Muutama vuosi sitten suviseuraradion haastattelussa haastateltava kuvaili anteeksisaamista seuraavaa oloaan seuraavasti: ”on ihana asia, kun on kuullut synninpäästön ja saa hetken aikaa olla puhdas”. Lause sisältää kaksi olettamusta: synninpäästö saa aikaan puhtauden synnistä ja että elämä sisältää puhtaana olemisen ja likaisuuden jatkuvan vuorottelun. Tässä jatkuvassa puhtauden ja likaisuuden vaihtelussa ihminen on itse aktiivinen ja saa aikaan oman puhtautensa pyytämällä anteeksi. Olettamukset ovat monessa suhteessa ongelmallisia: ne mahdollistavat oman työn, syntien anteeksi pyytämisen, nousemisen niin tärkeäksi, että ihminen on Jumalalle kelpaava (vanhurskas) vain silloin, kun hän on ”puhdas” eli juuri ripittäytynyt. ”Likaisena” hän ei tätä ehtoa täytä.
Edellä kuvattua ajattelua on kutsuttu tahrateologiaksi. Sen ydin on se, ettei ihmistä vanhurskauta usko Kristukseen vaan rippi. Syntien anteeksi pyytämisestä seuraa synninpäästö, joka puhdistaa uskovan likaisen vaatteen jälleen valkeaksi ja Jumalalle kelpaavaksi. Olen itsekin kuullut opetettavan tahrateologista harhaa ripin ja vanhurskauden suhteesta. Jotkut vanhoillislestadiolaisuudessa käytetyt kielikuvat, esimerkiksi matkavaatteiden pesemisestä, mahdollistavat väärinymmärryksen. Se ei ole kuitenkaan vallitseva opetus eikä perustu Raamattuun.
Anteeksisaamisen, evankeliumin, vapauttavaa vaikutusta kilvoituksessa ei saa eikä pidä väheksyä, mutta se ei poista meistä syntisyyttä eikä lisää vanhurskauttamme. Ihminen joko on täysin vanhurskas uskon kautta Kristukseen tai ei ole vanhurskas epäuskonsa takia.
Ripin ja vanhurskauden suhde
Keskustelu ripistä ja sen väärinkäytöstä on noussut tämän viikon uutisen vuoksi jälleen esille. Tästäkin syystä on hyvä ymmärtää, mitä rippi tarkoittaa ja mihin ripin väärinymmärtäminen voi johtaa.
Vanhurskaus on kelpaamista Jumalan kasvojen edessä. Esimerkiksi roomalaiskirjeessä korostetaan vanhurskauttamisopin säilyttämistä puhtaana ja muuttumattomana:
Kun nyt Jumala on tehnyt meidät, jotka uskomme, vanhurskaiksi, meillä on Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta rauha Jumalan kanssa. Kristus on avannut meille pääsyn tähän armoon, jossa nyt lujasti pysymme. – Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti.
Room. 5:1-2,6
Vanhurskaus on Jumalan työ ihmisessä: Jumala antaa armonsa ihmiselle antamalla synnintunnon, josta seuraa parannus. Vanhurskauttamisessa Jumala lukee Jeesuksen Kristuksen sovitustyön ihmiselle pelastukseksi. Vanhurskauttaminen perustuu Jumalan armoon ja on subjektiivinen sovitus, jossa pelastussanoma realisoituu yksilön kohdalla eli on Jumalan lahjaa.
Jumalan anteeksiantamisen lisäksi kristitty osallistuu Kristus-todellisuuteen jo tässä elämässä: Kristus on salaisella tavalla läsnä uskovassa. Ihminen on tästä huolimatta perisyntisyyden vuoksi aina syntinen – taipuvainen syntiin. Tätä tarkoittaa, kun sanotaan, että uskova on samaan aikaan vanhurskas ja syntinen. Ihminen ei voi koskaan olla tahrateologisessa merkityksessä valkea, puhdas tai tahraton. Vanhurskautettu ihminen on kuitenkin Jumalan edessä puhdas Kristuksen lahjavanhurskauden takia – ei ”omalta puoleltaan”.
Ihminen ei voi hyvillä teoillaan hankkia Jumalan edessä mitään sellaista ansiota, joka myötävaikuttaisi hänen pelastumisensa. Toisaalta tästä seuraa se, että koska usko ei nojaa mihinkään ihmisen omaan suoritukseen, vaan Jumalan sanaan, ihminen saa luottaa omaan osallisuuteensa Kristuksen pelastuksesta uskomalla.
Tätä ei voida kuitenkaan väärinkäyttää ripissä. Rippi on apu, lohduttaja, matkan päämäärään pääsemiseen toivoa antava ja kilvoituselämässä auttava väline. Rippi on väline kilvoituksen matkalla. Lähtökohtaisesti ripin tulee kuulua uskovan kilvoitukseen. Rippi ei voi kuitenkaan toimia lähimmäisen rakkauden tai totuuden kustannuksella. Ripin lähtökohta on auttaa kilvoituksessa, joten jos rippi toimii näin (ja aiheuttaa kilvoitukseen lisää vaivaa) sitä käytetään väärin ja itseään vastaan. Ripin luonne ei ole konstruktiivinen, koossa pitävä, vaan funktionaalinen. Ripin tavoite on keventää – ei lisätä taakkaa.
Ripin tehtävä kilvoituksessa on auttaa uskomaan omat synnit anteeksi. Syntiin joutumista seuraavan synnintunnon kanssa uskominen on raskaampaa ja ripissä ihminen saa vapautua kuormastaan – hän ei kuitenkaan tule synninpäästössä synnittömäksi perisyntisyytensä takia. Rippi on ihanaa armon omistamista omalle kohdalle. Siksi on oikein, että ripittäytyminen olisi osa arkista uskonkilvoitusta. Jos lankeemuksien jälkeen ei käytä armollista etua ripittäytyä, usko saattaa käydä liian raskaaksi ja usko Kristukseen omana Vapahtajana saattaa kuolla.
Ripin väärinkäyttö
Ripin väärinymmärtäminen voi aiheuttaa ripin väärinkäyttämistä. Ripin väärinkäytössä on useimmiten kyse siitä, että anteeksi pyydetään asiaa, joka halutaan laittaa pois mielestä, muttei sitä aiota korjata vaikka asia sitä vaatisi. Rippiä käytetään välineenä, jolla väärinkohdeltu saadaan hiljaiseksi ja olemaan vaiti väärinteosta (vedoten rippisalaisuuteen).
Vaikka rippisalaisuus on periaatteena hyvä ja ripittäytyjän yksityisyyttä kunnioittava, rippiä ei voida käyttää rikosten suojelemiseen. Puhuuko Jumalan sana yksiselitteisestä rippisalaisuudesta tai rippikäytännöstä? Ei tietääkseni. Vakavan synnin tullessa esille, rikoksen tekijän tulee sovittaa rikoksensa myös maallisesti. Todellista synnintuntoa seuraa halu korjata asia hengellisen sovittamisen lisäksi kokonaisuudessaan myös ajallisessa mielessä.
Kaltoin kohdellulta uhrilta anteeksipyytäminen ei ole ripittäytymistä vaan pahan teon anteeksipyytämistä. Senkään vuoksi uhria ei voi sitoa minkäänlainen rippisalaisuus. Itsestäni tuntuu käsittämättömän pahalta kaikki kylmyys, ymmärtämättömyys ja armottomuus, jolla uhreihin on uskovaistenkin keskuudessa suhtauduttu. Ripin ja rippisalaisuuden väärinkäyttö näissä tilanteissa on jumalanpilkkaa. Jokaiselle uhrille tulisi antaa oikeus puhua, toivoa ja tulla rakastetuksi. Väärinkäyttäjien tulee joutua vastaamaan teoistaan: yhteisön maineella ei tulisi olla mitään painoarvoa sen rinnalla, että oikeus ja totuus tapahtuvat.
Se, joka haluaa uskoa rikoksensa anteeksi, saa omistaa armon kohdalleen. Anteeksiantamuksen väärinkäyttö on kuitenkin väärin ja siihen tulee puuttua.
Hulluinhuonelainen 
Kiitos Roosalle perusteellisesta kirjoituksesta.
Muutamia ajatuksia liittyen väkivallan tunnistamiseen. Ripin väärinkäyttökin on
pohjimmiltaan väkivaltaa:
Vanhoillislestadiolaisessa kristillisyydessä on opetettu, kuinka väkivalta ja
erityisesti lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on synti ja rikos. Tällainen
kaksoistulkinta johtaa mielenkiintoiseen asetelmaan. Syntihän on ennenkaikkea
Jumalan tahdon rikkomista, joka korjataan synninpäästön evankeliumilla väärintekijän
ja uhrin kesken, tai uskotaan anteeksi yleisestä evankeliumin saarnasta.
Synninpäästön evankeliumi on vakuutus syntien sovituksesta kaikkivaltiaan Jumalan
kasvojen edessä. Koska synninpäästön evankeliumi upottaa synnit pohjattomaan Armon
mereen, niitä ei enää saa lähteä sieltä onkimaan, eikä niistä enää saa puhua, koska
niitä ei enää ole. Näinhän meille on jo äidinmaidossa opetettu.
Uhrin puhuminen kokemuksistaan, saati vaatimus syyllisen
vastuunkantamiseen, rikkoo Armon meren syvyyden idean. Asetelma kääntyy päälaelleen:
uhrista tulee syyllinen, pesänlikaaja, joka muistelee menneitä ja kaivelee
anteeksiannettuja syntejä:”Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään.” Uhri siis
onkii pohjattomaan Armon mereen upotettuja syntejä, ja siten kyseenalaistaa
toiminnallaan koko Jumalan armon ja Kristuksen sovitustyön ehdottomuuden. Tällainen
tulkinta onkin ollut havaittavissa käytännön sielunhoitotilanteissa, ja se on
vaikeuttanut uhrin aseman tunnustamista sekä sumentanut myös väkivallan
tunnistamista.
Rikos-nimikkeen alle voidaan siirtää pahantekijän ajallinen vastuunkanto, jolla ei
ole kuitenkaan mitään tekemistä elämän tärkeimmän asian eli itse pelastumisen
kanssa. Pahantekijä pelastuu uskolla Kristukseen, vaikka ei koskaan kantaisikaan
ajallista vastuutaan pahoista teoistaan, sen sijaan uhrin uskonelämä voi kyllä
vieressä kuihtua ja kuolettua. Tämä varsinkin silloin, jos rikosoikeudellisen
vastuun eräpäivä on mennyt ohitse, eikä ole sydämen halua kantaa vastuuta loppuun
saakka.
Mitä taas tulee hoitokokousten uhrien auttamisen vaikeuteen: hekin ovat joutuneet
väkivallan uhriksi, mutta rikosoikeudellista vastuuta on tässä tapauksessa vaikea
hahmottaa asian kollektiivisen luonteen vuoksi. Eli ajallinen vastuunkanto uhreista
on jäänyt epäselväksi, koska yksittäiset hoitomiehet ovat parannuksen armon saatuaan
kyllä varmistaneet oman pelastumisensa Jumalan kasvojen edessä. Ajallinen
vastuunkanto on siis jäänyt puolitiehen.
Väkivaltaa kätkevien riskien tunnistaminen on meidän kaikkien etu ja turva, eikä
vähiten lauman heikoimpien turva. On tärkeää keskustella avoimesti ja rohkeasti
kristillisyytemme opetuksesta, käytänteistä, seurauksista ja ihmisten kokemuksista.
Evankeliumi ja syntien anteeksiantamus kutsuu valoon ja avoimuuteen juuri em.
asioiden suhteen. Evankeliumi paljastaa pimeät sudenkuopat ja vihollisen salakavalat
juonet.Evankeliumi lähtee Kristuksesta ja kutsuu meitä kaikkia vapauteen, rauhaan ja
iloon Hänen yhteydessään.
TykkääTykkää
Pari asiaa tuli mieleen:
1. ”Tässä jatkuvassa puhtauden ja likaisuuden vaihtelussa ihminen on itse aktiivinen ja saa aikaan oman puhtautensa pyytämällä anteeksi.” Voisiko samalla logiikalla periaatteessa todeta, että varsinaisessa parannuksenteossakin ihminen on eräällä tavalla aktiivinen, vaikka voima tuleekin Jumalalta? Tai päinvastoin, voisiko ajatella että ripittäytyessä ihminen ei ole itse aktiivinen vaan saa voiman Jumalta. Mielestäni molemmissa on sellaista, jota voisi sanoa ihmisen aktiivisuudeksi näkökulmasta riippuen.
2. Olemme vajavaisia ja monesti mm. tällaiset opillisetkin asiat on vähän epäselviä (muutenhan tätäkään blogia ei tarvittaisi :). Onko teillä näkökantaa siihen, missä vaiheessa tahrateologia tms. opillinen harha aiheuttaa sen, että se veisi uskon? Hankala muotoilla kysymys, mutta siis idea on että miten sovittaa yhteen tahrateologia ja elävä usko? Voittaako hyvä tarkoitus pienen tahrateologian heikossa uskossamme? Toisaalta kun ajattelisi että oikea oppi ontärkeä/välttämätön, kun taas toisaalta tuntuu että hapuolemme vähän sinne sun tänne.
Ymmärsiköhän kukaan mitä hain takaa 🙂
TykkääTykkää
Blogisti hyvin kuvasi mm. ripin erittäin tärkeän tehtävän, mutta myös tehtävän ”rajat”.
Meillä tulee mukavasti käyttöön fraaseja, joita toistellaan ja tämä tuntuu tutulta ja turvalliselta. Tämä on siis monesti hyvä asia. Puhetapa kun vakiintuu ja saa perinteikkäät muodot, voidaan puhua ”kaanaan kielestä”. Yksi esimerkki nykyaikaisesta jo kaanaankielisen aseman saaneesta ilmaisusta on nykyään erittäin yleinen fraasi ”synninpäästö on evankeliumin ydin”.
Fraaseissa on vaaransakin – erityisesti silloin kun ne ovat melkein kohdallaan, mutta ei ihan. Silloin niiden pieneen vinoumaan ei kiinnitä huomiota, vaan jatkuva toista ”korjaa” sen, ettei olla ihan jiirissä.
Evankeliumin ydin on ristiinnaulittu ja ylösnoussut Kristus Jeesus. Häneen uskomalla on synnit anteeksi.
TykkääTykkää
Haluaisin kiittää omasta puolestani tästä kirjoituksesta. Tämä on asia, jota olen usein mielessäni miettinyt, että mikä tarkalleen ottaen on synninpäästön merkitys. Joona on jo kirjoittanutkin, että ”Jeesuksen nimessä ja veressä” ei ole mikään loitsu joka vapauttaa syntisen synneistään tuosta vain, vaan että se ikään kuin kiteyttää Jeesuksen kallisarvoisen sovitustyön.
On helpottavaa tietää, että ihminen ei ole Jumalalle kelpaava vain sen muutama minuutti synninpäästön jälkeen- on niin hyvä että näitä asioita käsitellään ja asioista paremmin tietävät avaavat Raamattua selkeästi ja kuitenkin kiinnostavasti, silloin asiasta saa kiinni ja osaa jossain vaiheessa itsekin lähteä etsimään lisää tietoa aiheesta. Alkuun ei ehkä osaa muuta kuin seurata ja lukea, mutta kun tietoa ja kiinnostusta on karttunut tarpeeksi, osaa alkaa asetella itsekin jalkojaan tiedon askelmille.
Ja siksi on niin hirvittävän tärkeää, että on ihmisiä, jotka tekevät tällaista työtä- auttavat toisia oppimaan näistä tärkeistä asioista. Kiitos!
TykkääTykkää
Totta on, että sekä parannuksen että ripin voi nähdä ihmisen tekona, joka kuitenkin pohjimmiltaan on Jumalan teko ihmisessä. Ja näinhän asia on. Ehkä se olennainen ero uskonvanhurskauden ja tahrateologian välillä on kuitenkin siinä, mihin ne suuntaavat kilvoittelijan katseen.
Oppi uskonvanhurskaudesta suuntaa katseeni minun itseni ulkopuolelle Jeesukseen, hänen rakkauteensa ja hyviin tekoihinsa. Tuntiessani itseni pahaksi ja huonoksi saan uskoa, että Jeesus on minun täydellisyyteni ja pyhyyteni. Tämä on totta joka hetki: Uskoessani Kristukseen uskon koko ajan syntien anteeksiantamukseen ja uskon kautta anteeksiantamus myös on joka hetki minun omani – syödessäni, kävellessäni, nukkuessani, töitä tehdessäni jne. Tämän myötä olen myös joka hetki lähtövalmis taivaaseen.
Tahrateologia, ainakin minun mielestäni, suuntaa sen sijaan katseeni Kristuksesta minuun itseeni. En voikaan enää vapaasti ja luottavasti turvata Jeesukseen ja uskoa, että hän on minun ja minä hänen joka hetki. Sen sijaan joudun miettimään, että jos kuolema nyt tulee, olenko valmis, koska siitä ja siitä asiasta on rippi tekemättä. Ja pitäisiköhän varmuuden vuoksi tehdä vielä siitäkin hiukan tarkempi rippi? Ainakin herkälle ihmiselle sellainen voi olla melkoisen raskasta.
Aika monelle uskovaiselle lienee lapsuudesta ja nuoruudesta tuttu juttu se, että jossain vaiheessa tulee miettineeksi tätä dilemmaa: Taivaaseen pääsee, kun on synnit anteeksi ja synnit saa anteeksi pyytämällä niitä anteeksi. Jos näin, tarkoittaako se, että minun tulee pyytää anteeksi jokaista tekemääni syntiä? Miten se onnistuu käytännössä, kun muistikin on rajallinen? Jos jokaista ei tarvitse pyytää anteeksi, mitä kaikkea sitten tulee? Mistä löytäisin ihmisen, jolta voisin pyytää anteeksi niitä hiukan nolompia juttuja, kun vanhemmille ei kehtaisi aina kaikkea kertoa? Voinko olla koskaan varma, että olen riittävän tarkasti pyytänyt anteeksi syntejäni? Voinko luottaa siihen, että pääsen taivaaseen vai pitääkö minun elää jatkuvassa epävarmuudessa?
Varmaan tuollaiset kipuilut ainakin jossain määrin vain kuuluvat valvovan kristityn kilvoitukseen. Niihin voisi kuitenkin tuoda huomattavaa helpotusta kirkas opetus uskonvanhurskaudesta Jeesuksessa Kristuksessa. Siis se, että Kristukseen turvatessamme meillä on synnit anteeksi joka hetki ja että ripin tarkoitus on auttaa meitä omistamaan hänet omaksi Vapahtajaksemme – ei olla ”taikatemppu”, joka hetkeksi ”nollaa” syntitilin. Tällaisen opetuksen uskonvanhurskaudesta Kristuksessa soisi olevan arkista ja jokapäiväistä, ei vain ”juhlaruokaa” silloin tällöin jossain suviseurapuheessa.
TykkääTykkää
Kolikon kääntöpuoli on tietysti se, että oppi uskonvanhurskaudesta ymmärretään pahasti väärin, jos se johtaa ripin vähättelemiseen ja halveksimiseen. Tähänkin laitaan homma lipsahtaa helposti, lipsahti jo uskonpuhdistuksen aikana, ja tätä harhaa vastaan Luther kovasanaisesti jyrisee tuossa ”Lyhyessä kehotuksessa ripittäytyä”. Jos kristitty vähääkään tiedostaa itsensä ja uskonsa heikkouden, hän ymmärtää, ettei hän voi vain kylmästi ”päätellä”, että Kristus on myös minun Vapahtajani. Hän ymmärtää tarvitsevansa jatkuvaa lohdutusta, rohkaisua, vakuutusta ja todistusta armon riittävyydestä. Sitä hän saa yleisestä evankeliumi saarnasta, ehtoollispöydästä ja ripistä.
Varmasti löytyy suuri joukko yksinkertaisia kristittyjä – mummoja, pappoja, nuoria jne. – jotka ajattelevat hyvin ”tahrateologisesti” mutta ovat silti läheisiä ja rakkaita ystäviä Jeesukselle. Vastaavasti voi löytyä ihmisiä, jotka osaavat eritellä tarkasti oikein ripin ja uskonvanhurskauden suhteen, mutta jotka ovat siitä huolimatta kaukana elävästä Jumalasta.
Oikea usko ei ole siis yhtä kuin kyky sanoittaa tarkasti oikea oppi. Silti olen sitä mieltä, että meidän ei tule vähätellä oikean, Raamatun mukaisen opin merkitystä. Oikea oppi, esimerkiksi oppi uskonvanhurskaudesta Kristuksessa, tukee, suojelee ja vahvistaa elävää uskoa. Vastaavasti väärä, raamatunvastainen oppi rasittaa uskonelämää ja voi pahimmillaan johtaa siihen, että matka jää kesken. Pelkään, että ”tahrateologia” voi johtaa ja on myös johtanut uskovaisia uskonelämän vähittäiseen kuivumiseen, omavanhurskauteen ja lain orjuuteen.
TykkääTykkää
Kiitos kun jaksoit kirjoitella.
TykkääTykkää
Kiitos, Joona!
”Kaltoin kohdellulta uhrilta anteeksipyytäminen ei ole ripittäytymistä vaan pahan teon anteeksipyytämistä. Senkään vuoksi uhria ei voi sitoa minkäänlainen rippisalaisuus. Itsestäni tuntuu käsittämättömän pahalta kaikki kylmyys, ymmärtämättömyys ja armottomuus, jolla uhreihin on uskovaistenkin keskuudessa suhtauduttu. Ripin ja rippisalaisuuden väärinkäyttö näissä tilanteissa on jumalanpilkkaa. Jokaiselle uhrille tulisi antaa oikeus puhua, toivoa ja tulla rakastetuksi. Väärinkäyttäjien tulee joutua vastaamaan teoistaan: yhteisön maineella ei tulisi olla mitään painoarvoa sen rinnalla, että oikeus ja totuus tapahtuvat.”
Tuossa kappaleessa tiivistyy viiteen riviin valtava määrä siitä pahuudesta, jota meidän kristillisyytemme keskuudessa on takavuosikymmeninä ollut – väärän opetuksen seurauksena. Erittäin raskauttavaa on, että näiden vääryyksien kritisoijat on syyllistetty SRK:n käyttäytymismallin nojalla. Orjuuttavan ja vaientavan opetuksen hedelmänä on keskuuteemme tullut käsittämättömällä julmuudella kohdeltuja hoitokokousuhreja, kaltoinkohdeltuja lapsia ja loppuun ajettuja äitejä, joiden perheet ovat ajautuneet inhimilliseen umpikujaan.
Nuoremmassa polvessa on paljon heitä, joita nämä uhrit eivät ole koskettaneet henkilökohtaisesti millään lailla. Tapahtuneista vääryyksistä ei ole ollut lupa puhua. Toisaalta monet ovat kertoneet, kuinka joutuivat lapsina kasvamaan sairauskierteestä uupuneissa perheissä tarpeellisen hoivan ja huomion puuteessa, ja mitä siitä on seurannut myöhemmässä elämässä.
On sanomattoman tärkeää ja kaikille opiksi, että uhit saavat tulla esiin ja opimme tuomitsemaan ja korjaamaan väärät opin painotukset tutkimalla, missä ja miksi olemme menneet aikoinaan harhaan. Oman maineen varjelu ei saa mennä totuuden vaalimisen edelle.
Vääryyksiä on vasta osittain tunnustettu ja yksittäiset tekijät ovat korjanneet tekonsa, mutta todellista väärän opetuksen korjausta ei ole tehty. Asian – väärän opetuksen kollektiivisuutta ei ole haluttu tunnustaa. Kollektiivisesta vääryydestä keskuudessamme on seurannut kollektiivinen trauma, jonka purku edellyttää myös yhteistä keskustelua.
Henkisen väkivallan julmaa väärinkäyttöä ei usko todeksi, ellei se tule kohti tai aivan viereen, läheisimpien osaksi. Siksi sen uhrit voi tahtomattaankin unohtaa tai ohittaa – kenties ei haluaisi ”puuttua toisten asioihin”.
Myös nuoremman polven perheiden monenkirjavat elämäntavat kaipaavat rehellistä keskustelua uskonkilvoituksen näkökulmasta. Meille kaikille on tärkeää halu kulkea tietä, joka vie vaaroista perille – tietä, jolla heikoimmallakin on kulkumahdollisuus, ettei joudu umpikujaan ajetuksi ja jossa kuuluu Hyvän Paimenen ääni, että katuva syntinen saa vapaasti uskoa kaikki anteeksi annetuiksi.
TykkääTykkää
Kiitos kommentistasi, vl-seniori. Sinun kiitoksesi taitaa kuulua kuitenkin Roosalle eikä minulle. 🙂 Ja viime kädessä tietysti Jumalalle, joka on se kaiken hyvän takana oleva Hyvä.
TykkääTykkää
Kiitos vl-seniori jämeristä kommenteista :-).
Minun on helpompi lähestyä kaikkia väärinkäytöksiä ja vääristyneen vallankäytön muotoja (hoitokokousvääryyksiä, ripin ja anteeksiantamuksen väärinkäytöksiä jne.) väkivalta-termillä. Jonkun mielestä se voi olla liian rajua, mutta itse hahmotan asian paremmin siten. Se myös näyttää itselleni selkeästi sen, kuinka hirvittävästä, uskoa ja elämää tuhoavasta asiasta on kysymys.
Mielestäni kaikki lähtee tästä väkivallan tunnistamisesta yhteisön sisällä. Jos emme ymmärrä väkivallan luonnetta ja kätkeytyvyyttä, ihmisyhteisön lainalaisuuksia, silloin emme pysty tarttumaan ilmiöön, hahmottamaan sitä. On vain ”outo” olo, josta ei saa otetta: toinen puhuu aidasta, toinen aidan seipäästä.
Helsingin Yliopiston teologisen tiedekunnan tutkijatohtori Johanna Hurtig on vast´ikään kirjoittanut artikkelin Väki ja väkivalta -uskonnollinen yhteisö väkivallan ratkaisijana, johon kehoitan tutustumaan.
TykkääTykkää
Kirsi, tiedostan hyvin, että kommenttini ovat jämeriä ja tömäköitä, mutta niin ovat aiheetkin kuten väkivalta uskonyhteisössä. Olen jokin aika sitten lukenut Johanna Hurtigin hyvän ja analyyttisen artikkelin väkivallasta yhteisössämme.
Väkivallan kätkeytyminen uskonyhteisön rakenteisiin ja käyttäytymismalleihin ei ole helposti uskottavalla tavalla sanoitettavissa sisällä oleville. Väkivallan kohteet – uhrit – ovat sen parhaita avaajia ja heidän kokemustensa kuuleminen on avain väkivallan kitkemiseksi. Tutkijoiden panos on äärimmäisen tärkeä.
Väkivallan tekijät ovat yksilöitä, mutta heidän tekonsa on opin/opetuksen legitimoimaa ja se on kohdistunut kollektiivisesti koko yhteisöön. Tai siis on ollut 60-70 luvuilta lähtöisin. Silloin vain häipyi ensin muutamia arvostettuja ja rakastettuja uskovaisia pappeja, joita vanhempani mykkinä ja hiljaisina jäivät kaipaamaan… Kohta perään 70-luvulla seurasivat dramaattiset massahoitokokoukset tunnettuine seurauksineen. Alkoi ”uuden kuuliaisuuden” aika, jonka häntä on vielä keskellämme.
Luin Päivämiehen pari blogia, joissa pohditaan mediassa vellovia keskusteluja uskovaisten perheistä. Äidin blogi: Keskustelujen keskellä” ja toisen perheen isän: ”Hevosenleikkiä”. Molemmat erittäin hyvin kirjoitettuja kuvastaen tyypillisen uskovaisen vanhemman tuntoja ja kokemuksia. Kummassakin perheessä eletään ruuhkavuosia ja ”täyttä elämää” lasten keskellä.
Isän kirjoitus käsittelee osuvasti elämänhallinnan teemaa, joka on keskeinen kysymys kun puhutaan uupumuksesta. Huomioni kiinnittyi siihen, että kummankin blogissa välittyi sekä riveillä että niiden välissä tunne, että kirjoittajilla on ns ”homma hanskassa”, vaikka isä kertoo, että se ei välttämättä siltä näytä. On siis kyseessä hyvät ”eväät” omaavat vanhemmat ja tulevat todennäköisesti perheiden kasvaessakin selviytymään.
Kaikilla ei ole samanlaisia eväitä kokeakseen samoin elämänhallintaa ja sen suomaa mielenterveyttä kasvavan perheen keskellä. On aivan eri asia puhua ”normaalista” väsymisestä, josta selviää kuin ajautua elämänhallinnan kadottamisen asteelle lapset joka hetki ympärillään ja vanhempien vastuu harteilaan.
70-luvun oppi ei osoittanut minkäänlaista armahtavaisuutta uusituissa ohjeistuksissaan lasten tulon rajoittamiseksi. Sitä ennen, kun ehkäisyvälineitä ei edes yleisesti ollut, vaikeissa tilanteissa kehoitettiin luottamaan ja turvautumaan lääkäreihin. Lääketieteen apu ei ollut kiellettyä, eikä varmaan pidättyvyyskään – luonnonmenetelmä.
Julmuus istui alusta pitäen 70-luvun opetuksessa vähävoimaisia kohtaan. Ei tullut kyseeseen enää lääkärin apu eikä pidättyvyys. Useissa julkilausumissa sitä tultiin vahvistamaan. Samanlainen väkivalta kohdistui massahoitokokouksissa ja myöhemmin yksittäisissä, kuin myös lasten hyväksikäytöissä ja niiden uhreihin suhtautumisessa.
Miten selittääi tämän päivän selviytyjäperheen vanhemmille, jotka elävät tyytyväisinä ja luottavaisina, heidä vahempansakin selviytyivät ja yhteisössä on vaikka kuinka paljon selviytyjiä – että meillä on piilossa toinen, vaiettu varjopuoli, jonka synkät juuret ovat menneessä? Sellainen puhe koetaan helpostikkin epäuskon saarnaksi.
Onko se itseymmärrettynä sitä vai opetettuna?
Onko se rehellistä?
Kaikki väkivalta sotii räikeästi rakkauden kaksoiskäskyä vastaan.
Toisen ihmisyyden kunnioitus sisältää myös hänen vähävoimaisuutensa ja sairautensa kunnioituksen.
Moni asia 70-luvun opetuksista on ”höllentynyt” kymmenen vuoden sisällä. Siitäkin voisi keskustella – jos uskaltaa 🙂
On paradiksaalista, että vaiettujen kipukohtien käsittely nousee uskon kantavan ja valoisamman puolen alta keskiöön. Syy on juuri vaientamisessa. Epärehellisyys tapahtuneista mädättää ja syö luottamusta, mitä enemmän ja kauemmin se jatkuu. Osa nuorista perheistä haastaa mädännäisyyden kyselemättä. Toiset kyselevät sitäkin enemmän. Eikö ”kuuliaisuusoppi” ole enää itsestäänselvyys?
TykkääTykkää
Mitä tulee yksittäisten weljien lankeemuksiin näissä erilaisissa väkivallan ilmenemismuodoissa: on tärkeää nähdä seurannaisvaikutukset koko Siioniin. Vihollinen voi viritellä ansoja ja soluttautua yksittäisten veljien kautta, ja sitten naamioida ansat. Nyt olisi tarkoitus etsiä ja löytää nämä viritykset kokonaisuudessaan.
Väkivaltakertomukset Siionin sisällä ovat lauman särkyneimpien lampaiden itkua. Jos emme heitä kuuntele, käy kuin profeetta Joelin jyrisevässä tuomiopäivän saarnassa:
”…6) Vihollinen hyökkäsi maahani väkevin, lukemattomin joukoin. Sen hampaat olivat kuin leijonan, sen leuat kuin jalopeuran. 7)Se hävitti viiniköynnökseni, repi viikunapuuni, raastoi ja kuori sen paljaaksi. Tyhjinä jäivät törröttämään valkoiset oksat. 8)Valita kuin neitsyt, joka suruvaatteissa itkee nuorena kuollutta sulhastaan….11) Peltomiesten toivo on rauennut tyhjiin, viinitarhurit valittavat, vehnä ja ohra on menetetty, pelloilla ei ole mitään korjattavaa. 12) Viiniköynnös kuihtuu, viikunapuu lakastuu. Lakastuu granaattiomenapuu, omenapuu ja taatelipalmu ja jokainen metsän puu. Ilo on ihmisiltä kadonnut…15) Puhaltakaa torveen Siionissa, kuuluttakaa pyhä paasto, kutsukaa koolle juhlakokous!
16) Kootkaa väki, pyhittäkää kansa, kutsukaa vanhukset,kootkaa lapset ja imeväiset. Lähteköön sulhanen morsiuskammiosta ja morsian häähuoneesta. 17) Itkekää, papit, pyhäkön esipihalla, eteishallin ja alttarin välissä. Sanokaa, te Herran palvelijat: ”Katso, Herra säälien kansasi puoleen. Älä anna sen joutua häväistäväksi, vieraitten kansojen hallittavaksi. Miksi saisivat kansat pilkaten sanoa: Missä on Israelin Jumala?”
TykkääTykkää
Vl-seniori: ”Väkivallan tekijät ovat yksilöitä, mutta heidän tekonsa on opin/opetuksen legitimoimaa ja se on kohdistunut kollektiivisesti koko yhteisöön.”
Hätkähdyttää tuo väite, että väkivallan teot ovat opin tai opetuksen legitimoimia. Tarkoitatko vl-seniori todella sitä mitä sanot? Puhutko kaikesta vanhoillislestadiolaisuudessa esiintyvästä väkivallasta vaiko ainoastaan hoitokokousajoista/niihin liittyvistä väärinkäytöksistä?
TykkääTykkää
exnare, puhun kaikesta siitä väkivallasta, joka on suoraa tai välillistä seurausta 60-70 luvuilla alkunsa saaneessa harhaopetuksessa.
Ko harhan ytimeen kuuluva väkivalta ei ole helppo sanoitettava. Viime vuosien keskusteluissa on kuitenkin tullut paljon esiin sen erilaisia uhreja – jopa pienistä lapsista alkaen, jotka ovat ”kantamassa omaa ristiään” yhdessä uupuneiden vanhempiensa kanssa. Koko ”erehtymättömän Jumalanvaltakunnan” ajatus perustui väkivallalle hoitokokouskäytänteineen, vaientamisvaatimuksineen ja kaiken opetuksen ja liikkeen johdon vähäisenkään kritisoinnin. Vaientaminen on myös lasten hyväksikäyttötapausten suojelussa ollut opetuksen legitimoimaa – kuten kaikki julmuudet massahoitokokouksista ja aina tänne asti yksittäisiä ihmisiä kohtaan.
Siten harhaopetus on legitimoinut sekä kollektiivisen väkivallan, että yksittäisen. Massahoitokokoukset olivat ilmiö, jota kollektiivisempaa tuskin voi olla.
Laaja vaientamisen vaatimus on sulkenut tehokkaasti harhan ytimen – väkivallan tunnistamisen ja tunnustamisen korjaamisesta puhumattakaan. Vaientaminen on sulautunut vallan väärinkäyttöön, jonka kohteeksi uhri joutuu. Sitä ei siis helpolla tunnista, ellei joudu kohteeksi.
ko harhaopin kattava analysointi on hyvin haasteellista eikä onnistu kommentin puitteissa yksityiskohtaisesti, ainakaan minulta.
Nuori polvi ei ole kokenut massahoitokokouksia ja vaientamisen jatkuessa heistä moni ei ole kuullutkaan niistä. Viime vuosien yksittäiset hoitokokoukset ovat olleet harvinaisia verrattuna menneisiin vuosikymmeniin.
Sielunhoito todellisten huolta aiheuttavien syntien seurauksena on kokonaan toinen asia.
Hoitokokousten syyt olivat monet henkiopit tai harhan omat lakihenkiset ”synnit” – Elannossa asiointi, väärä puolue, kirkkouskovaisten ystävyys, naapurien ystävyys, liian harvoin seuroissa käynti, laulaminen kirkkokuorossa, asuminen lapsen perheessä, jossa oli TV, puhujan tai harhaopin kritisointi, henkilökohtainen kauna, uloshoidetun tervehtiminen tai liika yhteydenpito hänen kanssaan tms.
Harhaopin legitimoimaa väkivaltaa ovat kokeneet vuosikymmenten mittaan myös monet äidit, heidän lapsensa ja lopulta koko perhe, ajautuessaan umpikujaan ehdottoman ehkäisyopetuksen seurauksena.
Tätä ilmaisua ei tule pitää yleistyksenä, koska suuri osa äideistä on selviytynyt hyvin tai riittävästi, eikä ole kokenut joutuneensa uhriksi.
Tehokas vaientaminen voi piilottaa pitkiksi ajoiksi uskomattoman määrän raakaakin väkivaltaa. Historiassa on siitä esimerkkejä todella paljon.
Ymmärrykseni mukaan väkivalta ei sisälly oikeaan uskonopetukseen – päinvastoin – Jeesus ilmoitti sen rakkauden kaksoiskäskyssään niin kirkkaasti, ettei siihen jää mitään tulkinnan varaista ehtoa.
Oma ajatukseni nojaa tähän keskeisimpään ja salatuimpaan viisauteen oikeasta totuudesta, kun tuomitsen harhaopiksi opetuksen, joka velvoittaa väkivaltaan lähimmäistä – vieläpä heikointa tai pienintä kohtaan. ( uupuneet äidit, vaille hoivaa jääneet lapset, vaiennetut hyväksikäytetyt lapset, väärin perustein uloshoidetut jne)
Käsittämättömintä on, että väkivallantejkijä/t ovat saaneett avun ( anteeksiannon) mutta uhrit on jätetty heitteille.
TykkääTykkää
Lapsiasiassa en ole mikään ehkäisyn puolestapuhuja tai sen suosittelija, vaan puolustaja llääketieteen avun saamiseksi heille – vaikka ehkäisyn – jotka ovat ajautuneet terveen elämänhallinnan ja perheen tasapainon menettämiseeen. Niissä perheissä on ajauduttu esim. liian tiheiden synnytysten seurauksena äidin terveyden ylikuormittumiseen ja sitä kautta sairastumiseen. Siitä voi seurata koko perheen paheneva kierre. En lähde tarkempiin kuvauksiin pahan kierteessä, koska ne ovat perhekohtaisia tilanteita. Kun taas jaksava ja terve äiti poikii perheessä hyvän jaksamisen kierteen, eikä uhreja synny sen enempää lapsissa kuin vanhemmissa. Nykyinen lastensuojelun taso Suomessa toimii toisin kuin menneinä vuosikymmeninä.
Voisikohan Kirsi valaista, miten uskovaisissa perheissä äidin henkilökohtaiset perityt ominaisuudet ja ympäristön kehittämät avut vaikuttavat lähtökohtaisesti äidin jaksamiseen tai vastaavasti uupumisalttiuteen liittyen lastentuloon?
TykkääTykkää
Anski P, kiitos palautteestasi! Sen sanoma on tullut tutuksi toimintatavaksi, koska niin on opetettu suhtautumaan uhreista kertoviin viestintuojiin. Se on valitettavasti peitettyä vaientamista väkivaltaa sisältävästä opista.
Kuten kerroin edellä, jos itse ei ole joutunut väkivallan kohteeksi, sitä on vaikea nähdä todeksi ja on altis hyväksymään väärän opetuksen ja ajautumaan tuomitsevaan käyttäytymiseen viestintuojia kohtaan.
Näitä asioita on viime vuosina käsitelty sekä keskusteluissa että tutkijoiden voimin.
Lapsiasiassa on jätetty mielestäni heikolle pohjalle selvitys siitä, miten paljon asenne muuttui ko harhaopin seurauksena. Siksi sitä ei ole osattu yhdistää vieläkään niin selkeästi ko harhaopin osaksi kuin esim. hoitokokouksia. Tämä on oma käsitykseni.
Meillä täytyy olla uskallusta käsitellä näitä asioita nyt ja pyytää, että Jumala tahtonsa mukaan ohjaa meitä totuuteen ja parempaan rehellisyyteen, joka ei sisällä enää vaientamista – meidän kaikkien tähden ja jokaisen yksitellen nyt ja tulevaisuudessa.
TykkääTykkää
ja milloin hoitokokousvääryydet korjattiin puhujien taholta niin, että korjaus tavoitti esim. väärin perustein uloshoidetut uhrit ja kaikki hoitokokoukset kokeneet?
TykkääTykkää
Edellisestä viestistäni huuhtoutui jostain syystä alkuosa pois, joka oli kysymys nimimerkki Anski P:lle: milloin hoitokokousvääryydet korjattiin puhujien taholta jne.
TykkääTykkää
Mielestäni kaikkia eettisiä kysymyksiä, jolloin liikutaan elämän ja kuoleman rajapinnoissa pitää lähestyä Herran pelossa. Niiden kohdalla meidän pitää erityisesti pysähtyä Jumalan Sanan peilin eteen. Tämä ei ole missään tapauksessa helppoa. Kuten mm. Dietrich Bonhoeffer pohti aikanaan, voiko kristitty vastustaa pahaa pahalla, hän kävi syvällisen kamppailun Jumalan Sanan kanssa.
Jumalan Sana olkoon meille Pyhän Jumalan tahdon ilmaisu, jota emme voi muuttaa oman mielemme mukaiseksi, vaikka kuinka tahtoisimme. Peilaamme sitä vasten elämäämme ja omiatuntojamme, kamppailemme sen kanssa enemmän tai vähemmän, hengitämme sisimmässämme hiljaista rukousta ja kysymme Jumalan tahtoa erilaisissa vaikeissa tilanteissa. Tämä kaikki tuo ihmiseen lahjana sisäisen nöyryyden ja herkkyyden, jolloin kaikki omavoimaisuus ja itsetietoisuus Jumalan kasvojen edessä karsiutuu pois. Tietoisuus omasta keskeneräisyydestä antaa näkökyvyn nähdä, kuinka heikkoja ja herkästi lankeavia me kaikki olemme.
Erilaiset väkivaltakertomukset uskovaisten keskuudessa ovat pysähtymisen paikka. Meidän ei tarvitse pelätä niitä, eikä niistä saa vaieta. Ne kertovat karua kieltään ihmisenä olemisen epätäydellisyydestä ja elämän kärsimyksistä. Niistä voidaan löytää yleisiä ja erityisiä piirteitä, ne voivat juontaa juurensa menneisyyden harhaoppeihin, joiden jäänteitä voi olla vieläkin turhana painolastina. Meidän on kuunneltava niitä herkällä korvalla myös siksi, että niihin voi kätkeytyä Vihollisen orjuuttava ansa, johon ihminen on huomaamattaan joutunut kiedotuksi, joka tekee matkan hitaaksi. Pahuus ei ole välttämättä näkyvää ja selkeää synnissä elämistä, se voi olla kätkeytynyttä, pikkuhiljaa orjuuttavaa ja näännyttävää. Myös katkeruus on mielestäni ihmisen syvää surua, itkemätöntä itkua, joka juontaa usein juurensa kaltoinkohtelusta ja ymmärtämättömästä käytöksestä. Jotakin on mennyt ihmisen sisimmässä pahasti rikki.
Kärsivän ihmisen kohtaaminen vie meidät tutkimaan elämän peruskysymyksiä ja katsomaan pintaa syvemmälle, etsimään syitä ja seurauksia. Mikä on kärsimyksen syy? Onko kysymyksessä puhtaasti elämän itsensä aiheuttama (esim. vakava sairaus), vai onko kysymyksessä vallan väärinkäyttö (esim. väkivalta). On käsittämätöntä, miten pahuus voikin naamioitua Jumalan Sanan ja evankeliumin ympärille siten, että se muuttuu ihmistä orjuuttavaksi sen sijaan, että se tuo vapautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä.
Mitä on vapaus Pyhässä Hengessä? Mielestäni se on syvää luottamista Jumalan läsnäoloon omassa elämässä, halua tutkia ja kuunnella Jumalan sanaa, alttiutta suostua Jumalan käden alle: ”Tutki minua,Jumala, ja tunne minun sydämeni, koettele minua ja tunne minun ajatukseni. Ja katso: jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle.”(Ps. 139:23-24)
Kaikki elämää ja uskoa kuormittavat asiat voimme sälyttää Kristuksen harteille. Voimme luottaa siihen, että Jumalalla on hyvä tahto meitä kaikkia kohtaan. Kristuksen rakkauden läsnäolossa voimme olla siunattuja, me kaikki väsyneet, uupuneet, elämässä särkyneet, vähemmän onnistuneet, katkeroituneet ja kaikin puolin epätäydelliset. Kristuksen kasvoista loistaa lempeä rakkaus juuri sinulle.
TykkääTykkää
Kiitos Roosalle erinomaisesta blogikirjoituksesta! Rippi synninpäästöineen ja evankeliumin ”pyytäminen omalle kohdalle” (vanhojen sanonta: ”todista minulle synnit anteeksi”) ovat tosiaan meitä uskossa Kristukseen auttavia ja vahvistavia tukitoimia – siis armovälineitä siinä mielessä.
Vuonna 1948 kirkolliskokouksessa hyväksytty ”Kristinoppi lyhyesti esitettynä” tiivistää asian tutusti kohdassa ”Syntien tunnustaminen ja rippi”:
”Jumalalle meidän tulee joka päivä tunnustaa kaikki syntimme ja luottaa siihen, että hän Kristuksen tähden antaa ne anteeksi. Lähimmäisillemme meidän on tunnustettava ne synnit, joilla olemme heitä vastaan rikkoneet.
Jakaakseen syntien anteeksiantamuksen rauhaa Jumala on myös säätänyt seurakunnalleen ripin. Siinä tunnustamme papille tai muulle seurakunnan jäsenelle syntimme, ja hän Jumalan sanan perusteella julistaa meille synninpäästön eli anteeksiantamuksen.”
”Tahrateologiassa” lienee kysymys kansanhurskauden yksiviivaisista tulkinnoista ja niiden dogmatisointipyrkimyksistä ns. entisten lampaiden jäljiksi. Vähän samaan tapaan kuin katolisen ja ortodoksisen kristinopin yleisestä raamatullisuudesta huolimatta on ns. kansanhurskaus voinut saada varsin kummallisia muotoja ja epäraamatullisia käsityksiä. Tietysti teologisella viilauksella on omat skolastiset sudenkuoppansa. Ja tahrateologiaa lienee esiintynyt muissakin lestadiolaisuuden suunnissa. – Jos oikein muistan, asiasta käytiin kyllä ihan raitista keskustelua kristillisyydessämme 1970-luvun lopulla -1980-luvulla, mutta lieneekö se unohtunut ja sammaloitunut?
PS. Kiitos Kirsille hyvästä kommenttikirjoituksesta! Anskille: Ville-puheenjohtaja on näyttänyt mallia, hoitokokouspyykin pesusta, toivon mukaan hän saa seuraajia… Ja VL-seniorille – kyllä1970-luvun suurempi harha oli, että ”perhesuunnittelun” ehkäisyideologia valtasi kirkkomme ja muut herätysliikkeet…
TykkääTykkää
Kiitos, Kirsi, hyvät sanasi hoitavat jälleen sieluani näiden vakavien asioiden äärellä ja haluni on asettua luottavasti Jumalan väkevän johdatuksen turvaan.
TykkääTykkää
viitaten suoraan otsikkoon: rippi lohduttaa,ei pelasta
Onko olemassa kuolemansyntejä,jotka kertatekona veisi uskon,eikä ilman rippiä ja katumusta ole enään Jumalalle kelpaava.
Tällaisesta olen jostain kuullut
TykkääTykkää
Apostoli Paavali kirjoittaa esim.: ”Lihan aikaansaannokset ovat selvästi nähtävissä. Niitä ovat siveettömyys, saastaisuus, irstaus, epäjumalien palveleminen, noituus, vihamielisyys, riidat, kiihkoilu, kiukku, juonittelu, eripuraisuus, lahkolaisuus, kateus, juomingit, remuaminen ja muu sellainen. Varoitan teitä, kuten olen jo ennenkin varoittanut: ne, jotka syyllistyvät tällaiseen, eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa. (Gal. 19-21). Ilmeisesti näinen perusteella on keskiajan kirkossa rekonstruoitu ”7 kuolemansyntiä”, jotka oikeastaan ovat kuitenkin tekosyntien takana olevia intohimoja eli passioita kuten Lars Levi sanoisi…
Mielestäni kristillisyydessämme on vanhastaan raittiisti opetettu, että on vakavia ja julkisia tekosyntejä, jotka merkitsevät siirtymistä armon alaisuudesta tuomion alle ja myös uskosta lankeamista kuten vaikkapa tapot, murhat, huoruudessa ja pedofiliassa eläminen, homoseksuaalisuuden toteuttaminen jne. – Valitettavasti 2000-luvulla levisi tai levitettiin kristillisyydessämme näkemystä, ettei pedofilian ja homoseksuaalisuuden toteuttaminen ole muita syntejä kummempaa vaikka Paavali sanoo: ”Siveettömyydestä, kaikenlaisesta saastaisuudesta ja ahneudesta ei teidän keskuudessanne saa olla puhettakaan, eihän mikään sellainen sovi pyhille.” (Ef. 5:3)
TykkääTykkää
Ensinnäkin lyhyesti, mitä synti on? ”Synti on rikkomus järkeä, totuutta ja totuuteen pitäytyvää omaatuntoa vastaan: se on rikos aitoa Jumalan ja lähimmäisen rakastamista vastaan”, kuten Katolisen kirkon katekismus mielestäni hyvin asian kiteyttää. Augustinus puolestaan puhuu synnistä ”sanana, tekona tai haluna, joka on ristiriidassa ikuisen lain kanssa”. Synti on sitä, mikä nousee Jumalan meihin kohdistuvaa rakkautta vastaan ja kääntää sydämemme pois siitä.
Katolisen opetuksen mukaan syntejä voidaan eritellä kohteensa mukaan tai niiden hyveiden mukaan, joiden kanssa ne ovat ristiriidassa. Synnit voidaan jakaa myös synteihin Jumalaa, lähimmäistä ja itseä kohtaan, henkisiin ja lihallisiin synteihin tai synteihin, jotka tehdään ajatuksin, sanoin ja teoin tai laiminlyönnein. Katolinen kirkko myös erittelee synnit sen perusteella, miten raskaita ne ovat: kuolemansynnin ja lievän synnin välillä on ero. Ehkä kuulemasi kuolemansynti-käsitys juontaa juurensa juuri katolisesta opetuksesta ja sen käyttämästä kuolemansynti-käsitteestä.
Katolisen kirkon katekismus määrittelee kuolemansynnin ”raskaaksi rikkomukseksi Jumalan lakia vastaan ja sellaiseksi, joka tuhoaa jumalallisen rakkauden ihmisen sydämessä.” Näin kuolemansynti kääntää ihmisen pois Jumalasta. Lisäksi synnin on täytettävä kolme ehtoa ollakseen kuolemansynti: ”Kuolemansynti on sellainen synti, jonka kohteena on tärkeä tai vakava asia ja joka sen lisäksi tehdään täysin tietoisesti ja siihen harkitusti suostuen.”
Katolisen kirkon Katekismus määrittelee Markunkin esiin nostamat syntiluettelot (kuten juuri Galatalaiskirjeen luetteloimat lihan synnit Hengen hedelmien rinnalla). Näin todetaan, että synnit voidaan eritellä ”niin kuin kaikki ihmisen teot, kohteensa mukaan tai niiden hyveiden mukaan, joiden kanssa ne ovat ristiriidassa”.
Luterilainen opetus on Lutherista alkaen keskittänyt katsetta vanhurskauttavaan uskoon ja kaiken synnin kantaneeseen Kristukseen, joka on eläväksi tekevä Herra. Luterilainen Katekismus nostaa esiin sen, että syntejä on erilaisia, mutta syntien vahvuuksista se ei puhu. Katekismus mainitsee aistilliset, maailmalliset ja itsekkyyttä aiheuttavat synnit ja toteaa, että synnissä on aina epäuskoa; ”epäusko voi lopulta johtaa kapinaan Jumalaa vastaan”. Luterilaisuudessa ei opeteta katolisen opetuksen tavoin erikseen kuolemansynnistä tai lievästä synnistä. Synti on aina luopumista Jumalan rakkaudesta ja mahdollistaa aina Jumalasta luopumisen.
Jeesus itse opettaa Matteuksen luvussa 18: ” jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen”. (Matt. 18:6) Jeesus jatkaa myös ” Viettelysten täytyy tulla, mutta voi sitä ihmistä, jonka kautta ne tulevat – Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan”. (18:7, 11). Tämän perään Jeesus kertoo vertauksen eksyneestä lampaasta ”—samoin ei teidän taivaallinen Isänne tahdo, että yksikään näistä vähäisistä joutuisi hukkaan”. (Matt.18:12-14)
Ehkäpä tämän Jeesuksen puheenkin perusteella voisi tiivistää kysymykseesi vastauksen: Jumalan tahto on, että ihminen pelastuu. Jumala on antanut Kristuksen, joka on kärsimyksellään ja kuolemallaan kertakaikkisesti sovittanut kaikki synnit. Näin ei voi olla mitään sellaista syntiä, josta katuvalle ei annettaisi synninpäästöä. Jumala antaa katumuksen ja parannuksen, jonka ihminen saa uskoa.
TykkääTykkää
Anteeksi takertumiseni ehkä maailman epäoleellisimpaan kohtaan tekstissäsi 🙂 Mutta uteliaisuuteni heräsi ja siksi kysyn, että mitä tarkoittaa tuo, että synti on ”rikkomus järkeä vastaan”?
Miten määritellään järki, ja onko rikkomus tunnetta vastaan samalla tavalla syntiä? Vai lasketaanko omatunto ikään kuin tunteeksi/vaistoksi?
Millainen voisi esimerkiksi olla tällainen järkeä vastaan tehty rikkomus?
TykkääTykkää
Esimerkiksi 1. Johanneksen kirje opettaa kyllä varsin selkeästi oppia kuolemansynneistä ja lievemmistä synneistä:
”Jos joku näkee veljensä tekevän syntiä, joka ei johda kuolemaan, hän rukoilkoon ja siten antakoon hänelle elämän; tarkoitan niitä, joiden synti ei ole kuolemaksi. Mutta on myös syntiä, joka johtaa kuolemaan, ja sellaisen synnin vuoksi en kehota rukoilemaan. Kaikki vääryys on syntiä, mutta sellaistakin syntiä on, joka ei johda kuolemaan.” (1.Joh. 5: 16-17)
Jos ja kun pidämme Raamattua uskomme ylimpänä auktoriteettina, pitänemme kiinni myös tästä erottelusta: kaikki vääryys on syntiä, mutta jotkut synnit johtavat heti hengelliseen kuolemaan, toiset ”vain” raskauttavat uskonelämää. Aamupalapöydässä murjottaminen on siis Jumala-suhteen kannalta eri asia kuin murhaan, aviorikokseen tai lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön lankeaminen. Ensimmäinenkään ei ole hyvä juttu uskonelämän kannalta, mutta jälkimmäiset vievät uskosta epäuskoon.
Kuolemansynti ei tarkoita (myöskään katolisen kirkon opetuksen mukaan) syntiä, jota ei voisi saada anteeksi. Se tarkoittaa tekoa, jonka kautta ihminen lankeaa pois armon ja pelastuksen tilasta. Jotta hän pääsisi takaisin armon tilaan, hän tulee käyttää parannuksen sakramenttia eli ripittäytyä lankeemuksestaan. Lievempien syntien kohdalla ripittäytyminen ei ole samalla tavoin välttämätöntä.
Minusta ei ole ongelma sovittaa tätä yhteen luterilaisen vanhurskauttamisopin kanssa. Pelastava usko on Pyhän Hengen synnyttämää luottamusta siihen, että Kristuksen rakkaus koskee juuri minuakin. Kun ihminen tällä tavoin turvautuu Kristukseen, hänen pyhyytensä ja täydellisyytensä todella on syntisen omana. Kaikki synti haavoittaa tätä luottamussuhdetta, pyrkii estämään sen, että ihminen voisi omistaa Kristuksen omaksi Vapahtajakseen.
Kuolemansynti on teko, joka on niin perinpohjaisessa ristiriidassa Jumalan tahdon kanssa, että se väistämättä tuhoaa ihmiseltä myös todellisen, elävän luottamuksen Kristuksen rakkauteen. Jotta usko elpyisi uudelleen, hänen on välttämätöntä tunnustaa tämä synti ja kuulla synninpäästö, vakuutus siitä, että Jumalan armo riittää hänellekin, tästä lankeemuksestakin huolimatta. Tässäkään tapauksessa ripittäytyminen ei ole ansiollinen teko, jota vaadittaisiin uskonvanhurskauden lisäksi. Se on apuväline, joka auttaa uskomaan, nostaa epäuskosta uskoon.
”Lievempien syntien” kohdalla ripittäytyminen ei ole samalla tavoin välttämätöntä, mutta toki armonvakuutuksen kuuleminen aina rohkaisee ja lohduttaa uskoa. Myös ”lievemmät synnit” voivat vähitellen viedä uskosta epäuskoon, jos ihminen antaa itselleen luvan niihin, kerryttää niitä omalletunnolleen eikä tahdo kuulla armonvakuutusta niiden yli. Kuten vanhat aivan oikein ja perustellusti sanoivat: ”Suuret synnit vievät helvettiin, mutta eivät ne pienetkään välille jätä.”
Vanhoillislestadiolaisuudessa on vanhastaan tehty ero kuolemansyntien ja muiden välillä. Viime vuosina se näyttää kuitenkin jääneen tosiaan jollain tavoin unohduksiin. Siksipä tutkija Johanna Hurtig joutui kritisoimaan kristillisyytemme syntikäsitystä siitä, että siinä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on periaatteessa samalla viivalla omenavarkauden kanssa. Pitämällä kiinni kuolemansyntiopista vältämme tällaisenkin kammottavan harhan.
Tietysti luterilaisina meidän täytyy pitää kiinni siitä paradoksaalisesta mahdollisuudesta, että ikänsä kunniallisesti elänyt, vain lieviin synteihin langennut mutta armahduksen torjuva joutuu kadotukseen, kun taas monissa kuolemansynneissä rypenyt mutta niistä rehellisen, vilpittömän parannuksen tehnyt pääsee Paratiisiin.
TykkääTykkää
kiitos Joona selkokielisestä vastauksesta.Asia on ,niinkuin olin kuullut
TykkääTykkää
Ripin väärinkäyttöön liittyen kysyisin, mitkä ovat raamatulliset perusteet kun ns. ”hoitomiehet” ovat pyytäneet toisiltaan anteeksi kauan sitten, mutta uloshoidetuilta ei ole ollut tarvetta pyytää edelleenkään?
TykkääTykkää
Ensiksi hiukan ihmetystä aiheuttaa se, että suviseuraradion sisar on nostettu ikäänkuin tahrateologian esikuvaksi. Noh, ehkä tämä ei ollut tarkoitus, vaikka sen äkkiseltään niinkin voi lukea.
R.T: ”Olettamukset ovat monessa suhteessa ongelmallisia: ne mahdollistavat oman työn, syntien anteeksi pyytämisen, nousemisen niin tärkeäksi, että ihminen on Jumalalle kelpaava (vanhurskas) vain silloin, kun hän on ”puhdas” eli juuri ripittäytynyt. ”Likaisena” hän ei tätä ehtoa täytä.”
Mistä lähtien rippi on ”oma työ”? Katekismuksesta: ” Emme mene ripittäytymään ikään kuin lähtisimme suorittamaan jotakin oivallista tekoa ja lahjoittamaan sitä Jumalalle, vaan menemme ripille ottaaksemme vastaan Jumalan lahjan.” ja ”Mutta samalla me kehotamme: Mene ripittäytymään ja kerro hätäsi, ei siinä mielessä, että tunnustuksesi olisi jokin teko, vaan sitä varten että kuulisit, mitä Jumala antaa sanoa sinulle. Tätä päästösanaa sinun on pidettävä tärkeänä, suurena ja kalliina.”
Se ei siis ole teko, eikä sitä sellaisena tule pitää. Eikö itse Taivaan Jumala juuri vedä puoleensa juuri sellaisen, kenet itse tahtoo? Epäuskoinenkin synnintuntoisena saattaa haluta kuulla evankeliumin kohdallensa sairasvuoteellansa, ja palkkana on iankaikkinen elämä. Eikö tämä ole suurta Jumalan lahjaa eikä ollenkaan teko-oppia?
TykkääTykkää
Kyselin mielestäni aika lailla samaa asiaa ylhäällä, ja Joona sitä käsittelikin jo monipuolisesti.
TykkääTykkää
J.K: ”Tässäkään tapauksessa ripittäytyminen ei ole ansiollinen teko, jota vaadittaisiin uskonvanhurskauden lisäksi. Se on apuväline, joka auttaa uskomaan, nostaa epäuskosta uskoon.”
Eikö se ole parannus, joka nostaa epäuskosta uskoon? Ausburgin tunnustuksessakin (XI) Rippi ja (XII) Parannus ovat erotettuina:
”Parannus näet sisältää varsinaisesti seuraavat kaksi asiaa. Toinen on katumus eli synnintunnosta johtuva pelästyminen, joka ahdistaa omaatuntoa. Toinen on usko, joka syntyy evankeliumista eli synninpäästöstä ja joka luottaa siihen, että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, ja antaa omalletunnolle lohdutuksen ja vapauttaa sen pelosta.”
Rippi ja parannus menevät kieltämättä helposti sekaisin.
TykkääTykkää
Kiitos Joona kirjoituksesta, se avasi minullekin asiaa toisesta näkökulmasta 🙂
TykkääTykkää
Huomasin asian, ja tuossa yllä sekoitin viimeisessä kappaleessa parannuksen rippiin.
TykkääTykkää
Herttaneidin kysymykset lienevät vielä vastausta vailla. Ne nimittäin eivät ole lainkaan epäoleellisia tai yksiselitteisiä kysymyksiä. Ja ymmärtääkseen asian eri puolia täytyy selvitellä hieman taustoja.
“Eli mitä tarkoittaa rikkomus järkeä vastaan? Miten määritellään järki, ja onko rikkomus tunnetta vastaan samalla tavalla syntiä? Vai lasketaanko omatunto ikään kuin tunteeksi/vaistoksi? Millainen voisi esimerkiksi olla tällainen järkeä vastaan tehty rikkomus?”
Voin vastata omalta osaltani kysymykseen, koska edessäni on sattumoisin tenttikirja (toivottavasti tentissä tulee kysymys liittyen aiheeseen :-). Pidemmän linjan teologit, kuten Joona ja Roosa tai historian asiantuntija Markku voivat täydentää ja syventää sekä korjata mahdolliset virheet.
Kysymys järjestä uskonopillisten kysymysten pohdiskelussa on mielenkiintoinen. Tällöin suuntaamme katseemme kristinuskon historiaan 1200-luvulle, jolloin kyseistä kysymystä pohdiskeli erityisesti katolisen kirkon yhtenä tärkeimpänä opettajana tunnettu Tuomas Akvinolainen. Hän yhdisti mielenkiintoisella tavalla antiikin ajan filosofin Aristoteleen järkiperäisen päättelyn ja Jumalan ilmoituksen toisiinsa. Tuomaksen mukaan järkiperäinen päättely (=filosofia) on oivallinen työväline myös kristillisen maailmankatsomuksen muotoilussa. Edeltävän Augustinuksen (354-430 jKr) mukaan taas filosofia tulee alistaa teologialle, mutta filosofian keinoin voimme terävöittää kristillistä oppia. Luther taas kritisoi voimakkaasti uskon ja järjen yhdistämistä, hän näki sen himmentävän Kristuksen valoa ja Raamatun ilmoitusta.
Tuomaksen mukaan järki ja filosofia eivät tulosta dogmista eli uskon opista poikkeavaa totuutta, eli järjen ja Jumalan ilmoituksen ei tarvitse olla ristiriidassa keskenään. Toisaalta taas arabialaisfilosofi Averroksen mukaan on olemassa kaksi totuutta: Jumalan ilmoitukseen perustuva totuus ja järkeen perustuva totuus, ja nämä kaksi voivat hyvinkin poiketa toisistaan. Tähän voimme suorilta todeta, että osa uskonopista on väistämättä omaksuttavissa vain uskon kautta. Toisaalta vaikka tärkeitä kohtia Jumalan ilmoituksessa voidaankin järkiperäisesti perustella, nekin voidaan tavoittaa suoraan uskon avaamalla ymmärryksellä.
TykkääTykkää
Mikä on järki? Aristoteleen mukaan järki on ihmisen erityinen lajityypillinen ominaisuus. Ihminen pystyy toimimaan ja elämään järjellisesti ja loogisesti, perustaen toimintansa tekemiinsä havaintoihin, syy-seuraus-suhteet huomioiden. Järjellisen hyveellisyyden huipun muodostavat filosofian harjoittaminen ja älyllinen mietiskely. Tästä seuraa erilaisten hyveiden aktualisoituminen käytännön tasolla, ja näiden hyveellisten taitojen oppiminen on olennainen osa inhimillistä kasvua. Hyveellisyys todentuu käytännön teoiksi yksilön ja yhteisön välisessä vuorovaikutuksessa.
Aristoteleen mukaan järki on ihmisen jumalallisin ainesosa, ja sen on punnittava kahden ääripään muodostaman paheen suhteellinen paino ja etsittävä sopiva keskiväli. Tämän kahden ääripään välinen synteesi muodostaa aineksen, joka kohottaa sen varsinaisten paheiden yläpuolelle. Tämä on siis kultaisen keskitien oppi, joka tarkoittaa elämän kokonaismäärettä, eikä sellaisenaan koske mitään yksittäisiä tekoja.
Hyveellinen toiminta kulloisessakin tilanteessa huomioi kunkin tilanteen erityispiirteet. On siis tyydyttävä siihen, että monimutkaisessa ihmistodellisuudessa teot suoritetaan suhteessa lukemattomiin muuttujiin, ja että tämän johdosta vain summittaisia sääntöjä voidaan antaa, jos niitäkään.
Entä voiko tätä filosofiaan ja järjellisyyteen perustuvaa ajattelua käyttää uskonopillisten ja siihen liittyvien, konkeettisia elämänvalintoja koskevien kysymysten pohdintaan? Uskovaiset ovat usein eroittaneet uskonasiat Jumalan Sanan ja ilmoituksen piiriin sekä ajallista elämää koskevat asiat terveen järjen piiriin. Terve järki yhdistyy käytännön elämään, se perustuu erityiseen harkintaan, se eroaa sekä teoreettisesta järjestä että taidosta. Se on toimintavalmiutta sellaisten asioiden suhteen, jotka ovat ihmiselle joko hyviä tai vahingollisia. Kun ihminen konkreettisessa päätöstilanteessa etsii oikeudenmukaista ratkaisua, ei teoreettinen tieto useinkaan anna kuin summittaisia vihjeitä. Tärkeintä olisi tehdä oikea ratkaisu kussakin yksittäisessä tilanteessa, mutta joudumme valitettavasti sietämään epämääräisyyttä. Tällöin nousee kokemus sekä uskoa ja elämää suojeleva traditio arvoon arvaamattomaan: “Siksi jotkut, jotka eivät tieteellisesti tiedä asioita, ovat käytännöllisempiä kuin ne, jotka tietävät, sillä heillä on kokemusta.”
Tuomaksen mukaan teologia osoittaa suunnan, minne rationaalista eli järkiperäistä ajattelua/ tarkastelua on suunnattava. Järjellisen olennon eli ihmisen toiminnan ja käytännön valintojen tulee peilautua suhteessa kaiken olemisen lähteeseen ja alkusyyhyn eli Jumalaan. Näin ollen kristityn toiminnan tulee olla sopusoinnussa Jumalan Sanan kanssa. Rikkomus järkeä vastaan taas lienee yksinkertaistaen rikkomusta oikeudenmukaisuuden periaatetta vastaan. Oikeudenmukaisuuden idean toteutuminen käytännön tasolla nousee siis ylimmäksi hyveeksi järjellisen ja loogisen pohdinnan tuloksena. Oikeudenmukaisuuden periaate soveltuu hyvin yhteen kristillisen lähimmäisen rakkauden ja heikoimman ehdoilla toimimisen suhteen. Esimerkki järkeä vastaan tehdystä rikkomuksesta: emme puolusta heikompaa, vaikka voisimme. Tai tuhoamme luontoa, jolloin riistämme seuraavilta sukupolvilta elinmahdollisuudet. Oikeudenmukaisuuden periaate kytkeytyy vahvasti myös vastuun kantamiseen. Kristillisessä teologiassa itse Kristus alentuu heikoksi ja epäoikeudenmukaisen kohtelun uhriksi.
Rikkomus tunnetta vastaan tulee lähelle sisäsyntyistä tai ns. intuitiivista ymmärrystä asioista, vaikka ihminen ei kykenisi niitä järkiperäisesti ja analyyttisesti perustelemaan. Tämä on lähellä myös omaatuntoa, käsitystä oikeasta ja väärästä. Ihmisen sisäsyntyistä tunnetta ei saa koskaan väheksyä tai aliarvioida, koska siinä siirrytään erittäin herkälle alueelle. Sisäsyntyinen tunne tulee lähelle myös edellä mainittua ei-järkiperäistä “uskon ymmärrystä”. Sisäsyntyinen ymmärrys suhteessa rationaaliseen ja järkiperäiseen ymmärrykseen voi aiheuttaa myös ristiriitoja. Myös uskon ymmärrys voi olla ristiriidassa järkiperäisen ymmärryksen kanssa.
TykkääTykkää
Kiitos Kirsi. Aloin jo miettiä, onko kysymykseni jotenkin hassu kun se jäi hetkeksi sivuun.
Kiitos perusteellisesta ja kiinnostavasta vastauksestasi, perehdyn siihen vielä tarkemmin tämän vastaukseni jälkeen 🙂
TykkääTykkää
Rikkomuksesta järkeä vastaan ja oikeudenmukaisuudesta: Minun on pakko todeta, että universaalia, puhtaalla järjellä johdettua luonnonoikeudellista oikeudenmukaisuutta ei ole olemassa. On vain oikeudenmukaisuutta ”jonkin mukaan” (esim. Koraanin, Raamatun, enemmistön, Kiinan lain, EIS:n jne). Tällainen oikeudenmukaisuus merkitsee aina vääryyttä ” jonkin toisen mukaan”. Tietynlaiseen ajatteluun tottuneen, esim. länsimaisia ihmisoikeuksia oikeudenmukaisen kohtelun lähtökohtana pitävän ihmisen on vaikea ymmärtää täysin toisenlaista ajatusta, esim. että oikeudet ovat yhteisöllä, ei yksilöllä.
TykkääTykkää
Kiitos Roosalle erinomaisesta blogista. Tähän keskustelun jatkoksi sopinee pari katkelmaa Augustinoksen kirjeestä 265, Seleucianalle:
[Kommentti: kirjeen alussa Augustinus kirjoittaa kasteen välttämättömyydestä pelastukselle. Pelkkä parannus ei riitä, jos kaste sen jälkeen halveksitaan. Kirjeestä käy siis ilmi se Lutherinkin toistama ajatus, että kaste on pelastuksen välttämätön vaan ei ehdottoman välttämätön ehto.]
'Ennen kastetta ihmiset tekevät parannuksen sitä edeltävistä synneistään, niin että heidät voidaan kastaa. Apostolien teoissa kerrotaan, miten Pietari puhui juutalaisille näin: ” Tehkää parannus ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi” (Ap.t. 2:38). Kasteen jälkeen ihmiset tekevät parannuksen, jos he ovat tehneet sellaista syntiä, jonka takia he ansaitsevat tulla suljetuiksi kirkon ulkopuolelle ja jotta he saisivat sen jälkeen syntinsä anteeksi.'
…
'Sitten on vielä olemassa hyvien ja nöyrien uskovien lähes päivittäinen katumus. Lyömme rintoihimme katumuksen merkiksi ja sanomme: ”Anna meille meidän velkamme anteeksi niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme” (Matt. 6:12). Tällä emme pyydä anteeksi niitä syntejä, jotka epäilyksettä on annettu anteeksi jo kasteessa, vaan syntejä, jotka sinänsä ovat pieniä, mutta jotka kuitenkin usein hiipivät inhimilliseen heikkouteemme. Jos ne koottaisiin yhteen, ne painaisivat meitä ja murtaisivat meidät kuin yksi suuri synti. Mitä väliä on haaksirikon sattuessa sillä, hyökyykö laivan yli yksi ainoa suuri aalto peittäen sen vai kertyykö sen ruumaan vähitellen vettä, jota välinpitämättömästi halveksitaan eikä pidetä tärkeänä, mutta joka täyttää laivan ja upottaa sen? Tämän takia paasto ja köyhistä huolehtiminen ja rukoukset pitävät meidät valvovina. Sanoessamme: ”Anna meille meidän velkamme anteeksi niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme” teemme selväksi, että meillä on syntejä, jotka pitää saada anteeksi. Näitä sanoja käyttäessämme teemme sielumme nöyriksi ja pysymme eräänlaisessa jokapäiväisessä katumuksessa.'
TykkääTykkää
Roosa kirjoitit, että ripin luonne on funktionaalinen. Eikö näin ole myös armonvakuutuksen eli uskovaiselle julistetun synninpäästön kanssa? Ja eikö tämä tarkoita samalla sitä, että tällaisen armonvakuutuksen teho on subjektiivinen eikä objektiivinen siinä mielessä, että vaikutus on kiinni vastaanottajan kokemuksesta?
Tässä en siis kirjoita siitä, miten syntinen vanhurskautetaan vaan kuinka uskovainen saa vahvistusta uskolleen.
Tässä yhteydessä nimittäin tuli mieleen aikaisemman pääsihteerimme lausunto, jonka mukaan hänen mielestään piispan synninpäästö Suviseuroissa ei ollut pätevä. Lausunto on itselleni sikäli hämmentävä, että olen pyrkinyt uskomaan syntieni olevan anteeksi julistajan henkilöstä riippumatta silloin, kun synninpäästö julistetaan jumalanpalveluksessa Raamatun sanan perusteella. Olen ajatellut, että voima on Kristuksen sovitustyössä ja Raamatun lupauksessa, vaikka toki luotettu henkilö auttaakin minua luottamaan tuohon lupaukseen. Samoin olen pyrkinyt uskomaan, että ehtoollisessa minulle jaetaan Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri, minun puolestani vuodatettu, ja Hän sulkee minut taas ainakin hetkeksi Hänen pyhään rauhaansa, jossa voin erityisellä tavalla kokea syntieni olevan anteeksiannetut.
TykkääTykkää
Olen näköjään ujostellut kirjallisuusviittauksen kanssa. Lainaus on kirjasta Augustinus, Kirjeitä sisarille (Kirjapaja 2009). Kääntäjät ovat Timo Nisula ja Anni Maria Laato.
TykkääTykkää
Mielestäni ”synninpäästö on evankeliumin ydin” -sanonta ei ole mitenkään ristiriidassa lauseen ”Evankeliumin ydin on ristiinnaulittu ja ylösnoussut Kristus Jeesus” kanssa, sillä niinhän me uskomme, että vain ristiinnaulitun ja ylösnousseen Kristuksen Jeesuksen ansion tähden meillä on syntien anteeksiantamus. Synninpäästö on henkilökohtainen vakuutus siitä, että Jeesus on ristinkuolemallaan lunastanut myös minun syntivelkani.
TykkääTykkää
Päivitysilmoitus: Hulluinhuonelainen