Joona Korteniemi
Mutta Daavidin sukuun ja Jerusalemin asukkaisiin minä vuodatan armon ja rukouksen nöyrän hengen. Ja he kohottavat katseensa minuun, kohottavat katseensa häneen, jonka ovat lävistäneet. He surevat häntä, niin kuin surraan ainoaa poikaa, ja valittavat häntä katkerasti, niin kuin esikoista valitetaan. – – Sinä päivänä Daavidin suvulle ja Jerusalemin asukkaille puhkeaa lähde, joka puhdistaa synnistä ja saastaisuudesta.
Sak. 12:9 -13:1
Noin 500 vuotta ennen Kristuksen syntymää kirjoitetun Sakarjan kirjan mukaan Jerusalemin asukkaat kohottavat katseensa Jumalaansa, jonka ”he ovat lävistäneet”. Tämä johtaa syvään suruun ja katumukseen, mutta myös siihen, että heille ”puhkeaa lähde, joka puhdistaa synnistä ja saastaisuudesta”.
Kärsivän Kristuksen katseleminen
Tämä Sakarjan kirjan kohta kiteyttää hienosti elävän uskon olemuksen. Se on luonteeltaan Kristuksen hyvien tekojen sisäistä katselemista. Ajatellaan vaikkapa vanhoja, rakastetuimpia Siionin lauluja. Monien sisältönä on kärsivän Kristuksen katseleminen ja tämän kärsimyksen merkityksen mietiskeleminen. Esimerkiksi ”On lepopaikka suloinen”, ”Katselen Golgatalle päin”, ”Siionin ostolauma”, ”Oi muistathan lapseni Golgatan” jne.
Onhan siinä katselemista, ihastelemista ja ihmettelemistä: Kaikkivaltias Jumala kärsii heikkona minun puolestani, Kuolematon Majesteetti kuolee minun puolestani – suunnattomasta Rakkaudesta minua kohtaan! Tätä salaisuutta kannattaa katsella, koska Raamatun mukaan enkelit, pyhät henkiolennot, haluaisivat luoda siihen edes silmäyksen, mutta heille ei sitä mahdollisuutta suoda (1.Piet.1:12). Meille suodaan, joten sitä kannattaa arvostaa.
Kärsivässä Kristuksessa Jumalan Voima kätkeytyy heikkouteen, kunnia häpeään, viisaus hulluuteen, suurin voitto suurimpaan tappioon – saattaen näin ihmisen arkijärjen häpeään! Jumalan suurin voitto tapahtui Golgatalla vaikka ”tuskin häntä enää ihmiseksi tunsi, niin kammottavasti hänet oli runneltu” (Jes.52:14) Golgatalla Saatana oli vahvimmillaan: Paha sai pahoinpidellä kuoliaaksi itsensä Kaikkeuden Luojan! Silti, paradoksaalisesti, juuri tuolloin Jumala sai suurimman voittonsa ja Saatana kärsi lopullisen tappion. Tämä sisältää monia syvällisiä salaisuuksia niin hyvän kuin pahan olemuksesta.
Ristin hullutus
Elävä kristillisyys ei siis näytä olevan liberaalihumanistista kohtuullisuutta tai pikkuporvarillista sovinnaisuutta. Tämä ymmärrämme vielä paremmin, jos mietimme, miltä omana aikanaan kuulostivat vaikkapa Paavalin suosimat termit ”ristin saarna”, ”ristin evankeliumi” tai ”ristiinnaulittu Kristus”.
Nykyään nämä käsitteet ovat hautautuneet niin runsaan hengellis-romanttiseen kuorrutuksen alle, että niiden alkuperäistä sisältöä on vaikea tavoittaa. Paavalin elinaikana ”risti” (latinaksi crux, kreikaksi stauros) oli yksinkertaisesti kidutus- ja teloitusväline. Jos vaihdamme ristin tilalle meille tutumman sähkötuolin, hirsipuun tai kaasukammion, ymmärrämme paremmin, miltä ajanlaskun alun ihmisistä kuulosti Paavalin julistama ”ristiinnaulittu Kristus”. Miten me reagoisimme, jos vaikkapa lentokentällä tapaisimme miehen, joka haluaisi kertoa meille ”sähkötuolin evankeliumia”, ilosanomaa kuoleman ja pahan voittaneesta, sähkötuolissa istuvasta maailman pelastajasta? Todennäköisesti ajattelisimme järkyttyneinä, että kaikenlaisia kahjoja sitä saa nykyään vapaana kuljeskella!
Paavali ei siis vähääkään liioittele, kun hän kirjoittaa:
Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima. Onhan kirjoitettu: ’Minä hävitän viisaitten viisauden ja teen tyhjäksi ymmärtäväisten ymmärryksen’.
Missä ovat viisaat ja oppineet, missä tämän maailman älyniekat? Eikö Jumala ole tehnyt maailman viisautta hulluudeksi? Jumala on kyllä osoittanut viisautensa, mutta kun maailma ei omassa viisaudessaan oppinut tuntemaan Jumalaa, Jumala katsoi hyväksi julistaa hulluutta ja näin pelastaa ne, jotka uskovat.
Juutalaiset vaativat ihmetekoja, ja kreikkalaiset etsivät viisautta. Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta, mutta kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus.
Jumalan hulluus on ihmisiä viisaampi ja Jumalan heikkous ihmisiä voimakkaampi. Ajatelkaa, veljet, mitä te olitte, kun teidät kutsuttiin: teissä ei ollut monta ihmisten mielestä viisasta, ei monta vaikutusvaltaista, ei monta jalosukuista.
Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään.. Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on voimakasta. Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin.
Näin ei yksikään ihminen voi ylpeillä Jumalan edessä. Jumalan vaikutusta on se, mitä te Kristuksessa Jeesuksessa olette. Hänet Jumala on antanut meille viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi. Näin toteutuu kirjoitus: ’Joka ylpeilee, ylpeilköön Herrasta.’
1.Kor. 1:18-31
Mitä näemme?
Elävän uskon voi siis määritellä Kristuksen sovitustyön katselemiseksi Hengen avaamin silmin. Mitä näemme kärsivässä Kristuksessa?
Ensinnäkin näemme hänessä omat syntimme: ”…meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet…” (Jes.53:5. ). Hänen ruhjotussa ja runnellussa ulkomuodossaan näemme, miten pahoja ja syntisiä me itse asiassa olemme. Niin pahoja, että itse Jumalan täytyy kuolla meidän puolestamme! Vähempi ei riitä.
Tämä on tärkeää: On hyvin inhimillistä ajatella, että minun syntini ovat sellaisia ”pieniä” ja ”kohtuullisia” syntejä. Armon taas herkästi luulemme tarkoittavan sitä, että Jumala ei ”niuhota” vaan katsoo ne minun pienet syntini sormien läpi, kunhan vältän raskaimpia. Tällainen ”kohtuullisuusarmo” on kuitenkin itse asiassa koko omavanhurskauden perusta. Keskiajan katolisen kirkon vanhurskauttamisopin lähtökohta kuului: ”Jos ihminen tekee parhaansa, Jumala ei kiellä häneltä armoaan.”
Ristiinnaulitussa Kristuksessa näemme kuitenkin itsemme: Minun syntini eivät ole pieniä tai kohtuullisia vaan niitä kantaessaan hän syöksyy kärsimykseen ja kuolemaan. Olen yksi niistä ihmisistä, joiden pahuutta katsellessaan Kaikkitietävä Jumalakin järkyttyi siinä määrin, että hän ”katui tehneensä ihmiset maan päälle, ja hän tuli murheelliseksi sydämessänsä” (1.Moos.6:6) Näin suuri ja vakava asia on synti – juuri minun syntini.
Ennen kaikkea näemme kuitenkin kärsivässä Kristuksessa Jumalan sisimmän, Jumalan, joka on Rakkaus. Hänen Sydämensä palaa Rakkaudesta juuri Sinua ja juuri minuakin kohtaan! ”Eikö Efraim ole minun kallis poikani, minun lempilapseni? Sillä niin usein kuin minä puhunkin häntä vastaan, alati minä häntä muistan. Siksi minun sisimpäni väräjää hänen tähtensä: minun täytyy armahtaa häntä, sanoo Herra.” (Jer.31:20) Sovituksen salaisuutta emme voi koskaan pukea täysin sanoiksi, mutta sen voimme sanoa, että on olemassa joku, joka rakastaa Sinua ja minua niin paljon, että on kuollut meidän puolestamme. Tämä joku on itse kaiken olemassaolon Alkusyy, Jumala. Kenenkään ei siis tarvitsisi tuntea itseään arvottomaksi ja merkityksettömäksi, koska jokaisella meistä on tällainen Ystävä.
Kristuksen kärsimyksen merkitys avautuu parhaiten hänen ylösnousemuksestaan käsin. Ylösnousemuksen valossa julma oikeusmurha muuttuu sovituskuolemaksi, voitoksi pahan voimista. Ylösnousemuksesta käsin katsoen kärsivä Kristus on ihana, lohdullinen näky – hän pelastaa siinä juuri Sinua, juuri minua! Rististä, kaameasta kidutus- ja teloitusvälineestä tuleekin toivon, rakkauden, hyvyyden ja syntien anteeksiantamuksen symboli.
Mihin näkemämme meitä kutsuu?
Millainen mieli tulee, kun katselee meidän puolestamme kärsivää Kristusta? Ehkäpä samanlainen kuin tässä vanhassa rukouksessa:
Katso sydäntä, joka niin suuresti on rakastanut maailmaa.
Vain harvoin se saa vastalahjaksi muuta kuin kylmyyttä, välinpitämättömyyttä ja kiittämättömyyttä, edes niiltä, joita se on syvimmin rakastanut. Herra, me olemme kuulleet tuskanhuutosi. Kokemasi kiittämättömyys satuttaa Sinua enemmän kuin kulkemasi ristintie. Jos ihmiset osoittaisivat edes rahtusen vastarakkautta, et minään pitäisi sitä, mitä heidän puolestaan teit. Tätä vastarakkautta tahdomme Sinulle vastedes osoittaa, Herra; myötäkärsivän ja kiitollisen rakkautemme kautta voimme Sinua lohduttaa. Voisimmepa elää yksinomaan uhrautuvaisuuden, luopumisen ja rakkauden elämää, sitä jota sydämesi halajaa ja janoaa! Nöyrän rakkauden ja hartaan palvonnan tuoksuöljyllä tahdomme Magdalan Marian tavoin voidella jalkasi ja pyhän pääsi. Kaikkien Sinuun kohdistuneiden häväistysten tähden haluamme Sinua lohduttaa Veronikan esimerkkiä seuraten. Yhdessä pyhän äitisi, pyhän Johanneksen ja muiden ristisi juurella valvoneiden kanssa tahdomme hyvittää sen, että niin monet Sinulle rakkaat sydämet hylkäsivät Sinut. Voisimmepa apostolisen intomme kautta voittaa Sinulle kaikki sydämet! Jeesuksen Pyhä Sydän olkoon rakastettu ympäri maanpiirin! Jeesuksen Pyhä Sydän olkoon ylistetty, kiitetty ja lohdutettu aina ja kaikkialla! Aamen.
Luulen, että Kristuksen kärsimystä katselevalle ja hänen Rakkauttaan omistavalle käy niin, ettei hän tahdo enää uudelleen tuottaa surua Ystävälleen. Ei enää tahdo käyttää elämäänsä ahneuteen, itsekkyyteen, viihteellisyyteen, pinnallisuuteen ynnä muuhun viheliäiseen turhuuteen. Sen sijaan hän haluaa elää elämänsä hyvyydelle, totuudelle, rakkaudelle ja oikeamielisyydelle. Samalla hän ei voi koskaan kuoleman edessä turvata mihinkään omaansa vaan ainoastaan Kristuksen haavoihin. ”Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet.” (Jes.53:5)
Hulluinhuonelainen 
”Ei enää tahdo käyttää elämäänsä ahneuteen, itsekkyyteen, viihteellisyyteen, pinnallisuuteen ynnä muuhun viheliäiseen turhuuteen. ”
Tätä minä usein mietin, että kun tulkinnat siitä, mitkä asiat ovat ahneutta, itsekkyyttä, viihteellisyyttä, pinnallisuutta yms. kovin vaihtelevat…myös vanhoillislestadiolaisten keskuudessa. Toisen asian kautta usko tulee ”samantien” kielletyksi ja toinen asia ei suinkaan sellaista aiheuta. Esimerkkinä nyt mainittakoon vaikka tiettyjen korujen käyttäminen, kaunistautuminen meikillä versus urheiluauton omistaminen, omaisuuden ylenpalttinen kartuttaminen… Minulle nämä asiat eivät tahdo millään avautua. Ymmärtäisin, jos ne yhteisössä avautuisivat siten, että esim. kummatkin em. ovat pinnallisuutta ja materian omistaminen ahneutta…mutta kun se ei näin mene käytännössä. Kuka, missä ja milloin määrittelee, on määritellyt ne asiat, jotka ”samantien” voidaan tulkita uskonkieltämisen merkeiksi ja kuka ja missä on määritellyt ne asiat, joita voidaan aivan kuin katsoa sormien läpi…??? Entäpä jos onkin niin, että näkemykset eivät kohtaa…mitä siitä seuraa? Onko vl-yhteisössä traditio, jonka mukaan asiat ratkaistaan, mutta oikeita perusteita asioille ei löydykään. Ja tarkoitan nimenomaan erilaisten asioiden erilaisia painotuksia.
TykkääTykkää
Joona, kirjoitapa joskus seuraavasta Raamatun kohdasta:
”Laki tuli maailmaan sitä varten, että rikkomus tulisi suuremmaksi. Mutta missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi. Niin kuin synti on hallinnut ja vienyt kuolemaan, niin on armo hallitseva ja johdattava ikuiseen elämään, koska Herramme Jeesus Kristus on lahjoittanut meille vanhurskauden.”
Ristin juurelle ei tarvi jäädä syvällisesti käsittämään Jumalan salaisuuksia tai arvioimaan oman sydämensä synkkiä sävyjä Paavo Ruotsalaisen tapaan. Armo opettaa kääntämään katseen ylösnousseeseen Vapahtajaan. Armo hallitsee. Armo johdattaa ikuiseen elämään, lahjavanhurskauden kautta. Jumala on kirkas, hänen kirkkaudessaan me saamme levätä, hänen valossaan vaeltaa. Synnit on annettu anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, kaikki on täytetty, pöytä on katettu. Kutsutut saavat pukeutua juhla-asuun ja mennä juhlataloon iloisina ja vapaina.
Voin sanoa sinulle, että Kristuksen rakkautta omistava saa hellämielisesti painaa päänsä Kristuksen rintaa vasten, kuin rakkain opetuslapsi Johannes, ja tuntea iloa, rauhaa ja lepoa rakkaan ystävän läheisyydessä. Pääsiäisen iloa!
TykkääTykkää
Miten voi tuntea armon, jos ei tunne sitä, mistä se ihmisen armahtaa?
On hyvä lähtökohta painottaa armoa, mutta ehkä se ei paljastu koko ihmeellisyydessään, jos ei oteta esiin myös noita ”oman sydämensä synkkiä sävyjä”? Onhan tosiasia, että Kristuksen sovitustyö on jotakin niin suurta, ettemme me voi sitä edes tajuta, joten on mielestäni kohtuullista tuoda sitä esiin niin selvästi kuin mahdollista. Koska jos ei tunne pahaa, ei tunne hyvääkään.
On ehkä arveluttava lähtökohta antaa asioiden kietoutua pelkän mielihyvän keskelle- koska ellei ihminen tunne omaa syntisyyttään, ei se myöskään pysty tuntemaan tuota armon tuomaa vapautusta.
Sanoisin, että kaikki hyvä vaatii jonkinlaisia synnytyskipuja- ahdistuksen kautta syntyy se hyvä, mitä kannattaa tavoitella. Ja tuon oman huonoutensa tajuamisen jälkeen avautuu uusi mahdollisuus pyrkiä parempaan- ei tuota oman syntisyytensä tuomaa ahdistusta tarvitse sinällään pelätä tai vältellä, vaikka se epämiellyttävää onkin.
TykkääTykkää
Kiitokset herttaneidille!
Minulle ristiinnaulittu Kristus ja armo eivät ole vastakohtia vaan sama asia. Miksi ne tulisi asetella toistensa vastakohdiksi?
Myöskään ristiinnaulittu ja ylösnoussut Vapahtaja eivät ole vastakohtia. Kuten kirjoitin, ylösnousemuksen valossa myös kärsimyksen merkityksen ymmärtää oikein. Ylösnousemuksen valossa risti näyttäytyy anteeksiantamuksen, toivon, rauhan, vapauden, rakkauden ja ikuisen elämän symbolina.
Kärsivässä Kristuksessa näemme myös synnin vakavuuden. Minusta se on sama asia, vain toisin sanoin sanottuna, kuin se, että: ”Jumalan armo on näet ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille, ja se kasvattaa meitä hylkäämään jumalattomuuden ja maailmalliset himot ja elämään hillitysti, oikeamielisesti ja Jumalaa kunnioittaen tässä maailmassa” (Tit.2:11-12).
Minulle ristiinnaulitun Kristuksen katseleminen ei ole synkkä vaan ihana asia. Samaa mieltä näyttää olleen Siionin laulun tekijä kirjoittaessaan: ”Oi kuinka ihanata on kun saan katsella, veristä voittajata ristissä voitolla…”
Uskoisin, että tätä laulua ei ole kirjoittanut Paavo Ruotsalainen. Monia, monia muitakin Siionin lauluja voisin ottaa, joissa kärsivän Kristuksen hengellinen katseleminen näyttäytyy ehdottoman positiivisena asiana. Samoin Laestadiuksen ja Lutherin saarnoja jne.
Näin näyttää uskoneen myös Paavali:
”…kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus…” (1. Kor. 1:24)
”En halunnut tietää teidän luonanne mistään muusta kuin Jeesuksesta Kristuksesta, en muusta kuin ristiinnaulitusta Kristuksesta.” (1.Kor.2:2)
”Te mielettömät galatalaiset, kuka teidät on lumonnut? Asetettiinhan teidän silmienne eteen aivan avoimesti Jeesus Kristus ristiinnaulittuna!” (Gal. 3:1)
Jos Kristuksen kärsimyksen tutkiminen ja katseleminen olisi huono asia, miksi kirkkovuodessa on paastonaika ja kärsimysviikko ahtisaarnoineen ynnä muineen?
Kirjoitat, sanakieli:
”Armo hallitsee. Armo johdattaa ikuiseen elämään, lahjavanhurskauden kautta. Jumala on kirkas, hänen kirkkaudessaan me saamme levätä, hänen valossaan vaeltaa. Synnit on annettu anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, kaikki on täytetty, pöytä on katettu. Kutsutut saavat pukeutua juhla-asuun ja mennä juhlataloon iloisina ja vapaina.
Voin sanoa sinulle, että Kristuksen rakkautta omistava saa hellämielisesti painaa päänsä Kristuksen rintaa vasten, kuin rakkain opetuslapsi Johannes, ja tuntea iloa, rauhaa ja lepoa rakkaan ystävän läheisyydessä. Pääsiäisen iloa!”
Tästä olen samaa mieltä. Siunattua pääsiäistä myös Sinulle!
TykkääTykkää
Ehkä tuo armo on ihmeellisimmillään juuri silloin, kun tajuaa, että kaiken kompuroimisensa jälkeen, saa vielä uuden mahdollisuuden yrittää parempaa. Se on minusta todellista armoa, katuvaa kohtaan- ja se taitaa edellyttää tuon todellisen katumuksen ja huonouden tunteen, ollakseen niin puhdistavaa kuin se parhaimmillaan on.
TykkääTykkää
Uskovainen saa ”ammentaa ilolla autuuden lähteestä.” Siinä mielessä mielihyväperiaate on täysin oikeutettua. Minulle kävi niin, että epäuskoisena ollessani uskovainen ystäväni ei saarnannut minulle evankeliumia, koska hänen mielestään katumukseni ei ollut kyllin syvää. Myöhemmin sain parannuksen armon, mutta tämä ystäväni on päätynyt synnintuntoon takertuneena rakentamaan omaa vanhurskauttaan. Hänen uskonsa ei perustunut ilmeisesti Jumalan armoon, vaan oman syntisyyden tarkasteluun. Siksi hän ei anna armoa muillekaan.
Kukaan ei voi luodata omaa pimeyttään, eikä kukaan tunne kaikkia syntejään. Se ei olekaan uskon tarkoitus. Uskon tarkoitus on takertua Jumalan armoon. Paavalikin sanoi, ettei hän voi itse arvioida omaa vaellustaan, jokaisella on kyllä tuomarinsa.
Helposti käy niin, että isänsä pelloilla ikänsä raatanut veli alkaa vihata tuhlaajaveljeään, joka saa kaiken anteeksi, jota isä tulee tiellä vastaan, jolle isä laittaa sormuksen sormeen ja teurastaa vasikan pelkästä jälleennäkemisen ilosta.
Sellainen on Jumala. Ei hän kysy mitä olet tuhlannut ja missä, hän välittää vain siitä, että saa nähdä jälleen kadonneet lapsensa. Ja jos lapsi katoaa uudelleen, hän huhuilee, jotta lapsi löytäisi takaisin taas. Sellainen on rakastava vanhempi.
Kristuksen lahjoittama hyvä ei vaadi synnytyskipuja, sillä Kristus kärsi ne. Me olemme siksi vapaat lapset. Tämä on vapaa uskonto. Me saamme iloiten ottaa lahjan vastaan. Eihän kukaan ansaitse lahjaa millään omilla tunne-elämyksillään. Kaikki tulee armosta. mutta tämä tästä. Rauhallista pääsiäistä!
TykkääTykkää
Aivan Sanakieli – älä tee sinäkään tyhjäksi kokonaista Jumalan Sanaa, älä etsi väkisin vastakkainasettelua, älä leimaa rivien välistä ”lakihenkiseksi” apostoleita, Lutheria, Laestadiusta…
”Ei ole mitään suloisempaa, mitään väkevämpää, mitään korkeampaa, mitään avarampaa, mitään mieluisampaa, mitään täydellisempää eikä mitään parempaa taivaassa eikä maan päällä kuin rakkaus, silla rakkaus on syntyisin Jumalasta, eikä se voi päästä lepoon kuin Jumalassa…”
Rauha kanssasi ja kaikki Sinullekkin anteeksi! Pääsiäisiloa!
TykkääTykkää
Joonan kirjoituksessa tuli selkeästi esiin kristinuskon ”hulluus”. Eikö olekin mielenkiintoista, että kristillisen uskon ytimessä on verinen ja väkivaltainen kuolema? Tämä tekee tästä uskosta aivan omalaatuisen suhteessa muihin ”kirjauskontoihin”: itse Jumala antaa itsensä sielunvihollisen/pahuuden haltuun ja antautuu epäoikeudenmukaiseen kuolemaan. Lisäksi kun muistamme Jeesuksen syntymän eläinsuojassa, niin perspektiivi on huikea. Ristin evankeliumi on todellakin paradoksaalisen mielipuolista, siinä ei ole mitään romanttista tai järjen häivääkään. Julistamme veristä evankeliumia, joka päästää meidät pahasta ja synnyttää elämän.
Tässä brutaalissa verenvuodatuksessa on samaa, kuin Kristusta edeltävässä VT:n uhrijumalanpalveluksessa, eli viattoman uhrieläimen veri vuodatetaan kansan syntien sovittamiseksi. Viattoman uhrin verenvuodatus toimii yksilön ja yhteisön puhdistavana elementtinä pahuuden ja syntisyyden puhdistamiseksi. Se muistuttaa meille samalla myös siitä, mikä on pahuuden ja Jumalan tahdon rikkomisen palkka: se on kuolema eli tuho, ei enempää eikä vähempää. Uhrin veri antaa meille ns. siirtymäobjektin ja vapautuksen mahdollisuuden: voimme siirtää oman pahuutemme ja syntisyytemme tämän Jumalan uhrikaritsan päälle, joka kuolemallaan ja verenvuodatuksellaan mitätöi meidän syntimme ja ylösnousemuksellaan kutsuu meidät uuteen elämään Hänen yhteydessään. Emme kuitenkaan pyhity Hänen kaltaisikseen tässä kuolevaisessa ruumiissamme, vaan meidät kutsutaan Pyhän Hengen yhteydessä kilvoittelemaan ”synnin poispanijoina” ja ”sovintoveren korjaajina”.
Jumalan uhrikaritsan eli Jeesuksen verinen sovituskuolema oli
kertakaikkinen ja viimeinen uhri. Voimme katsella sitä hengen silmin yhä uudestaan, kuten useissa ihanissa Siionin lauluissa lauletaan, ja omistaa sen joka hetki omalle kohdallemme äänellisessä evankeliumin julistuksessa: Jeesuksen nimessä ja VERESSÄ ovat synnit anteeksi. Konkreettinen uhri on siirtynyt sanalliseen evankeliumin julistukseen: synninpäästön julistuksessa ikäänkuin uhraamme Kristusta.
Itse olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että mikäli tämä verinen evankeliumi ja veren ”priiskoitus” häivytetään Jumalan sanan saarnasta tai Siionin laulut uudistetaan niin salonkikelpoisiksi ettei verenvuodatusta tai Jeesuksen veren ääntä niistä enää selkeästi kuulu, silloin kadotetaan jotakin syvää ja olennaista. Sovintoveri on koko pelastuksen ydin, ilman sitä ei synny myöskään uutta elämää Kristuksessa (Hepr 9): ”… ilman verenvuodatusta ei tapahdu anteeksiantamista…”
TykkääTykkää
Joona kirjoitti: ”Elävä kristillisyys ei siis näytä olevan liberaalihumanistista kohtuullisuutta tai pikkuporvarillista sovinnaisuutta.”
Olen täysin samaa mieltä. Myöskään mammonismia se ei saisi olla. Katumusta/parannusta on joskus tehty aluspaita märkänä eikä liiallisuuksiin saa mennnä, mutta muistaa myös tulisi: armoa edeltää aina katumus eikä se (armon vastaanottaminen) koskaan saisi täysin olla ex opere operato. Mutta: taivaan valtakunnan avaimet on annettu Jumalan seurakunnalle, siksi että se avaa oven katuvaiselle sielulle eikä mittaa katumuksen määrää vuodatettuja hikipisaroita laskien:-)
Siunattua pääsiäistä!
TykkääTykkää
Kun itselläsi on tällaiset taustat, ymmärrän hyvin, että nämä puheet täällä tuntuvat helposti vaativilta ja armoa ehdollistavilta. Sellainen kuulostaa varmasti pahalta ja pelottavaltakin, kun on saanut löytää uskon, joka tuntuu turvalliselta ja armolliselta.
Eihän armoa ehdollistetakaan, eikä painopiste missään tapauksessa ole oman mustan sielunsa penkomisessa. Tarkoitan vain, ettei tuota omaa syntisyyttään tarvitse pelätä, koska armo on juuri niin suuri, että se annetaan meille, siitä huolimatta, miten erehtyväisiä me olemme.
Siinä mielessä nuo ”tunne-elämykset” liittyvät asiaan, ei niin, että ne olisivat joku itsetarkoitus, mutta sanoisin, että silti melko kiinteä osa kristityn elämää. Ei niin, että niitä mitattaisiin ja niiden perusteella tulisi tuomio suuntaan tai toiseen, vaan ne tulevat ennemminkin seurauksena siitä, kun joskus välillä laidasta tajuaa, millaisista suurista asioista tässä on kysymys.
Ymmärrän kyllä jos tämä kaikki tuntuu jatkuvasti armoa ehdollistavalta- se lienee riski tällaisessa teoreettisessa teologisessa keskustelussa, että painotus tuntuu menevän sanamuotojen tarkkailuun. Mutta tämä on kuitenkin tarpeellista, että näitäkin asioita tulisi joskus miettineeksi vähän yksityiskohtaisemmin, silloin saattaa myös tajuta jotakin mitä ei ole aiemmin ymmärtänyt.
Hyvää Pääsiäisen aikaa!
TykkääTykkää
Kiitos, Kirsi,kiitos tästä kiirastorstain veren evankeliumin kauniista ja puhuttelevasta puheestasi! Sanasi tulivat hyvin lähelle sydäntäni lohduttavana ja turvaavana.
Oikein hyvää ja siunattua pääsiäisaikaa sinulle ja läheisillesi!
TykkääTykkää
Kiitos samoin, siunattua pääsiäistä sinulle ja kaikille tähän keskusteluun osallistuneille ja lukijoille.
Pääsiäinen on sananmukaisesti pääsemistä irti pahuuden vallasta: Israelin kansan pääsemistä pois Egyptin orjuudesta kohti luvattua maata, ja meille Uuden Liiton Jumalanlapsille vapautusta kaikista synnin ja pahuuden vallasta ja uutta elämää Kristuksessa.
TykkääTykkää
Uudessa testamentissa Jeesus sanoo ja Paavali kirjoittaa:
”Autuaita te, jotka nyt olette nälissänne: teidät ravitaan. Autuaita te, jotka nyt itkette: te saatte nauraa. — Voi teitä, jotka nyt olette kylläiset! Te näette vielä nälkää. Voi teitä, jotka nyt nauratte! Te saatte surra ja itkeä.” (Lk.6:21;25)
2. Korinttolaiskirje 7
8 Sillä vaikka murehutinkin teitä kirjeelläni, en sitä kadu, ja jos kaduinkin, niin minä-kun näen, että tuo kirje on, vaikkapa vain vähäksi aikaa, murehuttanut teitä-
9 nyt iloitsen, en siitä, että tulitte murheellisiksi, vaan siitä, että murheenne oli teille parannukseksi; sillä te tulitte murheellisiksi Jumalan mielen mukaan, ettei teillä olisi mitään vahinkoa meistä.
10 Sillä Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, joka koituu pelastukseksi ja jota ei kukaan kadu; mutta maailman murhe tuottaa kuoleman.
11 Sillä katsokaa, kuinka suurta intoa juuri tuo Jumalan mielen mukainen murehtimisenne on saanut teissä aikaan, mitä puolustautumista, mitä paheksumista, mitä pelkoa, ikävöimistä, kiivautta, mitä kurittamista! Olette kaikin tavoin osoittaneet olevanne puhtaat tässä asiassa.
Toisaalla kuitenkin Paavali kehottaa:
”Iloitkaa aina Herrassa! Sanon vielä kerran: iloitkaa!” (Fil. 4:4)
Vaikuttaa siltä, että elävään uskoon kuuluvat sekä Jumalan mielen mukainen ilo että Jumalan mielen mukainen murhe. Kummallekaan ajatukselle ei saisi tehdä väkivaltaa. Silloin nimittäin työnnämme syrjään Jeesuksen ja apostolien selviä sanoja.
Kiitos kuitenkin, sanakieli, että valotit hiukan taustaasi. Ymmärrän nyt paremmin, mitä ajat takaa. Todella järkyttävää tuollainen evankeliumin kieltäminen. Uskomatonta, että sellaista on voinut tapahtua.
TykkääTykkää
Siunattua pitkäperjantaita kaikille!
Antti Koukkari aikoinaan runoili:
1. Jeesus, katson murhemielin, yössä kun sä yksin käyt,
nielet kalkin katkerimman, tuskan tunnet tapppavimman
eessä synnin kauhun näyt.
2. Jeesus, kasvois eessä itken, piikkikruunun kun sä saat,
kuulet pilkat, soimaukset, lastes näet ahdistukset,
turman vallat raivokkaat.
3. Jeesus, sieluani viiltää, kun sun polkus raskas on:
vaivat eessä kuolon uksen painaa alle uupumuksen,
vaikka oot sä tahraton.
4. Jeesus, myös mun puolestani huudat: ”Anna anteeksi!”
Syntini sä kannat yksin, äärettömin kärsimyksin
heität Herra henkesi.
5. Rauhan toit sä pelkääville, omillesi ilmestyit.
Ylös nousit kuolon alta, voitettu on synnin valta,
Hengen viran asetit.
6. Pyhän Hengen lahjan annoit riemuvuotta saarnaamaan,
lähetit näin kutsumasi minullekin armostasi
synnit anteeks antamaan.
TykkääTykkää