Joona Korteniemi
Paavali kehottaa: ”Koetelkaa kaikkea, ja pitäkää se, mikä on hyvää.” (1.Tess. 5:21) Ymmärrän tämän niin, että uskovaisella on lupa katsella maailmaa avoimin silmin, pohtia, keskustella, arvioida ja kysyä perusteita. Usko ei ole uskoa uskomiseen miettimättä, mihin itse asiassa uskoo. Usko ei ole henkisessä tai hengellisessä umpiossa elämistä eikä laput silmillä taivaltamista. Usko on sitä, että ”me opimme tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä meistä vapaita” (mukaillen Joh. 8:32). Näin kauniisti, valoisasti ja rohkaisevasti Jeesus lupaa.
”Kaiken koetteleminen” ei tietenkään tarkoita kehotusta kahlata läpi kaikki maailman hengelliset ja moraaliset likaviemärit. Tässä langenneessa maailmassa on paljon selkeästi pahaa ja väärää. Heti yllä siteeraamieni sanojan jälkeen Paavali lisääkin: ”Pysykää erossa kaikesta pahasta.” (1.Tess. 5:22) Pohdittaessa sitä, mikä on kartettavaa pahaa, uskonystävien neuvot ja varoitukset, jopa nuhteet, ovat varmasti kullanarvoisia. Tämä on kuitenkin tärkeä ymmärtää aidon sielunhoidollisesti, ei juridis-mekaanisesti.
Ajattelen, että jokaisen uskovaisen kannattaa pohtia ainakin jonkin verran uskonsa perusteita. Pietari muistuttaa: ”…olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu…” (1.Piet. 3:16) Olkaa valmiit. Ei ole siis ihanteellista uskoa niin ”yksinkertaisesti”, ettei koskaan tule miettineeksi, mihin oikeastaan uskoo ja mitä se tarkoittaa. Siitä, että on miettinyt, voi olla apua, kun vaikkapa murrosikäisellä nuorella, sisaruksella, ystävällä tai puolisolla on vaikeaa uskonelämässään ja hän kaipaa rinnalla kulkijaa. On surullista, jos epäilysten kanssa kamppailevalle tulee kokemus, että vanhoillislestadiolainen opetus on sisältä ”ontto”: Että se on vain iskulauseita, joita kukaan ei tositilanteessa osaa avata. Tällaista emme varmasti halua, koska näinhän asia ei ole. Puhumattakaan tilanteista, joissa joku ulkopuolinen haluaa keskustella siitä, mihin meidän toivomme perustuu.
Esittelen nyt joukon blogeja ja sivustoja, joista ajattelen voivan olla apua erilaisiin pohdintoihin. Kaikkea sivuilta löytyvää en tietenkään allekirjoita. Moniin perinteisen kristillisen teologian pohjalta nouseviin ajatuksiin voi kuitenkin minusta hyvillä mielin yhtyä vaikka emme kirjoittajien kanssa samaa seurakuntayhteyttä jakaisikaan.
Uskonkirjat.fi – Paras netistä löytämäni raamattuhaku. Sen avulla voi vertailla useita raamatunkäännöksiä, myös vieraskelisiä ja jopa alkukielisiä editioita. Suosittelen lämpimästi!
Luterilaiset Tunnustuskirjat – Rauhanyhdistykset järjestävät sääntöjensä mukaan seuroja ”Pyhän Raamatun ja evankelis-luterilaisen uskon, tunnustuksen ja opin pohjalta”. ”Tunnareita” ei saa asettaa kirjoitetun Jumalan sanan rinnalle, mutta ne ovat kuitenkin erinomaista lukemista kaikille, ei vain papeille tai puhujille. Parasta niissä on kirkas opetus uskonvanhurskaudesta Jeesuksessa Kristuksessa.
Laestadiustexter.se – Mittava kokoelma ”rovastin” saarnoja ja muita tekstejä. Olen suositellut niitä jo useammassa postauksessa ja suosittelen edelleen.
Vanhoja suviseurasaarnoja – ”Myöhempien aikojen” sananpalvelijoilla on niistä oppimista, ainakin raamatuntuntemuksen suhteen!
Early Church Fathers– Englanninkielisiä käännöksiä kirkkoisien teksteistä. Näitä lukemalla voi tutustua siihen, miten todella ”vanhat kristityt” ovat uskoneet!
Areiopagi.fiKorkeatasoista suomenkielistä kristinuskon apologiaa sekä keskustelua uskon ja tieteen suhteesta.
Reasonable Faith – Professori William Lane Craigin, erään tällä hetkellä tunnetuimman kristinuskon älyllisen puolustajan eli apologeetan kotisivut. Todella mielenkiintoista materiaalia.
Mieheksi ja naiseksi – Vaihtoehtoista, vastuullista ”seksivalistusta” klassisen kristillisen teologian pohjalta.
Suomen Teologinen Instituutti – Korkeatasoisia luentoja perinteisestä luterilaisesta teologiasta.
Abortti – Korkeatasoista ja suorasanaista nykyisen aborttikulttuurin kritiikkiä.
Hulluinhuonelainen 
Kristillisen uskon teologia on tosiaan muotoutunut aikojen saatossa syvissä ristipaineissa ja valtataisteluissa. Alkuun haettiin identiteettiä ja pesäeroa juutalaisuuteen, kuin myös kreikkalais-hellenistiseen
kulttuuriin. Myös polyteistiseen pakanakulttuuriin piti ottaa etäisyyttä. Joonan esittelemät mielenkiintoiset lukuvinkit voivat auttaa meitä ymmärtämään, mitä kristillinen usko pohjimmiltaan on, ja millä tavoin juuri vanhoillislestadiolaiskristittyjen opetus suhteutuu siihen.
Uskon järjestelmällistä puolustusta eli apologiaa tarvitaan juuri silloin, kun elävä usko joutuu ulkopuolisten hyökkäysten kohteeksi tai kamppaillaan
sisäisten opillisten ristiriitojen kanssa. Silloin on syytä perehtyä
ennenkirjoitettuun Jumalan sanaan, kuin myös kirkkoisien wiisauteen ja ”tunnareitten” tiivistettyyn uskonymmärrykseen. Viime kädessä koettelemme näitä kirjoituksia juuri Kristuksen hengessä, eli etsimme Pyhän Hengen antamaa ymmärrystä (1. Kor.2:10):”…sillä Henki tutkii kaiken, myös Jumalan syvimmät salaisuudet…”
Elävää kristillistä uskoa on kautta aikojen leimannut tietynlainen ehdottomuus ja ulkopuolisten mielestä tietysti ”ahdasmielisyys”. Tämä on pahimmillaan johtanut eristäytymisiin ja vainoihin. Myös kristityt itse ovat saattaneet omalla inhimillisellä ymmärtämättömyydellään antaa ns. ”laittajalle sijaa”. Mielestäni meidän ei tarvitse ehdoin tahdoin eristäytyä tai ylläpitää jyrkkyyttä ja ehdottomuutta, vaan kerromme sen totuuden, mikä meille on uskon kautta avautunut ja pitäydymme siinä. Jumalan seurakunnan sisäisessä keskustelussa taas on tärkeää säilyttää avoin dialogi ja sietää välillä myös valtavirrasta poikkeavaa mielipidettä, jopa koetellaksemme inhimillistä taipumustamme vallan väärinkäyttöön. Mielipiteet ja ajatukset voidaan kaikessa rauhassa asettaa Jumalan sanaa vasten ja tutkia kuinka kestäviä ne ovat Pyhän Hengen valossa.
Joka tapauksessa usko Kristukseen on pohjimmiltaan totaalista antautumista ja kaiken vanhan hylkäämistä. Elävässä uskossa oleva kristitty elää tietyllä tavalla jatkuvassa ratkaisemattomassa ristiriidassa: hänellä on sydämessään usko Kristukseen ja Pyhän Hengen avaama ymmärrys, mutta samalla hän elää elämässään/ lihassaan todeksi jatkuvaa kamppailua suhteessa omaan
heikkouteensa ja ympäröivään maailmaan. Tämä erilaisten jännitteiden aiheuttama ristiriitaisuus voi tuntua välillä ylivoimaiselta taistelulta, varsinkin jos joutuu seuraamaan läheltä raskaita elämänkohtaloita. Toisaalta raskaat koettelemukset voivat olla riisumassa meitä omavoimaisuudesta ja omavanhurskaudesta, jotta ”sisäinen” Kristuksen tunteminen voisi kasvaa meissä (Joh. 3:30):” Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä.”
TykkääTykkää
Vanhat suviseurasaarnat ovat hyviä. Kannattaa kuunnella:-)
TykkääTykkää
Kirsi: ”Mielestäni meidän ei tarvitse ehdoin tahdoin eristäytyä tai ylläpitää jyrkkyyttä ja ehdottomuutta, vaan kerromme sen totuuden, mikä meille on uskon kautta avautunut ja pitäydymme siinä. Jumalan seurakunnan sisäisessä keskustelussa taas on tärkeää säilyttää avoin dialogi ja sietää välillä myös valtavirrasta poikkeavaa mielipidettä, jopa koetellaksemme inhimillistä taipumustamme vallan väärinkäyttöön”
Tuo on hyvin sanottua ja tärkeää. Palaan kokemuksiin 70-luvun opetuksesta, joka vaati todellakin eristäytymistä ja nimenomaan halusi jyrkentää konkreettisesti eroa pelottavasti maallistuvaan maailmaan. Lapset haluttiin eristää ”maailman” lasten kaveruudesta ja koulussa heitä piti kirjaimellisesti kieltää katsomaan kouluTV:n suuntaankaan. Uusia tiukkoja elämäntapaohjeita annettiin suhteessa epäuskoisiin naapureihin ja tuttaviin ”kirkkouskovaiset” mukaan lukien. Oli epäilyttävää, jos huomattiin uskovaisen seurustelevan heidän kanssaan. Sisäisiä ohjeita teroitettiin järjestämällä seurakuntapäiviä/neuvontapäiviä aiheena ”olenko veljeni vartija”. Opetettiin oikeastaan sääntöjä, joiden noudattamista kontrolloitiin. Alkoi kasvaa entistä suurempia perheitä – todella – olihan velvoite aviopuolisoille ehdoton. Sairaanakaan ei saanut olla erillään kuin hetken, eikä sairautta saanut tehdä pahemmaksi kuin on, ettei tulisi ehkäisseeksi Jumalan luomistyötä. Kuinkahan paljon tämä vaatimus orjuutti omiatuntoja? Sitä emme tiedä, mutta tiedämme sen seurauksena raskaita perhekohtaloita. Samaan syssyyn kiellettiin kirkon järjestämät päiväkerhot ja esikoulut uskovaisilta lapsilta. Siksi perustettiin omat vastaavat ja lisättiin runsaasti uutta lapsi-ja nuorisotyötä. Kun aloitettiin samalla omien toimitalojen rakennusbuumi, kasvavien perheiden paineet paisuivat. Sisäinen toiminta seurauksineen oli tiivistä.
Sellainen ”talostelu” oli eristäytynyttä ja sillä oli vahvat vaikutukset. Kun tällaista harhaopin vallanalaista kilvoitusta jatkui vuosi vuodelta, on selvää, että sen vaikutukset eivät äkkiä poistu. Varsinkin, kun laumalle ei harhaopin selvittyä selkeästi puhuttu ratkaisusta. Toiminta vain jatkui entisellään, eikä riviuskovainen tiennyt, millaisia valtataisteluita SRK:n sisällä ja puhujien kesken oli käyty. Jos joossain julkaisussa oli asiasta yksi kirjoitus, mikä vaikutus sillä oli – kuka sattui huomaamaan?
Eikö harhaoppi ole vakava ja perusteellinen virhe, varsinkin kun sitä on harjoitettu velvoittavasti monissa asioissa lauman kilvoittelussa?
Olisi luullut, että silloin SRK olisi ottanut harhaopin selvityksen koko siionin keskuudessa vakavana ja kaikille kuuluvana oikaisuna ja tilityksenä. Varsinkin, kun juuri SRK oli kaiken takana.
Näin ei tehty.
Siksi harhaopin vaikutus sai jatkua.
Harhaoppiset hoitokokouksetkin saivat jatkua yllättävän kauan yksittäisinä. Siis sellaiset, joissa ei syynä ollut synti, vaan kritiikki väärää toimintaa kohtaan.
Ehdotonta, kuoleman uhallakin synnyttämistä vaativa opetus uskallettiin ottaa esiin julkisesti vasta vuonna 2009.
Voimmeko sanoa, että harhaoppi vaikutti vain 70-luvulla ja sen syyllisiä olivat vain yksittäiset ylilyönneillään? Onko se totta?
Voimmeko sanoa, että hoitokokoukset olivat suurimmalta osin siunauksellisia? Onko se totta?
Voimmeko sanoa, että SRK on pyytänyt anteeksi johdollaan ja siunaksellaan toteutettuja hoitokokousvääryyksiä? Onko se totta?
TykkääTykkää
Toisaalta on hyvä muistaa, että ehdottomuus ei itsessään ole hyvä eikä huono asia, kuten ei myöskään joustavuus. On asioita, joissa on moraalinen velvollisuus olla ehdoton, ja asioita, joissa on lupa joustaa. Kumpaakaan – ehdottomuutta tai joustavuutta – ei kannata sinällään ihannoida. Sen sijaan on tärkeää olla oikeissa asioissa ehdoton ja oikeissa joustava.
Jotta löydämme oikean ehdottomuuden ja oikean joustavuuden, tarvitsemme juuri sitä, että ”koettelemme kaiken, ja pidämme sen, mikä on hyvää”. Samoin sitäkin, että ”pysymme erossa kaikesta pahasta”, kun jonkin asian huomaamme sellaiseksi.
Jeesuksen mukaan hänen seuraajiensa tehtävä on olla ”maan suola” ja ”maailman valo” (Matt.7:12) Kristittyjen yksi suuri tehtävä on siis Pyhän Hengen voimalla näyttää koko maailmalle esimerkkiä seuraamalla rehellisesti omaatuntoaan. Tästä näkökulmasta voi perustellusti väittää, että elävään kristillisyyteen kuuluu tietty ehdottomuus. Kun meillä on näin suuri tehtävä, emme saa tehdä valintoja ainoastaan pragmaattisesta ja opportunistisesta näkökulmasta.
Niin hengellisen kuin jopa maallisenkin totuuden todistajat ovat yleensä omassa kontekstissaan näyttäytyneet raivostuttavan ehdottomina häirikköinä. Mietitäänpä vaikka Vanhan testamentin profeettoja, Johannes Kastajaa, itseään Jeesusta, apostoleita ja muita alkukirkon kristittyjä, Lutheria ja Laestadiusta. Tai vaikkapa Mahatma Gandhia, Nelson Mandelaa ja kotoisia jääkäreitämme, jos yhteiskunnalliselle puolelle menemme. Hekin olivat omassa kontekstissaan häirikköjä, jopa rikollisia. Nykyään heitä kunnioitetaan esimerkillisinä sankareina.
Langennut ihmiskunta on lähes aina näyttänyt ensimmäiseksi hampaitaan hyvyydelle ja totuudelle. Muistomerkit on pystytetty ja kiitospuheet pidetty vasta jälkeenpäin, usein sitten, kun se on ollut jo liian myöhäistä: ”Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset! Te teeskentelijät! Te rakennatte profeettojen haudoille muistomerkkejä, te koristelette vanhurskaiden hautakiviä ja sanotte: 'Jos me olisimme eläneet isiemme aikana, emme olisi heidän kanssaan tahranneet käsiämme profeettojen vereen…” (Matt. 23:29-30)
Raamatun mukaan uskovaisten tehtävä on toimia maailmassa hengellisen totuuden, Kristuksen ”pylväänä ja perustuksena”. Siksi meidänkin kannattaa varautua siihen, että myös meitä pidetään ärsyttävän ehdottomina ilonpilaajina. Jeesuksen opetusten valossa se näyttää kuuluvan asiaan eikä siitä roolista tule väärällä tavalla pyrkiä pois. ”Jos te kuuluisitte tähän maailmaan, se rakastaisi teitä, omiaan. Mutta te ette kuulu maailmaan, koska minä olen teidät siitä omikseni valinnut, ja siksi maailma vihaa teitä.” (Joh.15:19)
TykkääTykkää
Joona – jälleen sinulta viisas ja arvokas kommentti!
On tärkeää, että pyrimme rehellisyyteen yhteisessä kristillisyytemme toiminnassa ja uskallamme arvioida sitä myös jälkikäteen. Menneet vuosikymmenet harhaopin alisteisena ovat jättäneet jälkensä aivan varmasti. Se kaikki pitäisi jo uskaltaa tunnustaa ja myöntää. On mielestäni yhteisen arvioinnin aika – rehellisesti punniten kokonaisen Jumalan sanan valossa.
Jos olemme kuin siilipuolustuksessa harhaopin vääryyksistä keskuudessamme, sehän on vääryyksien salailua ja piilottamista. Ei yhteinen vääryys ole yksityistä. Vai onko?
Korjautuuko yhteinen vääryys, jos väärintekijät pyytävät toisiltaan anteeksi, mutta eivät heiltä, joille on tehty vääryyttä?
”Jotta löydämme oikean ehdottomuuden ja oikean joustavuuden, tarvitsemme juuri sitä, että ”koettelemme kaiken, ja pidämme sen, mikä on hyvää”. Samoin sitäkin, että ”pysymme erossa kaikesta pahasta”, kun jonkin asian huomaamme sellaiseksi.”
Harhaoppi loi erehtymättömyyden legitimiteetin itselleen, eikä sietänyt toimintansa kyseenalaistamista, eikä kritiikkiä ja se ”asui” SRK:ssa.
Harhaopin alistamat vuosikymmenet johtivat uhreja tuottaviin vääryyksiin – vain pari esimerkkiä:
Miten ovat jaksaneet he, jotka ”hoidettiin ulos” väärän henkiopin seurauksena?
Miten ovat jaksaneet he, jotka perheineen joutuivat katastrofin keskelle jatkuvien synnytysten uuvuttamina ja sairaina?
Miten jaksavat he, jotka kritisoituaan näitä vääryyksiä joutuivat hoitorumbaan ja leimattiin pahimman laatuisiksi hyökkääjiksi ja ”oman pesän likaajiksi”?
Kuinka kauan Jeesus olisi sietänyt tällaista toimintaa ja vaikkapa lasten hyväksikäytön salailua?
Kuulostaako vieraalta?
En sääli itseäni. Olen kuuliaisuudesta alistunut ja kritisoidessani joutunut vuorollani kärsimään. Olen surullinen, kun olen joutunut tivatessa ”kantelijaksi”.
En voi tietää, millaiset seuraukset juuri minun kanteluni ovat niille uhreille olleet.
Toivottavasti eivät lopulliset.
Kokemusten kautta ymmärrän, että harhaoppi on ollut hyvin kollektiivinen, koska me jouduimme kaikki toimimaan sen ehdoilla. Siksi minusta on yksipuolista syyttää vain ”muutamia yksittäisiä ylilyontejä” aiheuttaneita yksittäisiä hoitomiehiä. Minusta sellainen puhe kuulostaa suoraan sanottuna totuuden väistelyltä seurausten pelossa.
Miltä teistä tuntuu? Oletteko välillisesti tai välittömästi osallisia harhaopin vääryyksistä?
TykkääTykkää
Jos vielä suotte, kommentoin ilosta 🙂
ILO oli tänään teemana Helsingin ry:n kevätjuhlassa.
Todellakin oli vapauttavaa iloa tuottavaa kuunnella nuorten kaunista ja taidokasta kuorolaulua erikseen ja yhdessä pienten lasten vähemmän taidokkaiden mutta sitäkin iloisempien esitysten kanssa. Arvaan, ettei kuorolaisten harjoituksissakaan ole ollut ilosta pulaa.
Tämä on sitäkin iloisempaa, koska tällainen ilo on takavuosina ollut kortilla ja vähitellen vapautunut oikeaan uomaansa. Siltä itsestäni ainakin tuntuu. Ei tarvitse enää pelätä kuoron esiintymistä seurasalin edessä ja kuoronjohtaminenkin on sopivaa. Ei heti uskoisi, mutta näin ei ollut takavuosina samalla paikalla. Muutos on konkreettinen tässäkin asiassa harhasta tähän päivään.
Monelle nuorelle tällainen puhe voi tuntua aivan uskomattomalta, mutta näin on.
Ilo jäi tästä juhlasta päällimmäiseksi mieleeni. En tiedä äideistä, jotka olivat perhettään valmistaneet ja touhunneet kevätjuhlaan. Toivottavasti heilläkin jäi ilo siirtyessään kahvittelun puolelle 🙂
Toinen yhtä positiivinen aihe on VAPAUS, jonka SRK on valinnut tämän vuoden teemaksi.
Kristityn vapaudesta on puhuttu ja opetettu raamatun valossa paljon. Itse kaipaan edelleen yhteistä, vapauttavaa tilitystä menneiden vuosikymmenten orjuuttavasta yhteisestä harhasta.
Totuus tekee vapaaksi, kun ennättävä armo tulee kohti, opettaa ja vapauttaa.
TykkääTykkää
Vl-seniori kysyi:”Kuinka kauan Jeesus olisi sietänyt tällaista toimintaa ja vaikkapa lasten hyväksikäytön salailua?”
Jeesus itse on tie, totuus ja elämä. Raamatun kertomuksista huomaamme, että Jeesus ei siedä ulkokultaisuutta, vallan väärinkäyttöä, ihmisten orjuuttamista uskonnollisilla säännöillä eikä varsinkaan pienimpien lampaiden pahentamista (Matt. 18:6,7, 10):
”6) Mutta joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.
7) Voi maailmaa viettelysten tähden! Viettelysten täytyy kyllä tulla; mutta voi sitä ihmistä, jonka kautta viettelys tulee!… 10)Katsokaa, ettette halveksu yhtäkään näistä pienistä; sillä minä sanon teille, että heidän enkelinsä taivaissa näkevät aina minun Isäni kasvot, joka on taivaissa. ”
Tämä on ehdotonta tekstiä itse Jeesuksen suusta, ja erityisesti siinä mietityttää se, että mikä on väärintekijöiden kohtalo. Jeesushan näyttäisi julistavan heille kuolemantuomion. Kysymys on siis äärimmäisen vakavasta asiasta.
TykkääTykkää
Helsingin ry:n kevätjuhla oli todella kaunis kokonaisuus. Suuret kiitokset järjestäjille!
TykkääTykkää
Ongelmat tulee käsitellä rehellisesti, mutta tärkeä on samalla jo nyt iloita siitä hyvästä, mitä meillä jo on. Jos tämä ei säily mukana, on vaarana, että kritiikki ei korjaa vaan tuhoaa, ohjaa kyynisyyteen ja nihilismiin.
Ajattelisin, että tämä on erityisen tärkeää lasten ja nuorten kohdalla. Heidän tulee saada kysellä ja kyseenalaistaakin ilman pelkoa tuomitsemisesta. Samalla heille tulisi muistaa puhua myös (ja ehkä ennen kaikkea) siitä, mikä tässä uskossa ja kristillisyydessä on positiivista. Pelkkä ongelmien ja epäkohtien analysoiminen ei kovin pitkälle kanna, vaikka sekin on omalla paikallaan äärimmäisen tärkeää.
TykkääTykkää
Viime keväänä kirjoitin Vartija-lehden julkaisemassa e-kirjassa vanhoillislestadiolaisuuden hyvistä puolista näin:
”Miksi olen vanhoillislestadiolainen? Mitä vanhoillislestadiolaisuus ytimeltään on? Viime vuosien runsaan, mutta vähemmän mairittelevan mediajulkisuuden keskellä näitä kysymyksiä on joutunut pohtimaan, ajoittain kipeästikin. Mikäli nimittäin hurjimmat julkisuudessa esitetyt kuvat vastaavat todellisuutta, olen elänyt pienen elämäni lähestulkoon vaarallisessa lahkossa, jolle on tyypillistä hengellinen väkivalta, autoritäärinen keskusjohto ja yhteisöllinen narsismi. Miksi siis tuhlata lyhyttä elämäänsä kuulumalla tällaiseen joukkoon? Tiedän, että tällaiset pohdinnat ovat viime aikoina olleet yhteisössämme, erityisesti nuorison keskuudessa, varsin yleisiä. Siitä huolimatta rauhanyhdistysten tilaisuudet keräävät viikosta toiseen runsaasti väkeä, pääosin perheitä, nuoria ja nuoria aikuisia. Itsekin suunnistan edelleen seuroihin, yleensä useamman kerran viikossa. Miksi?
Tätä kirjoittaessani olen juuri palannut Helsingin Rauhanyhdistyksen lauantaisesta lauluillasta, jossa teemana olivat paastonajan ja kärsimysviikon virret sekä Siionin laulut. Väkeä oli ehkä noin 400, suurin osa 18-25-vuotiaita nuoria. Kuten yleensä, tilaisuus oli koruttomuudessaan kodikas: pääosin farkkuihin ja huppareihin sonnustautunut kansa lauloi Kristuksen kärsimyksestä ja ihmeellisestä rakkaudesta samalla kun vilkkaimmat lapset temmelsivät iloisesti penkkien välissä. Suurin osa läsnäolijoista veisasi mukana, mutta jos joku halusi vain istua kaikessa rauhassa, sekin onnistui täysin luontevasti. Loppuhartaudessa puhuja vielä vakuutti, että laulujen kuvaama lunastusarmo riittää jokaiselle, syntisimmällekin.
Tilaisuus sopii mielestäni hyvin ikkunaksi nykyisen vanhoillislestadiolaisuuden olemukseen ja mentaliteettiin. Se on harvemmin esillä mediassa, mutta liikkeeseen sitoutuneille, myös allekirjoittaneelle, sitäkin tärkeämpi.
Vanhoillislestadiolaisuus on nykymuodossaan tavallisten ihmisten arkista matalan profiilin kristillisyyttä. Sen voima on perusasioihin keskittymisessä: Seuroissa koetaan ehkä melko harvoin valtavia hengellisiä elämyksiä, mutta niiden yksinkertaisuudessaan juhlava ”liturgia” – rukoukset, virret, laulut, raamatuntekstit, saarnat – muistuttaa silti viikoittain kymmeniä tuhansia suomalaisia elämän tärkeimmistä kysymyksistä. Saarnat eivät useimmiten ole mitään dogmatiikan luentoja, mutta kiertyvät kuitenkin luterilaisen teologian perusteiden – synnin, sovituksen, uskon ja armon – ympärille. Hengellisyydellä ei erityisesti ”pullistella”, mutta lapsuudessa opitut virret, laulut ja rukoukset sekä erityisesti synninpäästö ”Jeesuksen nimessä ja veressä” tuovat lohtua ja turvallisuutta jopa kuoleman ahdistaessa.
Tällaisena vanhoillislestadiolainen spiritualiteetti selviytyy mielestäni hienosti monista vaikeista karikoista. Tunteita ei tavoitella, mutta ne sallitaan: seurapenkissä saa halutessaan vain passiivisesti ”istua ja uskoa”, mutta myös ilonkyyneliin ja ”kiitosääniin” suhtaudutaan yhä luontevasti. Uskoa ei tuoda teennäisesti esille, mutta myöskään toiseen laitaan, huonouden ihannointiin, ei pääsääntöisesti sorruta: synnistä varoitetaan ja sitä vastaan kehotetaan Pyhän Hengen avulla taistelemaan.
Koruton seuraliturgia voi suojella nykyisin varsin yleiseltä hengelliseltä viihteellisyydeltä ja elämysten metsästämiseltä. Tiivis yhteisö muodostaa ympärille todellisen seurakuntayhteyden. Myös kammoksutun seurakuntaopin voi pohjimmiltaan nähdä vain johdonmukaisena seurauksena siitä, että uskotaan totuuden olemassaoloon, tehdään ero oikean ja väärän välille ja halutaan tinkimättä torjua kaikki relativismi. Myöskään seurakunnan rooli Kristuksen läsnäolon paikkana ja armon välittäjänä ei ole SRK:n keksintöä vaan jo vanhan kirkon ekklesiologista perintöä.”
(jatkuu…)
TykkääTykkää
”Kotimaa24-sivustolla kesällä 2012 käydyssä debatissa eräs keskustelija kiteytti vanhoillislestadiolaisuuden ytimen näin: ”Mietin kyllä sitäkin, ettei missään muualla ole anteeksiantamuksen evankeliumia laskettu näin alas. Vl-liike on kuin omenapuutarha, jossa omenat kasvavat niin matalalla, että jokainen nälkäinen saa syödäkseen. Jossain toisessa puutarhassa hedelmät ovat kauniimpia, mutta ne onkin tarkoitettu vain harvoille. Niille, jotka pystyvät kiipeämään latvaan.” Uskon, että herätysliikkeen keskeisin vetovoimatekijä lieneekin juuri tässä: vanhoillislestadiolaisuus on monien liikkeeseen sitoutuneiden mielestä äärimmäisen armollinen kristillisyyden muoto. Liikkeen julkisuuskuvaa vasten tämä voi tuntua yllättävältä väitteeltä: tunnetaanhan se ainakin kirkollisessa mediassa nykyään enemmän tiukoista säännöistään ja julmista ”hoitokokouksistaan”. Ainakin itselleni tärkeintä ja luovuttamattominta hengellisessä kodissani on kuitenkin nimenomaan sen ”avara armon evankeliumi”: Täydellinen anteeksiantamus on tarjolla jokaiselle joka hetki. Armo on objektiivista, se tulee ulkopuolelta sanan kautta. Syntisen ei siis tarvitse ”kiivetä” korkeisiin älyllisiin tai kokemuksellisiin puihin voidakseen uskoa olevansa kristitty. Hän saa uskoa itsensä autuaaksi juuri sillä hetkellä, ”tuntui miltä tuntui ja näytti miltä näytti”.
Vanhoillislestadiolaisella anteeksiantamus-keskeisellä spiritualiteetilla voisi olla annettavaa myös evankelis-luterilaisen kokonaiskirkon teologialle. Kristuksen reaalinen läsnäolo uskovassa ja sen aikaansaama reaalinen vanhurskaus ovat tärkeitä teologisia näkökohtia, jotka olivat pitkään luterilaisessa teologiassa tarpeettomasti pimennossa. Silti myöskään vanhurskauttamisen forenssista puolta, sijaiskärsimystä, anteeksiantamusta ja vanhurskaaksi julistamista, ei tulisi unohtaa eikä häpeillä, edes ekumeenisten kontaktien vaikutuksesta. Onhan synninpäästö Apologiankin mukaan ”evankeliumin varsinainen ääni”.
Edellä olen siis yrittänyt valaista sitä, mikä vanhoillislestadiolaisuudessa puhuttelee ja koskettaa meitä vanhoillislestadiolaisia. Todennäköisesti moni näkee tämän yksinkertaisuudessaan rehellisenä ja realistisena, ”konstailemattomana” kristillisyytenä. Ylivoimaisesti tärkeintä lienee kuitenkin sovitus- ja uskonvanhurskauskeskeisyys sekä anteeksiantamuksen evankeliumi, ”pohjaton armonlähde”, jollaista muualla ei koeta olevan. Näin sanoessani en halua millään tavoin kiistää yhteisössämme eri syistä kärsimään joutuneiden kokemuksia. Uskon kuitenkin, että ulkopuolinen liikkeeseemme tutustuva yllättyisi positiivisesti huomatessaan sen viimeaikaista julkisuuskuvaansa huomattavasti vastuullisemmaksi, avoimemmaksi, keskustelevammaksi ja itsekritiikkiin kykenevämmäksi.”
TykkääTykkää
Myös ”you tubessa” on paljon esim. SL-uudistuksemme kannalta mielenkiintoista materiaalia. Oletteko kuunnnelleet mm. rukoilevaisten esittämiä vanhan virsikirjan (1701) virsiä tai Achreniuksen Halullisten Sielujen Hengellisiä lauluja (1790) taikka Laguksen Siionin Wirsiä (1790)… Sieltä löytyy näet monien siionin laulujemme sanoituksen ja usein kai sävälmänkin kantamuoto: Oho Köyhä sieluni (https://www.youtube.com/results?search_query=oho+k%C3%B6yh%C3%A4+sieluni); Karitsall kiitos olkohon; Karitsan Veri-ylkäni; Jeesuksen veri se lasien meri; Avaa Jeesus armovuosi… – Myös nuoteilla varustettuja uusintapainoksia noista kirjoista on. Isäni pyrki usein laulattamaan niitä vanhoja Siionin virsiä, joita Siionin laulujemme kokoelman loppuosassa on ollut vielä muutamia jäljellä. Esim. SL 254 ”Herraa hyvää kiittäkää” on upea vanhoilla sanoilla. Mm. pastori Tatu Ryyti on tehnyt opinnäytetyönsä tuosta Vanhasta virsikirjasta, joka oli kirkkomme virallinen virsikirja lähes 200 vuotta!
Edellisen SL-uudistuksen aikana 1970-luvulla Pauli-isälläni oli agendana kannustaa ja jopa yllyttää puolustamaan vanhoja rakkaita sl-lauluja ja ilmeisesti näillä ja muilla ”kansannousuilla” useita saatiinkin pelastettua 🙂 Aika moni siionin laulu pilattiin kuitenkin pakonomaisella ja ylikorostuneella valtakuntaaatteella. Mutta tuo viimeksi mainittu ”argumentoitiin” silloin niin voimalla, että se meni kentässä läpi. Sitten oli niitä vanhoja tuttuja lauluja, joita ei päästy muokkamaan kai tekijänoikeussyistä muuten kuin runoilemalla ne uudestaan, mikä ei ollut reilua alkuperäisiä tekijöitä kohtaan, vaikka ei ehkä muodollisesti plagiointia ollutkaan.
Tässä uudessa SL-ehdotuksessa uudet viime vuosina kirjoitetut laulut tulevat voimalla, paljon ja hyviä sanoituksia ja sävelmiäkin. Paljon myös lasten lauluja ja muutoinkin monipuolisesti teemoja. Stailaus on yleisesti ottaen matalalla profiililla tehtyä ja monelle laululle hyväksi. Hyvää edelleen on, että em. 1970-luvun valtakunta-korostusta on karsittu ja palattu ainakin jonkin verran alkuperäiseen vanhalestadiolaiseen suuntaan ja mukaan on otettu ainakin joitakin aiemmin varmaankin ”yleishengelliseksi” tuomittuja kuten ”Nyt tartu käteen Herra”; ”Synnit poissa autuutta oi”. Viimeksi mainittu kuitenkin muokatuilla sanoilla mielestäni ”pliisumpana” kuin aiempi Hilja Haahden suomennos.
Se voi olla joskus pienestä kiinni ja myös vaikeasti määriteltävissä , mikä tekee jostakin ”todellisen helmen” – mutta usein kun sekä sävel että sanoitus ”pelittää yhteen” erityisen hyvin, kuten vaikkapa Niilo Rauhalan ”Taivaassa minulla on sinut”. Ilman muuta se on runoilijan ammattitaitoa kuten myös esim. Anna-Maija Raittilan virsi- ja laulusanoituksissa. Mutta myös kertakäyttörunoilija voi joskus saada ikäänkuin yhteyden tuonpuoleiseen luovuuden lähteeseen ja tehdä helmen – ja mielestäni ei ole paikallaan, että ”ammattilainen” tekee lauluun eskon puumerkkinsä itseoikeutettuna. Nimittäin pelkään, että aika monessakin laulussa sanajärjestyksen lähes rutiininomainen vaihtaminen ja muokkaaminen heti alkusäkeissä voi jo karkoittaa tämän helmen hohteen; esim. On luotu taivaan koti ihmeinen (On luotu mulle koti taivainen); Pois, pois jo täällä kutsun saan (Pois pois jo kuuluu kutsumus)…
TykkääTykkää
Monia keskustelukumppaneitani on ärsyttänyt enemmän kuin itseäni ehdotuksessa pyrkimys kääntää rosoisuus sliipatuksi standardikieleksi ja -runoudeksi. Suomen kieli on kerroksellinen, samoin virsikirjamme ja Raamattukin, se mikä tänään tuntuu ylivoimaisen ja jopa absoluutisen hyvältä kieleltä ja runoudelta, ei välttämättä sitä enää ole 30 vuodenkaan päästä. Hukkaammeko vivahteikasta lauluperintöämme ja kohtelemmeko riittävällä kunnioituksella aiempien virsirunoilijoiden teoksia – siis alkuperäisiä taideteoksia. – Ja yleinen hengellisen musiikin trendi arvostaa tänä päivänä yhä enemmän retroa ja jopa arkaaista sanoitusta ja nuotinnosta – vrt. vanha musiikki, arkkivirret jne. Sen suhteen SL-uudistus edustaa paremmin jonkinlaista jälki- tai uusmodernia uudistusagendaa.
Olisin minäkin odottanut – kuten moni muukin, että lauluja olisi vielä rohkeammin ennallistettu ja palautettu SL-ehdotukseen; esim. ”Kerran kaunehin, laulu riemuisin”; ”Sun henkesi kasteen alle”; ”Kun kodin kauniin taivaassa”; ”Tule Jeesus ja siunaa lastas” (Yrjö Karanko) ja Aatu Laitisen upea ”Siis nouse, henkeni, taivaaseen, Ikirauhaan nyt Jumalan…” Nuo kaikki olivat vielä 1970-luvun alussa ihan lauletuimpia ja rakastetuimpia SL-lauluja.
Poissa on kai kokonaan August Verner Jaakkolan ”O mun köyhää sieluani” ja upeasta unikuvanomaisesta Viktor Nylundin ”Matkalla me oomme täällä kulkein kohti kotia…. Vereen kastetuissa vaatteiss´, valkeen ratsun seljässä, kuninkaamme eellä ajaa, nimensä on vaatteissaan…” on typistetty ja laimennettu versio!
1970-luvun hoitokousten yksi tausta lienee ollut se kitka, mikä kohdattiin SL-laulujen silloisessa uudistusprojektissa. Sitä en väitä ja kiistä, etteikö vuoden 1961 versiossa olisi ollut parannettavaa ja en myöskään sitä, että joillakin paikkakunnilla oli lauluihin liittyviä hengellisesti epäterveitä käytäntöjä. Samoihin aikoihin kirkkokuorotoimintaan osallistuminen tuomittiin vähintäänkin hengelliseksi suljuiluksi 🙂 ja esim. Rovaniemen Rautiosaaresta lopetettiin upea ”Pirttikuoro”, koska se oli Heikki Saaren mukaan aiheuttamassa ”kalinoita”. Kun moni poltti näppinsä 1970-luvun uudistuksessa, on voinut olla vanhempien ihmisten joukossa hiukka käynnistysvaikeuksia ryhtyä laulukirjatoimikuntiin ja jopa uskaltaua kriittisesti kommentoimaan uudistustyötä…
Kun sanoituksia ja sävelmiä on etsitty ultralipilaarin Ruotsin kirkon virsikirjastakin, niin onko katottu sillä silmällä myös muiden lestadiolaissuuntausten Siionin laulut ja wirret -versioita?
Rovasti Timo Holma on pitänyt vuonna 2000 esitelmän Lestadolaisesta lauluperinteestä, jossa hän viittaa myös ”Sionin Wirret ynnä Halullisten sieluin hengelliset laulut” -painokseen, johon esipuheen laati Kristillistä Kuukausilehteä toimittanut kirkkoherra Aatu Laitinen. Laitinen päättää tekstinsä seuraavasti:
”Weljemme ja sisaremme, jotka yhtä isänmaata etsineet owat, lauloiwat näitä matkalla. Näitä he lauloiwat wielä wuoteellansaki, kun ehtotähti jo kirkkaasti taiwaalta paistoi niinkuin enkelin silmä: näitä he lauloiwat, kun heille taiwaaseen ikäwöimys ja halu syttyi, näitä opettiwat wielä lapsensaki laulamaan.” Ja hän jatkaa: ”Minä näjin niinkuin lasisen meren, … ja heillä oliwat Jumalan kanteleet. Ja he weisasivat Mooseksen Jumalan palvelijan wirttä ja Karitsan wirttä, sanoen: suuret ja ihmeelliset owat Sinun tekosi, Herra Jumala kaikkiwaltias.”
Timo Holma, Lestadiolaisen lauluperinteen historiaa (2000)
http://www.tornio.fi/filewrap.php?c=&f=Kirjasto_Laestadius_Holma…
TykkääTykkää