Päivämiehen verkkolehti on ollut paperilehden rinnalla nyt puolisen vuotta. Verkkolehti jakaa mielipiteitä ja nostaa esiin aiheellisiakin kysymyksiä. Eniten itseäni ihmetyttää yksipuolisuus, toteava tyyli ja opillisten artikkeleiden vähäisyys. Esitelläänkö meille mukavaa elämäntapaa ja kulttuuria, johon sisältyy hauskoja leirejä, hymyileviä äitejä, ilolla tehtäviä rakennushankkeita ja mielipiteettömiä, toteavia uutisia kirkossa tapahtuvista asioista ja ilmiöistä?
Verkkolehden toimitus määrittelee lehden merkityksen Tietoa Päivämiehestä –osiossa seuraavasti:
Päivämies on kristillinen lehti. — Päivämies kertoo vanhoillislestadiolaisuudesta, joka on Suomessa evankelisluterilaisen kirkon suurin herätysliike. Lehdessä kerrotaan myös rauhanyhdistyksistä ja niiden keskusyhdistyksestä Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksestä (SRK), joiden kautta vanhoillislestadiolaisuuden toiminta on Suomessa organisoitunut. — Päivämies käsittelee myös ajankohtaisia uskonnollisia ja yhteiskunnallisia asioita.
Tavoitteessaan verkkolehti onnistuu suhteellisen hyvin. Tyypillisiä ’kristillisen lehden’ ominaisuuksia ovat Sana sunnuntaiksi, joka päivä vaihtuvat raamattusitaatit, yleisluontoiset kirkolliset uutiset, pyrkimys neutraaliuteen ja maltilliseen hengellisyyteen, jota ei voi syyttää tyrkyttämisestä tai tuomitsevuudesta. Erikoista on se, ettei Päivämies korosta uskossa vahvistumista, ymmärryksen lisäämistä hengellisissä asioissa tai Raamatun ja tunnustuksen tuntemisen kartuttamista. Korostus löytyy nimenomaan Tietoa Päivämiehestä –osion sisällöistä: rauhanyhdistysten ja SRK:n toimintakuvauksista, organisaatiosta, ajankohtaisista uskonnollisista ja yhteiskunnallisista asioista.
Verkkolehden tavoite on ”kertoa vanhoillislestadiolaisuudesta”. Alkuherätyksistä asti liike on noussut vastustamaan kirkon ja yhteiskunnan maallistumiskehitystä. Korostetusti kantava sanoma on ollut sanoma eläväksi tekevästä evankeliumista, syntien anteeksiantamisesta ja Pyhän Hengen yhdistämästä seurakunnasta. Tähän sisältyy itseymmärrys olemassa olevasta elävästä seurakunnasta, joka voi julistaa tätä ihanaa ja vahvistavaa evankeliumia. Mielestäni Päivämies ei nosta esille tätä evankelioimistehtävää riittävästi. Jos nostaisi, sen tulisi lukea myös Tietoa Päivämiehestä –osiossa ja näkyä kirjoituksissa. Päinvastoin voi havaita, että kirjoituksissa pyritään vahvaan neutraaliuteen ja ’arkisuuteen’. Verkkolehden kirjoituksista voisi tulkita välittyvän pelokkuus ottaa asioihin kantaa. Miksi Päivämies haluaa kertoa vanhoillislestadiolaisuudesta ev.lut. kirkon suurimpana herätysliikkeenä? Eikö tarkoituksena tulisi olla Jumalan Sanan julistaminen ja puhutteleminen sekä uskon vahvistaminen selkeästi – ei piilossa ja pelokkaasti? Miksei kirjoituksista näy varmuus ja rauha oikeasta sanomasta – miksi esille nostetaan vain toiminnan ja organisaation pinnalliset puolet eikä vanhoillislestadiolaisuuden hengellistä ydintä?
Opillisten asioiden vähäisyys pistää silmään. Niin paperisessa kuin verkkopäivämiehessäkin on kolme tyyliltään hengellistä kirjoitussarjaa, muttei yhtään selkeästi opillisiin asioihin keskittynyttä osiota. Usko ja elämä otsikon alta löytyy Sana sunnuntaiksi, Puhutaan maasta ja taivaasta sekä Matkaevääksi. Edellä mainituista Sana sunnuntaiksitulkitsee maltillisesti ja kirjoittaa narratiivisesti sunnuntain evankeliumitekstistä. Matkaevääksi on temaattisempi, usein sisällöltään uskovana elämiseen liittyvä. Matkaevääksi –kirjoituksissa asioita lähestytään esimerkkikertomuksen kautta – opillisiin teemoihin otetaan väljästi jos lainkaan kantaa. Puhutaan maasta ja taivaasta –osiossa ”pohditaan elämää ja uskoa”, kuten osion alussa kuvaillaan. Osiossa on pääsääntöisesti kirjoituksia eri ammateissa työskentelevistä uskovaisista, jotka kertovat omasta elämästään, työstään ja uskostaan. Näkökulmina ovat myös uskovaisen suhde yhteiskuntaan.
Raamattua ja Tunnustuskirjoja valotetaan verkkolehdessä sunnuntain evankeliumitekstin tulkitsemisella sekä luottamuksella, että kaikista teksteistä välittyy usko Raamattuun Jumalan sanana ja kantavana voimana. On vaikea ymmärtää, miksei sen enempää painetussa kuin verkkopäivämiehessäkään ole selvää opillisiin asioihin kantaaottavaa osiota. Päivämiehen liitelehdessä, Siionin lähetyslehdessä, on joka numerossa muutamia tällaisia kirjoituksia, mutta määrä on silti huomattavan vähäinen.
Uutisia ja artikkeleita voisi luonnehtia pinnallisiksi ja vältteleviksi: niissä ei tarjota kattavaa asian esilletuomista, ei syvää ymmärrystä herättävää argumentaatiota eikä lukijoille tarjota pohdittavaa tai Raamatun tuntemisen syventämistä. Jos otetaan esille tällä hetkellä pääsivun ensimmäiset uutiset ja artikkelit (kirjaesittely, reilun kaupan –viikkoteema, uusi luontoäänite, työttömyys, arkkipiispan köyhyystyöryhmä, kurssitoiminta, SRK:n ja SFC:n yhteistyö, Sana sunnuntaiksi) voidaan sanoa, että kahdeksasta uutisesta vain yksi kirkastaa edes jollain tavoin vanhoillislestadiolaisuuden hengellistä ydintä.
Verkkolehden blogit tukevat Päivämiehen linjaa, jossa usko välittyy arjen keskeltä ja uskovaisena elämisestä. Useimmat blogit kuvailevat vahvasti perhe-elämää. Siinä ei ole mitään pahaa, mutta usein itse kaipaan blogikirjoituksilta näkökulmaa, joka liittyisi voimakkaammin uskoon ja hengellisyyteen. Perheteemaisten blogien rinnalla saisi olla myös kirjoituksia, jotka jakaisivat tietoa ja näkökulmia opillisemmista ja hengellisemmistä aiheista. Mielestäni voi aiheellisesti kysyä voidaanko näitä ’blogeja’ pitää blogeina, mikäli blogin määritelmään sisältyy mahdollisuus kommentointiin ja vuorovaikutuksellisuuteen. Päivämiehen blogeissa näin ei ole. Kotimaa24:n haastattelussa Olli Lohi kommentoi asiaa toteamalla verkkolehden olevan koeajalla ja että blogien kommentointimahdollisuuden puute on myös resurssikysymys.
Ehdottomasti yksi parhaista tällä hetkellä Päivämiehen verkkolehdessä olevista asioista on mahdollisuus lukea lehteä useilla kielillä helposti. Kielien runsaus ja käännöstyön merkitykselliseksi näkeminen on osoitus lähetystavoitteesta ja uskon sanoman viemisestä useille kielille – voisiko tämä visio näkyä voimakkaammin myös koko lehdessä, rohkeammin?
Mitä sinä pidät Päivämiehen verkkolehdestä? Mikä sen ydintehtävä tulisi olla?
Tässä vielä muutama linkki, joista löytyy hyvää argumentointia ja esimerkillistä perehtymistä asioihin.
Hulluinhuonelainen 
Lukijatutkimus ilmeisesti osoitti, että kaikkein vähiten suosittu palsta aika olemattomalla lukijamääräällä on juuri Sana sunnuntaiksi, joka taas on selvästi raamatullisin/opillisin palsta (lyhyitä kelpo hartaustekstejä juuri tulevalle sunnuntaille). Tästä voisi päätellä, että jos lehdessä olisi ”kuivan opillisia tekstejä”, niiden lukuprosentti olisi aika lähellä nollaa. Juttutoiveista suurimman suosion sai ”tavallisten ihmisten arki ja ongelmat”. Syvemmän hengellisyyden kaipuun ymmärrän erittäin hyvin, mutta se ei toteudu lehteä muuttamalla, jos hengelliset asiat lehdessä eivät yksinkertaisesti kiinnosta.
Kunpa yksittäisten kristittyjen ihan oma hengellinen aktiivisuus saisi nousta uuteen kukoistukseen… Muussa tapauksessa paha tulee perimään vanhoillislestadiolaisuuden. Tämä laitostuminen on meidän ylivoimaisesti vakavin ongelmamme juuri nyt. Paljon vakavampi kuin se, että ”maailman houkutukset” ovat meitä lähellä tai se että että ”maailman voimat hyökkäävät Jumalan valtakuntaa vastaan” tai että ”Siionin sisältä nousee muutosta vaativia ääniä”.
TykkääTykkää
Itse näkisin, että opillisistakin asioista voidaan kirjoittaa selkokielisesti, ymmärrettävästi ja kiinnostavasti. Voisiko ongelma olla juuri siinä, että tällä hetkellä näin ei ole ja tästä johtuen myöskään kiinnostus opillisia asioita kohtaan ei ole kovin suuri. Opillisilla asioilla ja Raamatun itsenäisellä lukemisella kuulee toisinaan olevan myös sellainen kaiku, että ne kuuluvat papeille ja puhujille eikä kaikille. Tällaisesta ajattelusta pitäisi päästä pois. Ja tietysti herää kysymys: miksi hengelliset (ja/tai opilliset) asiat eivät kiinnosta!
TykkääTykkää
Niin ja vielä tuohon laitostumiseen: ruokkiiko Päivämies tuollaisenaan juuri laitostumista puhumalla organisaation toimintamuodoista sen sijaan, että korostaisi sitä, mihin uskotaan?
TykkääTykkää
Tänään Päivämiehen verkkolehdessä oli Seppo Särkiniemen erittäin hyvä ja perusteellinen kirjoitus ( http://www.paivamies.fi/usko-ja-elama/artikkelit/606/ ). Toivottavasti tällaisia kirjoituksia tulisi lisää. Mielestäni tämä on hyvä esimerkki siitä, että opillisista asioista voidaan kirjoittaa kiinnostavasti ja samalla perusteellisesti.
TykkääTykkää
Kiitos rohkeasta keskustelunavauksesta!
Olen samaa mieltä, että laitostuminen on vanhoillislestadiolaisen liikkeen suurin uhka. Samasta aiheesta Joona kirjoitti joskus alkuvuodesta ja itsekin taisin kommentoida asiaa siten, että olemme kuivettumassa kärjistetysti sanoen “Keskustapuolueen sisarjärjestöksi” 🙂
Päivämiehen lukijatutkimus kertoo jotakin: miksi opilliset ja hengelliset asiat eivät kiinnosta Päivämiehen lukijoita (Roosalta tulikin jo kommenttia aiheesta)? Toisaalta taas konkreettiseen elämään liittyvät kysymykset kiinnostavat eniten. Mistä tämä kertoo? Rauhanyhdistysten toimintaan osallistutaan kyllä aktiivisesti: onko kyse lihasmuistiin kytkeytyneestä laitoskulttuurista, sosiaalisesta verkostoitumisesta vai aidosta hengellisestä yhteydestä, vai kummastakin?
Myös kansankirkollamme on ongelma: miksi ihmiset eivät osallistu jumalanpalveluksiin tai pyhäkouluihin? Ainakin pääkaupunkiseudulla kirkot kolisevat tyhjyyttään. Puolet suomalaisista kokee, että kirkko ei anna vastauksia ihmisten hengellisiin kysymyksiin tai moraalisiin ja perhe-elämään liittyviin kysymyksiin eikä maamme sosiaalisiin ongelmiin (Kotimaa-lehti nro?/2012). Jäsenkatoa tapahtuu sekä liberaalista että konservatiivisesta päästä.
Toisaalta taas uudenlainen tapa lähestyä hengellisiä asioita on tekemässä tuloaan: erilaiset seurakuntien alfa-kurssit ja keskustelupiirit vetävät ihmisiä. Näkisin siis, että kaivataan analyyttistä ja syvällistä keskustelua, ehkäpä etsitään Jumalan Sanan ja hengellisen tradition tarjoamaa uutta impulssia ja uudenlaista näkökulmaa, josta nykypäivän kristitty voisi ammentaa. Tähän suuntaan voisimme mielestäni johtaa askeleitamme myös rakkaassa kristillisyydessämme. Mielestäni emme saa pitäytyä neutraaleissa ja harmittomissa asioissa, on tunnistettava uusia ja hedelmällisiä tapoja lähestyä asioita (kuten Roosa ehdotti edellä). Myös avoimen ja pelottoman keskustelukulttuurin elvyttäminen ja vaaliminen voi olla tie, joka johtaa meidät aarteiden luo. Rohkea ja samalla tahdikas keskustelu auttaa meitä kaikkia aidosti kytkeytymään omaan kristillisyyteemme, ja estää samalla sekä laitostumisen että yleisen mielipiteen kalastelun vaaran. Mielestäni vanhoillislestadiolaisella kristillisyydellä on Jumalan Sanaan pohjautuva valtava “hengellinen potentiaali”, josta on kyllä varaa ammentaa uusia, mutta samalla vanhoja ja muuttumattomia näkökulmia, jotka voivat vastata nykypäivän ihmisen syvimpään hengelliseen kaipaukseen. Mutta tämä edellyttää syväsukellusta ja kriittistäkin keskustelua, ja erityisesti “mörköjen” kohtaamista.
Kun puhumme uskon opillisista asioista, asetamme väistämättä itsemme silloin Jumalan Sanan tulkinnan ja koko kristinuskon historian pitkään jatkumoon. Mitä nämä merkitsevät meille tämän päivän kristityille? Mikä on se Evankeliumin Totuus, mihin me tässä jatkumossa tartumme, minkä jätämme vähemmälle huomiolle (historiallinen muuttuvaisuus), mitä “signaaleja” herkällä korvalla kuulemme? Se ei ole sittenkään sattumaa tai mielivaltaista.
Mikä on Jumalan Sanan auktoriteetin merkitys? Tarkoittaako se sokeaa kuuliaisuutta ja itsenäisen ajattelun kieltämistä? Vai olisiko jopa erittäin järkevää hyväksyä, että Jumalan Sana ja aikaisemmat, uskossa nukkuneet Pyhät, voivatkin tarjota meille jotakin olennaista ja muuttumatonta, jota vasten voimme peilata tämän hetken kristityn todellisuutta? Näin voisimme ehkä selkeämmin tunnistaa tämän päivän haasteita ja kristityn kamppailua, sekä etsiä kestävää arvopohjaa? Millä tavalla Jumalan Sana ja Pyhien yhteys, jopa ajanrajan tuolta puolen kaikuvana, voisi tulla todeksi ja eläväksi meidän sydämissämme?
Jumalan Sanan ja Pyhien kokemusperäisyyden kuunteleminen, jotka kokemukset ovat nekin aina suhteutuneet kulloisinkiin historiallisiin olosuhteisiin (aika, paikka, henkilöt), avaavat meille tien kohti syvällisempää ymmärrystä elävän uskon todellisuudesta. Tällöin voimme välttää vaaran erilaisten kyseenalaisten auktoriteettien hyväksyvän mielipiteen kalastelulta ja manipulaatiolta. Meidän ei tarvitse myydä sieluamme yleisen mielipiteen alttarille.
TykkääTykkää
Juuri tälläistä keskustelua kaivataan.
Minä olen pettynyt Päivämiehen pinnallisuuteen ja juuri tuohon yksipuoliseen ”mainos”tyyliseen kirjoitteluun, jossa kaikki SRKn toiminta tuntuu olevan ”ihanaa”, ”turvallista” ja virkistävää. Entä jos joku ei koekaan niin? Entä jos jollakin on halua uskoa, ottaa evankeliumi vastaan, mutta ei koe saavansa leireiltä tai seurakuntapäiviltä tai aviopuolisoilloista tukea uskonelämäänsä (vaan jopa päinvastoin)? Eikö heikoimmallakin, väsyneellä ja rikotulla ihmisellä ole oikeus ja lupa tulla kuulluksi, kohdatuksi ja nähdyksi? Voiko Kristuksen oma olla niin välinpitämätön vaikkapa pedofilian uhreja kohtaan, mitä Päivämies lehti antaa ymmärtää? Vieläkö Päivämiehen toimittajat ovat epätietoisia siitä tosiasiasta, että meitä on todella monta, jotka kärsimme näistä vääryyksistä ja siitä, että meitä uhreja ei edelleenkään haluta kuulla ja kohdata. Valheet, salaamiset ja kaikenlainen henkinen väkivalta mitä näiden asioiden ympärillä on vaikuttaa niin moniin ihmisiin yhteisössämme edelleen.
Saarnoissa korostetaan usein (olen viime viikollakin seuroissa omin korvin kuullut) että meillä täällä jumalanvaltakunnassa on niin turvallista ja hyvä olla… Media mustamaalaa ja nostaa esille asioita valhetellen ja puhuen pahaa meistä.
Minusta tuntuu, etten kohta enää kestä kuulla yhtään tuollaista saarnaa. Päivämies kuitenkin on myös mediaa ja minusta tuntuu että se yksipuolisuudessaan oikein ruokkii ja vaatii muuta mediaa nostamaan toistakin puolta esille.
Ehkä se totuus löytyy siltä väliltä; osalla on vaikeaa, osa kokee väkivaltaa ja uupuu taakkojensa alla, mutta myös Päivämiehen tuomat hyvät ja onnelliset tarinat ovat totta. Miksi siis Päivämies tyytyy niin pinnalliseen journalismiin. Eikö olisi tärkeämpää tuoda uskoa ja lohtua myös lohduttomille. Rohkaisua ja kohtaamispaikkaa myös heikoille ja epäonnistuneille. Näyttää, mistä Jumalanlapsi saa VAIKEUKSISSAKIN voimansa ja lohtunsa.
Välillä tuntuu, että Päivämiehen linja on jotenkin puolustelua ja vastareaktiota valtamedialle. Miksi? Mitä pitää puolustaa? Ihmistäkö? Mainetta? Kunniaa? Eikö nämä kaikki ole ajallista ja maallista. Mammonaa, josta raamatussa varoitetaan. Vaarallistakin oikealle Jumalan mielen mukaiselle uskolle.
Mietin usein, että mihin oikea Jumalanpelko on kadonnut tästä vanhoillislestadiolaisten yhteisöstä? Eikö jokaisen, ihan jokaikisen ihmisen pitäisi ensisijaisesti pelätä oikealla tavalla Luojaansa, tulla tekoineen Hänen valkeuteensa (Lunastajansa helmaan) ja tunnustaa syntinsä ja itsekkyytensä, ottaa vastaan rakkaus, joka poistaa ihmispelon ja maailman orjuuden. Eikö oikea rakkaus ohjaisi kohtaamaan ne, joilla ei ole voimia puolustaa itseään. Miten Jeesus toimisi tänä päivänä? Mitä hän sanoisi Päivämiehen linjasta ja sisällöstä? Mitä hän sanoisi hienoista rauhanyhdistysten taloista ja leirikeskuksista? Tulisiko hän taputtelemaan olalle SRKn johtokuntaa ja kaikkia vastuupaikoilla olevia ihmisiä ja kehumaan kuinka hienosti olette tehneet jumalanvaltakunnan työtä, kehumaan toimivia tiloja tms? Päivämies lehti tekee tuota kaikkea. Onko se Kristuksen mielen mukainen linja? Kysyykäänkö meiltä tuollaisia ansioita viimeisellä tuomiolla?
Itken. Jälleen kerran itken.
Jokaisen Päivämiehen luettuani itken. Aina en jaksa edes lukea. Mutta haluan olla Kristuksen oma, Jumalan lapsi. Päivämies ei vahvista minua sillä tiellä. Ihminen, joka tulee lähelleni, kuuntelee ja kohtaa, kantaa osan taakastani on enemmän kuin yksikään Päivämies tai SRKn julkaisu.
TykkääTykkää
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
TykkääTykkää
Lämmin kiitos Roosa tästä keskustelunavauksesta! Juuri noin olen itsekin jo vuosia ajatellut. Ja kysynyt ja kyseenalaistanutkin. Ja sitten vaiennut. Minä ainakin kaipasin ja kaipaisin lisää syvällistä pohditaan uskon ytimestä. Kaikki muu on aivan sivuseikkaa. Itse kyllä jo vuosia sitten pohdin sitä, että onko kyseessä ihmisten henkinen ja hengellinen ”laiskuus”. On helpompaa, kun ei itse pohdi vaan menee ”vanhoja uria”. Mielestäni se on vaarallista ja nukuttavaa. Olen jälleen kerran sydämestä asti kiitollinen tästä blogista ja teistä, jotka tänne kommentoitte ja avaatte asioita ja sanoitatte niitä. PtM…itseni löydän samalta paikalta kuin sinä. Kyynelten kanssa Päivämiestä ahdistuneena vuosia lukenut…kunnes uskalsin jättää sen tilaamatta.
Myös saarnoihin kaipaisin enemmän opillista pohdintaa, syvällistä sellaista. Ja evankeliumin ilosanomaa – ei ”talostelu” ilosanomaa.
TykkääTykkää
Ei Päivämies mikään katastrofaalisen huono lehti ole, ainakaan minun mielestäni. Itse asiassa asiassa monessa suhteessa varsin hyvä. Jos Päivämiestä vertaa moniin muihin iltalehtitasolle vajonneisiin kirkollisiin medioihin, siitä löytää runsaastikin perusluterilaista hengellisyyttä. Tällä hetkellä Päivämies taitaa kuitenkin olla kirkollisten medioiden joukossa siitä tunnustuksellisemmasta päästä. Ainakin itse koen, että kun lehden ääreen vain syventyy, siitä löytää tuon tuosta monenlaista uskoa rakentavaa ja hengellisesti ruokkivaa. Pidetään nämäkin näkökulmat mielessämme, ettei kritiikkimme muutu lyttäämiseksi.
Se on kuitenkin totta, että myös Päivämiehessä näkyvät tietyt tätä kristillisyyttä vaivaavat perusongelmat. Kuten WähäinenW totesi vakavin ja vaarallisin niistä on laitostuminen. Välineet eli organisaatio ja sosiaalinen yhteisö uhkaavat syrjäyttää päämäärän, jota niiden pitäisi edistää eli Kristuksen sisäisen tuntemisen omana Ystävänä ja Sielun Rakatajana. Organisaatio ja yhteisö meinaavat nousta päämääräksi sinänsä.
Sekä verkko- että paperi-Päivämiehessä kirjoitetaan paljon perhe-elämästä. Miehen ja naisen välisen avioliiton varaan rakentuva perhe sekä sukupuolimoraali ovat tällä hetkellä länsimaissa, myös Suomessa, hyvin heikolla hapella. Heteroavioliiton sekä lapsiperheellisyyden positiivista merkitystä on varmasti syytäkin korostaa. Elävä kristillisyys on silti jotain enemmän ja syvempää kuin pelkkä keskiluokkainen perhe-elämä. Kristus-keskeisyyden tulisi olla perhekeskeisyyttäkin tärkeämpää.
Olen Roosan kanssa samaa mieltä siitä, että opillisuus ei välttämättä ole ”kuivaa opillisuutta”. Opista ja hengellisistä asioista on mahdollista kirjoittaa niin mielenkiintoisesti ja jännittävästi, että 15-v. poikakin pysähtyy lukemaan. Onhan elävä kristillisyys jännitteinen mysteeri, joka on yhtä aikaa maailmankaikkeuden järkevin ja järjettömin, vakavin ja iloisin, realistisin ja utopistisin asia. Suosittelen kaikille tunnetun brittiläisen kristinuskon puolustajan C.S. Lewisin kirjoja. Hän osaa kirjoittaa kristinuskon perustotuuksista yhtä aikaa älykkäästi, jännittävästi, kauniisti, mielikuvitukseen vetoavasti, humoristisesti ja pysäyttävän vakavasti. Lukekaa esimerkiksi ”Tätä on kristinusko” ja ”Suuri avioero – Uni”.
TykkääTykkää
Tarkennuksena aiemmin kirjoittamaani, että olen samaa mieltä Roosan ja Joonan kanssa siitä, että opillisia kysymyksiä voi tarkastella hyvin mielenkiintoisella ja elävällä tavalla. Onhan esim. Lutherin tekstejä tuhansia ja taas tuhansia sivuja puhtaasti opillisia tekstejä niin vauhdikkaalla kynällä kirjoitettu, että heikompi meinaa hengästyä. Myös on niin kuten Roosa kirjoitti, että Päivämiehellä suosittuna lehtenä olisi tässä aivan tuhannen taalan paikka. Päivämiehen tarkoitus on toki iät ajat olleet sen suuntainen, mitä Roosa siteerasi. Miksipä sitä ei voisi myös tarkentaa ja nykyisten reunaehtojenkin puitteissa on vaikka millä mitalla liikkumavaraa.
Pois meistä huippuunsa viritetty retoriikka, sanataiteilu ja raamattushow't. Tästä huolimatta sekä kirjoitetussa että puhutussa viestinnässä nykyään korostuvat viestintätaidot, joita on lupa sopivissa määrin hyödyntää. Kiinnostusta lisäävät yksinkertaiset viestinnän keinot. Jo erikseen esille otettu kysymyksenasettelu, siihen liittyvä argumentointi ja pyrkimys myös vastata kysymykseen auttaa kummasti jäsentämään viestiä. Joidenkin asioiden jääminen avoimeksi ja vaille vastausta on myös mahdollista ja turvallistakin. Päinvastoin warman wastauksen vääntäminen joka kysymykseen on omiaan herättämään epäilyksiä – jopa torjuntaa – monissa vastaanottajissa.
Esimerkki saarnatilanteesta, koska siinä voi tehdä suoria havaintoja viestinnän vaikutuksesta ihmisiin: Jos saarnassa otetaan Raamattuun sisältyvä teologinen ongelma tai jopa totuttuun nähden ”ristiriitainen” kysymys paljaana pöydälle sen sijaan että hankalan kysymyksen väistäisi vaivihkaa, kuulijat aivan silmin nähden valpastuvat kuuntelemaan. Vastauskin on oikea ja lopulta aina kuulijan kannalta myös ”turvallinen”, kun vain pysyttäydytään Raamatussa ja oikeassa opissa: Kristus on Raamatun Herra ja kuningas. Kyllä tämän opin jokainen uskovainen iloiten hyväksyy!
Tuo tässä ketjussa viitattu Päivämiehessä oleva aborttiin liittyvä keskustelu oli erittäin mielenkiintoista ja syvällistä luettavaa.
TykkääTykkää
Päivämiehestä puhuttaessa kannattaa muistaa pari asiaa. Ensinnäkin, yksi Päivämiehen perustehtävä on tiedottaminen ja uutisointi. Tätä virkaa toteuttavat mm. ne lukuisat tapahtumakuvaukset. Se, että lehti ilmestyy vain kerran viikossa, tuo tietysti uutisointiin omat haasteensa. Toiseksi, hyvin suuri osa Päivämiehen jutuista tehdään talkootyönä. Läheskään kaikilla ”tomittajilla” ei ole minkäänlaista toimittajan pätevyyttä, eikä heiltä toki sellaista voi vaatiakaan. Uskaltaisin myös väittää, että harvalla ”toimittajalla” löytyy riittävästi kompetenssia opillisten asioiden käsittelyyn muutoin kuin ”omakohtaisen elämän” kautta. Syvällisten opillisten artikkelien kirjoittaminen on myös paljon työläämpää ja vie enemmän aikaa kuin esimerkiksi jonkun uutisjutun kirjoittaminen. Tältä pohjalta katsottuna voin yhtyä Joonan sanoihin, ettei ”Päivämies mikään katastrofaalisen huono lehti ole”, päin vastoin, on siinä paljon hyvääkin.
On toki totta, että Päivämies antaa kristillisyydestämme hyvin siloitellun kuvan, vaikka onhan viime aikoina lehdessä käsitelty jonkin verran myös vähän vaikeampia ja surullisempiakin asioita. Mielestäni on kuitenkin ihan ymmärrettävää, että Päivämies kristillisyytemme ”äänitorvena” haluaa tuoda esiin lähinnä positiivisia ja mukavia asioita ja kuvata sitä ”uskomisen iloa” mitä uskovaisen ihmisen elämä parhammillaan onkin. Tuskin esimerkiksi jokin harrastelehti tai poliittinen lehtikään kovin paljoa tuo esiin oman toimintansa tai ideologiansa varjopuolia tai ”agendansa” vastaisia ajatuksia.
Siinä olen kyllä Roosan kanssa samaa mieltä, että kristillisyytemme agendaa, uskon ”manifestia” pitäisi sekä perinteisessä paperilehdessä että verkkolehdessä tuoda rohkeammin esille aivan uskon perusteista lähtien. Minusta Joona kiteytti asian hyvin tähän lauseeseen: ”Kristus-keskeisyyden tulisi olla perhekeskeisyyttäkin tärkeämpää.” En ehkä yhdy täysin siihen Roosan näkemykseen, että uutiset ja artikkelit olisivat ”pinnallisia ja vältteleviä”, mutta ehkä voisi puhua kapea-alaisuudesta tai yksiulotteisuudesta. Varsinkin opillinen anti jää usein hyvin kapeaksi, etenkin sellaisen ihmisen näkökulmasta katsottuna, joka haluaisi lehden välityksellä tutustua siihen, miten me uskomme. Keskeiset opilliset asiat eivät tietenkään ole mitään neuvoteltavissa olevia juttuja, mutta kristityn elämään mahtuu kyllä paljon sellaisiakin asioita, joita voisi lähestyä hyvin monenlaisista näkökulmista.
TykkääTykkää
Jos Päivämiehen päätarkoitus on kertoa vanhoillislestadiolaisuudesta, niin siinä PM on onnistunut hyvin. Ehkä voisin siis perua kritiikkini ja onnitella PMää onnistumisestaan tehtävässään. Minä olen pettynyt vain siksi, että olen itse toivonut saavani PMn kautta tienviittoja uskontiellä, opillisten asioiden käsittelyä ja Raamattuun perustuvaa selitystä niistä. Eli minä olenkin itse syypää ongelmaani. Toivon sellaista, mikä ei ole PMn linja. PM antaa minulle vanhoillislestadiolaisuudesta hyvin pinnallisen ja materialistisen kuvan uutisineen. Ehkäpä PM avaankin jollain salatulla tavalla meitä heikkoja uskovaisia etsimään Hyvän Paimenen hoitoa ja ääntä jostain muualta kuin Rauhanyhdistysten toiminnasta. En tiedä? Olenko etsinyt väärästä paikasta, väärästä joukosta? Uskon kuitenkin, että se mitä Raamatussa luvataan, on totta myös minun kohdallani… Etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan. Ja Raamatun mukaan on oikein ja tärkeää koetella kaikki oppi ja opetus. JumalanSana kehoittaa edelleen valvomaan ja aina rukoilemaan. Näihin sanoihin luottaen, etsin edelleen elämässäni Jumalan tahtoa ja Hyvän Paimenen kutsuva ja hoitavaa läsnäoloa elämääni.
TykkääTykkää
Kotimaa24:ssä olevan uutisen ”Vanhoillislestadiolaisuus aiheena Silminnäkijässä” keskusteluketjussa (sen loppupuolella) käsitellään paljonkin samoja aiheita kuin tässä Roosan mainiossa blogikirjoituksessa. Linkki:
http://www.kotimaa24.fi/artikkeli/vanhoillislestadiolaisuus-aiheena-silminnakijassa/
No, ainakin minä viittaan Roosan ja Joonan ajatuksiin. Ehkäpä tuo ketju voi myös ”hulluinhuonelaisia” kiinnostaa. Keskustelu jäi lähinnä kaltaisteni ulkopuolisten varaan. Olisi hauska kuulla, miltä se sisäpuolisesta näyttää 😉
TykkääTykkää
Kristillisyyden vaikeasta historiasta, hengellisen vallan väärinkäytöstä ja raskaista elämänkohtaloista johtuen pelkkä Päivämiehen lukeminen voi olla jollekuille ylivoimaisen vaikea, voimakkaita tunteita herättävä kokemus. Hieno juttu, että tämäkin karu ja pysäyttävä tosiasia on tuotu tässä keskustelussa ”vaihetuspöydälle”. Suuret kiitokset PtM:lle ja auringonrakastajalle siitä. Tämäkin olisi varmasti hyvä tiedostaa lehden toimituksessa.
Mietittäessä, miten lehteä voisi kehittää paremmaksi, kannattaa minusta tunnustaa kiihkottomasti sekä heikkoudet että hyvät puolet. Näin Roosakin ansiokkaasti tekee kirjoituksessaan. Vielä kun osaisimme porautua siihen, mistä nämä heikkoudet mahdollisesti johtuvat ja miten ne voisi poistaa. Tällä tavoin keskustelumme voi olla rakentavaa, aidosti hyödyllistä kritiikkiä emmekä päädy vain voivottelemaan, päivittelemään ja kauhistelemaan Päivämiehen perinpohjaista huonoutta. 🙂 Jälkimmäinen tuskin asiaa edistää, edellinen voi ehkä niin tehdäkin.
TykkääTykkää
Kommenttina ensimmäiseen kappaleeseesi: Päivämiehen kirjoittajille järjestetään koulutuksia ja kursseja. Näillä kursseilla voisi aivan hyvin rohkaista avoimempaan kirjoittamiseen ja uskon kohteen esille nostamiseen – myös omalla persoonallisella äänellä. Kaikilla uskovilla on usko, josta he voivat kirjoittaa hyvinkin hienoja hengellisiä kirjoituksia. Siihen ei tarvita teologista koulutusta. Toki tässä liikkeessä on paljon teologeja, joilla olisi ammattitaitoa kirjoittaa syvällisiä ja kiinnostavia opillisia kirjoituksia 🙂
TykkääTykkää
Moni syvällinen kirjoittaja on pettynyt kun Päivämiehen seula on sellainen, että sinne ei ole kelvannut opillisesti pohdiskeleva, rehellinen tai syvällinen omasta elämänkokemuksesta ja kivusta kertova kirjoitus. Tiedän, että sellaisia on tarjottu. Aina on löytynyt joku selitys, miksi juuri se kirjoitus ei ”mahdu” tai sovi Päivämiehen linjaan. Miltä se tuntuu sellaisesta, joka on muutenkin haavoille lyöty ja ohitettu elämässään?
Luulenpa että tällaisetkaan kirjoitukset, mitä Joona ja Roosa ovat kirjoittaneet täällä blogissa, eivät kelpaisi Päivämieheen. Ovat liian syvällisiä ja perusteellisiakin. Minusta niissä puhutaan asioista aivan oikein ja rakentavasti, ketään syyttämättä ja moittimatta. Mielelläni näkisin Päivämiehessä tämäntyyppisiä kirjoituksia. Vaikkapa Lestadiuksen saarnoja välillä. Mitä se haittaisi? Onhan siellä useinkin joku vanha alustus referoituna.
Minä koen omassa lähiyhteisössäni, rauhanyhdistyksen toiminnassa ihan aktiivisesti mukana olevana, että rehellisyys ei ole arvostettu ominaisuus vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä. Se saattaa ”aiheuttaa ahdistusta” joillekin. Minä kelpaan joukkoon jos olen hiljaa ja pidän ajatukseni ja kipuni toisilta salassa. Se ei tunnu hyvältä.
Olen havainnut myös sellaista linjaa SRKn kirjoittajakaartissa, että tärkeää näyttää olevan se, että kirjoittajalla on jokin arvostettu koulutus. Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta se antaa helposti sellaisen kuvan, että vain korkeasti koulutetut saavat äänensä kuuluville ja asiansa esille.
Minua harmittaa se, etten pysty ja osaa puhua ja kirjoittaa niin kuin tulisi. Puhun sitä, mitä sydän sanoo. Haluan olla sydämeltäni avoin, vaikka tunnenkin että se itsessään on läpeensä paha. Haluan toimia oikein ja kuunnella Jumalan tahtoa minun elämässäni. Se ei tunnu helpolta johtuen ympäristön paineista ja itsessäni olevasta taistelusta pahuuden ja syntisyyden sekä Jumalan tahdon välillä. Haluan valita armon ja totuuden. Saan osakseni paljon vihaa ja ohi kulkevia ihmisiä.
Minä olen väsynyt ja surullinen.
Tiedän, että paikkani ei ole täällä. En ole rakentava keskustelija.
TykkääTykkää
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
TykkääTykkää
Älä sure, ei täällä kaikki muutkaan niin kovin rakentavia ole 🙂 On väärin jos jollekulle tulee sellainen olo, ettei ”mahdu joukkoon”, koska on sellainen kuin on. Jos joku asia kaihertaa ja tuntuu vaikealta, minusta sitä pitäisi ihan erityisesti saada avata, koska silloin siihen monesti sisältyy jotakin tärkeää. Miksi pitäisi pelkkiä itsestäänselvyyksiä ja valmiiksi pureskeltuja asioita puhella?
Minäkään en varmasti osaa kovin hyvin argumentoida tai olla hallittu keskustelussani, mutta ajattelisin, että keskustelutaito on jollain lailla yliarvostettua. Siitä on tehty itseisarvo, ei niinkään siitä, mitä toinen sanoo, vaan, miten se sen sanoo. Ja se on minusta väärin- niin kauan kun määritellään ”oikea” tapa keskustella, niin kauan keskustelu jää ns. älymystön etuoikeudeksi. Ja kuitenkin asia on kuten Juurakon Hulda niin osuvasti sanoi hienoille herroille: ”Kuitenkin me se olemme, jotka viivan vedämme!” eli, loppujen lopuksi, tuo keskusteleva älymystö on usein vähemmistöä, ja toisinaan hieman etääntynyt ”kansasta” kuten esimerkiksi ministeri Räty ottaessaan kantaa maamme talouspoliittiseen tilanteeseen. Minusta sellainen suunta on pelottava sekä politiikassa että uskonasioissa- kenenkään ei pitäisi joutua tuntemaan, että oma mielipide on ”vääränlainen”.
Voimia sinulle PtM, kyllä sinä kuulut tänne ihan samalla tavalla kuin kaikki muutkin.
TykkääTykkää
Pertti tervehdys, koppeuduin eilen lukemaan ketjun läpi, oikeinnii mielenkiintoista keskustelua kävitte. Kainuun härkösläisyys on hyvin kiinnostava liike, varsinkin kun työ- ja asuinpaikkani on Kainuussa. Ylä-Kainuussa on myös yllättävän paljon suuria perheitä (ei vl-kristittyjä) edelleen ja jos mennään muutaman sukupolven taakse niin kymmenlapsiset ja suuremmatkin perheet olivat lähes pääsääntö. – Kommenttisi taitaa sisältää vähintäänkin väliraportin ekskursiostasi vl-kristillisyyden viimevuosikymmenien opinkiemuroihin 🙂 – ja sinähän voisit ne vielä koota essee-kirjaksi vaikkapa otsikolla; ”Essays concerning logicality of the laestadian dogmatic patterns” 🙂 – no tietekki suomeksi…
”Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea. Rakennetaanpa tälle perustukselle kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista, aikanaan tulee ilmi, mitä kukin on saanut aikaan. Tuomiopäivä sen paljastaa: se päivä ilmestyy tulenliekeissä, ja tuli koettelee, millainen itse kunkin aikaansaannos on. Se, jonka rakennus kestää, saa palkan. Se taas, jonka rakennus palaa, kärsii vahingon. Itse hän tosin pelastuu, mutta kuin tulen läpi.” (1.Kor 3:11-15)
TykkääTykkää
PtM:lle ja meille kaikille löysin lohduttavia runoja Niilo Rauhalan uusimmasta runokirjasta Näen mitä haluan nähdä (Otava, 2013):
“Ohut sadepilvi
pysähtyy,
laskeutuu kasvoille.
Miten kevyt
taivaan kosketus.”
“Ellen ole kulkenut oman tuleni läpi,
pakenen sinun tultasi.”
“Kaipaan tuulta,
rajua, puhdistavaa.”
“Huudan sisältäni lasta,
joka on kadonnut näkyvistä.
Tule lähelle!
tartu minuun ja taluta.”
“Valo lepää kesäyössä. Vedän verhot alas,
etten näkisi yötä, etten näkisi,
kun joku nostaa minua kohti
liian valoisat kasvot.”
“Jokaisen haavan äärellä valvoo kärsimyksen enkeli,
kaikki muut ovat jo lähteneet pois,
ovet sulkeutuneet, tieto kadonnut, toivo luopunut.
Elämä lyö meihin haavansa,
siksi enkelit rukoilevat lakkaamatta,
eikä heidän silmissään yksikään yö
ole pimeä.”
“Aamu on tuskin vielä noussut,
mutta verkot kahlaavat kiviä hipoen
yhä kauemmaksi, käärivät saaliinsa.
Kuka tietää, mitä tapahtuu,
mitä meissä tapahtuu
syvällä,
sanojemme tuolla puolen?”
TykkääTykkää
Kiitos, Kirsi. Rauhalan runot olen kokenut tärkeiksi murrosikäisenä alkaen. Runoista ( kuin myös Psalmiraamtatusta) olen löytänyt paljon syvällistä lohtua, kipujen sanoitusta, kaipuuta ja saanut niistä uskon rohkaisua. Rauhalan runot koen erityisen rakkaiksi, sydämen puheeksi sydämelle. Olen kiitollinen tälläisestä ”saattomiehestä”.
Tämä Rauhalan runo on kuin oma tarinani:
Lapsen kädet kurottautuvat rukoukseen
Niin kuin silmut avautuisivat hiirenkorvalle.
Tuossa ne ovat ristissä, nuhruiset sormet,
Ja kyyneleetön itku hengittää pieluksella.
Syvältä hämärästä heilahti käsi
Ja paiskasi hänet kuin lelun,
Särki hänen ikkunansa.
Ei meri huolinut hänen laivaansa,
Heitti sen takaisin kivelle
Ja hän upposi Yksinäisesen hetkeen, surulliseen
Ja jätti meren.
Nyt hän rukoilee meren puolesta
Käden puolesta
Ja yön puolesta.
Kaikki ovat liian suuria,
Käsittämättömiä.
(Niilo Rauhala, Jos sinut ymmärtäisin, Otava 1995)
TykkääTykkää
Kiitos sanoistasi herttaneiti. Omat sanani ovat kömpelöitä ja huonoja, siksi jaan tähän tuntojani Rauhalan runoa lainaten:
Ette tiedä matkojani —
Saaresta toiseen
kivun rannoille,
vetten pohjaan.
Ette tiedä mistä sanoihini on tullut
vetten sini,
yötaivaan yksinäinen huilu.
(Niilo Rauhala, hiljaisuus on avara huone, Otava 1984)
Toivon sinulle ja jokaiselle, joka pysähdyt tässä kohti, Jumalan siunausta ja Hänen rakkautensa kosketusta elämääsi. Sen rakkauden osallisuudessa minä haluan saada hoivaa haavoihini ja elää elämäni jokaisen päivän.
Toivottavasti blogistit antavat anteeksi kun vein keskustelun pääaiheesta pois.
TykkääTykkää
<3
TykkääTykkää
Annamme anteeksi. 🙂 Keskustelun loppupuoli on ollut hyvin kaunista ja koskettavaa seurattavaa, siinä on ollut Kristuksen rakkauden tuoksu. Kiitos siitä siihen osallistuneille!
Toivon, ettei kukaan keskustelijoista pahastu ja ota itseensä vaikka välillä hiukan ”paimennankin” keskustelua esittämällä vastaväitteitä ja kritiikkiä. Niin tehdessäni tarkoitukseni ei ole loukata ketään, ei ohittaa kenenkään kokemuksia eikä hätistellä ketään kommentaattoreista pois blogista. Pyrin vain siihen, että keskustelu säilyisi monipuolisena: ei yksipuolisen negatiivisena eikä yksipuolisen positiivisena vaan monipuolisena, pohdiskelevana ja näkökulmia laajasti huomioonottavana. Uskon, että tällainen keskustelu on rehellistä ja tuottaa siksi hyvää hedelmää, tavalla tai toisella.
Jos joku kokee minun toimineen näin tehdessäni väärin, pyydän anteeksi ja pyydän suhtautumaan anteeksiantamuksella. Loukkaaminen ei ole ollut tarkoituksellista. Kuten jo totesin, ketään keskustelijoista en halua ajaa pois. ”Kaikille tilaa löytyy, kaikille paikkoja on.” 🙂
TykkääTykkää
Aivan mahtava, raikas ja tuore avaus Roosalta ja keskustelussa on ollut juuri avauksen hedelmöittämiä ja tulevaisuuteen viitoittavia hyviä ajatuksia. Näen tässä keskustelussa pelottomuuden siunauksen 🙂
Tämän ketjun luettuani aloin miettiä SRK:n julkaisutoiminnan tulevaisuuden skenaariota. Tuli piankin ajatus, että tämä varkkolehti on se kanava, johon pääosa viestinnästä keskittyy yhdessä videoitujen saarnojen kanssa koko maailmaan. Kirjat säilyttävät vielä ymmärtääkseni hyvän aseman, kuten muuallakin. Kirjassa on mahdollista keskittää syventävä ilmaisu.
Verkkolehti on siis vasta kuoriutunut ja ”lapsenkengissä”, jolla on tulevaisuus edessään ja siihen vaikuttamismahdollisuus. Sillä on nopeasti mahdollisuus tavoittaa sekä omien että ulkopuolisten kiinnostavuus ja todellinen suosio. Silloin se yhdessä saarnatun Jumalansanan kanssa toimii koko maailman kattavana lähetystystyön välineenä.
Jos saisin asettaa verkkolehdelle toivomuksia, ne liittyisivät ”paremman rehellisyyden” sisälle.
Toinen toivomus olisi vuorovaikutteisuuden salliminen, vaikkapa vapaaehtoisin voimin. Mehän teemme talkootyötä koko ajan ja sitä opitaan pienestä pitäen.
Kiitollisena totean, että olemme todistamassa kristillisyytemme merkittävää taitekohtaa, jossa uskoakseni tulee yhtaikaa tapahtumaan sekä paluu, että uusi vapaus. Paluu orjuuden ikeestä vapauteen, sekä yksilöinä että yhteisesti. Yhteinenkin puhdistatuminen vapauttaa, mutta se ei onnistu ilman rehellisyyttä.
TykkääTykkää
PtM, älä turhaan vähättele itseäsi. Osaat kyllä kirjoittaa äläkä ota rakentavuudestakaan liikaa paineita. Voiko ylipäätään vaatia rakentavuutta sellaiselta, jota on rikottu? Eikö juuri sinun pitäisi saada olla korjattavana eikä rakennustyöläisenä? Kerro siis vapaasti tuntosi ja tuo esiin rikkinäisyytesi – rakentakoot sitten ne, jotka kulloinkin siihen pystyvät. Ja kyllä sinä itsekin olet välillä se rakentaja.
PtM esitit ensimmäisessä vastauksessasi tiukan kysymyksen: ”Mietin usein, että mihin oikea Jumalanpelko on kadonnut tästä vanhoillislestadiolaisten yhteisöstä?”
En haluaisi ajatella, että näin on, mutta tuohon tilanteeseen voisi johtaa väärä luottamus sosiologiseen seurakuntaan. Seurakuntaopin äärimuoto ja ehdoton oppi seurakunnan erehtymättömyydestä voivat siirtää uskon kohdetta ja tähtäyspistettä Kristuksesta maan päällä näkyvään seurakuntaan. Pahimmillaan tunneperäisen ja käytännöllisen yhteyden kokeminen tämän seurakunnan kanssa alkaisi korvata myös uskosta ja Raamatun sanasta nousevan elämän, kuten rehellisyyden ja haavoitetun lähimmäisen kohtaamisen.
Periaatteessa tuon voisi nähdä syynä myös siihen, mistä Päivämiehen toivotaan kertovan: ”tärkeimmästä” eli seurakunnasta, sen sosiologiasta ja toiminnasta. En kuitenkaan ajattele, että näin mitenkään suuremmassa määrin olisi asian laita.
Mieluummin ajattelisin, että ”pehmeälle linjalle” on jokin ihan käytännöllinen selitys, joita edellä onkin esitetty jo monia. Lisäksi ajattelen, että ihmiselle on luonnollista väistää ongelmia. Varvasta ei halua iskeä samaan kynnykseen kovin monta kertaa. Näin se on toimittajallakin. Seurakunnassa on monenlaisia mielipiteitä ja eri ajatustapojen välisiä ristiriitoja ei haluta ehdoin tahdoin kaivaa esiin. Tällöin on varmempaa kirjoittaa toteavia ja käytännöllisiä artikkeleita. Ehkä tämä on hajaannusten haavoja. ”Tabuista” on helpompi vaieta. Helpompi ottaa vastaan kritiikkiä siitä, että ”ei ole kirjoitettu jostakin”, kuin siitä, että ”on kirjoitettu väärin”.
Nyt tuli kauhea arkuus tämän kirjoituksen kanssa. Pitäisiköhän poistaa saman tien?
Joka tapauksessa toivon, että PtM saat rinnallesi sellaisen saattomiehen, joka pystyy kohtaamaan sinut sellaisena kuin olet ja jolle voit kertoa synkimmätkin ajatuksesi ja epäilyksesi. Sellaisia saattajia on meidän keskuudessamme monia. Ihan jokaiselta emme kuitenkaan voi tällaista kykyä odottaa. Emme kukaan ole täydellisiä lähimmäisiä ja toivottavasti jaksamme olla pettymättä tästä syystä koko seurakuntaan.
TykkääTykkää
”Seurakunnassa on monenlaisia mielipiteitä ja eri ajatustapojen välisiä ristiriitoja ei haluta ehdoin tahdoin kaivaa esiin. Tällöin on varmempaa kirjoittaa toteavia ja käytännöllisiä artikkeleita. Ehkä tämä on hajaannusten haavoja. ”Tabuista” on helpompi vaieta. Helpompi ottaa vastaan kritiikkiä siitä, että ”ei ole kirjoitettu jostakin”, kuin siitä, että ”on kirjoitettu väärin”.
Näinhän se on todellisuudessa, ristiriitojen ja siitä seuraavien eriseurojen pelko ajaa välttämään tabujen käsittelyä ja todellista kohtaamista. Kipupisteistä on vaikeaa kirjoittaa ja .keskustella avoimesti. Vaikeiden asioiden pehmittäminen, kaunistelu, vaientaminen tai ohittaminen ovat olleet hyväksytympää kuin kohtaaminen ja käsittely. Nämä pelot juontavat menneisyydestä.
Pelon voittamiseksi tarvitaan rohkeutta, juuri kuten otsikko kertoo.
Haluaisin nostaa vielä kerran yhden tutun näkökulman yhteiseen mietintään ja arviointiin, joka mielestäni on heijastunut Päivämiehen kirjoituksissa varsinkin takavuosikymmeninä: se on kaunisteltu ja ihanteellinen uskovaisen perheen malli. Viime vuosina tämä kuva on haluttu murtaa sekä sisältä että ulkoa käsin ja sen alkusysäyksenä toimi lasten hyväksikäyttötapaukset ja niistä kertova tutkimus. On paljastunut vääjäämättä, ettei kiiltokuva ole automaattisesti totta ja että uskovaisissa perheissä on ollut monenlaista kärsimystä juuri vanhempien voimavarojen ehtymisen seurauksena. Ei toki kaikissa, mutta kukaan ei tiedä todellista pahoinvoinnin määrää tai yleisyyttä.
70-luvun ”uuden kuuliaisuuden” opetus laati uskovaisille perheille muotin, joka perustui jaksavista ja terveistä vanhemmista ”ahkerasti” synnytettyjen lasten ympätöimänä ja perheen keskeltä
rakennusbuumin ajamina talkoista talkoisiin ehtivinä – iloisella mielellä ja ehtymättömillä voimilla.Tällaisessa mallissa ei ollut heikkoudelle sijaa. Valitettavasti.
Miten tämän muotin perheet ovat toteutuneet ja toteutuvat nyt, siitä on puhuttu aiheellisesti, vihdoinkin.
On suuri vääryys puristaa kaikki uskovaiset samaan muottiin, syyllistää toisenlaiset ja heikommat sekä asettaa heidän uskonsa kyseenlaiseksi, kun eivät täytä mittoja. Se on pahimmillaan samaa kuin tulisi lyötynä lyödyksi omiensa taholta ja hylätyksi.
Kun tällaiseen lyömiseen haetaan tueksi raamatunpaikkoja, jotka sotivat suoraan Jumalan rakkauden lakia vastaan – on kyseessä Jumalan sanan väärinkäyttö. Tämä on Jeesuksen tärkein opetus laista koko maailmalle. Sen täyttymys on Hänen lunastustyönsä meidän kaikkien puolesta – kaikkein vajavaisimman ja heikoimman erityisesti. Hän osoitti aina ensimmäisenä rakkautensa ja parantamisensa heikkoja ja lapsia kohtaan. Tämän rakkauden lain ohittajille hänellä oli tuomio – siis fariseuksille, siis heille, joilla ei pikkusormikaan ätvähtänyt vaatimustensa auttamiseksi.
On paradoksaalista, että juuri vahvat, jaksavat ja selviytyjät voivat olla esteenä heikkojen kohtaamiselle. Ymmärrykseni mukaan näin ei olisi ollut, ellei 70-luvun harha olisi muotittia meille luonut.
Siis rohkeasti muotinpurkutalkoot! Nyt ei enää kannata pelätä tämän asian rehellistä kohtaamista, eikä ongelmaa vähätellä ja sievistää.
Minusta on mielenkiintoista, että keskustelussa on eri tyyppisiä persoonia. Se tuo elävyyttä, erilaisia näkökulmia ja lisää mielenkiintoa.
Kuten olette huomanneet, edustan ikäihmistä, joka näkee voimakkaat muutokset kristillisyydessämme 60-luvun nuoruudesta lähtien. En mitenkään voi enää yhtyä opetuksen muuttumattomuuden illuusioon. Sen sijaan Hyvän Paimenen äänen kuullessa sydän ja sielu rauhoittuu ja tuo turvaa – rikkinäinen ruukku tuntee kiitollisuutta ja luottamusta.
TykkääTykkää
Todella puhutteleva runo.
TykkääTykkää
Mitä enemmän mietin tätä Roosan avausta ja sen perimmäistä sisältöä, ajatukseni sittenkin kiinnittyy otsikon sanaan rohkeus ja sen sisältöön.
Jos tarvitaan lisää rohkeutta, niin sehän tarkoittaa, että taustalla on pelkoa. Amicus curiae kertookin ”erehtymättömän seuarkunnan” menettämisen pelosta ja erilaisten käsitysten ja mielipiteiden kohtaamisen pelosta. Lisäksi on pelko, pystyykö keskustelemaan rakentavasti, ettei aiheuta pahennusta ja todellista riitaa, joka taas johtaisi vaikka hajoamiseen.
Olisiko mahdollista, että voisimme keskustella tästä pelosta, että saisimme tervettä rohkeutta.
On sanonta, että totuuden puhujalla ei ole sijaa majatalossa. Jo tuo lause itsessään sisältää karun totuuden ja ehkä sen, että jos totuuden sanoo taitamattomasti, se tulee ns. omille kintuille. Näin on käynyt valitettavasti omassa historiassamme monelle uskovaiselle, kun on halunnut omantuntonsa pakottamana kertoa toisille, että tässä tai tuossa asiassa ollaan nyt toimittu väärin tai valheellisesti. Jos kyseessä on vain kahdenvälinen asia, tilanne ei ole niin vaikea kuin jos vastassa on ylivoima, eli ryhmä yhtä vastaan.
Omien yhteisten virheiden ja jopa vääryyksien kohtaaminen vaatii rohkeutta, jota ei edes joukkovoimasta tahdo löytyä. Se on paradoksaalinen joukkovoiman heikkous.
Kun mietitään, miten puhua uskosta ja kilvoittelusta, eikö kannattaisi lähteä aina tarpeesta käsin liikkeelle? Sitähän tämä Roosan blogikin perimmältään hakee?
Eikö meidän julkaisujemme tarkoitus ole vastata lukijoiden polttavimpiin kysymyksiin, miten meidän tulisi toimia nyt tällä hetkellä ja tulevina päivinä, Jumalan tahdon mukaan, jotta kostumme taivaaseen?
Koska jokainen meistä on kovin erilaisessa elämäntilanteessa, meillä on erilaiset ajankohtaiset kysymykset ja kipuilut. Niihin kaivataan tienviittoja, jotka omatunto tunnistaa Hyvän Paimenen ohjeina. Jos ääni on kuin fariseusten ääni, ei tarvitse ihmetellä, että laumassa heikot sortuu, mutta vahvemmilla voimat vain kasvaa.
Rakentava keskustelu on kaikkien tavoite, mutta eikö ole myös hyvä olla avaavaa, herättävää, raamatullista, turvaavaa, osuvaa, mielenkiintoista, syvällistä, kasvattavaa, uutta luovaa, fokusoivaa, lempeää, rakkaudellista, armollista, inspiroivaa, visioivaa jne
Toisaalta keskustelu voi olla riitaisaa, repivää, vastenmielistä, piikikästä, ”tömäkkää”, epäraamatullista, jankkaavaa, jämähtänyttä ”häröilevää”, pinnallista, valheellista, syyttävää, tuomitsevaa, hyökkäävää jne
Luulen, että meistä jokainen tuntee itsensä puutteellisiksi keskustelijoiksi kuten muutenkin elämässä ja uskomisessa. Onneksi meiltä ei vaadita täydellisyyttä. Kysyy rohkeutta olla sitä, mitä on 🙂
Totuus vaatii rohkeutta. Sitä joutuu ikäänkuin keräämään. ”Totuuden henki, johda sinä meitä”.
Pyydän taas pitkämielisyyttä ja kärsivällisyyttä omaa ”tömäkkää” ja vajavaista keskustelutaitoani kohtaan. Minua saa kritisoida.
TykkääTykkää
Vl-seniori: ”Kun mietitään, miten puhua uskosta ja kilvoittelusta, eikö kannattaisi lähteä aina tarpeesta käsin liikkeelle? Sitähän tämä Roosan blogikin perimmältään hakee?”
Tarve ei välttämättä ole aina tärkein motiivi. Motiivi voi olla myös esimerkiksi uskollisuus jollekin arvolle, tarkoitukselle tai pyrkimykselle. Ajattelisin, että esimerkiksi Päivämiehen, mutta myös muiden SRK:n julkaisujen ja lehtien, hyvä ja hedelmällinen motiivi tulisi olla toisaalta hengellisiä aarreaittoja ja toisaalta vahvoja äänenkantajia. Näin motiivi olisi ensisijaisesti uskollisuus tarkoitukselle.
Hengellisinä aarreaittoina julkaisut tukisivat kilvoituksessa, avaisivat uskonoppia, lohduttaisivat synnintuntoisia, kertoisivat Vapahtajastamme ja lisäisivät uskoamme.
Vahvoina äänenkatajina julkaisut osallistuisivat pelottomasti (rohkeammin, siis luottaen sanoman ihanuuteen, kutsuvuuteen ja tärkeyteen) vallitsevaan keskusteluun esittämällä mielipiteitä, neuvoja, ohjeita ja näkemyksiä raamatullisesti ja argumentoiden. Äänenkantaja ei voi olla vahva, mikäli se tyytyy toteamaan ja kuvailemaan, muttei ota kantaa tai varsinkaan mikäli se ei argumentoi. Näin näkisin.
Tietysti on niinkin, että mikäli julkaisuilla ei ole lukijakuntaa, joilla on tarve – julkaisuja ei tarvita. Siinä mielessä tarpeiden herkällä korvalla kuunteleminen on tärkeää. Se kuuluu mielestäni tuohon Vahvana äänenkantajana toimimiseen.
TykkääTykkää
Haluaisin esittää vastakysymyksen: estääkö tämä sama pelko, josta amicus curiae ja vl-seniori puhutte, tulemasta pois nimimerkin takaa?
TykkääTykkää
”Kun mietitään, miten puhua uskosta ja kilvoittelusta, eikö kannattaisi lähteä aina tarpeesta käsin liikkeelle? Sitähän tämä Roosan blogikin perimmältään hakee?
Eikö meidän julkaisujemme tarkoitus ole vastata lukijoiden polttavimpiin kysymyksiin, miten meidän tulisi toimia nyt tällä hetkellä ja tulevina päivinä, Jumalan tahdon mukaan, jotta kostumme taivaaseen?”
Vl-seniori tarkoittaa tuossa sanalla ”tarve” varmaan sitä, että hyvä hengellinen julkaisu käsittelee avoimesti ja rohkeasti niitä kysymyksiä, joiden kanssa lukijat joutuvat arkielämässään painimaan. Ja sehän on ihan totta.
Kirjoittaessaan, että ”tarve ei ole välttämättä aina tärkein motiivi” Roosa taas ymmärtääkseni tarkoittaa sitä, että hyvä hengellinen julkaisu ei pidä tärkeimpänä tavoitteenaan olla lukijoilleen mieliksi. Ja sekin on ihan totta. Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen voi toivoa ja usein toivoo sellaista, mikä on omiaan viemään hänet kauemmaksi Jumalasta.
Tai näin ainakin minä teidän keskustelunne ymmärsin, kun sitä luin. 🙂
TykkääTykkää
Omalla kohdalla olen miettinyt nimimerkistä luopumista ja vaihtoa oman nimen käyttöön. Tietyllä tavalla se houkuttelisi, mutta sitä en ole kuitenkaan tehnyt tai lähiaikoina tekemässäkään. Syy tähän ei liity uskonopillisiin käsityksiin, vaan ammattiminääni ja siihen epävarmuuteen, haluanko nettimaailmassa profiloitua näiden keskustelujen kautta. Toisaalta en ole lainkaan varma, olisiko nimimerkistä luopumisella juurikaan hyötyjä, sillä netissäkin esim. henkilöllisyyteni tietävät kyllä lukuisat ihmiset ja samalla tavalla voin puhua uskonasioista niin netissä kuin reaalielämässäkin.
TykkääTykkää
Roosa: ”Haluaisin esittää vastakysymyksen: estääkö tämä sama pelko, josta amicus curiae ja vl-seniori puhutte, tulemasta pois nimimerkin takaa?”
Kyllä se sama pelko on osittain tarpeella pysyä nimimerkin takana. Toinen puoli on henkilökohtainen haluttomuus olla julkinen persoona. Vain asiat ovat minulle tärkeitä. En henkilönä kaipaa näkyvyyttä. Siis nimimerkin takana on sekä pelkoa että oman yksityisyyden säilyttäminen.
Mihin pelkoni perustuu ei liene kenellekkään epäselvää enää tässä vaiheessa. Me kannamme menneisyyttämme mukanamme, vaikka elämme tässä hetkessä ja ajattelemme tulevaisuutta 🙂
TykkääTykkää
Joona: ”Kirjoittaessaan, että ”tarve ei ole välttämättä aina tärkein motiivi” Roosa taas ymmärtääkseni tarkoittaa sitä, että hyvä hengellinen julkaisu ei pidä tärkeimpänä tavoitteenaan olla lukijoilleen mieliksi. Ja sekin on ihan totta. Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen voi toivoa ja usein toivoo sellaista, mikä on omiaan viemään hänet kauemmaksi Jumalasta.”
Kenenkään mielistely ja sitä kautta synninluvallisuus ei ole Jumalan tahdon mukaista, enkä halua olla sellaisia pyrkimyksiä mitenkään puolustamassa saatikka ajamassa. Elämä on kuitenkin opettanut katsomaan armollisesti todellisesti kärsiviä ja kiusattuja lähimmäisiä keskuudessamme. Jeesuksen mielenlaatu johti aina auttamaan ja parantamaan heikkoja, kärsiviä ja sairaita – ei syyttämään eikä tuomitsemaan.
Eikä meillä ole tarve syyttää Häntä mielistelystä.
Kun kirjoitin, että verkkolehdestä voisi tulla SRK:n pääjulkaisu, ajattelin, että Siionin Lähetyslehti ja Päivämies yhdistyisivät. Silloin uutispuoli, tapahtumat, opilliset artikkelit, hartauskirjoitukset ja vuorovaikutteiset blogit palvelisivat yhdessä. Keskustelun salliminen ( vaikkapa Hulluinhuonelainen ) voisi lisätä kiinnostavuutta, mutta se ei kai olisi niinkään tavoite, vaan mahdollinen seuraus tarpeesta ja kysynnästä johtuen.
Jos ihmisillä on kysyntää uskomisen asioista, onko se huono asia?
Eikö keskustelu uskonasioista ole myös lähetystyötä? ( ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni” jne )
TykkääTykkää
Nimimerkistä: Haluan esiintyä julkisessä internetissä omalla nimelläni lähinnä ammatillisissa yhteyksissä. Tällä sivustolla kirjoittamistani asioista keskustelen kyllä mielelläni kasvotusten kenen tahansa kanssa henkilökohtaisesti, ryhmässä tai seurakunnan kokouksessa. Jos nimimerkkini aiheuttaa ongelmia, kertokaa toki, niin voimme vaihtaa yhteystiedot yksityisesti ja luottamuksellisesti esim. Joonan kautta.
TykkääTykkää
Terveellistä keskustelua, ja on terveellinen merkki, että tällaista keskustelua voidaan käydä. Ennen oli toisin. Jo se, että puhuja (saa) pitää blogia, jossa käydään keskustelua (itse)kriittisessä hengessä on mielestäni aika iso juttu. Iso askel eteenpäin sisäisen kontrollin ja sensuurin kahleista.
Itse en lainkaan pidä päivämiehestä nykyisellään. Siinä ei ole juuri mitään, mitä minä kaipaan. Tyyli on raivostuttava ja mitkään toimintauutiset ei kiinnosta. No on toki pari kertaa vuodessa joitain valonpilkahduksiakin, kuten tämä jo mainittu särkiniemen aborttikirjoitus. Aiheen ei tarvinnut olla henkilökohtaisesti ajankohtainen, että kirjoitukseen uppouduin. Tyyli ja kirjoituksen syvyys oli se mikä pysäytti lukemaan.
No joo, vaimo taas ei ollut siitä kiinnostunu: ”liian syvällistä ja raskasta”. Se, että joku oli kuollu ja toinen oli menny kihloihin kiinnosti häntä enemmän. �� Niin, ihmiset kaipaa lehdeltä eri asioita. Minä ärsyynnyn kun luen esim. ”oma aika ja parisuhde on tärkeää” -tyylisiä kirjoituksia: No tietenkin on, mutta miten saan arjen toimimaan! En kaipaa muistutuksia, vaan vinkkejä. �� Samasta tekstistä vaimo voi hehkuttaa: ”olipa ihana kirjoitus, nyt taas muistaa vaalia parisuhdetta”.
Minä kaipaisin päivämieheltä sellaisia alustustyyppisiä pidempiä kirjoituksia ja opillisesti vaikeiden asioiden käsittelyä. Sellaisia jotka innoittaisivat lukemaan Raamattua ja jotka avaisivat vaikeaselkoisia raamatunkohtia. Esim. Sepon kirjoituksesta ilahduin siitä, kun siinä avattiin, mihin viittaa persoonapronomini ”hän” raamatun kohdassa 1 moos. 9:6: ”Joka ihmisen veren vuodattaa, hänen verensä on ihminen vuodattava”. Minä olin tätä pitkään ihmetellyt, sillä kieliopillisesti sana ”hän” viittaa tuossa toisen ihmisen tappaneeseen ihmiseen, ei Jumalaan (jotta se viittaisi Jumalaan, tulisi h-kirjain olla isolla kirjaimella kirjoitettu). Luottamukseni Sanaan oli horjunut, kun mieleeni oli noussut: tuohan ei ole osoittautunut todeksi. Nyt Päivämiehen kirjoitus vahvisti uskoani.
Mutta jos vielä pieni avautuminen täällä sallitaan, niin haluaisin sanoa, että minua huolestuttaa se tyyli, jolla päivämiehessä on reagoitu näihin mediakohuihin: Hyvä ettei iltapäivälehtitasolla ole käyty: LESTADIOLAISTEN USKONNONVAPAUTTA LOUKATTIIN, LESTADIOLAISTEN ELÄMÄNTYYLIÄ YLENLATSOTTIIN… jne. Onko joku huomannut samaa, että tyyli on ajoittain ollut provosoitunutta vastauutisointia?
TykkääTykkää
Mun mielestä Päivämies ja SRK:n edustajat ovat olleet vähän liiankin kilttejä kannanotoissaan. Onhan se toisaalta ihan raamatullista kääntää toinenkin poski, vaikka tulisi minkälaista sontaa niskaan. Aiheesta tai aiheetta.
TykkääTykkää