Usko ja teot

Joona Korteniemi

Edellinen, Jeesuksen opetuksia koskeva postaukseni herätti vilkasta keskustelua. Hieno juttu. Keskustelu käsitteli pääasiassa uskon, armon ja tekojen välistä suhdetta. Tätä kiinnostavaa, erittäin tärkeää aihepiiriä koskevaa keskustelua on minusta hyvä vielä jatkaa. Jatkokeskustelun pohjaksi koostan tähän avaukseen joitakin raamatunkohtia. Ne käsittelevät sekä uskoa ja armoa että hyvien tekojen merkitystä. Tähän lainaamani katkelmat ovat tietysti vain pieni osa aihepiiriin liittyvistä raamatunkohdista. Toivottavasti tämä taas omalta osaltaan innostaa lukijoita perehtymään kirjoitettuun Jumalan sanaan ihan itse. Korostan nytkin joitakin kohtia tummennuksilla.

Usko ja armo

Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän. Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen. Sitä, joka uskoo häneen, ei tuomita, mutta se, joka ei usko, on jo tuomittu, koska hän ei uskonut Jumalan ainoaan Poikaan.

Joh. 3:14-17

Jumala, joka tuntee kaikkien sydämet, osoitti hyväksyvänsä heidät vuodattaessaan Pyhän Hengen heihin yhtä lailla kuin meihinkin. Hän ei tehnyt mitään eroa heidän ja meidän välillämme, vaan puhdisti heidän sydämensä uskolla. Miksi te siis nyt uhmaatte Jumalaa ja panette opetuslasten harteille ikeen, jota eivät meidän isämme emmekä me itse ole jaksaneet kantaa? Mehän uskomme, että meidät pelastaa yksin Herran Jeesuksen armo, samalla tavoin kuin heidät.

Ap. t. 15:8-11

Jos taas jollakulla ei ole ansioita mutta hän uskoo Jumalaan, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi, Jumala lukee hänen uskonsa vanhurskaudeksi. Ylistäähän Daavidkin autuaaksi sellaista ihmistä, jonka Jumala katsoo vanhurskaaksi hänen teoistaan riippumatta: — Autuaita ne, joiden pahat teot on annettu anteeksi ja joiden synnit on pyyhitty pois.  Autuas se mies, jolle Herra ei lue viaksi hänen syntiään.

Room. 4:5-8

Kun kuitenkin tiedämme, ettei ihminen tule vanhurskaaksi tekemällä lain vaatimia tekoja vaan uskomalla Jeesukseen Kristukseen, olemme mekin uskoneet Jeesukseen Kristukseen, jotta tulisimme vanhurskaiksi häneen uskomalla emmekä tekemällä lain vaatimia tekoja. Eihän kukaan ihminen tule vanhurskaaksi tekemällä mitä laki vaatii. 

Gal. 2:16

Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä.

Ef. 2:8-9

Olisi minulla aihetta kyllä siihenkin, minä jos kukaan voisin luottaa siihen mitä minulla on ollut. Minut on kahdeksantena päivänä ympärileikattu, olen syntyperäinen israelilainen, Benjaminin heimoa, heprealainen heprealaisista vanhemmista. Lain noudattajana olin fariseus, intoni ja kiivauteni osoitin vainoamalla seurakuntaa, lakiin perustuva vanhurskauteni oli moitteeton.

Mutta kaiken tämän, mikä oli minulle voittoa, olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi.  Pidän todella sitä kaikkea pelkkänä tappiona, sillä Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu. Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken, olen heittänyt kaiken roskana pois, jotta voittaisin omakseni Kristuksen ja jotta kävisi ilmi, että kuulun hänelle. Näin minulla ei enää ole mitään omaa, lain noudattamiseen perustuvaa vanhurskautta, vaan se vanhurskaus, jonka perustana on usko Kristukseen ja jonka Jumala antaa sille, joka uskoo.

Fil. 3:4-9

Hyvät teot

Minä sanon teille: ellette te noudata Jumalan tahtoa paljon paremmin kuin lainopettajat ja fariseukset, te ette pääse taivasten valtakuntaan.

Matt. 5:20

On yhdentekevää, onko ihminen ympärileikattu vai ei; tärkeää on Jumalan käskyjen noudattaminen.

1. Kor. 7:19

Kun kerran olemme saaneet tällaiset lupaukset, meidän tulee puhdistautua kaikesta ruumiin ja hengen saastaisuudesta ja Jumalaa peläten pyhittää elämämme kokonaan hänelle.

2. Kor. 7:1

Siksi, rakkaat ystävät, niin kuin olette aina totelleet minua, kun olen ollut luonanne, totelkaa vielä enemmän nyt, kun olen poissa: tehkää peläten ja vavisten työtä pelastuaksenne. Jumala saa teissä aikaan sen, että tahdotte tehdä ja myös teette niin kuin on hänen hyvä tarkoituksensa. Tehkää kaikki nurisematta ja empimättä, jotta olisitte moitteettomia ja puhtaita, nuhteettomia Jumalan lapsiatämän kieroutuneen ja turmeltuneen sukukunnan keskellä.

Fil. 2:12-15

Tavoitelkaa rauhaa kaikkien kanssa ja pyrkikää pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa.

Hepr. 12:14

Veljet, mitä hyötyä siitä on, jos joku sanoo uskovansa mutta häneltä puuttuvat teot? Ei kai usko silloin voi pelastaa häntä? Jos veljenne tai sisarenne ovat vailla vaatteita ja jokapäiväistä ravintoa, niin turha teidän on sanoa: ’Menkää rauhassa, pitäkää itsenne lämpimänä ja syökää hyvin’, jos ette anna heille mitä he elääkseen tarvitsevat.

Näin on uskonkin laita. Yksinään, ilman tekoja, se on kuollut. Ehkä joku nyt sanoo: ’Sinulla on usko, minulla teot.’ Näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, minä kyllä näytän sinulle uskon teoillani.

Sinä uskot, että Jumala on yksi ainoa. Oikein teet — pahat hengetkin uskovat sen ja vapisevat. Mutta etkö sinä tyhjänpäiväinen ihminen tahdo tietää, että ilman tekoja usko on hyödytön?Eikö meidän isämme Abraham osoittautunut vanhurskaaksi tekojensa perusteella, kun hän vei poikansa Iisakin uhrialttarille? Huomaat, että usko vaikutti yhdessä hänen tekojensa kanssa, teoissa usko tuli todeksi.

Ja niin täyttyi Raamatun sana: ”Abraham uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi”, ja hän sai nimen Jumalan ystävä. Näette siis, että ihminen osoittautuu vanhurskaaksi tekojen, ei yksistään uskon perusteella. Juuri tekojensa ansiosta portto Rahabkin osoittautui vanhurskaaksi, kun otti sanansaattajat luokseen ja auttoi heidät pois toista tietä. Niin kuin ruumis ilman henkeä on kuollut, niin on uskokin kuollut ilman tekoja.

Jaak. 2:14-26

Niin kuin hän, joka teidät on kutsunut, on pyhä, niin tulkaa tekin pyhiksi kaikessa mitä teette. Onhan kirjoitettu: ”Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä”.

1. Piet. 1:15-16

Herran päivä tulee kuin varas. Sinä päivänä taivaat katoavat jylisten, taivaankappaleet palavat ja hajoavat. Silloin paljastuu maa ja kaikki, mitä ihminen on maan päällä saanut aikaan. Koska tämä kaikki näin hajoaa, millaisia onkaan pyhässä elämässä ja hurskaissa teoissa oltava niiden, jotka odottavat Jumalan päivää ja jouduttavat sen tuloa — tuon päivän, joka saa taivaat liekehtien hajoamaan ja taivaankappaleet sulamaan kuumuudesta.

2. Piet. 3:10-12

Lapseni, älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa.

1. Joh. 3:18

Minä tulen pian, ja tullessani minä tuon jokaiselle palkan, maksan kullekin hänen tekojensa mukaan.

Ilm. 22:12

Apukysymyksiä

Mitä usko on olemukseltaan? Entä armo? Mitä uskovanhurskaus tarkoittaa? Opetetaanko siitä nykyisin riittävästi kristillisyydessä?

Raamattu näyttää painottavan voimakkaasti sekä ansaitsemattoman armon riittävyyttä että hyvien tekojen merkitystä. Voiko nämä kaksi painotusta sovittaa ristiriidattomasti yhteen?

Mitä lakihenkisyys ja omavanhurskaus ovat?

Mitä pyhitys on? Opetetaanko siitä nykyisin riittävästi?

Miten uskovainen voisi pyhittää koko elämänsä Jumalalle, kuten apostolit Pietari ja Paavali kehottavat?

Raamatun mukaan meidät tuomitaan viimeisellä tuomiolla meidän tekojemme mukaan. Miten tämän voisi sovittaa yhteen sen kanssa, että usko Kristukseen riittää pelastukseen

Huom! Toivon asiallista keskustelua. Kanssakeskustelijan osoitetaan olevan väärässä kritisoimalla hänen argumenttejaan, ei puuttumalla hänen persoonaansa vihjailemalla esimerkiksi hänen sieluntilastaan tai mielenterveydestään. Onneksi tämä on suurimmalle osalle jo itsestään selvää.

38 kommenttia artikkeliin ”Usko ja teot

  1. Joonan antamista Raamatun kohdista huomaan nopealla vilkaisulla että, usko ja armo
    korostuvat erityisesti Paavalin kirjeissä ja Apostolien teoissa, kun taas usko ja
    teot korostuvat erityisesti Pietarin ja Jaakobin
    kirjeissä. Painotuserot juontavat juurensa kristillisen uskon
    varhaisvaiheisiin, jolloin tehtiin pesäeroa juutalaisuuteen ja
    kreikkalais-hellenistiseen filosofiaan.

    Näkemyksiäni evankeliumista, armosta, laista ja pyhyydestä olen
    pohdiskellut pitkälti Lutherin ja Barthin teologian pohjalta. On
    mielenkiintoista tarkastella, kuinka ne linkittyvät yhteen ja ”vastaavatko henkeen”
    tämän päivän kristittyjen opetuksessa.

    Jumalasta puhuttaessa on muistettava ihmisen/maailman ja Jumalan välinen ”ääretön
    kvalitatiivinen ero”. Tämä on meidän ahdistuksemme, kaikki muu on sen rinnalla
    lastenleikkiä. (Barth)

    Tämä ”ääretön kvalitatiivinen ero” ilmaisee oikean tulkinnan ihmisen ja Jumalan
    välisestä suhteesta; sen tietäessään ihminen antaa kunnian Jumalalle. Jumalan
    ilmoituksen ensimmäinen totuus on tässä dualismissa (kahtiajaossa). Jumalasta erossa
    oleva, jumalaton ja epäuskoinen maailma on samanaikaisesti dialektisella tavalla
    ”jumalallinen”. Juuri Jumalasta erossa ollessaan maailma todistaa Jumalan kunniasta.
    Näin ollen kaikki inhimillinen salatulla dialektisella tavalla ilmentää Jumalan
    totuutta, eli koko maailma on Jumalan jälki. Maailman ja Jumalan välisen dualismin
    dialektisuus johtaa toistensa kumoutumiseen ja sovittumiseen pyhässä evankeliumissa.

    Kun ihminen käsittää olevansa totaalisesti erossa Jumalasta, silloin hän samalla
    tajuaa koko jumalallisen totuuden. Tällöin ihminen ei ymmärrä ainoastaan tuomiota ja
    lakia, vaan yhtä aikaisesti hän käsittää myös evankeliumin ja armon. Mikäli ihminen
    käsittää oman ”erityislaatunsa” todellisen luonteen, eli kaikkien tekojensa
    omavanhuskauden ja hurskautensa jumalanvastaisuuden, hän kuulee sekä ”lain äänen”
    että myös sovituksen ja lunastuksen totuuden äänen. Näin ollen sekä laki että
    evankeliumi sisältyvät tähän äärettömään kvalitatiiviseen eroon ihmisen ja Jumalan
    välillä, siten että sovituksen ja pelastuksen evankeliumi on koko ”jumalallisen
    ilmoituksen” viimeinen totuus.

    Tykkää

  2. Jatkoa edelliseen :-).

    Ihmisen/maailman ja Jumalan vastakkaisuuteen sisältyy samalla siis sovitus
    Kristuksessa: ”Katso, Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnin.” Kakseus
    ilmentää samalla ykseyttä, ero merkitsee samalla yhteyttä. Inhimillisessä
    historiassaan ihminen tietää vain kakseuden eli eron itsensä ja Jumalan välillä.
    Jumalan rakastaminen on tämän välimatkan tunnustamista. Samanaikaisesti tämä kakseus
    julistaa ihmisen ja Jumalan välistä alkuperäistä ja perimmäistä ykseyttä. Kun
    vastustamme Jumalaa, vastustamme samalla itseämme ja olemme uskottomia itsellemme,
    alkuperäiselle yhteydellemme Jumalassa. Jumalan totuus tulee näkyviin inhimillisessä
    negaatiossa, vrt. Kristuksen ja apostolien elämä ja toiminta.

    Tästä Jumalan ja ihmisen välisestä negaatiosta ja äärettömästä vastakkaisuudesta
    käsin voimme löytää elämämme syvimmän tarkoituksen ja merkityksen. Millä tavoin
    heikkoutemme, syntisyytemme, laiskuutemme ja inhimillisyytemme kääntyykin
    vahvuudeksemme Kristuksessa? Entä näemmekö tänään äärettömään kurjuuteen ja
    kärsimykseen salaisesti kätkeytyneet Kristuksen kasvot?

    Lutherin mukaan salatun Jumalan ja Kristuksen ”todellinen mestarinäyte” on siinä,
    että Hän tekeytyy täysin heikoksi hämätäkseen sielunvihollista. Sen vuoksi heikkoa,
    veneen perässä ”kuorsaavaa” Kristusta pitää varoa :-).

    Jumala toimii siten myös vanhan osamme suhteen: kun joudumme elämämme
    koettelemuksissa Jumalan kanssa painimaan, tai Hän vaikenee täysin eikä vastaa
    rukouksiimme, kaikki onkin vain hämäystä ja leikkiä, jolla Jumala kutsuu meitä
    nöyryyteen ja lähemmäksi itseään. Kun Herra vihdoin herää huutoomme: ”Herra, auta!”,
    Hän ojentaa kätensä, ottaa syliinsä ja sanoo:
    ”Sinä vähäuskoinen, miksi epäilit?” Näin ollen hurjimmankin myrskyn keskellä voi
    olla tyyntä ja ahdistuksen keskellä lepoa (Joh.14:27):”Rauhan minä jätän teille:
    minun rauhani – sen minä annan teille. En minä anna teille, niinkuin maailma antaa.
    Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.”

    Kristuksessa Jumala uudistaa kahtiajakautuneen todellisuuden Jumalan ja ihmisen
    välillä. Koko luominen on tapahtunut alunperinkin Kristuksessa (virsi 479). Elämä
    Kristuksen yhteydessä ja evankeliumin hoidossa on pyhää, koska se sisältää
    pelastuksen, tien iankaikkiseen elämään.

    Tykkää

  3. Lakihenkisyys eli lakia korostava asenne on kasvupohja rakenteelliselle väkivallalle, jolla on aina ollut enemmän tai vähemmän jalansijaa vanhoillislestadiolaisuudessa. Malala Yousafzain sanoin: Jos lyön Talibania kengällä, alennun heidän kanssaan samalle tasolle. On siis vanhoillislestadiolaisuutta ja vanhoillislestadiolaisuutta. Sitä vanhoillislestadiolaisuutta, joka kyttää ja vahtii naapureita ja uskovaisia, joka tuomitsee sekä uskovaiset että epäuskoiset. Ääriajattelua ja ekstremismiä, joka tappaa omantunnon tuomalla tilalle kirjoitetun tekstin, ulkoistaa oman tunnon yhteistunnoksi ja puustaavin räknäämiseksi. Tämä lakihenkinen ajattelu ei tunnista eikä tunnusta ihmistä, ja siksi siitä versoo väkivaltaisuus, ja persoonan sirpaloituminen, joka tuottaa lisää ylisukupolvista pahoinvointia.

    Sitten on vanhoillislestadiolaisuutta, joka keskittyy rauhalliseen ja sovinnolliseen elämään itsen ja muiden kanssa, armosta uskomista, ja elävän omantunnon äänen kuuntelemista. Joustavaa, luovaa ja eläytyvää uskonnollisuutta, joka näkee oman ja muiden ihmisyyden.

    Toivon sydämeni pohjasta, että vahvana tuntuva lakihenki ei saa enempää jalansijaa, se nimittäin ei poista väkivaltaa herätysliikkeestämme. Ei siis ole väliä sillä, oliko aluksi Taliban vai mikä, vaan Malala Yoususazen oivalluksen mukaan ”kenkä kädessä”.

    Ihmisellä on syntymäominaisuutena omatunto. Sen vakuudeksi ei tarvi Raamattua. Paavalikin sanoo, että ihminen tietämättään palvoo Jumalaa kuunnellessaan omantunnon ääntä, joka on perusinhimillinen ominaisuus. Raamattu on kirjoitettu tämän omantunnon pohjalta, elävästä sydämestä, jolla on yhteys Jumalaan, ja uskosta, joka on elävä Jumalan kautta.

    Omaatuntoa ei siksi voi vetää hirttosilmukalla kiinni kirjoitettuun tekstiin eikä toisten tai yhteiseen mielipiteeseen. Paavali on mielestäni oivaltanut omantunnon roolin ja olemuksen hyvin. Hän sanookin, että väärin on se, mistä kunkin omatunto kantajaansa soimaa. On siis kuunneltava omaatuntoaan, herkkää ääntä itsessään. Se elää kuitenkin elävässä ja terveessä mielessä, joka ei ole lohkonut sisäistä ääntään temppelin kyyhkysenmyyjille. En osaa sanoa mistä tuo mielikuva tuli mieleeni. Mutta nämä armon kauppiaat Jeesus ajoi pois temppelin esipihalta.

    Usko tulee elävästä Jumalasta. Elävä Jumala asuu ihmisen sydämessä. Jumala synnyttää uskon, luottamuksen ja rakkauden. Usko ei siis lisäänny kulkemalla kohti Raamattua, vaan kulkemalla kohti elävää Jumalaa. En osaa tämän paremmin sanoa.

    Tykkää

  4. Tämä asia on herättänyt lisää ajatusta. Luulen, että hoitokokousväkivaltaisuudet olivat mahdollisia, koska omatunto oli laajasti tapettu ulkoistamalla se yhteistunnoksi. Omatunto oli ikään kuin eristetty elävästi tuntevasta sydämestä kontrollinhalun ja tunteettomuuden taakse. Ne, joilla omatunto oli vielä oma tunto, luultavasti kärsivät hoitokokoustilanteita seuratessaan. Ihminen voi murskata omantuntonsa siirtämällä oman henkilökohtaisen vastuunsa yhteisölle. Tätä henkilökohtaista vastuuta ja henkilökohtaisuutta ylipäätään paetaan ajattelulla, jonka mukaan Jumala puhuu kansanjoukoille, jonka mukaan kansanjoukot uskovat yhdessä, kääntyvät yhdessä, ja tekevät parannusta yhdessä.

    Ei ole olemassa kollektiivista mieltä. On olemassa yksilöitä jotka vapaaehtoisesti tekevät yhteistyötä.

    Siksi kollektiivisen parannuksen vaatiminen yksilöiden pahoista teoista on karhunpalvelus koko yhteisölle. Se vierraannuttaa entisestään omasta tunnosta ja henkilökohtaisuudesta, erillisyydestä ja yksityisyydestä.

    Herätysliikkeemme kärsii ennen kaikkea yksityisyyden ja henkilökohtaisuuden puutteesta. Siksi omat pahat teot on helppo väistää, eikä kukaan tunnu olevan vastuussa mistään, omatunto ikään kuin leijuu kansanjoukon yllä, eikä kukaan tunnu tajuavan mitä tapahtuu.

    Kun oma tunto tunnustetaan, ja kerrotaan ihmiselle, että jokainen seisoo yksin Herransa edessä, parannuskin on mahdollista.

    On sulaa hulluutta vaatia herätysliikkeeltä kollektiivista anteeksipyyntöä esim. pedofiliarikoksista tai hoitokokousvääryyksistä, se on viimeinen ele oman tunnon murskaamiseksi. Ei kestetä sitä ajatusta, että ihminen ei voikaan jakaa syntejään muiden harteille, vaan niistä on tehtävä parannus henkilökohtaisesti. On annettava rikollisellekin mahdollisuus seistä yksin Herransa edessä.

    Kuitenkin ihmisjoukot tapaavat toimia niin, että ne hakevat konsestusta. Siksi harhaiset ja vääristyneetkin uskon käsitykset saavat lisää tilaa, koska ihminen välttelee luonnostaan konfliktia. Siksi onkin erityisen tärkeää korostaa omaa tuntoa, sillä se hälyttää silloinkin, kun yhteisö konsensushakuisuudessaan astuu harhateille.

    Ongelma onkin se, että miten voi tavoittaa pahoinvoinnin aiheuttajan. Se on vahvana herätysliikkeessämme tällä hetkellä, sillä ilo ja rauha loistavat usein poissaolollaan, ja tilalle on tullut kontrolli ja pelko. Tässäkään asiassa en minä ainakaan voi luottaa muuhun kuin siihen, että elävä Jumala tekee edelleen työtään, puhuttelee yksityistä ihmistä elämänkohtaloiden, kirjoitetun sanan ja omantunnon äänenä. Kun yksilöt puhuvat toistensa kanssa, voidaan tavoittaa se, että löytyykin samalla tavalla uskovien keskinäinen yhteys, joka pohjimmiltaan on Jumalan valtakunta. Usko on iloa ja rauhaa Pyhässä Hengessä. Kun ilo ja rauha kuolevat ja tilalle tulee kontrollinhalu, kireä mieli ja lakihenkisyys, on aika kysyä itseltään, olenko elävän Jumalan palvelija. Näin ajattelen itse.

    Tykkää

  5. Mielenkiintoisia näkökulmia Sanakielellä.

    Itse olen myös mietiskellyt näitä harhaoppien aikaansaannoksia
    kristillisyytemme keskuudessa, etsinyt yhtymäkohtia historiasta tähän päivään jne.

    On tärkeää tuntea ns. ryhmädynamiikan lait, kun ollaan ihmisten kanssa tekemisissä. Tämä koskee myös hengellistä yhteisöä. Kun tiedostamme mahdollisen ryhmän paineen ja konsensushakuisuuden, jotka johtuvat ihmisyydestämme, voimme samalla ilman pelkoa ilmaista yksilöllisen omantuntomme mukaisia näkemyksiä, pohtia niiden perusteita ja etsiä niihin samalla myös yhteistä Jumalan sanan mukaista tulkintaa. Vaikka etsimme yhteistä näkemystä, voimme samalla myös antaa yksilöille rauhan tehdä yksilöllisen omantuntonsa mukaisia ratkaisuja omissa elämäntilanteissaan, jotka voivat olla kullakin erilaisia, ja vastata siten yksilöinä elämästään Jumalan edessä. Uskomme keskiö on Kristus ja Hänen sovitustyönsä, joka sisäisesti vaikuttaa meissä evankeliumin kautta, ja josta sisäisyydestä käsin arvomaailmamme muodostuu, kuten myös yksittäiset valintamme.

    Mikäli yksilön omatunto alistetaan liian ahtaasti yhteisön oman tunnon alle, syyllistytään pahimmassa tapauksessa hengelliseen väkivaltaan, jolloin yksilön herkkyys tunnistaa esim. väärinkäytöksiä himmenee. Tämä on moraalisen herkkyyden perusperiaate: yksilön omaatuntoa tulee ehdottomasti varjella, ja sille antaa tilaa, jotta ihmisestä ei tule liiaksi
    ”laumasielu”.

    Harhaoppien taistelussa on kysymys lain ja evankeliumin välisestä
    ”kuolemanlinjasta”. Esim. 1900- luvun alussa vallitsi uuden heräyksen meininki, eli koko lestadiolaisuutta vaadittiin heräämään uudesti, mm. Väinö Havas oli alunperin uuden heräyksen saarnaaja ja sai siitä parannuksen armon. Tällainen ”puhdistusreaktio” käsittääkseni syntyy usein joko ulkoisen tai sisäisen paineen seurauksena, joko vastalauseena
    maallistumiseen tai kristittyjen sisäiseen yhteisöön kätkeytyneeseen vääryyteen.
    Nyt kun halutaan selvitystä 1970-luvun harhaopeista ja etsitään syyllisiä, niin vaarana onkin se, että luiskahdetaan itse samaan armottomuuteen. Harhaopin olemus on niin sekava ja sisältää paljon omalaatuista tulkintaa, että siinä menee fiksumpikin sekaisin. Silloin ihminen yleensä valitsee itsesuojeluvaistoaan kuunnellen vaikenemisen ja mukautumisen, jolloin syntyy kollektiivinen harha. Kaltoinkohdeltujen ja väärintekijöiden välinen raja himmenee, koska kaikki ovat osallisia ilmiöstä enemmän tai vähemmän. Kollektiivisessa parannuksessa on mielestäni Uuden heräyksen siementä.

    On tärkeää lukea ja tutkia ennenkirjoitettua Jumalan Sanaa, sen taidonhan osaa pirukin. Mutta mikäli Jumalan Sanaa ei lueta Kristuksen lunastuksen ja sovitustyön silmälasien läpi, silloin ollaan taas hakoteillä.
    Raamatusta on erittäin helppo löytää perusteita varsinkin lakihenkiselle kristillisyydelle, jos unohdetaan pitää Kristuksen sovitustyötä keskiössä. Jokainen oman syntisyytensä tiedostava ihminen tajuaa sen, että olemme kaikki yksilöinä ja yhteisönä vain ja ainoastaan Kristuksen sovitustyöstä riippuvaisia. Voimme keskustella avoimesti harhaopeista ja niiden
    aiheuttamista traumoista, samalla tutkia itseämme, rukoilla väärin kohdeltujen puolesta, että Kristus voisi tuoda vapautuksen ja sielun rauhan kaikille asianosaisille. Emme voi myöskään luvata, etteikö harhaoppeja syntyisi tulevaisuudessa uudestaan. Todennäköistä on, että niitä tulee vastaisuudessakin.

    Tykkää

  6. jatkoa…

    Kristillisen uskon sisäinen perusjännite on: Mikä on Jumalan armon ja ihmisen oman aktiivisuuden välinen suhde? Yksi keskeinen yhteentörmäys kyseisen aiheen tiimoilta tapahtui 500-luvulla kirkkoisä Augustinuksen ja brittiläismunkki Pelagiuksen kesken. Augustinus nojautui Paavalin
    näkemyksiin ja myöhemmin myös Luther.

    Miten yksittäiset teot limittyvät yhteen ”evankeliumin arvon” mukaisen elämän kanssa? Tällöin kysymys ei ole suoraan enää varsinaisesti
    pelastuksesta suhteessa Jumalaan, vaan kristityn omatunnosta.
    Jokapäiväisessä anteeksiantamuksessa eläminen on oman yksilöllisen omantunnon hoitamista, ja samalla eletään todeksi Kristuksen rakkautta elävässä elämässä lähimmäisiä palvellen. Kristuksen rakkauden todeksi eläminen käytännössä voi toteutua ns. armolahjojen, sisäisen kutsumuksen, hengen hedelmien kautta, mutta ennenkaikkea se on evankeliumin uskomista omalle kohdalle.

    Kun kristitty elää elämäänsä evankeliumin läpivalaisussa, hän tiedostaa oman syntisyytensä, itsepetoksensa ja heikkoutensa, mutta samanaikaisesti hän ”hengittää” Kristuksesta vuotavaa rakkautta, ja saa siitä ilon ja Jumalan lapsen vapauden. Silloin hän voi elää todeksi sanat: ”Minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.”

    Tykkää

  7. Kokonaisuuteni, mieleni ja sieluni tuntee kiitollisuutta ja jopa onnellisuutta näistä ajatuksistasi, Kirsi, ja siitä, että olet saanut sellaisen mielen, että haluat jakaa ne täällä kaikille ”halullisille”.
    Meille on annettu erilaiset ”eväät” ja kenties sinun armolahjasi on sitä laatua, jonka koen laupiaana ja rakkaudellisena mielenlaatuna. Kaikki tiedämme, että se on Pyhän Hengen hedelmää ja lahjaa ylhäältä.

    On terveellistä, että tuot psykologisen ryhmäkäyttäytymisen realiteetteja liittyen harhaoppiseen kristillisyyteen. Siis on totta, että olemme olleet vuosikymmenten saatossa tilassa, josta käytät sanaa kollektiivinen harha. Kollektiivisuus-käsite voi hiertää joitakin, koska sen voi käsittää niinkin, että koko lauma – joka iikka – on ollut täysin harhaopin vanki. Sehän tarkoittaisi, että Pyhä Henki olisi hyljännyt kaikki ja jokainen olisi ollut uskossaan pimentynyt.

    ”Harhaopin olemus on niin sekava ja sisältää paljon omalaatuista tulkintaa, että siinä menee fiksumpikin sekaisin.”…
    ”Kollektiivisessa parannuksessa on mielestäni Uuden heräyksen siementä.”

    Tuossa kirjoitat myös kollektiivisesta parannuksesta. Kirjaimellisesti sellainen on mahdotonta. En ymmärrä, miten sellainen toimisi. Sen sijaan näkisin joitakin toimenpiteitä, joilla olisi mahdollista lisätä tietoa ja ymmärrystä, missä mentiin vikaan ja miten korjata tapahtuneita väärän opetuksen ja väärän vallan vääryyksiä.

    Kirjoitat todella hyvin, kuinka lakihenkinen opetus voi ajaa ”lauman” ryhmäkäyttäytymisen mukaisesti liian ”laumasieluiseksi”, jolloin yksilön oma omantunnon ääni tukahdutetaaan. Näin kävi – ja me iäkkäämmät tiedämme ja muistamme, mitä kaikkea siitä on vuosikymmenien mittaan poikinut. Se on ollut monelle kirjaimellisesti uskon koetusta, haavoittanut, ahdistanut ja aiheuttanut todella paljon keskinäistä epäluuloa, toistensa ”kyttäämistä”, ”vahvojen lampaiden” ylivaltaa, heikkojen ohittamista ja monenlaista kaltoinkohtelua. Uskosta lupuneiden kohtelu on ollut yksi kipupiste ja pahimpina aikoina varsinkin hoitokokoukset olivat pahimmanlaatuista henkistä väkivaltaa, joka kohdistui KAIKKIEN kuulijoiden päälle, jotka olivat kuuntelemassa, kun yksittäisiä uskovaisia ”röykkyytettiin” satapäisen yhteisön edessä. Sama mentaliteetti vallitsi myös senkin jälkeen yksityisiä uskovaisia kohtaan hyvin monenlaisista syistä. Harhaopin vallassa niissä tapahtuva ”hoito” ei ollut Pyhän Hengen mielen mukaista ja syytkin nousivat harhaoppisesta mielestä. Sellaiset ”hoidot” eivät parantaneet, vaan päinvastoin haavoittivat ja pahimmillaan niissä ”lyötiin lyötyä”.

    Mielestäni on tärkeää ja terveellistä, että lisääntyy ymmärrys, mitä tarkoittaa vääryyksien korjaaminen ja niiden hylkääminen. Se ei ole millään muotoa kostoa, ei varsinkaan kehenkään yksittäiseen uskovaiseen kohdistuvaa – eikä ”mässäilyyn” ole tarvetta.

    Kaikista näistä väärän opetuksen huonoista seurauksista pitäisi voida puhua ilman syyllistämistä tai heiluttamalla katkeruus-korttia. Sen sijaan se pitäisi ymmärtää virheiden ja vääryyksien korjaamisena ja haluna ymmärtää ne harhaopin vaikutuksiksi.

    AINA vääryyksien tunnustaminen, korjaamisen halu ja katuminen synnyttää anteeksiantavan mielen ja mahdollistaa keskinäisen rakkauden palautumisen. Sellainen hoitaa haavoja ja tervehdyttää mieltä ja sielua niin yksilöillä kuin yhteisollisellä tasolla.

    Sen sijaan salailu, vaikeneminen ja varsinkin vaientaminen aiheuttavat päinvastaisen vaikutuksen. Haavat ovat aristavia ja väärät ”tavat” voivat jatkua ja aiheuttaa uusia haavoittuneita.

    Minusta ”usko ja teot” toteutuu parhaimmillaan, kun Kristuksen mielen laatu saa vallita keskuudessamme laupiaana ja rakastavana, paljastaa epäonnistuneiden keskellä hoitoa tarvitsevat ja neuvoa korjaamaan vääryydet auttaen tunnistamaan sen uhrit.

    Tykkää

  8. Mutta ylhäältä tuleva viisaus on ensiksikin puhdas, sitten rauhaisa, lempeä, taipuisa, täynnä laupeutta ja hyviä hedelmiä, se ei epäile, ei teeskentele.
    18. Vanhurskauden hedelmä kylvetään rauhassa rauhan tekijöille.

    Tykkää

  9. Em, Raamatun kohta karkasi ennen aikojaan (Jaak.3:17-18).

    Tarkennan vielä kirjoitustani liittyen ”kollektiiviseen harhaan”.
    Vl-seniori kirjoitit mm: ”Sehän tarkoittaisi, että Pyhä Henki olisi hyljännyt kaikki ja jokainen olisi ollut uskossaan pimentynyt.”

    Itse en usko, että kaikki olisivat olleet pimeydessä, vaikka erään puhujaveljen sanoja lainaten, Jumalan seurakunta kulki tuolloin kuilun partaalla. Elävässä uskossa olleita on aina ollut harhojenkin keskellä, varsinkin pienet lapset.

    Kollektiivinen harha on hyvinkin epätarkka psykologinen käsite. Itse määrittelisin sen ryhmän tai ideologian paineessa valituksi
    toimintamalliksi, jolla yksilö varmistaa oman selviytymisensä ja paikkansa vallitsevissa olosuhteissa. Tämä tapahtuu luonnostaan kaikissa
    ihmisyhteisöissä ja jopa järjestäytyneessä ja demokraattisessa
    yhteiskunnassamme, mutta erityisesti kriisitilanteissa. Erityisesti mainonta ja media luovat usein harhaista ja yksipuolista käsitystä todellisuudesta. Myös sodassa luodaan osittain harhainen tai propagandistinen kuva vihollisesta, jolloin on helpompi hyväksyä tappaminen, jota yksilön omatunto ja moraali ei normaalioloissa sallisi. Yksilön moraalikoodin salakavala vaientaminen voidaan tehdä monenlaisin keinoin, esim. ryhmäpolemiikin avulla. Yksi kuvaavin testi oli Milgramin koe, joka kertoi että yli 80% meistä tavallisista ihmisistä on valmis tappamaan lähimmäisensä, jos auktoriteetti niin käskee ja ottaa siitä vastuun. Yhteinen tekijä näissä moraalikoodiston vaientamisissa on nimenomaan yksilön vastuun ja omantunnon vaientaminen, omantunnon ulkoistamisen kautta.

    Mitä tämä tarkoittaa uskovaisten yhteisössä? Olemme 100%:n syntisiä ihmisiä, eli kaikkiin vääryyksiin ja hirmutekoihin taipuvaisia, siinä missä muutkin ihmiset. Olemme täysin turmeltuneita ja mahdottomia, enemmän tai vähemmän itsepetokseen taipuvaisia, vallanhaluisia, omahyväisiä, kateellisia, juoruilijoita, ahneita, riidanhaluisia, riettaita ja itsekeskeisiä. Jos kuvittelemme jotakin muuta itsestämme ihmisinä, elämme itsepetoksessa. Kuitenkin Jeesuksen sovitustyön ja evankeliumin tähden olemme 100%:n täydellisesti Jumalalle kelpaavia. Usko Kristukseen ja elävä evankeliumi synnyttää meissä tahdon vaeltaa siten, ettemme olisi tuhoamassa läheistemme uskoa ja elämää em. inhimillisten taipumustemme takia. Kun joka tapauksessa sorrumme, koemme siitä syyllisyyttä ja omatuntomme soimaa meitä, etsiydymme lähteen luokse puhdistautumaan ja hakemaan uutta voimaa ja jopa uusia keinoja taistelussa syntiä vastaan. Näin heikkoutemme muuttuu käänteisesti meille siunaukseksi ja kaikille rakennukseksi, koska vain täydellisen mahdottomuuden tiedostamisen kautta havaitsemme selkeämmin sielunvihollisen naamioidut ansat, jolloin voimme purkaa ne ajoissa, ennenkuin ne pääsevät tekemään tuhojaan laajemmin.

    Itse uskon Jumalan Sanaan/Lutheriin vedoten, että salattu Jumala ilmoittaa tahtonsa etenkin inhimillisen negaation kautta. Meidät suistetaan välillä kuoleman laaksoon ja kuilun partaalle sekä yksilöinä että yhteisönä. Kun kristityt kokevat ahdistusta, joko ulkoisten tai sisäisten ristiriitojen keskellä, silloin tiedämme, että Jumala puhuttelee meitä nyt erityisesti. Hän haluaa riisua meitä kaikesta omahyväisyydestä ja itsepetoksesta. Hän haluaa paljastaa meille todellisen olemuksemme, kutsua meitä nöyryyteen ja sitä kautta Hänen rakkautensa lähelle. Voimme rukoilla, että Jumala uudistaisi Kristuksen evankeliumin kautta koko Siionia, vapauttaisi ahdistetut sydämet ja paljastaisi vääryydet Kristuksen rakkauden tulen poltettaviksi. Lihan pyhitystä emme silti saavuta, vaikka kuinka haluaisimme :-).

    Tykkää

  10. Kirsi : ”Itse en usko, että kaikki olisivat olleet pimeydessä, vaikka erään puhujaveljen sanoja lainaten, Jumalan seurakunta kulki tuolloin kuilun partaalla. Elävässä uskossa olleita on aina ollut harhojenkin keskellä, varsinkin pienet lapset.”
    Juuri näin. Kun tämä sijoitetaan otsikon ”usko ja teot” alle, harhaan johtajat vaatiessaan itselleen ehdotonta kuuliaisuutta, alistivat lauman teoille, jotka eivät olleet Pyhän Hengen hedelmää. Jouduttiin kollektiivisesti alistetuksi harhaopin ”tavoille”.

    On terveellistä käsitellä ja ymmärtää entistä paremmin harhaopin alistamaa käyttäytymistä myös psykologisten lainalaisuuksien kannalta. Me toimimme silloin selviytyäksemme. Ei myöskään pidä unohtaa, mitä merkitsee se, että harhaoppi sai vaikuttaa yllättävän kauan. Siksi minusta on tärkeää myöntää, että meillä on suurelta osalta harhaoppinen perintö. Olen havahtunut tähän hätkähdyttävään tosiasiaan ja siksi kysyn:

    Miten harhaoppi yhä vaikuttaa keskuudessamme?

    Kirsi – kirjoitat hyvin, kuinka meidän raadollisuutemme ja syntiin taipuva osamme toimii ja kuinka kilvoittelemme ”hengen asein” sen kanssa. Tämä on arkinen todellisuus riippumatta siitä, ollaanko harhassa vai raittiissa opissa. Silti on kaiketi eri asia, millaisia tekoja harhaoppi teettää.

    Ikäväkseni joudun ottamaan taas SRK:n esille, koska olen ollut aistivinani, että luottamus sitä kohtaan on aikalailla karissut omassa keskuudessammekin useammista syistä. Yksi niistä liittyy suoraan harhaoppiseen käyttäytymiseen. Se on ollut ylimielinen ja väärä asenne aiheellisen kritiikin ja virheiden sanansaattajia kohtaan. SRK on omalla esimerkillään ohjannut kohtelemaan harhaopin tekojen ja vääryyksien viestintuojia heiluttamalla katkeruus-korttia ja leimaamaan vielä pahemmilla nimittelyillä.

    En ole henkilökohtaisesti ollut kohteena, mutta tiedossa on, että näin on toimittu ja on syytä uskoa, että se on ollut tietoinen ja valittu linja. Tämä asia on sisällöltään vakava, eikä pahinta ole viestintuojan henkilöön kohdistuva väärä syyllistäminen, vaan kertakaikkisen väärä asenne.

    Kun suviseurat ja tärkeät kokoukset siellä ovat tulossa, olisi hyvä pohtia yhteisesti ja rehellisen nöyrällä mielellä, miten on toimittu yhteisömme johdossa.
    Vaikka on myönnetty ja tunnustettu harhaopin hoitokokousvääryyksiä julkaisutilaisuuksissa ja julkaisuissa, silti on toimittu toisin. Tämä tarkoittaa, että puheet ja teot eivät kohtaa.

    Olen ajatellut laillasi, Kirsi, että tämä harha-aika on ollut meille sallittu koetusten jakso, jolla on oma tehtävänsä. Nyt on voimakkaan puhuttelun, tervehdyttävän ja vilpittömän rehellisyyden ja nöyrtymisen taitekohta. Todellakin riisumisen aika kaikesta omahyväisyydestä ja itsepetoksesta.

    ”Voimme rukoilla, että Jumala uudistaisi Kristuksen evankeliumin kautta koko Siionia, vapauttaisi ahdistetut sydämet ja paljastaisi vääryydet Kristuksen rakkauden tulen poltettaviksi. Lihan pyhitystä emme silti saavuta, vaikka kuinka haluaisimme :-).”

    Tykkää

  11. Lieneekö blogistin kristinuskon perusdilemmaan liittyvät kysymykset edeellenki tabuja tai vähintäänki niin tulenarkoja, että niiden esille ottaminenkin antanee ainakin herkimmille liipasinsormille vastustamattoman herkullisen mahdollisuuden erilaisten perinteisten leimakirvesmallien käyt- töön… Tosin en tarkoita tällä edellä olevia kommenttejanne – sitä paitsi tuolla ilmaisullani voisin päässä vaikka aristoteleen kantapään fraasirikolliseksi 🙂

    Sanakieli taisi ohjata kommentoinnin yllätys yllätys 1970-luvun hoitokokouksiin 🙂 Kun blogisti ei ole – kesäkiireiltäkö? – viheltänyt peliä tältä osin poikki, niin kaipa se on sallittua, vaikka edellä onkin blogeja, joihin kyseisen keskustelun jatkaminen olisi luontevammin sopinut. Ja jotta en vielä olisi kuin vanha saarnaaja, joka luettuaan minkä tahansa tekstin, pitää aina sisällöltään samanlaisen puheen, niin yritän kommentoida tämän blogin ”Usko ja teot” tematiikkaa.

    Kovin paljon en ymmärtänyt tällä kertaa Kirsin dialektisuus fundeerauksesta, mutta itse käsite liittyy historiaimmeisille myös tuttuun hegeliläiseen historianmuutoslakiin, jonka mukaan ainakin aatteiden historia etenee monella tasolla noudattaen kaavaa; teesi – antiteesi – synteesi…

    Tätä kaava voitaisiin yrittää soveltaa myös teemaan ”usko ja teot”: Jos juutalaisuus oli kehittynyt yhä tarkemmin tekoja painottavaksi lakihurskaudeksi, niin tälle ääritulkinnalle nousi antiteesina entisen fariseuksen Paavalin uskoa korostava tulkinta, joka saattoi viedä kuitenkin ymmärtämättömät (vrt. Pietarin kommentti 2. Piet. 3:16) kai ultraevankeliseen laitaan, josta taas ikäänkuin synteesinä syntyi Herran veljen Jaakobin kirje, joka liittää uskon ja teot yhteen tasapainoisesti ja saumattomasti. Jaakobilla oli ilman muuta ainutlaatuinen tuntuma siihen, mikä oli ollut veljensä Jeesuksen – jonka Kristukseksi tunnustamme – näkemys asiaan.

    Myöhempään kehitykseen dialektista historianäkemystä voidaan soveltaa vaikkapa seuraavasti; keskiaikaisen kirkon näkemys Augustinuksen jälkeen alkoi vähitellen painottua tekoihin ja niin uskonpuhdistajat Wycliffe, Hus ja Luther esittivät perustellun antiteesin tälle. Kun heilurin suuntaa on muutettu, se yleensä lyö toiseen ääriasentoon kuten tämän päivän protestanttisissa kirkoissa, joissa niskan päälle on noussut ultraevankelinen tulkinta, jonka mukaan evankeliumiin ei liity mielenmuutos, ei parannus, eikä syntiä vastaan taistelu – eikä Raamatusta sellaisia uutena uljaana aikanamme ole edes perusteltua etsiä…

    Tuohon kehityskulkuun protestanttisissa kirkoissa on syytä niin sepissä kuin sysissä. Luther nimitti Jaakobin epistolaa ”olkievankeliumiksi” ja jos Luther on nostettu Raamatun yläpuolelle tai edes rinnalle, on tällä epäraamatullisella näkemyksellä voinut olla edellämainitut vakavat seuraukset. Oli Martti-weljellä toki monia muitakin evankelimin henkeen sopimattomia näkemyksiä; talonpoikien listimisen talonpoikaiskapinan aikoina hän esitti suoranaiseksi jumalanpalvelukseksi ”pyhän sodan” tapaan, hän hyväksyi uudestikastajien vainot ja kiihotti törkeästi juutalaisia vastaan. Siihen en ota kantaa, oliko ”synti vai sänti” hänen mieltymyksensä reiniläiseen olueen.

    1970-luvulle ikäänkuin tiivistyy ja kärjistyyy myös kristillisyyttämme uhannut ja leimannut kapeutunut käsitys hengen hedelmistä. Laajempi sosiaalinen auttaminen leimautui/leimattiin omavanhurskaudeksi ja jopa väärän hapatuksen merkiksi, niin että ääritapauksissa myös yhteisvastuu- keräykseen osallistumisesta tehtiin parannusta… Tällä oli tietenkin yhteisöllinen funktio siinä mielessä, että liikenevät varat voitiin ohjata oman seuratoiminnan lisäksi omien seurakiinteistöjen rakentamiseen ja huoltoon.

    No, onneksi tällaisesta sokeutumisesta on pitkälle irti päästy, mutta keskustelunaiheena siis ”usko ja teot” on edelleen arka aihe, jota on vapaiden armolastenkin 🙂 vaikea käydä niin, ettei joku vedä esiin heti ”yksimielisyys-” tai ”eriseura -korttia”.

    Tykkää

  12. Sanakielellä oli monia yllättäviä näkemyksiä:

    kuten, että omantunnon vakuudeksi ei tarvita Raamattua, usko ei lisäänny kulkemalla kohti Raamattua, tarvitaan ennenmuuta joustavuutta yms. – siis ikäänkuin nostat subjektiivisen omantunnon Raamatun yläpuolelle eikä sitä tarvi kalibroidakaan kirjoitetulla Jumalan sanalla… !?

    Mutta Raamattu todistaa itsestään: ”Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun tielläni.” (Ps 109:105) ”Ja sitä lujempi on meille nyt profeetallinen sana, ja te teette hyvin, jos otatte siitä vaarin, niinkuin pimeässä paikassa loistavasta lampusta, kunnes päivä valkenee ja kointähti koittaa teidän sydämissänne.”(2.Piet. 1:19)

    Paavalin roomalaiskirjeen neuvot (Room. 14) olla kiistelemättä toisarvoisissa omantunnonasioissa on käytännöllinen ohje, jotta ei juututtaisi loputtomaan justeriaan. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, etteikö kristityn lähtökohtaisesti tullut perustaa omatuntonsa Jumalan sanan neuvoille. Kristinuskon peruslähtökohta on ollut, että Raamattu sisältää Jumalan ilmoituksen eli viestin; meidän tulee sopeutua tähän pelastushistorialliseen ilmoitukseen, eikä sopeuttaa sitä meidän subjektiivisiin mieltymyksiimme.

    Jos hylkäät Jumalan sanan argumentointiperustana, millä sitten asiat arvioidaan ja punnitaan? Millä estetään 1970-luvun toistuminen, jolloin muutamien vahvojen persoonien subjektiivinen näkemys ajettiin seurakunnissa läpi ja siihen ”ei mitään raamatuita tarvittu”.

    Näytät edelleen ottavan tuon termin ”kollektiivinen parannus” kovin kirjaimellisesti. Ei kai kukaan ole sillä tarkoittanut, että kaikkien nykyisten vl-kristittyjen on tehtävä parannus 1970-luvun vääristä opetuksista. Lieneekö haluttu olla paremminkin hiukan solidaarisia kristillisyyden nykyjohdolle. – Ennenmuuta on kuitenkin haluttu tällä peiliin katsomisella, että instituutiomme SRK ottaa jäljistään vastuun edes symbolisella anteeksipyynnollä kuten Suomen kirkko saamelaisten kaltoinkohtelusta ja katolinen kirkko monista historian väärinkäytöksistään. Samoin toivoa sopii, että ne edelleen elävät jo 1970-luvulla johtotehtävissä olleet, jotka olivat tässä ylhäältä alas ajetussa prosessissa mukana, saisivat parannuksen armon.

    On hassua ja epäjohdonmukaistakin leimata jo moneen kertaan julkilausumilla tunnustetun vääryyden oikaisun käytännöllistä hoitamista ”uuden heräyksen” tai ”lakihengen” ilmentymäksi – tosin monia muitakin ”mantran” tapaisia sanontoja on vastatuleksi ilman sen kummempiia perusteluja viime vuosina heitetty…

    Eräässä lähiseurakunnassa muistetaan, että kristitty kuoli sairaskohtaukseen kotimatkallaan hänelle pidetystä hoitokokouksesta – huhut väittävät hoitajien sittemmin vitsailleen, että ”kävivät miehen tappamassa” !?!

    Tykkää

  13. Muutamia näkökulmia:

    Paavali tosiaan korostaa vahvasti uskoa lain tekojen vastakohtana. Kysymyksessä on erityisesti rajanveto juutalaisuuteen ja tooran säädöksiin. Tooran ssäädökset olivat itsestään selviä juutalaisille, mutta olisivat tehneet pakanuudesta kääntyneiden kristittyjen elämän tukalaksi (erit. puhtaus-ja ateriasäännöt, ympärileikkaus). Tästä syntyivätkin alkuseurakuntien suurimmat väännöt. Vanhoillisimmat juutalaiskristityt korostivat, että ihmisellä ei ole oikeutta luopua Jumalan säädöksistä, jotka oli Toorassa ilmoitettu Israelin kansalle, ja ne koskivat myös pakanakristittyjä. Paavali korosti erityisesti Galatalaiskirjeessä vapautta Kristuksessa, ja näinollen hän asetti Tooran säännöksineen täysin vastakkaiselle puolelle suhteessa Kristukseen. Paavalille riitti pelkkä usko Kristukseen: laki ja usko ovat toistensa vastakohtia. Paavali sitoo armon Kristukseen ja hyvät teot syntyvät oikean ”jumalasuhteen” hedelmänä. Toisaalta emme voi myöskään kiistää etteikö Paavali olisi korostanut joissakin kohdin myös tekoja (2 Kor 10):”Meidän kaikkien on tultava Kristuksen tuomioistuimen eteen, jotta kukin saisi sen mukaan, mitä ajallisessa elämässään on tehnyt, hyvää tai pahaa.”

    Herran veli Jaakob oli Jerusalemin seurakunnan johtaja 40-luvulta lähtien (teloitettiin v. 62 jKr), konservatiivinen juutalaiskristitty. Hänen lakihurskauttaan arvostivat ulkopuolisetkin juutalaiset. Apostolien teot (Apt 21:20) kertoo, että Jerusalemissa ”juutalaisia oli tullut
    tuhansittain uskoon, ja he kaikki vaativat KIIVAASTI lain noudattamista” ja suhtautuivat epäluuloisesti Paavaliin. Jaakob vaati aterioilla
    juutalaisten kristittyjen pysymistä erillään pakanakristityistä, joiden ei siten sallittu vaarantaa Israelin pyhyyttä. Paavali kritisoi
    Galatalaiskirjeessä juuri näitä ”valheveljiä” ja ”Jaakobin miehiä”, jotka lankesivat ulkokultaisuuteen suhteessa pakanakristittyihin. Myös Pietari vetäytyi Antiokiassa ateriayhteydestä pakanakristittyjen kanssa, jolloin Paavali syytti häntä teeskentelystä. Paavali saikin Jerusalemissa laista luopuneen petturin maineen. Jerusalemin hävityksen jälkeen nämä
    konservatiiviset juutalaiskristityt jäivät kristikunnan valtauoman ulkopuolelle. Kuitenkin vielä 300-luvulla oli kristittyjä juutalaisia (ebioneja), jotka kävivät synagogassa, ympärileikkauttivat lapsensa, noudattivat ruokasäädöksiä ja vihasivat Paavalia.

    Tykkää

  14. Kristinuskon synty juutalaisuuden sisällä avannee siis näkökulmia myös uskon ja tekojen väliseen suhteeseen. Juutalaiskristityt painottivat Kristukseen uskomisen lisäksi myös ihmisen reagointia Jumalan armoon asianmukaisella tavalla. Paavalin teologiassa Kristus on ”lain loppu”, kristityt ovat ”kuolleet vapaaksi laista”. Paavalin mukaan Rakkaus on lain täyttymys: ”Rakkaus toteuttaa koko lain.” Kristitylle rakkaus tarkoittaa nimenomaan Kristuksesta vuotavaa rakkautta. (1 Kor 1-3): ”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen. 2. Ja vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tietäisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon, ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin vuoria siirtää, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi. 3. Ja vaikka minä jakelisin kaiken omaisuuteni köyhäin ravinnoksi, ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, ei se minua mitään hyödyttäisi…”

    Tykkää

  15. Aivan niin Kirsi – Jerusalemin toisena piispana veritodistaja Jaakob Vanhurskaan jälkeen kerrotaan olleen edelleen Jeesuksen nuorempi veli Simon (n.70-99), joka olisi myös ristiinnaulittu. Hänen jälkeensä piispana on ollut Justus I, jota pidetään myös Jeesuksen sukulaisena. ”…ovathan Jaakob, Joosef, Simon ja Juudas hänen veljiään?” (Matt 13:55)

    On Jumalan sallimus ja tarkoitus, että Jumalan ilmoitus Raamatussa sisältää myös Jaakobin kirjeen, eikä meillä ole oikeutta leimata häntä kerettiläiseksi, vaikka Luther jossain vaiheessa siihen tyhmistyikin – ei myöskään kohottaa Paavalia (puhumattakaan Lutherista) kaiken muun ilmoituksen yläpuolelle. Juutalaiskristityt elivät välivaiheessa, jossa heidän varovainen suhtautuminen oli ymmärrettävää – äärilaidan kiihkoilijat olivat oma lukunsa (tosin Paavalillakin juutalaisten arvostelu menee väliin överiksi). – Nimittäin samalla johdonmukaisuudella ja mitalla mitaten joutuisimme nurinkuriseen tilanteeseen – myös Herramme Kristus olisi leimattava lakihenkiseksi ”kerettiläiseksi” esim. tässä blogissa esitettyjen sitaattiensa ja opetuksensa viimeisestä tuomiosta (Matt 25:31-46) perusteella.

    Olavi Voittonen on kirjoittanut SRK:n vuoden 1985 vuosikirjaan hyvän artikkelin ”Usko ja arkielämä – Jaakobin ja Juuudan kirjeet”, jossa hän kirjoittaa mm.(s.45) ”Jaakobin ja Juudan kirjeet ovat luonteeltaan opetuskirjeitä. Herran veljet rohkaisevat kirjeillään matkaystäviään, jotka vaeltavat muukalaisina maailmassa. Heidän oikea kotinsa on taivaassa. Tämä näky oli kuitenkin unohtunut monilta kilvoittelijoilta. Oli miellytty maailmaan ja sen elämätapoihin
    (Jaak. 4:4). Kristittyjen keskuuteen oli tunkeutunut harhaoppeja. Valhekristityt hajoittivat Jumalan seurakuntaa. Väärät opit vaikuttivat Hegesippuksen mukaan erityisesti 60-luvulta lähtien Palestiinassa ja sen lähiseutujen juutalaiskristillisissä seurakunnissa. Uskonelämän merkityksen väljehtyminen ja harhaoppien seurauksena usko oli monien elämässä toimetonta: se ei vaikuttanut rakkauden kautta (Gal. 5:6). Jumalan armosta tuli synnin ja irstauden peite (Tiit. 1:16, 2. Piet.2:1,3,18-19, Juuda 4). Sen johdosta Jaakobin ja Juudan oli kirjeillään tähdennettävä, että Kristuksen seuraamiseen kuuluvat sekä oikea usko että elämä kristittynä.”

    Tykkää

  16. ”Ennenmuuta on kuitenkin haluttu tällä peiliin katsomisella, että instituutiomme SRK ottaa jäljistään vastuun edes symbolisella anteeksipyynnollä kuten Suomen kirkko saamelaisten kaltoinkohtelusta ja katolinen kirkko monista historian väärinkäytöksistään. Samoin toivoa sopii, että ne edelleen elävät jo 1970-luvulla johtotehtävissä olleet, jotka olivat tässä ylhäältä alas ajetussa prosessissa mukana, saisivat parannuksen armon. ”

    Juuri näin!

    SRK:lla on harteillaan vuosikymmenten mittainen harhaopin tunkema vastuu. On pakko sanoa, että siellä on harjoitettu harhaopin ohjaamaa toimintaa – eikä se ole ollut kaikilta osin mitenkään hyväksyttävää. Siksi juuri nyt, kun uusi puheenjohtaja aloittaa, olisi terveellistä tehdä tontilla korjaava ”puhdistus”.

    Ikävillä asioilla on tapana tulla esiin ennemmin tai myöhemmin. Uskovaisilla on lupa odottaa, että liikkeen johdossa toimitaan oikein ja luottamus säilyy. Voimme rukoilla, että taivaallinen Isä avaa asianosaisten tuntoja, antaa voimaa nöyrtyä parannukseen ja korjata jälkensä.

    Uskosta vuotavia tekoja:

    – Lasten hyväksitkäytön harjoittajat tai sen salaajat
    – hoitokokousjulmuuksiin / henkistä väkivaltaa harjoittaneet ja ohjanneet
    – vääryyksien viestintuojien syyllistäjät ja leimaajat

    voisivat kysyä itseltään, ovatko kelvollisia vielä kristillisyytemme puhujantehtävissä tai luottamustehtävissä?

    Itse en ole mikään opettaja kenellekkään enkä omassa kilvoituksessa onnistunut, mutta lähetän tänä iltana kuin hätähuutona lauman keskeltä viestin siinä toivossa, että se saavuttaisi puhuttamaan omiatuntoja.

    Tykkää

  17. Niinpä niin. Evankeliumin uskominen tosiaan ei välttämättä automaattisesti johda ”pyhään elämään” käytännön tasolla. Tämä johtuu inhimillisestä heikkoudestamme. Joillakin itsekkyys, inhimillinen ja lihallinen heikkous puskee läpi suuremmalla voimakkuudella, ja toiset taas näyttävät pystyvän hillitsemään itseänsä paremmin, ja tuottavan hengen hedelmiä toistenkin edestä :-). Joillekin persoonallisuushäiriöisille narsisteille evankeliumi tarjoaa pakopaikan, synnin peitteen ja vallan välineen, vaikka evankeliumi kutsuu juuri valkeuteen ja uuteen elämään Kristuksessa.

    Seurakuntien paimenet ja vanhimmat työskentelevät suurien paineiden ja ristiriitojen alla, jolloin voi tapahtua virhearviointeja ja ns.
    paniikkiratkaisuja, jotka on jälkikäteen helppo tuomita. Kun tavoitteena on lauman koossapitäminen, silloin pyritään tekemään ratkaisuja, jotka vähiten hämmentävät ja hajoittavat laumaa. Jälkikäteen menettely voi vaikuttaa harhaoppiselta ja kerettiläiseltä, jopa valheelliselta, kuten Paavali kritisoi Jaakobia ja Pietaria.

    Monet ”suuret” hengen miehet ovat olleet inhimilliseltä puoleltaan hyvinkin ”pieniä” ja ristiriitaisia. Heidän sanomansa on jäänyt Raamatun lehdille enemmän tai vähemmän epäselvässä, ristiriitaisessa ja
    arvoituksellisessa muodossa. Käsitys vanhurskauttamisesta ratkaisee. Paavali on ristiriitaisesta persoonasta hyvä esimerkki. Hän oli itsekin juutalainen, mutta hänen teologiansa johti täydelliseen irtiottoon juutalaisuudesta (toisin kuin Jaakobilla), jopa siinä määrin, että juutalaisuus lopulta
    demonisoitiin epäjumalanpalvelukseksi. Tie holokaustiin voidaan sanoa avatun siis jo Paavalin teologiassa, kuin myös Lutherin kiivaissa kannanotoissa. Tämä on kristillisen uskon ehdottomuuden hinta: dialogin puuttuessa vallan väärinkäyttö voidaan tehdä oikeutetuksi, eikä luoteta Jumalan tuomioon. Tämä poissulkeva ehdottomuus on läsnä enemmän tai vähemmän myös eri kristillisten suuntausten suhtautumisessa toisiinsa.

    Mielestäni uskon syvin olemus ei kuitenkaan ilmene pohjimmiltaan teoissa, vaan se on mieluumminkin yksinkertaista ja tekemätöntä kuin on pienen lapsen olemus, ihmisen ”ei mitään” Jumalan edessä. Se on tyhjän sydämen avautumista Jumalan rakkauden ja hyvyyden vastaanottamiseen Kristuksessa, jolloin saan jakaa sitä rakkautta eteenpäin, minkä Kristus minulle evankeliumin kautta
    lahjoittaa. Jumalan tulee siis ensin täyttää ihminen rakkaudellaan ja hyvyydellään, ennenkuin ihminen voi jakaa sitä eteenpäin. Kaikki teot ja Hengen hedelmät kumpuavat rakkaudesta (1 Kor 4-13):” 4.Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, 5. ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, 6. ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa; 7. kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii. 8. Rakkaus ei koskaan häviä; mutta profetoiminen, se katoaa, ja kielillä puhuminen lakkaa, ja tieto katoaa. 9. Sillä tietomme on vajavaista, ja profetoimisemme on vajavaista. 10. Mutta kun tulee se, mikä täydellistä on, katoaa se, mikä on vajavaista…12. Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan. 13. Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.”

    Tykkää

  18. Markku, ajattelin vastata sinulle:

    ”Kaikki kansat syntyvät siionissa.”(Ps.87)

    Kristuksen sovitustyön kautta kaikki ihmiset syntyvät Jumalan yhteyteen. Siten kaikilla ihmisillä on myös sydämessään Jumalan ääni, omatunto. Näin on esim. Amazonin intiaanin kohdalla, joka ei ole nähnyt koskaan valkoista ihmistä eikä valkoisen ihmisen Raamattua. Kaste on hyvän omantunnon liitto, jossa ihminen lupautuu elämään puhtaalla omallatunnolla. Tästä Jumalan äänestä myös profeetat ovat ammentaneet. Raamattu on siksi tienviitta, mutta sama Jumalan ääni on jokaisen syntyvän ihmisen sydämessä.

    Ihminen voi vaurioitua ja menettää omantunnon äänen. Tällainen voi tapahtua vaikkapa psykopaatin kohdalla. Omantunnon voi siis menettää. Se menetetään myös alistamalla se yhteistunnoksi, ulkoaohjautuvaksi ääneksi, joka ei kumpua sydämestä.

    Onko Pyhän Hengen ääni sama kuin omantunnon ääni, sitä en tiedä? Selvää on, että ihminen joka ei kuuntele elävää Jumalan ääntä itsessään, omantunnon ääntä, ei myöskään voi olla Pyhän Hengen asuinsija.

    Omatunto varoittaa myös kollektiivisista harhoista, joiden tarkoitus on tappaa omantunnon ääni ja alistaa yksilö harvainvallan alle.

    Tykkää

  19. On tärkeä huomata, että sana ”armo” ei Paavalin kirjeissä tarkoita ainoastaan (huom: ainoastaan) Kristuksen vanhurskauden hyväksi lukemista syntiselle. Se tarkoittaa myös sitä, että Kristus tulee Pyhän Hengen kautta reaalisesti asumaan kristittyyn ja saa hänen elämässään aikaan reaalisen muutoksen: taistelun syntiä vastaan ja halun tehdä hyvää.

    Nämä kaksi näkökulmaa eivät ole tietenkään vastakohtia vaan saman asian kaksi puolta. Armo tarkoittaa yhtä aikaa sekä syntien anteeksiantamusta että Jumalan pyhittävää läsnäoloa meissä. Armo on yhtä aikaa näitä molempia ja ilman toista ei ole toista.

    Roomalaiskirje 8
    3 Jumala teki sen, mihin laki ei pystynyt, koska se oli ihmisen turmeltuneen luonnon vuoksi voimaton. Syntien sovittamiseksi hän lähetti tänne oman Poikansa syntisten ihmisten kaltaisena. Näin hän tuomitsi ihmisessä ihmisten synnin,
    4 jotta meissä, jotka elämme Hengen emmekä lihamme mukaista elämää, toteutuisi lain vaatima vanhurskaus.
    5 Lihan mukaan elävillä on lihan mukaiset pyrkimykset, Hengen mukaan elävillä Hengen mukaiset.
    6 Lihan pyrkimykset tuottavat kuoleman, Hengen pyrkimykset elämän ja rauhan.
    7 Lihan pyrkimykset sotivat Jumalaa vastaan, sillä ne eivät alistu Jumalan lakiin eivätkä voikaan alistua.
    8 Ne, jotka elävät turmeltuneen luontonsa mukaisesti, eivät voi olla Jumalalle mieleen.
    9 Te ette kuitenkaan elä oman luontonne vaan Hengen alaisina, jos kerran Jumalan Henki asuu teissä. Mutta se, jolla ei ole Kristuksen Henkeä, ei ole hänen omansa.

    Galatalaiskirje 5
    24 Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen ja haluineen.
    25 Jos me elämme Hengen varassa, meidän on myös seurattava Hengen johdatusta.

    Tykkää

  20. On oikein korostaa omantunnon merkitystä. Sisäinen taju oikeasta ja väärästä on osa Jumalan yleistä ilmoitusta. Yksilön tulee itse miettiä, mikä on oikein ja mikä väärin. Elävä kristillisyys ei saa eikä voi olla passiivista enemmistön myötäilyä.

    Kristinuskon kannalta on kuitenkin ehdottoman tärkeää pitää kiinni myös siitä, että Raamattu on enemmänkin kuin vain yksi ”tienviitta” muiden joukossa. Se ei ole vain ihmisten puhetta Jumalasta vaan Pyhän Hengen vaikutuksesta syntynyttä Jumalan sanaa, Jumalan puhetta ihmisille.

    Mikäli emme tästä pidä kiinni, koko kristinuskolta putoaa pohja. Evankeliumit esittävät Kristuksen nimenomaan pyhien kirjoitusten ennustamana Messiaana. Evankeliumien valossa tämä näyttää olleen myös Jeesuksen itseymmärrys. Kristinuskon ytimeen on näin sisäänrakennettu oppi pyhien kirjoitusten jumalallisesta arvovallasta. Oppia Raamatusta Jumalan sanana ei näin ollen voida hylätä tuhoamatta kristinuskon olennaista ydintä.

    Erityinen ilmoitus (Kristus, Pyhä Henki ja Raamattu) on annettu meille, koska lankeemus vahingoitti yleistä ilmoitusta, esimerkiksi yksilön omaatuntoa. Jos omatunto yksinään voi ohjata meidät Jumalan luo, mihin tarvitsemme Kristusta ja armoa? Jos taas tarvitsemme Kristusta ja armoa, meidän tulee syvästi kunnioittaa Raamattua, joka on apostolien ja profeettojen todistus Jeesuksesta Kristuksesta, ihmiseksi tulleesta Jumalasta. Kirjoitettu Jumalan sana on Jumalan armoa sanan laajassa merkityksessä. Se kertoo meille, kuka Kristus on ja mitä hänen seuraamisensa tarkoittaa.

    Tästä syystä uskovaisia tulisi kannustaa lukemaan ja kunnioittamaan Raamattua eikä vähättelemään sitä. Minusta aito omantunnon kuunteleminen voi elää vallan hyvin Raamatun ja myös seurakunnan kuuntelemisen rinnalla. Se edellyttää vain sitä, että ”kuuliaisuus seurakunnalle” ei tarkoita enemmistön myötäilemistä, tapahtui mitä tahansa. Sen sijaan omatunto, Raamattu ja seurakunta muodostavat ”hermeneuttisen kehän”, jossa Raamattu ja seurakunta auttavat omantunnon hoitamisessa, seurakunta ja omatunto auttavat ymmärtämään oikein Raamattua ja Raamattu ja omatunto auttavat näkemään, missä on todellinen Kristuksen seurakunta.

    Tykkää

  21. ”Sen sijaan omatunto, Raamattu ja seurakunta muodostavat ”hermeneuttisen kehän”, jossa Raamattu ja seurakunta auttavat omantunnon hoitamisessa, seurakunta ja omatunto auttavat ymmärtämään oikein Raamattua ja Raamattu ja omatunto auttavat näkemään, missä on todellinen Kristuksen seurakunta. ”

    Niinpä niin – Kristuksen seurakunnan merkki on, että siellä Pyhä Henki ohjaa omiatuntoja ja raamatun sanan tulkintaa.

    Miten onkaan käynyt silloin, kun seurakunnan vanhinten ja sananpalvelijoiden keskuuteen on hyökynyt harha, jossa raamatuntulkintaa ei ole ohjannut Pyhä Henki ja lauman omiatuntoja on ohjattu harhaan?

    Raamattu on Jumalan ilmoitusta, mutta sen sisältöä voi tulkita monilla tavoilla, koska kirjoitukset tapahtumakerronnan lisäksi eivät ole yksiselitteistä ja ovat jopa keskenään ristiriitaisia ja siksi antavat mahdollisuuden lukemattomiin johtopäätöksiin – jos ihmismieli saa niitä ohjata ilman Kristuksen mieltä.

    Jos Pyhän Hengen läpäisemä Kristuksen mieli ei saa ohjata raamatun tulkintaa ja seurakunnan opetusta, omiatuntoja ohjataan harhaan.

    Todellinen Kristuksen seurakunta on siellä, missä Kristuksen mieli ohjaa puhujia ja sitä kautta seurakunnan omiatuntoja. Siksi on aina viimeinen ”peräseinä” kysyä, mikä on Kristuksen mieli.

    Ef.3: 20-21
    ”Mutta Hänelle, joka voi tehdä enemmän, monin verroin enemmän kuin kaikki, mitä me anomma tai ymmärrämme, sen mukaan, joka meissä vaikuttaa, Hänelle kunnia seurakunnassa ja Kristuksessa Jeesuksessa kautta kaikkien sukupolvien, aina ja iankaikkisesti”.

    Tykkää

  22. Toisinaan vain tuntuu siltä, että kadunmiehelläkin omatunto toimii paremmin kuin seurakunnan keskellä omaatuntoaan hoidattaneella ihmisellä. Voiko kyse olla silloin siitä, että seurakuntatoiminnassa yhteisöllisyys ajaa lopulta omantunnon äänen ohi vaikeissa kysymyksissä. Hermeneuttinen kehä vangitsee ihmisen loputtomaan kumarteluun sinne sun tänne, ja omantunnon ääni tukahtuu. Kadunmiehellä tätä ongelmaa ei ole. Hän näkee selkeästi, että fariseukset maksavat kymmenykset tillistä ja mintusta, mutta unohtavat oikeuden.

    Toinen esimerkki suhtautumisesta kerjäläisiin. Pieni oppimaton lapsi tajuaa, että romanikerjäläistä pitäisi auttaa. Sen sijaan koulutettu ihminen on opetettu ajattelemaan, että kerjääminen on väärä tapa hakea elatusta, eli hänen yksilöllinen omatuntonsa on tapettu, ja hän kulkee sydän sulkeutuneena kerjäläisen ohi. Sama mekanismi on totalitaarisissa valtioissa. Yhteisön opetukset keskittyvät pitämään yllä ykseyden illuusiota, eikä lopulta todellisilla omantunnon kysymyksillä ole merkitystä. Siten selittyvät hoitokokousjulmuudet, penseä suhtautuminen perheväkivaltaan ja muuhun väkivaltaan mitä hengellisissä yhteisöissä harjoitetaan.

    Uskonvanhurskaus ei sen sijaan ole omantunnon kysymys, vaan se on kutsujan armoa, ja usko on lahja. Vanhurskaus omistetaan uskolla. Omantunnon asiat tulee kuitenkin olla kunnossa, sillä lahjavanhurskaus ei ole väärällä tavalla synnin peite. Mutta voiko puhua omantunnon hoitamistaloudesta, kun yhteisö tuottaa väkivaltaa, jonka hengellinen johto siunaa, lakaisee maton alle tai muuten vain painelee villaisella?

    Tykkää

  23. Entä jos asetelma olisikin näin?

    Ensin on yksilö joka syntyy Jumalan yhteyteen Kristuksen sovitustyön tähden. Hän joko elää elämänsä Jumalan yhteydessä tai poikkeaa pois siitä.

    Poispoikenneelle yksilölle on olemassa ilosanoma, joka kutsuu takaisin Jumalyhteyteen.

    Uskolla omistetaan lahjavanhurskaus ilosanomassa, ja ihmisellä herää rakkaus toisia uskovaisia kohtaan. Syntyy halu yhteisöllisyyteen.

    Uskovaiset haluavat kokoontua yhdessä, ja jättää toisilleen omantunnon vapauden, johon Paavalikin kehoittaa. Siten rakkaus lisääntyy. Tässä uskovien yhteisössä kukaan ei ole toisen herra, kuten Jeesus opettaa. Kaikki ovat tasa-arvoisia sisaria ja veljiä keskenään. Ei ole keskusorganisaatiota tai harvainvaltaa, joka määrittelisi ihmisten omiatuntoja ja jakelisi epäraamatullisesti käskyjä ylhäältä päin. On vapaus, ilo, rauha ja rakkaus.

    Kun ihminen poikkeaa pois Jumalyhteydestä, hänellä herää suunnaton viha sekä lähimmäisiään että Jumalaa kohtaan. Tästä ovat seurauksena käsittämättömät julmuudet, mitä ihmiset tekevät toisilleen, eläimille ja luonnolle. Siitä ovat seurauksena myös eriseurat eli rakkauden rikkoontuminen. Jumalan yhteydessä, omantunnon vapaudessa, Kristuksen sovitustyötä omistaen ei ole tarve käyttää valtaa lähimmäisen yli ja kontrolloida hänen elämäänsä tai omaatuntoaan.

    Kun tulee eriseura eli uskovien rakkauden rikkoontuminen, yksilöiden ei tulisi lukea enempi Raamattua tai kuunnella tarkemmin ylhäältä käsin annettuja neuvoja, vaan jokaisen tulisi hakeutua yksilönä lähemmäs Jumalaa, lähemmäs Kristusta, lähemmäs lahjavanhurskautta. Siitä syntyy uskon hedelmänä uudelleen rakkaus, ilo, rauha ja vapaus, jotka ovat hengen hedelmiä. Poistuu pelko, hallinnantarve ja jokainen voi uskon vapaudessa kuunnella omantuntonsa ääntä ja elää sen mukaan, mitä Jumalan ääni opettaa. Jumala nimittäin puhuu jokaiselle ihmiselle ihonväriin, uskontoon tai kansallisuuteen katsomatta. Jumalan ääneen ei ole kenelläkään yksityisomistusta niin, että vain puhujilla olisi laajakaistayhteys taivaaseen. Jokaisella ihmisellä on mahdollisuus elää omantunnon mukaisesti. Mutta vain uskomalla evankeliumi voidaan omistaa lahjavanhurskaus. Käsitän niin, että uskovaiselta ei kysytä viimeisellä tuomiolla, elitkö omantuntosi mukaisesti, vaan että teitkö Jumalan tahdon eli otit uskolla vastaan hänen ainoan poikansa lahjoittaman vanhurskauden.

    Tykkää

  24. Raamatun lukemista ja Kristuksen lähellä elämistä ei ole mitään syytä erottaa toisistaan. Uskovainen voi hakeutua lähemmäs Kristusta muun muassa juuri tutkimalla ahkerasti Raamattua, joka on profeettojen ja apostolien todistus hänestä.

    Kirkkohistoria tarjoaa valtavasti esimerkkejä siitä, kuinka vaarallista on asettaa ”sisäinen sana” kirjoitetun sanan yläpuolelle. Se johtaa spiritualismiin, joka nimenomaan kaikkein pahimmin jättää portit avoimiksi mielivallalle: kuka tahansa voi väittää mitä tahansa vedoten vain sisäiseen kokemukseensa.

    Opin ja kirjoitetun sanan arvostaminen on paras turva myös hengellistä väkivaltaa vastaan. Ne toimivat monen muun ohessa myös riviuskovaisten ”oikeusturvana”, kun opetus täytyy aidosti perustella eikä vain löysä viittaus mututuntumaan riitä.

    Lisäksi on jo ihan arkijärjen valossa selvää, että Raamatulla on olennaisen tärkeä rooli aidossa Kristuksen tuntemisessa. Historiantutkimuksenkin valossa on selvää, että Uuden testamentin evankeliumit sisältävät vanhimmat ja luotettavimmat kuvaukset ajassa ja paikassa eläneestä Jeesuksesta. Jo haluaa tuntea ja seurata häntä, on siis korvaamattoman tärkeää lukea ahkerasti Raamattua.
    Mikäli sen sijaan Kristuksen tunteminen irrotetaan Raamatun lukemisesta, on vaarana, että käsitteellä ”Kristus” ei enää tarkoiteta historiassa elänyttä Jeesusta vaan se muuttuu enemmänkin koodisanaksi omille subjektiivisille kokemuksille ja mieltymyksille.

    Tykkää

  25. Minä arvelen, että ihmisen mieli muuttuu lapsuudesta aikuisuuteen siirryttäessä hieman kaukonäköisemmäksi, ja siksi ihminen ei enää tunnu näkevän asioita, jotka ovat aivan hänen nenänsä alla. Pieni lapsi elää hetkessä ja näkee sen, mikä on ilmeistä- siksi lapsi ymmärtää tuossa kuluvassa hetkessä, että kerjäläinen on apua anova ihminen, ja reagoi sellaiseen ihmiseen spontaanisti juuri siten, kuin ihmisen, ja kristityn, tulisikin. Mutta aikuinen suuressa ”viisaudessaan” ei ehkä näe tuota ilmeistä avunpyyntöä, vaan järjellään ajattelee asian erilaisten salaliittojen ym. kautta. Ja siksi hetki menee ohi, ja apu jää antamatta.

    Omantunnon herkkyys on usein kytköksissä ihmiseen itseensä- intuitiosta voidaan olla montaa mieltä, mutta itse uskon, että se on aidoimmillaan Jumalan ääni ihmisessä. Jos lapsi saa kasvaa säilyttäen herkkyytensä, säilyttää se luultavimmin myös tuon spontaanin herkkyytensä noihin ilmeisiin tosiasioihin kuluvassa hetkessä. Ihmisten luomat yhteiskunnalliset rakenteet luovat järjestystä tähän elämän kaaokseen, mutta ne samalla etäännyttävät ihmisen elävästä elämästä vivahteineen. Järki tekee ihmisen helposti penseäksi ja saa ihmisen järkeilemään asiat puhki, jolloin jotakin oleellista elämässä jää saavuttamatta.

    Lapsen mieli on monella tapaa sellainen, mistä aikuisten tulisi ottaa oppia. Lapsen mieli on luonnostaan hyvin kaoottinen- aikuiset järkiajattelullaan istuttavat lapseen tuota järjestystä, jolle yhteiskunta rakentuu. Mutta kaaos on monella tapaa myös hyvä asia- luonto on hyvin kaoottista, siellä ei ole opittuja ajatusrakenteita, ja luonnossa kaaoksesta nousseet ”valinnat” ovat hyvin onnistuneita. Parhaita mahdollisia. Ja siksi ajattelen, että lapsi luonnostaan tietää, mikä on oikein ja mikä väärin- ja siksikin lapsessa niin aitona näkyy tuo Jumalan henki ja uskon tuoreus.

    Tykkää

  26. Todella mielenkiintoista keskustelua. Kiitos kaikille teille, jotka osaatte tätä keskustelua käydä. Itse jään lähinnä lukemaan ja ajattelemaan…en oikein edes osaa ajatuksia sanoiksi pukea. Kirjoitit Joona, että kirjoitettu sana on paras turva hengellistä väkivaltaa vastaan. AIvan kuin riviuskovaisen oikeusturva. Itse olen törmännyt omassa elämässäni siihen, että kun pyytää asioille perusteluita niin, että perusteluissa olisi mukana kirjoitettu Raamatun sana, niin sitä ei löydykään. Ratkaisuksi tällaisessa tilanteessa on tullut sitten se, että todetaan näin: Tämä on ollut uskovaisten tapa toimia/Tämä on seurakunnan ymmärrys asiasta/Näin se on hyväksi nähty. Ja keskustelua ei voida oikein enää jatkaa…ei ole mitään, mihin ”tarttua”, minkä valossa pohtia asiaa eteenpäin. Toinen ratkaisumallia on ollut se, että kun olen asioille raamatullisia perusteluita pyytänyt, niin vastaus on ollut hiljaisuus tai en minä sellaista osaa. Ja sen jälkeen asiaan ei ole enää palattu. Kun en itsekään paljon osaa enkä tiedä, niin jään usein ”hiljaiseksi”, mutta viime vuosina olen lakannut perustelemasta omia mielipiteitäni sillä, että näinhän on aina toimittu. Mieluummin kerron, että jään asiaa pohtimaan/en osaa asiaani raamatullisesti perustella kuin, että totean asian perusteeksi näin ennenkin toimitun. Tiedän, että monen mielestä on helppoa, että ei tarvitse itse ajatella – kun ei edes kaiken touhun keskellä ole siihen oikein aikaakaan – mutta itse en pohtivana ja ajattelevana ihmisenä voi sellaiseen turvautua…että aivan kuin joku muu olisi puolestanut pohtinut ja ajatellut ja oikeastaan tehnyt päätökset minun puolestani siitä, miten Jumala tahtoo asioiden olevan. Sitä valtaa en ole ihmiselle antamassa…sellaista auktoriteettia en itseeni näe kellään ihmisellä olevan…enkä halua olevan. Vaikka tämä ”pieni pää” ei paljon jaksakaan eikä ymmärräkään, niin silti en voi asettaa jonkun toisen ihmisviisautta sellaiseen asemaan, vaan koitan voimieni mukaan asioita pähkäillä sekä järjelläni että sydämelläni, perehtyä sen verran mihin voimani riittävät ja loppujen lopuksi turvaan oman pienuuteni ja ymmärtämättömyyteni keskellä Jumalan armoon ja evankeliumin voimaan – en ihmisviisauteen ja taitoon tulkita Raamattuakaan. Jotakin samaa ajatuksessani lienee kuin Kirsin kirjoituksessa: ” Mielestäni uskon syvin olemus ei kuitenkaan ilmene pohjimmiltaan teoissa, vaan se on mieluumminkin yksinkertaista ja tekemätöntä kuin on pienen lapsen olemus, ihmisen ”ei mitään” Jumalan edessä. Se on tyhjän sydämen avautumista Jumalan rakkauden ja hyvyyden vastaanottamiseen Kristuksessa, jolloin saan jakaa sitä rakkautta eteenpäin, minkä Kristus minulle evankeliumin kautta
    lahjoittaa.” Jotenkin koen ja tunnen tämän asian niin, että Jumala ei ole tarkoittanutkaan, että meillä ihmisillä olisi jokaiseen asiaan vastaus, ei edes älykkäästi ja teologisesti hienosti perusteltua, vaan ennen kaikkea usko on lapsenomaista turvautumista Jumalan armoon. Ja tällä en tarkoita hyvien keskusteluiden, pohdintojen ja perusteluiden aliarviomista. Nämäkin pohdinnat ja kirjoitukset täällä on erittäin mielenkiintoisia, ajattelu avaavia ja minun uskoani ne vahvistavat lapsenomaiseen suuntaan. Jotenkin erikoiseksi itsekin koen sen, että mitä enemmän saan tietoa ihan Raamatun historiallisesta kontekstista, mitä enemmän luen perusteluita ja pohdintoja, sitä enemmän uskoni ympäriltä ”riisuutuu” ajallisuutta ja jäljelle jää iankaikkisuuteen suuntaava ydin. Tämä ajatus/tunne/kokemus ei tarkoita sitä, että tässä ajassa kokisin olevan vapauden ”mennä ja elää ihan miten vaan”, vaan oppaana on Pyhän Hengen ääni sydämessä .

    Tykkää

  27. Kiitos auringonrakastaja kommentistasi! Minulle se kertoo hyvin paljon keskeistä yhteistä uskonymmärrystä, samoja ajatuksia ja tuntuu siksi arvokkaalta. Se ero meillä on, että olen ajautunut kokemusteni jälkeen kommentoimaan lukemisen ja seuraamisen lisäksi.Olen aistinut vahvasti. kuinka harhan matkaansaattama kollektiivinen trauma on ollut keskellämme ja vaatii todellisen selvityksen -opiksi kaikille.

    Siitä alkaen, kun ymmärsin, mistä harhaoppi oli lähtöisin. olen ajatellut että kun Kristuksen mielen mukainen armollinen totuus tulee esiin, saa olla luottavainen ja turvallisella mielellä. Ei tarvitse yrittää mitään sellaista, mikä on ihmisestä lähtöisin olevaa orjuuttamista. Ei tarvitse olla tohtoritason historian- tai teologian tuntemusta, ei psykologian ammattilainen, ei kasvatustieteen maisteri, ei oikeustieteen kaikkitietävä, ei eturivin puuhamies myyjäistoiminnassa, ei ahkerin rakennustalkoissa, ei kiihkein ”oman pesän” puolustaja, ei kanssamatkaajien poliisi, eikä varsinkaan kaikkea tätä yhdessä.

    Ei usko ole vahvojen kristittyjen suorittamista. Jos joku sellaista vaatii, hän ei ole tavoittanut Kristuksen mielen laatua 🙂

    Pyyteetön rakkaus ei vaadi mitään, mutta on kiitollinen, kun saa palvella sillä, mitä on annettu. Enempää ei tarvitse.

    Tulee väistämättä myös ajatus uskon kullasta, jota puhdistetaan kaikesta kuonasta ”vaivain valkeassa” – tulella puhdistettua…

    Tykkää

  28. Hyviä kommentteja on tullut kasapäin, tosin kai hiukka ohuesti blogin varsinaiseen aiheeseen liittyen. No samalla linjalla jatkanen minäkin; ensiksi jo Kirsin jatkamasta teemasta eli raamatullisesta rakkaudesta pikakertauksena:

    ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.” (Joh. 3:16)

    ”Ja rakastaa häntä (Jumalaa) kaikesta sydämestään ja kaikesta ymmärryksestään ja kaikesta voimastaan, ja rakastaa lähimmäistään niinkuin itseänsä, se on enemmän kuin kaikki polttouhrit ja muut uhrit.” (Mark. 12:33)

    ”Uuden käskyn minä annan teille, että rakastatte toisianne, niinkuin minä olen teitä rakastanut – että tekin niin rakastatte toisianne. (Joh. 13:34) Jos te minua rakastatte, niin te pidätte minun käskyni. (Joh. 14:15) Jolla on minun käskyni ja joka ne pitää, hän on se, joka minua rakastaa; mutta joka minua rakastaa, häntä minun Isäni rakastaa, ja minä rakastan häntä ja ilmoitan itseni hänelle.” (Joh. 14:21)

    ”Mutta teille, jotka kuulette, minä sanon: rakastakaa vihollisianne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat… (Luuk. 6:27) Ja jos te rakastatte niitä, jotka teitä rakastavat, mitä kiitosta teille siitä tulee? Rakastavathan syntisetkin niitä, jotka heitä rakastavat. (Luuk. 6:32) Vaan rakastakaa vihollisianne ja tehkää hyvää ja lainatkaa, toivomatta saavanne mitään takaisin; niin teidän palkkanne on oleva suuri, ja te tulette Korkeimman lapsiksi, sillä hän on hyvä kiittämättömille ja pahoille.” (Luuk. 6:35)

    Paavalin kirjoittamalle rakkauden ylistykselle korinttolaiskirjeessä vetänee vertoja vain Laulujen laulu tai paljon myöhemmin Tuomas Kempiläisen kirjan ”Imitatio Christi” -kappale ”Jumalan rakkaudesta”. Paavali ymmärsi monet asiat kirkkaammin kuin monet aikalaisistansa, mutta emme ole ”paavalilaisia” vaan kristittyjä ja olisi kai nurinkurista ajatella, että hän ymmärsi totuuden paremmin kuin itse Kristus ja muut apostolit, – siis; että se mikä ei sovi yhden suhde yhteen Paavalin teologian kanssa on toisarvoista, vaikka sen olisi puhunut itse Kristus. Ja näinhän Paavali itsekkin asian ymmärtää: ”Mikä Apollos sitten on? Ja mikä Paavali on? Palvelijoita, joiden kautta te olette tulleet uskoviksi, palvelijoita sen kykynsä mukaan, minkä Herra on heille kullekin antanut. Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala on antanut kasvun.” (1.Kor. 3:5-6)

    Alkuseurakunnassa evankeliumi levisi ennen muuta suullisena ja varmasti tältä pohjalta syntyi erillaisia painotuksia eri puolilla leviämisaluetta, eikä kysymyksessä välttämättä tietystikkään olleet harhaopit: ”…ettei kukaan voi sanoa: `Jeesus olkoon Herra`, paitsi Pyhässä Hengessä. Armolahjat ovat moninaiset, mutta Henki on sama; ja seurakuntavirat ovat moninaiset, mutta Herra on sama; ja voimavaikutukset ovat moninaiset, mutta Jumala, joka kaikki kaikissa vaikuttaa, on sama.”(1.Kor. 12:4-6) – Jumalan sallimuksesta ja tahdosta kirjallisesta kaanonista muodostui sellainen kuin UT:n nykyisin tunnemme ja sitä pidämme Jumalan viestinä, ilmoituksena ja sanana meille!

    Siitäkin olen samaa mieltä, että Paavalin ajoittainen retorinen kiihkeys juutalaisia vastaan – vastoin tuota rakkauden ylistystään 🙂 – lienee rohkaissut jo keskiaikaisen kirkon juutalaisvainoihin. Jumala oli tosin tämän sallinut sillä ”Niin kaikki kansa vastasi ja sanoi: `Tulkoon hänen verensä meidän päällemme ja meidän lastemme päälle” (Matt. 27:25), mutta paradoksiin kuuluu, että Jumala tulee nämä kansansa vainoojat tuomitsemaan…

    Mitä tulee seurakunnan johtajien paniikkiratkaisuihin siitä ei ollut ainakaan 1970-luvulla kysymys, vaan taustalla oli vuosikymmeniä kestänyt kehitys. Tämä opillinen ”kirkkaus” lienee huipentunut HS:n radiopuheeseen Rovaniemen suviseuroissa 1978. – Reagoinnit pf-paljastuksiin lienee sensijaan ollut sarja paniikkiratkaisuja… Apostoli Jaakob kirjoittaa vakavasti: ”… te tiedätte, että meidät opettajat tullaan tuomitsemaan muita ankarammin.” (Jaak. 3:1)

    Tykkää

  29. VL-seniorin vakava vetoomus on hyvin perusteltu – kiitos myös mm. auringonrakastajalle ja herttaneitille pohdinnoista!

    Voin osin myös yhtyä sanakielen analyysiin hoitokokouksiin liittyen. Mutta lienetkö sanakieli kääntynyt kannassasi hoitokokouksiin lähes 360 astetta ? Pidithän kritiikkiä ja toivomusta asian loppuun hoitamisesta aiemmin lakihenkenä, mutta sittemmin tarkensit yllättäen, että juuri Raamattuun vetoaminen on sitä lakihenkeä! – Mutta silloin kyllä profeettoihin, kirjoituksiin ja jopa lakiin viitanneet ja vedonneet profeetat, apostolit ja itse Kristuskin olisivat ”lakihenkisiä”.

    Kuten jo Joona kommentoi, ihmisten omatunto eli Jumalan ääni ”luonnollisen ihmisen” sisimmässä on kuitenkin kovin hiljainen ja ajan myötä hiljenee; omatunto käy häilyväiseksi, se venyy, kovettuu ja jopa paatuu niin, että eri kulttuureissa on ollut mahdollista tottua moneen väärään; kuten vaikkapa meidän kulttuureissa luonnon riistoon, romanien syrjimiseen, lapsen murhiin laillisina abortteina, homoseksuaalisuuden toteuttamiseen jne.

    Tosin Paavali kyllä kirjoittaa positiivisesti ”Pakanakansatkin, joilla ei ole lakia, saattavat luonnostaan tehdä, mitä laki vaatii. Silloin pakanat, vaikkei heillä lakia olekaan, ovat itse itselleen laki. Näin he osoittavat, että lain vaatimus on kirjoitettu heidän sydämeensä. Siitä todistaa heidän omatuntonsakin, kun heidän ajatuksensa syyttävät tai myös puolustavat heitä.” (Room. 2:14-15) Ns. sivistyskansojen keskuudessa tämä luonnollinen Jumalan laintunto on usein jäänyt julistusten tasolle. Ja moni käännytysoperaatio on antanut Kristuksen evankeliumista niin karmean todistuksen, että luonnontilassaan alkuperäiskansat ovat olleet lähempänä Jumalaa ja hänen vanhurskauttansa.

    Näkemykseesi alkuperäiskansojen suhteen voin siis suurelta osin yhtyä. Olen usein näillä palstoilla lainannut apostoli Paavalin taitavaa puhetta Ateenan Areiopagilla: ”Ja hän on tehnyt koko ihmissuvun yhdestä ainoasta asumaan kaikkea maanpiiriä ja on säätänyt heille määrätyt ajat ja heidän asumisensa rajat, että he etsisivät Jumalaa, jos ehkä voisivat hapuilemalla hänet löytää – hänet, joka kuitenkaan ei ole kaukana yhdestäkään meistä; sillä hänessä me elämme ja liikumme ja olemme, niinkuin myös muutamat teidän runoilijoistanne ovat sanoneet: 'Sillä me olemme myös hänen sukuansa.” (Apt. 17:27-28)

    Mutta Paavali jatkaa sitten:
    ”Noita tietämättömyyden aikoja Jumala on kärsinyt, mutta nyt hän tekee tiettäväksi, että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus. Sillä hän on säätänyt päivän, jona hän on tuomitseva maanpiirin vanhurskaudessa sen miehen kautta, jonka hän siihen on määrännyt; ja hän on antanut kaikille siitä vakuuden, herättämällä hänet kuolleista.” (Apt. 17:30-31)

    Lienee miljardeja ihmisiä, jotka eivät ole evankeliumia kuulleet. Ainakaan minulla ei ole mitään sitä vastaan, että Jumala soveltaa heihin samaa kuin entiseen kuunpalvojaan Abramiin, joka kuuli Jumalan kutsun sisimmässään ja katsellessaan tähtitaivasta niin että ”Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi”. (Room. 4:3) tai kuten Jaakob kirjoittaa: ”Eikö meidän isämme Abraham osoittautunut vanhurskaaksi tekojensa perusteella…” (Jaak 2:21) Siis työt osoittivat hänen uskonsa eli luottamuksensa Luojaansa. Kristuksen mukaan ”Ei saata hyvä puu kasvaa pahoja hedelmiä eikä huono puu kasvaa hyviä hedelmiä.” (Matt. 7:18)

    Jos ajattelemme esi-isiämme eli koko Adamin sukua 150 000 vuoden ajalta, pääosa eli valistuneen:) arvauksen mukaan yli 90 % heistä on kuitenkin elänyt viimeisen 2000 vuoden aikana: ”…mutta näinä viimeisinä aikoina hän on puhunut meille Pojassaan.” (Hepr. 1:2)

    Tykkää

  30. En ole Markku kääntynyt 360 astetta. Olen yrittänyt sanoa sitä, että omantunnon äänen tukahduttaminen voi tapahtua monella tavalla. Sekä paatumuksen kautta, että vaihtaen omantunnon yhteistunnoksi. Kenenkään omiatuntoja ei voi pakottaa parannukseen, ei yksin eikä yhdessä. Pakottaminen parannukseen on väkivaltaa. Kun vaaditaan joukkoparannuksia, loukataan ihmisten omiatuntoja. Yhteistuntoon alistaminen tappaa henkilökohtaisen käsityksen oikeasta ja väärästä. Se selittää esim. saarnaajina toimivien ihmisten välillä pöyristyttävän huonon lähimmäisten kohtelun. Itse olen havaitsevinani yhteistuntoon kasvatetuissa ihmisissä empatiakyvyttömyyttä. Oma sisin ääni on ulkoistettu, samalla ulkoistetaan vastuu ja parannuksen tekeminen. En ole missään vaiheessa sanonut, että hoitokokousharhoista puhuminen olisi huono asia, päinvastoin. Yritän puhua rakenteellista väkivaltaa vastaan, joka näkyy herätysliikkeessä sekä kovana ja armottomana asenteena, että toisaalta järkyttävän huonona lähimmäisten kohteluna, perheväkivaltana yms.

    Kovuus. Väkivalta. Piittaamattomuus. Omantunnon puute. Siinä olisi asiat, joihin mieluusti näkisin tulevan muutosta herätysliikkessämme.

    Väkivalta näkyy asenteina, esim. tilanteessa, jossa tuntemattomat ihmiset ottavat oikeudekseen huomautella seuroissakävijän ulkonäöstä tai muista henkilökohtaisista ominaisuuksista. Väkivalta näkyy alistavana asenteena, vaatimisena, painostamisena, pakottamisena. Se näkyy myös ohikulkemisena ja sadismina, joka näkyy tilanteissa, joissa uupunut ihminen jätetään yksin ja sen lisäksi vielä suljetaan ulos ”Jumalan valtakunnasta”, kun ei kerran täyttänyt menestysteologista ihmiskuvaa.

    Keskustelu yleisellä tasolla on mielestäni paras tapa lähestyä kaikkea mitä askarruttaa, ja se, että puhuu vain itsensä puolesta, omista kokemuksista, omista tunteista, omista toiveista. Samalla tulee annettua toisillekin oikeus henkilökohtaisuuteen, vaikka aiemmin epäasiallisesti kommentoin blogistia, jota pyydän tässä anteeksi. Olin vain jotenkin järkyttynyt siitä kirjoittamisen vireestä, joka tuntui minusta verhotusti väkivaltaiselta.

    Tykkää

  31. Saat anteeksi, sanakieli.

    Olet siis kommentoinnillasi halunnut vastustaa rakenteellista väkivaltaa ja omantunnon ulkoistamista. Sitä samaa minäkin. Juuri tästä syystä kirjoitin muun muassa postaukseni seurakunnan itsekritiikistä: Meillä ei ole oikeutta ajatella, että totta kai meillä on asiat hyvin ja me toimimme oikein koska olemme uskovaisia. Sen sijaan meidän on kyettävä myöntämään se mahdollisuus, että uskovaisuudestamme huolimatta voimme toimia väärin sekä yksilöinä että jopa yhteisönä.

    Ymmärtääkseni kukaan keskustelijoista ei ole puolustanut parannukseen painostamista. Vääristä teoista – nykyisistä tai jo vuosikymmeniä sitten tapahtuneista – puhutteleminen ja nuhteleminen ei ole kuitenkaan automaattisesti sellaista. Senhän sanoo jo ihan yleinen moraalitajukin.

    Jos työpaikalla kiusataan jotakuta, hyvä esimies ottaa kiusaajat puhutteluun, vaatii heitä lopettamaan kiusaamisen ja kehottaa heitä pyytämään uhrilta anteeksi. Minusta tällainen toiminta ei ole mitään ”painostamista” vaan suoraselkäistä omantunnon ihmisen toimintaa. Ja jollei esimies toimi tällä tavoin, oikeusjärjestelmämme voi katsoa hänen syyllistyneen jopa rikokseen.

    Minusta on erittäin tärkeää, että myös uskovaisten yhteisössä toimitaan näin. Jos kaikki vääriin tekoihin puuttuminen leimataan painostamiseksi ja lakihengeksi, eikö se nimenomaan ruoki sitä rakenteellista väkivaltaa, kovuutta ja ohittamista, josta hyvin kirjoitat?

    Minua saa vapaasti kritikoida ja kanssani saa olla eri mieltä. Kannustan siihen. Toivon, että kritiikki vaivaudutaan kuitenkin perustelemaan. Epämääräiset heitot siitä, kuinka kirjoittamisessani ”tuntuu” olevan taustalla jotain synkeää ja väärää, ovat mielestäni epäreiluja ja väkivaltaisia. Ne heittävät päälleni varjoa mutta minun on käytännössä mahdoton puolustautua – mitäpä minä voin siihen sanoa, jos joku kertoo, että hänestä tuntuu joltain.

    Tällainen ihmisten leimaaminen pelkän löysän mututuntuman pohjalta on ikävä kyllä aika laaja ongelma tässä kristillisyydessä. Sillä on pitkät juuret, se nousee todennäköisesti jo pietistis-herrnhutilaisesta spiritualismista. Mielestäni se on vakavin yksittäinen rakenteellista väkivaltaa luova tekijä tässä yhteisössä.

    Varsinkin yhteisöllisiä ongelmia on vaikea nostaa keskusteluun, kun niitä koskevat aloitteet voi aina halutessaan huitaista syrjään ilmoittamalla, että asian esillenostajassa tai hänen toiminnassaan ”tuntuu” olevan jotain vierasta ja väärää, yksilöimättä ja perustelematta asiaa sen kummemmin.

    No, tästä on hyvä jatkaa, asialliseen ja turvalliseen keskustelukulttuuriin pyrkien, ilman epämääräistä leimaamista ja henkilöön puuttumista.

    Tykkää

  32. Joona, tarkoitan lähinnä seuraavaa ohikulkemisesta puhuessani: Ei pitäisi kulkea ohi, vaan KOHTI. Kohti kärsivää ihmistä. Terapeuttisessa kohtaamisessa ei etsitä syyllisiä ja totuuksia, vaan kohdataan kärsivä ihminen, kuunnellaan, hoidetaan, hoivataan. Ehkä sellaisessa asenteessa on laupiaan samarialaisen mieli, hän ei etsinyt väkivaltaisia rosvoja käsiinsä laittaakseen heidät teilipyörään, vaan hän hoiti ja sitoi haavoittuneen. Yllättävän usein haavoitetun ihmisen tarve ei ole edes löytää oikeutta tai kostoa. Hänellä on tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi.

    Totuus on aina subjektiivinen kokemus, viimeistä totuutta on mahdotonta löytää. Siitä taistellessaan ihmiset ennemmin pieksävät toisensa hengiltä kuin näkevät kanssakulkijoidensa kivun. Ihmisen kohtaaminen on vaikeaa, se on vaikeinta mitä voi olla. Siinä henkilökohtaisuus tulee ilmi, yhden ihmisen sisäisen maailman kohtaaminen, arvon antaminen sille, sen suojeleminen. Tällaisia tarkoittelin.

    Tykkää

  33. ” Ei pitäisi kulkea ohi, vaan KOHTI. Kohti kärsivää ihmistä. Terapeuttisessa kohtaamisessa ei etsitä syyllisiä ja totuuksia, vaan kohdataan kärsivä ihminen, kuunnellaan, hoidetaan, hoivataan. Ehkä sellaisessa asenteessa on laupiaan samarialaisen mieli, hän ei etsinyt väkivaltaisia rosvoja käsiinsä laittaakseen heidät teilipyörään, vaan hän hoiti ja sitoi haavoittuneen. ”

    Ajattelen juuri samoin tässä kuin sanakieli. Ajattelen Jeesuksen oman esimerkin olevan juuri tuollaista kohtaamista. Jeesus ei kulkenut ohi kärsivän, haavoitetun ihmisen. Hän kohtasi, hän pysähtyi. Laupiaan samarialaisen vertauksessa laupias samarialainen ei lähde juoksemaan rosvojen perään, hoitamaan niitä. Olen kokenut ja nähnyt omakohtaisesti kuinka kieroutunutta asennetta on ollut ja edelleen on hyväksikäyttöasioiden hoidossa. Kun uhri (vaikkapa väkivallan tai seksuaalisen hyväksikäytön) haluaisi tulla kuulluksi, hoidetuksi, kohdatuksi ja nähdyksi – lähes poikkeuksetta ihmiset haluavat tietää kuka on ”rikollinen” ja lähtevät juoksemaan hänen peräänsä (vaikka rikollinen ei itse pyydä hoitoa, hän ei itse ole sitä vailla). Juuri tuon kaltainen asenne sulkee monen uhrin suun lisäten uhrin taakkaa. Uhri jää tien oheen. ”Auttajat” rientävät oitis hoitamaan rosvoja. Sen seurauksena uhrin perään tulee rosvo entistä suuremman ”tuki”joukon kanssa hiljentämään, kivittämään ja ajamaan pois uskovaisten yhteydestä, rakkaudesta ja hoidosta. Tämä sama kuvio on toistunut jokaisessa tietämässäni lapsuuden hyväksikäyttökokemuksessa tässä minulle rakkaassa yhteisössä. Tietämiäni tapauksia on monta.

    Tuntuu aina yhtä pahalta kuulla uhrin kertomusta, kamppailua ja yksin jäämistä. Omakohtainen kokemukseni on valitettavasti myös samankaltainen.

    Toivon ja rukoilen, että Jumalan sanan totuus ja omakohtaisen uskon lahjan omistaminen ohjaisi ihmisiä oikeanlaiseen rakkauteen (joka ei hyväksy väkivaltaa, hyväksyy kuitenkin apua kaipaavan ja jokaisen ihmisen kipuineen) ja lempeyteen – kohtaamaan, kantamaan ja siunaamaan väsyneitä, haavoittuneita ja tien oheen jätettyjä sisaria ja veljiä.

    Milloin uskallamme puhua vapaasti, nimellämme, pelkäämättä, että meidät jätetään tien oheen virumaan?

    Uskallatko pysähtyä? Uskallatko kuunnella ja katsoa haavojani?
    Jaksatko yhä uudelleen siunata, ottaa syliin lapsen, jota on haavoitettu, joka on rikottu? Jaksatko yhä uudelleen voidella kipeitä haavojani niin kauan kuin hoitoa tarvitsen? Itse en halua pois tästä rakkaudesta, tästä hoidosta ja tästä majatalosta, jonne itse Kristus on minut sylissään kantanut, sovitustyöllään syntini maksanut. En edes omin voimin ole jaksanut tai osannut majatalon lämpöön tulla.

    ”Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä.” Eikö uhrin tai kenen tahansa apua tarvitsevan ja kaipaavan syntisen ihmisen hoidossa ja kohtaamisessa tarvita juuri kärsivällistä ja lempeää rakkautta?

    ”Te, jotka olette Jumalan valittuja, pyhiä ja hänelle rakkaita, pukeutukaa siis sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen.” Kol 3:12

    Tykkää

  34. Määrittelet lakihenkisyyden ”lakia korostavaksi asenteeksi”. Määritelmässä on ongelmallista sen väljyys: jää hyvin epämääräiseksi ja subjektiiviseksi, milloin ”lakia” korostetaan niin paljon, että voidaan puhua ”lakia korostavasta asenteesta”.

    Väljissä, epämääräisissä määritelmissä on se huono puoli, että ne jättävät tilaa käsitteiden väärinkäytölle, muun muassa alistamisen välineinä. Esimerkiksi kiusaamiseen syyllistyneen yhteisöllisen auktoriteetin on herkullisen helppoa syyttää oikeutta hakevaa uhriaan ”lakia korostavasta asenteesta”, kun uhri-parka haluaisi, että hänestä levitetyt huhut oikaistaisiin ja että häneltä pyydettäisiin anteeksi. Jos auktoriteetti sattuu olemaan verbaalisesti taitava, syytös voi mennä yhteisön enemmistölle täydestä.

    Vastustat ”ääriajattelua ja ekstremismiä” ja peräänkuulutat ”rauhallista ja sovinnollista elämää muiden kanssa”. Tuleeko kristityn Sinun mielestäsi pyrkiä myötäilemään yhteiskunnan valtavirtaa ja vältellä ”ääriajattelijan” leimaa? Rauha ja sovinto kaikkien kanssa on tavoiteltava asia, mutta totuudessa pysyminen on vielä sitäkin tärkeämpi arvo, ainakin minun mielestäni.

    Historian saatossa on hyvin usein käynyt niin, että ylivoimainen enemmistö on ollut harhassa ja vain pieni vähemmistö on pitänyt kiinni hengellisestä tai moraalisesta totuudesta. Tällöin tämä totuudesta kiinni pitävä vähemmistö on edustanut harhassa olleen enemmistön näkökulmasta ”ääriajattelua ja ekstremismiä”.

    Raamatussa Jumalan omat näyttävät hyvin usein edustavan vähemmistöä, joka enemmistön silmissä näyttäytyy ekstremistisenä ääriliikkeenä. Raamattu, muun muassa Jeesus itse, näyttää rohkaisevan myös kestävyyteen, Jumalan totuudesta kiinni pitämiseen, tällaisesta ahdistavasta asemasta huolimatta.

    Konfliktiin ja omatekoiseen marttyyriuteen ei tule varmastikaan väen vängällä pyrkiä. Jos kuitenkin Jumalan sanasta kiinni pitäminen johtaa ”ääriliikkeen” ja ”ekstremistien” leimaan, on minusta ehdottomasti parempi kantaa sitä kuin tinkiä siitä, mikä on totta ja oikeaa.

    Tykkää

  35. Hyvä sanakieli, kirjoitat paljon sellaista, johon minäkin voin yhtyä. Mutta en kaikkeen, nimittäin en edelleenkään pidä oikeana sitä;

    1) että sanot, ettei ole absoluuttista totuutta – vain subjektiivinen. Sehän edustaa arvorelativismia; ”ihminen on totuuden mitta” sanoivat jo antiikin sofistit. – Kristinusko opettaa kuten jo antiikin Sokrates, että on olemassa totuus, tosin se absoluuttinen totuus on vain Jumalan hallinnassa, mutta meidän ihmisten tehtävänä on pyrkiä kohti sitä…

    2) että nostat yksilön omantunnon kaiken, jopa Raamatun ilmoituksen yläpuolelle. Suomen kielen sanan omatunto on hyvin individualistinen, useimmissa muissa kielissä sanat conscientia, conscience, samvete jne. viittaavat myös yhteistuntoon.

    ”Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden.” (Joh. 16:13) Valitettavasti yhteisökin voi harhautua, kun se irtautuu Jumalan Sanasta ja tämän myötä myös yksilöt harhautuvat tai sairastuvat. Kristinusko lähtee siitä, että Jumalan Sanan tunteminen auttaa torjumaan näitä harhoja!

    3) että torjut sen, että väärintekijöille saarnataan parannusta ja että he joutuvat vastamaan teoistaan. Tämä oikeudentunto on kirjoitettu meidän omiintuntoihimme, se on kirjoitettu Jumalan Sanaan ja se on kirjoitettu lakeihin kaikissa kulttuureissa… Jeesuksen vertaukset ovat usein temaattisia, niin että ne kirkastavat jotakin tiettyä asiaa, eikä ne ole tarkotettu kumoamaan Jumalan Sanan muita puolia.

    Kouluissamme on kiusaamisen vastaisia projekteja, joissa kaikissa pyritään saamaan myös tekijä kohtaamaan, vastaamaan ja lopettamaan rikoksensa. Olisi hirmuista, jos näin ei suhtauduttaisi esim. pedofiileihin. Tämä ei todellakaan ole ”väkivaltaista lakihenkeä”.

    Ja tämä ei saa tietystikkään tarkoittaa sitä, etteikö kohdattaisi rikoksen uhria – sillä Jumalan Sana edellyttää kumpaakin; siis sekä että!

    Tykkää

  36. Minä ajattelisin, että väärintekijöiden saattaminen vastuuseen teoistaan on erittäin tärkeä osa uhrin nähdyksi, kuulluksi, kohdatuksi ja hoivatuksi tulemista. Tällainen tuntuma minulle on tullut, kun olen itse ollut tekemisissä fyysisen, henkisen, hengellisen ja seksuaalisen väkivallan uhrien kanssa. Tämän puolesta todistaa myös Johanna Hurtigin tutkimus ”Taivaan taimet”.

    Varmaan on mahdollista, että vääristyessään, mennessään överiksi, syyllisen etsiminen voi johtaa jopa siihen, että uhri jää hoivaamatta. Näitäkään asioita ei ole kuitenkaan mitään syytä asetella vastakkain, koska ne kuitenkin kuuluvat yhteen, välttämättä.

    Väkivallantekijän saattaminen vastuuseen kertoo siitä, että uhrin kärsimää pahaa ei hyväksytä, että sen suhteen vallitsee nollatoleranssi. Ja näin asian tulee olla. Mikäli tämä ei ole mukana, uhrin kohtaaminen ja myötätunto häntä kohtaa jää mielestäni näennäiseksi.

    Oikea kristillinen armo ei ole sitä, että väärintekijä pääsee kiusallisen, ”armottoman” totuuden alta ”armolliseen” epätotuuteen. Sen sijaan todellinen, jumalallinen rakkaus ”ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa” (1. Kor. 13:6).

    Kristinuskon mukaan totuus ei ole vain subjektiivinen kokemus. Totuus on objektiivinen ja absoluuttinen, nimittäin itse Jumala. Jumala, Totuus, ilmoittaa itsensä ennen kaikkea Poikansa ja Henkensä kautta Sanassaan. Ihminen voi olla uskoa ja moraalia koskevissa asioissa aidosti oikeassa ja ikävä kyllä myös aidosti väärässä.

    Tykkää

  37. On tärkeää, että ihmiset uskaltavat sanoa ääneen, jos heillä ei (perhetilanteesta tai muusta johtuen) ole voimavaroja osallistua aktiivisesti rauhanyhdistysten toimintaan. Ry:n toiminnan tulee tukea ja rohkaista uskonelämää, ei uuvuttaa.

    Tärkeää on minusta kuitenkin myös se, ettei rauhanyhdistysten toimintaan osallistuminen muutu tässä murrosvaiheessa arvosta antiarvoksi. Rauhanyhdistykset ja SRK tekevät paljon valtavan arvokasta työtä, joka tuntuu meistä ehkä usein itsestäänselvyydeltä: viikottaiset seurat, pyhäkoulu, raamattuluokka, suviseurat ja maakunnalliset, Siionin laulu-äänitteet, rippikoululeirit jne.

    On vain niin, että kaiken tämän toiminnan pyörittäminen vaatii resursseja eli rahaa ja tekijöitä. Jos siis pidät tämän toiminnan jatkumista toivottavana asiana, osallistu omalta osaltasi siihen.

    Ainakin minulle Helsingin Ry:n toimintaan osallistuminen on ollut todella hieno kokemus. Toiminta on monipuolista ja hyvin organisoitua, koulus korkeatasoista (esimerkiksi lapsi- ja nuorisotyöntekijöille), ilmapiiri on ollut lämmin, avoin ja keskusteleva.

    Autuaaksi tullakseen ei tarvitse olla eturivin ry-aktiivi. Siihen riittää Jeesuksen Kristuksen sovitustyö ja sen uskolla omistaminen. Mutta rauhanyhdistykset tekevät kuitenkin todella paljon arvokasta ruohonjuuritason evankeliumin työtä, jota kannattaa tukea eikä vähätellä. Siihen kannattaa myös osallistua, mikäli vain voimavaroja riittää.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s