä tapahtuneet väärinkäytökset tulisivat oikein ja Jumalan mielen mukaisesti hoidetuksi (virsi 117).
Käsittääkseni Jumalan seurakunnan tärkein ”rakenteellinen” tehtävä on luoda mahdollisimman esteettömät ja vapaat olosuhteet evankeliumin virran vapaalle etenemiselle ja Pyhän Hengen työlle. Evankeliumin armon virta lähtee Kristuksesta ja kuvainnollisen puhuttelevasti ”virtaa temppelin kynnyksen alta” (Hesekiel 47, SL 76), ilman mitään ulkoisia kuoria ja rakennelmia. Evankeliumi kutsuu meitä tarkastelemaan ”uskon silmin” myös ajallista tärkeysjärjestystämme (vrt. Jeesuksen vuorisaarna) ja sen voima näkyy varsinkin silloin, kun synti on tullut suureksi.
TykkääTykkää
Tuntuu hyvältä lukea, kuinka elävän seurakunnan tuntomerkki on että siellä sallitaan terveellinen itsekritiikki eli arviointi opetuksen ja toiminnan suhteen. Ei ole tervettä, jos seurakunnan johto ottaa itselleen erehtymättömyyden mandaatin ja vaatii itselleen – ihmisille – ehdotonta kuuliaisuutta ankarin sanktioin.
Kirsin esimerkki katolisen kirkon ankarasta ja harhaoppisesta seurakuntakurista Husin ja Lutherin kohdalla ovat varoittavan hyviä esimerkkejä.
Tuleeko teillekkin tästä mieleen, että kuinka paljon eroaa heidän kohtalonsa niistä raukoista, jotka SRK:n johdolla ”hoidettiin” ulos harhaopin harjoittaman henkisen väkivallan seurauksena?
Vai voidaanko ne raskaat kohtalot vain kuitata ”yksittäistapauksiksi”, kun ei lukumääristä ole ehkä tietoa?
Onko elävän seurakunnan tuntomerkki, että heidät on heitetty kuin samarialaiset ja kirjaimellisesti hyljätty ja jätetty täysin ilman hoitoa?
Toiset – yhteiskunta tai terapeutit – ovat joutuneet heitä hoitamaan. Kun he ovat valittaneet kohtaloaan, on seurakunnasta heitä herjattu ulkopuolisiksi ja katkeriksi. Ihmisoikeudellinen ja juridinen vastuunkantaminen on toteutumatta.
Elämme yhteiskunnassa, jossa tämä vastuu on kannettava.
Tänään törmäsin Uuden Suomen sivuilla Eija-Riitta Korholan blogiin, jossa oli mielestäni tärkeää tietoa vallan turmelevasta vaikutuksesta.
Hän kertoo Dublinin yliopiston neuropsykologian professorin Ian Robinsonin tutkimustuloksista mm.
”Menestys ja valta ovat ihmiskunnan huumeita, joilla on suurin aivoja muuttava vaikutus, eikä kenenkään aivot selviä muuttumatta, mikäli näitä huumeita saadaan jatkuvasti ja suurina anoksina.”
Robertson myös päätteli, ettei yksikään johtaja voi selvitä vallassa kymmentä vuotta enempää ilman merkittävää arvostelukyvyn heikkenemistä. Kukaan ei ole immuuni vallan neurologisille vaikutuksille. Hän kuvailee, kuinka vaikutukset näkyvät: heistä tulee itsevarmempia, rohkeampia, ja jopa nokkelampia. Mutta myös itsekeskeisempiä, vähemmän itsekriittisiä, ja vähemmän kykeneviä tunnistamaan virheitään ja vaaroja. Tämä yhdistelmä tekee johtajista kärsimättömiä opposition ja vastakkaisten näkemysten suhteen.”
On tuttu sanonta, että valta turmelee ja ehdoton valta ehdottomasti.
Kirsi: ”Voimme rukoilla Jumalan aikaa ja itsellemme kärsivällisyyttä, että menneisyydessä tapahtuneet väärinkäytökset tulisivat oikein ja Jumalan mielen mukaisesti hoidetuksi (virsi 117).”
Vielä on armon aikaa, vaikka monen kohdalla se on jo loppunut. Kaikilla meillä nämä vääryydet kokeneilla on mahdollisuus vielä tutkailla omaa ja yhteistä vastuutamme ja kysyä sitä, mitä meidän nyt on tekemän, jotta Jumalan tahto toteutuu keskellämme.
TykkääTykkää
Vl-seniori kysyi:”… mitä meidän nyt on tekemän, jotta Jumalan tahto toteutuu keskellämme.” Tämä on hyvä ja vaikea, jopa varsin raamatullinen kysymys.
Mitä pidempään itse olen pohtinut tätä vanhoillislestadiolaisen yhteisön sisäistä traumaa koskien erilaisia vuosikymmenien takaisia harhaoppeja, sitä enemmän olen yrittänyt etsiä sille käsitteellistä struktuuria oman ajattelun pohjaksi sekä teologiselta että sosiaalis-psykologiselta näkökulmalta.
Vuosikymmenien takaiset harhaoppien vaikutukset tuntuvat kenties vieläkin monilla veljillä ja sisarilla kipuna sielussa, aiheuttaen hengellistä ahdistusta, sisäisiä ristiriitoja ja katkeruuttakin. Tuntuu siltä, että tälle kivulle ei ole oikein vielä löytynyt sanoja, keinoja eikä tilaa yhteisössämme.
Joskus vaikeat asiat voivat olla niin hankalia käsitellä, että vaaditaan paljon nöyryyttä ja rukousta, että ne tulisivat siten hoidetuksi, ettei aiheuteta enempää uhreja ja traumoja. Olemme vastuussa myös siitä, miten yhteisön sisäiset traumaattiset asiat kohdataan ja hoidetaan, miten ongelmia käsitellään jne. Jokainen meistä haluaa totuutta ja rehellisyyttä, mutta kykenemmekö myös elämään totuuden kanssa? Aiheuttaako totuuden paljastuminen sen, että siitä tulee joillekin liian raskas kuorma kantaa? Näitäkin on hyvä pohtia.
Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että meidän on pitäydyttävä
kärsivällisyydessä ja samalla oltava vastaanottavaisia niille
rohkaiseville signaaleille, jotka viestittävät avoimuuden lisääntymisestä keskuudessamme. Uskon, että tulee aika, jolloin Jumala avaa oikeat keinot ja tien tämänkin asian kohtaamiseen uskovaisten keskuudessa. Itse välttäisin kaikkea provokaatiota suuntaan tai toiseen (opettelen sitä jatkuvasti itsekin, koska saatan ilmaista asioita liian provosoivasti), kysymyksessähän on kuitenkin erittäin haasteellinen asia. Silti en missään tapauksessa kannata asioiden hautaamista tai keskustelun tukahduttaista. Yksittäisistä pienistä puroista voi kasvaa iso virta.
Monet vanhoillislestadiolaisen yhteisön sisäiset ilmiöt, tavat ja
kirjoittamattomat normit ovat tyypillistä hengellisen yhteisön dynamiikkaa suhteessa valtakulttuuriin. Meillä on myös omia erityispiirteitä ja korostuksia. Ne ovat kaikki loogisia suhteessa historiaan ja siihen hengelliseen sielunmaisemaan, mikä on ominaista juuri vanhoillislestadiolaiselle hengellisyydelle. Nämä kaikki tulee altistaa evankeliumin ja Jumalan Sanan valon ”läpivalaistavaksi”.
Haluaisin, että voisimme jokainen löytää sen pohjattoman hengellisen syvyyden, rikkauden ja kauneuden, mikä on kätkettynä tähän uskovien yhteisöön, jopa kivunkin alle. Uskon että tästä rikkaudesta löytyvät myös ne oikeat työkalut sisäiseen uudistumiseen ja vaikeiden asioiden kohtaamiseen. Mehän olemme vain hauraita saviastioita.
Tässä kohdin tuleekin mieleen (2 Kor.7-11):” 7)Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme. 8) Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia, 9) vainottuja mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja. 10) Me kannamme aina ruumiissamme Jeesuksen kuolemaa, jotta myös Jeesuksen elämä tulisi meidän ruumiissamme näkyviin. 11) Me tosin elämme, mutta meidät annetaan Jeesuksen tähden alituisesti alttiiksi kuolemalle, jotta myös Jeesuksen elämä tulisi näkyviin kuolevaisessa ruumiissamme…”
TykkääTykkää
Kristus auktorisoi seurakunnan, mutta jos/kun seurakunta harhautui, myös seurakunnan hoito/neuvot harhautuivat. Sellaisia ilmiöitä vastaan apostoli Paavalikin joutui taistelemaan jo alkuseurakunnassa. – Ja näin kävi myös 1970-luvulla vl-kristillisyydessämme, kun neuvot eivät enää koskeneet konkreettisia syntejä tai kristittyjen välisiä rikkomuksia vaan spekulatiivisia ”henkiä”…
Nostan hattua viimeisille katolisen kirkon paaveille, jotka ovat oikein urakalla tunnustaneet katolisen kirkon väärinkäytöksiä ja pyytäneet anteeksi. Ei se sen kauheampaa ole. Puheenjohtaja Voittonen on allekirjoittaneelle todennut, että syksyn 2011 ”SRK:n julkilausuma pahoittelu vastaa ulkopuolisten anteeksipyyntöä” 🙂
Kai sen konstailemattoman anteeksipyynnön estää; 1) se suuri joukko, joka ei ahdistumatta halua kuulla, mistään menneisyyden virheistä, vaan että; ”kaikki on ennallaan” – tämä joukko voisi myös irtautua omaksi oikeaoppisten ryhmäksi, jos heidän kuvansa menneisyydestä uhkaisi liikaa järkkyä…
2) se, että ihan oikea anteeksipyyntö, voisi avata myös aukon juridisille vastuulle ja vahingonkorvausvaatimuksille.
Itse olen kesäkuussa 2013 tehnyt Suomen Rauhanyhdistys ry:lle seuraavan vetoomuksen:
”Pyydän kunnioittavasti, että Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry. ryhtyy osaltaan toimenpiteisiin Pyhän evankeliumin valossa perusteettomasti 1970-luvulla sidottujen ja erotettujen Rauhanyhdistysten jäsenten kokemien väärinkäytösten oikaisemiseksi.”
Perusteluissani kirjoitan mm.:
”Kristillisyydessämme on aina opetettu, että totiseen parannukseen kuuluu – niin yksilön kuin yhteisön tasolla – katumuksen ja anteeksipyynnön lisäksi myös vääryyden oikaiseminen ja korjaaminen – niin kuin se on vielä mahdollista. Ja asioiden korjaamisen suhteen on viitattu usein sanoihin: ”Katso, nyt on otollinen aika, katso, nyt on autuuden päivä” (2. Kor. 6:2). Hoitokokousväärinkäytösten suhteen ”Jumalan ajan” vuodesta toiseen jatkuva odottaminen voi olla enää vain hurskaalta kuulostava tekosyy vastuun välttämiselle.
On synti ja vääryys ajaa toinen ihminen ”hengellisellä hoidolla” itsemurhaan, henkisen ja fyysisen terveyden romahdukseen, erottaa hänet perusteettomasti seurakunnasta, mutta myös se, että provosoidaan hänet hengelliseen haaksirikkoon ja katkeruuteen. Ei väärien asioiden näkeminen vääräksi – ennenkuin enemmistö tämän ymmärtää – ole synti ja oikea peruste sitomiselle, erottamiselle jne. – Epäselväksi onkin jäänyt johtokunnan kanta keskeiseen kysymykseen: kummat tekivät väärin; ne jotka menivät kuuliaisesti mukaan harhoihin, joita johdettiin jopa SRK:n työvaliokunnan arvovallalla vai ne, jotka näkivät harhat harhoina jo silloin? – Edelleenkään en siis väitä, että kaikki hoitotoimet olisivat olleet perusteettomia…”
Elän vielä toivossa, että vetoomus saa asiallisen käsittelyn. Jos niin ei käy, kai minunkin on sitten syytä julkaista kirjeeni kaikkine perusteluineen.
TykkääTykkää
Yksi edelliseen liittyvä ongelma on, että niinkin suuressa yhdistyksessä ja toimipisteessa kuin SRK ei ole kirjaamoa tai diarisointia, johon Keskusyhdistys ry:lle osoitetut kirjalliset tai sähköpostitse toimitetut kirjeet kirjattaisiin. Tämä on merkinnyt myös sitä;
1) ettei SRK:n johtokunta ja työvaliokunta ole kyennyt (halunnut?) valvomaan, millaista viestiliikennettä kaikkiaan SRK:lle tulee ja kuinka asianmukaisesti ne hoidetaan. Tällä en tarkoita yksittäisille työntekijöille osoitettuja viestejä.
On ollut täysin pääsihteerin harkinnassa, mitkä asiat viedään tai ollaan viemättä teenpäin – eikä kukaan ole perään pystynyt kahtomaan… Lisäksi johtokunnan jäsenillä ei ole välttämättä ollut aitoa mahdollisuutta tutustua lähetettyihin asiakirjoihin, vaan niiden käsittely on voinut tapahtua johdetusti ja sellaisen henkilön johdolla, jonka olisi ollut syytä jäävätä itsensä kyseisessä tilanteessa.
2) tämä on mahdollistanut pääsihteerin diktaatin myös niin, että yhdistyksen kannalta epämieluisamman, ehkä kriittisen, asiakirja-aineiston arkistointi on suoritettu (=jätetty suorittamatta) ”tarkoituksenmukaisuuus” -periaatteella. Tämä on tietysti täysin vastoin sovellettavaa yhdistyslain, hyvän hallinnon ja arkistointisuositusten henkeä ja periaatteita.
Asiasta toiseen, vielä VL-seniorille; ei tämä omalla nimellä kirjoittaminen ole niin kauheaa – kokeileppa 🙂
Mutta näin palmusunnuntaina ennenmuuta iloitkaamme:
”Oi terve, auttajamme, kärsivä Messias
ja orjantappuroilla kruunattu kuningas!
Laulamme hoosiannaa, tahdomme kumartaa
anteeksiantamuksen ja rauhan valtikkaa.
Soi kunnia ja kiitos nyt kuninkaallemme,
se raikuu lasten suusta Daavidin pojalle.”
(VK 60:4-6)
TykkääTykkää
” Uskon, että tulee aika, jolloin Jumala avaa oikeat keinot ja tien tämänkin asian kohtaamiseen uskovaisten keskuudessa. Itse välttäisin kaikkea provokaatiota suuntaan tai toiseen (opettelen sitä jatkuvasti itsekin, koska saatan ilmaista asioita liian provosoivasti), kysymyksessähän on kuitenkin erittäin haasteellinen asia. Silti en missään tapauksessa kannata asioiden hautaamista tai keskustelun tukahduttaista. Yksittäisistä pienistä puroista voi kasvaa iso virta.”
Kirsi – suuret kiitokset taas hyvistä ajatuksistasi! Epäilen, ettet edes osaa toimia provosoivasti tässä asiassa ainakaan. Kun en ole sinua koskaan tavannut, en tiedä pystytkö provosoimaan muissakaan asioissa 🙂 Varmasti on oikein ja ”autuaallista” pyrkiä rakkaudelliseen ja nöyrään mieleen kaikessa, millä avataan yhteistä menneisyyttämme. Kuitenkaan emme pysty poistamaan kipua, joka sisältyy syyllisyyteen ja sen kohtaamiseen. Toisaalta ymmärrän, että se kipu lievenee ja tasoittuu, kun ymmärrämme sen yhteisöllisyyden. Kysehhän on mitä kollektiivisin harha. Meidät yksinkertaistettuna ajettiin koko lauma harhaopin pauloihin ja alistettiin sille kuuliaisiksi.Oikea oppi joutui alisteiseksi väärälle ja sen käytänteille.
”Monet vanhoillislestadiolaisen yhteisön sisäiset ilmiöt, tavat ja
kirjoittamattomat normit ovat tyypillistä hengellisen yhteisön dynamiikkaa suhteessa valtakulttuuriin. Meillä on myös omia erityispiirteitä ja korostuksia. Ne ovat kaikki loogisia suhteessa historiaan ja siihen hengelliseen sielunmaisemaan, mikä on ominaista juuri vanhoillislestadiolaiselle hengellisyydelle. Nämä kaikki tulee altistaa evankeliumin ja Jumalan Sanan valon ”läpivalaistavaksi””.
Olet mielestäni täysin oikeilla linjoilla toimintatapojemme ja painotustemme läpivalaisusta, koska monissa asioissa harhaopin/oppien väärät painotukset ovat saaneet jatkua tänne asti ja juuri tämä asia on välttämätöntä kohdata viimeistään nyt, ettei harhaopin uhreja enää pääsisi syntymään.
Yksinkertaistettuna: harhaoppi vaikuttaa keskuudessamme niin kauan, ennenkuin se on käsitelty oikealla tavalla, eli tilitetty.
Ajattelen laillasi, että yhteisömme sisällä olevat kauniit ja uskon kannalta hyvät ja ”siveelliset” elämäntavat ovat rikkaus ja arvo, jotka korostuvat valtakulttuurin rinnalla. Ne ovat vaalittavia ja tärkeitä asioita. Sen sijaan sellaiset tavat, jotka aiheuttavat heikkojen ja sairaiden alistamista, uupumista ja tarpeetonta kärsimystä – ne on alistettava Kristuksen rakkauden ja lunastuksen piiriin – samoin kuin kaikki hengellinen ja fyysinen väkivalta tai vaientamiskulttuuri.
”Haluaisin, että voisimme jokainen löytää sen pohjattoman hengellisen syvyyden, rikkauden ja kauneuden, mikä on kätkettynä tähän uskovien yhteisöön, jopa kivunkin alle. Uskon että tästä rikkaudesta löytyvät myös ne oikeat työkalut sisäiseen uudistumiseen ja vaikeiden asioiden kohtaamiseen. Mehän olemme vain hauraita saviastioita.”
Kyllä – kivunkin alla Jumala voi antaa ihmeellisesti voimaa ja luottamusta – sellaista, joka sotii tosiasioita vastaan. Kuitenkin juuri harhaopin vaikutukset ovat saattaneet uskovaisia niin raskaisiin kohtaloihin, että niitä ei kukaan olisi halunnut tai ikimaailmassa toivonut kenellekkään. Sellaisen pahuuden korjaamista ei voi loputtomiin paeta. Nyt jo on kulunut monta vuosikymmentä. Vasta tämän vuosituhannen puolella on varovasti aloitettu keskustelu julkisuudessa näistä kristillisyytemme kipupisteistä.
Lopussa puhut kauniisti meistä saviastioina. Tämä teema on itselleni hyvin läheinen. Olen yksi rikkinäinen saviastia ja siksi olen yhä nimetön.
TykkääTykkää
Joona. Viittasit blogissasi ainakin minua puhutelleeseen Erkki Reinikaisen vaikuttavaan saarnaan Maaningalla 2002. Saarna on luettavissa suviseurakirjasta lähes sanasta sanaan ja kuunneltavissa täältä:
Erkki Reinikainen, 2002
Kuunneltava versio on hieman kattavampi sisältää myös seuraavat sitaatit:
”Me voimme myöskin rakentaa siihen, että ihmisten päätökset ovat kestäviä ja vedota, että seurakunnan ääni voi olla ratkaiseva. Seurakunnan tehtävä on ainoastaan Jumalan sanan selittäminen, ei minkään uuden antaminen lisää.”
(… Hän on ainoa, joka on voinut täyttää lain.) Sen tähden Jumala suokoon, että me emme rakenna uskoamme erilaisille väittämille, joita nykyaikanakin esitetään, että sitä ja sitä ei saa tehdä, sitä ja sitä pitää tehdä. Sehän merkitsee samaa kuin, että me silloin olisimme uskovaisia. (Me olemme uskovaisia vain armosta. Pelkästään Jumalan armosta. …)
TykkääTykkää
Itselläni ei valitettavasti ole (vielä) mitään kokonaiskäsitystä 1970-1980-luvun harhaopeista, eikä SRK:n todellisesta roolista suhteessa paikallisiin rauhanyhdistyksiin siinä. Olen käsitellyt asiaa vain yleisellä tasolla ilmiönä suhteessa vastaaviin ilmiöihin ihmiskunnan ja kristikunnan historiassa.
Naisihmisenä ja perheenäitinä olen myös kiinnostunut erityisesti naisten ja lasten elämään vaikuttaneista opillisista tulkinnoista.
Itseäni on alkanut kieltämättä pikkuhiljaa vain ihmetyttämään se, että koska tälle harhaoppien aiheuttamalle kivulle ei ole löytynyt vieläkään sen vaatimaa avoimuutta ja tilaa Siionissa, niin mistä kenkä puristaa? Onko totuuden paljastuminen sittenkin liian rankka juttu, koska sitä ilmeisesti pelätään? Pelkohan on suurin este avoimuudelle, ei mikään muu. Kysymys kuuluukin: kuka pelkää ja missä, ja mitä pelätään?
Nyt pitäisi siis keskittyä luomaan peloton ja turvallinen ilmapiiri Siioniin, jonka myötä avoimuus lisääntyy automaattisesti, kuten perheen sisäisessäkin tunneilmapiirissä. Mitä turvallisempi ilmapiiri, sitä avoimemmin ja pelottomammin perheenjäsenet uskaltavat sanoa mielipiteensä ja varsinkin ne ahdistavimmat asiat. Turvallinen ja avoin ilmapiiri syntyy asteittain, kun luottamus ja hylätyksi tulemisen pelko vähenevät pikkuhiljaa positiivisten feedbackien (palautteiden) ansiosta. Kun ihminen huomaa suunsa avatessaan, että hän ei enää tulekaan torjutuksi, vaiennetuksi tai ”ohi katsotuksi”, pelko väistyy ja hän alkaa luottamaan. Tämä on psykologinen lainalaisuus ihmisen elämässä.
Turvallisen ilmapiirin luomiseen voimme osallistua me kaikki. Olkaamme hereillä silloin kun tilaisuus koittaa!
Onhan se tietysti karua, jos Siionin sisäisistä rakenteista paljastuu räikeitä väärinkäytöksiä SRK:ta myöten. Ei paljoa naurata kyllä. Sehän tarkoittaa pahimmillaan vallan väärinkäyttöä mitä suuremmassa määrin (hengellisesti/ taloudellisesti?), ei ehkä tahallista mutta vastuuttomuutta ainakin. Kyllä kaikki Siionin sisäiset valtarakenteet pitää voida läpivalaista, se on merkki rehellisyydestä ja luotettavuudesta, johon evankeliumi kutsuu meitä jokaista kristittyä. Ihmiskunnia voi tietysti olla kovalla koetuksella, kun virheet paljastuvat.
Mitä taas tulee harhaoppien aiheuttamiin hengellisiin ja henkisiin kärsimyksiin, niiden aiheuttamaa subjektiivisen kivun määrää ei kukaan varmasti pysty arvioimaan ollenkaan. Sehän sisältää suoraan itse harhaoppien ja hoitokokousten aiheuttaman hengellisen väkivallan seurauksineen (tosiaan jopa henkisiin sairastumisiin ja itsemurhiin saakka), sekä vuosikymmeniä jatkuneen hymistelyn ja vaikenemisen vaikutukset, erilaiset harhaiset illuusiot ihmisten mielissä, jotka ovat vaikuttaneet suoraan ihmisten käytännön elämässä, sekä nyt sitten, mikäli koko kuvio tehdään näkyväksi, niin sen aiheuttama järkytys/ helpotus.
Joka tapauksessa evankeliumin läpivalaisu on välttämätön, muuta tietä ei kertakaikkiaan ole.
TykkääTykkää
Erityisesti Markun ja Kirsin kommentteja luin suurella kiinnostuksella. Asiaa paremmin tuntematta näkisin, että anteeksipyynnölle ovat esteenä paitsi Markun maninitsemat syyt, myös se, että anteeksipyynnön pelätään ehkä horjuttavan, sosiologisella kielellä asia ilmaisten, niitä hiukan patriarkaalisia valtarakenteita ja käytäntöjä, joihin muutoinkin kohdistuu vahva paine erityisesti juuri nyt.
TykkääTykkää
Kirsi – kallis uskonsisareni – nyt sinulle on ”kirkastunut” ongelman todellisuus, siis se, että kyseessä on ”lihaksi tullut” suuri vääryys keskellämme. Kaikki me – sen ajan eläneet tiedämme, että ”kaiken takana on pelko” ( kuten erään tunnetun kirjan nimikin sanoo”) Kyseinen kirja muuten kertoo totalitaristisen vallan väärinkäytöksistä lähihistoriassa.
”tseäni on alkanut kieltämättä pikkuhiljaa vain ihmetyttämään se, että koska tälle harhaoppien aiheuttamalle kivulle ei ole löytynyt vieläkään sen vaatimaa avoimuutta ja tilaa Siionissa, niin mistä kenkä puristaa? Onko totuuden paljastuminen sittenkin liian rankka juttu, koska sitä ilmeisesti pelätään? Pelkohan on suurin este avoimuudelle, ei mikään muu. Kysymys kuuluukin: kuka pelkää ja missä, ja mitä pelätään?”
Pelko nuijittiin koko lauman niskaan sellaisella harhaopin voimalla, että se on jatkunut tänne asti. Olen varma, että puhujatkin ovat olleet vuosikymmeniä tämän pelon orjia keskenään ja joutuneet varmistamaan ”selustansa” toistensa silmissä. Monet kuulemani palautteet ovat kertoneet, että SRK ei ole hoitanut vastuutaan oikein suhteessa harhaoppiin ja sen hedelmiin – harhaopin tunnustamisen jälkeenkäänL uottamuksenomainen lähestyminen sinne näissä asioissa on saanut torjutun, tai hyvin töykeän, suorastaan törkeän kohtelun osakseen. Kysyjä on leimattu oitis ”oman pesän likaajaksi”, ”lihavaksi lampaaksi”, tai katkeroituneeksi, alettu kyseenalaistaa kysyjän omaa sieluntilaa tai peräti leimattu mielisairaaksi. Toisissa tapauksissa kirjeisiin ei ole tullut koskaan minkäänlaisia vastauksia.
Kuulostaako turvalliselta tai luottamusta herättävältä toiminnalta?
SRK tunnusti jo kauan sitten harhaopin/opit, mutta on suojellut kouristuksenomaisesti niiden selvittämistä, korjaamisesta puhumattakaan, saatikka pyytänyt edes anteeksi, että on harjoittanut ja ylläpitänyt harhaoppia ja salannut sen jatkamisen syyt.
Miksi edelleen salataan keskeinen asia: mistä johtuu, että Heikki Saari ei saanut korjata harhaoppia, kun se oli hänelle itselleen kirkastunut suureksi synniksi ja kerrotaan, että hän olisi halunnut korjata vääryytensä siinä laajuudessa kuin se oli tapahtunutkin?
Kyse on SRK:n toiminnasta.
Omasta puolestani puhun vain harhaoppiin ja sen seurauksiin liittyvistä vääryyksistä. Olen kuullut myös muista epäselvyyksistä, mutta niistä ei minulla ole mitään kosketuspintaa.
Haluaisin korostaa, että mielestäni SRK on toiminut hyvin tietämäni mukaan organisaationa käytännön tasolla laajassa toiminnassaan. Itselläni ei ole sen suhteen minkäänlaista kritisoimisen aihetta.
Mielestäni SRK on vastuussa siitä, että on jatkanut harhaopin henkisen ja hengellisen väkivallan uhrien hylkäämistä, tekojen salaamista, vääryyksien korjaamista, niiden vähättelyä ja koko ”roskan” korjaamista.
Kyseessä on oikeasti hengellisesti suuri vääryys. Se on myös mitä suurimmassa määrin kollektiivinen.
Pelko – tietoinen tai torjuttu – hallitsee edelleen meitä kollektiivisesti, siksi kyseessä on yhteinen, kollektiivinen trauma.
Olemme eläneet sen kanssa vuosikymmeniä.
Kirsi: ”Joka tapauksessa evankeliumin läpivalaisu on välttämätön, muuta tietä ei kertakaikkiaan ole.”
TykkääTykkää
” Hoitokokousväärinkäytösten suhteen ”Jumalan ajan” vuodesta toiseen jatkuva odottaminen voi olla enää vain hurskaalta kuulostava tekosyy vastuun välttämiselle.”
Käsittääkseni ei ole kyse vuosista, vaan vuosikymmenistä, eikö sinunkin mielestäsi?
Etkö ole saanut kirjelmääsi vastausta SRK:lta?
TykkääTykkää
Markku, esität tässä kommentissa epäilysi SRK:n johtokunnan, työvaliokunnan ja pääsihteerin asiallisesti oikeasta toiminnasta.
Onkohan kyse valitusta ”linjasta”?
”Asiasta toiseen, vielä VL-seniorille; ei tämä omalla nimellä kirjoittaminen ole niin kauheaa – kokeileppa :)”
Kenties sinulla on jokin ”suojahaarniska”, jonka avulla olet pystynyt ja pystyt kirjoittamaan näistä aroista ja vaikeista asioista. Vai etkö ole koskaan joutunut itse tai läheisesi hoitokokousrumban armoille harhaopin julmuuden seurauksena?
Itse en pysty vielä mitenkään luottamaan, etten joutuisi monenlaisiin toistuviin kuulusteluihin tai konkreettisten ”hyökkäysten” kohteeksi, jos esiintyisin nimelläni. Särkynyt on haavoittuvampi kuin ehjä. En pysty kuitenkaan enää olemaan täysin vaiti, koska tiedän, muistan, olen kokenut ja nähnyt liian paljon harhaopin saldoa vuosikymmenten saatossa.
Häiritseekö sinua nimettömyyteni?
Eikö nämä asiat ole kuitenkin tärkeämmät kuin henkilö?
En minäkään tunne sinua ( vielä ) vaikka kommentoit nimelläsi.
Alan kuitenkin tuntea sinut harvinaisen rohkeaksi meikäläisissä piireissä. Tunnetko itse muita yhtä rohkeita, jotka olisivat avoimella SRK:n kritiikillään säilyttäneet ”valtakuntaoikeutensa” ilman ankaria syytöksiä?
Sinun kommenttisi loppu virrestä 60 on tänä iltana tervetullut muistutus minunkin sydämelleni. Hoosiannaa laulettiin tänään seuroissakin 🙂
TykkääTykkää
Jumalan seurakunnan sisäiset vääryydet ovat ikävä tosiasia kautta kristikunnan historian, jotka jäytävät sisältä päin säännöllisin väliajoin. Prosessi etenee usein siten, että alussa on voimakas herätys, joka kulminoituu vahvasti johonkin ”karismaattiseen” henkilöön, jota Jumala käyttää tahtonsa julkituomiseen. Syntyy voimakas Pyhän Hengen palo, ihmiset kokevat voimakkaasti Kristuksen rakkauden ja anteeksiantamuksen armon omassa sydämessään, syntyy elävä usko, joka vaikuttaa jopa radikaalin elämänparannuksen. Pyhän Hengen tuulet saattavat puhaltaa pitkäänkin, kunnes ennen pitkää alkaa syntyä eriseuroja, sisäisiä riitoja ja vallan väärinkäyttöä. Organisoitumisen ja järjestäytymisen myötä voi tapahtua vähittäinen ”laitostuminen” ja mukautuminen vallitsevaan kulttuuriin, jolloin alkuperäisestä voimakkaasta ”hengen turbulenssista” jää pahimmoilleen jäljelle pelkät kuoret. Pyhä Henki kuitenkin jatkaa työtään ja avaten uusia väyliä, milloin voimakkaammmalla, milloin hiljaisemmalla liekillä.
Lutherin aikaan, yhteiskunnassa vallitsi suuri eriarvoisuus ja
epäoikeudenmukaisuus, jota katolinen kirkko entisestään lisäsi käyttämällä valtaa väärin ihmisten pelastumisen suhteen (mm. anekauppa, kiirastulioppi, Paavin ja kuurian ehdoton erehtymättömyysoppi jne.). Luther kävi taistelua juuri näitä, vallan väärinkäytön ilmentymiä vastaan. Taistelun seurauksena hänet julistettiin kirkon kiroukseen ja siten lainsuojattomaksi.
Lutherin taistelu sai aikaan myös negatiivisia lieveilmiöitä. Yksi pahimpia oli radikalisoituminen. Kun epäoikeudenmukaisuuden pohjalta noussut viha katolista kirkkoa kohtaan pääsi valloilleen, seurauksena olivat väkivaltaisuudet ja myöhemmin verinen talonpoikaiskapina. Radikaalit Lutheria myötäilleet uskonpuhdistajat (kuten Andreas Karlstadt) hyökkäsivät kirkkoihin repien ja tuhoten kirkkojen omaisuutta ja lietsoen kapinaa. Luther oli tapahtuneista kauhuissaan: hän tuomitsi ne täydellisesti. Lutherin mukaan todellinen uskonpuhdistus tapahtuu ihmisen sydämessä, eikä se koskaan lähde hakemaan oikeutta kapinaa lietsoen. Juuri kaaoksen ja hämmennyksen kautta ”piru” käyttää tilaisuutta hyväkseen omien tarkoitusperiensä ajamiseen, siten että loittonemmekin entistä kauemmaksi Kristuksesta.
Toinen ääripää on sitten liiallinen myötäily päinvastaiseen suuntaan: suljetaan silmät vääryyksiltä eikä uskalleta toimia, tai muunnellaan totuutta haluttuun suuntaan.
Kun Siionin sisäisiä vääryyksiä selvitetään ja hoidetaan, tämä jännite on jatkuvasti läsnäolevana tosiasiana. Tärkeintä on, että teemme sen
rukouksen hengessä, ettemme aiheuttaisi lisää tuhoa, jopa eriseuraa. Tämä siitäkin huolimatta, että sydämemme haluaa uhreille hyvitystä ja
oikeudenmukaista kohtelua.
Kokemus epäoikeudenmukaisuudesta voi aiheuttaa meissä vihaa ja katkeruutta, syyttelyä, jopa kostonhimoa, ja sen purkautuminen voi aiheuttaa sen, että joudumme ”ojasta allikkoon”. Varsinkin kun tiedämme kokemuksesta, millainen on median valta, joka myöskin osaltaan syyllistyy totuuden vääristelyyn omien tarkoitusperiensä täyttämiseksi.
Harhaoppien todelliset vaikutukset keskuudessamme odottavat edelleen syvällistä selvitystä. Näkisin, että anteeksipyyntö avaisi Kristuksen mielen mukaisen väylän kyseisen prosessin alkuun saattamiseksi. Vaikka käsitämmekin varsinaisen anteeksipyynnön henkilökohtaisena tapahtumana rikkojan ja rikotun välillä, se sisältää mielestäni myös koko evankeliumin hoitavan vaikutuksen, kuin antautumisen Jumalan huolenpitoon ja rukouksen Hänen puoleen, että Pyhä Henki saisi eheyttää ja lohduttaa kaikkia särkyneitä ja kaltoinkohdeltuja ihmisiä.
Isä Meidän-rukouksessa rukoilemme anteeksiantoa ja irtipääsemistä pahasta. Paavalin mukaan pahuus eli synti on sekä tekoja, joista otamme vastuun, kuin myös mahtivalta. Harhaopit olivat ns. pahuuden mahtivalta keskuudessamme, jotka johtivat vääriin tekoihin (tämä ei tarkoita mitään henkioppia). Pahuutta vastaan taisteleminen tapahtuu ”uskon kilvellä ja hengen miekalla sekä alttiudella julistaa rauhan evankeliumia” (SL 122, Ef. 6:10-18):”
TykkääTykkää
Kiitos Kirsi tästäkin arvokkaasta pohdinnastasi!
Ajattelen laillasi, että harhaopin todellinen tilitys vaatii syvällistä selvitystä, mutta se edellyttää lauman kokemusten kuulemista. Koska harhaoppi sisälsi vaikenemisen vaatimuksen, on edelleen paljon uskovaisia, jotka eivät yksinkertaisesti pysty rehellisesti kohtaamaan yhteisiä muistoja po. tapahtumista. Torjunta on päällä kuin toinen luonto. Se tekee monet kirjaimellisesti mykiksi tai jäykistää paikoilleen, ellei pakene, kun yrittää keskustelua hoitokokousajoista ja -tapahtumista. Samalla ei ole myöskään uskallettu mitenkään kyseenalaistaa tapahtumia tai harhaopetuksen painotuksia. Pelko on tämän kaiken takana.
Jotta tällainen pelko saisi väistyä, olisi sanomattoman tärkeää, että SRK voisi pyytää anteeksi oman tonttinsa, eli harhaopin levittämisen omalla siunauksellaan ja organisoinnillaan, sen käytänteiden ja opetuksen sallimisen senkin jälkeen, vaikka harhaoppi oli jo tunnustettu. Syylisyys lepää siten jatkumona SRK:n harteilla, koska missään vaiheessa kukaan sen johtohahmoista ei ole nöyrtynyt parannuksentekoon seurakunnan edessä harhaopista ja sen seurauksista, jotka ovat kaikkineen jatkuneet vuosikymmeniä. Kuulemani mukaan he ovat keskenään pyytäneet toisiltaan anteeksi yhteisiä tekoja.
Miten voi olla mahdollista, että johtomme eivät kykene anteeksipyyntöön, vaikka oppimme ydin on Kristuksen lunastustyön suloinen armoevankeliumi?
On sanomattakin selvää, ettei voi pyytää aidosti anteeksi, jollei tunne tehneensä väärin, vaikka harhaoppi juuri sitä vaati koko laumalta ankarin sanktioin.
Tilanne, että harhaopin selvitys jätettäisiin tuleville sukupolville ammattitutkijoiden asiaksi olisi kirjaimellisesti väärin ja tuhoisa.
Tosiasiassa olemme nyt tilanteessa, joka vaatii SRK:n rapisseen luottamuiksen korjaamiseksi luottamusta edellyttäviä tekoja. Sellaisen avain olisi rehellisyys ja aito anteeksipyyntö, jollainen on Markun tuoma esimerkki nykyisen katolisen kirkon taholta. Sen jälkeen SRK kenties voisi osoittaa tarpeen aidosti kuunnella laumaa ja kerätä aluksi nimettömänä kertomuksia harhaopin tapahtumien kokemuksista. Niistä kertyisi arvokas pääoma opetukseksi myös tuleville polville – samanlaisten vääryyksien välttämiseksi ja ennenkaikkea vallan väärinkäytön torjumiseksi kaikessa elämässä.
Meillä on suuri mahdollisuus oppia tässä tilanteessa toteuttamaan Jumalan tahtoa yhteisessä toiminnassamme. Vain sillä on siunauksen lupaus. Pyhä Henki siirtyy, ellei sen tahto saa toteutua keskellämme.
TykkääTykkää
Itse näen myös yhä selkeämmin anteeksipyynnön syvällisen merkityksen sieluja eheyttävänä asiana. Anteeksipyyntö sisältää paljon muutakin kuin henkilökohtaisen parannuksen teon. Kysymyksessä on sielunhoidollinen tapahtuma, jossa alistamme koko oman pahuutemme ja syntisyytemme Kristuksen evankeliumin läpivalaistavaksi, myös niiden syntien osalta, mitä emme tunnista tai edes tiedä tehneemme (Luther). Toisten puolesta emme voi tehdä parannusta, mutta mikäli jokin kollektio tai toimielin on syyllistynyt vallan väärinkäyttöön tai pyrkinyt estämään epäkohtien julkitulemista tai muuten toiminut taitamattomasti (kuten me ihmiset yleensä joskus teemme), silloin on mietittävä anteeksipyynnön merkitystä myös postuumisti. Näkisin, että Pyhä Henki voi tehdä työtään jopa ajasta ja paikasta riippumatta siten, että jos jonkin edesmenneen ihmisen väärät teot painavat jälkeenjääneiden sydäntä vuosikymmenien ajan aiheuttaen katkeruutta ja ”koteloitunutta” vihaa, niin anteeksiantamus on mahdollista vielä jälkeenkin päin, vaikka ei enää pystyisikään äänellisesti evankeliumia julistamaan. Kysymyksessä on sydämen vapautuminen vihasta ja katkeruudesta edesmennyttä kohtaan, jonka Pyhä Henki voi vielä jälkeenkin päin ihmissydämessä vaikuttaa.
Anteeksipyyntö ja -antamus on kokonaisvaltainen sielunhoidollinen tapahtuma, johon voi liittää halutessaan myös (jumalanpalveluksen liturgian) ja rukouksen kaltoinkohdeltujen ihmisten puolesta, että Jumala avaisi sydämemme näkemään rehellisesti oman osuutemme ja vastuumme, ja sen, kuinka syntisistä ihmisistä muodostettuna yhteisönäkin voimme tietämättämme ylläpitää ja edistää vallan väärinkäyttöä, vaikenemista ja hengellistä väkivaltaa heikoimpien kustannuksella. Evankeliumi on ylösnousemusvoima pois pimeydestä, meillä ei ole mitään menetettävää, päinvastoin: heikkoudessa ja mitättömyydessä Jumala näyttää voimansa.
TykkääTykkää
Oikeinnii hyviä puheenvuoroja teillä!
Päästrategia on valitettavasti ollut; ”antaa ajan kulua niin ongelma häviää” – ja niin suuri osa tekijöistä kuin uhreista (kummatkin traumatisoituneita?) on jo kuollut…
Eikä meidän mitään suurta tutkimusta enää tarvi odottaa, sekin on ollut vain yksi tekosyy lykätä asian hoitoa – kyllä ainekset totiseen parannuksentekoon olisi koossa jo tässä ja nyt!
Negatiiviset tunteet, joista uhreja on taitavasti edelleen syyllistetty, ovat ihmisen luonnollinen puolustusmekanismi, ei niitä tarvi säikähtää. Tietysti pitää varoa ja taistella sitä vastaan, ettei muutu katkeraksi ja peräti suolapatsaaksi. Ja jos niin on käynyt, syyttömiä eivät todellakaan ole ne, jotka käytöksellään, tekemisillään ja tekemättä jättämisillään ovat sen saaneet aikaan ja peräti provosoineet jopa tieten tahtoen…
Omasta puolestani jatkaisin keskustelua pääsiäisajan jälkeen. Siunattua meidän Herramme pääsiäistä AD 2014 – ylösnoussut Kristus on vanhurskautemme ja kilpemme, myös pääsiäisilomme ja -rauhamme !
Nyt talven alta, siskot, veljet,
kevääseen nouskaa kirkkaaseen,
kun Kristus särki haudan teljet,
julisti rauhaa omilleen.
Siis olkoot puhtaat sydämemme
Kristuksen kasvot nähdäksemme.
Riemuitkaa, taivaat, Herrastanne,
puhkea kiitoslauluun, maa!
Te kaikki luodut, Luojastanne
nyt yhteen ääneen iloitkaa.
Voittaja seisoo keskellämme,
valollaan täyttää elämämme.
(VK 94:2-3)
TykkääTykkää
..” mutta mikäli jokin kollektio tai toimielin on syyllistynyt vallan väärinkäyttöön tai pyrkinyt estämään epäkohtien julkitulemista tai muuten toiminut taitamattomasti (kuten me ihmiset yleensä joskus teemme), silloin on mietittävä anteeksipyynnön merkitystä myös postuumisti.”
Lisäisin tähän, että todettujen vääryyksien julkitulon ja korjauksen estäminen on väärin. SRK on julkisuudessa esitettyjen tietojen mukaan toiminut juuri näin, vieläpä hyvin rumalla tavalla viestintuojia kohtaan. Voi hyvällä syyllä olettaa, että sellainen on ollut valittu toimintamalli. Silloin ei ole kyse yhden henkilön teosta, vaan yhteisestä. Olisi todella tärkeää, että kristillisyyden johdossa vaalitaan luottamusta herättäviä toimintatapoja – eikä päinvastoin.
Puhut ”koteloituneesta vihasta” ja katkeruudesta, jota on voinut jäädä ihmisten sydämiin harhaopin aiheuttamista vääryyksistä. Näin ihmismieli toimii, kun joutuu henkisen tai fyysisen julmuuden kohteeksi. Ymmärrän kuvatut tunteet varsinkin uloshoidettujen kohdalla, koska he eivät voineet hyväksyä heille ilmiselvää, omantuntonsa mukaista harhaoppia väärine syytöksineen heitä kohtaan. He näkivät oikein, eivätkä voineet alistua harhaopille.
Me toiset, toimimme kuuliaisuuden vaatimuksesta ja yhtäkkisen pelon ajamina antautuen väärän opin armoille. Itselleni – silloin nuorena aikuisena, uskovaisessa kodissa kasvaneena – harhaoppi tuli shokkina eteen. Uskon, että tilanne oli samanlainen myös monille. Voisi olla terveellistä palata muistoissa harhaopin alkutapahtumiin siksi, että voimme vielä vuosikymmenien jälkeen kohdata sen suunnattoman voiman, jolla harhaoppi vyöryi päällemme. Meidän on tarpeen yhä kokea, että väärän opin valta on tuhoisa. Vain vahvat kestävät sen asettamat taakat, mutta heikot joutuvat sen armottomuudelle ja monenlaisiin kärsimyksiin.
Jotain on pahasti vialla, jos kristillisyys on vain vahvoja varten ja sen ylin johto osoittaa väärää vallankäyttöä. Rakenteisiin on istutettu harhaopissa tuhoisa vaikenemisen kulttuuri, joka on ollut suorastaan kouristuksenomaista pelkoa juuri SRK:n arvostelua kohtaan.
Meille iskostettiin, että SRK on erehtymätön. On aivan turha myöhemmin kiistää tätä asiaa.
Nyt opetetaan toisin, niinkuin pitääkin, mutta silloin SRK otti itselleen erehtymättömän hengellisen auktoriteetin mandaatin ja vaati ehdotonta kuuliaisuutta.
Tämä asetelma on kollektiivisen traumamme tausta.
Viha ja katkeruus ovat voimakkaita sanoja, sydämen kivistys vääryyden edessä on enemmän kuvaavaa tunteelle, jonka tietää johtuvan yhteisestä harhaopista, jonka armoille jouduimme yhteisesti. Myös itse jouduimme toimimaan sen ehdoilla.
Voimatonta vihaa olen kokenut harhaopin tuojia kohtaa, kohdatessani sen heikkoja uhreja, uupuneita ja sairaita suurperheiden äitejä ja kuullessani kaltoinkohdeltujen lasten kertomuksia. Lasten hyväksikäytöt ja niiden salailut saavat sydämeni käpertymään, enkä saata ahdistumatta ajatella niitä. Myös muistoissa painaa se ylimielinen asenne epäuskoisia kohtaan, jota kirjaimellisesti opetettiin harhaopissa. Harhaopin hedelmää oli myös tietynlainen toistensa kyttääminen vaatimusten täyttämisessä.
Harhaopin vaikutukset joutui myös kohtaamaan usein, koska toiminta lisääntyi ja tiivistyi, kun tuli uusia työmuotoja ja alkoi varsinainen rakennusbuumi yhtä aikaa jatkuvasti kasvavien suurperheiden paineiden kanssa.
Onko oikein sanoa, että SRK:lla on jatkumona vastuu harhaopista ja sen todellisen selvittämisen estämisestä?
Kirsi – sinun kommenttisi viimeine kappale on aivan keskeinen sanoma tänään ja viesti meille jokaikiselle ottaa se sydämellemme omistettavaksi henkilökohtaisesti ja yhteisesti. Anteeksiantamuksen voima on IHMEELLINEN LAHJA, joka voi siirtää pahat harhaopitkin pois kiusaamasta lampaita ja saattaa lauma tuoreille laitumille.
TykkääTykkää
”Päästrategia on valitettavasti ollut; ”antaa ajan kulua niin ongelma häviää” – ja niin suuri osa tekijöistä kuin uhreista (kummatkin traumatisoituneita?) on jo kuollut…”
Elä hyvä mies syytä minua asenteesta antaa ajan kulua ja hoitaa ongelma itsestään pois. Olen varma, että meillä on ollut otollinen aika jo siitä lähtien, kun harhaopin johtohahmolle aukeni omalle kohdalleen harhaopin vääryys. Jumalan pitkämielisyydella on rajansa. Hän on vääryyttä vastaan.
”Eikä meidän mitään suurta tutkimusta enää tarvi odottaa, sekin on ollut vain yksi tekosyy lykätä asian hoitoa – kyllä ainekset totiseen parannuksentekoon olisi koossa jo tässä ja nyt!”
Voisiko olla, että nimenomaan ”vahvoilla” on vaikeaa avata silmiään totuudelle harhaopin seurauksista, koska he ovat pärjänneet opin vaatimusten edessä? Eikä voi unohtaa, mitä valta tekee jatkuessaan kenelle tahansa.
Arvostan suoraselkäisyyttäsi tämän asian edessä.
Kiitoksia toivotuksistasi ja siunattua pääsiäisaikaa sinullekkin ja läheisillesi, Markku!
TykkääTykkää
Joku hengellinen auktoriteetti saattaa olla sitä mieltä, että joutuessaan nuhtelun kohteeksi nuhtelija nousee itseään Jumalaa vastaan. Tällaista on suuruudenhulluus, ja psyykkisistä ongelmista (jota suuruuskuvitelmatkin ovat) ei uskovaisten joukossakaan ole puutetta. Silloin tulisi kuitenkin pystyä näkemään yksilön outo uskonkäsitys hänen sairashistoriaansa vasten, eikä niinkään yhteisöllisenä tai uskon ongelmana. Näitä eivät monet erota.
Useat sielunhoidolliset tilanteet ovat olleet todellisuudessa psyykkisten ongelmien hengellistämistä.
Siksi mielestäni asioiden, myös hoitokokous-väärinkäytösten loppuun puiminen on mahdotonta. Ketään ei voi painostaa tai pakottaa luotaamaan omien syntiensä syvyyttä. Luulen, että jokaisella meillä on omassa eteisessä tarpeeksi siivottavaa. Siinäkin täytyy lopulta tyytyä Jumalan armoon.
Uskovaisten joukko koostuu yksilöistä, ja jokainen vastaa vain omista teoistaan. Myös henkilökohtainen usko on se joka autuuttaa, ei seurakunnan oikeaan tai harhaan meneminen. Kuitenkin siellä missä on vanhurskauttavaa uskoa, on aina myös Jumalan seurakunta. ”Siellä missä minä olen, on oleva myös palvelijani.” Mutta ensin on Kristus, sitten vasta palvelija. Kukaan ei voi itse rakentaa mitään.
Ihmistä ei viimein autuuta se, kuinka oikeellisesti ja täydellisesti hän tulkitsee Raamattua, kuinka virheettömästi, terveesti tai oikeaoppisesti hän kykenee elämään elämänsä kristittynä. Kaikki alkaa ja päättyy armoon, armosta olemme kutsutut, armosta pysymme uskomassa ja armosta pääsemme perille. Ei unohdeta sinapinsiementä. Jos sen verran löytyy uskoa, se riittää. Omaa uskoaan ei voi lisätä vaelluksensa tarkastelulla. Usko on myös sosiaalista pääomaa, sitä puolta ei tarvi väheksyä tai nähdä uskon esteenä. Mukana oleminen on aina parempi kuin itsepäinen, ylpeä ja omaehtoinen uskon vaellus, joka alkaa triumfilla mutta päättyy usein surkeasti. Yhdessä mukana kulkien omakohtaista uskoa omistaen. Porvarillinen elämä ei ole ristiriidassa uskon kanssa, olihan Jeesuksen seuraajissakin vauraita kauppiaita, sadanpäämiehiä yms. Esimerkiksi purppurakauppias Lydia. Ulkoisella ankaruudella ja ei-porvarillisuudella ei lopen ole merkitystä, se on vain ulkokullattua hurskastelua.
Myöskään täydellistä ihmisten joukkoa ei tule olemaan. ”Hävitetty kaupunki” ei tule näyttämään koskaan ulos päin Jumalan valtakunnalta. Jumalan valtakunta ei ole sosiaalisesti, psyykkisesti, fyysisesti ja emotionaalisesti kykenevien ihmisten yhteisrintama. Se on raajarikkoisten pelastuslautta, jossa ylin pelastusmestari Kristus antaa jokaiselle henkensä samalla mitalla, kukkuraisen mitan, tiiviiksi painellun. Siellä jokainen saa olla rikas, sekin, joka kierosilmänä katselee Kristuksen täydellistä lahjavanhurskautta.
Vanhoillislestadiolaisuus ei tule saamaan voimaa jatkuvasta uskonpuhdistuksesta, vaan uskosta, joka saadaan armosta Jumalan ansion tähden. Hengen palo ei ole ehto sille, että Jumala pitää majansa ihmisten keskellä. On väärin vaatia uskovaisilta Johannes Kastajamaista kiihkeyttä. Saulus tarsolainenkin oli rakkaudessaan Jumalaa kohtaan palava, mutta vainosi silti Kristusta. Tämän palavuuden hän näki myöhemmin turhana kun hän näki Kristuksen kirkkauden. Hän saarnasi siitä mitä oli nähnyt ja saanut, ei oman sydämensä ja oman ehdottomuutensa ja kiihkomielisyytensä kyllyydestä. Jumala armahtaa kenet tahtoo, persoonallisuuden piirteisiin katsomatta.
TykkääTykkää
Aivan niin rakas Sanakieli, armon varassa ja armon voimalla – ja armo valaisee kuin aurinko! Lienet entinen ”hoitaja” – mutta miksi et armahtaisi itsesi ja hoitajaweljien ohella myös niitä tuhansia särkyneitä ja 1970-luvun jäljiltä edelleen ahdistuneita? Miksi annat väärän todistuksen ja kavennat Herramme ja apostolien opetuksen – miksi kohota itsesi Jumalan Sanan yläpuolelle? Miksi luet Jumalan Sanaa valikoiden oman korvasyyhysi mukaan – eikö sama asenne synnyttänyt kristillisyyteen pedofiliaongelman!
Kanna siis vuoteesi ja tule valkeuteen – varsinkin ”kun opettajat tullaan tuomitsemaan muita ankarammin.” (Jaak. 3:1) Ei Sinulta kukaan armoa halua kieltää, ei kukaan vaadi ja pysty tekemään absoluuttista selvitystä osuudestaan 1970-luvun harhoihin, mutta riittää kun tulee totuuden tuntoon ja tekee sen vajavaisen, mitä vielä on mahdollista! Armahda heikoimpia, särkyneitä, henkisesti ja hengellisesti järkytettyjä…
Tulee siis valkeuteen, että uhrisi saavat antaa sinulle anteeksi. Sielunvihollinen on valheen isä, joka saarnaa asian mahdottomaksi, mutta muista, että Jumalan avulla mahdottomasta tulee mahdollista:
”Rakkaus ei tunne taakkaa eikä laske vaivojaan, se pyrkii enempään kuin kykenee, eikä se esitä verukkeeksi mahdottomuutta, vaan pitää kaikkea itselleen mahdollisena… Sen vuoksi se voi kaiken, suorittaa ja saa aikaan paljon, missä rakkaudeton väsyy ja vaipuu.”
TykkääTykkää
Joitain kommentteja sanakielelle:
”Siksi mielestäni asioiden, myös hoitokokous-väärinkäytösten loppuun puiminen on mahdotonta. Ketään ei voi painostaa tai pakottaa luotaamaan omien syntiensä syvyyttä. Luulen, että jokaisella meillä on omassa eteisessä tarpeeksi siivottavaa.”
Täydellisyys on meille mahdotonta, myös hoitokokousvääryyksien selvittämisen suhteen, se on totta. Voimme kuitenkin, Jumalalta voimia rukoillen, pyrkiä avaamaan ongelmakohdat niin hyvin kuin osaamme.
Emmehän muissakaan asioissa ajattele, että kun kerran täydellisyys on meille mahdotonta, on aivan sama, miten elämme. Miksi niin pitäisi ajatella hoitokokousten selvittämisessä? Eikö tuollainen ole juuri sitä synnin luvallisuuden oppia, josta meitä on aina varoitettu?
Sekin on totta, että olemme kaikki perin pohjin syntisiä. Siitä huolimatta meitä on vanhastaan seurapuheissa kehotettu ohjaamaan ja neuvomaan toisiamme oikeaan. Miksi tätä ei voisi soveltaa myös hoitokokousvääryyksiin?
Kellään ei liene tarkoitus painostaa ketään entistä ”hoitomiestä” julkiseen parannuksentekoon. Ainakin itse toivon lähinnä sitä, että hoitokokouksiin ja harhaoppeihin johtaneet yhteisölliset ja teologiset mekanismit tutkittaisiin sekä avattaisiin. Kun tulisimme niistä tietoisiksi, väärinkäytösten toistuminen olisi epätodennäköisempää.
Tässä ei liene mitään väärää, sanotaanhan aiemmin julkaisemassani SRK:n johtokunnan julkilausumassakin: ”SRK:n historiatyön jatko edellyttää keskustelua”.
”Uskovaisten joukko koostuu yksilöistä, ja jokainen vastaa vain omista teoistaan. Myös henkilökohtainen usko on se joka autuuttaa, ei seurakunnan oikeaan tai harhaan meneminen.”
Henkilökohtainen usko Kristukseen vanhurskauttaa, se on totta. Se, miten seurakunta opettaa, voi kuitenkin ruokkia tai vahvistaa tätä uskoa tai, ikävä kyllä, myös tehdä tälle uskolle hallaa. Siksi on tärkeää, että seurakunta opettaa oikein, kirjoitetun Jumalan sanan mukaisesti.
Jos todella menemme sille linjalle, että on aivan sama, onko seurakunta harhassa vai oikeassa, sehän johtaa meidät ekumeniaan ja opilliseen relativismiin. Sehän vie pohjan pois koko meidän seurakuntaopiltamme. Jos emme sellaiseen halua mennä, meidän täytyy punnita kristillisyytemme opetusta Raamatun valossa.
TykkääTykkää
Edelleen kommentteja sanakielelle:
”Ihmistä ei viimein autuuta se, kuinka oikeellisesti ja täydellisesti hän tulkitsee Raamattua, kuinka virheettömästi, terveesti tai oikeaoppisesti hän kykenee elämään elämänsä kristittynä.”
Ei viimein autuuta, se on totta. Kukaan keskustelijoista ei ole nähdäkseni väittänyt mitään muuta. Toisaalta on kuitenkin hyvin vaarallista, jos ryhdymme vähättelemään vaikkapa raamatullisuuden tai terveen elämän merkitystä.
Raamattuun pitäytyminen auttaa meitä säilyttämään puhtaana esimerkiksi opin uskonvanhurskaudesta. Terve elämä suojelee elämää, epäterve elämä rikkoo sitä.
”Usko on myös sosiaalista pääomaa, sitä puolta ei tarvi väheksyä tai nähdä uskon esteenä. Mukana oleminen on aina parempi kuin itsepäinen, ylpeä ja omaehtoinen uskon vaellus, joka alkaa triumfilla mutta päättyy usein surkeasti. Yhdessä mukana kulkien omakohtaista uskoa omistaen.”
Seurakuntayhteys on erittäin tärkeä, omakohtaista uskoa ruokkiva ja tukeva asia. Kukaan keskustelijoista ei liene tätä kiistänyt. Pelkkä ulkonainen seurakuntayhteys ilman elävää, omakohtaista sydämen uskoa ei kuitenkaan pelasta. Tämä on tärkeä tiedostaa.
TykkääTykkää
”Porvarillinen elämä ei ole ristiriidassa uskon kanssa, olihan Jeesuksen seuraajissakin vauraita kauppiaita, sadanpäämiehiä yms. Esimerkiksi purppurakauppias Lydia. Ulkoisella ankaruudella ja ei-porvarillisuudella ei lopen ole merkitystä, se on vain ulkokullattua hurskastelua.”
Yhteiskunnallisena ilmiönä porvarillisuus on varmasti pääsääntöisesti hyvä asia. Riippuu tietysti, mitä kaikkea sillä tarkoitetaan.
Hengellisellä ja teologisella tasolla meidän on kuitenkin varottava samaistamasta uskoa tiettyyn elämäntapaan, vaikkapa porvarilliseen. Elävä kristillisyys on jotain valtavan paljon enemmän. On vaarallista, jos kristillisyys alkaa muuttua keskiluokkaiseksi elämäntavaksi ja sukuperinteeksi.
Ajattelen lisäksi, että meidän on otettava vakavasti myös seuraavat raamatunkohdat, jos todella pidämme Raamattua uskomme ylimpänä ohjeena ja Jeesusta Mestarinamme:
”Tehän tiedätte hyvin, ettei kenelläkään siveettömällä eikä saastaisella ole osaa Kristuksen ja Jumalan valtakunnasta, EI MYÖSKÄÄN AHNEELLA, sillä hän on epäjumalanpalvelija.” (Ef. 5:5)
”Rahanhimo on kaiken pahan alkujuuri. Rahaa havitellessaan monet ovat eksyneet pois uskosta ja tuottaneet itselleen monenlaista kärsimystä.” (1.Tim.6:10)
Luukas 6
24 — Mutta te rikkaat — voi teitä! Te olette jo onnenne saaneet.
25 Voi teitä, jotka nyt olette kylläiset! Te näette vielä nälkää. Voi teitä, jotka nyt nauratte! Te saatte surra ja itkeä.
26 ”Voi teitä, kun kaikki ihmiset puhuvat teistä hyvää! Samoinhan tekivät heidän isänsä väärille profeetoille.
27 ”Mutta teille, jotka minua kuulette, minä sanon: Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat.
28 Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden puolesta, jotka parjaavat teitä.
29 Jos joku lyö sinua poskelle, tarjoa toinenkin poski. Jos joku vie sinulta viitan, anna hänen ottaa paitasikin.
30 Anna jokaiselle, joka sinulta pyytää, äläkä vaadi takaisin siltä, joka sinulta jotakin vie.
31 ”Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille.
32 Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin rakastavat niitä, joilta itse saavat rakkautta.
33 Jos te teette hyvää niille, jotka tekevät hyvää teille, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin tekevät niin.
34 Ja jos te lainaatte niille, joiden uskotte maksavan takaisin, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin lainaavat toisilleen, kun tietävät saavansa takaisin saman verran.
35 Ei, rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää ja lainatkaa, vaikka ette uskoisikaan saavanne takaisin. Silloin teidän palkkanne on suuri ja te olette Korkeimman lapsia, sillä hän on hyvä kiittämättömille ja pahoille.
Olen itsekin ymmälläni sen suhteen, miten näitä raamatunkohtia pitäisi tulkita ja soveltaa käytäntöön. Siksi toivon, että voisimme rehellisesti keskustella niistä ja olisimme nöyriä niiden edessä. Minusta niiden ankaraltakin kuulostavaa sanomaa ei pitäisi pehmennellä tai selitellä pois.
TykkääTykkää
”Jumalan valtakunta ei ole sosiaalisesti, psyykkisesti, fyysisesti ja emotionaalisesti kykenevien ihmisten yhteisrintama. Se on raajarikkoisten pelastuslautta, jossa ylin pelastusmestari Kristus antaa jokaiselle henkensä samalla mitalla, kukkuraisen mitan, tiiviiksi painellun.”
Juuri näin. Tätä ajatusta ei saa kuitenkaan käyttää väärien tekojen oikeuttamiseen tai peittelyyn. Koskaan emme tässä elämässä täydellisyyttä saavuta, mutta se ei tarkoita lupaa elää miten sattuu.
Kun Jumalan lapsina olemme jo valmiiksi raajarikkoisia, meidän on itse kunkin varottava, ettemme särje toisiamme entistäkin enemmän. Siksi on tärkeää, että yhteisössämme on organisatoriset ja teologiset suojarakenteet väärinkäytöksiä vastaan. Huolehdimme esimerkiksi siitä, että sairaalloisista suuruuskuvitelmista kärsivät eivät enää jatkossa pääse esiintymään seurakunnan auktoriteetilla ja vaatimaan itselleen jumalallista arvovaltaa.
”Vanhoillislestadiolaisuus ei tule saamaan voimaa jatkuvasta uskonpuhdistuksesta, vaan uskosta, joka saadaan armosta Jumalan ansion tähden.”
Jatkuvaa uskonpuhdistusta tarvitaan juuri siksi, että meillä säilyisi elävä usko Jumalaan armoon ja Kristuksen ansioon. Miksi asettelet jatkuvan uskonpuhdistuksen ja uskon toistensa vastakohdiksi? Sille ei ole mitään syytä.
”Hengen palo ei ole ehto sille, että Jumala pitää majansa ihmisten keskellä. On väärin vaatia uskovaisilta Johannes Kastajamaista kiihkeyttä.”
Ei ole ehto. Hengen palo eli Kristuksen Rakkauden elävä tunteminen voi kuitenkin vahvistaa ja tukea uskoa. Paavali kehottaa: ”Älkää harrastuksessanne olko veltot; olkaa hengessä palavat; palvelkaa Herraa.” (Room. 12:11) Myös Johannes Kastaja esitetään evankeliumeissa ehdottoman positiivisessa valossa.
TykkääTykkää
Toivottavasti Markku olet varma, että Sanakieli on ollut ”hoitaja”. Sen verran raskasta on tekstisi.
Missä on armo hoitajia kohtaan?
Heidätkin onneksi armahtaa Jumala eikä vajavaiset ihmiset.
Kuka meistä ei ole ollut hoitaja?
Minusta tämä loputon asioiden kaivelu ei ole Jumalasta. Se on ihmisestä.
Itse olen pohdinnoissani jäänyt miettimään sitä miksi osa hoidetuista on jäänyt katkeruuteen ja osa päässyt vapauteen. Edellä oli maininta että on mahdollista että henkistä problematiikkaa on hengellistetty ja näin ollen on menty ojasta allikkoon.
Pidän tätä hyvin mahdollisena.
Ja samaan hengenvetoon sanon etten halua millään muotoa olla vähättelemässä kenenkään kokemuksia.
Toivon, että pohdinta tältäkin osin on sallittua.
Se, että lauman sisällä huomio kiinnittyy virheisiin ja tilanteisiin missä on mahdollisesti menetelty taitamattomasti on sielunvihollisen työtä.
Osa alkaa ottaa tehtäväkseen etsiä ”syyllisiä” ja vaatia heiltä mm.julkista anteeksipyytämistä. Mitäpä jos näitä asioita on sovittu jo silloin kun on jouduttu hoitotilanteisiin, mutta joidenkin sydän ei ole halunnut taipua evankeliumin alle? Minusta tämä on yhtälailla mahdollista kuin kaikki muukin.
Minä toivon, että kenenkään tehtäväksi ei muodostu Jumalan valtakunnassa poliisin toimi vaan saisi olla samassa rivissä muiden kanssa uskomassa itsensä pahana pyhäksi ja syntisenä vanhurskaaksi.
Kun sydämeen astuu nöyryyden ja anteeksiantavuuden sijaan kovuus alkaa vaatimusten tie.
Kumpa me kaikki jaksaisimme kriittisesti arvioida omia toimiamme siinä valossa mikä sopii kristitylle ja Pyhälle Hengelle.
TykkääTykkää
Terveisiä pitkänperjantain illan seuroista Ry:ltä – saimme pysähtyä ja virvoittua pitkänperjantain tekstien, virsien ja laulujen ääressä! – Itse kyllä pidänkin tästä pääsiäisestä enemmän kuin tuosta kaupallisuuden pilaamasta joulujuhlasta.
Kiitos ”Minkille” aiheellisesta kommentista. Kun esiintyy nimimerkillä, ottaa kuitenkin sen riskin, että itseä arvioidaan pelkästään tekstin ja ”rivien välien” perusteella. Jos Sanakieli kiistää ollensa ”hoitaja”, minulla on varaa ottaa sanani takaisin… Tosin mieluiten keskustelisin reilusti omalla nimellään esiintyvän kanssa. Ja niinkuin olen aiemminkin sanonut; oli niitä toki joitakin aiheellisiakin hoitoja – siis konkreettisista oikeista synneistä, ei spekulatiivisista hengistä!
Se asenne, jossa varataan itselle ja kavereille kyllä armo, mutta uhrit leimataan katkeriksi ja lakihenkiseksi, on ilman muuta ymmärrettävä itsesuojelumekanismi, mutta ei se ole Kristuksen rakkautta. Kristuksen rakkauden tunnistaa siitä, että se suuntautuu ensin kaikkein heikoimpiin!
Olemme ihmisiä ja sen vuoksi anteeksiantaminen on kovin vaikeaa – ellei mahdotonta – jos rikkonut ei kadu ja tule keskustelemaan: ”Minä tein väärin, tosin luulin tekeväni oikein, mutta jaksatko antaa anteeksi?” On myös suostuttava siihen, että anteeksiantaminen 30-40 vuoden jälkeen on kivulloinen prosessi!
Niin, eivät näkemykseni mielikuvitukseen perustu; olen itse kokenut hoitokokousten ajan, olen ollut SRK:n arkistossa historiaprojektiin liittyen jo yli 30 vuotta sitten; ja olen ollut vuosituhannen alussa vuosia SRK:n historiatyöryhmässä.
Mutta:
”Kylmä talvi pois on mennyt, myrskysää on lakannut,
lumipilvet hajotetut, kylmä sumu selvinnyt.
Lehti puhkeaa jo puihin, valkoruusut aukeilee.
Lounatuuli hiljaisena Eedomista puhaltaa.”
(VK 105:2)
TykkääTykkää
Mietin, etten enää jatka osallistumistani keskusteluun. Minua yritetään provosoida paljastamaan henkilöllisyyteni. En tiedä mitä motiivia se palvelisi.
Ajattelin kuitenkin, että kun on tullut heitettyä Molotovin coctail, niin täytynee suostua jatkamaan keskustelua eikä seuraamaan kanssakommentoijien hiiltymistä sivusta.
Hiillyttäminen ei nimittäin ollut tarkoitus. Halusin muistuttaa Joonaa, blogin pitäjää, kun hän on ottamassa tietynlaista roolia suhteessa vanhoillislestadiolaisuuden ääneen, että armo on edelleen paras vientivaltti. Maltillisesti ja perusteellisesti Joona onkin vastaillut, kiitos siitä hänelle.
Mielestäni nimimerkki Minkki sanoittaa hyvin minunkin ajatusmaailmaani.
Minusta vain näyttää siltä, että vallalla on jonkinlainen todellisuudesta vieraantunut ajattelutapa, jossa kuvitellaan jonkin ylemmän tahon tuomioistuimen olevan nyt maan päällä, jonne jokaisen on mentävä tuomittavaksi ja ripitettäväksi salaisista tai julkisista rikoksistaan. Eräänlainen laajentunut ja uudelleen herännyt hoitokokousmentaliteetti siis.
Hoitokokouksia ei hoideta hoitokokouksilla. Sotia ei lopeteta sotimalla.
Armo ja anteeksianto on ainoa rauhan tae, oli uskovainen tai ei. Anteeksipyynnön odottelu voi viedä koko loppuelämän. Mitä siitä saa palkaksi? Entäpä jos päästäisi itsensä vapaaksi ja jättäisi tuomiovallan Jumalalle? Siinä saisi sydämeensä rauhan ja samalla voisi antaa armon tehdä työtään myös niissä sydämissä, joissa se ei joskus ole saanut sijaa.
Anteeksiantamisen täytyy lähteä sydämestä jo ennen kuin rikkonut tulee pyytämään anteeksi. Emmehän halua olla armottoman palvelijan kaltaisia? Sellainen etukäteislahjamieli olisi Kristuksen mieli minun näkemykseni mukaan. Mutta sellainen epäinhimillinen rakkaus on mahdotonta, jollei siihen saa voimia Jumalalta. Sitä voi pyytää vaikkapa rukouksessa: anna minulle voimaa antaa anteeksi, päästä minut vapaaksi vihan kahleista. Uskon, että tällaiseen rukoukseen Jumala vastaa myös ajan myötä siten, että saa mielenrauhan lisäksi hyvityksen kokemistaan vääryyksistä muodossa tai toisessa.
TykkääTykkää
”Niin, eivät näkemykseni mielikuvitukseen perustu; olen itse kokenut hoitokokousten ajan, olen ollut SRK:n arkistossa historiaprojektiin liittyen jo yli 30 vuotta sitten; ja olen ollut vuosituhannen alussa vuosia SRK:n historiatyöryhmässä.”
Hyvä, että kerroit tämän. Siihen perustuukin rohkeutesi kirjoittaa tästä liikkeemme suuresta historiallisesta vääryydestä. Kysehhän on todellisuudessa suurimmasta hengellisen väkivallan tapahtumasta maassamme, joka sai jatkua vuosia ja sen jälkeenkin vaikuttaa harhaoppisten puhujien opetuksena ja harhaopin käytänteinä lauman keskuudessa kauani. Todellinen vaikutus jatkuu niin kauan, ennenkuin vääryys on oikealla tavalla korjattu.
Minun on edelleen vaikea ymmärtää, miksi tämä harhaoppi halutaan pitää yksilökohtaisena, vaikka se on ollut yhteinen. Sen toivat niskaamme yksilöt, mutta koko lauma alistettiin sen valtaan.
Markku, kun sinulla on laaja faktatieto hallussasi koko kentältä ( ilmeisesti ) harhaopin hoitokokousten laadusta, hoitojen syistä ja menetelmistä, oletko perehtynyt myös niiden seurauksiin? Esim. tiedätkö uloshoidettujen määriä ja miten SRK on linjannut suhtautumisensa uloshoidettuihin sen jälkeen, kun harhaoppi hoitokokouksineen kirkastui vääräksi?
Koko ajan puhun siis harhaopin hoitokokouksista, enkä ”normaaleista” hairahtuneen puhutteluista tai sielunhoitotilanteista.
Tiedätkö, millaisen kohtelun hoitokokouksista kyselijät ovat SRK:sta saaneet?
Kysyisin uudestaan:
Onko oikein sanoa, että SRK:lla on jatkumona vastuu harhaopista ja sen todellisen selvittämisen estämisestä – vaikka sillä on hyvä tieto koko ”roskasta”. Kuvitellaanko siellä, että koko suuri vääryys voidaan haudata korjaamattomana ja syyttää kaikkia kyselijöitä katkeriksi?
Eikö heillä, jotka harhaoppi ”hoiti” ulos, ole mitään väliä?
On todella ikävää ja kristillisyydellemme kohtalokasta, ellei tämän yhteisen, pitkään vaikuttaneen harhaopin vaikutusten korjaamiseen löydy halua ja nöyryyttä.
TykkääTykkää
Niin hyvä Sanakieli – oman nimen käyttö palvelee tietysti reilun pelin keskustelua, mutta en minä nimimerkin käyttöäkään tuomitse niinkuin joskus on tehty…
Siirrytkö vain seuraavalle puolustuslinjalle eli argumenttiin n:o 2, joka on sofistinen klisee: ”Hoitokokousvääryyksien korjaaminen olisi hoitokokousmentaliteettia”. Vastaavasti voisimme vastustaa muidenkin syntien korjaamista lakihenkisyytenä tai – jos ihmioikeusrikkomuksista epäilty pidätetään, hän voisi väittää joutuneensa ihmisoikeusloukkauksen kohteeksi…
Annat myös ymmärtää, ettei ”Kristuksen kirkkolaki” olisikaan enää voimassa? Kristuksen kirkkolaki ei ollut 1970-luvun ongelma, vaan se, että oikeiden konkreettisten ja Jumalan sanan mukaisten syntien tilalle tulivat kuvitteelliset ”henkivallat”.
Kun et kiistä ”hoitajanrooliasi” niin kaipa arvioni osui oikeaan. Älä siis vaadi aina vaan lisää rääkätyiltä, syyllistetyiltä, traumatisoituneilta sillä Jumalan rakkaus ja armo kiirehtii Sinua itseäsi korjaamaan jälkesi – ei kukaan vaadi siinä sinulta täydellisyyttä, nimittäin ”hyvä kello kauas kuuluu”. – Uhrit kyllä rukoilevat itselleen anteeksiantavaa mieltä, mutta ei se saa olla hoitajien ja rikkoneiden ”ykköshuoli”.
TykkääTykkää
Hoitokokousvääryyksien korjaaminen on hoitokokousmentaliteettia, jos ihmisiä koetetaan väkivaltaisesti pakottaa ripittäytymään ja tekemään parannusta. Kostonhimo voi laittaa joskus päähänsä tuomarin kikkaraperuukin, jotta henkinen väkivalta saisi legitimoinnin.
Kristinuskon keskeinen problematiikka on oikeuden ja armon vuoropuhelussa. Oikeusistuimen käyttö kuului Vanhaan Testamenttiin. Silloin myös jälkeläiset saivat kärsiä esi-isien synneistä. Uuteen Testamenttiin kuuluu vapaaehtoinen armoon asettautuminen, joka saadessaan tilaa sydämessä kehottaa ihmistä korjaamaan rikkomuksiaan. Eihän Jeesuskaan vapauttanut ristin ryöväriä, tulevaa seuralaistaan paratiisissa, suorittamasta maallista rangaistustaan. Sen sijaan hän näytti tien armon ja uskon kautta Jumalan luokse.
Ihmistä ei yksinkertaisesti voi pakottaa parannukseen. Parannukseen pakottaminen oli nähdäkseni hoitokokouksien suurin oppiharha, ei niinkään puhuminen hengistä. Henkimaailma voidaan nimittäin käsittää monella tavalla. Voidaan vaikka sanoa, että keskustelussa on hyvä henki, ilman että tarkoitetaan konkreettisen hengen läsnäoloa.
En minä mitään vaadi, mielestäni. Yritän sanoa, että evankeliumi eli syntien anteeksianto, eli armo ilman ansiota on edelleen Kristinuskon ydinsanoma. Jos siitä luovutaan, ollaan uudelleen matkalla pakkoripin ja pakkoparannuksen väkivaltaiseen maailmaan, joka tuottaa lisää traumatisoituneita nuoren polven lestadiolaisia.
TykkääTykkää
No mutta hyvänen aika:) – rakas weli Sanakieli, olemmehan ihan samaa mieltä kristinuskon ytimestä! – En halua minäkään pakottaa, mutta sensijaan olla osaltani neuvomassa, kirkastamassa, kehottamassa ja houkuttelemassa parannukseen… Ja joskus sellaisessa joutuivat Herramme, apostolit, kirkkoisät, Luther ja Laestadiuskin käyttämään suoria sanoja, jotta asia ymmärrettäisiin. Et kai pidä heitä ”lakihenkisinä”?
Henkioppi epämääräisyydessään ja subjektiivisuudessaan antoi juuri sen mahdollisuuden rajattomaan painostukseen ja vallankäyttöön – koska, aivan kaikki mitä sanoit, voitiin käyttää sinua vastaan, eikä ollut mitään hyväksyttyä falsifiointiperustetta; ei Raamatun Sanaa, ei johdonmukaista ajattelua… Ja esim. käsitteestä ”kososlaisuus” tuli kuin risteilyohjus, joka voitiin täyttää yhä uusilla merkityksillä ja sisällöillä aina tarpeen mukaan. – Ethän Sinä halua säilyttää tuota ”henkiopillista” lyömäasetta ja leimakirvestä ?
TykkääTykkää
Kiitos paljon linkistä. Lisäsin sen myös artikkeliin. Kuunnelkaapa kaikki tuo Reinikaisen saarna! Suosittelen!
TykkääTykkää
Ikäväkseni katsoin viisaimmaksi poistaa ketjusta yhden kommentin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tein näin blogissani, ja se ei tuntunut mukavalta.
Toisten keskustelijoiden tarkoitusperien pohdiskeleminen kannattaa jättää väliin, varsinkin nimimerkin suojista. Se on nimittäin turhaa hommaa. Me emme ole toistemme sydänten tutkijoita, joten meidän ei kannata ryhtyä arvailemaan toistemme tarkoitusperiä, asenteita, motiiveja tai henkeä.
Sen sijaan kannattaa keskittyä keskusteltavaan asiaan. Keskustelukumppanin osoitetaan olevan väärässä osoittamalla vääriksi hänen argumenttinsa, ei arvioimalla häntä itseään.
Ikävä kyllä henkilöön käymistä on harrastettu tässä keskusteluketjussa enemmänkin kuin vain tässä yhdessä poistamassani viestissä. Kehotan kaikkia keskustelijoita asiallisuuteen ja ystävällisyyteen: asiat riitelevät, eivät ihmiset. Varoitan myös, että jatkossa aion olla henkilöön puuttumisen suhteen aiempaa ankarampi.
Edelleen huomautan, etten hyväksy sellaista, että nimimerkillä kirjoittava vihjaisee (kielteisessä sävyssä) tuntevansa toisen, nimellä kirjoittavan keskustelijan muttei paljasta omaa henkilöllisyyttään. Sellainen ei ole mielestäni asiallista, ja tällaiset viestit tulen jatkossakin poistamaan.
TykkääTykkää
Toivoni mukaan en ole loukannut kanssakeskustelijoita, jos, niin se on tapahtunut tahtomattani. Blogin ylläpitäjää sen sijaan olen puhutellut tarkoituksellisen suorasti. Ketään omalla nimellään keskustelevista, myöskään blogin pitäjää, en tunne henkilökohtaisesti, niin ollen kukaan heistä ei myöskään tunne minua, vaikka joku antaakin ymmärtää, että tietäisi minusta jotakin. Myöskään nimimerkillä esiintyvistä minulla ei ole haisua, eikä kiinnostustakaan lähteä selvittämään asiaa.
Sen sijaan Markku Korteniemen tavassa puhutella nimimerkkiäni tunnen väkivaltaisen aikeen. MIstä se on lähtöisin, sitä on vaikea sanoa.
Väkivalta eli väkisin toisen alistaminen omaan valtaansa, ei ole käsittääkseni Kristuksen mieli. Hänen tyylinsä puhutella ihmistä on toisenlainen.
MIstä tämä ankaruus? Mistä tämä vaativuus? Missä on uskon tuoma ilo, vapauden, rakkauden ja nöyryyden henki (siis ei konkreettinen henki, vaan mielentila)?
Voidaanko ajatella, että 70-luvun hoitokokousrumbassa taisteltiin erilaisia asenteita ja mielentiloja vastaan, niitä vain sanottiin ”hengiksi”?
Väärää oli rippiin ja parannukseen pakottaminen sekä armon panttaaminen. Se oli kovaa, armotonta, uhmakasta. Toivottavasti sellainne mielentila ei saa enää jalansijaa kristillisyydessämme.
TykkääTykkää
Kiitokset kommentistasi ”sanakieli”. – Ikävä kuitenkin kun vaikuttaa, ettet halua vieläkään luopua niin paljon kärsimystä ja tuskaa aiheuttaneesta ”henkiopista”. Et kai koe sitä jotenkin ”käyttökelpoiseksi” edelleen? – Tällöin olisit eri mieltä kuin SRK kahdesti julkaisemassaan kannanilmaisussaan:
”… Tällainen tuolle ajalle leimallinen oppiharha oli esimerkiksi niin sanottu henkioppi: parannuksen vaatiminen erinimisistä hengistä, kuten kuivasta, hempeästä tai kososlaisesta hengestä. Kokouksissa ilmeni…sellaista harhakäsitystä, että SRK:n tai rauhanyhdistyksen johtokunta muodostaisi maan päällä eräänlaisen ´Jumalan huoneen hallituksen`. (Kannanilmaisu. PM 12.10.2011. N:ro 41)
Kumpaa pidät siis oikeana, omaa käsitystäsi vai tuota SRK:n julkilausumaa?
Jos ”sana” on sattunut, voi se olla ihan aiheellista ja tervehdyttävää. Lue, mitä Kristus joutui sanomaan jopa opetuslapselleen Pietarille – ks. Matt. 16:23. Sinä kilvan huolehdit etukäteis-amnestia vahvoille, mutta Kristus haluaa nostaa syliinsä ja korjata särjettyjä, murrettuja, fyysiseen, henkiseen ja hengelliseen umpikujaan ja haaksirikkon ahdistettuja.
”Mutta oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro.” (Aamos 5:24). Olet kiistänyt kollektiivisen anteeksipyynnön vetoamalla yksilöiden vastuuseen, mutta yksilöiden vastuun olet puolestaan kiistänyt vetomalla tekijöiden keskinäiseen armahdukseen. – Annoit aiemmin myös ymmärtää, että ”oikeudenmukaisuus” Jumalan vaatimuksena kuului vain Vanhan Testamentin aikaan. Mutta muistat kai, että VT oli niin Jeesuksen kuin ensimmäisetn kristittyjen Raamattu. Uusi testamentti keskittyy Jeesuksen ja Pyhään Henkeen, mutta ei kumoa Vanhaa Testamenttia (ks. esim. Matt 5:18).
TykkääTykkää
”Voidaanko ajatella, että 70-luvun hoitokokousrumbassa taisteltiin erilaisia asenteita ja mielentiloja vastaan, niitä vain sanottiin ’hengiksi.’”
Minusta ei ole olennaista, ymmärrettiinkö ”henget” 70-luvulla persoonallisiksi pahoiksi voimiksi vai vääriksi asenteiksi ja mielentiloiksi. Olennaista on se, että väärän hengen, asenteen tai mielentilan tapaisilla epämääräisillä, subjektiivisilla käsitteillä yhteisöllistä auktoriteettia omaava voi aina halutessaan leimata kenet tahansa.
Mahdollisuus tällaiseen meilivaltaan passivoi ja luo yhteisöön pelon ilmapiirin. Varsinkin yhteisöllisiä ongelmia voi olla käytännössä lähes mahdoton nostaa keskusteluun, kun niitä koskevat aloitteet voi aina halutessaan leimata väärän asenteen, hengen tai mielentilan tuotteeksi tai ”väärällä tyylillä” esitetyksi. Vaikka huolenaihe olisi akuutti ja argumentit vastaansanomattomia, ne voi huitaista syrjään ryhtymällä arvioimaan asian esille nostajan sisäistä tilaa.
Tästä ongelmasta tämäkin keskustelu on tarjonnut ikäviä havaintoesityksiä: Sen sijaan, että pohtisimme asiallisesti ja ystävällisesti, kenen argumentit ovat perustelluimpia, monta kertaa on vähintään rivien välistä ryhdytty leimaamaan keskustelukumppania väärällä tavalla uskovaksi.
Yhteisön moraalisen tilan ja heikoimpien hyvinvoinnin kannalta meidän olisi välttämättä päästävä keskustelukulttuuriin, jossa huomio ei kiinnity siihen, millainen jonkun asian sanoja on vaan siihen, mitä hän sanoo. Ei saisi nostaa pääasiaksi sitä, onko joku ”oikealla tavalla oikeassa” eli onko hänen mielensä, henkensä, asenteensa tai tyylinsä oikea. Pääasia on, onko hänen asiansa oikea, onko hänen huolenaiheensa perusteltu.
Tällainen järkevä ja raitis keskustelukulttuuri on ehdottoman välttämätön suojarakenne hengellisen vallan väärinkäyttöä vastaan.
”MIstä tämä ankaruus? Mistä tämä vaativuus? Missä on uskon tuoma ilo, vapauden, rakkauden ja nöyryyden henki (siis ei konkreettinen henki, vaan mielentila)?”
Armoa ja anteeksiantamusta on hyvä korostaa. Toisaalta on muistettava, että paha voi kätkeytyä myös näiden, kuten kaikkien muidenkin käsitteiden alle.
Esimerkiksi siten, että rikotuilta ihmisiltä vaaditaan lainomaisesti armahtavaa ja anteeksiantavaa mieltä autuuden ehtona. Tällöin anteeksiantamuksesta tehdään vahvojen väärintekijöiden oikeus ja heikkojen uhrien velvollisuus. Tällöin anteeksiantamuksen hoitavasta ja eheyttävästä evankeliumista tulee vaativaa lakia ja tukahduttava, jo valmiiksi rikottuja ihmisiä musertava valtarakenne. Anteeksiantamus ei enää paranna, puhdista ja ohjaa rehellisyyteen vaan sairastuttaa, tuottaa epärehellisyyttä ja suojaa korvaamattoman arvokkaita ihmisyksilöitä rikkovia rakenteita.
On totta, että Jeesuksen mukaan Jumala ei anna meille anteeksi, jos me emme anna anteeksi velallisillemme. Nämä Jeesuksen sanat meidän tulee itse kunkin sanoa itsellemme. Muihin emme sen sijaan saa niitä soveltaa. Jos rikon jotakuta kohtaan, en voi sanoa: ”Sinulla on velvollisuus antaa minulle nämä minun pienet ylilyöntini anteeksi. Jos et anna, et ole oikein uskomassa.” Sen sijaan minun tulee sanoa: ”Minä tein väärin Sinua kohtaan. Jaksaisitko antaa minulle anteeksi? Ymmärrän, jos se tuntuu vaikealta.”
”Blogin ylläpitäjää sen sijaan olen puhutellut tarkoituksellisen suorasti.”
Ehdotan, että jätät puhuttelemisen, kohdistui se kehen tahansa, ja sen sijaan tyydyt keskustelemaan ja pohtimaan asioita asiapohjalta yhdessä muiden keskustelijoiden kanssa.
TykkääTykkää
Mitä tarkoitat sillä, että veli Korteniemi on ”ottamassa tietynlaista roolia suhteessa vanhoillislestadiolaisuuden ääneen”? Voitko selventää, koska muuten minulle ja ehkä muullekin voi ehkä erehdyksessä jäädä tästä ikävä sivumaku? Meillä kun on vallalla tapa vihjailla ikävästi sanomatta suoraan.
Jos joku ns. vanha stara sanoo mielipiteensä esim. mediassa, ei hänen ajatella ”ottavan roolia”.
Sama koskee meitä kaikkia. Meillä on kaikilla yksi ohje, joka koskee meitä kaikkia.
TykkääTykkää