Kenen normeilla arvokeskustelua käydään?

Viime viikkojen kirkollisen ja yhteiskunnallisen keskustelun pohjalta on hyvä pysähtyä pohtimaan, kenen normeilla keskustelua käydään ja kenen oikeuksista on kyse. Arvoliberaalien ja –konservatiivien keskustelusta voi kärjistäen sanoa, että konservatiivit ovat pyrkineet keskittymään ajamansa asian argumentointiin, kun taas useat liberaalimpaa näkemystä edustavat ovat pitäneet itsestään selvänä oman näkemyksensä tasa-arvoisuutta ja oikeudenmukaisuutta – jopa niin itsestään selvänä, etteivät ole argumentoineet sitä. Päätös tasa-arvoisesta avioliittolaista toi esille sen, mihin suuntaan yhteiskuntamme on menossa.

Arvoliberalismissa valtion tai instituutioiden (esimerkiksi kirkon) tehtävä ei ole päättää asioista yksilön puolesta tai kehottaa toimimaan tietyllä tavalla. Yksilölle halutaan antaa oikeus ja vapaus tehdä asioita, jotka eivät loukkaa toisten ihmisten vastaavia vapauksia. Arvokonservatiiveille instituutioilla on arvo sen perusteella, että ne takaavat ja turvaavat jotain sellaista, jonka säilyttäminen koetaan ajasta riippumatta säilyttämisen arvoisena.

Arvoliberalismi johtaa äärimmilleen vietynä välinpitämättömyyteen toisen tekemisiä ja tekemättä jättämisiä kohtaan erityisesti silloin jos kaikki yksilöön vaikuttavat instituutiot pyritään lakkauttamaan. Liberalismin perustana on humanistinen ihmiskäsitys, joka kunnioittaa ihmisen sivistyneisyyttä ja suvaitsevaisuutta sekä ihmisen taipumusta hyvään. Kontrastina tähän arvokonservatiivien lähtökohtana on ihminen, joka luonnostaan taipuu huonoon käytökseen ja tarvitsee sääntöjä, neuvoja ja rajoituksia, jotta yhteiselämä sujuisi yhteiseksi ja yksilön parhaaksi ja jokainen voisi kokea tulevansa kohdelluksi oikeudenmukaisesti.

Useat itseään liberaaleina pitävät eivät todellisuudessa ole aidosti liberalismin aatteen kannattajia. Näyttää siltä, että ajankohtaisesti hyväksyttyjen ja trendikkäiden mielipiteiden edustajat eivät joko tiedä, mitä aatetta mielipiteiden takana kannattavat tai kokevat olevansa tukemassa tärkeitä asioita holhoamalla. En missään nimessä sano, etteikö minustakin ole tärkeää huolehtia vähemmistöryhmistä – mutta huomioni kiinnittyy siihen, että vähemmistöjen lisäksi tulee tasa-arvoisesti huolehtia myös valtaväestöstä.

Monille nykyliberaaleille vähemmistöt ovat erityistä hoivaa tarvitseva uhriryhmä, joille on säädettävä erityisvapauksia ja joiden ryhmäkohtaiset intressit kuuluvat ihmisoikeuksien piiriin. Muiden vapauksia voidaan ja ollaan valmiita rajoittamaan jos uhriksi luokiteltujen todellinen tai jopa kuviteltu etu sitä vaatii. Minusta tämä on hyvin ristiriitaista. Suurin osa arvoliberaaleista ei taistele alkuperäisen vapauden ajatuksen hyväksi, vaan määrittelemättömän ”vapaamielisyyden” puolesta. Lisäksi liberaalien uskottavuutta syö kyvyttömyys ja haluttomuus ymmärtää vastustajiaan. Konservatiivisten vastustajiensa teemojen vaihtoehdoksi liberaalit nostavat ”suvaitsevaisuuden” lipun ja liehuttavat sitä joka tuulessa. Ainakin minusta se näyttää älylliseltä laiskuudelta.

Suvaitsevaisuus, avarakatseisuus ja ihmisoikeudet ovat menettäneet ne merkitykset, joihin termeillä todella viitataan. Termit ovat saaneet valikoivasti tulkitun merkityksen, joilla voi puolustaa mitä tahansa ryhmäkohtaista intressiä tuon tietyn ryhmän oikeutena. Omaa mielipidettä on lupa myös viedä eteenpäin ja pyrkiä tekemään siitä kaikkia koskeva säädös. Minusta tämä tuntuu dehumanisoinnilta, valikoivalta tiettyjen ihmisten yli kävelemiseltä, eikä se ole ollut vierasta ikävissä historian tapahtumissakaan.

Minulla ei ole pienintäkään vaikeutta rakastaa homoseksuaaleja tai antaa heille ihmisarvoa. Homoilla on Suomessa lain mukaan oikeus toteuttaa taipumustaan ja kertoa siitä. Samoin lain valossa minulla on oikeus olla hyväksymättä homoseksuaalisuuden toteuttaminen ja sanoa eettinen vakaumukseni ääneen. En kuitenkaan kannata homojen avioliittoa enkä adoptio-oikeutta. Vaikka ihmisillä on oikeus toimia lain puitteissa haluamallaan tavalla, yhteiskunnassa on oltava johonkin perustuva käsitys siitä, mikä on normien mukaista. Avioliitto ei lähtökohtaisesti ole kahden vapaan ihmisen romanttinen sopimus, jonka voi halutessaan rikkoa. Avioliitto on instituutio, jonka tarkoitus on suvun jatkaminen ja tämän turvaaminen.

Lapsella on oikeus äitiin ja isään sillä perusteella, että nainen ja mies voivat biologisesti lisääntyä ja lapsi voi vain ja ainoastaan syntyä miehen ja naisen biologisen vastaavuuden seurauksena. Erikseen ovat avioliiton teologiset ja raamatulliset perusteet, jotka ovat mielestäni varsin selvät ja johdonmukaiset suhteessa luotuisuuteen miehen ja naisen erityisestä suhteesta lapsen vanhempina. Ne ansaitsevat oman kirjoituksensa.

Liberaaleilla ja konservatiiveilla on eri perusta oikeudenmukaisuudelle. Nimenomaan tästä tulisi keskustella sekä yhteiskunnassa että kirkossa: mikä on arvojemme pohja ja perustus. Varsinkin, kun sekä avioliittoäänestyksessä että viime viikkojen kirkosta eroamisbuumin jälkeen havaittiin, että yhteiskunta on selvästi jakautunut jopa entistä voimakkaammin. Erityisesti kirkon tulisi ottaa vahva kanta sen puolesta, että kirkon oikeudenmukaisuus perustuu kirjoitettuun Jumalan Sanaan, jonka mukana se joko seisoo tai kaatuu.

 

Luettavaa:

Miksi perinteinen avioliitto oli jo menetetty?

17 kommenttia artikkeliin ”Kenen normeilla arvokeskustelua käydään?

  1. Kiitos Roosalle tärkeästä postauksesta. Eräs näkökulma tähän ajankohtaiseen asiaan:

    On ehdottoman tärkeää, että pidämme kiinni siitä Raamatun, mukaan lukien itsensä Jeesuksen opetuksesta, jonka mukaan seksielämä kuuluu ainoastaan miehen ja naisen väliseen elinikäiseksi tarkoitettuun avioliittoon (Matt. 19:4-12; Mark. 10:6-12). Tästä totuudesta meillä ei ole lupa tinkiä missään olosuhteissa, ei edes ahdingon ja vainon uhatessa.

    Samalla on tärkeää muistaa, että homoseksuaalisen taipumuksen omaavan uskovaisen osa ei ole niitä kaikkein helpoimpia. Tätä olen oppinut ymmärtämään, kun olen heidän kanssaan keskustellut. Meidän keskuudessamme vaikuttaa aika paljon myös vääränlaista, ”rasistista” homovastaisuutta. Se näkyy ja kuuluu esimerkiksi typerinä vitseinä ja halveksivina puheina. Tämä kaikki, varsinkin lapsuudessa ja nuoruudessa koettuna, voi jättää kipeitä arpia.

    Jokainen ihminen on Jumalan luomana ja Kristuksen lunastamana tarkoitettu rakkauden kohteeksi, kokemaan muiden läheisyyttä ja välittämistä. Tästä syystä meidän jokaisen lienee hyvä pohtia tällaisia kysymyksiä: Miten toimin, jos huomaan, että lapseni/nuoreni on homoseksuaali? Miten toimin, jos huomaan sisarukseni tai ystäväni homoseksuaaliksi? Pitäisi pyrkiä siihen, ettei periaate ”emme hyväksy tekoa mutta rakastamme ihmistä”, ei olisi vain korulause vaan täyttä totta, myös sen loppuosan osalta.

    Erityisen tärkeää olisi, että seksuaalisesta suuntautumisesta huolimatta jokainen kasvuikäinen saisi vahvan kokemuksen siitä, että hänen vanhempansa ja muut läheisensä rakastavat häntä juuri sellaisena kuin hän on. Se on erittäin tärkeää sen kannalta, että aikuisena pystyy tuntemaan onnea.

    Samoin on tärkeää, että rakastamme ja pidämme huolta niistäkin läheisistämme, joiden elämänratkaisuja emme pidä oikeana. Tähänhän Jeesuksen esimerkki meitä opettaa: hän ei koskaan hyväksynyt eikä vähätellyt synnin vakavuutta, mutta rakasti ja auttoi ehdoitta jokaista syntistä ihmistä. Näin tulisi myös meidän toimia, pitäen raittiisti ja jämäkästi kiinni noista kummastakin periaatteesta.

    Tykkää

  2. Roosalle kiitos ajankohtaisesta kirjoituksesta! Asiapitoista ja tasapuolista keskustelua kyllä kaivataankin.
    Länsimaisen liberalistisen individualismin lähtökohtana on yksilön vapaus ja yksilön oikeudet. Ihmisen toiminta ei kuitenkaan saisi estää kenenkään muun ihmisen vapautta tai pyrkimyksen toteutumista. Yksilön vapauden ja oikeuksien pohjalta nousevat tasa-arvoisuuden ja oikeudenmukaisuuden periaatteet, jotka ovat nykypäivän länsimaisen yhteiskunnan perusarvot. Niiden avulla on viimeisen sadan vuoden aikana järjestelmällisesti purettu erilaisia yhteisöllisiä rakenteita, joiden on katsottu polkevan tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden periaatteita.
    Yhteiskunnallinen järjestys on kautta historian pohjautunut tietyille perusrakenteille. Platonin hahmottelemassa oikeudenmukaisessa ihannevaltiossa ihmiset jaettiin kolmeen eri kastiin:1)työläisiin, jotka olivat ainoita, joilla oli omistusoikeus, mutta heillä ei ollut lupa osallistua politiikkaan, eli yhteisten asioiden hoitamiseen, 2) vartijoihin, jotka toteuttivat filosofien ohjeita ja huolehtivat valtion turvallisuudesta ja hoitivat valtion yleisiä hallintotehtäviä, sekä 3) valtiota johtaviin filosofeihin, joiden löytäminen ja koulutus oli keskeinen valtion toiminnan tavoite. Myös sääty-yhteiskunta perustui erilaisiin luokkarakenteisiin: aateliset, papisto, porvaristo ja talonpojat. Kaikilla oli oma paikkansa ja tehtävänsä, eikä naimisiin saanut mennä omien säätyrajojensa ulkopuolelle, koska se uhkasi yhteiskuntajärjestystä. Oikeudenmukaisuuden periaate määriteltiin ensisijaisesti yhteisön säilymisen näkökulmasta, jolloin yksilön tarpeet ja yksilöllinen identiteetti määräytyivät aina suhteessa yhteisöön ja tavoitteena oli yhteisen hyvän etsiminen. Oikeudet ja velvollisuudet toteutuivat annettujen suojaavien rakenteiden ja instituutioiden puitteissa. Yksilön kannalta erilaiset yhteisöt jäsensivät näin hänen elämäänsä. ja määrittivät yksilön toimintamahdollisuuksia
    Myös miehen ja naisen paikka yhteiskuntajärjestyksessä on historian aikana ollut tarkoin määritelty: mies ulkokehällä, nainen sisäpiirissä ja miehen omistuksessa. Tämä on ollut tietyllä tavalla luonnollista miehen ja naisen sukupuolisesta eriytyneisyydestä johtuen: mies suojaa perhettään ja hankkii ravinnon, nainen huolehtii poikasista. Tämähän näkyy vieläkin esim. islamilaisissa kulttuureissa, joissa nainen hunnuttaa itsensä kodin ulkopuolelle siirtyessään. Myös oppi-isämme Luther puolusti voimakkaasti tätä “luonnollista” miehen ja naisen paikkaa, ja perusteli sitä pöytäpuheissaan mm. naisen takapuolen leveydellä, joka näkyvällä tavalla todisti raamatunselitysopin professorille sen, missä on naisen oikea paikka: kotona ja keittiössä. Omasta vaimostaan hän kuitenkin käytti arvonimeä Herra.
    Nykyään naisen paikka ei ole enää itsestään selvästi kotona, vaan äänioikeuden ja koulutuksen tasa-arvoisuuden myötä, myös nainen voi toimia kodin ulkopuolella tasa-arvoisesti miehen rinnalla ja osallistua yhteisten asioiden hoitamiseen. Näin ei ole vieläkään ns. kolmannen maailman maissa. Myöskään sääty-yhteiskunta ei enää rajoita ihmisen elämää. Myös papin virka on purettu auki naiselle yhä useammissa kristillisissä kirkoissa (anglikaanit, luterilaiset), kuin myös liberaaleissa juutalaisuuden suuntauksissa. Myös katolilaiset ovat keskustelleet viime vuosina naisen pappisvirasta ja sen teologisista perusteista…

    Tykkää

  3. jatkoa…

    Johdonmukaisena jatkumona seuraavana purkukohteena on kristillinen miehen ja naisen välinen avioliittoinstituutio. Nyt on siis astuttu kaikkein pyhimpään yhteiskuntaa koossa pitävään rakenteeseen, jonka suojissa tapahtuu uuden elämän syntyminen ja yhteiskunnan jatkuvuuden turvaaminen.
    Teknologisen imperatiivin mukaan ihminen toteuttaa kaiken, mikä on hänelle teknisesti mahdollista ikäänkuin vääjäämättömänä luonnonlakina. Näkisin että tulevaisuudessa uuden ihmiselämän synty todennäköisesti irroitetaan yhä enemmän pois miehen ja naisen välisestä seksuaalisesta kanssakäymisestä. Varsinainen lisääntyminen voidaan toteuttaa yhä suunnitellummin ja yhä useammin laboratorio-olosuhteissa? Seuraavaksi hyväksyttäneen moniavioisuus, ym. yksilön itsensä määrittelemät perhekuviot, joihin voi halutessaan hakea siunauksen uskonnolliselta tai pakanalliselta yhteisöltä. Missä menee raja, vai meneekö missään? Kristillinen käsitys miehen ja naisen avioliiton pyhyydestä painuu marginaaliin. Millainen on tulevaisuuden maailma? Tarvitsemme yhä enemmän keskustelua ja välineitä ajattelumme perusteiden selkiyttämiseksi, jotta osaisimme eroittaa kestävät, ihmisen elämää suojelevat arvot. Mikäli ennenkirjoitettu Jumalan Sana ei saa valaista järkeämme, olemme kuin akanat joita tuuli hajoittaa.
    Kaikenlainen homojen syrjintä ja heidän halveksimisensa on syntiä. Meidän tulee kohdata heidän henkinen ahdistuksensa erityisesti uskovaisten yhteisössä ja keskustella täysin avoimesti erilaisista ristiriidoista.

    Tykkää

  4. Arkkipiispa Kari Mäkinen kommentoi eduskunnan äänestystulosta 28. marraskuuta: ”Yhteiskunta saarnaa nyt etiikasta, jossa ei puolusteta instituutioita ja periaatteita vaan ihmisiä. Sellaista saarnaa kirkko tarvitsee.”

    Jos asiat menevät arkkipiispan toivomalla tavalla, avioliittoinstituutio saa (muiden instituutioiden ohella) mukautua vielä moneen. Mikäli instituutiot ja periaatteet ovat aina toissijaisia yksilön kokemuksen rinnalla, on selvää, että myös monisuhteiset, ryhmäavioliitot, ei-seksuaaliset suhteet ja monenlaiset muut suhdemuodot tulee ottaa avioliitto-käsitteen suojiin. Ja tästähän Vihreiden nuorisojärjestö on jo viritellyt keskustelua.

    Samalla on selvää, että jos näin käy, avioliitto menettää jossain vaiheessa lopullisesti merkityksensä niin käsitteenä kuin arkielämän tasolla. Käsite, joka tarkoittaa kaikkea, ei tarkoita mitään. No, eipä avioliittoinstituutiosta ole tällä hetkelläkään kovin paljoa jäljellä, jos mitään, sen ”saarnan” ansiosta, ”jossa ei puolusteta instituutioita ja periaatteita vaan ihmisiä”.

    Tällaiseen meillä ei ole kuitenkaan todennäköisesti ole enää kovin pitkään varaa. Valtio on syntynyt avioliitto-, perhe- ja sukuinstituutioiden pohjalle ja levännyt pohjimmiltaan aina niiden varassa. Valtio on lopulta sitä vahvempi, mitä pysyvämpiä ja kiinteämpiä perheet ovat ja vastaavasti sitä heikompi, mitä löyhempiä perheet ja avioliitot ovat.

    Vauraina aikoina yhteiskunnan tukirakenteet voivat ottaa perheeltä ja avioliitolta monia tehtäviä ja näin häivyttää ihmisten mielistä perheen merkityksen todellisen suuruuden. Kriisiaikoina edellä mainitut totuudet kuitenkin taas realisoituvat.

    Ulkoisesta vauraudestaan huolimatta Suomikin on tällä hetkellä erittäin hauras ja haavoittuva yhteiskunta, koska avioliiton pohjalle rakentuva perhe on niin heikko ja sukupuolimoraali on niin löyhää. Sama pätee muihin pohjoismaihin.

    Tästä syystä yhteiskunta tarvitsisi yksilöiden lämpimän kohtaamisen ohella kipeästi myös periaatteita ja instituutioita suojelevaa etiikkaa. Se voi lyhyellä tähtäimellä näyttäytyä kylmäsydämisenä ehdottomuutena, mutta pitemmän päälle se on sitä todellista viisautta ja lämminsydämisyyttä, jota on vanhastaan tavattu kutsua suoraselkäisyydeksi ja rehellisyydeksi.

    Tästä syystä myös kristillisten kirkkojen tulisi suhtautua kriittisesti yhä pitemmälle menevään individualismiin ja suojella vanhoja instituutiota sekä kirkastaa ihmisille niiden merkitystä.

    Tykkää

  5. Kirsi:

    ”Myös katolilaiset ovat keskustelleet viime vuosina naisen pappisvirasta ja sen teologisista perusteista…”

    Varmasti yli miljardijäsenisessä kirkossa keskustellaan koko ajan lähes kaikesta mahdollisesta.

    Yli vuosi sitten julkaistussa apostolisessa kehotuskirjeessään ”Evangelii gaudium” (Evankeliumin ilo) paavi Franciscus kuitenkin toteaa, että vain miehille avoin pappisvirka on katoliselle kirkolle ”merkki Kristuksesta, Sulhasesta, jonka antaa itsensä eukaristiassa” morsiamelleen kirkolle. Siksi se paavin mukaan on kysymys, ”joka ei ole keskustelulle avoin”. Onneksi näin.

    Samassa kehotuskirjeessään hän samalla painottaa, että papin virkaa ei saa käyttää sortavana valta-asemana ja että katoliselle kirkolle ”nainen, Maria, on tärkeämpi kuin piispat”.

    Apostolisen kehotuskirjeen ”Evangelii gaudium” voi ostaa täältä:

    http://www.katolinenkirjakauppa.net/evangelii-gaudium-evankeliumin-ilo-paavi-franciscus-p-904.html?manufacturers_id=5

    Tykkää

  6. Kiitos hyvästä pohdinnasta, joka herätti uusia ajatuksia liberalismin taustoista ja perusteista.

    Olen kuitenkin Roosan kanssa hieman eri mieltä seuraavasta:

    Roosa: ”Arvoliberaalien ja –konservatiivien keskustelusta voi kärjistäen sanoa, että konservatiivit ovat pyrkineet keskittymään ajamansa asian argumentointiin, kun taas useat liberaalimpaa näkemystä edustavat ovat pitäneet itsestään selvänä oman näkemyksensä tasa-arvoisuutta ja oikeudenmukaisuutta – jopa niin itsestään selvänä, etteivät ole argumentoineet sitä.”

    Mielestäni liberaalit onnistuivat argumentoimaan asiansa konservatiiveja paremmin. Tämän osoittaa eduskunnan äänestystuloskin.

    Liberaalit esittivät keskustelun pohjana olevaksi periaatteeksi sen, että kahden yksilön vapautta solmia avioliitto ei ole oikein rajoittaa, ellei avioliitosta ole vahinkoa ulkopuolisille. Konservatiivit eivät onnistuneet haastamaan tätä asialle annettua ratkaisuperiaatetta.

    Periaatteessa muutoksen hyväksymiselle pitäisi kuitenkin olla vahvemmat perusteet kuin nykytilan ylläpitämiselle, mutta liberaalit onnistuivat kääntämään asian toisinpäin enkä huomannut tätä yleisesti kyseenalaistettavan. Em. ratkaisuperiaatteellahan todistustaakka siirtyi konservatiiveille, koska olisi pitänyt osoittaa lakimuutoksesta objektiivinen haitta.

    Väittäisinkin, että konservatiivit eivät onnistuneet:

    1) kumoamaan liberaalien tarjomaa ratkaisulogiikkaa

    2) osoittamaan, että Raamattu-periaatetta tulisi soveltaa maallisessa lainsäädännössä myös ei-kristityihin

    3) osoittamaan, että homoavioliitto on yksikäsitteisesti kielletty Raamatun valossa (kirkon liberaalisiiven argumentaatiota vastaan)

    4) osoittamaan, että homoavioliitoista koituu yhteiskunnalle maallista vahinkoa

    5) osoittamaan, että lisääntymisbiologiasta voidaan johtaa pakottavat periaatteet adoptio-oikeuden ratkaisemiseen

    6) osoittamaan, että homoparien adoptio-oikeus olisi vahingollinen (homo-asian ulkopuolinen vahinko) lapsille ja yhteiskunnalle

    Itse toki moni kristitty voi olla sitä mieltä, että asia argumentoitiin hyvin ja liberaalit lähinnä heiluttelivat käsiään, mutta ei se nyt objektiivisesti tarkasteltuna ihan näin mennyt.

    Roosan blogista nousikin se ajatus, että heti alkuun olisi pitänyt pystyä haastamaan tuo liberalismin perusperiaate ja sen jälkeen pakottaa liberaalit osoittamaan, että muutettu laki olisi hyödyllisempi yhteiskunnalle kuin muuttamaton, jolloin ylämäki olisi ollut liberaaleilla.

    Tykkää

  7. Toinen asia on sitten se, että uusi avioliittolaki ja kirkon liberaalisiiven kanta homoliittoihin on loogista seurausta uskonpuhdistuksesta ja läheisemmin siitä, että protestanttisissa kirkoissa on yleisesti hyväksytty vapaa ehkäisy.

    Katolinen kirkko on pitänyt tiukan rajan ehkäisyvälineiden käyttöön tietäen, että ehkäisyvälineiden käytön salliminen avioliitossa ”steriloi” avioliiton irroittamalla avioliittoinstituution suvunjatkamisesta. Tämän jälkeen ei enää ole mitään täysin loogisesti perusteltavissa olevaa rajaa täydellisesti ehkäistyn avioseksin ja homoavioliittojen välillä.

    Edellä oleva ajatuskulku lienee aika helppo sulattaa, mutta miksi uskonpuhdistuskin nyt piti tähän vetää?

    Uskonpuhdistuksen aikaan katolisessa kirkossa arvosteltiin sitä, että puhtaaksiviljelty ”yksin uskosta” -periaate houkuttelee moraalisesti rappioitunutta ainesta, jolle tällainen ilosanoma tulee kuin tilauksesta. Millainen sitten onkaan ollut protestanttisten kirkkojen kehitys verrattuna vanhoihin kirkkoihin?

    En tietenkään ole sitä mieltä, että ihminen voisi ansaita pelastuksen teoillaan, mutta silti minusta monesti tuntuu, että uskonpuhdistuksen teoriapohjassa on virheita ja puutteita, koska se on tarjonnut niin tehokkaat välineet perinteisen kristillisen etiikan romuttamiseen.

    Tykkää

  8. Kiitos Joona selvennyksistä.

    On mielestäni hyvin lyhytnäköistä, jos ei nähdä instituutioiden ja periaatteiden elämää suojelevaa tarkoitusta. Historian kuluessa useat yhteiskunnalliset rakenteet ja instituutiot ovat purkautuneet, mutta ne ovat ankarien elämän olosuhteiden aikana suojelleet ihmisen elämää, pitäneet yllä järjestäytyneisyyttä ja olleet tarkoituksenmukaisia. Kristillisen uskon näkökulmasta meidän tuleekin kysyä niiden ajallisten rakenteiden ja traditioiden perusteita, joissa kristillinen usko ja ajallisen elämän käytänteet kohtaavat. Mikä niistä on historiallisesti muuttuvaa, mikä taas on pysyvää ja muuttumatonta?

    Yhtenä pohdinnan lähtökohtana tässä kohdin voimme käyttää luterilaista käsitystä laista ja evankeliumista. Laki sisältää luonnollisen moraalitajun, Jumalan käskyt, se vaatii, käskee ja syyttää, sekä loppupeleissä ajaa kohti Kristusta. Laki on kristillisen uskomme mukaan kaikkien ihmisten luotuisuuteen sisältyvä. Lain päämäärä on rakkaus: rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi (tämä on kaikki laki). Laki saa konkreettiset ilmenemismuodot ihmiskunnan historiassa, ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Laki käskee rakastamaan, mutta nämä rakkauden toteuttamismuodot vaihtelevat eri aikoina.

    Evankeliumi Kristuksesta on Jumalan pelastavaa toimintaa, joka kaikissa oloissa ja historian myrskyissä pysyy samana. Tästä johtuen luterilaisen kirkon kaksi sakramenttia: kaste (elementtinä vesi) ja ehtoollinen/ eukaristia (viini ja leipä, eikä esimerkiksi olut/ kalja ja lihapiirakka), pysyvät kristillisen kirkon historiassa aina samoina. Näin sakramentteihin sisältyvä traditio seuraa puhtaana alkukirkon Välimeren kulttuurin elementtejä, ja ne kuvastavat täten evankeliumin muuttumattomuutta näkyvällä tavalla.
    Amicus Curiaen näkemyksiin viitaten: tässä lienee yksi syy luterilaisen kirkon moniäänisyyteen ja maallistumiseen. Lutherhan eroitti katolisen kirkon sakramenteista eli pyhistä toimituksista vain nämä em. kaksi: kasteen ja ehtoollisen, jotka pysyvät muuttumattomina, koska ne liittyvät suoraan evankeliumiin. Loput katolisen kirkon viisi sakramenttia: vahvistuksen sakramentti, rippi, sairaiden voitelu, pappisvihkimys ja avioliitto jäivät pois, ja näin ollen juuri ne ovat olleet alttiita muutoksille. Luther huomasi itsekin hyvin pian, että ajallinen korkea moraali ei ole suoraan yhteydessä uskoon. “Uuden uskon” edustajat olivat kovia kiivailemaan ja tarttumaan väkivaltaan sen äärimmäisissä muodoissaan, myöskään köyhistä ja sairaista ei alkuhuuman jälkeen huolehdittu yhtään sen paremmin kuin ennenkään. Tästä johtuen Luther hahmottelikin maallisen ja hengellisen regimentin käsitteet. Maallisen hallintovallan kautta Jumala toimii “naamiona” ihmisten kautta ja pakottaa ihmiset huolehtimaan toisistaan ja pitämään yllä järjestystä, esim. puolustusvoimien ja verotuksen kautta.
    Ajallisen instituution olemassaolo ei siis välttämättä olekaan itse tarkoitus. Ihmisen turmeltuneisuudesta johtuen, ajallinen instituutio voi muodostua vallan väärinkäytön ja yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevien vaientamisen välineeksi. Se mikä aikoinaan suojeli elämää, voi muuttua heikoimman elämää sortavaksi rakenteeksi. On siis palattava juurille ja kysyä, mikä on instituution tehtävä: miksi avioliitto on olemassa? Mikä on avioliiton tarkoitus ja tehtävä?
    Entä voiko pyhä avioliitto muuttua rakenteelliseksi sorron tai vaientamisen välineeksi, joko sisältä päin tai ulkoisesti yhteiskunnallisena instituutiona?

    Tykkää

  9. Jatkoa…
    Itse ajattelen, että mitä enemmän tutkimme elämän ihmettä ja sen syntyyn liittyviä asioita, kohtaamme jossakin kohtaa pyhän, sakraalin alueen, jonka rajan yli ei ole viisasta mennä. Tämä on hyvä tiedostaa. Kuten VT:n Sananlaskuihin tiivistynyt vuosituhantinen kollektiivinen viisaus sanoo mm.: “Herran pelko on viisauden alku ja pyhän tunteminen on ymmärryksen perusta.” Jos emme kunnioita ja tunnista Pyhän rajoja, emme osaa tehdä kestäviä valintoja, käännymme tuuliviirin tavoin sen mukaan, mistä milloinkin tuulee, ja ennenpitkää menetämme otteen koko elämästä.
    Avioliiton pyhyys (so. sakramentti) määrittyy nimenomaan siellä syntyvän uuden, ainutkertaisen ja hauraan elämän takia..

    Liberalistisen individualismin keskiössä oleva yksilön vapaus ei käy vuoropuhelua Jumalan Sanan kanssa. Tosiasiassa yksilön vapautta ja oikeuksia ei viime kädessä ole edes reaalisesti olemassa, sillä ne mahdollistuvat vasta velvollisuuksien täyttämisen kautta. Avioliitto-instituutio piirtää ihmiselle elämää suojelevat rajat, ja näyttää ihmiselle hänen paikkansa ja velvollisuutensa ihmisyhteisössä. Mielestäni avioliitto on tehtävä, kutsumus, eikä mikään subjektiivinen oikeus. Sen ensisijainen tarkoitus on yhteisön sisäisen vakauden ja eloonjäämisen varmistaminen, ihmisen suojaaminen omalta itsekkyydeltään. Se ei kuitenkaan saa muodostua rakenteelliseksi sorron välineeksi, jolloin se kääntyy itseään vastaan ja alkaa tuhota elämää.

    Näin ollen ns. konservatiivien argumentit lähestyvät avioliittoa yksilön ulkopuolelta käsin ja liberaalit lähestyvät asiaa yksilön oikeuksista ja yhdenvertaisuudesta käsin. Nämä ääripäät ovat selkeästi keskenään jännitteisessä suhteessa, joten tämä asia täytynee ratkaista poliittisella komporomissiratkaisulla.

    Tykkää

  10. Amicus Curielle:
    ” Mielestäni liberaalit onnistuivat argumentoimaan asiansa konservatiiveja paremmin. Tämän osoittaa eduskunnan äänestystuloskin.”

    Ei eduskunnan äänestystulos suoraan osoita sitä, että liberaalit olisivat onnistuneet nimenomaan argumentoimaan paremmin kuin konservatiivit. Usean äänen takana oli epätietoisuutta siitä, mistä kokonaisuudessaan äänestetään. Useat kansanedustajat kritisoivat epäselvää lakiesitystä ja sen argumentittomuutta. Ongelma on minusta se, että liberaalit vetosivat näkemyksessään voimakkaasti tunteisiin ja siihen, että mikä tahansa muu näkemys rikkoo ihmisoikeuksia ja on epämoraalista – näihin teeseihin niitä argumentteja olisi kaivattu.

    ” Liberaalit esittivät keskustelun pohjana olevaksi periaatteeksi sen, että kahden yksilön vapautta solmia avioliitto ei ole oikein rajoittaa, ellei avioliitosta ole vahinkoa ulkopuolisille.”

    Oletko lukenut mistään perusteellisia argumentteja tälle periaatteelle? On aika helppo konsti ottaa teesiksi näin yleisinhimilliseltä ja avoimelta kuulostava näkemys, mutta kuinka helppo on löytää loogisia argumentteja sille, että juuri tämän tulee olla perusperiaate? Ja kuinka kestävä tämä on soveltaa tulevaisuutta ajatellen? Eihän moniavioisuuskaan vahingoita ulkopuolisia, samoin kuin ei avioliitot eläintenkään kanssa. Mihin kaikkeen liberaalit ovat valmiita soveltamaan näkemystään? Ainakaan kovin avoimesti eivät suhtautuneet konservatiivien oikeuksiin kyseenalaistaa?

    ” Väittäisinkin, että konservatiivit eivät onnistuneet:
    1) kumoamaan liberaalien tarjomaa ratkaisulogiikkaa”

    Konservatiivit lähtivät keskusteluun hieman eri näkökulmasta. Useimmat konservatiivit havaitsivat keskustelun koskevan paljon suurempia kokonaisuuksia ja paljon suurempaa arvokeskustelua kuin liberaalit, jotka toistivat, ettei kenenkään yksilön vapautta tule rajoittaa. Ehkä tämä näkökulmien erilaisuus oli esteenä kohdistaa haastetta juuri esittämällesi ”ratkaisulogiikalle”, joka minusta on enemmän yksi teesi ilman mitään kokonaislogiikkaa.

    ” 2) osoittamaan, että Raamattu-periaatetta tulisi soveltaa maallisessa lainsäädännössä myös ei-kristityihin
    3) osoittamaan, että homoavioliitto on yksikäsitteisesti kielletty Raamatun valossa (kirkon liberaalisiiven argumentaatiota vastaan)
    4) osoittamaan, että homoavioliitoista koituu yhteiskunnalle maallista vahinkoa”

    Yhteiskunnallista arvokeskustelua voidaan käydä myös ilman raamattuargumentteja. Ja niin ainakin Suomen kontekstissa tuleekin tehdä, koska meillä on uskonnonvapaus. Kukaan kristitty ei voi vaatia ei-kristityltä sitoutumista esimerkiksi Raamatun opetuksiin tai niihin perustotuuksiin, joita kristinuskossa on. Tietenkään se ei estä yksittäistä kristittyä perustamaan arvojaan Raamattuun.

    Arvokeskustelussa, jota myös keskustelu avioliitosta koskee, tulee käydä keskustelua yhteiskunnallisella tasolla eri tavalla kuin kirkollisella tasolla. Esittämäsi kohdat 2 ja 3 tulee nostaa keskusteluun kirkollisessa kontekstissa, mutta ei yhteiskunnallisessa. 4 kohta pitää siinä mielessä paikkansa, että jos yhteiskunnassa murennetaan käsitys avioliitosta, johon syntyy lapsia, murennetaan olennainen yhteiskunnan peruselementti. Tätä argumenttia mielestäni tuotiin keskustelussa esille.

    Kohtaan 6 liittyen voi todeta vain, ettei meillä ole oikein tutkimusta siitä, onko siitä lapselle haittaa, jos molemmat vanhemmat ovat samaa sukupuolta. Taas jos asiaa pohditaan kristillisestä näkökulmasta asia tulee nähdä luomisjärjestyksen perusteella ja siinä, miten Raamatussa nainen ja mies muodostavat liiton, johon jälkikasvun on luotu syntymään.

    5 kohdan näkemys kaipaa tarkennusta. Mitä tarkoitat?

    Olen siis hieman eri mieltä kanssasi ☺ Kyllä konservatiivit haastoivat liberaaleja, mutta useassa keskustelussa oli kohtaanto-ongelma sen suhteen, mistä ja millä tasolla keskustellaan.

    Tykkää

  11. Jos oikein tulkitsen, Amicus Curiae tarkoittaa liberaalien ”paremmalla onnistumisella” sitä, että he onnistuivat vakuuttamaan ainakin kansanedustajien, ilmeisesti myös Suomen kansan enemmistön. Ja tämähän on objektiivinen tosiasia, ikävä kyllä. Se ei tietenkään vielä kerro siitä, kumpi onnistui argumentaatiossaan ”totuuden näkökulmasta”. Ei ole periaatteellista estettä sille, etteikö enemmistö voisi erehtyä – niin eduskunnan, Suomen kansan kuin ihmiskunnankin enemmistö. Mutta tähän Amicus Curiae ei otakaan kantaa, ainakaan suoraan.

    Itse olen sitä mieltä, että konservatiivit onnistuivat agumentaatiossaan teoriatasolla, mikä on toki tärkeintä. Teorian popularisoinnissa ja markkinoinnissa suurille joukoille epäonnistuttiin kuitenkin pahan kerran.

    Esimerkiksi nämä kaksi argumenttia olivat minusta periaatteellisella tasolla todella vahvoja:

    1. Lakimuutoksen tarvetta perusteltiin sillä, että vallitseva avioliittolaki on ”epätasa-arvoinen” ja kansalaisaloitteen ehdottoman lakimuutoksen hyväksyminen tekee siitä ”tasa-arvoisen”.

    Kuten esimerkiksi dosentti Juha Ahvio toi monta kertaa esille, nykyinen avioliittolaki ei ole kuitenkaan ”epätasa-arvoinen” eikä muutos tee siitä ”tasa-arvoista”. Jokaisella miehellä on jo nyt tasavertainen oikeus mennä naimisiin naisen kanssa ja jokaisella naisella miehen kanssa.

    ”Heteronormatiivuus” perustuu siihen ikivanhaan taustafilosofiaan, että avioliitto käsitteenä tarkoittaa suhdetta, joka voi luonnostaan saada aikaan uutta ihmiselämää ja joka on olemassa erityisesti sitä varten. Muut romanttiset ja seksuaaliset suhteet ovat asia erikseen. Myös avioliiton muut kriteerit, kuten osapuolten täysi-ikäisyys ja täysivaltaisuus sekä monogamisuus voidaan perustella tämän tausta-ajattelun valossa.

    ”Heteronormatiivisuuden” purkaminen johtaa siihen, että avioliitto ei enää tarkoita suhdetta, joka voi luonnostaan synnyttää uutta ihmiselämää vaan ylipäätään romanttista tai seksuaalista suhdetta tai oikeastaan jokaista ihmissuhdetta, jota asianomainen kansalainen haluaa kutsuttavan avioliitoksi. Uusi sukupuolineutraali avioliittolaki ei kuitenkaan tosiasiassa ole ”tasa-arvoinen” vaan pahasti epätasa-arvoinen tämän oman taustafilosofiansa valossa. Voidaan kysyä, eikö myös monisuhteiset, ryhmäavioliitot, ei-seksuaaliset suhteet ja monet muutkin erilaiset suhdemuodot tulisi tämän tausta-ajattelun valossa ottaa avioliittokäsitteen piiriin? Mitään periaatteellista estettä ei olisi. Ainoa, mikä estää, on se, että se vielä tällä hetkellä tuntuisi kansan enemmistön mielestä liian ”kummalliselta”.

    Konservatiivit onnistuivat siis keskustelussa osoittamaan sen, että muutosehdotus epäonnistuu tärkeimmässä tavoitteessaan tehdä avioliittolaista tasa-arvoisempi. Nykyinen avioliittolaki on tasa-arvoinen oman taustaideologiansa valossa, uusi sen sijaan pahasti epätasa-arvoinen.

    Tykkää

  12. Olen Roosan kanssa samaa mieltä, että kyllä arvokonservatiivit olivat argumentoineet asiaansa varsin erinomaisesti, vaikka populaariin keskusteluun nämä argumentit eivät välttämättä yltäneet. Keskustelua käytiin myös median ansiosta pitkälle liberaalien ehdoilla, asiaa edisti kun konservatiivien näkemykset esitettiin mahdollisimman junttimaisesti perusteltuna…

    Ajan henki sokaisee ja rajoittaa näkökykyä niin, että mitkään vastaperustelut eivät tunnu tehoavan. Kun kysyn oppilailtani, mitä heillä tulee mieleen tämän päivän maailman yhteiskunnallisesta epätasa-arvoisuudesta, on viime vuosina vakiovastaus ollut vain; homoseksuaalien asema. Mieleen ei tule – ei myöskään mediassa ja kaikin osin eduskuntaryhmissäkään – puuttuvat vammaisten oikeudet, ei köyhien, ei romaanien, ei alkuperäiskansojen ym. oikeudet.

    Muistan kyllä, kun 1970-luvulla marxilainen yhteiskunta-analyysi tuntui siinä ajan hengessä täysin ylivoimaiselta, mutta kun ajan henki vaihtui, asia nähtiin uudessa valossa ja usko marxilaisuuteen romahti. Tulivat uudet aatteet, eivätkä nekään välttämättä valaiseet todellisuutta kuin osaltaan ja omassa värissään vääristyneenä. On ”kristillinen” ajanhenkiki aikojen saatossa tuottanut vääristyneenä monta pahaa asiaa, mutta niitä kristityt toivon mukaan tahtovat tunnustaa ja vastedes karttaa…

    Käsitteelle ”kristillinen esivalta” on vähintäänkin lainausmerkeissa vielä perusteita; edelleenkin valtiomme on monin tavoin sidoksia kristilliseen kirkkoon ja sen arvoihin; eikä vähiten lainsäädäntömme sekä historia- ja kulttuuritraditiomme kautta. Kun kansalaisista lähes 80 % kuuluu edelleen johonkin kristilliseen kirkkokuntaan, on edellleen aiheellista hoksauttaa ihan eduskunnan istuntosalia myöten; että kristittynä, joka ottaa vakavasti Raamattunsa ja Jumalan ilmoituksen, ei voi asiassa toisin äänestää. – Tämän lisäksi liberaalien argumentit eivät ole olleet mielestäni asiassa kestäviä rationaalisestikkaan, muutoin kuin arvolibertaarien silmälaseilla katsottuna ja ahtaasti ”seksuaalisen tasa-arvoisuuden” näkökulmasta.

    Amicus curiaen kanssa olen samaa mieltä, että ”yksin Raamattu” -periaate vääristyneenä johti kristillisen tulkintatradition vieroksumiseen ja peräti hylkäämiseen ja on vienyt protestanttiset kirkot ja raamatuntutkimuksen tieteisuskon, relativismin ja individualismin suohon, jossa Jumalan viestiä ei Hänen Sanastaan enää löydy, vaikka siihen tahtoa olisikin…

    Tykkää

  13. 2. Toinen vahva argumentti on sisäministeri Räsäsen esille nostama huomio, että avioliittolain muutoksesta ei ollut teetetty edes lapsivaikutusten arviointia. Tätä voi hyvin perustein väittää todella merkittäväksi puutteeksi: tulisihan sivistysvaltiossa lainsäädännön pyrkiä suojelemaan juuri heikoimpia, joita perhe- ja avioliittoasioissa ovat juuri lapset.

    Vastuulliselle ja kiihkottomasti ajattelevalle päättäjälle mielestäni jo pelkästään tämän tulisi olla riittävä peruste vastustaa lakimuutosta ainakin siihen saakka, kunnes lapsivaikutusarviointi on tehty.

    Kuten jo yllä kirjoitin, liberaalit kuitenkin voittivat kirkkaasti ideologiansa popularisoinnissa eli iskulauseiden, mielikuvien ja retoriikan tasolla. He onnistuivat taitavasti ja tehokkaasti synnyttämään mielikuvan, että he ovat joka tapauksessa niitä, jotka ovat ”pienen ihmisen”, ihmisyksilön puolella ja edustavat näin pehmeyttä, lämpöä ja välittämistä. Tässä asetelmassa konservatiivien vahvatkin argumentit näyttäytyivät vain kylmänä, kovana ja julmana ”oikeassa olemisena”.

    Perinteisellä kristinuskolla on sama ongelma ehkä laajemminkin, niin Suomessa kuin ylipäätään länsimaissa. Kristinuskolla on vaikkapa 1950-luvulta lähtien ollut valtava määrä upeita, syvällisiä ajattelijoita. Heidän ajattelunsa popularisointi iskulauseiden, mielikuvien ja retoriikan tasolla on kuitenkin epäonnistunut pahasti. Ateistit ja sekularistit ovat olleet siinä paljon, paljon taitavampia.

    Tykkää

  14. On tosiaan huomiota ja ajatuksia herättävä ilmiö, että protestanttiset kirkot näyttävät kestävän sekularismin painetta paljon heikommin kuin vanhat kirkot, katolinen ja ortodoksinen kirkko. Tämä näyttää pätevän sekä länsimaiseen individualistiseen sekularismiin että itäblokin valtiojohtoiseen ateismiin.

    Nimittäin myös kylmän sodan aikana itäblokin alueella protestanttiset kirkot sulivat parissa sukupolvessa lähes olemattomiin samalla, kun ortodoksinen ja katolinen kirkko kestivät paljon paremmin tai jopa vahvistivat asemiaan, kuten Puolassa ja Slovakiassa kävi. Siinä, missä aiemmin vahvasti protestanttisista Itä-Saksasta ja Virosta tuli neuvostomiehityksen seurauksena käytännössä uskonnottomia alueita, Puola ja Slovakia ovat Euroopan kristillisimpiä maita.

    Tämän pohjalta vaikuttaa perustellulta ajatella, että uskonpuhdistuksen teoriapohjassa täytyy olla teologisia ”valuvirheitä”, soveltaen Jeesuksen periaatetta ”hedelmistään puu tunnetaan”.

    Tykkää

  15. Totta puhut, veliseni. On hyvin harmillista ja valitettavaa, etteivät konservatiivit keskimäärin osaa tuoda tärkeää ja argumentoitua näkemystään esille järjestelmällisemmin, kiinnostavammin ja populaarimmin. Konservatiiveilla ja perinteisellä kristinuskolla kun olisi paljon sellaista mistä ammentaa.

    Tykkää

  16. Roosa, itse asiasta olemme pitkälti samaa mieltä, mutta taisimme käyttää argumentoida/argumentointi -sanoja eri merkityksissä, kuten Joona tuossa edellä jo oivalsikin.

    Itse viittasin argumentoinnilla toimintaan, jolla pyritään vakuuttamaan päättävä elin siitä, että esillä olevien tosiseikkojen ja todisteiden pohjalta olisi päädyttävä ehdotettuun johtopäätökseen. Tällöin väittämäni argumentoinnin epäonnistuminen seuraa loogisesti sellaisista oletuksista, että konservatiivit olivat asiallisesti oikeassa ja eduskunta teki päätöksen rehellisesti sille esitettyjen perusteluiden pohjalta.

    Kohdassa 5 yritin viitata siihen, kuinka vaikeaa on perustella homoparien adoptio-oikeuden kieltämistä lisääntymisbiologiasta lähtien. Olen yrittänyt tästä kovastikin väitellä joskus enkä ole vielä löytänyt yksinkertaista ja pakottavaa argumenttia. Itse olen kylläkin sitä mieltä, että naisen ja miehen parisuhde tarjoaa lähtökohtaisesti parhaan kehyksen lapsen kehitykselle. Lapsi joutuu tällöin jäsentämään ja hahmottamaan maailmaa siitä lähtökohdasta, että on olemassa kaksi sukupuolisestikin erilaista vanhempaa ja tämä haastaa ja stimuloi osaltaan lapsen kehitystä.

    Nyt kun vielä keksisi ytimekkäät ja kansantajuiset argumentit, joilla voisi pistää kampoihin tuolle liberalismin kylvämälle logiikalle.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s