Joona Korteniemi
Pieksämäen seurakunta järjesti lauantaina 8.11. seminaarin, jonka tarkoituksena oli luodata kirkon sisäisten herätysliikkeiden kuulumisia sekä kirkollis-yhteiskunnallista asemaa tällä hetkellä. Illan juontajana toimi vs. kappalainen Jaakko Tölli. Kirkkohistorian professori Jouko Talonen luennoi aiheesta herätysliikkeiden kehitys 1980-luvulta nykypäivään. Luentoa seurasi paneelikeskustelu. Siinä kutakin liikettä ”edusti” yksi ”kokemusasiantuntija”: Länsi-Suomen rukoilevaisia Pertti Helkkula Eurasta, herännäisyyttä Jouko Kukkonen Keiteleeltä, lestadiolaisuutta allekirjoittanut, evankelisuutta Johannes Häkämies Kuopiosta sekä viidesläisyyttä Vuokko Vänskä Lahdesta. Laitan tähän alle lyhyen puheenvuoroni, jossa pyrin jäsentelemään kuvaa vanhoillislestadiolaisuuden tämänhetkisestä tilasta:
Vanhoillislestadiolaisuus on saanut viime vuosina osakseen runsasta mutta vähemmän mairittelevaa julkisuutta liittyen muun muassa lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön, naisten asemaan sekä liikkeen 1970-luvun kriisivaiheen niin sanottuihin hoitokokouksiin. Siitä huolimatta rauhanyhdistysten toiminta ei näytä hiipuvan: seurat keräävät runsaasti väkeä, varsinkin nuoria, viikosta toiseen. Mistä tämä johtuu? Pelottelusta ja aivopesustako?
Mielestäni ei. Viime aikoina julkisuudessa on tarkentunut kuva erityisesti siitä, millainen tämä yhteisö voi olla pahimmillaan. Se on tietysti erittäin arvokasta. Kuva tämän yhteisön perusarjesta on kuitenkin voinut jäädä sen alle. Väitän, että perusarjen tasolla vanhoillislestadiolaisuus on nykyistä julkisuuskuvaansa huomattavasti keskustelevampi, asioita pohtivampi, avoimempi ja erilaisuutta sallivampi. Ainakin oma kokemukseni on tällainen.
Uskon, että hengellisen kotini suurin vetovoimatekijä on kuitenkin yhä sen hengellisessä ydinsisällössä. Jopa Miikka Ruokanen vuonna 1980 julkaistussa kirjassaan ”Jumalan valtakunta ja syntien anteeksiantamus” heltyy hiukan kuvatessaan lestadiolaista evankeliumin julistusta vaikka kirja muuten onkin SRK:n silloisen opetuksen ja käytänteiden hyvin kriittistä tarkastelua. Hän kirjoittaa:
’Vanhoillislestadiolaisen kristillisyyden julistuksessa evankeliumi on kiteytynyt selkeäksi, kirkkaaksi ja kaikille ymmärrettäväksi julistukseksi syntien anteeksiantamuksesta. Siinä ei evankeliumin ymmärtämiseen sekoiteta minkäänlaista ihmisen valmistautumista vastaanottamaan hyvä sanoma. Evankeliumiin ei myöskään tule minkäänlaista Jumalan ihmiselle antaman tehtävän asteittaisen edistymisen tai odottamisen aspektia silloin kun evankeliumi ymmärretään tässä ja nyt vastaanotettavaksi kaikkien syntien absoluutioksi. Synninpäästön sanassa evankeliumi on toimiva ja ihmisen todellisuuteen murtautuva voima.–
Evankeliumin armoluonnetta ilmentää evankeliumin toimivuus: Kun Jumala kohtaa ihmisen absoluution sanassa, hän myös toteuttaa kaikkien syntien anteeksiantamuksen juuri sillä hetkellä. Ihmisen hyväksi luetaan Jeesuksen Kristuksen sovitusuhri juuri sillä hetkellä ja siinä paikassa, missä absoluution sana julistetaan. Evankeliumi ei ole ’esitelmää Jeesuksesta ja Jumalan armosta, vaan se antaa sen armon, tekee ihmisen osalliseksi syntien anteeksiantamuksesta’. Lestadiolaisen saarnan voima on siinä, että jokaisen saarnan keskeinen skopus ja huipennus on syntien anteeksiantamuksen julistuksen nykyistyminen kuulijoiden eteen.
Evankeliumin armoluonnetta kuvastaa myös se perusajatus, että päästönsanaa julistetaan ihmisen ulkopuolelta, ’Jumalan valtakunnasta’. ’Jumalan valtakunnalla’ on Jumalan läsnäolon inkarnoitumana ja täysivaltaisena edustajana maan päällä valtuutus käyttää ’Pyhän Hengen virkaa’ ihmisten vapauttamiseksi syntien alta.’ (s. 83-84)
Kuten Ruokanen tuo esille, vanhoillislestadiolaisuudessa todellinen, uskoa synnyttävä evankeliumi ymmärretään ’Jumalan valtakunnan evankeliumiksi’. Ilosanoman tekee siis eläväksi se, että sen julistaa henkilö, jonka sisimmässä Kristus Pyhän Hengen kautta asuu. Kun hän julistaa evankeliumia, joka useimmiten ymmärretään synninpäästöksi, ei puhu hän itse vaan hänessä asuva Kristus. Pelastava usko voi syntyä tätä ja vain tätä kautta. Löytääkseen Kristuksen etsivän ihmisen on siis löydettävä Pyhästä Hengestä osallisten seurakunta eli Jumalan valtakunta. Vanhoillislestadiolaisuudessa uskoon tulemista kuvataankin usein ilmaisulla ”löysin Jumalan valtakunnan”.
Tosi Kristuksen kirkko ymmärretään siis halki aikojen ja paikkojen kulkevaksi uskovien jatkumoksi (successio fidelium), jossa Pyhä Henki välittyy ihmiseltä toiselle evankeliumin julistamisen katkeamattomana ketjuna. Tämä uskovien jatkumo eli Jumalan valtakunta ei ole identtinen minkään sosiologisen ryhmän tai organisaation kanssa. Tämän jatkumon ulkopuolella ei vanhoillislestadiolaisen käsityksen mukaan ole kuitenkaan pelastusta, koska sieltä väistämättä puuttuu Pyhän Hengen eläväksi tekevä voima vaikka asiasisällöllisesti oikeaa opetusta löytyisikin.
Mielestäni Uusi Testamentti tukee edellä kuvattua käsitystä pelastavan uskon syntymisestä: Se painottaa usein suullisesti julistettua sanaa uskoa synnyttävänä armonvälineenä (esim. Joh. 15:3; Ap. t. 11:14; Room. 10:17; 1. Kor. 4:15; Gal. 3:5; 1. Piet. 1:23-25) ja näyttää useissa kohdin asettavan sen julistamisen edellytykseksi henkilössä asuvan Pyhän Hengen (esim. Matt. 10:20; Joh. 20:22; Ap. t. 1:8; 1. Tess. 1:5; 1. Piet. 1:12). Muunlaisille uskon syntymisen tavoille ei mielestäni löydy Raamatusta riittävän yksiselitteistä tukea. Tämä on yksi tärkeimmistä syistä, miksi olen halunnut ja haluan pysyä tämän liikkeen yhteydessä vaikka epäilyksiäkin on riittänyt paljon.
Edellä kuvattu oppi lienee kuitenkin samalla myös vanhoillislestadiolaisuuden suurin kompastuskivi. Kun oikea seurakunta nousee todellisen evankeliumin kriteeriksi ja normiksi, siitä, että oikea seurakunta on juuri tämä yhteisö, tulee helposti kyseenalaistamaton apriorinen totuus, uskon kohde samalla tavoin kuin vaikkapa Jumalan olemassaolosta tai Raamatun pyhyydestä. Sitä ei voi arvioida kriittisesti vaan sen suhteen on vain tehtävä uskonratkaisu. Kritiikki nimittäin horjuttaa autuuden perustusta eli varmuutta siitä, että minulle julistettu evankeliumi on aitoa oikean seurakunnan Pyhän Hengen voimalla julistamaa evankeliumia.
Tämän myötä yhteisöllinen hengellinen ja moraalinen itsekritiikki voi olla vaikeaa. Sen ei välttämättä tarvitsisi johtaa tähän, mutta käytännössä nän näyttää usein käyvän. Ongelmien tunnistamisen ja tunnustamisen pelätään nimittäin vievän sen ahdistavan kysymyksen äärelle, onko tämä yhteisö sittenkään se oikea. Niiden kiistäminen, piilottaminen tai vähätteleminen voi tuntua houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Selvimmin ja kauheimmin tämä lienee näkynyt monien lasten hyväksikäyttötapausten pöyristyttävän huonona hoitona. Se on selvästi vaikuttanut taustalla myös liikkeemme vaikeuksissa myöntää 1970-luvun hoitokokouksissa rehottanut henkinen väkivalta sekä väärät opit, kuten henki- ja huoneenhallitusoppi.
Vaarana on myös se, että yhteisöllisen itsekritiikin puute johtaa liikkeemme hengellisen sisällön kuihtumiseen ja surkastumiseen. Sen vaaliminen nimittäin edellyttäisi seurakunnalta jatkuvaa itsekriittisten kysymysten tekemistä: Uskommeko ja opetammeko me oikein, Raamatun mukaisesti? Elämmekö me oikein, Jeesuksen esimerkkiä seuraten? Näkyvätkö meissä Kristuksen seurakunnan aidot tuntomerkit? Jos näitä kysymyksiä ei ole sosiaalisesti suotavaa esittää, on vaarana, että herätysliike laitostuu, että sen hengellinen sisältö rappeutuu vähitellen.
Kyvystä yhteisölliseen itsekritiikkiin esiintyy jo kuitenkin joitakin rohkaisevia merkkejä. Esimerkiksi tästä nostan SRK:n uuden puheenjohtajan Viljo Juntusen viimeaikaiset kannanotot. Toivon, että se vahvistuisi myös seurapuheiden ja julkaisujen tasolla. Mielestäni vanhoillislestadiolaisuus on tällä hetkellä hyvin keskusteleva yhteisö. Ruohonjuuritasolla, erityisesti nuorten keskuudessa tämä on ollut totta jo pitkään.
Viimeaikaisesta kehityksestä päätellen tämä yhteisöllisen itsekritiikin lisääntyminen ei merkitse myöskään maailmaan mukautumista eikä teologista liberalisoitumista. Mielestäni tämä on hyvä asia: Itsekritiikin rinnalla on äärimmäisen tärkeää säilyttää myös Raamatusta nouseva kritiikki kirkon ja yhteiskunnan maallistumiskehitystä kohtaan. Tämä voi ikävä kyllä johtaa tiettyihin vaikeuksiin kirkossa ja yhteiskunnassa, koska se paljon mainostettu suvaitsevuus näyttää usein olevan varsin valikoivaa ja mielivaltaista.
Hulluinhuonelainen 
Myönteinen ja asiallinen kirjoitus vanhoillislestadiolaisuudesta. Jos minua olisi pyydetty (ei ole pelkoa että minua pyydettäisiin) vastaavaan tilaisuuteen kertomaan herätysliikkeestä, jonka piirissä, osallisuudessa ja yhteydessä olen koko elämäni, joka on noin kaksinkertainen kuin blogistin ikä, kertomaan kokemusasiantuntijana jotain, olisin kokenut tehtävän haasteelliseksi. Minun kokemukseni ei ole noin positiivinen tästä vanhollislestadiolaisesta yhteisöstä, jonka yksi yhteisön jäsen edelleen haluan olla, monista elämäni raskaista kokemuksista huolimatta. Minulla ei ole autoriteettiasemaa yhteisössä, mikä tietysti vaikuttaa siihen, että katson asioita aivan toisesta näkökulmasta kuin blogisti. Minulle yhteisö on näyttänyt myös pahimmat puolensa, joskin vastapainona usko ja uskonystävien rakkaus on antanut myös voimaa katsoa yhteisöstä, ihmisiä olevasta pahuudesta, syntisyydestä ja raskaista kokemuksista huolimatta kaiken näkyvän yli siihen näkymättömään ja kätkettyyn aarteeseen, jonka olen tämän yleisön osallisuudessa saanut löytää ja omistaa omalle kohdalleni. Ilman tuota aarretta, Kristuksen läsnäoloa ja rakkautta, yhteisöllä ei olisi mitään muuta kuin ajallinen ja ehkä sosiaalinen merkitys. Kun olen saanut löytää tuon aarteen ja tallettaa sitä sydämessäni, olen halunnut myydä kaiken oman ja ostaa koko pellon, josta aarteen löysin. Aarre on kirkkaimmin omistettavissa ja läsnä Kristuksessa ja hänen sovitustyössään; minun syntini on maksettu, sovitettu ja anteeksiannettu.
TykkääTykkää
Kiitos kommentistasi, PtM!
Itse en koe olevani tässä yhteisössä missään auktoriteettiasemassa. Enemmänkin pelkkä opiskelijanulikka vain. 🙂 Toivon, ettei kukaan myöskään pidä minua minään auktoriteettina. Toivon, että jokainen lukija perehtyy itse Raamattuun, Jumalan sanaan, ja arvioi myös kaikki minun sanomiseni ja kirjoitukseni sen valossa.
Jos olisin kokenut kaiken sen, mitä Sinä, tuskin jaksaisin sanoa tästä yhteisöstä mitään positiivista. Epäilen, jaksaisinko nähdä edes sitä tähän saviseen peltoon kätkettyä hengellistä aarretta, Kristuksen tuntemista, jonka Sinä näet kuitenkin niin kirkkaasti. Koen hyvin koskettavaksi ja puhuttelevaksi, että kaikista kokemuksistasi huolimatta Sinä näet sen, turvaudut siihen ja pidät sitä todella elämäsi tärkeimpänä asiana. Kiitos, että jaksat uudelleen ja uudelleen kirjoittaa siitä.
Kun ajattelen kaikkia kokemuksiasi, tulee väkisinkin mieleen, kuuluvatko nämä Jumalan profeetta Miikan kautta puhumat sanat myös meille vanhoillislestadiolaisille tänään:
Miika 3
1 Minä sanoin: — Kuulkaa, te Jaakobin päämiehet, te Israelin johtajat! Eikö teidän tulisi tietää, mikä on oikein?
2 Mutta te vihaatte hyvää ja rakastatte pahaa. Te nyljette ihmisiltä nahan, revitte lihan heidän luistaan.
3 Te syötte minun kansani lihaa! Te kiskotte nahan ihmisten päältä, rikotte heidän luunsa, paloittelette heidät kuin lihat kattilaan, kuin paistin pataan. [Ps. 14:4]
4 Kun te huudatte avuksenne Herraa, hän ei vastaa teille. Hän peittää teiltä kasvonsa, koska tekonne ovat pahat.
5 Näin sanoo Herra profeetoista, jotka johtavat kansaani harhaan: — He lupaavat rauhaa, jos joku antaa heille syötävää, mutta julistavat pyhän sodan sille, joka ei anna mitään heidän suuhunsa.
6 Sen tähden heidät yllättää yö, jossa ei enää näkyjä nähdä, heidät peittää pimeys, jossa ei enää ennusteta. Heidän aurinkonsa laskee, ja heidän päivänsä pimenee.
7 Näkijät joutuvat häpeään, ja ennustajia pidetään pilkkana. Synkkinä he peittävät kasvonsa, sillä Jumala ei vastaa heille.
8 Mutta minä olen täynnä voimaa ja Herran henkeä, rohkeasti minä vaadin oikeutta. Minä ilmoitan Jaakobille sen rikkomukset ja Israelille sen synnit.
9 Kuulkaa, Jaakobin heimon päämiehet, kuulkaa, Israelin johtajat! Te väännätte suoran vääräksi ja pidätte oikeutta pilkkananne,
10 te rakennatte Siionia veritöin ja Jerusalemia vääryyden keinoin.
11 Lahjuksia vastaan tämän kaupungin päämiehet jakavat oikeutta, palkasta sen papit opettavat, maksusta sen profeetat ennustavat. Kuitenkin he muka luottavat Herraan ja sanovat: ”Herra on meidän keskellämme. Onnettomuus ei voi kohdata meitä!”
12 Teidän tähtenne Siion kynnetään pelloksi, Jerusalemista tulee rauniokumpu, ja temppelivuoren peittää metsä.
TykkääTykkää
Minulla on ollut tänään kurja päivä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Seurapuheen kuunteleminenkaan ei oloani parantanut, ja oli virhe kuunnella puhe loppuun asti. Olisi ollut parempi lopettaa kesken, kun tajusin puheen tyylin. Puheessa maailma ja tämä aika oli taas kerran niin paha ja tämä jumalanvaltakunnassa talosteleva joukko niin ihana. Minua tuo puhe ei nostanut tai kantanut laisinkaan. Tuli vain kurjempi ja ärtyneempi olo. Olin niin pettynyt puheen jälkeen, että etsin kuunneltavaksi netistä erään seurakunnan jumalanpalveluksesta tallennetun saarnan. Kinnusen Pekan Kristuskeskeinen saarna osoittautui siksi mitä toivoinkin, ja armo tuli taas lähelle.
En tiedä PtM:n kokemuksista sen enempää, mutta kirjoituksessasi kuvaat hyvin samalla tavoin niitä tuntoja ja kokemuksia, joita minullakin on.
Joonan kommentista muodostui kuitenkin päiväni valopilkku, kiitos siitä. Se johtui sekä Joonan sanomasta että siitä seikasta, että valtaan liittyvät kysymykset osuvat varsin vahvasti kiinnostusalueelleni. Joona, on todella kiinnostavaa, jollet tosiaan koe omaavasi auktoriteettiasemaa (eikä kommenttisi ole vl-talosteluun usein liittyvää vähättelyä tai tekovaatimattomuutta). Itse näen asian siten, että ehdottomasti olet auktoriteettiasemassa ja vieläpä useamman sitä vahvistavan seikan kautta. Nimittäin auktoriteettiasema liittyy väistämättä puhujana toimimiseen. Eikä teologian opiskelusi suinkaan vähennä auktoriteettiasi, vaan lisää sitä. Näiden lisäksi on muitakin asiaa tukevia seikkoja; esim. osallistuminen rippikoulujen opetustyöhön ja osallistuminen julkisiin keskusteluihin (blogit, kirjat, seminaarit..). Sanomaasi liittyy enemmän valtaa kuin keskiverrolla opiskelijannulikalla (tai keskiverrolla seurapuhujalla) halusitpa sitä tai et. Asiaan on hyvä herätä nyt. Huolestuttavaa on se, jos et itse hahmota auktoriteettiaseman olemassaoloa. Se on huolestuttavaa siksi, että auktoriteettiasemaan liittyy valtaa, ja jollei tiedosta valta-asemaansa, vallan väärinkäyttämisen riskit ovat jo hyvin lähellä. Toisaalta et jäisi puhuvaisten joukossa yksin, vaikka kiistäisitkin auktoriteettiasemasi. On niitä puhujia, jotka tunnustuvat puhujan tehtävään liittyvän valta-asetelman ja on myös niitä, jotka kiistävät sen. Tämä auktoriteetti ja valta-asia on yksi niistä asioista, johon lestadiolaisten (itse)kriittisyyden olisi suotavaa enemmänkin herätä (jottei tunnistamaton valta tekisi enää jatkossa pahaa jälkeä).
Joona : ”Toivon, että jokainen lukija perehtyy itse Raamattuun, Jumalan sanaan, ja arvioi myös kaikki minun sanomiseni ja kirjoitukseni sen valossa.”
Juuri näin. Tuo on hyvä kehotus. Tuohon oman auktoriteettiaseman kyseenalaistamiseen pitäisi jokaisen puhujan pyrkiä, ja muistuttaa kuulijoitakin siitä. Sitä tapahtuu vaan valitettavasti todella harvoin.
TykkääTykkää
Poistin kommenttini ja lähetän sen uudelleen täsmentäen alun sisältöä.
Kun kristillisen yhteisön, kirkon tai herätysliikkeen arvo on luovuttamaton, mukana kulkeminen on suhteellisen helppoa ja sisäisesti ristiriidatonta, vaikka omat käsitykset ja elämäntavat poikkeaisivatkin yhteisön opetuksesta. Ristiriidat peittää kaiken voittava Joonan mainitsema ”apriorinen totuus”.
Yksi lestadiolaiskristitty kertoi että hänen käsityksensä ja tapansa poikkesivat paljon siitä, mitä on vl opetus. Uskovainen ihminen puhutteli häntä sanoen, ettei hänen elämänsä olen uskovaisen elämää. Kaksinaamaiselle kristitylle tärkeintä oli ollut kuuluminen yhteisöön, jota piti pyhänä, josta ei halunnut irrottautua. Ratkaisevaa oli ollut vain se, että ”tämän joukon mukana” pääsee taivaaseen, vaikka ”yksittäisiä” lankeamisia ja käsitysten poikkeamisia oli.
Ehkä taustalla vaikuttaa ajatus siitä, että kun oma usko on heikko, uskonystävien rukoukset kantavat. Yhteisön usko kantaa. (Toisaalta samantyyppistä ajatusta olen joskus kuullut kannatettavan kokonaiskirkossakin.) Perusajatus on ainakin kaunis.
Olen havainnut, miten vaikeaa tai mahdotonta vl:llä on kyseenalaistaa tätä luovuttamatonta uskon lähtökohtaa, sitä että ”the” Jumalan seurakunta on ”meissä”. On rohkeitakin vl-ajattelijoita, jotka uskaltavat hetkeksi kyseenalaistaa tämän ”apriorisen totuuden”, mutta sitten turvallisesti palaavat tuttuihin uskonnäköaloihin, joissa näkevät vl-yhteisön sen vakavista vääristymistä huolimatta ”kuin morsiamen kaunistettuna sulhaselleen”. Onko niin että tämän ”apriorisen totuuden” pitkäaikaiset kyseenalaistajat ovat luopuneet vl-opetuksen ytimestä, eivätkä tosiasiassa ole enää vanhoillislestadiolaisia?
Eivätkö Jumalan seurakunnan tuntomerkit, jotka Raamattu mainitsee, löydettävissä muualta(kin) kuin vanhoillislestadiolaisuudesta, ja monesti ne ilmenevät vielä selkeämmin. Sanan puhdas saarna. Sakramenttien oikea toimitus. Profetoimisen ja kielilläpuhumisen lahjat. Keskinäinen rakkaus. Ehkä muuallakin kokoontuvat kristityt tekisi täydelliseksi käsitys seurakunnasta uskonelämän ”apriorisena lähtökohtana”?…:)
Mielestäni tämä ”apriorinen totuus” on tarkoitettu ”päättelyn” lopputulokseksi ja uskon vahvistukseksi: ”Koska uskomme Kristukseen syntiemme sovittajana, me olemme Jumalan seurakunta, jonka jäsenenä saan nauttia Kristusta.” Päättely alkaa ja päättyy Kristukseen. Sen ei pitäisi alkaa seurakunnasta itsestään, koska sen pyhyys on vierasta pyhyyttä. Mitkään puolueet ja ryhmät eivät kokoonnu ja päätä sen jälkeen toimintansa tarkoitusta ja sisältöä. Ryhmän kokoaa yhteinen ajatus. Seurakunnalla se on Kristus.
Uskonvahvistukseksi tarkoitettua aarretta, hedelmää ei ole tarkoitettu toisten tuomitsemisen perusteeksi.
TykkääTykkää
Silminnäkijä ohjelmassa puheenjohtaja Viljo Juntunen toistaa uudelleen pahoittelunsa ja anteeksipyyntönsä, ettei hänellä ollut aikanaan rohkeutta noussa hoitokokousten väärinkäytöksiä vastaan
http://yle.fi/uutiset/tavoitteena_taivaspaikka/7504347
Onnittelut vielä näin jälkikäteen myös Johanna Hurtigille valtion tiedonjulkistamispalkinnosta 2014 teoksellaan Taivaan taimet. Uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta. !
Meni luvattoman monta ja kohtalokasta vuotta ennenkuin SRK:n johtokunta kasvoi ja kypsyi tälle tietoisuuden asteelle. Ennen linjan selkiytymistä ehdittin provosoida lukuisia aiheellista kritiikkiä esittäneitä ulos ja lipilaarien leiriin. Syntiä sekin? – Päävastuun tästä kantanee kaksi edellistä pääsihteeriä ja edellinen puheenjohtaja. Milloin asia kirkastuu myös heille ja kantaa julkisen parannuksen hedelmää?
Muodollisesti vastuussa on tietysti koko johtokunta varapuheenjohtajineen, mutta lieventävinä asianhaaroina nähtäköön, että johtokunnalle välitettiin valikoitua ja asenteellista tietoa. Solidaarisuus johdolle ja yksimielisyyden vaatimus esti aivan kuin aikoinaan hoitokokousten aikana väärinkäytösten tunnistamisen, avoimen keskustelun ja välittömät korjausliikkeet. Myötäsukaisista kommenteista huolimatta, oltiin siilipuolustuksessa syystä tai toisesta ja kenttä reagoi viidakkorummun ääneen…
Siunattu asia on, että uusi puheenjohtajamme näyttää esimerkkiä yhteisölliselle peiliin katsomiselle, sillä se on Jumalan tahto ja Jumalan koulua meille, jotka olimme sairastuneet omahyväisyyteen ja erehtymättömyyteen ”valittuna kansana” kuin Israel aikoinaan.
TykkääTykkää
Joonalle kiitos syvällisestä ja rehellisestä analyysistä koskien vanhoillislestadiolaisuuden tämän hetkistä sisäistä ja kirkko-yhteiskunnallista tilannetta.
Miikka Ruokasen ajatuksiin yhdyn minäkin: “Synninpäästön sanassa evankeliumi on toimiva ja ihmisen todellisuuteen murtautuva voima.–” Tämä Jumalan valtakunnan eläväksi tekevä evankeliumi on minullekin se oljenkorsi, jota ilman en yksinkertaisesti tule toimeen. Se ei ole minullekaan mikään esitelmä Jumalan armosta, vaan suorastaan “konkreettinen” sovintoveren priiskoitus, jonka haluaisin viimeisenä vakuutuksena kuulla vielä kuolinvuoteellanikin.
Myös Kristuksen kirkon määritelmä uskovien katkeamattomaksi jatkumoksi, jossa Pyhä Henki vaikuttaa elävän uskon, “vastaa aamenta” sydämessäni. Kristuksen kirkon tulee toimia Jumalan äänenä maailmassa, mikä tarkoittaa nöyryyttä, mutta samanaikaisesti myös rohkeutta julistaa muuttumatonta Jumalan Sanaa. Nöyryys tarkoittaa myös kykyä katsoa itseään peiliin, sekä henkilökohtaisella tasolla että yhteisesti:”… kärsiä kaikkein kanssa, jos yksi sairastaa.” Olemme yksi Kristuksen ruumis, jolloin yhden jäsenen kipu vaikuttaa koko ruumiiseen enemmän tai vähemmän invalidisoivasti.
Suuret epäilykset ovat kuitenkin viime vuosina ravistaneet sieluani juuri siksi, koska tätä Pyhää evankeliumia on käytetty väkivallan ja väärinkäytön välineenä. Ymmärrän toki sen, että olemme pohjamutia myöten syntisiä, jokaikinen, mutta se ettei väärinkäytöksistä ja niiden laajamittaisista ja kauaskantoisista seurauksista ole uskallettu avoimesti puhua, saati että uhreja on syyllistetty, on tuntunut lähes ylivoimaiselta kestää.
Lieneekö soveliasta esittää seuraavia kysymyksiä: Olemmeko ikäänkuin “vahingossa” luoneet vääristyneen illuusion Jumalan valtakunnasta? Mitä Jumala tahtoo meille nyt erityisesti tehdä tiettäväksi näillä koettelemuksilla? Ehkäpä riisua meitä jostakin ylimääräisestä, että tulisimme tietoisiksi myös kätkeytyneestä pahuudesta, jotta ydin voisi kirkastua? Puheenjohtaja V. Juntunen totesikin, että Pyhä Henki ei tee virheitä, mutta ihmiset tekevät. Kuolemanvakava asia on se, jos vedotaan Kristukseen tai Pyhään Henkeen omien haisevien jälkien peittämiseksi, jolloin häväisty ja kaltoinkohdeltu uhri voi kuolla sen jälkeen nälkään.
Tämä Kristuksen lahjoittama Pyhä Henki on meille “lähde armon, rakkauden, Henki taidon, totuuden, lahjoittaja elo uuden, lohduttaja sydämen…”, mitä se tarkoittaa Kristuksen kirkon sisäisessä taloudessa?
Itsetutkiskelun tarkoitus on viedä meidät yhä syvemmälle alkulähteeseen, sen “syvyyteen ja laajuuteen”, kohti Kristusta. Tämä taas tarkoittaa mielen uudistumista Hänessä, kuten Room. kirjeen luku 12, jae 2 kertoo: “Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä.”
Myös virsi 121 puhuttelee voimakkaasti:
1.Mua, Pyhä Henki, pyhitä,
luo minuun uusi elämä
ja päästä synnin vallasta,
se sydämestä kuoleta.
Sä tuet väärät kukista,
Kristuksen kuoloon istuta.
2.
Silmäni avaa, voitele,
niin että katsoisivat ne
uskossa yli kaiken muun
vain salaisuuteen ristinpuun,
sen korkeuteen, pituuteen,
sen syvyyteen ja laajuuteen…”
TykkääTykkää
Poistin keskusteluketjusta yhden kommentin, koska tulimme Roosan kanssa siihen tulokseen, että se vähättelee Suomen lakia tai jopa yllyttää sen vastaiseen toimintaan – vieläpä hyvin vakavassa asiassa. Tulemme jatkossakin toimimaan samalla tavoin. Toivomme asiallista ja argumentoivaa keskustelua, kuten suurimmaksi osaksi tähänkin asti.
TykkääTykkää
Olen sanomattoman kiitollinen tästä Joonan uusimmasta blogista ja sen erittäin hyvästä sisällöstä. Pidän Kirsin tavoin tätä avausta hyvin kiteytettynä tämän hetkisen murrosvaiheen tilanteena. Arvostan suunnattomasti Joonan rohkeutta käsitellä vaikeita ja vaiettuja asioita ja kirjaimellisesti laittaa itsensä likoon kaikkien puolesta.
Kirsi: ”Suuret epäilykset ovat kuitenkin viime vuosina ravistaneet sieluani juuri siksi, koska tätä Pyhää evankeliumia on käytetty väkivallan ja väärinkäytön välineenä.”
Kirsin kommentti ilmentää paljolti myös omia kokemuksiani, eikä se ole teille jäänyt pimentoon näissä keskusteluissa. Olen saanut purkaa täällä teidän toisten kanssa ahdistustani, jotka ovat olleet seurausta kristillisyytemme vuosikymmenten ajan rasittaneesta harhaopillisista vääryyksistä, joista olemme joutuneet vaikenemaan ankarien sanktioiden pelossa. On ollut aikaajoin hyvin ristiriitaista kokea oman lauman opillinen kaksijakoisuus. Tällä tarkoitan kirjaimellisesti sitä, kuinka 70-luvulla päällemme vyörynyt lakihenkinen oppi alisti entisen vapaan opin ja vaati omalle ”erehtymättömälle” lakihhenkiselle opetukselleen ehdotonta kuuliaisuutta tunnetuiun menetelmin ja seurauksin.
Onneksi on koko ajan ollut yhtaikaa tämän kanssa raitista, raamatullista, hoitavaa ja ruokkivaa opetusta ja uskonystävien tukea, mutta ennenkaikkea mahdollisuus elää evankeliumin osallisuudessa ja halussa matkata toisten kanssa.
Nähdyt ja koetut vääryydet ovat haavoittaneet, koetelleet uskoa ja vaietut vääryydet ovat puristaneet ja vaivanneet mieltä, Mitä enemmän on kertynyt vuosikymmenten saatossa tietää erilaisia vääryyksiä, jotka ovat olleet suoraa seurausta harhaopetuksesta, on luottamus myös SRK:n ja monien puhujien suuntaan ollut koetuksella.
Ymmärrän yhä selkeämmin, että koko kristillisyytemme on eräänlaisessa kulminaatiopisteessä, jossa emme enää voi välttää monesti peräänkuuluttamaani ”parempaa rehellisyyttä” menneestä, joka on raahautunut matkassamme 60-70 luvuilta asti niin, että todellista tilitystä ei ole harhaopista kokonaisuudessaan tehty.
On pahoiteltu muutamien ylilyöntejä ja tuomittu henkiopit hoitokokouksissa harhaopeiksi, mutta edelleen SRK:n oma tontti on korjaamatta, johon Markku viittaa. Emme voi enää väistellä sitä, että koko 60-70 luvun harha väärine painotuksineen tapahtui silloisen SRK:n siunauksella ja ohjauksessa. Myös kollektiivisuus on kiistatotn fakta: meidät kaikki alistettiin harhaopin käytänteille. Mitä kaikkea niihin vuosikymmeniin rauhanyhdistyksillä sisältyikään – ja paljon! Viljokin totesi, kuinka paljon pahaa silloin tapahtuikaan. Kuinka paljon onkaan pitänyt sulkea vaiettuja vääryyksiä käsittelemättöminä aivojen takalokeroon.
Totuudella on taipumus jossain vaiheessa pyrkiä esiin ja paine korjaamiseen nousee.
Painetta ovat kasvattaneet osaltaan kirjat, joita julkaistaan kiihtyvään tahtiin. ”Paljastuskirjojen” tarve tyrehtyisi siihen, kun ahkeroitaisiin vääryyksien todelliseen korjaamiseen ja anteeksipyytämiseen ensimmäiseksi kaikilta niiltä uhreilta, jotka on harhaoppisin perustein hoidettu vuosikymmenten kuluessa ulos yhteisestä rakkaudesta.
Me seniorit olemme kaikki olleet samassa veneessä, vaikka emme itse olisi ”hoitomiehinä” olleetkaan. Olemme joutuneet hyväksymään ”systeemin” ja siten olleet monin tavoin ainakin välillisesti osallisia harhassa. SRK:n osuus on ollut kuitenkin ratkaiseva ja olisi enemmän kuin tarpeellista, että myös puhujat keskenään voisivat vapautua pelosta tunnustaa sen vastuun merkitys tilityksen avaintekijänä.
Meillä on yhteisesti mahdollisuus puhdistautua harhaopetuksen taakasta – jokaisella on myös oman osansa kilvoittelu erikseen ja omantunnon taloudenhoito. Taivaallinen Isä auttakoon meitä ja antakoon meille voimaa ja nöyryyttä!
TykkääTykkää
J.K: ”Selvimmin ja kauheimmin tämä lienee näkynyt monien lasten hyväksikäyttötapausten pöyristyttävän huonona hoitona. Se on selvästi vaikuttanut taustalla myös liikkeemme vaikeuksissa myöntää 1970-luvun hoitokokouksissa rehottanut henkinen väkivalta sekä väärät opit, kuten henki- ja huoneenhallitusoppi.”
Tässä Joona on mielestäni syyttäjän asemassa. ”Pöyristyttävän huono hoito” tai ”vaikeuksissa myönttää sitä ja tätä”, voidaan ymmärtää syytöksinä. Jos se olisi asiallista kritiikkiä, se varmaan tapahtuisi kahden kesken tai pienellä porrukalla eikä julkisesti ilman perusteluja?
Syyttäjän osasta tiedämme raamatusta erinäisiä kohtia. Tässä lienee yksi tunnetuimmista: ”1 Sitten Herra antoi minun nähdä ylipappi Joosuan, joka seisoi Herran enkelin edessä. Saatana seisoi Joosuan oikealla puolella ja syytti häntä.” (Sak.3) Toisena esimerkkinä on Laban, kun hän käy etsimään omaansa Jaakobin seurueesta.
Pitää sanoa, että Saatanalla on syyttäjiä kokonainen valtakunta täynänsä, mutta uskovilla on sen sijaan Puolustaja eli Pyhä Henki. Saatana kyllä syyttää kätyreineen mielellään julkisesti kaikkien kuullen, jotta aiheuttaisi mahdollisimman paljon hämmennystä, että katso: ”huonosti hoidettu 70-luvun asioita, huonosti hoidettu se, tämä ja tuo; paremmin pitäsi asiat hoitaa”.
Uskonpuhdistaja Luther ei käynyt uskovia syyttämään, vaan Rooman katolista kirkkoa, jossa ei juuri ollut uskovia. Lestadiuskaan ei käynyt syyttämään uskovia, vaan maallistunutta kansankirkkoa. Pahoilainen sen sijaan taas syyttää yksinomaan uskovia, muuthan ovat hänen vallassaan eikä tarvetta varsinaiselle syyttelylle ole.
J.K: ”Toivon, että se vahvistuisi myös seurapuheiden ja julkaisujen tasolla.” Itse kuulemani seurapuheet ovat olleet hyviä ja rakentavia enkä niihin kaipaisi lisämausteina tämänkaltaista tavaraa.
Lyhyesti sanoen: syyttäjän osa ei kuulosta hyvältä osalta, kun syytökset kohdistuvat uskovaisiin. Toki voi olla paikallaan epäuskoisia muistuttaa jostakin asiasta, tekihän näin Luther ja Lestadiuskin, mutta jos keskiössä on syytökset uskovaisiin, lienee paikallaan pysähtyä ajattelemaan vaikka tuota syyttäjän roolia ja verrata sitä vaikka Puolustajaan.
TykkääTykkää
Sbronze, minä en kyllä ymmärrä noita Joonan lauseita uskovien syyttämisenä, vaan aivan yleisenä asioiden toteamisena, miten asiat oikeasti ovat valitettavasti paljon Joonan mainitsemissa asioissa menneet.
Yleensä se, joka tuntee syyllisyyttä, syyllistyy sellaisestakin, missä tuota syytöstä ei lue. Joskus syyllisyys on aiheellista ja joskus ei. Olipa se kummin tahansa, siinä kohti on hyvä pysähtyä ja miettiä omalla kohdallaan, mistä oma syyllisyydentunne kumpuaa.
Joona ottaa vaiettuja, kipua ja ahdistusta tuottaneita ja vaikeita asioita yleiseen keskusteluun ja tarkasteluun. Se on hyvä.
Sanot, että Luther ei käynyt syyttämään uskovia, vaan katolista kirkkoa. Lestadius ei käynyt syyttämään uskovia, vaan kansankirkkoa. Minun mielestäni Joona ei syytä uskovia, vaan asioiden huonoa hoitoa, yhteisön ”systeemeihin” piiloutunutta ja kätkeytynyttä vallan ja evankeliumin väärinkäyttöä. Jos olisikin kyse jostain yksittäisestä väärin hoidetusta asiasta, niin silloin keskustelu käytäisiin kahden kesken tai pienemmällä porukalla. Hoitokokousvääryyksissä ja hyväksikäyttöasioiden hoidossa on sen sijaan kyse siitä, että asioita on yleensä ollut hoitamassa jokin ”korkeampi” taho ja esimerkiksi hoitokokouksissa on ollut mukana monesti koko seurakunta, vauvoista vaareihin. Asianosaiset (varsinainen hoidettu/hoitava taho) on saattanut jo kuolla, mutta sivustaseuraajat ovat traumatisoituneet tai ahdistuneet tilanteissa, joissa ovat kuitenkin ymmärtäneet, että asiat eivät ole menneet aivan oikein. Nämä asiat saattavat edelleen tuottaa ahdistusta näissä sivusta seuranneissa. Asioita ei ole voinut käsitellä, koska niistä ei ole ollut lupa puhua, tai niistä ei ole osattu tai uskallettu puhua.
Rakentava, armollinen ja rakkaudellinen keskustelukulttuuri on enemmän kuin tervetullutta.
Ketään ei tarvitse syyttää kun puhutaan totta toisillemme. Rakkaus iloitsee totuuden voittaessa.
Ei iloitse vääryydestä.
TykkääTykkää
Uuden puheenjohtaja Viljo Juntusen asenne on sentään rohkaiseva merkki – ainakin hän tunnustaa omat virheensä ja kyvyttömyytensä tehdä aikanaan oikein. Hengellisellä liikkeellä on toivoa vain, kun se nöyrtyy tunnustamaan syntinsä ja virheensä yrittämättä selitellä niitä muuksi ja muiden syyksi (”nuo ovat vain katkeria”).
'Joka syntinsä tunnustaa JA hylkää, saa armon…'
Muistelen Kansanlähetyksen pyytäneen julkisesti anteeksi jo 90-luvun puolella ja pahoitelleen sen sisällä tapahtunutta hengellistä väkivaltaa. Kaikki eivät sielläkään tietysti traumatisoituneet, mutta niitäkin olen tavannut, jotka kokivat kansanlähetysläisen opetuksen ja elämän valtavan lakihenkiseksi taakaksi.
Niinikään Saalem-seurakunta Helsingissä piti tässä hiljan sovintokokoukseksi tarkoitetun tilaisuuden, mikä oli tarkoitettu seurakuntaan tavalla tai toisella pettyneille, sieltä poislähteneille ja niille, jotka kokivat tulleensa väärinkohdelluiksi. Kyseessä oli mielestäni kypsä yritys pyrkiä sopimaan asiat sen sijaan, että poislähteneitä syytettäisiin vikoilijoksi ja luopioksi – on tärkeää huomioida pettyneiden näkökulma, eikä aina pyrkiä mitätöimään se katkeruus-kortilla.
TykkääTykkää
Miten on sbronze, kun Joona arvostelee pedofiileja ja heidän suojelijoitaan, arvosteleeko hän silloin uskovaisia vai epäuskoisia?
TykkääTykkää
PtM; ”Minun mielestäni Joona ei syytä uskovia, vaan asioiden huonoa hoitoa, yhteisön ”systeemeihin” piiloutunutta ja kätkeytynyttä vallan ja evankeliumin väärinkäyttöä.”
Asioiden huono hoito liittyy aina kuitenkin ihmisiin: kuinka voi asioita huonosti hoitaa, jos joku ei ole niitä hoitanut? Jos ne olisivat taasen hoitamattomia, ei niitä olisi hoidettu alkuunkaan. Vallan ja evankeliumin piiloutunutta väärinkäyttöä en ole itse havainnut, ja voinkin täten sanoa, ettei asia (syytös) ole tosi – omasta näkökannastani. Jos jonkun mielestä asia olisikin toisin, sen ei pitäisi toimia mustamaalauskampanjana (abstrakteina eli kohdentamattomina syytöksinä), eikä se tee asiasta universaalia totuutta. Omakohtainen usko on se, jolla pääsee taivaaseen. Toisten syyttely ilman asianmukaista vastuunkantoa kuulostaa oudolta, muttei tavattomalta: Nooa juopui, mutta Haam sai aikaan eriseuran juuri vääränlaisella vastuunkannollaan. Yhtälailla, kun joku on joskus toiminut väärin, se onkin äkkiä jollekin toiselle kompastukseksi. Tärkeäksi jääkin omakohtainen kilvoittelu, muutoin on vaarana olla Haamin kengissä tuomassa julki toisten lankeemuksia, kun olisikin ollut aihetta lähestyä syntiin langennutta ihmistä.
Kun on kirjoitettu ”rakkaus peittää paljotkin synnit” se ei tarkoita että ”rakkaus tuo esille toisten mahdollisesti tekemät vääryydet median kautta”, eikä se tarkoita myöskään synnin luvallisuutta rakkauden varjolla.
amicus curiae: Pedofiilikin on saattanut saada parannuksen armon, joten ei sitä voi sanoa tuntematta ihmistä että onko kyseesä uskovainen tai epäuskoinen.
TykkääTykkää
Sbronze,
Väärät teot johtuvat tietysti pohimmiltaan ihmisen säisestä pahuudesta. Yhteisössä voi kuitenkin olla rakenteellisiä tekijöitä – opetuksia ja niiden luomia ajattelu – ja toimintatapoja – jotka joko ehkäisevät tuota pahuutta tai ruokkivat ja suojelevat sitä. Jos yhteisö huomaa keskuudessaan toistuvia vääriä tekoja, sen tulisi pohtia, onko sen toiminnassa ja elämässä tällaisia pahuutta suojaavia ja edistäviä rakenteita. Ilman tällaista yhteisöllistä itsekritiikkiä asioiden hoitaminen jää pahasti puolitiehen.
Tuossa lyhyessä puheenvuorossani yritän analysoida juuri tällaisia yhteisöllisiä rakenteita, sekä hyviä että huonoja. Intentionani ei ole syyttää ketään yksilöä. Olen samaa mieltä siitä, että tulee olla hyvin varovainen ennen kuin lähtee syyttämään jotakuta nimeltä mainittua henkilöä julkisesti. Rakenteellisiä ongelmia voi kuitenkin mielestäni tarkastella julkisesti paljon rohkeammin.
Mielestäsi uskovainen saa syyttää epäuskoisia muttei toisia uskovaisia. Kuitenkin Raamattu on täpösenään nimenomaan Jumalan kansaan kohdistuvaa kritiikkiä – sitä on vähintään yhtä paljon kuin epäuskoiseen maailmaan kohdistuvaa.
Vanha testamentti Mooseksen kirjoista pienimpiin profeettoihin kuvaa yhä uudelleen ja uudelleen, miten valittu kansa on tottelematon Jumalalleen, miten sen keskellä rehottavat epäoikeudenmukaisuus, ahneus, pinnallisuus, kaksinaismoralismi ja epäjumalanpalvelus. Keskeinen syy kauhealle tilanteelle on se, että Israelin kansaa vaivasi hengellinen ja yhteisöllinen narsismi, se piti itsestäänselvyytenä omaa asemaansa Jumalan kansana.
Sama teema jatkuu Uudessa testamentissa. Evankeliumien kantavia ajatuksia on yhtäältä se, että valittu kansa ei ota vastaan heille lähetettyä Messiasta, koska se pitää selviönä että ”me olemme oikeita Abrahamin lapsia” (Matt. 3:9). Toisaalta Jeesuksen seuraajatkaan eivät ymmärrä häntä oikein vaan riitelevät johtopaikoista (Luuk.9:46), kerskuvat typerästi (Mark.14:29) ja hädän hetkellä hylkäävät hänet (Mark.14:50).
Uskovaisiin kohdistuva kritiikki jatkuu apostolien kirjeissä. Korinttilaiskirjeissä Paavali nuhtelee kristittyjä menestysteologian omaksumisesta, Galatalaiskirjeesä puolestaan omavanhurskaudesta, yrityksestä saavuttaa pelastus ”lain teoilla”. Heprealaiskirjeen kirjoittanut apostoli nuhtelee kirjeen vastaanottajia uskonelämän veltostumisesta (Hepr.5:11-14). Jaakobin kirjeen teräväsanaisen kritiikin teemoja ovat puolestaan kristittyjen keskuudessa näkyvä kaksinaismoralismi, maailmallisuus, keskinäiset riidat, köyhien syrjiminen ja väärä itsevarmuus. Johannes muistuttaa kirjeessään: ”Lapseni, älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa.” (1.Joh.3:18) Ilmestyskirjan seitsemästä seurakunnasta viisi saa tiukkasanaiset nuhteet.
TykkääTykkää
Raamatun syntyprosessia ohjannut Pyhä Henki on päästänyt kirjoitettuun Jumalan sanaan valtavan määrän kuvauksia uskovaisten erehdyksistä. Koko ihmiskunta voi tänäkin päivänä lukea, kuinka Israelin kansa niskoitteli autiomaassa, kuinka Daavid lankesi huoruuden ja murhan synteihin, kuinka Pietari kielsi Jeesuksen, kuinka Tuomas epäili ja kuinka Paavali joutui Antiokiassa julkisesti nuhtelemaan Pietaria tekopyhyydestä (Gal. 2:11). Jos Pyhä Henki on erehdysten ja ongelmien suhteen näin avomielinen, varmaan meidänkään ei kannata pelätä niiden avointa käsittelemistä.
Tällainen itsekritiikki on välttämätöntä, jotta seurakunta säilyy todellisena Jumalan seurakuntana. Jumala ei siedä ylpeyttä, hän voi ottaa ”kynttilänjalkansa” meiltä pois ja siirtää sen jonnekin muualle (Ilm.2:5). Seurakunta, joka pitää oikeassa oloaan itsestään selvänä, on suurimmassa vaarassa menettää sen. Seurakunta, joka suostuu tutkimaan itseään, arviomaan Jumalan sanan valossa, näkyvätkö siinä oikean seurakunnan tuntomerkit, säilyy elävänä Kristuksen seurakuntana. Tämä lienee myös Lutherin aloittaman uskonpuhdistuksen opetus meille. Onneksi kristillisyydessämme on jo alkanut näkyä hienoja merkkejä kyvystä tällaiseen.
Mielestäsi en kohdenna kritiikkiäni riittävästi. Lyhyessä kirjoituksessani oletan lukijani seuranneen viime vuodet käytyä keskustelua ja tietävän aika paljon. Voi olla, että oletan liikaakin. Mikäli haluat tietää tarkemmin, mitä tarkoitan väitteilläni hyväksikäyttötapausten pöyristyttävän huonosta hoidosta sekä vaikeuksista myöntää 1970-luvulla tapahtuneet vääryydetä, pyydän Sinua lukemaan esimerkiksi ”Maijan tarina”-kirjan, Johanna Hurtigin tutkimuksen ”Taivaan taimet” sekä Aini Linjakummun tutkimuksen ”Haavoittunut yhteisö”. Viimeisessä tutkimuksessa on minusta paljon metodologisia ongelmia, mutta parempaakaan hoitokokoustutkimusta ei tällä hetkellä ole tarjolla ja paremman puutteessa sekin käy.
TykkääTykkää
Pieni pätkä litteroidusta haastattelusta Viljo Juntunen Silminnäkijä-ohjelmassa:
( toimittaja=t ja Viljo=V )
HOITOKOKOUKSISTA:
t: ”Pyytääkö liike anteeksi?
V: Liike on ilmoittanut, että pahoittelemme niitä.
t: Mutta pyytääkö liike anteeksi?
V: Minun mielestäni voisi pyytää anteeksi. Ainakin omalta kohdaltani ehdottomasti halusin tehdä.
t: Mutta se olisi vastoin seurakuntaoppia, joka sanoo, että liike on erehtymätön.
V: Kyllä minusta voi. Ei meidän liike sillä tavalla erehtymätön ole. Se koostuu erehtyväisistä ihmisistä, ja
seurakunta, jota pyhä henki yhdistää, joutuu välillä tarkistamaan ja korjaamaan asioita. 70-luku on esimerkki
virheistä, jotka pitää korjata. Tämä on hyvä vastaus tähän.
t: Vallankumouksellinen vastaus. Tuot uusia tuulia.
V: Pyhä Henki on erehtymätön. Ihmiset ovat erehtyväisiä, ja se aiheuttaa tätä.
t: Onko hoitokokouksia vielä?
V: Virallisesti ei enää ole. Jos siihen liittyviä piirteitä on, pyrimme niihin puuttumaan:”
……………………………………………………………………………………………………………………………………………………..
Viljon vastauksista päättelen, että hän olisi valmis esittämään yhteisen tilityksen ja anteeksipyynnön kaikille harhaopillisin perustein uloshoidetuille, mutta edelleen kaikki ”vaikuttajat” eivät eivät ole siihen valmiita, vaan pitäytyvät käsitykseen, että on ollut vain ”yksittäisiä ylilyöntejä.”
Itse olen vahvasti Viljon linjoilla ja haluaisin, että kaikilta harhaopin hoitokokousten uloshoidetuilta pyydettäisiin median kautta aidosti anteeksi julmat hoitokokoukset ja siten tehtäisiin selkeä irtisanoutuminen 70-luvun harhaopin luomasta vääryydestä. SRK tunnustaisi samalla oman roolinsa kyseisen hoitokokousrumban organisoinnissa ja siunaamisessa. SRK:ssa ei ole tiedosta puutetta, millaisesta toiminnasta on ollut kyse ja jokaisella ry:llä on omat tiedot, miten on toimittu ( ellei niitä ole hävitetty )
Tämän jälkeen olisi kaikilla halukkailla mahdollisuus halutessaan ottaa yhteyttä ja sopia henkilökohtaisesti, jos haluaa ja tuntee tarvetta keskusteluun. Tämä olisi mielestäni oikeaa vastuunkantoa 70-luvun harhaopetuksista hoitokokousten osalta. Ihmettelen suuresti, että tähän ei vielä ole ollut alttiutta.
Puistattaa, kun muistan, miten jotkut puhujat vakuuttivat painokkaasti saarnoissaan, että ” ketään ei ole ajettu ulos Jumalanvaltakunnasta, vaan itse ovat lähteneet” jne.
70-luvun harhaopin tilitys vaatii yhteistä keskustelua ja selvitystä. Harras toiveeni on, että muutkin seniori-ikäiset uskaltautuisivat tässä blogissa avautumaan hoitokokouksiin liittyvistä muistoista, jos ne ovat painaneet. Viljon esimerkki rohkaisee osaltaan siihen. Enää ei ole pakko vaieta.
TykkääTykkää
”Kukaan ei saa puhua toisesta pahaa, vaikka tietäisikin hyvin tämän todella olevan syyllinen, saati kun ei tiedä asiasta mitään muuta kuin korviin kantautunutta kuulopuhetta.”, ”Mutta jos tiedät, että asia on tosi, säilytä se omana tietonasi äläkä levitä sitä. Sillä jos kerrot sen edelleen, joudut käymään valehtelijasta, vaikka asia olisi kuinka tosi tahansa.” Näin siis Luther 8. käskyn selitysosasta isossa katekismuksessa. Kokonaisuudessaan selitysosa on hyvää luettavaa.
Toisekseen pitää tehdä ero syyttelyn, kritisoinnin ja nuhtelun välillä, sillä ne eivät ole samoja asioita. Asiallinen kritiikki ja palaute kristillisen opetuksen mukaisesti on hyvinkin paikallaan.
Kolmanneksi, omia kirjoituksia ei pitäisi pitää raamatun kaanoniin verrattavina teoksina. Näin ei varmasti olekaan, emmekä toisten lankeemisia ole kirjaamassa ylös ajatellen että asia näin toimitettuna olisi hurskasta. Lutherin opetus katekismuksessa ei ole raamatun vastaista, vaan raamatun muikaista.
Blogin kommenteissa on usein parjauksia ettei seurapuheet oikein osuneet, tuodaan erinäisiä pahalta kuulostavia salaliittoteorioita jne. Jos blogin hedelmät ovat tämänkaltaiset, voiko se johtua 'ravinnosta'? Tai sitten jostain muusta?
Jos kedon paimenia aikanaan pidettiin ilkiöinä muun Juudan kansan silmissä, ja heistä sitten puhuttiin pahaa ”hengellistä väkivaltaa tekevät”, ja siihen liityy osapuoleksi myös yksi kedon paimen, kertoen ”huonosti siellä on toimittu, paremmin pitäisi toimia”, niin asia saisi selkeämmän kuvan. Uskovaisia toki tulee nuhdella vääryydestä, muttei ohi kristillisen opetuksen. Uskovaisten vertaaminen Jeesuksen ajan juutalaisiin ”Abrahamni lapsiin” antaa väärät mittasuhteet, ellei sitten ajattele, että seuroissa kävijöistä vain muutama on elävästi uskova, muut eivät.
”Missä näet vain onkin hurskaita saarnaajia ja kristittyjä, maailman mielipiteen mukaan he ovat harhaoppisia ja luopioita tai suorastaan parantumattomia kapinoitsijoita ja ilkiöitä.” Kertoo Luther edelleen. Tässä kelkassa ei tarvitse olla – ja pienestä se on kiinni, ettei siihen kelkkaan joudu, jos räikesti elää vaikka sitten 8. käskyn rikkomisen luvallisuudessa levitellen pahaa sanomaa, vaikka se olisi kuinka tottakin. Jos maailman mukaan asiamme olisivat hyvin, tällöin olisimme hukassa. Jos tätä maailman näkökantaa pyrkii ”parantamaan”, ja saa sen paranneltua, voi olla varma siitä, että on maailmassa kovasti kiinni.
TykkääTykkää
Jumalan seurakunnasta käytetään usein nimitystä Kristuksen ruumis. Paavalin kirje korinttilaisille selvittää asiaa (1 Kor 12: 12-13, 21-26):”12) Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin. 13) Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä.”21)…Ei silmä voi sanoa kädelle: ”Minä en tarvitse sinua”, eikä liioin pää jaloille: ”Minä en tarvitse teitä.” 21) Päinvastoin, juuri ne ruumiinjäsenet, jotka meidän mielestämme ovat muita heikompia, ovat välttämättömiä. 24)…Kun Jumala yhdisti jäsenet ruumiiksi, hän antoi vähempiarvoisille jäsenille suuremman kunnian, jotta ruumiissa ei syntyisi eripuraisuutta vaan jäsenet yhteen kuuluen huolehtisivat toinen toisestaan. 26) Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa.”
Näkisin tästä Kristus-ruumiista huolehtimisen olennaisena asiana osana Jumalan seurakunnan toimintaa. Kuten huolehdimme omasta ruumiistamme, ruokimme, suojaamme ja lääkitsemme sitä, näin tulisi tehdä myös Jumalan seurakunnassa. Jos havaitsemme, että jokin seikka aiheuttaa/ on aiheuttanut kipua, vaurioita tai vammoja, pyrimme selvittämään asian ja hoitamaan sen kuntoon. Jos emme kuuntele niitä “vähempiarvoisia” ruumiin jäseniä, koko ruumiille käy ennenpitkää huonosti. Jos yritämme vain kiinnittää huomiomme pois kivusta, emmekä kohtaa kipua asianmukaisesti, voi syntyä vielä suurempia “kudosvaurioita”. Asioiden avoimeen ja rehelliseen kohtaamiseen kätkeytyy Jumalan suuri siunaus ja rakkaus meitä syntisiä ihmisiä kohtaan.
TykkääTykkää
sbronzelle:
”Hän on minut lähettänyt parantamaan särjettyjä sydämiä, saarnaamaan vangeille lunastusta ja sidotuille pääsemistä.” (Jes.61:1)
”Muistakaa sidotuita, niin kuin te heidän kanssaan sidotut olisitte, ja niitä, jotka murhetta kärsivät, niin kuin te itse vielä lihassa olisitte.” (Hepr. 13:3)
”Toisenlaista paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut, että murskaat kaikki ikeet…” (Jes 58:6)
”Älkää luottako valheeseen sanoen: tämä on Herran templi, tämä on Herran templi, tässä on Herran temppeli. Mutta parantakaat todella elämänne ja menonne, ja tehkäät jalo oikeus yhden ja toisen välillä.” (Jer 7:4)
Ja Herra vastasi: ”Kuka on uskollinen ja viisas taloudenhoitaja, sellainen jonka isäntä asettaa huolehtimaan palvelusväestään ja jakamaan vilja-annokset ajallaan?… Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan, ja jolle on paljon uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan.” (Luuk. 12:42, 48)
Luther vastaa Erasmukselle ”Sinä edelleen annat sen neuvon, ettei `saa julkisesti ilmoitella sellaista, mikä kirkolliskokouksissa on tullut virheellisesti päätetyksi, ettei annettaisi aihetta isien arvovallan halveksimiseen.`…Mutta mitenkähän menettelevät ne sielut, jotka tuo kohtuuton määräys sitoi ja surmasi? Eikö tämä ensinkään huolestuta sinua?
Inhimillisiä määräyksiä ei voida noudattaa samanaikaisesi kuin Jumalan sanaa, sillä ne sitovat omattunnot, mutta tämä vapauttaa ne; nämä ovat ristiriidassa keskenään, ovat kuin vesi ja tuli, ellei noita määräyksiä noudateta vapaasti, toisin sanoen sellaisina, jotka eivät sido.
Isien arvovaltaa on siis pidettävä yhtäkaikkisena, ja väärin päätetyt määräykset – ja sellaisia ovat kaikki ne, jotka on laadittu ilman Jumalan sanaa – on revittävä rikki ja heitettävä syrjään, sillä Kristus on isien arvovaltaa tärkeämpi.” (Luther, Sidottu ratkaisuvalta)
TykkääTykkää
Muutama ajatus uskoon tulemisesta, pyhän helgen osallisuudesta ja ”ketjun katkeamattomuudesta”:
Minä uskon ja olen tottunut ajattelemaan niinkuin meillä opetetaan, että tie Jumalan valtakuntaan käy Jeesuksen Kristuksen kautta. Jeesus on ovi. Samoin uskon, että jokainen lapsi on Jumalan valtakunnan asukas, syntymästään Jeesuksen oma.
Mutta sittenhän meillä on tämä opetus, että epäuskosta elävään uskoon voi nousta vain toisen uskovaisen saarnaaman parannussaarnan kautta: Yksinään ei kukaan taida Jeesuksen luokse ja pyhien joukkoon tulla. Myös näin olen tottunut ajattelemaan ja olen halunnut uskoa. En kuitenkaan ole voinut välttyä epäilyksiltä. Milloin ”epäuskoiseen perheeseen” syntynyt uskovainen lapsi muuttuu epäuskoiseksi, jos ei koskaan uskoaan oikeastaan kiellä? Milloin lapsen pitää ymmärtää tehdä parannus? Voiko Jumalan valtakunnasta kävellä ulos tietämättään? Eräänä päivänä nimi vain on kadonnut elävien kirjoista? Entä eikö ole pelottavaa, jos uskomme on toisten uskon varassa? Jos minulle parannusta Julistanut ei ollutkaan sydämestään uskovainen? Entä miten voi Jumala ottaa kynttilänsä pois ja siirtää sen aivan muualle, jos tarvitaan uskon katkeamaton ketju?
Tämmöiset kysymykset on mielessä liikkunu. Varsinki silloin tulee mieleen, kun on ollu joku lasten alaluokkainen kaveri mukana ry:llä tai kun on uutisoitu, miten noita pedofiilejä on ollu puhujinakin. Tietämättänikö olen uskonut synnit anteeksi pedofiilin saarnasta? Ja oliko se vieressämme istuva neljäsluokkalainen tyttö korvikset korvissa epäuskoinen vai ei? Muiden ilmeistä päätellen ei?
TykkääTykkää
sbronze,
kiitos vastauksestasi. Meidän on äärimmäisen vaikea tietää, kuka on uskovainen ja kuka ei. Mielestäni uskovaisuudella ei muutenkaan pitäisi olla merkitystä arvostelun kannalta: jokainen lähimmäinen ansaitsee tulla arvokkaasti ja rakkaudella kohdatuksi. Koskaan ei pidä arvostella itse ihmistä vaan arvostelun kohteena ovat teot ja toiminta.
Muistutat erittäin tärkeästä asiasta siinä, kun kirjoitat, ettei toisten virheitä ja syntejä saa levitellä.
Mielestäni julkiset asiat ja julkinen toiminta ovat kuitenkin hieman eri asia. Tällöin asia on jo yleisesti tiedossa. Ei silloinkaan tietenkään saa parjata toista ihmistä eikä tuoda vikoja ja virheitä esiin panettelumielellä. Julkinen asia on kuitenkin julkinen asia, eikä sitä siis voi enää paljastaa. Julkisesta toiminnastakin on toki hyvä lähestyä henkilökohtaisesti mutta julkista toimintaa voi arvostella myös julkisesti. Teethän itsekin näin, kun nyt arvostelet täällä julkisesti Joonaa ja teet sen vielä itse nimimerkin suojasta. Olet toki varmasti ensin ottanut Joonaan yhteyttä henkilökohtaisesti.
Liikkeessämme on myös opetettu, että julkisesta pahennuksesta on tehtävä julkinen parannus, joten julkisen toiminnan julkinen arvostelu voisi joissakin tapauksissa sopia yhteen tämän ajatuksen kanssa.
Joka tapauksessa Kristuksen kirkkolakikin opettaa viemään asian lopulta seurakunnan eteen, jos parannuksen askelille ei ole muutoin käyty.
TykkääTykkää
Henkilökohtaisesti minä uskon myös, että meillä on kaikilla erilaiset kokemukset lestadiolaisuudesta. Ja on vain hyvän Jumalan armoa, jos joku jaksaa huonoista kokemuksistaan huolimatta uskoa hyvää sekä ihmisistä että Jumalasta.
Minun isosiskoni on kieltänyt uskonsa noin kymmenen vuotta sitten, ja siihen osasyynä on todennäköisesti negatiiviset kokemukset sekä elämässä yleensä, että muiden meikäläisten taholta. Tietenkin uskon menettämiseen suurin syy on epäusko, kuten äitipuoleni viisaasti toteaa, mutta sitä voi olla vauhdittamassa monet asiat. Meillä on äiti kuollut, kun olimme melko nuoria, alle rippikouluikäisiä, ja lisäsi siskoni on saanut osakseen epäluottamusta ja melko tökeröitä kannanottoja sekä omilta sukulaisiltaan että muilta uskovaisilta. Kommentteja, jotka on tarkoitettu hyviksi, tarkoitettu huolenpidoksi ja uskon varjelemiseksi, nuhteluksikin. Mutta jotka sitten on nujertaneet sen viimeisenkin uskon juuren, joka jo äitin kuoleman aiheuttamasta epäilyksestä Jumalan oikeamielisyyteen on ollut melko heikko.
Puhuttelu on toisinaan tarpeen, ja se on rakkautta tietyissä tapauksissa, ja voimme vain rukoilla, että sanamme olisivat rakennukseksi eivätkä tukahduttamassa ja tuomitsemassa- yksikin nuhtelun sana ihmiselle, joka juuri ja juuri kiikkuu siinä rajoilla, jaksaako hän vielä uskoa, voi olla se mikä työntää epäilijän kylmään maailmaan ja saa hänet ajattelemaan huonosti meikäläisistä. Ja silloin se minusta on aivan perusteltua. Loputtomiin ei kukaan pysty suhtautumaan positiivisesti, jos ihmiset ovat häntä kohtaan niin brutaalin ymmärtämättömiä kuin ihmiset voivat olla. Silloin voi vain toivoa, että usko saisi vielä elpyä ja että uskonsa enettänyt saisi tavata ihmisiä, jotka uudelleen lämmittäisivät kylmän sisimmän ja saisivat tuon eksyneen taas houkutelluksi laumaansa. Rakkaudella se ennen kaikkea tapahtuu, se vetää puoleensa kuin lämmin liesi.
Rauhallista Pyhäpäivää kaikille!
TykkääTykkää
Herttaneiti, on hyvä, että otat esiin kommenttisi kuvaaman aiheen. Siihen ja samoin koko tämän otsikon aiheeseen liittyen haluaisin kertoa seuraavaa:
Minulle ikäihmisenä kristillisyytemme talostelu näyttäytyy nykyään paljonkin erilaiselta kuin takavuosikymmeninä, jolloin yhä usammin mainittu harhaoppi oli kiristänyt ja orjuuttanut uskovaisten elämäntapaa ”uuden kuuliaisuuden” vaatimuksilla., joihin omattunnot sidottiin. Nykypolven uskovaiset nuoret eivät helpolla ymmärrä, millaisista asioista silloin saatettiin ”kantaa huolta” ja tosiasiassa vahdittiin toisiaan, noudattaako itsekukin uskovaiselle kuuluvia tiukentuneita tapoja. Onneksi sellaisesta on päästy nyt jo eroon, mutta siitä ei ole vieläkään päästy, että tähän samaiseen lakihenkiseen opetukseen kuuluvat piirteet olisi rehellisesti tuomittu vääriksi.
Olen varma, että lukemattomat uskovaisten perheiden nuoret ajautuivat juuri siitä syystä ulos ja epäuskoon, koska heille harhaoppiset vaatimukset näkyivät räikeän väärinä – tekohurskautena – eivätkä voineet niitä hyväksyä. Silloin opetettiin mm. vahvasti karttamaan epäuskoisia jo lapsesta asti ja ikäänkuin painostettiin eristäytymään ”maailmasta” tavalla, jota ei enää ole. Konkreettisesti uskovaiset lapset kokivat sen koulussa, kun joutuivat silmätikuiksi kouluTV:n aikana tai musiikki- ja liikuntatunneilla. Alle kouluikäiset kohtasivat sen jo naapurien lasten kanssa ja vaikeudet olivat myös seurakunnan esikoulun kohdalla.
En lähde esimerkkejä luettelemaan enempää, mutta tosiasia on, että talostelumme on kirjaimellisesti nyt vapaampaa kuin takavuosikymmkeninä. Meillähän on meno rauhanyhdistyksilläkin erilaista kuin silloin – kun rehellisiä ollaan.
Summa summarum – mukaillakseni otsikkkoa – vanhoillislestadiolaisuus näyttäytyy nyt erilaisena kuin takavuosikymmeninä. Sitä kenenkään on turha kiistää. Siksi on mielestäni harhaanjohtavaa sanoa, että mikään ei ole muuttunut, eikä opetus ole muuttunut. ONHAN SE! Mehän olemme tuominneet vääriksi henkistä väkivaltaa sisältäneet hoitokokoukset, lasten hyväksikäytön salaamiset ja äitien ajamisen uupumukseen pakottamalla synnyttämään kestokyvyn hinnalla – toisin sanoen 70-luvun ”pakkosynnytysoppi” kuului samaan harhaopetuksen väkivaltaa sisältävään ja siihen ajavaan ytimeen. Edellämainitut asiat on tunnustettu keskustelun paineen jälkeen.
Koko ns. 70-luvun harha on jo tunnustettu, mutta sitä ei ole oikealla tavalla tilitetty – korjattu – eli pyydetty anteeksi koko laajuudessaan. Tässä on mielestäni tämän hetken kompastuskivi, joka odottaa raivaamistaan. SRK on kiven edessä, mutta kivi liian suuri kun ei ole liikkunut paikoiltaan?
Kerroin tämän myös siksi, että harhaopin tilitys – kiven siirtäminen – estää evankeliumin valon näkymistä heiltä, jotka harhaopin ajamina tavalla tai toisella joutuivat takavuosikymmeninä uskosta osattomiksi ja ajautuivat ulos evankeliumin osallisuudesta. Puhumattakaan julmien hoitokokousten uloshoidetuista uhreista. Kenties meille on edelleen peitossa keskuudessamme syntyneiden uhrien asema, vaikka niistä onkin jo paljon keskusteltu medioissa ja kirjoja on julkaistu lisää ja lisää? Onko tarkoitus, että odotamme yhä uusia paljastavia kirjoja vaikkapa hoitokokouksista ennenkuin kiven siirto onnistuu?
Paavali ei epäröinyt kehoittaessaan seurakuntiaan korjaamaan vääryydet keskuudessaan eikä Jeesus pidätellyt sanojaan tuomitessaan fariseuksia.
Yhteinen valvominen on yhtä tärkeää kuin henkilökohtainen ja etsikon aika voi mennä ohi niin, että Jumala siirtää Pyhän Hengen toisaalle….
Kollektiivisten vääryyksien korjaaminen ei onnistu vain yksilöiden syyttelyllä vaan vääryyden ytimen rehellisellä tunnustamisella ja tilittämisellä. Rehellinen anteeksipyyntö siinä laajuudessa, kuin tuhoa on aiheutettu, johtaa vapautumiseen, kiitollisuuteen, iloon ja kaikkien parhaaksi.
TykkääTykkää
”Kun Kristus tai Paavali ojentavat jotakuta, se on kiitettävä hyve, mutta jos filosofi tai yksityishenkilö niin tekee, se on sangen moitittava pahe. Se, mikä Paavalin tekemänä tai sanomana on hyvä teko, onkin jonkun muun tekemänä tai sanomana rikos.” ja ”Puhun tästä, jottei kukaan moittisi Paavalia siitä, että hän vastoin evankeliumin käskyä soimaa Jumalan seurakuntia.” (Luther, Gal.3:1 kommentaarista).
On siis eri asia olla seurakuntien kaitsija kuin olla yksityishenkilö. Jos jokainen yksityishenkilö pyrkisi olemaan kaitsijan roolissa, olisiko siinä järjestystä laisinkaan? Mutta Isä Jumala on järjestyksen Jumala. Hänen valtakunnassaan on ylipaimenena itse Herra Jeesus Kristus. Elävässä seurakunnassa valtarakenteet ovat yksin hänen. Voidaanko sen ohi tuoda siihen jotakin muuta kuin hämmennystä? Näin internet aikana kaikenlainen sivustahuutelu onkin erityisen helppoa. Paavalikin oli kaitsija. Mutta en tiedä, että täällä olisi kukaan Paavalin asemassa. Jos vaikka olisikin, ei sen pitäisi olla ruokkimassa ajatusta, että jokainen yksityishenkilö voisi sitä olla niin halutessaan.
amicus curiae:
Pitää tunnustaa, etten itsekään ole seurakunnan kaitsijan asemassa, enkä ole sitä koskaan ollutkaan. Näitä asioita ilmaisenkin yksityishenkilön asemassani. Olen kuitenkin kohdentanut huoleni tähän blogiin ja sen joihinkin kommentoijiin, joihin ei voi edes ottaa yhteyttä yksityisesti, joten tekemättä asioista turhan raskaita, uskoakseni tämä on juurikin oikea paikka tuoda näitä asioita esille. Jos olisin sen ajatuksen varassa, että nämä täällä ovat julkisia asioita, ja sitten kantaani kertoisin muualla leimatakseni tai panetellakseni, tai omasta mielestä hyvässäkin tarkoituksessa, voisi äkkiä toimeni olla täysin vailla Jumalaa – eihän asemani ole kaitsijan asema. Yhtälailla jos otetaan yksittäinen asia vaikka jostakin seurakunnasta, johon ei kuulu, ja josta ei juuri ketään tunne, ja sitä käsitellään näennäisen julkisena asiana koska se on vaikka julkisessa kirjassa – niin kyllä se on aivan erityinen vaaran paikka. En olekaan täällä pyrkinyt kaitsemaan seurakuntia, vaan kritisoinut sitä, mitä täällä on ollut esillä: eikö juuri täällä kehoiteta avoimeen keskusteluun?
TykkääTykkää
Hyvä AL, kun perehdyt kirkkohistoriaan niin huomaat, että juuri sama Luther katsoi oikeudekseen nousta aikansa ”Jumalan seurakunnan” eli katolisen kirkon epäkohtia ja väärinkäytöksiä vastaan. – Omaa itseään vastaan hän ei kritiikkiä kovin pitkälle kannustanut tai sietänyt 🙂
PS. Esimerkiksi minä esiinnyn nimelläni ja minuunkin voi ottaa kyllä vapaasti yhteyttä.
TykkääTykkää
Vaikeita kysymyksiä esität JoseFer – minä jättäisin nuo asiat Herran haltuun, nämä uskon asiat eivät mene sellaisella insinöörilogiikalla, jolla joskus niitä intouduttiin määrittelemään… Ja et todellakaan väärin tee, kun pidät kristittynä sitä korviksilla varustettua kymmenvuotiasta siellä seurapenkissä 🙂
TykkääTykkää
Uskonasioissahan tulisi olla tärkeintä, mitä Raamattu, Jumalan sana, sanoo kustakin asiasta. Mielestäni ainakin sen opetuksen tueksi, että todellista uskoa synnyttävää evankeliumia voi julistaa vain Pyhästä Hengestä osallinen, löytyy runsaasti Raamattua:
“Mutta te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teihin, ja te olette minun todistajani Jerusalemissa, koko Juudeassa ja Samariassa ja maan ääriin saakka.” (Ap. t. 1:
“Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut…” (Joh. 20:22)
“Te ette puhu itse, teissä puhuu Isänne Henki.” (Matt.10:20)
“Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu.” (Matt.12:34)
“evankeliumi ei tullut teidän luoksenne vain sanoina vaan myös Pyhän Hengen voimana, kun me täynnä varmuutta sitä julistimme” (1.Tess.1:5)
Vanhoillislestadiolaisuuden oppi Hengen virasta on myös johdonmukainen seuraus
– Jeesuksen tavasta kritisoida ulkokohtaista uskonnollisuutta – tärkeintä ei lopulta ole ulkonaisesti oikea toiminta vaan sisäinen tila
– sekä reformaattorien opetuksesta, jonka mukaan todellinen Kristuksen kirkko on uskon ja Pyhän Hengen yhteys sydämissä. Tätä esimerkiksi Apologia eli Augsburgin tunnustuksen puolustus alleviivaa.
Jos Kristuksen löytää hänen kirkostaan, kuten kristinuskossa on vanhastaan opetettu, ja jos todellinen kirkko on Pyhän Hengen kokoama pyhien yhteys, kuten uskonpuhdistajat korostivat, niin silloin Kristuksen löytää tästä pyhien yhteydestä.
TykkääTykkää
– sekä reformaattorien opetuksesta, jonka mukaan todellinen Kristuksen kirkko on uskon ja Pyhän Hengen yhteys sydämissä. Tätä esimerkiksi Apologia eli Augsburgin tunnustuksen puolustus alleviivaa.
Pyhästä Hengestä osattomankin puhe on toki sinällään totta, mikäli hän puhuu Raamatun mukaisesti, ja se voi vahvistaa ja rohkaista uskovaisen uskoa.
Mutta evankeliumi on kuitenkin syvimmiltään Kristuksen ylösnousemuksesta todistamista. Ylösnousemuksesta voi sanan varsinaisessa merkityksessä todistaa siis vain sellainen, jonka on itse sen kokenut ja jonka sydämessä Ylösnoussut asuu elävänä.
Jos Kristus ei asu sydämessä elävänä, voivat sanat olla sinällään oikeita, mutta Hengen voima ja rakkaus puuttuu. Pääsiäissalaisuutta ei lopulta voi vangita sanoihin, joten oikeat sanat eivät vielä riitä vaikka nekin ovat sinällään tarpeellisia. Tarvitaan myös sisimmässä asuva Ylösnousemuksen voima, Pyhä Henki.
Jos Jumala lahjoittaa katuvalle syntiselle elävän uskon Pyhästä Hengestä osattomankin ihmisen julistuksen kautta, se ei ole tietenkään meiltä pois. Päinvastoin: mikään ei olisi suurenmoisempaa. Kuten eräs kirkkoisä kirjoittaa, kristityn tulee toivoa ja rukoilla koko maailman pelastumista, jopa pahojen henkien.
Eri asia on sitten se, että Raamatun valossa meillä ei ole oikeutta luvata koko maailman pelastuvan. Mielestäni meillä ei ole myöskään Jumalalta valtuuksia luvata, että uskosta osatonkin voi julistaa oikeaa ja elävää evankeliumia. Sen verran moni raamatunkohta viittaa siihen suuntaan, että evankeliumin julistamiseen tarvitaan ihmisessä asuva Pyhä Henki.
TykkääTykkää
Kiitos Markku vastauksestasi. Niin se varmaan on, ettei sitä kaikkea pidä jäädä pähkäilemään. Mutta ehkä mieltä askarruttavista kysymyksistä on helpompi päästää irti, kun purkaa ajatuksiaan ääneen.
Muuten tuli tässä mieleen eräs kasvatuksellinen asia liittyen tähän ”epäuskoisten” kanssa olemiseen/maailmasta eristäytymiseen. Meillä ole lapsia kasvatettu ajattelemaan, että olisimme jollain tapaa erilaisia kuin muut, eli ei ole opetettu sellaiseen erotteluun ”me ollaan tämmösiä, nuo on tommosia”. Mielestäni tämä kasvatustapa on tuottanut hyvää hedelmää. Lapset on avoimesti uskovaisia, jolloin seuroista puhuminen piha- ja koulukavereille näyttäisi olevan luonnollista. Jotenki ajattelisin, että sellanen oululainen eristäytymistapa ei ole hyväksi.
TykkääTykkää
Olennaisin väärinkäsitys on todennäköisesti siinä, että usein “Hengen virka” ymmärretään joksikin juridis-mekaaniseksi jutuksi: Evankeliumia etsivä ikään kuin SAISI USKOA kuulemansa saarnan vasta, kun hän tietää varmasti, että julistajalla on Pyhä Henki, joka on siirtynyt katkeamattomassa jatkumossa nykypäivään saakka.
Tätä oppi Hengen virasta ei kuitenkaan tarkoita vaan sen sijaan tätä:
Kun Jumala herättää ihmisen tunnon, hänelle tulee hätä. Tämä hätä pakottaa hänet liikkeelle etsimään rauhaa. Jos tällaiselle etsivälle ihmiselle julistetaan kuollutta evankeliumia, todellista rauhaa ei tule, korkeintaan paatumuksen rauha.
Vasta sitten, kun hänelle julistetaan elävä evankeliumi Pyhän Hengen voimalla, ylösnousemuksen voimalla, hän saa todellisen Jumala rauhan, sellaisen, joka Paavalin mukaan “ylittää kaiken ihmisymmärryksen”.
Tämä rauhan todistaa hänelle, että hänen kuulemansa evankeliumi on elävää. Ei siis niin päin, että rauhaa saa kokea vasta sitten, kun julistettu evankeliumi on pätevää. Vaan näin päin: Taivaallinen rauha todistaa, että kuultu evankeliumi on oikeaa ja elävää, Pyhässä Hengessä julistettua.
Tämä sisäisen todistus on ehkä loppujen lopuksi tärkein “todiste”, johon usko perustuu. “Henki itse todistaa yhdessä meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia.” (Room. 8:16)
Toki myös uskon “ulkoisella selvyydellä” on oma tärkeä merkityksensä, jottei jouduta hurmahenkisyyteen: siis sillä, että kaikki opetus arvioidaan Raamatun valossa ja että turvaudutaan sen objektiivisiin armon lupauksiin “tuntui miltä tuntui ja näytti miltä näytti”.
TykkääTykkää
Minä hieman hämmästelen näitä näkemyksiä, että uskovaisten toimia, puhujien puheita sekä srk:n kantoja ja menettelyjä ei saisi arvostella. Minun mielestäni Jumalan sana kehottaa seurakunnan jokaista jäsentä valvomaan ja tarvittaessa puuttumaan havaitsemiinsa epäkohtiin. Meidän on visusti varottava, ettemme kohota tiettyjä ihmisiä tai ryhmiä arvostelun ja kritiikin yläpuolelle.
Jos siis aihetta ilmenee, niin sanoihin, tekoihin ja oppeihin on puututtava. Mutta millä tasolla keskustelua on käytävä? Yksityisesti vai julkisesti (ts. avoimesti)? Vastaus riippuu monesta seikasta. Toiset asiat ovat luonteeltaan yksityisiä, jolloin ne käsitellään yksityisesti. Toiset asiat taas ovat luonteeltaan julkisia, jolloin ne edellyttävät avointa keskustelua seurakunnassa. Kaikki opetus, oppi, saarnat ja kirjalliset julkaisut, kuuluvat luokkaan ”julkiset asiat”. Myös erilaiset toimintamallit ja käytännöt samoin kuin julkisesti esitetyt mielipiteet/näkemykset/kannat kuuluvat tähän kategoriaan.
TykkääTykkää
Onpa viisasta puhetta sinulta, JoseFer, kiitos!
”Meidän on visusti varottava, ettemme kohota tiettyjä ihmisiä tai ryhmiä arvostelun ja kritiikin yläpuolelle.” Tämä on todellinen vaara. ”Pitkän linjan” kokeneista miehistä on jotkut nostettu asemaan, jossa voi ns. kasvaa omavaltaiseksi oman linjan luojaks ja vallan turmelemaksi. Silloin on vaarana mahdollisuus väärään vallankäyttöön koko yhteisöä kohtaan, kuten historiassamme on tapahtunut. Erehtymättömyys sulki kaiken kyseenalaistamisen ja kritiikin, jonka seurauksena SRK salli harhaisen ”vallankaappauksen”. Motoksi tuli kuten Markku jossain sanoi, että mitä kireämpi ja tiukempi, sen oikeampi ja överiksi meni. Eli totuuden vaatimuksesta tuli pahempi ruoska kuin konsanaan Mooseksen laki ( lainaus Matti Suo )
Kun Viljo nyt perää ”parempaa rehellisyyttä” historiasta, koki taannoisen ajankohtaisen TV-ohjelman toimittaja hänen puheensa ”vallankumoukselliseksi” – erehtymättömyyden kyseenalaistamiseksi.
Pyhä Henki ei erehdy, vaan ihmiset, oli Viljon vastaus.
Me seniorit muistamme, kuinka vahvasti erehtymättömyys majoittui SRK:n sisälle ja ohjaili toimintaa.
Erehtymättömän Jumalansanan pelko samaistettiin SRK:n taholta annettuihin opetuksiin ja toimintamalleihin. Hoitokokoukset julmine tapoineen junttasivat pelon uskovaisten laumaan ja vaientaminen tapahtuneista lukitsi omattunnot.
Vähemmästäkin syntyy kollektiivinen trauma, joka ilmenee meissä kokeneissa eri tavoin. Kuitenkaan emme voi väistää loputtomiin vastuuta tapahtumista ja niiden seurauksista.
Edelleen on väärin sysätä kollektiivista harhaa vain yksityisten ylilyönneiksi. Kaikki me olimme alistettuja yhteisen pelon ajamina hyväksymään ja sietämään hoitokokouskäytänteen ja vaikenemisen vääryyksistä, joista seurasi uhreja. Viljokin ja kaikki muutkin puhujat.
”Toiset asiat ovat luonteeltaan yksityisiä, jolloin ne käsitellään yksityisesti. Toiset asiat taas ovat luonteeltaan julkisia, jolloin ne edellyttävät avointa keskustelua seurakunnassa” Juuri näin. Yksityisten henkilöiden toimien repostelun sijaan olisi parempi pohtia opetuksen, opin ja käytänteiden arviointia julkisesti. Siksi yhteisesti laaditut julkilausumat ja kannanotot pitää voida julkisesti arvioida.
Haluaisin vieläkin korostaa, miten tärkeää meidän on viimein luopua ajatuksesta, että harhaopetuksen vääryyksien korjaamisvaatimukset ovat vain kostonhalua tai katkerien ihmisten häpeällistä vanhojen asioiden vatvomista. Tässä kohtaa pitäisi kääntää ajatuskulku näkemään, että omatunto puhuttelee meitä kaikkien parhaaksi. Se on Pyhän Hengen työtä meissä.
TykkääTykkää
Päivämiehen olisi hyvä ollut ottaa reilusti kantaa sukupuolineutraaliin avioliittolakiesitykseen myös tänään ilmestyneen numeron pääkirjoituksessa. TT Keijo Nissilän artikkeli viimeviikolla aiheesta oli hyvä.
Ja nyt olisi syytä vielä kristittyjen antaa palautetta ja ottaa yhteyttä kansanedustajiin ja rukoilla Jumalaa, jotta kansaamme edelleen turmeleva lakialoite kaatuisi eduskunnan äänestyksessä! – Ihmeiden aika ei ole ohi, osoitti myös äskeinen nimenkeräys abortinvastaiseen kansalaisaloitteseen.
Kertaan vielä minäkin, miksi kristityn on syytä vastustaa ns. ”tasa-arvoista” avioliittoesitystä:
1) ”Tasa-arvoinen avioliittoesitys” on samassa määrin tasa-arvokysymys kuin että vaatisimme esim. kaikille suomen kansalaisille papin vihkimystä. – Miksi tasa-arvon puute ei tunnu samaan aikaan missään, kun puhumme vammaisten oikeuksista, tai syntymättömien oikeuksista tai maahanmuuttajien tai perukkalaisten oikeuksista ?
2) Aloitteen vyörytys globaaliksi on länsimaista kulttuuri-imperialismia, ja sen uuden tulemisen tausta on 1920-luvun kulttuurimarxilaisuudessa, jossa tietoiseksi tavoitteeksi otettiin yhteiskuntajärjestysten romauttaminen ja maailmanvallankumouksen edistäminen mm. sukupuoliroolien ja perhe-arvojen kiistämisellä. Aasiassa ja afrikassa kristillisten kirkkojen lisäksi kaikki muutkin suuret uskonnot vastustavat ”sukupuolineutraalia” avioliittoa.
3) Näkemys on vastoin biologiaamme, sillä eliö nimeltä ihminen kuuluu biologisesti selkärankaisten pääjaksoon, kädellisten lahkoon, nisäkkäiden luokkaan ja isojen ihmisapinoiden heimoon ja amatöörinkin arvioimana ainakin 100 miljoonaa vuotta lisääntymisemme ja ituradan jatkuminen on perustunut kehityslinjassamme uros-naaras yhtymiselle. On humanistista hölynpölyä väittää, ettei sukupuolilla ja sukupuolirooleilla ole biologista taustaa! – Nurkan takana odottaakin ns. sukupuolineutraali kasvatus.
4) Ongelma on pitkälti itse luotu: Ennen globaalia viihdeteollisuuden maailmanvalloitusta pidettiin kohtuullisen luonnollisena, että meitä on naisellisempia miehiä ja miehekkäämpiä naisia. Globaali viihdeteollisuus loi sittemmin hyvin kapean; ultrafeminiiniset ja -maskuliiniset sukupuoliroolimallit, joiden suhteen ihmiset ja varsinkin nuoret kokivat riittämättömyyttä. Tämä on yksi tausta sukupuoli-identiteetin kriisille. – Tähän liittyvä tutkimuksissakin havaittu taustatekijä lienee ympäristömyrkkyjen vaikutus hormonitoimintaan!
5. Kristitylle tärkein argumentti on, että homoliitot ovat niin selkeästi raamatun ilmoituksen vastaisia kuin olla voi (esim. Room. 1:22-28). Taustasta mainittakoon, että muutamia vuosia roomalaiskirjeen kirjoittamisen jälkeen, Rooman valtakunnan hallitsija keisari Nero avioitui Sporos-nimisen eunikin kanssa ja ehtipä vielä vihityttää itsensä hevosensakin kanssa…
Kristillinen etiikka – myös seksuaalietiikka – perustuu pohjimmiltaan Jumalan ilmoitukseen, Jeesukseen Kristukseen ja siihen traditioon, jonka pohja on; miten Pyhä Henki tulkitsi aiempaa VT:n ilmoitusta apostoleille ja alkuseurakunnalle. – Siitä, että meillä on tietty taipumus ja ominaisuus, ei vielä seuraa, että meillä on oikeus tai peräti kuin velvollisuus sitä harjoittaa.
Kristus sanoo myös:
”opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” (Matt. 28:20)
”minä tahdon sinun varjella kiusauksen hetkestä, joka koko maan piirin päälle tuleva on, niitä kiusaamaan, jotka maan päällä asuvat.” (Ilm. 3:10)
TykkääTykkää