Nikodemus ja Magdalan Maria

Joona Korteniemi

Tässä pieni näyte Laestadiuksen saarnoista. Löysin sen Nettipostillasta, osoitteesta Laestadiustexter.se. Kuten olen jo aiemmin kirjoittanut, suosittelen rovastin tekstejä lämpimästi kaikille. Ainakin itse olen saanut niistä paljon.

Lars Levi Laestadiuksen saarna pitkänäperjantaina 1853 (iltasaarna):

Apostoli Paavali puhuu Apostolien tekojen 13. luvussa ja 29. jakeessa juutalaisten vihasta ja kiukusta Vapahtajaa kohtaan, kun hän sanoo: Vaikka he eivät löytäneet hänestä yhtään syytä, mikä olisi ansainnut kuoleman, anoivat he kuitenkin maaherralta, että hänet piti tapettaman; ja sen jälkeen kun he olivat täyttäneet kaiken sen, mitä hänestä oli raamatussa kirjoitettu, panivat he hänet hautaan. Apostoli ei tee tässä mitään erotusta niiden juutalaisten välillä, jotka olivat syyllisiä Vapahtajan kuolemaan, ja niiden, jotka hautasivat hänet. Kuulostaa siltä, kuin apostoli olisi pitänyt heitä kaikkia toistensa kaltaisina, nimittäin niitä, jotka aiheuttivat hänen kuolemansa sekä niitä, jotka hautasivat hänet.

Evankelista sanoo kuitenkin, että Josef oli vanhurskas mies ja kunniallinen raatiherra, joka ei ollut suostunut Vapahtajan kuolemaan. Kaiken lisäksi hän oli vielä Vapahtajan salainen opetuslapsi. Nikodemus oli jopa rohjennut puolustaa Vapahtajaa maailman vainoa vastaan, vaikka hänestä ei ollutkaan miestä puolustamaan Jeesusta enempää kuin mitä hänen oma kunniantuntonsa salli.

Tapahtui näet niin, kun ylimmäiset papit alkoivat pilkkaamaan Nikodemusta hänen salaisesti Vapahtajalle osoittamansa mieltymyksen tähden, ettei hän uskaltanutkaan ottaa Vapahtajaa puolustettavakseen. Hänen rakkautensa Vapahtajaan ei riittänyt sen kauemmas, kuin mitä oman kunnian varjeleminen myöten antoi. Kun koko maailman viha oli kohdistunut Vapahtajaan, niin oli todella vaarallista asettua hänen puolustajakseen maailman vääriä syytöksiä vastaan.

Sitä, joka tosissaan tahtoisi puolustaa Vapahtajaa maailman jumalattomia syytöksiä vastaan, epäiltäisiin helposti kerettiläisyydestä. Hänen epäiltäisiin langenneen puhtaasta Mooseksen opista. Juutalaisten ylimmäiset olivat saaneet sen ajatuksen Vapahtajasta, että hän oli samarialainen ja että hänellä oli perkele. Syynä siihen oli se, että Vapahtaja oli nuhdellut heitä ulkokullaisuudesta ja jumalattomasta elämästä. Kaikkia, jotka nyt tahtoisivat asettua sellaisen miehen puolustajiksi maailman vihaa vastaan, epäiltiin osallisuudesta Jeesus Nasaretilaisen kerettiläisyytenä ja eksytyksinä pidettäviin oppeihin.

Mutta monet tahtovat nyt tunnustaa Nikodemuksen kristityksi, vaikka apostolein teoissa hänen nimeään ei koskaan mainita kristittyjen seassa. Ettei Nikodemus ollut mikään kristitty silloin, kun hän kävi Jeesuksen luona öisin, nähdään siitä, ettei hän ollut uudestisyntynyt, eikä myöskään uskonut Jeesusta Jumalan Pojaksi, vaan piti häntä ainoastaan Jumalan lähettämänä opettajana.

Mutta, sanovat nyt Nikodemuksen uskonveljet, hänhän on voinut tulla kristityksi myöhemmin, vaikka hänestä ei sen enempää ole kirjoitettukaan, kuin se, että hän auttoi Josefia hautaamaan Vapahtajan kuolleen ruumiin. Mutta mistä sellainen usko tulee, että Nikodemus tuli kuitenkin autuaaksi, vaikka hän ei koskaan ottanut osaa kristittyjen kokouksiin? Siitä se usko tulee, että nykyään on monta, jotka eivät ole päässeet Nikodemusta pitemmälle kristillisyydessään.

He lienevät salaisia Jeesuksen opetuslapsia. He ovat mieltyneet siihen hyvään, mitä kristillisyydellä on saatu aikaan, mutta he eivät uskalla julkisesti puolustaa kristillisyyden tunnustajia pahan maailman soimauksia vastaan. Ja kuitenkin tämä on vähintä, mitä Vapahtaja vaatii jokaiselta kristityltä. Hän vaatii heitä puolustamaan kristillisyyden tunnustajia maailman jumalattomia soimauksia vastaan, sillä Vapahtaja itse sanoo: Jokainen, joka tunnustaa minun nimeni ihmisten edessä, hänen nimensäminä tunnustan Isäni edessä.

Mutta Nikodemuksella ei ollut rohkeutta puolustaa Vapahtajaa, sillä hän pelkäsi, että maailma sysäisi hänet pois luotaan. Hän tahtoi olla maailman ystävä. Hän ei voinut kärsiä yhtään pilkkaa Jeesuksen nimen tähden. Nyt kaikki ne, joilla on sama usko kuin Nikodemuksella, ovat kuitenkin sitä mieltä, että Nikodemus on tullut taivaan valtakuntaan. Mutta mitä tietä Nikodemus on tullut taivaan valtakuntaan? Onko täällä ketään, joka voi todistaa, että Nikodemus on tullut kristityksi? Onko hän tullut kristittyjen kokoukseen? Onko hän tullut sisälle ahtaasta portista? Onko Nikodemus tehnyt parannuksen ja uudestisyntynyt?

Kyllä niitä nykyisin on paljon, jotka tahtovat seurata Nikodemusta. Monet tahtovat salaa olla Jeesuksen opetuslapsia, mutta he eivät tahdo kärsiä mitään Jeesuksen nimen tähden. He eivät tahdo liittyä maailmanjoukkoon. He eivät tahdo luopua maailman kunniasta. He eivät tahto kärsiä yhtään pilkkaa Jeesuksen nimen tähden. Sellaista kristillisyyttä on nykyään kaikkialla. Ei ole ensinkään vaikea seurata Nikodemusta sinne asti, mihin hänen siveytensä ja jumalanpelkonsa ulottuu: hautaamaan Vapahtaja sen jälkeen kuin hän on kuollut. Tämä on helposti tehty. Mutta on vaikeampi puolustaa häntä hänen eläessään.

Seuraamme tänään Vapahtajaa haudalle. Mutta keskuudessamme ei moni itke Marian kanssa. Moni ei murehdi Vapahtajan kuolemaa. Ei moni valita sitä, että kristillisyys on haudattu kuolleen uskon hautaan. Maria! Täydellä syyllä itket Vapahtajan aivan liian varhaista kuolemaa. Täydellä syyllä itket sitä, että kristillisyys on laskettu kuolleen uskon hautaan. Maria, uskotko sinä, että Vapahtaja koskaan enää tulee eläväksi? Uskotko sinä, että Kristus vielä tulee eläväksi meidän sydämissämme?

Voi sinua, Maria! Sinä itket ja murehdit, ja epäilet. Mutta Jumalan voima on suuri ja tutkimaton. Kristillisyyden haudalla sinun on täysi syy itkeä. Mutta meidän tulee toivoa, että se päivä koittaa, että ristiinnaulittu ja orjantappuroilla kruunattu Kuningas on nouseva ylös voittovoimallaan. Meidän tulee kuitenkin langeta polvillemme Jeesuksen haudalla ja huoata: Isä meidän j. n. e.

Teksti: Kuudes ahti.

Meidän tulisi nyt luetun tekstimme johdosta seurata Vapahtajaa haudalle ja tarkastella murheellisten naisten kanssa, kuinka maailman siveyden perikuvat, Josef ja Nikodemus panevat Vapahtajan ruumiin kuolleen uskon hautaan. Siinä yhteydessä meidän on huomattava miehet, jotka hautaavat ruumiin, käärinliinat, hyvänhajuiset yrtit, ja hauta, sekä lopuksi ne, jotka ovat murheissaan.

Tekstissä ei puhuta mitään hautajaisista, joten voimme pitää itsestään selvänä, ettei siihen aikaan ollut olemassa sellaista synnillistä käytäntöä. Miehet, jotka panivat Vapahtajan ruumiin hautaan, olivat totisesti siveyden perikuvia. Heillä ei ollut syntiä omillatunnoillaan. Siitäkään ei puhuta mitään, että heillä olisi ollut lainkaan murhetta Vapahtajan kuolemasta. Mutta koska luonnollinen siveys oli heidän autuudenperustuksenaan, niin he pitivät Vapahtajaa siveyden opettajana, joka opetti ihmistä elämään siveästi ja ansaitsemaan autuuden siveyden harjoituksella.

Josef ja Nikodemus olivat siis jumalisia ja hurskaita, sikäli kuin siveys ja jumalanpelko voivat kelvata Jumalalle. Mutta koska heidän siveytensä ja jumalanpelkonsa olivat myös heidän autuudenperustuksenaan, niin heillä ei voinut olla lainkaan sitä murhetta, mikä opetuslapsilla oli. He eivät myöskään voineet uskoa, että Vapahtaja oli Jumalan Poika ja maailman Vapahtaja, eivätkä sitä, että hän oli oikea Messias. Opetuslapset uskoivat tämän Vapahtajan kuolemaan asti, mutta silloin heidän uskonsa loppui. Siitä syystä opetuslasten oli langettava epätoivoon.

Mutta Josef ja Nikodemus eivät voineet langeta epätoivoon Kristuksen kuoleman vuoksi, sillä he eivät uskoneet häntä siksi, joka vapahtaisi heidät kaikista synneistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta. Sitä nämä siveät ihmiset eivät voineet koskaan tuntea, että he olivat perkeleen vallassa. Heille oli siinä kyllin, että he luottivat siveyteensä, ja nyt he tahtoivat ansaita iankaikkisen autuuden tällä hyvällä työllä, jonka he osoittivat Vapahtajan ruumiille.

Nikodemus uskoi joka tapauksessa, että Jeesus oli Jumalan lähettämä opettaja. Sellaisen opettajan muistolle osoitettu viimeinen palvelus oli suuri ansio, jota Jumala ei voinut jättää palkitsematta. Mutta juuri tämä kuviteltu siveys panee Vapahtajan kuolleen uskon hautaan. Vapahtaja ei koskaan voi tulla eläväksi sellaisessa sydämessä, jonka autuuden perustuksena on siveys.

Käärinliina, johon Vapahtajan ruumis kiedotaan, on kyllä valkoinen ja kaunis. Se loistaa maailman silmille. Se on: Siveys on kiitettävä, ja sitä maailma ylistää. Siveys olikin kaikkein korkeinta, mitä pakanat voivat saavuttaa töillään. He väittivät, että sen, joka on elänyt siveästi maailmassa, pitäisi tulla autuaaksi. Mutta kuinka moni nykyaikana voi elää yhtä siveästi kuin Josef ja Nikodemus? Ehkä ei edes yksi tuhannesta. Kuitenkin juuri tämä kuviteltu siveys vahvistaa ihmistä hänen kuolleessa uskossaan. Sillä sen, joka elää siveästi, on mahdotonta epäillä autuudestaan. Hän ei koskaan voi katua syntejään. Kuinka hän voi katua syntejään, kun hänellä on siveys peruukissaan?

Hauta, mihin maailman siveyden perikuvat panevat Vapahtajan ruumiin, on louhittu kallioon. Se on vahva kuin vuori. Siveys on saanut tämän kuolleen uskon haudan niin vahvaksi, ettei kukaan voi heikentää sitä. Ei itse kuolemakaan voi ryöstää pois kuollutta uskoa siveältä ihmiseltä. Mutta juuri sellaiset siveyden perikuvat ovat nyt haudanneet Vapahtajan ruumiin kuolleen uskon hautaan.

Sitä paitsi ylimmäiset papit ovat pitäneet siitä huolta, että maallinen valta on pannut sotamiehiä haudan vartijoiksi, niin etteivät Kristuksen opetuslapset saisi tilaisuutta viedä Kristuksen ruumista pois kuolleen uskon haudasta. Nämä sotamiehet koettavat estää Kristuksen ylösnousemista kuolleen uskon haudasta. He ovat jopa sinetöineet haudan maallisen lain sinetillä, niin ettei kukaan saa nostaa kiveä pois.

Kukaan ei saa nostaa siveyden kiillotettua kiveä pois. Kukaan ei saa ottaa pois käärinliinaa, jolloin joku murehtiva Maria Magdalena saisi katsella niitä haavoja, jotka Vapahtaja on saanut rakkautensa vuoksi. Ainoa lohtu, mikä nyt on jäljellä sureville, on viimeinen voitelu, minkä he toivovat saavansa tehdä kuolleelle ystävälleen. Mutta tämä viimeinenkin rakkauden osoitus näyttää tulevan estetyksi, sillä siveyden kiillotettu kivi on niin raskas, etteivät heikot naiset usko kykenevänsä ottamaan sitä pois haudan ovelta.

Vaikka Josefin ja Nikodemuksen tarkoitus ei olisikaan estää surevia naisia antamasta Jeesukselle viimeistä voitelua, niin ylimmäiset papit ovat kuitenkin pitäneet siitä huolta, että kuolleen uskon hauta, jossa Vapahtaja nyt on haudattuna, on sinetöity maallisen vallan sinetillä, eikä yksikään Jeesuksen surevista ystävistä pysty murtamaan tätä sinettiä. Ja ylimmäiset papit ovat vielä päällisiksi anoneet maalliselta vallalta vartijaa, jotta kukaan ei koskisi kuolleen uskon hautaan.

Tästä eivät surevat naiset tiedä mitään. He eivät yksinkertaisuudessaan tiedä, että Vapahtajan viholliset ovat panneet maailmallisen vallan sotamiehet vartioimaan kuolleen uskon hautaa, jotta kukaan Jeesuksen ystävistä ei voisi nostaa siveyden kiillotettua kiveä pois haudan päältä. Kukaan ei voi antaa viimeistä voitelua Vapahtajan ruumiille. Kukaan ei voi vuodattaa kaipauksen kyyneleitä ristiinnaulitun ja orjantappuroilla kruunatun Kuninkaan haudalla.

Jos joku Jeesuksen murheellinen ystävä toivoisi vielä kerran saavansa antaa viimeisen voitelun Jeesuksen ruumiille, niin maallisen vallan sotamiehet paljastaisivat pian murhaavat miekkansa ja ärjyisivät sureville: “Te ette saa seistä tässä jumalanpilkkaajan haudalla ulvomassa! Koko maailma piti häntä teeskentelijänä ja kapinallisena. Mitä tekemistä teillä on tässä hänen haudallaan? Te ette saa seistä tässä ulisemassa.” Jokseenkin näin sotamiehet voivat sanoa sureville. Mutta nyt naiset eivät tiedä, että ylimmäiset papit ovat anoneet vartijoita maailmalliselta vallalta, jotta Vapahtajan ruumis siten pysyisi kuolleen uskon haudassa. He eivät tiedä, että kuolleen uskon hauta on maallisen vallan sinetillä sinetöity. He eivät tiedä, että parkuminen Jeesuksen haudalla on kokonaan kielletty.

Kaikki, mitä surevat tietävät Jeesuksen haudasta, on se silmin nähtävä kokemus, että maailman siveyden perikuvat ovat kaikessa hyväntahtoisuudessaan peittäneet haudan siveyden kiillotetulla kivellä. Ja tämä kivi on niin raskas, etteivät Jeesuksen surevat ystävät usko olevansa kyllin voimakkaita vierittämään sitä pois. Totisesti on siveyden kiillotetun ja sileän kiven vierittäminen kuolleen uskon haudalta vaikea tehtävä muutamalle heikolle naiselle. Jeesuksen surevilla ystävillä olisi halu kerran vielä saada katsella niitä tuoreita haavoja, joita taivaallinen Ylkä on saanut rakkautensa vuoksi köyhää morsiantaan kohtaan. Heillä on palava halu vielä kerran saada vuodattaa viimeinen voitelu näihin haavoihin. Mutta kuka vierittää raskaan kiven haudalta? Kuka tulee Jeesuksen sureville ystäville avuksi ja vierittää siveyden raskaan kiven haudalta?

Ja jos tämä kivi olisi vieritetty pois, niin Jeesuksen haavat tulisivat vielä kerran kaiken maailman nähtäviksi. Kaikki hänen murhaajansa näkisivät Vapahtajan tuoreissa haavoissa hirveän murhatyönsä. Kaikki hänen vihollisensa saisivat niissä nähdä hirmuisen vihansa Sovittajaa kohtaan. He saisivat nähdä palavan halunsa murhata oman Luojansa, jonka he ovat syösseet helvettiin. Vapahtajan ja elävän kristillisyyden viholliset ovat murhanneet Isänsä hirvittävällä tavalla. Ja vihollisten kädet ovat vieläkin veriset. Veri tippuu vieläkin verisestä keihäästä, jolla he avasivat hänen kylkensä. Veritahrat näkyvät yhä heidän vaatteissaan. He eivät ole vielä pesseet puhtaiksi käsiään tämän isänmurhan jälkeen. Pilatus tahtoo pestä kätensä puhtaiksi vanhurskaan miehen verestä. Mutta hänen omatuntonsa on vielä viattoman veren tahraama.

Miten sitten Vapahtajan vihaisimmat viholliset, ylimmäiset papit, kirjanoppineet ja farisealaiset, voisivat tulla puhdistetuiksi tästä viattomasta verestä? Miten sotamiehet, jotka ovat olleet sokeana työkaluna vihollisten käsissä, saavat kätensä puhdistetuiksi viattomasta verestä? Ei koskaan tässä maailmassa. Ei koskaan iankaikkisuudessa. Kirottu pitää sen suvun oleman, joka on isänmurhaa tehdessään tahrannut itsensä hänen verellään, eikä kuitenkaan tule katumukseen eikä tunnusta tekoaan, ei koskaan kadu rikostaan, ei koskaan itke iankaikkista onnettomuuttaan, ei koskaan huokaa sokeutensa tähden, ei koskaan huuda: “armoa, armoa, anteeksiantamusta, armahdusta” vaan huutaa sen sijaan: “Ristiinnaulitse”, ja “hänen verensä tulkoon meidän ja meidän lastemme päälle!”

Te murheelliset Jeesuksen ystävät murhaajien keskellä, ristin vihaajien keskellä, kristillisyyden vainoojien keskellä. Kuka vierittää raskaan kiven teidän sydämistänne, sen raskaan kiven, jonka maailman siveät herrat, Josef ja Nikodemus ovat panneet haudalle? Kuka avaa teidän sydämissänne sen haudan, missä orjantappuroilla kruunattu Kuningas vielä makaa haudattuna?

Olisi suuri lohtu teille, jos te vielä kerran saisitte katsella niitä tuoreita haavoja, joita Vapahtaja on saanut rakkautensa vuoksi. Olisi pieni helpotus teidän tuskallenne, jos saisitte vielä kerran vuodattaa viimeisen voitelun niihin tuoreisiin haavoihin. Mutta, voi! Väärän siveyden kivi on painavana haudalla. Hautaa ei voi avata ennen kuin tämä omavanhurskaus vieritetään pois.

Mitä olivat Josef ja Nikodemus? Omanvanhurskauden palvelijoita, jotka vierittivät painavan kiven kuolleen uskon haudalle. Tämä omavanhurskaus on vieläkin painavana kivenä surevien opetuslasten sydämissä. Ristiinnaulittu ja orjantappuroilla kruunattu Kuningas on haudattuna tämän omanvanhurskauden alla, jota kukaan muu ei voi nostaa, kuin Herran enkeli taivaasta.

Jeesuksen murheelliset ystävät eivät siitä syystä voi uskoa, että hän on vielä nouseva ylös ja tuleva eläväksi heidän sydämissään, koska omavanhurskaus on painavana kivenä Vapahtajan haudalla. Mutta oi, jos kuitenkin joku vierittäisi pois tuon raskaan kiven, niin että Vapahtajan hauta aukenisi, niin että Jeesuksen murheelliset ystävät saisivat vielä kerran katsella hänen tuoreita haavojaan ja vuodattaa niihin viimeisen voitelun. Se huojentaisi kuitenkin heidän tuskaansa. Se olisi pieni lohdutus murheeseen.

Moni Jeesuksen murheellisista ystävistä ei ole vielä voinut käsittää, mistä tämä haudan päällä oleva raskas kivi on tullut, joka painaa heidän sydämiään niin kovin, etteivät he voi katsoa tuoreita haavoja Jeesuksen ruumiissa. He eivät pysty vierittämään kiveä pois voidakseen vuodattaa viimeisen hyvänhajuisen voitelun Vapahtajan haavoihin. Omavanhurskaus painaa heitä. Väärä siveys, väärä kunnia, peittää Vapahtajan haavat. Ettekö te näe, te murheelliset Jeesuksen ystävät, kuinka omanvanhurskauden palvelijat, Josef ja Nikodemus, vierittävät raskaan omanvanhurskauden kiven Vapahtajan haudalle. Näettekö sinne kauas, missä istutte haudan kohdalla, kuinka nämä omanvanhurskauden palvelijat luulevat ansaitsevansa Jumalan armon ja iankaikkisen autuuden vierittämällä tämän kiven kuolleen uskon haudalle? Mutta mitä he ansaitsevat, koska teidän sydämenne joutuu musertumaan tämän kuorman painosta?

Olisi ollut paljon parempi, jos nämä omanvanhurskauden palvelijat olisivat jättäneet haudan auki, sillä silloin joku Jeesuksen murheellinen opetuslapsi olisi voinut katsella tuoreita haavoja Vapahtajan ruumiissa, ja vuodattaa niihin hyvänhajuisen voiteen. Mutta omanvanhurskauden palvelijat ovat nyt vierittäneet raskaan omanvanhurskauden kiven haudalle, ja näin he ovat saattaneet Jeesuksen surevat ystävät suureen ahdistukseen. Nyt heidän pitää langeta epätoivoon, koska he eivät voi saada avuksi ketään voimakkaampaa miestä, joka vierittäisi pois kiven haudalta. Ja sen vuoksi he sanovat valittavin sydämin: “Kuka vierittää kiven haudalta?”

Niin, sitähän te saatte kysyä, te murheelliset Jeesuksen ystävät! Kuka vierittää raskaan kiven teidän sydäntenne haudalta, missä taivaallinen ystävä on haudattuna, haavoitettuna, raadeltuna ja elottomana teidän sydämissänne, niin kauan kuin omanvanhurskauden marmorikivi kätkee hänen haavansa teiltä. Voi, te murheelliset Jeesuksen ystävät. Ei mikään mahti taivaassa, maan päällä eikä maan alla voi estää teitä menemästä Vapahtajan haudalle. Ei mikään mahti taivaassa, maan päällä eikä maan alla voi estää teitä itkemästä ja murehtimasta sitä onnettomuutta, mikä kohtasi maailman tuomittua sukua, kun elävän Jumalan Pojan, meidän elämämme alun ja lopun, omat lapset murhasivat ja syöksivät hänet helvettiin. Teidän heikkojen naisten on mahdotonta vierittää kiveä, jonka omanvanhurskauden palvelijat ovat panneet haudalle. Sen sijaan on teidän kyyneltenne, teidän huokaustenne ja rukoustenne kutsuttava elävän uskon enkeli taivaasta. Vain hän voi nostaa raskaan kiven haudalta. Vain hän voi vierittää pois omanvanhurskauden teidän sydäntenne haudalta. Vain hän voi julistaa rauhan ja autuuden sanomaa teille. Ja sen sijaan, että saisitte katsella kuollutta, elotonta ruumista haudassa, saattekin katsoa elävää Jumalaa, joka tervehtii teitä rauhalla ja siunauksella.

Silloin teidän ei enää tarvitse ensinkään huolehtia kivestä, ruumiista eikä voitelusta. Näette hänen tuoreet haavansa kuitenkin elävässä ruumiissa: naulain reiät näette hänen käsissään ja jaloissaan. Hänen haavoitettu otsansa, veriset merkit orjantappurakruunusta, eivät ole parantuneet. Mutta keskellä Kristuksen ristin vihollisia teidän pitää palata pois haudalta peläten ja vavisten, ja julistaa murheellisille opetuslapsille, jotka vielä itkevät ja parkuvat epäuskossa ja epätoivossa, että ristiinnaulittu ja orjantappuroilla kruunattu Kuningas, suuri Ristinkantaja, Jeesus Kristus, elää, ja hän on luvannut näyttää haavansa kaikille epäileväisille.

Tämän hautauksen pitää oleman toivona kaikille murheellisille Jeesuksen ystäville, taivaallisena toivona niille, jotka murehtivat Jeesuksen haudalla, että hän on vielä kerran nouseva kuolleen uskon haudasta ja ilmestyvä elävänä heille. Rakastakaa häntä kuolemaan asti, amen! Mutta vihollisille, isänmurhaajille, on tämä puhe Kristuksen hautaamisesta ja ylösnousemisesta tuleva pahennukseksi, eikä heidän vihansa kristillisyyden julistajia kohtaan ole koskaan sammuva. Amen

Alkuperäinen, ruotsinkielinen / Merikallion kokoelma / Oulun Maakunta-arkisto

6 kommenttia artikkeliin ”Nikodemus ja Magdalan Maria

  1. Rakas opettajamme ja uskonweljemme rovasti Lars Levi Laestadius on pitänyt em. saarnan Pajalan kirkkoherrana. Saarnassaan hän suoranaisesti tykittää kirkollista ja normiluterilaista kuollutta uskoa; omavanhurskautta ja valistuksen järkeisuskoa vastaan, jonka liittolaisena on maallinen valta!

    Puhetta voisi tietenki pitää aika ei-vanhoillislestadiolaisena; 1. se on kirjoitettu, 2. käsittely on temaattinen, 3. puheesta puuttuu kaavanmukainen sanonta: ”Jeesuksen nimessä ja veressä” 4. puheessa on viitttaus rigoristiseen yksinkertaisuuteen ja vaatimattomuuteen nimittäin; hautajaisjuhlan synnillisyyteen.

    Tuo ”saarnojen kirjoittamattomuus” kehittyi jonkinlaiseksi maallikkoteologiseksi dogmiksi 1900-luvulla, mutta ei sitä kovin vakavasti lienee koskaan otettu – ei varsinkaan lestadiolaispappien keskuudessa. On myös väitetty, että Lestadius kirjoitti sarnansa ajatellen vain raittiuslähettiensä toimintaa. No se lienee kovin yksinkertaistettu ja kapea näkemys. Hän kirjoitti saarnansa, vaikkapa ihan tajunnanvirtatekniikalla, koska; näin oli pappisseminaarissa ohjattu tekemään ja se oli tapana ja se kuului itsestään selvänä valmistautumiseen. – Kun sitten saarnaajaksi tuli vähemmän opetusta saaneita maallikkoja, he olivat kyllä lukutaitoisia, mutta usein kirjoitustaidottomia tai vain heikosti kirjoituksen hallitsevia… Ainakin laajempaan kirjeenvaihtoon tarvitsi koulumestari Juhani Raattamaakin sihteerin, Mathilda Fogmanin. Näin yleistyi tapa jättää puhe kirjoittamatta, sen ei tietysti tarvinnut merkitä, ettei puhetta valmisteltu. – Äärimmilleen vietynä se kuitenkin saattoi johtaa näkemykseen, että Pyhä Henki pääsi toimimaan vain, jos puhetta ei oltu valmisteltu puhumattakaan kirjoitetttu !

    2. Temaattisen käsittelyn keskiössä on jonkinlainen typologinen näkemys – varakkaista ja arvostetuista suuren neuvoston jäsenistä Nikodemuksesta ja Arimatian Joosefista ”kuolleen uskon edustajina”. Tämä tietysti toimii puheessa erinomaisesti, vaikka meillä ei ole Raamattua sillekkään, että Nikodemus ja Josef eivät olisi myöhemmin rohkaistuneet julkisesti kristityiksi.

    Apt. 15:5 viittaa kuitenkin siihen, että myös fariseuksia kääntyi uskoon. Kristillinen perimätieto on pitänyt Joosef Arimatialaista Jeesuksen äidin Marian sukulaisena. Apokryfinen, mutta alkukirkon ajoille ajoitettu Nikodemoksen evankeliumi (eli Pilatuksen teot) antaa kuvan Joosefista ja Nikodemoksesta peräti uskon puolustajina. Koptilaisen kirkon kerrotaan kunnioittavan myös Pilatusta pyhimyksenä. Gamalielin evankeliumin mukaan Pilatus koki muutakin ihmeellistä kuin vain vaimonsa todistuksen (Matt. 27:19) – nimittäin näkyjä ylösnousseesta Jeesuksesta. Hänestä olisi tullutkin ylösnousemuksen todistaja juutalaisten vanhimpia vastaan. Hän ei haistanut Jeesuksen haudassakaan kuoleman hajua vaan ”suloisesti tuoksuvia murskattuja muskottipähkinöitä”.

    Tykkää

  2. 3. Kyllä Lestadius saarnaa tässä myös armoevankeliumia nimittäin mm. tällaisin sanoin:

    ”Olisi suuri lohtu teille, jos te vielä kerran saisitte katsella niitä tuoreita haavoja, joita Vapahtaja on saanut rakkautensa vuoksi. Olisi pieni helpotus teidän tuskallenne, jos saisitte vielä kerran vuodattaa viimeisen voitelun niihin tuoreisiin haavoihin…

    Mutta oi, jos kuitenkin joku vierittäisi pois tuon raskaan kiven, niin että Vapahtajan hauta aukenisi, niin että Jeesuksen murheelliset ystävät saisivat vielä kerran katsella hänen tuoreita haavojaan ja vuodattaa niihin viimeisen voitelun. Se huojentaisi kuitenkin heidän tuskaansa. Se olisi pieni lohdutus murheeseen….

    Voi, te murheelliset Jeesuksen ystävät. Ei mikään mahti taivaassa, maan päällä eikä maan alla voi estää teitä menemästä Vapahtajan haudalle…
    Teidän heikkojen naisten on mahdotonta vierittää kiveä, jonka omanvanhurskauden palvelijat ovat panneet haudalle. Sen sijaan on teidän kyyneltenne, teidän huokaustenne ja rukoustenne kutsuttava elävän uskon enkeli taivaasta. Vain hän voi nostaa raskaan kiven haudalta. Vain hän voi vierittää pois omanvanhurskauden teidän sydäntenne haudalta. Vain hän voi julistaa rauhan ja autuuden sanomaa teille. Ja sen sijaan, että saisitte katsella kuollutta, elotonta ruumista haudassa, saattekin katsoa elävää Jumalaa, joka tervehtii teitä rauhalla ja siunauksella….

    Näette hänen tuoreet haavansa kuitenkin elävässä ruumiissa: naulain reiät näette hänen käsissään ja jaloissaan. Hänen haavoitettu otsansa, veriset merkit orjantappurakruunusta, eivät ole parantuneet. Mutta keskellä Kristuksen ristin vihollisia teidän pitää palata pois haudalta peläten ja vavisten, ja julistaa murheellisille opetuslapsille, jotka vielä itkevät ja parkuvat epäuskossa ja epätoivossa, että ristiinnaulittu ja orjantappuroilla kruunattu Kuningas, suuri Ristinkantaja, Jeesus Kristus, elää, ja hän on luvannut näyttää haavansa kaikille epäileväisille.

    Tämän hautauksen pitää oleman toivona kaikille murheellisille Jeesuksen ystäville, taivaallisena toivona niille, jotka murehtivat Jeesuksen haudalla, että hän on vielä kerran nouseva kuolleen uskon haudasta ja ilmestyvä elävänä heille. Rakastakaa häntä kuolemaan asti, amen!”

    1970-luvulla ”kolmen kyynärän seurakuntaopin” -silmillä tämä Lestadiuksen puhe olisi tietysti epäilyttävää lakihenkisyyttä ja ties mitä – ja olisi ollut vakuuttavat syyt epäillä onko Lestadius-riepu ensinkään ollut oikein uskomassa ja käsittämässä autuuden tietä 🙂

    4. Tuo Lestadiuksen ”outous” oli myös tuota hänen maailman vieroksumistaan pukeutumisella ja muulla ei-porvarillisella ja arvonsa tuntevalle ”kirkkoruhtinaalle” epäsopimattomalla elämisen tyylillä.

    Mutta ”Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi” (VK 90) soikoon riemullisesti taas lopuillaan olevalla pääsiäisviikolla ja sen jälkeenki!

    Tykkää

  3. Saarnaa on ehkä syytä hiukan avata, päätellen esimerkiksi siitä keskustelusta, jota se näkyy herättäneen Suomi24:n vl-palstalla. Keskustelu on tietysti positiivinen asia: se kertoo kiinnostuksesta ja omakohtaisesta pohdinnasta.

    Laestadiuksen todellisuuskäsitys ei ollut dualistinen vaan parallelistinen: Hänelle ruumis ja sielu, fyysinen ja henkinen, historiallinen ja ylihistoriallinen eivät olleet vastakohtia vaan toistensa rinnakkaisilmiöitä, oikeastaan sama asia vain toisesta näkökulmasta. Pietistinä hänelle oli myös tärkeää, että objektiiviset hengelliset totuudet tulevat subjektiivisiksi, että niitä ei vain tiedetä vaan että ne koetaan ja omistetaan omalle kohdalle.

    Tältä pohjalta Laestadius myös saarnaa. Hän näkee konkreettiset Raamatun tapahtumat usein paralleelisena kristittyjen sisäisille kokemuksille armonjärjestyksen askelmilla. Tämä tekee rovastin saarnoista erittäin vaikuttavia, luoden niihin suorastaan hypnoottisen tunnelman: Raamatun tapahtumat ja kristityn sisäinen kokemusmaailma yhdistyvät ja sekoittuvat salaperäisellä tavalla ilman selkeää rajapintaa. Kuulijat ikään kuin ”imaistaan” mukaan heidän eteensä maalattuun hengelliseen kuvaan. Vaikuttavuuden havaitseminen vaatii tietysti nykylukijalta hiukan taustatietoja, jotta hän pystyy eläytymään Laestadiuksen kuulijoiden maailmaan.

    Tykkää

  4. Myös tässä saarnassa Laestadius näkee Kristuksen hautaamisen paralleelisena kristittyjen sisäisille kokemuksille. Niin kuin Jeesus kuoli historiassa, samalla tavoin hän voi kuolla ihmisten sydämissä. Kuten Joosef ja Nikodemos hautasivat hänet, myös ihmisten sydämissä omavanhurskaus hautaa Jeesuksen ”kuolleen uskon hautaan”: Tällöin Kristukseen uskotaan kyllä historiallisena henkilönä ja suurena moraaliauktoriteettina, mutta ei omana Vapahtajana ja syntien sovittajana – ainakaan pohjimmiltaan. Tällainen usko ei ole Kristuksen elävää, henkilökohtaista tuntemista ja siksi se on ”kuollutta uskoa”. Ihminen pohjimmiltaan turvaa tällöin ”siveyteensä” eli yhteiskunnalliseen kunniallisuuteensa, ei Kristuksen sovitustyöhön.

    Kannattaa huomata, että rovasti ei sinällään vähätellyt yhteiskunnallisen kunniallisuuden merkitystä. Hänelle oli hyvin tärkeää, että elävä usko johtaa esimerkiksi tinkimättömään rehellisyyteen. Hengellisenä lohdutusperusteena oma kunniallinen elämä oli kuitenkin hänen mielestään ehdottoman väärä.

    ”Omavanhurskaus” vierittää Kristuksen haudalla raskaan kiven, ja estää näin Jeesuksen surevia opetuslapsia näkemästä hänen haavojaan. Hengellisellä tasolla tämä Laestadiuksen mielestä merkitsee sitä, että omavanhurskaus estää syntejään katuvaa uskomasta niitä anteeksi, uskomasta Kristusta omaksi vanhurskaudekseen. Tämän myötä katuva, herännyt syntinen uhkaa vajota epätoivoon.

    Jotta hän pääsisi näkemään Jeesuksen haavat eli uskaltaisi omistaa armon omalle kohdalleen, hänen pitäisi jaksaa vierittää syrjään haudan suulla oleva raskas kivi. Hänen tulisi siis ensin täyttää moraalinen mitta, jonka omavanhurskaus todelliselle Jeesuksen seuraajalle asettaa. Vasta sitten hän saisi uskoa olevansa tosi kristitty. Kivi on kuitenkin liian raskas: katuva, herännyt syntinen ei koskaan jaksa uskoa täyttäneensä riittävän hyvin omavanhurskauden vaatimuksia.

    Ainoa toivo on, että Jumala lähettää taivaasta enkelin vierittämään haudan suulta raskaan kiven niin, että naiset saavat nähdä Ylösnousseen, haavoitetun Kristuksen. Ihminen voi siis uskoa Kristuksen omaksi Vapahtajakseen vain, jos Jumala lahjoittaa hänelle tämän uskon. Elävä usko on yksin ylhäältä tuleva Jumalan lahja, Jumalan teko ihmisessä.

    Ylipapit pyytävät maalliselta vallalta sotilaita vartioimaan ”kuolleen uskon hautaa”. Sotilaat ärjyvät ja hätistelevät surevia naisia haudalta. Tällä Laestadius ehkä viittaa maallikkojohtoiset hartauskokoukset kieltäneeseen lakiin, konventikkeliplakaattiin, ja liikutusten aiheuttamiin kirkkopahennus-oikeudenkäynteihin. Laestadiuksen mielestä kirkolliset viranomaiset ovat aina yrittäneet tukahduttaa elävän kristillisyyden, estää sen, että Jeesus tulisi eläväksi ihmisten sydämissä. Tähän he ovat pyrkineet jopa väkivalloin, eli ”pyytämällä Pilatukselta sotilaita vartioimaan kuolleen uskon hautaa”.

    Rovastin saarnatyyli voi nykylukijasta kuulostaa aggressiiviselta ja synkältä. Voi ehkä hyvällä syyllä kysyä, tekeekö hän suoraviivaisilla johtopäätöksillään oikeutta esimerkiksi Nikodemokselle ja Josef Arimatialaiselle. Kannattaa kuitenkin huomata, että saarnan perimmäisenä intentiona on uskonvanhurskauden puolustaminen omavanhurskauden vaatimuksia vastaan. Eli kaikki tähtää lopulta ansaitsemattomaan armoon.

    Laestadiusta ei tarvitse pitää erehtymättömänä. Kuten muihinkin ”entisiin pyhiin”, myös häneen kannattanee kuitenkin suhtautua kunnioittavasti ja rakkaudella. Uskon, että meillä on häneltä paljon oppimista, esimerkiksi siinä, kuinka laskelmoimatta hän pani itsensä likoon elävän kristillisyyden asian puolesta.

    Tykkää

  5. Ehkä blogisti esittelee myöhemmin meille vielä toisenkin tyyppisen saarnan Lars Leeviltä… Laestadius osoittautuu uskonnonfilosofisessa teoksessaan ´Hulluinhuonelainen´ jopa ”moderniksi” rationalistiksi, materialistiksi mutta samaan aikaan tietysti idealistiksi, joka uskoi henkiseen ja hengelliseen todellisuuteen ja – ihmeisiin! Hänen syvään ja holistiseen maailman- ja ihmiskuvaansa oma aspektin tuo vaikkapa kiinostus uskontotieteeseen ja laaja tutkielma: ”Lappalaisen mytologian katkelmia”.

    Mutta pääsiäisen ihme ja vappu eli Valpurin päivä antaa sillan keskustella ihmeistä hiukan laajemminkin. Pyhä Valburg oli 779 kuollut saksalainen abbedissa, alunperin Englannista lähtöisin. Toukokuun ensimmäisenä on vietetty myös apostolien Filippus ja Jaakob muistopäivää. Filippus oli yksi kahdestatoista, siis eri henkilö kuin diakoni Filippos, joka puolestaan oli yksi 70:stä apostolista, ja joka kastoi etiopialiaisen hoviherran ja hävisi sitten kuin tuhka tuuleen 🙂

    Apostoli Filippus oli se, joka kysyi Herralta, miten 5000 kuulijaa ruokitaan. Filippus naulittiin ristille vuonna 80 Fryygian Hierapoliksessa, joka on nykyistä Turkkia. Kävimme siellä vuonna 2007. – Jotkin varhaiset kirkkohistorioitsija ovat sitä mieltä, että Jaakob nuorempi eli ”Alfeuksenpoika” on itse asiassa kuitenkin sama kuin Herran veli Jaakob, Jerusalemin 1. piispa, jonka juutalaiset tiputtivat temppelin muurilta ja lopuksi kivittivät vuonna 63.

    Hyllyssäni on SRK:lta saamani ”Pyhäin Martyrein kowan kärsimisen Woittavaisen uskon ja kärsivällisyyden Merkilliset Esimerkit sekä Christuksen Kärsimisen historia Christuksen ylösnousemisesta kuolleista Christuksen taivaaseen astumisesta Jerusalemin, Jumalan pyhän kaupungin, surkia ja kauhia häwityksen historia.” Kirjanen lienee julkaistu SRK:n kustantamana 1960-luvun loppupuolella Einari Lepistön pääsihteerikaudella. Onko muilla, entä onkohan painosta vielä konttorilla jäljellä? En ole penkonut asiaa; olisiko kysymyksessä ”eripainos” vanhan virsikirjan (1701) liitteistä?

    Viime sunnuntain eli ensimmäisen sunnuntain pääsiäisestä teemana oli luterilaisessa kirkossa ”Ylösnouseen todistajia”, ortodoksisessa kirkossa ”apostoli Tuomaan sunnuntai” sekä katolisessa kirkossa ”Jumalan laupeuden sunnuntai”. Lisäksi Suomessa vietettiin ”kansallista veteraanipäivää”.

    1700-luvun valistus synnytti uskon järjen kaikkivoipaisuuteen, jopa niin että keskellä Ranskan vallankumousta 1793 siirryttiin Notre Damessa katedraalissa ihan virallisesti ”järjen palvonnan kulttin”, joka sittemmin korvautui kyllä ”korkeimman olennon palvonnalla”. Valistuksen perillisiä siis ollaan, se näkyy kulttuurimme käytännöllisenä materialismina ja vaikkapa tieteemme ateistisina lähtöoletuksina. Positivistinen tieteenfilosofia sijoitti uskonnon ja metafyysiikan tieteellisen maaimankuvan esihistoriaan, skientistisen valon ja uuden uljaan maailman toisivat empiiriset luonnon- ja ihmistieteet. Kuitenkin tieteellä on edelleenkin selittämättä kaikki perustavimmat kysymykset liittyen niin makro- kuin mikrokosmokseen. Monet 1600-luvun luonnontieteen vallankumousta eteenpäin vieneet tutkijat kuten Isac Newton olivat vakaumuksellisia kristittyjä. Myös 1900-luvun kvanttimekaniikan tutkimustuloksissa monet tutkijat ovat nähneet ”Jumalan sormen”. Muistan kuinka 1970-luvulla materialistinen maailmanselitys vaikutti vielä hyvin kilpailukykykyiseltä ja selitysvoimaiselta. Omalta osaltani kiusaukset loppuivat kun luin tenttiin Egon Friedellin kirjoittaman Euroopan kulttuurihistorian ja tajusin että, henki on ennen ainetta! 🙂

    Tykkää

  6. Jostain syystä luterilainen kirkkommekin monella tasolla veljeilee ateistisen uskontokritiikin kanssa – jopa niin että kirkollisen verkkomedian uutisissa käydään polemiikkia kosmoksen universumin ulkopuolista ”älykästä suunnittelua” vastaan. – Onko niin, että mekin kristittyinä voimme vierastaa puhetta ”ihmeistä”, helpostihan ne tulee raamatustakin selitettyä ikäänkuin vain tuohon aikaan ainutkertaisina liittyvinä tai allegorisina tai ne peitetään ja suhteellistetaan syntien anteeksi annon ihmeeseen. Kuitenkin Markuksen evankeliumin mukaan: ”Ja niitä, jotka uskovat, seuraavat nämä tunnusmerkit: Minun nimessäni he ajavat pois pahoja henkiä. He puhuvat vierailla kielillä. He tarttuvat käsin käärmeisiin, ja vaikka he ovat juoneet tappavaa myrkkyä, se ei vahingoita heitä. He panevat kätensä sairaiden päälle, ja nämä paranevat.”(Mark 16:17).

    Ilman muuta ihmeet ovat myös katsojan silmässä ja kokemuksessa; asia voidaan kokea ihmeenä, vaikka se pystytään ns. selittämään luonnontieteellisesti ja tilastollisesti. Toisaalta meillä on monesti tuntuma, että asia on menossa huolestuttavaan suuntaan, rukoilemme apua, ja Jumala auttaa! Mutta pian unohdamme äskeisen huolemme; ehkä tilanne ei ollutkaan näin paha, ehkä kaiken pitikin alunperin mennä näin hyvin jne. Meille käy kuin spitaalisille, jotka Jeesus paransi. Arkipäivämme on täynnä tällaisia ihmeitä!

    Viime sunnuntain sotaveteraaneilla olisi kerrottavaa konkreettisista ihmeistä rintamalla. Kuusi vuotta sitten veteraanipäivän sunnuntai-iltana 27.4. jouduin hiihtoretkellä vedenvaraan lähes kolmeksi vartiksi. Kun myöhemmin kertasin tapahtunutta ja yritin vaatimattomalla todennäköisyysmatemaattisella osaamisellani laskea pelastumisen karkeaa todennäköisyyttä tapahtumiin liittyvien valintojen ja ”yhteensattuminen” välillä – sen jälkeen kun olin tehnyt päätöksen käväistä vielä kerran tälle keväälle hiihtämässä jäällä – niin todennäköisyys vaihtoehdoille, jotka olisivat tuottaneet ”varman” hukkumisen oli 99.99% Minäkin näin Jumalan sormen! – ja näin jälkikäteen ajatellen minulla oli monia ”enteitä” tapahtumasta, – mutta Raamatussakin annetaan ymmärtää, että jopa Jumala Kaikkivaltias ja Kaikkinäkevä voi muuttaa mielensä kun rukoilemme…

    Mielenkiintoisina teemaan ja pääsiäisaikaan liittyvinä viittaan pohdittavaksi: Jerusalemin Jeesuksen hauta -kirkkoon liittyvää pyhän tulen ihmeen. Jo kaukaa keskiajalta, joka pääsiäinen Jerusalemin ortodoksinen patriarkka, käy haudassa, jolloin muutamaa hetkeä myöhemmin hän palaa syttyneiden isojen kynttilöiden kanssa, joista ihmiset rientävät sytyttämään omat kynttilänsä. Hauta ja henkilöt tarkastetaan, niin että mistään huijauksesta ei voi olla kysymys. Ks esim. Holy Fire 2011 https://www.youtube.com/watch?v=UuznaDODI5g Tai kun Puolan Sokotkassa väitetään 2008 tapahtuneen silminnähtävä eukaristinen ihme; ehtoollisleipään, ilmestyi lihaskudosta, joka patologien mukaan oli elävää sydäntä, mutta kuolemantuskaa kärsivän!

    Meidän uskomme ja vanhurskautemme perustuu Ylösnousemuksen ihmeeseen, mutta ”pienemmät ihmeet” voivat vahvistaa uskoamme henkiseen ja hengelliseen todellisuuteen, jota tämä materialistinen ja käytännön ateistinen, omalakinen lipilaari ja hedonistinen aikamme pitää kummajaisena.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s