Miten puhua uskosta?

Joona Korteniemi

Olen saanut opettaa tänä kesänä kolmella SRK:n rippikoululeirillä. Kiitos siitä. Jokaista leiriä leiriläisineen on jäänyt jollain tavoin ikävä – siitäkin huolimatta, että joskus rippikoulun päättyessä tuntuu kieltämättä siltä, että kahden viikon toipumisloma ei olisi pahitteeksi. 🙂

Usein rippikoululaisia opettaessa kipuilen käyttämieni sanojen tyhjyyttä, onttoutta ja kömpelyyttä. Asia – elävän uskon mysteeri – on kyllä sinänsä elävä, raikas ja tuore, sen tiedän. Kieli, jota käytän, tuntuu kuitenkin tavoittavan sen äärettömästä syvyydestä niin vähän.

Mikä neuvoksi? Uskoa tulisi sanoittaa jatkuvasti uusilla sanoilla, uudella, koskettavalla ja tuoreella tavalla. Muuten on vaarana, että evankeliumi jää vanhojen, kuluneiden, ”tehonsa menettäneiden” fraasien vangiksi. Ne eivät enää edistä sitä, että hyvä uutinen menee perille ihmisen sisimpään saakka vaan voivat muodostaa sille jopa esteen. Kulunut ja väljähtänyt kieli ei enää herätä, puhuttele ja kosketa vaan unettaa ja turruttaa, tekee penseäksi.

Esimerkiksi rohkeasta hengellisen kielen uudistajasta käy rovasti Laestadius: hän julisti seurakuntalaisilleen lakia ja evankeliumia juuri sillä kielellä, mitä he itsekin puhuivat, suorastaan karkean havainnollisesti. Tuoreesti sanoitettu, asioista niiden oikeilla nimillä puhuva julistus puhutteli, kosketti, ihastutti ja vihastutti, meni perille sydämeen saakka.

Kristinuskon historiassa on tietysti paljon esimerkkejä myös totaalisesti epäonnistuneista uskonnollisen kielen uudistamisyrityksistä. Ikäväksi esimerkiksi käynee vaikkapa Helsingin ev-lut. seurakuntien vuonna 2007 järjestämä Jesse diggaa sua-kampanja.Tarkoituksena oli houkutella nuoria aikuisia mukaan seurakuntien toimintaan mutta heissä taidettiin onnistua herättämään lähinnä myötähäpeää. ”Aivan kuin arvokas vanha herra kiskoisi yhtäkkiä ylleen kirkkaanväriset farkut ja teinihupparin näyttääkseen nuorekkaalta”, kommentoi eräs ystäväni.

Hengellisen kielen uudistaminen ei siis saa merkitä maailmaan mukautumista. Evankeliumi tulee uudelleen ja uudelleen vapauttaa turhan kielellisen painolastin alta, mutta itse sanomaa ei saa muuttaa, vesittää, keventää eikä pinnallistaa. ”Lasta ei saa heittää pois pesuveden mukana”, kulunutta kielikuvaa paremman puutteessa käyttääkseni.

No, mistä elävässä uskossa on siis varsinaisesti kysymys? Mikä sen sanoma on? Ennen kaikkea se, että Jumala rakastaa meitä. Jumala eli Ääretön, Ikuinen, Kaikkivaltias ja Täydellinen, itse Hyvyys, itse Totuus, itse Rakkaus, itse Olemassaolo, valtavien galaksijoukkojenkin Luoja. Käsittämättömällä tavalla me olemme hänen silmissään arvokkaita ja kauniita vaikka olemme hänen rinnallaan äärettömästi mitättömämpiä kuin meidän pikkusormen kyntemme alla elävät bakteerit suhteessa meihin. Jumala ei ole vain tunteeton majesteetti jossain tuolla mittaamattoman korkealla vaan hänellä on sydän kuten rakastavalla vanhemmalla.

Eikö Efraim ole minun kallis poikani, minun lempilapseni? Sillä niin usein kuin minä puhunkin häntä vastaan, alati minä häntä muistan. Siksi minun sisimpäni väräjää hänen tähtensä: minun täytyy armahtaa häntä, sanoo Herra.

Jer.31:20

Ja kuinka paljon hän meitä rakastaa? Niin paljon, että tulee Jeesuksessa ihmiseksi: Ääretön astuu äärelliseen, Luoja luotuun, Ikuinen aikaan, samanlaiseksi mitättömäksi bakteeriksi kuin me. Eikä siinäkään vielä kaikki, vaan tämä ihmiseksi tullut Jumala kärsii ja kuolee meidän puolestamme – Kaikkivaltias Jumala kärsii heikkona, Kuolematon Jumala kuolee meidän puolestamme. Rististä, teloitus- ja kidutusvälineestä, samanlaisesta kuin sähkötuoli tai venytyspenkki, tuleekin näin rakkauden, sovituksen ja anteeksiantamuksen symboli.

Tästä tässä hommassa, elävässä uskossa, on kyse. Näin tärkeä ja arvokas Sinäkin olet. Oletko ajatellut sitä? Näin ihmeellinen asia elävä kristillisyys ytimeltään on. Se ei ole vain tunkkainen, nurkkakuntainen perinne vaikka monesti me uskovaiset ajattelemattomuudessamme meinaamme siitä vähän sellaisen tehdä. Tällainen Ystävä ja Isoveli Kristus on juuri Sinullekin. Ja Sinäkin todella saat hänet Ystäväksesi omistaa.

Listaan tähän taas joitakin blogeja ja muita sivustoja. Ne onnistuvat mielestäni käsittelemään kristinuskoa tai kristillistä moraalia tuoreesti ja mielenkiintoisesti, tämän ajan ihmisten kielellä, sortumatta kuitenkaan makeilevaan kosiskeluun. Kaikesta en ole sisällöllisesti samaa mieltä kirjoittajien kanssa. Lähestymistapa on kuitenkin mielestäni oikeanlainen.

Sana papilta

Hyviä uutisia

Jumalapuhetta

Teologisella veitsenterällä

Areiopagi

Mieheksi ja naiseksi

Miksiuskon.net

34 kommenttia artikkeliin ”Miten puhua uskosta?

  1. Ehkä on tasapainon vuoksi hyvä lisätä, että hallitusti käytettyinä vanhat ilmaisutavat ja ”kaanaankieli” eivät ole sinällään paha asia vaan päinvastoin voimavara. Kaanaankielestä eroon pyrkimistä ei tule siis pitää itseisarvona, jos ei toisaalta sen käyttämistäkään.

    Kaiken tulee palvella pelastavan uskon eli elävän omakohtaisen Kristus-suhteen syntymistä ja säilymistä. Kaiken, myös kaiken hengellisen kielen käytön, tulee olla alisteista yksin tälle päämäärälle.

    Tykkää

  2. Minua kiinnostaisi kuulla erityisesti vanhempien mietteitä siitä, millaista on puhua lapsille ja nuorille uskonasioista 2010-luvulla.

    Mikä on helppoa, mikä vaikeaa? Mitä tulisi ottaa huomioon? Millaisia virheitä voi tehdä? Mitä puolia kristillisyydestä älypuhelinsukupolven on vaikea ymmärtää/hyväksyä? Missä asioissa voi joustaa, missä ei voi? Mihin kannattaa keskittyä, mihin taas ei kannata?

    Olisi mukava, jos joku hiukan jakaisi kokemuksiaan.

    Tykkää

  3. En tiedä olenko ”oikeanalainen” vanhempi, mutta minulla kyllä on aikuisia lapsia ja lastenlapsiakin. Voisin kuitenkin yrittää jotain miettiä uskosta puhumisesta.

    Uskonasioista puhuminen kaikenikäisten kanssa minusta on luontevaa ja mieluista, koska se on ”henki ja elämä” itselle, en osaa erottaa uskoa muusta elämästä. Asiasta, joka on omakohtainen ja tärkeä, on helppo puhua tai olla puhumattakin, olipa se asia ajallinen tai iankaikkisiin asioihin liittyvä.
    En oikein osaa erottaa milloin puhun uskonasioista ja milloin en, koska koko elämäni ja kaikki arvoni pohjautuvat uskoni mukaiselle perustalle. Eikö koko elämämme saisi olla kuin avoin lähetyskirja, jota toiset lukevat.

    Uskonasiasta voi puhua myös puhumattomuudella. Uskosta voi puhua myös kuuntelemalla toisia. Tästä minulla on paljon kokemusta ja esimerkkejä omassa elämässäni.
    Kun keskustelen jonkun uskonasioihin kielteisesti suhtautuvan, uskonsa kieltäneen tai Jumalan olemassaoloakin kyseenalaistavan kanssa, huomaan, että useimmiten yritän jopa ”piilottaa” uskoni. Mutta kun olemme keskustelleet , itse enimmäkseen kuuntelen ja yritän ymmärtää toista, niin jossain vaiheessa tuo ystäväni onkin yllättäen kiinnostunut minun uskostani ja alkaa kysellä siitä. Silloin uskosta on helppo kertoa. Sellainen ei loukkaa kun toinen kysyy ja minä vastaan. Mutta kaikenlainen tuputtaminen ja oikeassa oleminen ärsyttää vain toista osapuolta. Toiselle on helppo kertoa siitä, miten itse uskoo silloin kun toinen on valmis kuuntelemaan. Ja toinen voi tarkentaa kysymyksiään, kysenalaistaa ja haastaakin. Keskusteluista voi tulla hyvin syvällisiä ja monesti jopa ystävyyttä lähentäviä, vaikka kumpikin osapuoli pitää oman uskonsa.

    Nuorten maailmassa on paljon asioita, joita vanhempien on vaikea tavoittaa – mutta toisaalta siellä ei ole mitään ”uutta” mitä ei olisi ennenkin ollut. Ihmisten välinen kommunikointi on vain erilaista kuin ennen. Samanlaisia ihmiset ovat tarpeineen ja tunteineen kuin aina ennenkin. Jokainen kaipaa yhteyttä toiseen ihmiseen, yhteyttä Jumalaan ja rakkautta elämäänsä. Nykyajan tekniikkaa voi pitää myös siltana arvokkaiden asioiden esille tuomiseen ja yhteyksien luomiseen. Toisaalta niin kuin kaikkea muutakin, sitäkin voidaan käyttää myös kaiken kauniin rikkomiseen ja tuhoamiseen.
    Tärkeää olisikin pysähtyä kuulemaan ja kuuntelemaan, jolloin aito ja syvällinen vuorovaikutus voisi syntyä. Vanhempien on hyvä istua vierelle, antaa aikaansa, olla kiinnostuneita sellaisista asioista, joista nuoret tietävät enemmän kuin me. Sitä kautta kohtaaminen on mahdollista. Sitä kautta voidaan päästä keskusteluissa pintaa syvemmälle, jolloin kaikki ajallinen menee oikealle paikalle ja menettää tavallaan merkityksensä. Ei ole enää väliä kirjoitetaanko viesti sulkakynällä vai whats upin kautta. Ei ole merkitystä katsellaanko mustavalkopaperikuvia vieretysten sohvalla istuen vai jaetaanko kuvat instagramissa. Merkitystä on sillä, mitä jaetaan ja kenelle, kenen kanssa. Merkitystä on sillä, keneltä olemme saaneet elämämme, kenelle olemme vastuussa elämästämme. Merkitystä on sillä kelle kuulumme, kenen rakkaudesta haluamme olla osallisia.

    Olikohan tämä pohdintani ollenkaan vastausta sinne päinkään siihen mitä Joona yritit kysellä?

    Tykkää

  4. Olen huomannut että opilliset asiat ja henkilökohtaiset ongelmat eivät välttämättä selviä, jos Kaanaan kielellä lyödään päähän. On parempi käyttää arkikieltä. Ja vielä helpompaa on jos voi käyttää jotain muuta kuin äidinkieltään, varovaisuus tabujen suhteen on silloin pienempi. Myös psykoterapiassa vieraan kielen käyttö voi helpottaa, en tosin tiedä onko terapeutit tätä tiedostaneet, kun enimmäkseen ovat jonkinlaisen kaavamaisen koulutuksen saaneita.

    Tykkää

  5. Jännä juttu, että laulujen yleiskielisyyteen panostetaan tosissaan. Saarnojen kaanaankielisyys taas voi olla joillekin – jopa (osalle) nuorille puhujille – ihan erikseen opeteltava ja tavoiteltava asia. Tähän vielä wanha käännös…

    On tähän ymmärrettävyyteenkin tosin kiinnitetty huomiota. Lapset eivät ymmärrä. Sanovatkin, että en lähde, en ymmärrä siellä mitään.

    Tykkää

  6. Joona – tartuit mielenkiintoiseen aiheeseen ja on hyvä, että tästä keskustellaan.

    ”Kulunut ja väljähtänyt kieli ei enää herätä, puhuttele ja kosketa vaan unettaa ja turruttaa, tekee penseäksi.”

    Tuttu tunne – joskus saarnan jälkeen jää tyhjä tunne kuin olisi kuunnellut onttoa Kaanaan kielistä liturgiaa vailla tuoretta ”evästä”. Vastaavasti toisen saarnan jälkeen tuntee itsensä ravituksi ilman liturgisia toistoja.

    En minäkään kiellä Kaanaan kielisten fraasien perimmäistä merkitystä, mutta niiden mekaaninen toisto saarnassa ei saavuta kuulijan sisintä – ei puhuttele. On myös itsestään selvää, että lapsille sellaiset saarnat ovat hebreaa ja voivat osaltaan tökkästä niin että pikemminkin ajavat pois sanankuulosta kuin vetävät.

    Olen muuten ollut havaitsevinani kuunnellessani seuroja netistä, kuinka sellaisten ”liturgisten” saarnojen aikana taustalta kuuluu enemmän lasten ääniä. Väistämättä tulee mieleen, että puhe ei ainakaan lapsia tavoita.

    Olemme tottuneet ajattelemaan lapsellisesti että Jumala antaa saarnaajalle puhetta tarpeen mukaan – eli sen mukaan, mitä seurakunta kulloinkin tarvitsee.
    Toisaalta tiedämme kokemuksesta, että itsekullekin puhujalle on annettu erilaisia lahjoja puhumiseen.

    Onko puhuuja silloin heikompilahjainen, jos käyttää kovin liturgista puhetapaa?

    Vai onko niin, että puhuja nimenomaan tavoittelee Kaanaankielistä puhetapaa, eikä uskalla puhua tavallisella arkikielellä peläten puhuvansa ”omiaan?”

    Saarnaajien ja saarnaamisen arvioiminen kuuluu myöskin ns arkoihin asioihin. Perinteisesti emme ole saaneet puhujalle itselleen ainakaan kehua saarnaa hyväksi. Kiittäminen ei ole kuitenkaan ollut kiellettyä 🙂 Tämä johtuu ajatuksesta, että Jumala antaa puhetta saarnaajan kautta. Sehän tarkoittaa, että Jumalan antama saarna on aina hyvää.

    Milloin, miten ja miksi on sitten aiheellista kritisoida saarnaa – siinäpä pohdittavaa..

    MIllainen on hyvä puhe?

    Ainakin sellainen, joka koskettaa ja tulee lähelle kuulijaa. Siitä välittyy aitoa tunnetta jne. Näitä asioita vauhdittaa hyvin laajasti Juhana Torkin uusin kirja ”Tarinan valta”.

    Tykkää

  7. Millainen on hyvä seurapuhe? Tämä on tosiaan arka mutta samalla äärimmäisen tärkeä kysymys. Uskossa säilymisen kannalta on ehdottoman tärkeää, että usko saa Jumalan sanasta puhdasta, vahvaa ja tuoretta ravintoa. Kevyellä hötöllä ravittuna ei kovin pitkään jaksa vaeltaa kohti ikuista elämää. Sen verran raskas, vaivalloinen ja vaarallinen reissu on kyseessä.

    Sanoisin, että hyvä saarna on ennen kaikkea vahvasti raamatullinen. Kauniisti, vaikuttavasti ja tunteikkaasti voi puhua ihan maalliselta, humanistiselta pohjalta. Silti sellainen puhe ei ole vielä Jumalan sanaa. Juuri raamatullisuus, kirjoitettuun Jumalan sanaan pohjaaminen, tuo puheeseen kristillisen substanssin, tekee siitä puhuttua Jumalan sanaa. Puheen tulisi siis täyttää uskonpuhdistuksen muotoperiaate Sola scriptura eli ”yksin Raamattu”.

    Toiseksi tärkeimmäksi kriteeriksi voisi asettaa uskonpuhdistuksen sisältöperiaatteen ”yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”. Hyvä seurapuhe on siis ennen kaikkea julistusta Jeesuksesta Kristuksesta. Mikään muu asia ei saisi ohittaa tätä ydintä. Rauhanyhdistys.fi:ssä määritellään, että vanhoillislestadiolaisuudessa ”keskeistä on saarna Jeesuksen kärsimisestä, kuolemasta ja ylösnousemisesta.” Toteutukoon tämä kaikissa seuroissamme.

    Kolmas hyvä kriteeri voisi olla ajankohtaisuus. Puhujan olisi hyvä miettiä, millaista kuulijakuntani on, millaisia ongelmia ja ilonaiheita heillä mahtaa olla tällä hetkellä. Tämän jälkeen hän voisi etsiä Raamatusta vastauksia ja hengellistä sanoitusta näille asioille. Näin sananjulistus laskeutuisi arjen ja konkretian tasolle eikä jäisi vain teorian ja abstraktion tasolle.

    Tykkää

  8. ”Sanoisin, että hyvä saarna on ennen kaikkea vahvasti raamatullinen.”

    Raamatullisuus on oikeastaan väljä ilmaus.

    Joona, sinä itsekkin olet joskus aiemmin rehellisyydestä puhuessasi kirjoittanut hyvin, kuinka raamattuakin voidaan käyttää väärin. Jos sieltä irrotetaan asiayhteydestään jakeita, niillä voidaan ns lyödä ja tulkita raamattua silloin väärin.
    Kuuntelijan paikalla kokee puheen ensisijaisesti siten, ruokkiiko se omaa uskoa vai ei. Eli Pyhän Hengen vaikutus ei jää piiloon. Ennen sanottiin, että ”vastaa aamenta”.

    Ajankohtaisuus lisää mielenkiintoa vaikka kyllä vanhan testamentin tapahtumien kerrontakin voi olla äärettömän kiinnostavaa – kun jollekkin Jumala saa avattua ymmärrystä.

    ”Puhujan olisi hyvä miettiä, millaista kuulijakuntani on, millaisia ongelmia ja ilonaiheita heillä mahtaa olla tällä hetkellä.”

    Noo – ainakin Hesan yrkällä riittää kuulijoiden tilanteissa joka lähtöön. Uskovaiset elävät arkeaan kovin erilaisissa vaiheissa ja tilanteissa + viestimien ääressä kuuntelevat. Vastaanottajien mielialat vastaavasti heittelevät laidasta laitaan syvästä masennuksesta, jopa toivottomuudesta optimistiseen, kuplivan elämänilon tunteisiin asti 🙂

    Onhan siinä haastetta valmentautuessa puheeseen…Tässä kohtaa muistelen hiukan ihmetelleeni viime viikonlopun Hesan kesäseurojen saarnavuoroja, kun samat puhujat saarnasivat peräjälkeen sekä iltapäivällä että illalla.

    Hyviä saarnoja olivat silti, mutta on se saattanut olla heille itselleen aika urakka – tuntuisi ainakin näin maallikon ajatuksissa – varsinkin kun kovan helteen ja huonon ilmanvaihtosysteemin vuoksi sisällä oli varmasti tukalaa.

    Oletteko joskus kuulijana kokeneet itse ahdistusta siitä, kun puhujan on selvästi vaikea puhua? Tulee tunne, että hänelle saarnavirka on raskas tehtävä ja joutuu kuin pinnistämään penkissä, että puhe kulkisi helpommin…

    Tykkää

  9. Saarnaajan osa ei ole helppo. Olen monesti ajatellut, että onneksi ei ole sitä vaaraa, että naisena joutuisin tuohon tehtävään. Saarnaajan tärkein tehtävä on tuoda Jumalan sanaa puhtaana ja kirkkaana seurakunnan yhteiseksi hyväksi. Miten se onnistuu? Saarnaviran hoitajan tai kenen tahansa uskon asioita opettavan on tärkeää hoitaa ensin omaa uskoaan, pitää oma omatunto vilpittömänä ja puhtaana Jumalan (ja ihmisten) edessä, ellei näin ole, se valitettavasti kuuluu puheessa, vaikka puhe olisi kuinka taitavasti rakennettu ja Raamatun teksteillä sidottu ja perusteltu. Ilman omakohtaista uskoa saarna on vain tekninen suoritus (kuin kilisevä vaski tai helisevä symbaali) vailla Henkeä, josta jää tyhjä olo. Kun taas huonostikin muotoiltu ja kömpelö puhe, kunhan se on Pyhän Hengen voimalla saarnattu saarna, vastaa aamenta, ruokkii ja lohduttaa, neuvoo ja opastaa Hengen osallisuudessa vaeltavan sydämessä.

    Saarnan ydin ja puhuttelevuus ei ole muotoseikoissa, vaan sisällössä ja Hengen voimassa – sekä tietysti kuulijan vastaanottavassa sydämessä tai millainen se milloinkin on (sydämen maaperä voi olla millainen vaan, vrt kylväjävertaus)

    Toisaalta tekninenkin puhe, jossa Jumalan sanaa luetaan ja pidetään esillä, saattaa avautua kuulijan sydämessä kuulijassa vaikuttavan Pyhän Hengen kautta. Mutta saarnatusta saarnasta ei tällöin tunne ”elävänsä”.
    Ahdistavimpia ovat mielestäni kovat ja lakihenkiset saarnat, jotka sinänsä kuulostavat oikeilta, mutta ovat täynnä pelottelua ja kovuutta. Arka Jumalanlapsi ja arka lapsi vapisee sydämessään sellaisen saarnan alla. Onneksi niitä saarnoja kuulee harvoin, mutta kuulee kuitenkin.
    Myös sellaiset saarnat aiheuttavat hämmennystä ja ristiriitaista oloa, joissa huomaan puhujan valinneen tekstin oman ajatuksensa pohjalta – eli puhujalla on ollut joku oma ”oppirakennelma” tai ajatus, jonka tueksi on valinnut sopivan tekstin. Näitä saarnoja pelkään eniten. Ihmettelen aina, miten joku puhuja uskaltaa ryhtyä tuollaiseen – eikö hänkin ole Jumalan edessä vain ruoho, vain ihminen, joka joutuu tilille jokaisesta sanastaan Jumalan edessä.

    Saaraajan olisi hyvä valmistautua saarnaansa rukoillen – ei omaa ajatustaan esille tuoden, vaan Pyhän Hengen johdatukseen luottaen ja sille uskollisena ja kuuliaisena sanaa julistaen. Ei luulleen tietävänsä mitä seurakunta tarvitsee.

    ” Jotta voisin opettaa muitakin, haluan seurakunnassa silti puhua mieluummin viisi ymmärrettävää sanaa kuin tuhansia hurmoskielen sanoja.” 1 Kor 14:19

    Itse sanan kuulijana ja paljon lohtua ja rohkaisua uskon tiellä tarvitsevana haluan rukoilla puhujalle Jumalan mielen mukaisia saarnoja ja itselleni Jumalan mielen mukaista sanan vastaanottavaa sydäntä.

    Tykkää

  10. Varmasti on näin, että puheen tekee lopulta eläväksi puhujan sydämessä asuva Pyhä Henki. Sekin on epäilemättä totta, että jos Henkeä ei ole, seurakunta voi ainakin jossain määrin aistia sen, kokea saarnan vain tyhjäksi ”tekniseksi suoritukseksi”, kuten kirjoitit. Tästä syystä sananpalvelijoiden on erityisen tärkeä valvoa uskonelämässään, kuten Raamattukin muistuttaa (Jaak. 3:1).

    Toisaalta Raamattu ei anna meille takeita siitä, että meillä uskovaisillakaan olisi erehtymätön kyky aistia, kenellä on Pyhä Henki ja kenellä ei. Voimme aivan hyvin mennä siinä vikaan. Voi käydä niin, että pidämme Pyhän Hengen voimalla saarnattua puhetta kuivana tai muuten vain epäilyttävänä, ja ilman Henkeä saarnattu puhe synnyttää meissä ihania tunteita. Vain Jumala on sydänten tutkija, me ihmiset tuntemuksinemme olemme erehtyviä.

    Tästä syystä toisen ihmisen sisäistä tilaa ei saisi koskaan ryhtyä arvailemaan pelkän intuition varassa. Jos näin tekee, on vaarana, että syyllistyy julmaan hengelliseen väkivaltaan ymmärtämättä ehkä itsekään, kuinka pahasti toimii.

    Ajatellaanpa fiktiivistä tilannetta:

    Eräällä ry:llä alkaa levitä huhu, että eräs paikallisista puhujista ei mahda olla oikein uskomassa. Hänen saarnansa tuntuvat olevan jotenkin kylmiä ja kuivia, pelkkiä teknisiä suorituksia. Ne eivät tunnu ruokkivan. Hänessä täytyy olla jotain vikaa, kyllähän nyt uskovainen tuntee, milloin Pyhä Henki vaikuttaa ja milloin ei…

    Mutta tunteeko aina? Entäpä jos tämä puhuja-parka sattuu vain olemaan arka, pidättyväinen persoona? Tai jos hän sairastaa vaikkapa masennusta tai on muuten kroonisesti väsynyt. Nämäkin voisivat selittää sen, miksi puheessa ei ole hirveästi tunnetta ja lämpöä mukana.

    No, miten tämä veli voisi nyt todistaa olevansa oikein uskomassa, kun hänestä puhutaan tämmöisiä? Ei oikein mitenkään, syytökset kun pohjautuvat pelkkiin subjektiivisiin tuntemuksiin. Mitäpä hän voi siihen sanoa, jos toisista tuntuu joltain. Mutta pahalta tällainen sieluntilan kyseenalaistaminen, arvaileminen ja vihjaileminen varmasti tuntuu. Voi tuntua jopa niin pahalta, ettei sitä tahdo oikein jaksaa edes kantaa.

    Tämä esimerkki oli fiktiivinen, mutta melko samantapaisiin tilanteisiin olen surukseni törmännyt. Aika usein, kun uskovaisten kesken syntyy erimielisyyksiä – vaikkapa vain ihan ajallisista asioista – käy niin, että ryhdytään vihjailemaan toisen uskonelämästä. Annetaan ymmärtää, että toisen ajatusten, mielipiteiden tai toiminnan taustalla vaikuttavat väärä henki, vääränlaiset motiivit, väärä sieluntila, väärä asenne, anteeksiantamattomat synnit jne.

    Tällaisen arvailemisen ja vihjailemisen taustalla on juuri se virheellinen ajatus, että uskovainen kyllä aistii, onko toisessa Pyhä Henki vai ei. Ei välttämättä aisti, siksi tällaisissa arvioissa tulisi olla hyvin, hyvin varovainen.

    Tykkää

  11. Luther varoitti usein spiritualismista eli hurmahenkisyydestä, jossa Pyhän Hengen vaikutus irroitetaan Sanasta ja samaistetaan subjektiivisiin kokemuksiin. Minusta kristinuskon historia osoittaa hänen olleen oikeassa.

    Kun sisäinen kokemus on Raamatun sanaa tärkeämpi, mielivallan tiellä ei ole esteitä. Periaatteessa tällöin kuka tahansa voi väittää mitä tahansa vedoten vain siihen, mitä kokee ja tuntee. Sisäisten kokemusten ja tuntemusten oikeellisuutta on tietysti mahdoton arvoida millään objektiivisilla mittareilla.

    Tällöin käy usein niin, että porukka menee vahvimpien ja karismaattisimpien persoonien mukana, jotka todella voivat tehdä mitä huvittaa vedoten vain kokemuksiinsa, joita he voivat väittää Pyhän Hengen vaikuttamiksi. Yhteisön heikommat jäsenet jäävät helposti täysin suojattomiksi. Heidän kokemuksensa eivät paljon paina, vahvemmat voivat ohittaa ne vain ilmoittamalla, että he eivät koe samoin, että ”me vierastamme tuollaista”. Tästä vaarasta myös lestadiolaisuuden historiassa on todella vakavia esimerkkejä: uuden heräyksen alku, narvalaisuus, korpelalaisuus, 1970-luvun henkioppi jne.

    Niinpä myös seurapuheiden arvioimisessa kannattaa minusta keskittyä ennen kaikkea siihen, ovatko ne Raamatun mukaisia. Jos puhe ei tunnu koskettavan mutta siitä ei pysty osoittamaan mitään Raamatun vastaistakaan, ei minusta kannata ryhtyä arvailemaan puhujan sieluntilaa vaan jättää se Sydänten Tutkijalle, Jumalalle.

    Tähän myös Paavali kehottaa:

    1. Korinttolaiskirje 4
    5 Älkää siis tuomitko ennenaikaisesti, ennen kuin Herra tulee. Hän valaisee pimeyden kätköt ja tuo esiin sydänten ajatukset, ja silloin itse kukin saa kiitoksen Jumalalta.
    6 Veljet, olen käyttänyt itsestäni ja Apolloksesta tällaista vertauskuvaa teidän takianne, jotta meistä oppisitte ymmärtämään sanat: ”TYYTYKÄÄ SIIHEN, MITÄ ON KIRJOITETTU.” Älkää siis mahtaillen asettuko yhden puolelle toista vastaan.

    Tykkää

  12. Varmasti Raamattua voi käyttää väärin – kaikkea hyvää voi käyttää väärin. Myös esimerkiksi tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden käsitteitä on käytetty historian saatossa pahasti väärin, surmattu niiden nimissä jopa satoja miljoonia ihmisiä.

    Siitä, että tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen vedoten on tehty pahaa ei seuraa, etteikö niihin voitaisi vedota myös oikein. Tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus ovat edelleen ihan hyviä argumentaatioperusteita yhteiskunnallisissa asioissa. Eikö niin?

    Aivan samalla tavoin siitä, että Raamattua voi käyttää väärin, ei seuraa, etteikö siihen voisi vedota myös oikein. Raamattuargumentti on väärinkäytön mahdollisuudesta huolimatta hyvä ja edelleen minun mielestäni ratkaiseva argumentti uskonasioissa.

    Jos törmää Raamatun väärinkäyttöön, sitten vain pitää oikaista eli osoittaa missä tulkinta on mennyt vikaan ja mikä on oikea tulkinta. Se on tietysti hiukan vaivalloista ja edellyttää raamatuntuntemusta, mutta Raamattu onkin tarkoitettu kaikkien uskovaisten luettavaksi, ei vain puhujien.

    Jos Raamattua voi käyttää väärin, vielä monin, monin verroin helpompi on väärinkäyttää ajatusta, että uskovainen intuitiivisesti aistii toisen puheesta, vaikuttaako siinä Pyhä Henki vai ei. Sehän johtaa siihen, että periaatteessa kuka tahansa voi sanoa paukauttaa toiselle:

    ”Oletkohan sinä nyt oikein uskomassa? Sinun puheesi ei oikein vastaa minulle aamenta ja eihän Pyhän Hengen vaikutus jää piiloon.”

    Mitäpä toinen voi tähän sanoa? Ei oikein mitään, koska mitäpä hän toisen tuntemuksille ja kokemuksille voi. Eihän niitä voi arvioida millään objektiivisilla mittapuilla. Erityisen avuton hän on, jos tämä sanoa paukattajalla on yhteisöllistä arvovaltaa, mutta hänellä itsellään ei.

    Tästä syystä minä ainakin korostan paljon mieluummin raamatullisuutta kuin tunteita ja kokemuksia. Jälkimmäisetkään eivät ole sinällään paha vaan hyvä asia, mutta Raamatun tulee olla tuntemusten yläpuolella eikä päinvastoin. Siitä, mikä on oikea raamatuntulkinta, voi ainakin periaatteessa ja myös käytännössä keskustella asiallisesti ja tasavertaisesti. Tunne ja kokemus ovat sen sijaan niin subjektiivisia asioita, että niiden korostaminen jättää kaikki ovet auki mielivallalle.

    Ainakin sen valossa, mitä minä olen asiaan perehtynyt, juuri tämä oli ongelma myös 1970-luvulla: ihmisiä voitiin julistaa epäuskoisiksi ilman, että mitään ”raamatuita olisi tarvittu”, vedoten vain siihen, että heissä tuntui olevan jotain vialla.

    Tykkää

  13. hirveästi tunnetta ja lämpöä mukana.”
    Joona, ymmärsitköhän jotenkin väärin kommenttini kun koen, että menit jotenkin puolustuskannalle. Kirjoitin mielestäni hyvin maltillisesti ja osoittelematta kenenkään puhujan uskonelämää. Ja kai puhujakin saa kieltäytyä saarnaamasta, jos elämäntilanne on kuormittava ja tuntuu, ettei kykene saarnaamaan? Minusta ainakin tuntuu kohtuuttomalta, jos täytyisi puhua, vaikka kokisi, ettei elämäntilanteensa vuoksi siihen kykene.
    Sanakuulijat ovat hyvin pitkämielisiä ja anteeksiantavia. En usko että ketään puhujaa aletaan muutaman kömpelön ja taitamattoman puheen takia pitää uskosta osattomana. Minusta tuntuu, että monesti ollaan oltu liiankin pitkämielisiä. Kuinkahan usein ”seurakunta” on ollut se, joka on laittanut puhujan pois tehtävästään? Itse en tiedä yhtään tapausta. Sen tiedän, että SRKn suunnalta on puhujia ”hoidettu” pois saarnavirastaan, niin, ettei puhujan seurakunnassakaan tiedetä syytä, miksi joku puhuja on yhtäkkiä vapautettu tehtävästään. Mutta saarnojen sisällön takia en tiedä että ketään olisi ”vapautettu”.
    Aran ja kömpelön puhujan puheen alla ei ole merkitystä puhujan persoonalla vaan puheen sisällöllä. Puheessa ei tarvitse olla tunnetta vaan vakuutusta siitä, että katuva syntinen saa syntinsä anteeksi, heikko ja arka Jumalan lapsi saa luottaa Taivaan Isän hyvyyteen ja uskoa syntinsä Kristuksen tähden anteeksi annetuiksi. Lahjakkaan ja taitavan sananselittäjän puheessa ei loppujen lopuksi ole myöskään mitään, jos tärkein puuttuu. Silti kaikenlaisia puheita tulee ja voi kuunnella.
    Halusin kertoa miten olen kokenut seurapuheita, osallistua pohdintaan siitä, millainen on hyvä seurapuhe. Kerroin myös sen, että kuulijanakin sydämen maaperä voi olla mitä vain (myös minulla), jolloin se vaikuttaa siihen miten koen saarnan. Menenhän usein saarnaa kuulemaan siksi, että saisin heikolle uskolleni vahvistusta, joskus siksi, että pelkään jo menettäneeni koko uskon ja Pyhän Hengen lahjan. Sekä sanankuulijan että saarnaajan sen hetkinen tila vaikuttaa kokemukseen. Enkä ihmisenä todellakaan voi mennä varmaksi sanomaan, että olenko se minä, joka olen paatunut, kylmä tai penseä, kun sana ei tavoita ja tartu. Kyllä minä sanankuulijana olen kuin peilin edessä ja ensisijaisesti peilaan omaa uskoani puhuttuun sanaan. Ja toki pelästyn, jos se ei jostain syystä (enkä aina tiedä mistä syystä) vastaa ”aamenta”. Mutta jos en saa vapaasti näitäkin kokemuksiani sanoittaa ja puhua, saatan jäädä tilaan, jossa arkana alan pitää itseäni epäuskoisena ja jättää seurat väliin.

    Tykkää

  14. … jatkoa äskeiseen…

    Siinä mielessä on aiheellista aina rukoilla itselleen kuulijana oikeaa vastaanottavaa sydäntä ja puhujalle Jumalan sanaan perustuvaa sanottavaa.

    Tiedän, että puhujan paikalla saattaa olla pitkäänkin ihminen, joka itsekin tietää, että ei usko enää samalla tavalla kuin saarnaa – mutta saarnaa silti. No, sellainen saarnahan ei ”pahenna” eikä jaa seurakuntaa, ellei tämän puhujan elämässä ole jotain, joka aiheuttaa kuulijassa ristiriitaa. Esim. jos hyvä puhuja, raamatun mukaisesti saarnaava saarnaa oikein, mutta kuulijana on ihminen, jota tuo puhuja on kaltoinkohdellut, ei ristiriitaiselta ololta voi välttyä. Minusta sellainen puhuja ”pahentaa” juuri vähimpiä seurakunnassa. Ja tuota vähimpää ei kuunnella, eikä hänen kokemustaan oteta vakavasti, koska puhujahan saarnaa oikein. Ja jos puhuja on toiminut ulkopuolisia kohtaan väärin, korjaamatta asioitaan, hän pahentaa koko seurakuntaa, vaikka seurakunta ei tietäisikään asiasta.

    Sinulla, Joona ja minulla on ehkä hieman eri näkökulma. Minä katson asioita lasten keskeltä kahvion tai lastenhoitohuoneen puolelta, kiusattuna ja arkana, väsyneenä ja lohtua kaipaavana. Kuuntelen puheita uskossa elääkseni. Sinä katsot sieltä seurasalin etuosasta, puhujankorokkeelta toivottavasti toivoen ja rukoillen että saarnasi koskettaisi jonkun sydäntä, rohkaisisi uskomaan. Toki olet myös kuulijan paikalla. Siksi näkökulmasi voi olla jopa monipuolisempi kuin minun, mutta jotenkin koin, että halusit ikään kuin mitätöidä kokemukseni. Ehkä minä ymmärsin väärin. Minulle nämä ovat hyvin henkilökohtaisia ja arkoja asioita. Olen kipuillut näiden kanssa vuosia, ahdistuneena kulkenut seuroissa väliin saamatta mitään muuta kuin lisää ahdistusta, mutta silti en ole uskaltanut jäädä pois uskovaisten yhteydestä ja seurakuntayhteydestä. Eikä minun ole aina helppoa olla seuroissa, jossa puhuu sellainen, jonka tiedän tehneen vakavia rikoksia, vaikka hän puhuukin täysin raamatunmukaisesti.

    Tykkää

  15. …Vaikka mietin saarnoja ja niiden sisältöjä syvällisesti ja omakohtaisesti, silti en arvioi ensisijaisesti puhujan uskontilaa, vaan nimenomaan saarnaa ja sen sisältöä ja peilaan sitä omaan uskooni. Omaa uskontilaani sen sijaan arvioin jokaikisen saarnan alla. Jokaisella meillä on kuitenkin vastuu ensisijaisesti omasta uskosta ja oman uskonelämän hoitamisesta. Niin saarnaajalla kuin sanankuulijallakin.

    Tykkää

  16. Tälläinen keskustelu taitaa olla melkoisen vaikeaa kun toisia keskustelijoita ei näe, ei voi tarkentaa, mitä toinen tarkoittaa ja toisaalta kaiken kuitenkin näkee ja kokee omien kokemustensa läpi oman elämäntilanteensa mukaisesti.

    Toivottavasti en ole pahentanut ketään kommenteillani ja puheenvuoroillani. Jos Joonan puheenvuoro olisi ollut seurakuntapäivien alustus ja keskustelut ikäänkuin seurakuntapäivien keskustelua, en ikinä olisi uskaltanut puhua näitä ajatuksiani, istuisin hiljaa mahdollisimman näkymättömänä paikallani. Vaikka haluaisinkin olla avoin ja olla osallinen Jumalan lasten rakkaudesta, huolenpidosta ja tulla hoidetuksi oikealla tiellä. Nytkin haluaisin vain, että siunaisitte ja kantaisitte minua rakastavin ajatuksin anteeksiantamuksen evankeliumilla ja kärsisitte Jumalan lasten yhteydessä.

    Tykkää

  17. Anteeksi, PtM. Ei ollut tarkoitus mitätöidä kokemustasi. Olen pahoillani.

    Yritin omissa kommenteissani havainnollistaa sitä, kuinka riskialtista on ajatella, että uskovainen pystyy intuitiivisesti aistimaan, missä sieluntilassa toinen uskoa tunnustava on. En tarkoittanut kommenttejani syytöksiksi Sinua vastaan. Halusin vain nostaa tämän asian keskusteluun, koska olen ajatellut sitä paljon ja se mielestäni vaikuttaa monen ongelman taustalla.

    Se näkyi esimerkiksi 1970-luvun hoitokokouksissa, kun ihmisiä voitiin sitoa vaikkei välttämättä pystytty osoittamaan selvällä Jumalan sanalla, mihin syntiin tai väärään oppiin he olivat langenneet. Perusteeksi riitti vain intuitiivinen tuntemus.

    Sama ongelma näkyi muutama vuosi sitten, kun hyväksikäyttöasiat nousivat julkisuuteen. Silloin kuulin esimerkiksi sellaisen ajatuksen, että hyväksikäyttöasian esille ottaminen on ehkä sinällään oikein, mutta että on selvää, että asian esille ottamisen taustalla vaikuttaa väärä henki, asenne ja sieluntila. Se puolestaan muuttaa myös itse asian, siis hyväksikäytön uhrien puolustamisen, vääräksi.

    Tällainen on minusta todella vaarallista ja kauheaa ajattelua. Olemme siitä varmasti yhtä mieltä.

    Siksi olisi minusta hyvin tärkeää päästä eroon tällaisten ongelmien taustalla vaikuttavasta hurmahenkisestä teologiasta. Siis siitä ajattelusta, että uskovainen voisi aistia, että sinällään oikeiden sanojen ja tekojen taustalla vaikuttaakin väärä sieluntila, joka taas muuttaa myös nämä itsessään oikeat sanat ja teot vääriksi. Jos siitä pääsisimme eroon, myös ongelmia olisi helpompi nostaa keskusteluun, kun voisimme turvallisin mielin puhua asioista asiapohjalta.

    Tykkää

  18. Rakkaat Joona ja uskonsisar PtM – haluain kiittää teitä omalta osaltani tästä hyvin arvokkaasta keskustelusta, mitä olette edellä käyneet. Molempien kommentit näyttäytyvät itselleni hyvin-hyvin tärkeiltä ja valottavat lisää omalta kokemustasoltani yhteistä tilannettamme kristillisyytemme sisällä.

    Sinulle PtM sanoisin, että varmasti moni muukin on kokenut samaa kuin sinä ja samat on olleet tuntemukset. Tuntuu hyvältä, kun joku toinen osaa sanoittaa ajatuksia ja tunteita, jotka ovat myös omia. Erityisen tuttua on minullekkin:
    ”Ahdistavimpia ovat mielestäni kovat ja lakihenkiset saarnat, jotka sinänsä kuulostavat oikeilta, mutta ovat täynnä pelottelua ja kovuutta.”

    En tiedä, oletko sitä ikäluokkaa, joka eli aikuisuutta pahimpina hoitokokousvuosina ja joutui kohtaamaan koko lauman niskaan vyöryvän erityisen kovan ja lakihenkisen opetuksen käytänteineen. Opetukset ja saarnat
    olivat kyllä raamatullisia, mutta tulkinta ja siitä poikivat toimenpiteet KOKO laumaa kohtaan muodostuivat todella pahoiksi monessakin suhteessa.

    Tämä kaikki menneisyyden monelta osin selvittämätön painolasti raahautuu edelleen mukanamme. Minulla ei ole taitoa – en tiedä kenellä meistä olisi – avata kyllin selvästi hahmottamaan, mistä kaikesta yhteiseksi kollektiiviseksi traumaksi muodostuneessa juuri 60 – 80 lukujen tapahtumien seurauksena YHÄ on kyse tälläkin hetkellä. Sanot:

    ” Eikä minun ole aina helppoa olla seuroissa, jossa puhuu sellainen, jonka tiedän tehneen vakavia rikoksia, vaikka hän puhuukin täysin raamatunmukaisesti.”

    Lisäisin vielä tuohon, että ei ole helppoa kuunnella puhujaa, jonka muistaa ja tietää olleen takavuosina ahkerimpia edellä mainitun harhaopin ”hoitajia”. Heidän saarnoissaan kuulee kaiken muodollisen raamatullisuuden takaa saman kovan lakihenkisen opin, joka menneinä vuosikymmeninä ajoi jatkuvasti uskovaisia orjuuttavasti pekäämään joutumista ”hoitokokousrumbaan”. Syyt olivat todellakin varsinkin nuoremman polven silmin suorastaan naurettavia, eikä kristillisyydessämme enää vastaavaa hyväksyttäisi. Mutta ”pitkän linjan” saarnamiehet, joita ei ole ”hyllytetty” harjoittamastaan hoitokokousten henkisestä väkivallasta – ovat varmasti monelle uskovaiselle sellainen rasite, kuin kuvaat.

    Rasite on myös se, että tiedämme, kuinka näistä vääryyksistä johtuen, joita kristillisyytemme lähihistoria on kollektiivisesti pullollaan – SRK:n mallin mukaan on edelleen tänne asti haluttu vaientaa leimaalalla totuuden perään kyselijät heiluttelemalla sumeilematta katkeruus-korttia ja vieläkin pahempaa. Siis SRK:n omalla tontilla on paremman rehellisyyden paikka edessään. Juntusen Viljo viittasikin tähän asiaan tultuaan uudeksi johtokunnan puheenjohtajaksi.

    SRK:n johdolla on myös uskovaisia ohjeistettu katsomaan menneisyyden harhaopin tapahtumia VAIN yksilötasolta, ”koska jokainen on vastuussa vain omista synneistään viimeisellä tuomiolla”.

    Eikö tällainen ole kollektiivisen – kirjaimellisesti koko yhteisöön SRK:n johdolla ja siunauksella ajetun harhaopin käytänteineen – vastuun pakoilua?

    Jos mainittu harhaoppi seurauksineen ei ole ollut kollektiivinen – niin mikä sitten? Me tiedämme, kuinka kollektiivisesta prosessita oli kyse. Kaikki joutuivat alisteiseksi harhaopille.

    Kun SRK:n taholta on edelleen vakuuteltu hoitokokousten siunauksellisuutta – asettaa se riviuaskovaisen luottamuksen kovalle koetukselle. Kaipaa edelleen parempaa rehellisyyttä omantuntomme vaatimuksesta.

    Markun tieto, ettei ”omista” tutkijoista kukaan rohkene vielä tähän ”rehellisyyden työhön” – jatkaa epäluottamusta.

    Se, että pelkäämme totuutta, ei ole niin vaarallista, kuin että vapauttaisimme itsemme totuudella.

    SRK on pelännyt suotta oman tonttinsa selvittämistä menneisyyden osalta.

    Tykkää

  19. Ymmärrän myös täysin Joonan puheet ja huolen mielivaltaisin perustein puhujan – tai kenen tahansa toisen uskovaisen sieluntilan – epäilyksen alaiseksi saattamisen.

    Joku voi ajatella, että olen itse edellä syyllistänyt puhujien sieluntilaa, joiden historiassa on hoitokokousmiehen rasitteet. Niin olen tehnyt. Kyseessä oli kuitenkin yhteisesti tunnustettu ja seurauksiltaan pahaa aiheuttanut harhaoppi ja sen opettajat.

    Olen keskusteluissa Omat Polut sivustolla törmännyt samanlaiseen katkeruus-kortin heilutteluun, mitä SRK:n mallin mukaan on aiemmin harrastettu vääryyksien kyseenalaistajille. Monet tietävät ja tietenkin SRK:ssa tiedetään, että näin siellä on toimittu. Nyt se tuli Viljon suulla tunnustettua ja hänen viittauksensa paremmasta rehellisyydestä on lupaavaa. Mutta – löytyykö siellä rohkeutta, joista monet ovat ikämiehinä olleet kaulaansa myöten vääryyksien vyyhdissä osallisina – palvelemaan koko laumaa totuuden puolesta?

    Ja mitä se käytännössä tarkoittaa?

    Tiedän, että kirjoitustyylini näissä keskusteluissa on ”tömäkkää” ja voi siitäkin syystä loukata toisia. Lisäksi tiedän, että monet uskovaiset pelkäävät melkein kuollakseen ”oman pesän likaamista” ja siksi kaikki – aivan kaikkki kritiikki uskovaisia ja varsinkin liikkeemme johtoa ja puhujia kohtaan – koetaan loukkaavaksi.
    Tällainen ajattelu on seurausta harhan luomasta vaikenemisen vaatimuksesta ja överiksi menneestä yksimielisyyden vaatimuksesta. Siinäkin kohtaa on voitu siis raamattua käyttää väärin.

    Eikös se ole niin, että mitä tahansa voidaan väittää raamatun mukaiseksi, kun haetaan joku jae sitä tukemaan?

    Haluaisin kaikilta tätä keskustelua seuraavilta pyytää omalle kohdalleni ymmärrystä heikoista sanoittajan taidoistani ja tyylistäni – minulla ei ole pienintäkään halua loukata ketään henkilökohtaisesti. On halu ensisijaisesti säilyttää oma usko, mutta en voi omantuntoni vuoksi vaieta yhteisestä kollektiivisesta traumastamme, jonka vaikutukset näkyvät edelleen.

    Tykkää

  20. Joona – jos pelkäät joutuvasi joltain tietyltä taholta epäilyksen alaiseksi, koska blogissasi nyt käydään avointa keskustelua myös SRK:n tontista, voit omasta pulestani poistaa minun kommenttini.

    En haluaisi olla mitenkään vaarantamassa sinun asemaasi puhujana. Siksi ymmärrän täysin, jos haluat poistaa kirjoittamani. En loukkaannu siitä.

    Tykkää

  21. Minua toisinaan häiritsee tämä tapasi laittaa asioita ikään kuin paremmusjärjestykseen. Niinkuin tässä tapauksessa, vaikuttaa siltä kuin asettaisit tämän järkiperäisen Raamattu-lähtöisen ajattelun tunneajattelun edelle.

    Mielestäni myös siinä piilee suuri riski että aikomattaan ja haluamattaan nuijii toisen kokemuksen, mitätöi sen merkityksen, tosiasioiden rinnalla. Kuten kävikin, ja lisäksi minua itseäni kouraisi ihan samalla tavalla, kun luin tuon melko jämerän kannanottosi kokemuksellisuuden vaaroista.

    Nuo vaarat ovat todellisia, mutta ne eivät automaattisesti seuraa kokemuksellisuudesta. Uskovainen ihminen kokee uskonsa tunnepuolella aivan yhtä vahvasti, ihmisestä riippuen, kuin mitä se perustaa sen Jumalan sanaan. Uskon tulee perustua Raamattuun, tosiasioihin- mutta on myös niin, että Raamattuun pohjautuva usko tuottaa tunnekokemuksia. Ja noita kokemuksia ei voi mitenkään jättää huomiotta, koska ne ovat todellinen osa kristityn elämää.

    Olen käsittänyt, että olet huolissasi siitä että ”tunteetonta” uskovaista pidettäisiin huonompana uskovaisena kuin sellaista joka kokee uskonsa hyvin voimakkaasti. Eihän se ole niin- tuollainen ulkoisesti viileä uskovainen on aivan yhtä oikealla tiellä kuin tuollainen ”hurmahenkinenkin”- ja toisinpäin.

    Koska, kuten sanottu, usko perustuu aivan muihin asioihin- kokemus on seuraus, ei alku. Ja siksi minusta myös kokemukselle tulisi antaa sen ansaitsema arvo. On pelottavaa lukea, miten kokemusperäisyys tuntuu olevan kuin jonkinlainen uhka ja yhdistyvän ties minkälaiseen harhaoppisuuteen.

    Usko ei perustu järkeen, ja tunne on vahva osa uskoa. Sitä ei pitäisi nähdä uhkana- tunne voi tuoda mukanaan myös paljon hyvää, ja jollain tavalla elävä usko on hyvin tunteisiin perustuvaa. Kuten todettua, asiat eivät ole niin mustavalkoisia- on kuin puhuttaisiin miesten ja naisten paremmuusjärjestyksestä. Molempia tarvitaan.

    Tykkää

  22. Koska elämä nyt vain ei kerta kaikkiaan ole niin asiapitoista kuin mitä sen ehkä toivoisi olevan- siinä usein menee juuri teorian ja käytännön ero. Helpommin sanottu kuin tehty. Tunteet vaikuttavat ihmisten käytökseen, ne saattavat sotkea asioita mutta ne vaikuttavat yhtä kaikki.

    Tunteita on vaikea mitata, tosiasioita on helpompi. Mutta kuten eräs viisas on sanonut, että kaikkea ei voi nähdä silmillä, joitain asioita näkee vain sydämellä. On olemassa asioita, joita ei voi perustella tosiasioilla, mutta se ei silti tee sitä sen mahdottomammaksi kuin mitään muutakaan. On asioita, jotka ovat pelkästään kokemuksellisia- ja ihmiset, jotka elävät elämäänsä kokemuslähtöisesti, ovat täällä järkiuskollisessa maailmassa usein alakynnessä, koska he eivät voi ”perustella” kokemuksiaan mitenkään muuten, kuin että tältä nyt vain tuntuu.

    Ihminen ei vain kerta kaikkiaan voi elää ilman tunteita- tunteet pehmentävät ja yhdistävät ihmisiä. Ne voivat toimia pahan puolesta, mielivaltaisuus on väärin kun niikseen- mutta yhtä lailla voidaan järkeäkin käyttää väärin. Kuten silloin, kun mitätöidään toisen kokemus sanomalla, että se on vain kokemus jota ei voida perustella.

    Mitä usko olisi ilman tunteita ja kokemuksia? Jäljelle jäisi Raamattu, nide, joka kätkee sisäänsä koko meidän elämämme perustan. Mutta mitä sillä olisi merkitystä, elleivät tunteet ja kokemukset tekisi tuota tärkeää tekstiä todeksi meissä ihmisissä?

    Tunteet ovat kuin öljy, joka nostaa esiin sävyt ja vivahteet- siksi niitä tarvitaan yhtälailla. Ja kukapa ei arvostaisi tunteita silloin, kun on kysymyksessä sellaiset somat asiat kuin äidinrakkaus, eläinrakkaus, uskollisuus ja kiintymys. Siinä, missä kokemuksellisuus voi uskossakin palvella pahaa, siinä se on monesti myös aivan välttämätön, jotta usko tulisi eläväksi. Ja koska ihmisille on tunteet annettu, siksi uskon, että ne on katsottu hyviksi ja tarpeellisiksi.

    Tykkää

  23. Herttaneiti – suurkiitos pontevista kommenteista, jotka sisältävät äärettömän tärkeää asiaa tunteiden merkityksestä – itseasiassa aivan kaikissa ihmissuhteissa!
    Mitä tulisikaan esim. kenenkään avioliitosta, jos toinen toisensa tunteita väheksyttäisiin tai ne mitätöitäisiin yksinomaan järkeen vedoten:
    Koko elämää hallitsevat sekä järki että tunteet. Puhutaan tunneälystä.
    Ajattelen samoin kuin sinä, että uskon kilvoituksessa tunteet ovat vääjäämätön seuraus, koska ”elämme uskosta”, eikä ole elämää ilman tunteita. Määritelmä tunnoton ei tarkoita, ettei olisi tunteita, vaan että ihminen on kadottanut synnintunnon = paatunut.

    ” On pelottavaa lukea, miten kokemusperäisyys tuntuu olevan kuin jonkinlainen uhka ja yhdistyvän ties minkälaiseen harhaoppisuuteen.”

    Taidat olla nuorempaa polvea kun käytät sanontaa ”ties minkälaiseen harhaoppisuuteen”.

    Osaatkohan kuvitella tunteita ja niiden määrää, joita 70-luvulla alkanut kova lakihenkinen harhaoppi teoissaan aiheutti lukemattomille uskovaisille?

    Osaatko kuvitella niitä tunteita, mitkä astuivat shokkina massahoitokokousten voimalla ympäri koko valtakunnan kovien ja lakihenkisten SRK:n miesten johdolla?

    Osaatko kuvitella ry:n KOKO porukan tunteita seuratessaan, kun ”nöyryytysnäytelmää” esitettiin seurasalin etuosassa, johon uskovaiset velvoitettiin menemään jonossa – jokainen?

    Osaatko kuvitella sitä pelon asettumista koko laumaan, kun hoitokokouksia järjestettiin vuodesta toiseen kaikilla rauhanyhdistyksillä, joissa sama ”näytelmä” jatkui aina uudestaan?
    Näistä tunteista ei saanut puhua. Jos puhui, oli odotettavissa uusi ”hoitorumba”.

    On tunnustettu ”yksittäiset ylilyönnit”, mikä on lähinnä irvokasta, koska tiedämme, kuinka läpeensä kaikkia koskevasta, kollektiivisesta, vuosi vuoden jälkeen tapahtuneesta prosessita on ollut kyse. Tuollainen puhe ei yksinkertaisesti ole totta.

    On tänne asti puhuttu hoitokokousten siunauksellisuudesta sillä perusteella, että jotkut olisivat kokeneet – siis tunteneet – mainitut ”näytelmät” siunauksellisina. SRK:n johto on vakuuttanut, että suurimmaksi osaksi hoitokokoukset koettiin siunauksellisiksi.

    Miten tämä on selitettävissä? Ainakin uskosta ja tunteista on kyse.

    Tykkää

  24. herttaneiti!

    Edelliseen kommenttiin oli tarkoitus lisätä, että vaikka kohdistin kysymykset ”Osaatko kuvitella” sinulle, en tietenkään syyllistä sinua mitenkään mainituista asioista. Kysyn vain sinulta, osaatko kuvitella nimenomaan tunteiden määrää ja laatua mainituissa tilanteissa.

    Ymmärrät varmaan?

    Tykkää

  25. Kyllä me tarvitsemme omakohtaista kokemusta ja tunnetta, voidaksemme puhua aidosti uskostamme ja viedä evankeliumia eteenpäinkin. Mutta ei meidän tarvitse niitä olla itseltämme vaatimassa, vaan saamme uskoa Kristuksen armon ja evankeliumin kaltaisenamme – ilman erityisiä tunteita tai kokemuksia. Sekin on juuri armoa!

    Kyllä minäkin muistan vuosikymmenien takaa tilanteita, jolloin seuroista palattuani jouduin ottamaan Raamatun esiin lohduttaakseni itseäni Jumalan Sanalla, – joka ei ollut seuroissa kuulunut armahtavana ja vahvistavana. 1970-luvun henki saattoikin edellyttää pahimmillaan myös uskomista täysin vastoin omia kokemuksia, eikä siitäkään seurannut aitoa todistusta evankeliumin vapauttavasta hengestä! – Saattoi käydä kuin erään veljen kertomassa esimerkissä, jossa kristitty rippileirihenkilökuntaan kuuluva ei ollut avannut suutaan ollenkaan toimittajien kysellessä, jottei vain olisi vain vastannut väärin… Se oli orjuuden henkeä!

    Kyllähän puhujaveljen monotonisuus voi johtua vaikkapa matalasta verenpaineesta tai veren sokerin laskusta 🙂 ”ja ollessani teidän tykönänne minä olin heikkouden vallassa ja pelossa ja suuressa vavistuksessa…” (1.Kor 2:3) – ja se mukaansatempaavuuskin voi olla vain tarkkaan harkittuja retorisia tehokeinoja. Ja jos vielä näkisimme saman tekstin vaikka kirjoitettuna, ei se meitä vakuuttaisi ollenkaan. – Puhuttu sana voi saada suuria aikaan niin hyvässä kuin pahassa.

    Me emme voi uskoa pelkästään omiin ailahteleviin tunteisiimme ja jopa kokemuksemmekin saattavat harhautua – me tarvitsemme Jumalan Sanaa ikäänkuin purtemme köliksi ja peräsimeksi, tai mittarimme kalibroijaksi… Intuitio voi olla Pyhästä Hengestä, mutta myös inhimillisestä osastamme. On sellaisiakin, jotka kerskuvat heti vaistoavansa pelkästä kättelystä, onko toinen ”oikeassa hengessä”. Ehkä kyse on ”samasta hengestä”, mutta joka ei välttämättä ole Pyhä Henki, vaan inhimillinen samantyyppinen luonteenlaatu, suhtautumistapa jne. On vaarallista ja Jumalan Sanan vastaista jakaa tuomioita vain tällaisen perusteella.

    Valitettavasti on monia esimerkkejä puhujistakin, jotka ovat eläneet vakavissa ”kuoleman synneissä”, mutta joiden puheista ei ole huomattu tai haluttu huomata mitään poikkeavaa. Tai on voitu ajatella, että kun weli on kerran ”oikeassa hengessä”, eivät nuo lankeemukset ole niin vaarallisia. – Ja toisin päin; kun pedofila-asiasta varoittaneissa jotkin olivat haistaneet ”väärää henkeä” ei heitä tarvinnut ottaa vakavasti ja niin ollaan nyt tilanteessa, jossa uusi puheenjohtajamme joutui ensitöikseen tunnustamaan, että pieleen meni siinä suhteessa.

    Tykkää

  26. Herttaneiti,

    Mielestäni en väittänyt vaarallisiksi itse tunteita ja kokemuksia. Sitä ne eivät ole. On hyvä, jos uskovaisella synti surettaa ja Jumalan hyvyys ilahduttaa. Sellaisia tunteita kannattaa rukoilla itselleen.

    Tunteita ja kokemuksia ei saa kuitenkaan korottaa Raamatun, Jumalan sanan, rinnalle tai yläpuolelle. Raamattu on uskon ja opin ylin ohje, mistä seuraa, että kaikki muu, myös tunteemme ja kokemuksemme, tulee asettaa sen alapuolelle, arvioitaviksi sen valossa. Muutoin vesitämme kirjoitetun Jumalan sanan aseman.

    Raamatullisuus ei ole minusta mitään kylmää rationalismia. Pyhä Kirja on täynnä ihmeellisiä, arkijärjelle käsittämättömiä mysteerejä ja paradokseja.

    Sellaista oikeanlaista järkiperäisyyttä raamatullisuus kuitenkin on, että se ohjaa meitä uskovaisia harkintaan, ajatteluun ja tasavertaiseen, kiihkottomaan keskustelemiseen. Pyhä Kirja ei anna meidän heittelehtiä sinne tänne tunteidemme ja kokemustemme varassa. Se ei anna meidän seurata sokeasti perinteitä tai yhteisön enemmistöä eikä toisaalta anna meidän myöskään mukautua maailmaan.

    Tunnekokemukset rikastuttavat olennaisella tavalla elämää, se on totta. Minusta ei ole kuitenkaan itsestäänselvää, että tunteet yhdistäisivät tai pehmentäisivät ihmistä. Tunteidensa vallassa oleva ihminen voi kokemukseni mukaan olla myös hyvin julma ja pyrkiä oikeuttamaan tämän julmuutensa tunteillaan.

    Siksi on minusta suuri virhe vetää yhtäläisyysmerkki tunteiden ja rakkauden tai pehmeiden arvojen välille. Tunteet palvelevat hyvyyttä, totuutta ja rakkautta vasta, kun ihminen oppii suuntaamaan ne oikein. Usko, moraali ja järki ovat kukin omalta osaltaan tässä oppaina. Tällä tavoin ihmisestä kasvaa ehjä ja kokonainen ihminen, näin ajattelen.

    Tykkää

  27. En pelkää. En usko, että sellaisiin pelkoihin on aihetta. Voin todistaa, etten ole tähän mennessä joutunut minkäänlaisten yhteisöllisten sanktioiden kohteeksi. Olen edelleen vahvasti konservatiivi, haluan vain vapaata keskustelua, en maailmaan mukautumista tai opin muuttamista.

    Periaatteenani on, etten sensuroi asiallisia kommentteja. Se, että sallin kommentoinnin, ei tarkoita, että olisin kaikkien kommenttien kanssa samaa mieltä. Jokainen vastaa omista kommenteistaan. Olen sitä mieltä, että kansainvälistyvässä ja moniarvoistuvassa maailmassa meidän uskovaistenkin on opittava keskustelemaan asiallisesti ja perustellen kaikkien kanssa, vaikka ateistien tai hindujen. Sensuurimentaliteetti ei ratkaise ongelmia vaan ainoastaan hautaa ne pois näkyvistä.

    SRK:ta pitää voida kritisoida asiallisesti. Toisaalta SRK tekee todella paljon arvokasta ruohonjuuritason työtä kristillisyyden hyväksi, joten olisi hyvä myös kiittää ja tukea, ei ainoastaan arvostella. Kun uusi puheenjohtajakin on vastikään ottanut raittiisti ja rehellisesti kantaa asioihin, olisi erityisen tärkeää tukea ja rohkaista häntä. Kriittisen ajattelun lisäksi viisauden kokonaisuuteen kuuluu myös sekin kyky, että osaa olla myös tyytyväinen ja solidaarinen.

    Totuuden tulee olla jokaiselle kristitylle aina mitä tahansa asemaa tärkeämpi. Sitäpaitsi puhujan tehtävä ei saisi olla edes mikään ”asema” vaan ainoastaan palvelutehtävä.

    Tykkää

  28. Tottahan tuo on mitä kirjoitat. Joka sana- tuohon kaikkeen yltäminen tuntuu vain niin vaikealta, ja epäonnistuminen niin pahalta, että siksi oma itse pistää vikuroimaan.

    Mutta ehkä epäonnistuminen ei ole vaarallista- sittenhän voi aina yrittää uudestaan. Perille voi päästä vaikka konttaamalla, sehän on tässä uskomisen asiassa tiedossa.

    Hyvähän se on, että ei anneta myöten vain oman mukavuuden takia- ihmisillä pitäisi olla tieto siitä, miten asiat oikein menevät, vaikkei siihen ikinä yltäisikään. Pitäisi kuitenkin olla tiedossa, mihin tulisi pyrkiä.

    En minä tarkoita, että tunne automaattisesti tekisi ihmisestä hyvän- tiedän itse omasta kokemuksesta, miten asia useimmiten on juuri päinvastoin. Mutta tunne on kuitenkin asia, joka parhaimmillaan tekee elämästä rikasta, kaunista ja lämmintä- ja siksi tunteen merkitystä ei kannata aliarvioida. Tunne on pehmeä, järki on raamit jotka tunne täyttää- ja se tietenkin kuvaa myös järjen ja tunteen sopivaa suhdetta. Tunne palvelee parhaiten järjen raameissa.

    Tykkää

  29. Miten puhua uskosta? Muutamia hajanaisia ajatuksia.

    Usko lienee yksi vaikeimmin sanoitettavia abstrakteja, ei-mitattavia asioita ja kuuluu mielestäni eittämättä juuri samaan sarjaan kuin ihmisen tietoisuus, erilaiset tunteet jne. Uskon asioissa siirrytään ns. toiselle ”levelille”, eri taajuudelle kuin mitä on tämä aistein havaittava ja mitattavissa oleva, järjen määrittelemä todellisuutemme. Uskohan on juuri ”sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” Usko on siis enemmän kuin tämä todellisuutemme, se kurkottaa kohti sellaista olevaisuuden ja tietoisuuden muotoa, josta meillä on vain harmaa aavistus.

    Uskolla ja järjellä on mielestäni myöskin hyvin vähän tekemistä keskenään. Myöskään Jumalan Sanaa ei voi tulkita järjen ja logiikan avulla. Uskon olemus on mielestäni olemukseltaan järjetöntä, hulluutta,
    ”pieniaivoisuutta”, mutta samanaikaisesti jotakin käsittämättömän suurta. Sen yksi ilmenemismuoto näkyy mm. seuraavassa Raamtunkohdassa (Joh 9:1-12): ”…Opetuslapset kysyivät häneltä: ”Rabbi, kuka on tehnyt sen synnin, jonka vuoksi hän on syntynyt sokeana? Hän itsekö vai hänen vanhempansa?” 3 Jeesus vastasi: ”Ei hän eivätkä hänen vanhempansa. Niin on tapahtunut, jotta Jumalan teot tulisivat hänessä julki.” Jeesuksen mukaan Jumalan teot siis tulevat näkyviksi mm. tällaisissa ihmiskohtaloissa, johon myös uskon syvin mysteeri istuu. Usko luo uudeksi ja kokonaiseksi epätäydellisen elämän. Se mikä näyttää ihmisen mielessä loogiselta syy-seuraus-tulkinnalta, muuttuukin Kristuksen mielen mukaisessa logiikassa aivan päinvastaiseksi.

    Myös Jeesus ja huoruudesta kiinniotettu nainen -kertomuksen kaksi lausetta ovat puhutelleet minua uskon syvimmästä olemuksesta: ”Joka teistä on
    synnitön, heittäköön häntä ensimmäisenä kivellä”, sekä: ”En minäkään sinua
    tuomitse. Mene, äläkä tästedes enää tee syntiä.” Millä tavalla nämä kaksi asiaa voivat olla yhtä aikaa tosia kristityn sydämessä?

    Usko on siis mielestäni tietynlainen ihmisen sisäinen ”tahtotila” ymmärtää Jumalan/ Kristuksen ”mieltä”, Jumalan tekojen ilmenemistä ja niiden todentumista täällä maailmassa. Kun usko läpäisee ihmisen maallisen
    tomumajan tietoisuuden, se alkaa vaikuttamaan ihmisessä sisältä päin ”uskon ymmärryksenä”, joka voi kääntää monien ajallisten asioiden
    tarkastelun uuteen näkökulmaan. Uskon ymmärrys siis vaikuttaa
    ajallistenkin asioiden tulkintaan erityisesti moraalikysymyksissä, joissa pohditaan oikean ja väärän suhdetta, elämän tarkoitusta, ihmisen vastuuta sekä ihmisen ja Jumalan välistä suhdetta. Uskon ymmärrys nostaa keskiöön juuri em. sokeana syntyneiden, haavoittuvien, puolustuskyvyttömien, syntisten ja monella tavalla särkyneiden ihmisten aseman. Millä tavalla Jumalan teot tulevat niissä ilmi ja miten usko Kristukseen niihin liittyy?

    Tykkää

  30. Jatkoa…

    Uskosta puhuminen lasten ja nuorten kanssa voi tuntua haasteelliselta. Mielestäni olisi hyvä olla perustiedot lapsen/nuoren moraalikehityksen eri vaiheista (esim. Kohlbergin moraaliteoria) ja rakentaa puhe/opetus uskosta lapsen kehitystaso huomioonottaen. Myös ihmisen ajattelun kehitys etenee konkreettisesta abstraktiin tietyssä järjestyksessä.

    Oman kokemukseni mukaan nykyajan nuoret arvostavat syvällistä, dialogin kaltaista pohdiskelua. Itse pyrin antautumaan keskusteluun ”puhtaalta pöydältä”, enkä pelkää mitään kyseenalaistusta tai ”outoja” kysymyksiä. Joskus valmiita vastauksia ei voi edes antaa, vaan aihe jää ns. mietintämyssyyn. Nykyajan nuoret haastavat monella tavoin edeltävän sukupolven maailmankatsomusta, jolloin kasvatustehtävään kutsutun tulisi olla selvillä oman ajattelunsa perusteista. Liian ”valmis” ja ehdoton maailmankatsomus taas voi aiheuttaa torjuntaa, jolloin keskustelu käy mahdottomaksi.

    Jeesuksen Jumaluus ja ristinkuolema on itsessään hyvin ”raflaava” juttu, eikä jätä kylmäksi nykyajan nuorta. Siitä voi syntyä edelleenkin hyvin koskettavia analyyseja. Kristillinen usko ei ole missään tapauksessa mikään
    vanhanaikainen, mutta näkisin että Siionissa tarvittaisiin erityisesti taitoa kohdata nuoria heidän tasollaan. Varsinkin seksuaalimoraaliset kysymykset ovat haasteellisia.

    Tykkää

  31. Minulle tuli vielä mieleen yksi asia, ja siksi palaan asiaan tähän liittyen.

    Voi olla, että menee härkkimisen puolelle, mutta toivoisin kuitenkin, ettei nyt blogisti, tai kukaan muukaan, vetäisi hernettä nenäänsä tämän takia, vaan suhtautuisi esitykseeni asiallisesti ja kiihkottomasti. Todennäköisesti tämäkin kannanottoni torpataan erinomaisen järkevin perustein, ja saan taas luikkia tieheni häntä koipien välissä, mutta yritän nyt kuitenkin.

    No niin, tämän rakentavan esipuheeni jälkeen voinkin sitten siirtyä itse asiaan 🙂

    Minulla tuli mieleeni sellainen asia, että. Kun kysyttiin, että miten puhua uskosta, että juuri siinä asiassa voisi tunne palvella hyvän palvelijana.

    Minä mietin, että ehkä juuri nuorille puhuttaessa olisi tärkeää, että puheesta pääsisi läpi hyväksyntä ja tuki. Hyväksyntä, lämpö, joka ei jäisi järjen tai tosiasioidenkaan alle. Lämpö, tunne, ei jäisi tukehduksiin ja aiheuttaisi vastapuolessa vastareaktiota.

    Minä mietin pientä lasta, joka usein nostetaan uskon esikuvaksi. Millainen on pieni lapsi? Ja mikä lapsesta tekee niin aidon ja uskossaan puhuttelevan? Minä sanoisin, että se on juuri tuo tunne, joka lapsessa niin aitona on esillä.

    Lapsen kohdalla ei voida puhua mistään kovin suuresta järkevyydestä, lapsi on tunneolento joka toimii vaistojensa varassa hyvin pitkälti. Ja silti, ja ehkä juuri siksi, sen sanoma niin usein menee juuri oikeaan paikkaan.

    Arvelisin, että melko monet lämpiävät lapselle, ja tuntevat lapsesta huokuvan uskon puhtauden, joka monesti aikuisilla jää vähemmän puhtaan aineksen alle. Ihmiset tuntevat lapsen helpostilähestyttäväksi, ja silloin voi lapsi, pelkällä olemuksellaan, viedä evankeliumia ihmisille, sekä vanhemmille että nuoremmille.

    Nuoret eivät ole mitään kummajaisia- usein vain hirvittävän epävarmoja ja uhittelevia, ja sellaiseen auttaa kaikkein parhaiten välittömyys ja hyväksyntä. Ja usein on niin, että puheitta paras- useinkaan ei tarvitse sanoa mitään, esimerkin voima on ihmeellinen. Siksikin ihmisten tulisi keskittyä myös omaan uskoonsa, tehden jatkuvaa uskonpuhdistusta myös omalla kohdallaan. Koska loppujen lopuksi, eihän ihminen paljon muuta voi tehdä kuin mitä itselleen on tehtävissä. Jos sitäkään. Mutta että se klisee pitää kyllä paikkansa, että maailma muuttuu peruna kerrallaan ja että muutos lähtee itsestä.

    Tykkää

  32. Taisi olla turha tuo esipuhe- välillä vain tuntuu, että saattaa saada melko ärhäkkääkin puolustusreaktiota osakseen, jos tulee sohaisseeksi hoksaamattaan väärään kohtaan. Sellainen ei myöskään tunnu mukavalta- ei ole mielestäni oikein, että määritellään valmiiksi, mistä saa puhua ja mistä ei. Tietenkin jokaisella on oikeus osoittaa paha mielensä, mutta silloin ei kannata kovin ankarasti kritisoida muita keskustelijoita aggressiivisuudesta tai asiattomuudesta, jos itsekin tuiskahtelee ja äksyilee aika-ajoin. Minusta sellainen tunteiden osoittaminen on kuitenkin ihan normaalia ja inhimillistä- vaikkei sellainen tietenkään mukaalta tunnu, ja siksi minäkin vähän tuota esipuhetta tuohon asettelin. Koska ei kuitenkaan ole tarkoitukseni ensisijaisesti provosoida, haluaisin oikeasti vain saada esittää ajatuksiani, ilman, että ne heti kättelyssä osoitettaisiin katteettomiksi.

    Valoisaa sadepäivän jatkoa!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s