Hyvää alkanutta vuotta minunkin puolestani! Vuoden ensimmäiseksi tekstikseni ajattelin kirjoittaa itselleni rakkaimmasta aiheesta, jonka ihmettelyyn, tutkimiseen ja tarkasteluun tuskin koskaan tulen väsymään. Vanhurskauttamisoppi on uskon sydän, josta Paavali roomalaiskirjeessään kirjoittaa:
Sillä minä en häpeä evankeliumia; sillä se on Jumalan voima, itse kullekin uskovalle pelastukseksi – – siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, niin kuin kirjoitettu on: ’Vanhurskas on elävä uskosta’.
Vanhurskauttamisopin oikeassa tulkinnassa pysyminen antaa edellytyksen myös muiden opinkohtien oikealle tulkinnalle. Vaikka vanhurskauttamisoppi muotoutui erityiseksi opiksi reformaatiossa, se ei tarkoita etteikö vanhurskauttamisoppi olisi ollut merkittävä opinkohta jo ennen sitä. Vanhurskauttamisopin teologinen ja historiallinen tausta löytyy Raamatusta, erityisesti Paavalin teologiasta, sekä armo-opin läntisestä kehityksestä, jonka voidaan sanoa alkaneen Augustinuksesta ja päättyneen reformaation ajan myöhäiskeskiaikaiseen skolastiikkaan. Peruskysymys on koko ajan ollut langenneen ihmisen ja armollisen Jumalan välinen suhde.
Sana ”vanhurskaus” esiintyy useita kertoja sekä Uudessa että Vanhassa testamentissa. Sanan kapea merkitys on ”oikeudenmukaisuus” tai ”oikeamielisyys”. Laajemmassa merkityksessä vanhurskaudelle voidaan antaa ainakin kaksi sisältöä: 1 vanhurskaus on Jumalan ominaisuutena täydellistä totuutta, oikeudenmukaisuutta, hyvyyttä ja armoa, 2 ihminen, joka on vanhurskas Jumalan edessä, on Jumalalle kelpaava ja tiellä iankaikkiseen elämään. Ensimmäistä, Jumalan vanhurskautta, ei voida johtaa mistään yleiskäsitteestä, koska sillä viitataan vain johonkin sellaiseen, mitä Jumala itse on. Ihminen kykenee tietämään Jumalan vanhurskaudesta vain ilmoituksen kautta.
Alkuvanhurskauden menetys
Luomisessa ihminen luotiin jumalakuvaisena vanhurskaaksi ja yhteyteen Jumalansa kanssa. Tämä alkuvanhurskaus kuitenkin menetettiin syntiinlankeamisessa. 1800-luvun loppupuolella syntynyt maallikkosaarnaaja Heikki Jussila kirjoittaa 1947 ilmestyneessä kirjassaan Elämän ihme syntiinlankeemuksen seurauksesta seuraavasti:
Syntiin lankeamisessa kadotti ihminen Jumalan kuvan. Se vahinko riisui kaiken hyvyyden häneltä ja toi hänelle kaiken pahuuden. Se myös langetti hänet elämästä kuolemaan ja Jumalan lapsen onnellisuudesta perkeleen lapsen onnettomuuteen.
Syntiinlankeamista seurasi viha Jumalan ja ihmisen välille ja tämän vihan korjaamiseen tarvittiin lankeamaton lapsi, Jeesus, joka täydellisesti sovitti vihan täyttämällä lain ja sen vaatimukset. Tämä vanhurskauttamisopin peruslähtökohta, jonka myös Jussila selkeästi sanoittaa, täytyy ymmärtää, jotta voidaan sisäistää, ettei vanhurskauttamisessa ole mitään ihmisen omaa ansiota tai saavutusta. Syntiin lankeaminen riisui ihmiseltä kaiken hyvän, jolla ihminen pystyisi kelpaamaan Jumalalle ja teki näin täysin mahdottomaksi sen, että ihminen itse voisi valita, missä viettää iäisyytensä. Perisynnin seurauksena koko ihmiskunta tuli riippuvaiseksi Jumalan pelastavasta armosta Jeesuksen Kristuksen persoonassa.
Lunastajan rakkaus
Lunastuksessa Jumala korjasi syntiinlankeemuksen seurauksena syntyneen vihan ihmisen ja Jumalan välillä. Tämän sovittamisen seurauksena ihminen ei menettänyt taipumustaan pahaan ja suuntautumistaan pois Jumalasta, mutta ihmisen asema Jumalan kuvana Kristuksen kautta palautui. Katsomalla ihmistä Kristuksen, täydellisen Jumalan kuvan, kautta, ihminen vapautui lain vaatimuksesta ja vihasta. Jokainen syntyvä lapsi syntyy tämän lunastusarmon päälle ja Jumalan yhteyteen lunastuksen perusteella.
Missä ihminen vanhurskautetaan?
Vuosina 1513-1516 Luther luennoi Raamatusta ja pyrki selkeyttämään armo- ja vanhurskauttamisoppia. Lutheria vaivasi ihmisen paikka Jumalan vanhurskautta vastapäätä sekä skolastikkojen näkemys ihmisestä omaan pelastukseensa osallistuvana, kunnes Luther oivalsi, ettei Jumalan vanhurskaus ollut rankaisevaa vaan kärsivää vanhurskautta. Pohdinnan tulos on nähtävissä myös Tunnustuskirjoissa: Jumalan vanhurskaus on lahjaa, jolla armollinen Jumala vanhurskauttaa syntiset täysin yksin armosta ja uskosta. Keskiössä on Kristuksen risti ja ylösnousemus, jotka Kristus koki puolestamme – sekä kanssamme.
Lain vaikutuksesta minä kuolin, mutta kuolin vapaaksi laista elääkseni Jumalalle. Minut on Kristuksen kanssa ristiinnaulittu. Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani.
Gal. 2:19-20
Syntisen vanhurskauttaminen tapahtuu Jumalan vaikutuksesta ihmisen sydämessä. Jumala lukee Kristuksen vanhurskauden, jota kutsutaan ’vieraaksi vanhurskaudeksi’, syntisen hyväksi ja sovittaa ja vanhurskauttaa ihmisen armollisella tuomiolla. Jumala kutsuu ihmisen uskomaan vapauttavan evankeliumin kautta oman syntisyytensä anteeksi koko Kristuksen täydellisen pelastustyön, maahan vuotaneen veren ja uhratun ruumiin, tähden Pyhän Hengen välittämän sanan kautta.
Vanhurskaus on siis Kristuksen asumista syntisen sydämessä. Kristus minussa vaikuttaa uskon ja luottamuksen evankeliumin lupaukseen. Kristus sydämessäni on uskoni perusta ja saa aikaan Jumalan voiman vaikutuksen. Tätä sydämen uskoa Jumala vahvistaa sanansa kautta. Augsburgin tunnustuksessa sanotaan ”Me saamme syntien anteeksiantamuksen yksin uskomalla Kristukseen” ja tämä onkin vanhurskauttamisen kristologinen perusta. Vanhurskauttaminen on siis sekä Jumalan tuomiovallalla vanhurskaaksi julistamista että Kristuksen työn lukemista uskovalle autuudeksi.
Pyhä Henki on siellä, missä on yhdistyneenä vanhurskautettuja. Nämä vanhurskautetut ja Pyhän Hengen saaneet ovat oikeutettuja julistamaan epäuskoisille evankeliumia, joka vapauttaa epäuskosta ja synnin kuolettavuudesta. Seurakunnan perustehtävä onkin olla sanan julistaja ja syntien anteeksiantaja.
Vanhurskautettujen uusi kuuliaisuus
Jumalan laupeus on kuitenkin niin runsas ja hän rakasti meitä niin suuresti, että hän teki meidät rikkomustemme tähden kuolleet, eläviksi Kristuksen kanssa. Armosta teidät on pelastettu. Jumala herätti meidät yhdessä Kristuksen Jeesuksen kanssa ja antoi meillekin paikan taivaassa osoittaakseen kaikille tuleville aikakausille, kuinka äärettömän runsas on hänen armonsa ja kuinka suuri hänen hyvyytensä, kun hän antoi meille Kristuksen Jeesuksen. Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä. Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut.
Ef. 2:1-10
Kun ihminen vanhurskautetaan, hän saa osakseen uuden kuuliaisuuden. Uusi kuuliaisuus ei ole kuuliaisuutta ihmisten vaatimuksiin vaan rakkautta Jumalan sanaan ja sen noudattamiseen. Efesolaiskirjeen kohdassa viitataan, toisin kuin tämän viikon Päivämiehen Matkaevääksi – kirjoituksessa, meissä vaikuttavan uskon hedelmiin, josta ei tehdä tiliä viimeisellä tuomiolla tekojen laadun perusteella vaan sen perusteella tunnemmeko Vapahtajamme vaiko emme:
Jo ennen maailman luomista hän on valinnut meidät Kristuksessa olemaan edessään pyhiä ja nuhteettomia Kristuksesta osallisina.
Ef.1:4
– – ja pukekaa yllenne uusi ihminen, joka on luotu sellaiseksi kuin Jumala tahtoo, elämään oikeuden ja totuuden mukaista, pyhää elämää.
Ef. 4:24
Hän antoi itsensä alttiiksi meidän puolestamme lunastaakseen meidät vapaaksi kaikesta vääryydestä ja puhdistaakseen meidät omaksi kansakseen, joka kaikin voimin tekee hyvää.
Tit. 2:14
Uusi kuuliaisuus johtaa rakkauteen ja hyviin tekoihin, mutta niihin perustuvaan ansioon luottaminen kilvoituselämässä uskon säilyttämiseksi ei ole Jumalan sanan mukaista. Myös kilvoituselämässä meidät on velvoitettu jokapäiväiseen parannukseen. Tämä anteeksiantamus tapahtuu Jumalan valtakunnassa, seurakunnassa, vanhurskautettujen yhteydessä.
Schmalkaldenin opinkohdissa määritellään uskon ja hyvien tekojen suhdetta niin, että hyvien tekojen (rakkauden, rauhan, totuuden ja ilon tekojen) tulee seurata uskoa, uudistusta ja syntien anteeksiantoa, sillä muuten ”usko ei ole oikea vaan väärä”. Hyvien tekojen tarkkaamisen edellytyksenä on kuitenkin se, että ”ihmistä on kokonaan, niin henkilön kuin tekojen puolesta, sanottava vanhurskaaksi ja pyhäksi, ja sellainen hän onkin” Kristuksen tähden. Vanhurskautettujen seurakuntaa ei voida tuntea hiusten värjäämättömyyden, meikkaamattomuuden tms. perusteella vaan keskinäisen totuudenmukaisen rakkauden, Sanan oikean julistamisen ja armahtavan evankeliumin perusteella.
On tullut tuomion aika, ja tuomio alkaa Jumalan huoneesta. Mutta jos se alkaa meistä, mikä onkaan niiden loppu, jotka eivät taivu uskomaan Jumalan evankeliumia?
1.Piet. 4:17
Hyvät teot ovat tarpeellisia, mutta ne on selvästi erotettava itse vanhurskauttamisesta. Hyviä tekoja ei saa pitää myöskään välineinä, joiden avulla Jumalan armo otetaan vastaan. Oikea armon järjestys on siis seuraava: Jumala herättää armosta ihmisen uskon, ihminen vanhurskautetaan armosta, Pyhä Henki uudistaa ja pyhittää uskovat ja näiden hedelminä sitten tulevat hyvät teot. Hyviä tekoja ei tulisi tehdä pakosta vaan alttiisti, sydämen kuuliaisuudesta. Toisaalta oikeasta uskosta seuraavien hyvien tekojen tekeminen ei ole uskovan itse valittavissakaan. Kristittyjä kehotetaan hyviin tekoihin, ja Pyhä Henki tekee sen uskovalle mahdolliseksi. On huomattava, että hyvistä teoista voi tulla pelastuksen este silloin, jos ihmiset osoittavat väärää luottamusta ja pyrkivät varmistamaan pelastuksensa hyvillä teoilla.
Parhain ystäväni
Mitä Kristuksen omana oleminen on? Minulle se on Vapahtajan henkilökohtaista tuntemista, Kristuksen rakkautta minua, syntistä ja epäonnistunutta ihmistä, kohtaan. Se on myös sitä, että saa pitää Vapahtajaa parhaana ystävänä ja opettajana, jonka ääni on lohdullinen, lempeä ja oikeudenmukainen. Kristus on rakkaus, joka ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa.
Miksi vanhurskauttamisopin oikeana pysyminen on niin merkittävää?
Tuttu ilmaus, että vanhurskauttamisoppi on ”pääopinkohta” tai ”ensimmäinen opinkohta” tulee Schmalkaldenin opinkohdista, jossa näin sanotaan. ”Tästä opinkohdasta ei voi yhtään väistyä tai antaa periksi” ja ”tähän opinkohtaan perustuu koko oppimme ja elämämme”. Tämä on selkeä ja perusteltu näkemys ja se voidaan helposti osoittaa todeksi. Esimerkiksi jos lisäämme vanhurskauden vaateeksi pienenkin kohdan laista, kaadamme sillä sekä puhtaan vanhurskauttamisopin, puhtaan seurakuntaopin että näiden myötä kaikki.
Lue lisää
Tunnustuskirjat / Jumalalle kelpaava uskonvanhurskaus
Hulluinhuonelainen 
Kiitos tästä syvällisestä ja minua lohduttavasta ja rohkaisevasta kirjoituksesta.
TykkääTykkää
Kiitos Roosalle äärimmäisen tärkeää aihetta syvällisesti käsittelevästä kirjoituksesta.
Kuten legendaarinen dogmatiikan professori Osmo Tiililä aikoinaan kiteytti, Kristuksen kirkko on täällä siksi, koska täällä kuollaan. Kristinuskon tehtävä on ennen kaikkea tarjota vastausta kuoleman ja katoavaisuuden ongelmaan. Ja elävän kristillisyyden tulisi tietysti sanoittaa tämä vastaus kaikkein kirkkaimmin, selkeimmin ja kauneimmin.
Tästä syystä julistuksen ehdottomana ytimenä tulee olla vanhurskauttamisopin. Siis sen, miten kurjasta, viheliäisestä syntisestä tulee Jumalalle kelpaava. Julistuksen tulee keskittyä ennen kaikkea Jeesukseen Kristukseen, hänen äärettömään Rakkauteensa, hänen kärsimykseensä, kuolemaansa, vereensä, haavoihinsa ja erityisesti ylösnousemukseensa. Tavoitteena tulee olla johdattaa kuulijat elävään, omakohtaiseen suhteeseen Kristuksen kanssa, ”jotta Herra Jeesus uskon kautta käsitettäisiin”.
Mikään ei saa syrjäyttää Kristusta julistuksen ytimestä. Ei edes seurakunta. Jumalan seurakunnalla on valtavan tärkeä tehtävä olla Pyhän Hengen kautta Jumalan pelastavan läsnäolon ”paikka” ja ilmentymä maan päällä, ”Kristuksen osoite”. Tätä tehtävää ei saa vähätellä.
Silti on valvottava ja varottava, ettei käy niin, että seurakuntaoppi syrjäyttää jopa Kristuksen ja hänen sovitustyönsä julistuksessa ja ihmisten uskonelämässä. Näin ei saa päästä tapahtumaan. Kristuksen, ihmiseksi tullee Jumalan, tunteminen on elämän tärkein asia ja Jumalan seurakunta on TYÖVÄLINE tätä tehtävää varten.
1. Korinttilaiskirjeessä Paavali kertoo, mikä oli hänen julistuksensa pääsisältö:
”Sillä minä olin päättänyt olla teidän tykönänne tuntematta mitään muuta paitsi Jeesuksen Kristuksen, ja hänet ristiinnaulittuna.” (1. Kor. 2:2)
1. Korinttilaiskirje 15
1 Veljet, minä johdatan teidät tuntemaan sen evankeliumin, jonka minä teille julistin, jonka te myöskin olette ottaneet vastaan ja jossa myös pysytte
2 ja jonka kautta te myös pelastutte, jos pidätte siitä kiinni semmoisena, kuin minä sen teille julistin, ellette turhaan ole uskoneet.
3 Sillä minä annoin teille ennen kaikkea tiedoksi sen, minkä itse olin saanut: että Kristus on kuollut meidän syntiemme tähden, kirjoitusten mukaan,
4 ja että hänet haudattiin ja että hän nousi kuolleista kolmantena päivänä, kirjoitusten mukaan,
5 ja että hän näyttäytyi Keefaalle, sitten niille kahdelletoista.
6 Sen jälkeen hän näyttäytyi yhtä haavaa enemmälle kuin viidellesadalle veljelle, joista useimmat vielä nytkin ovat elossa, mutta muutamat ovat nukkuneet pois.
7 Sen jälkeen hän näyttäytyi Jaakobille, sitten kaikille apostoleille.
8 Mutta kaikkein viimeiseksi hän näyttäytyi minullekin, joka olen ikäänkuin keskensyntynyt.
Pääsisältönä olivat siis Jeesus Kristus, hänen kärsimyksensä ja ylösnousemuksensa.
Rauhanyhdistys.fi:ssä kerrotaan sivulla ”Näin me uskomme”:
”Vanhoillislestadiolainen opetus perustuu Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen. Keskeistä on saarna Jeesuksen kärsimisestä, kuolemasta ja ylösnousemisesta. Kristuksen työ jatkuu maailmassa Pyhän Hengen työnä hänen seurakunnassaan. – – Uskonpuhdistuksen periaatteen mukaan Raamattu on korkein auktoriteetti uskoa ja elämää koskevissa kysymyksissä. Ihminen tulee vanhurskaaksi yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden.”
Olkoon tämä totta kaikissa seuroissamme, julkaisuissamme ja keskusteluissammekin. Olkoon niissä aina keskeistä Jeesuksen kärsimys, kuolema ja ylösnousemus.
TykkääTykkää
Tosi mukava kirjoitus. Kannattaa lukea myös tämän päivän päikkäristä RÖ:n kirjoitus.
TykkääTykkää
Kiitos Roosa tästä puhtaasta leivästä, juurevasta sielunravinnosta. Vanhurskauttamisoppi on juuri se ydin, josta kaikki lähtee. Siinä näkyy Jumalan valtakunnan kirkkain ja ihanin ilmenemismuoto, jota vasten peilaamme koko elämäämme, ja jonka “kykenemme tietämään vain ilmoituksen kautta”, uskon avaamilla silmillä.
Erityisesti seuraava kohta tekstissäsi puhuttelee itseäni:
“Lutheria vaivasi ihmisen paikka Jumalan vanhurskautta vastapäätä sekä skolastikkojen näkemys ihmisestä omaan pelastukseensa osallistuvana, kunnes Luther oivalsi, ettei Jumalan vanhurskaus ollut rankaisevaa vaan kärsivää vanhurskautta. Pohdinnan tulos on nähtävissä myös Tunnustuskirjoissa: Jumalan vanhurskaus on lahjaa, jolla armollinen Jumala vanhurskauttaa syntiset täysin yksin armosta ja uskosta. Keskiössä on Kristuksen risti ja ylösnousemus, jotka Kristus koki puolestamme – sekä kanssamme…”
Tässä kärsivässä vanhurskaudessa Jumala itse kärsii Kristuksessa meidän kanssamme ihmisenä olemisen, katoavaisuuden ja synnin tuskan, mutta samalla Hän johdattaa meidät myös pois tästä pimeyden kahleesta kohti vapautusta ja kohti ylösnousemusta: (Joh 3 14-16): “14) Ja niinkuin Mooses ylensi käärmeen erämaassa, niin pitää Ihmisen Poika ylennettämän,15) että jokaisella, joka häneen uskoo, olisi iankaikkinen elämä. 16)Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.
Tästä samasta asiasta kertoo myös ihana Siionin laulu“On lepopaikka suloinen, laitettu Golgatall`…” Synninpäästön evankeliumi on yhä uudestaan meille vakuutus ja muistutus kääntää katseemme kohti ylennettyä Kristusta, kohti täydellistä lunastusta ja ylösnousemusta.
“Efesolaiskirjeen kohdassa viitataan…meissä vaikuttavan uskon hedelmiin, josta ei tehdä tiliä viimeisellä tuomiolla tekojen laadun perusteella vaan sen perusteella tunnemmeko Vapahtajamme vaiko emme.”
Juuri näin. Hyvillä teoillamme emme ansaitse autuutta, vaan tunnustamme Kristusta ja palvelemme Jumalaa. Toimimme Jumalan rakkauden välittäjinä täällä Jumalan luomassa maailmassa toinen toisillemme, kun kohtaamme kärsiviä lähimmäisiämme. Jaamme siitä suuresta lahjasta ulospäin, minkä osallisuudessa itsekin saamme elämämme.
“Vanhurskautettujen seurakuntaa ei voida tuntea hiusten värjäämättömyyden, meikkaamattomuuden tms. perusteella vaan keskinäisen totuudenmukaisen rakkauden, Sanan oikean julistamisen ja armahtavan evankeliumin perusteella.”
Kaikki pääasiassa naisihmisten kaunistautumiseen liittyvät asiat (korvakorut, meikit, kulmakarvojen nyppimiset, sheivaamiset, hiusten tupeeraamiset, värjäykset, permanentit jne.) ovat kulttuurisidonnaisia asioita, ja siten ajan saatossa vaihtelevia. Tällä aikakaudella uskovaiset naiset ovat eroittautuneet maailmasta juuri näillä em. seikoilla. Taustallahan on ajatus naisten luonnollisen kauneuden korostamisesta, mutta myös seksuaalisten signaalien hillitsemisen idea (juontaa juurensa biologisiin lainalaisuuksiin, joita esim. meikkaamisella pyritään korostamaan). Kun olemme tietoisia näistä taustalla vaikuttavista tekijöistä ja suhteutamme niitä vallitseviin aikakausiin ja trendeihin, niin löydämme logiikan ja samalla myös suhteellisuuden tajun. Vanhurskautettujen seurakuntaa ym. tekijöiden perusteella ei missään nimessä voida löytää, eikä niiden perusteella voi luokitella ihmisiä vuohiin ja lampaisiin. Sitä paitsi, jokuhan voi olla susi lammasten vaatteissa :-(.
“Kristus on rakkaus, joka ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa.”
Amen.
TykkääTykkää
Tähän aiheeseen liittyen nostaisin esille eilisesen päivämiehen kirjoituksesta ”Lain alta armon alle” mieleeni nousseen kysymyksen, jota olen kyllä usein ennenkin pohtinut: Jos ihmiskunta pääsi lain alta armon alle vasta Jeesuksen Kristuksen sovitustyön jälkeen, niin miten ihmisillä oli vanhan liiton aikana mahdollista tulla taivaskelpoisiksi? Eikö lain tehtävänä ollut tuolloinkin sen osoittaminen, että ihminen ei kykene sitä täyttämään ja että ihmisen oli mahdollista tulla Jumalalle kelpaavaksi yksin uskosta ja Jumalan armosta? Olenko ymmärtänyt oikein, että ero oli siis vain sovitusuhrissa; ihmisten antama uhri VT:n aikana, Jumalan antama uhri UT:n aikana?
TykkääTykkää
Josefer, tuolla ”lainalaisuudella” taitaa todella olla monta merkitystä arkipäivän puheessamme. Olet oikeassa, moraaliseettisenä periaatteena se tarkoittaa Jumalan vaatimusta ihmiselle, olla Jumalan kuvana eettisesti täydellinen. Useimpiin maailman uskontoihin on liittynyt uhrikultti, jolla pyritään sijaisuhrein sovittamaan se rangaistus, joka kuuluisi väärin tehneelle – näin myös VT:n heprealaisilla. Uuden testamentin heprealaiskirje kirkastaa juuri tätä teemaa ja miten VT:n uhrikultti voitiin tulkita esikuvalliseksi suhteessa siihen lopulliseen sijaisuhriin, jonka Kristus suoritti ja että VT:n heprealaisetkin uskoivat tähän enemmän tai vähemmän kirkkaasti – ikäänkuin hapuillen ja pelastuivat silloinkin tosiaan vain Jumalan armosta!
”jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet.” (Apt 17:27)
”Ja niin täyttyi Raamatun sana: Abraham uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi`, ja hän sai nimen Jumalan ystävä.” (Jaak . 2:23)
”Eikö meidän isämme Abraham osoittautunut vanhurskaaksi tekojensa perusteella, kun hän vei poikansa Iisakin uhrialttarille? Huomaat, että usko vaikutti yhdessä hänen tekojensa kanssa, teoissa usko tuli todeksi. (Jaak. 2:21-22)
Abrahamin ohella näitä yhteen Jumalaan uskovia protouskovaisia oli mm. salaperäinen ”Korkeimman Jumalan pappi” Melkisedek. ”Hän on ensinnäkin ”vanhurskauden kuningas”, mitä hänen nimensä merkitsee, ja lisäksi Salemin kuningas eli ”rauhan kuningas”. (Hepr. 7:2)
Mutta vielä Roosan blogiin: Selkeästi sanottu on selkeästi ajateltu, sanoisin minäkin. – Eräs rakkaimmista pääsiäisvirsistäni on varhaiskeskiajalla eläneen pyhän Venantius Fortunatuksen, Poitiersin piispan sanoittama, ja joka Anna-Maija Raittilan suomentamana kuuluu:
1. Nyt liehuu viiri Kuninkaan ja loistaa ristin salaisuus.
On Kristus noussut. Kuollessaan hän voitti meille elämän.
2. Ja kylkeen kaikkein pyhimpään, on keihäs haavan puhkaissut,
ja Kristus uhriverellään voi kaikki synnit pestä pois.
3. Näin ristinpuusta ulottuu kaikille Luojan rakkaus.
Oi terve, uhri, ristinpuu! Me kumarramme Kärsijää.
4. Oi risti, loistat kirkkaana nyt purppurassa Kuninkaan.
On paratiisin ruusuja nyt Golgatalle puhjennut.
5. Hän kaikki kauhut helvetin on kuolemallaan voittanut,
toi saaliin tuonelastakin ja maksoi lunnaat maailman.
6. Oi terve, toivo ainoa! Vain ristiin katsoo syntinen.
Myös kärsimyksen aikana me ylistämme Voittajaa.
(VK 72)
Siinä on kaikki oleellinen. Ja kielikuvat tuovat mieleeni Laestadiuksen saarnojen värikylläisen kielen ja Bror Hjortin maalaaman alttaritaulun Jukkasjärven kirkossa.
Laestadiukselle sovituksen salaisuus oli keskeinen, teoksensa ”Hulluinhuonelainen” – punainen lanka on pyrkimys hahmottaa ja selvittää juuri tätä jumallallista salaisuutta. Hannes Leinonen, myöhemmin TT ja Oulun piispa, mm. on kirjoittanut Laestadiuksen sovitusopillisista näkemyksistä ja painotuksista 1940-luvulla.
TykkääTykkää
En kylläkään osaa pätevästi vastata JoseFerin varsinaiseen kysymykseen, mutta sen pohjalta rupesin miettimään, että kuinka raamatun mukaista on sanoa, että ”lain tehtävä on osoittaa, että ihminen ei kykene sitä täyttämään”?
Jumalan tahtohan on, että ihminen noudattaisi laki täydellisesti. Perisynnin turmelema ihminen ei siihen tosin kykene, joten ainoa tapa kelvata Jumalalla on uskoa Jeesuksen sovitustyön päälle.
Eli sinällään kyllä laki tuo esiin synnit, joihin ihminen lankeaa, mutta onko se lain tehtävä?
TykkääTykkää
Roosan kirjoitus oli aika tyhjentävä. Ensimmäinen ajatus sen luettuani oli, että näin on. Aamen. Tässä päivien mittaan alitajuntani on työstänyt tuota tekstiä ja aihepiiriä, ja ajatukseni ovat pysähtyneet kiertämään seuraavaa kohtaa:” Pyhä Henki on siellä, missä on yhdistyneenä vanhurskautettuja. Nämä vanhurskautetut ja Pyhän Hengen saaneet ovat oikeutettuja julistamaan epäuskoisille evankeliumia, joka vapauttaa epäuskosta ja synnin kuolettavuudesta. Seurakunnan perustehtävä onkin olla sanan julistaja ja syntien anteeksiantaja.” Siis ihminen, jolla on Pyhä Henki, voi saarnata toiselle synnit anteeksi. Toisaalta Pyhä Henki on siellä missä on uskovaisia ihmisiä. Onko se nyt siis täällä luonani tietokoneen ruudulla ollessani yksin? Ja jos seurakunta toimii syntien anteeksiantajana, mikä merkitys on yksittäisen kristityn julistamalla synninpäästöllä? Täällä on niin valistunutta porukkaa, että tämä kysymykseni tuntuu vähän lapselliselta, mutta kysynpä kuitenkin kun en kerran ymmärrä. Korvissani alkoi näitä miettiessäni soida SL 71. Tässä laulussa on seurakunta subjektina, anteeksiantajana: ” Sä synnit anteeksi uskoa saat/ veri Jeesuksen puhtauden tuo./ Seurakunta on anteeksiantajana, / Herra henkensä voiman tuo.” Siis mikä on yksilön ja seurakunnan suhde tässä anteeksiannossa?
Sitten näihin korvakoruasioihin, jotka tuntuvat aika hassuilta Kristuksen sovitustyön perspektiivissä. Olen monesti pohtinut, kuinka kyseisistä koristeista on tullut niin tärkeä osa ”kuuliasuutta”. Jos ajatuksena on se, ettei nainen halua ylikorostaa seksuaalisuutta, ei se tänä päivänä oikein enää sen merkki. Samalla kun korvakoruihin sonnustautunut nainen on automaattisesti muiden silmissä uskonkieltäjä, omaa kehoa voi palvoa rajoitta ilman minkäänlaista yhteisöstä tulevaa leimaamista. Terveyden ja elämän suojelun näkökulmasta korvakorut ovat paljon pienempi paha kuin täydellisen vartalon tavoittelu. Taustalla on ajatus kuuliaisuudesta seurakunnalle. Seurakunta on siis auktoriteetti. Onko se sitä Raamatun mukaan ja missä määrin? Onko tottelemattomuus normia kohtaan sama asia kuin uskosta luopuminen? Olen jotenkin ihmeissäni, kun joillekin tämäntyyppiset asiat ovat niin kovin tärkeitä, mutta itse noudatan tämänkaltaisia normeja vain siksi, etten kestäisi normin rikkomisesta syntyvää painetta ja toisaalta en oikein usko, että voimakkailla irtiotoilla saadaan muuta aikaan kuin riitaa. Lähinnä ahdistun siitä, jos joku ajattelee ulkonäköasioiden ja teatterin yms. olevan niitä muuttumattomia ja vastustaen siksi kaikkea mitä aika tuo mukanaan. Vielä enemmän ahdistaa se, ettei asioista voi keskustella siinä pelossa että leimautuu. Ehkä vähemmistö on näitä konservatiiveja, mutta tuntuu välillä että tiukin linja on se mikä on ns. seurakunnan ääni.
TykkääTykkää
Raamattu ei opeta kuuliaisuutta seurakunnalle. Itse en ainakaan ole tällaista Raamatusta löytänyt. Jos jollakin on parempi tieto, olen iloinen jos hän jakaa tämän tiedon.
Kuuliaisuus Jumalalle ja Jumalan sanalle sekä omalletunnolle kyllä on Raamatun vaatimus. Totta kai Henki ohjaa kristittyä siten, että tämä välttäisi toiminnallaan saattamista lähimmäisensä lankeamaan väärään vapauteen tai lain alle. Mutta tämä on aivan eri asia kuin kuuliaisuus seurakunnalle.
TykkääTykkää
SL 71 on 1970-luvun seurakunnan ylikorostushuumassa uudelleen runoiltu laulu, nimittäin vuoden 1961 Siionin lauluissa se oli Aatu Laitisen alkuperäisin sanoin (SL ja W 180): mm.
2. Minä janoon iäistä elämää Luona Jumalan Karitsan. Hän suuret syntini otti pois, Ei minunkaan hukkuvan sois.
5. Ja heikoinkin silmäys ristille Minun sieluni terveeksi saattaa. Sun verinen kastees mun henkeeni tuo Ja voimaksi armosi suo!
7. Minä kaipaan iäistä ystävää, Joka piikkikruunua kantoi. Hän elämän kruunun mullekin suo Ja uupuneen kotiin tuo.
…
Kyseinen laulu ”Siis nouse henkeni taivaaseen” oli vielä 1970-luvun alussa yksi suosituimmista, se olisi meidän monien mielestä palautettava uudistettavaan SL-kirjaan, – johon tosin jääköön vapaasti myös nykyinen SL 71.
TykkääTykkää
”Raamattu ei opeta kuuliaisuutta seurakunnalle. Itse en ainakaan ole tällaista Raamatusta löytänyt. Jos jollakin on parempi tieto, olen iloinen jos hän jakaa tämän tiedon.”
No, Luukkaan evankeliumissa Jeesus sanoo seuraajilleen: ”Joka kuulee teitä, kuulee minua, ja joka hylkää teidät, hylkää minut.” (Luuk. 10:16)
”Kristuksen kirkkolain” nimellä tunnettu Jeesuksen opetus päättyy tunnetusti sanoihin: ”Ja jos hän ei tottele seurakuntaakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin.” (Matt. 18:17)
Asia ei siis ole ehkä aivan noin yksinkertainen. Eräässä aiemmassa avauksessani pohdin asiaa näin:
”Voimmeko sitten puhua kuuliaisuudesta seurakunnalle, jos emme löydä maan päältä erehtymätöntä näkyvää yhteisöä, organisaatiota tai kokousta? Mielestäni voimme, mutta kuuliaisuus tulee tällöin ymmärtää sielunhoidollisesti, ei juridis-mekaanisesti.
Emme siis voi päätellä tähän tapaan: Jumala on luovuttanut auktoriteettinsa seurakunnalle. Tämä seurakunta on järjestäytynyt rauhanyhdistyksiksi. Rauhanyhdistykset valtuuttavat vuosikokousedustajat edustamaan itseään SRK:n vuosikokouksessa. Vuosikokous valitsee johtokunnan. Näin – juridisena ketjuna – Jumalan seurakunnalleen luovuttama auktoriteetti siirtyy seurakunnalta SRK:n johtokunnalle. Johtokuntaa kritisoiva vastustaa automaattisesti seurakuntaa ja sen myötä itseään Jumalaa. Tällainen juridis-mekaaninen seurakuntaoppi muistuttaisikin hämmästyttävästi katolista teologiaa keskiajalta Vatikaanin II konsiiliin hallinnutta ”magisterialismia”. Sitä havainnollistaa hienosti esimerkiksi tämä artikkeli.
Sen sijaan on kuitenkin oikein suhtautua toisten uskovaisten neuvoihin ja varoituksiin lähtökohtaisen nöyrästi, kunnioittavalla myöntymisen asenteella. Raamatun mukaan seurakunta kuitenkin on Kristuksen ruumis (Room.7:4; 12:5; 1.Kor.12; Ef.1:23; Ef.4; Kol.1) ja elävät kristityt ovat ”Pyhän Hengen temppeleitä” (1.Kor.3:16-17; 1.Kor.6:19), joissa Kristus itse Henkensä kautta asuu. Samalla, nöyrän ja kunnioittavan suhtautumisen rinnalla, tulee kuitenkin arvioida, onko neuvo lähtöisin Kristuksen Hengestä vai langenneesta luonnosta. Kuten edellä toin esille, tärkein mittari tässä on Raamattu, Jumalan sana.
Kuuliaisuuden ja kriittisyyden välillä on siis jännite, mutta se on mielestäni hedelmällinen, uskonelämää ruokkiva jännite. Sitä ei siis saa laukaista vaan molemmat tulee säilyttää. Jos poistamme oikeanlaisen kriittisyyden, ajaudumme ulkokohtaiseen yhteisön enemmistön myötäilyyn. Jos poistamme kuuliaisuuden ja nöyryyden, ajaudumme ylpeyteen ja kyynisyyteen. Kun molemmat ovat mukana, ne ohjaavat meitä rakkauteen, toisten kunnioittamiseen ja aitoon kuuntelemiseen, rehellisyyteen, avoimuuteen, keskustelevuuteen jne. Terveessä, hyvinvoivassa perheessä annetaan runsaasti neuvoja, mutta siellä vallitsee samalla ajattelemisen ja keskustelemisen vapaus. Tällainen on minusta myös Jumalan perhe, Kristuksen seurakunta.”
TykkääTykkää
c994661a-9ce9-11e4-aa59-4bbf91db7fb8: tuo kirjoittamani kohta ”lain tehtävä on osoittaa, että ihminen ei kykene sitä täyttämään” on poimittu päivämiehestä, joskin sillä erotuksella, että poistin siitä sanan ”ainoa”. Oikeastaanhan tällä lailla on kolme tehtävää: 1) osoittaa/kertoa, mikä on oikein ja väärin eli syntiä, 2) vaatia (oikeaa toimintaa) ja 3) osoittaa, että ihminen ei voi itse omilla töillään tulla autuaaksi; Jumala on tarkoituksella säätänyt meille lain, jota emme yksinkertaisesti pysty täyttämään. Tästä syystä jo itse lakikin heijastelee Jumalan armollisuutta, jos asiaa osaa oikein katsoa.
TykkääTykkää
Tuo sana ”kuuliaisuus” on kyllä vahva. Sattuneista syistä se saa minun silmissäni avautumaan Michel Foucaut'n maalaileman kuvan uskontojen tuottamista kuuliaisista ruumiista, jossa kontrollia eivät harjoita enää uskonnolliset johtajat tms. elimet, vaan valvottava itse (minua on hätkähdyttänyt, kuinka hyvin tuo Foucaut'n teoria on vastannut Lestadiolaista seurakuntatodellisuutta). Kun vaatimus kuuliaisuudesta seurakunnalle tarkastellaan muita raamatunkohtia vasten, osoittautuu, että se ei kuitenkaan ole ehdoton normi – kuten eivät monet muutkaan Raamatussa annetut käyttäytymisohjeet/-säännöt taikka Lain määräykset. ”Oikeanlaisen” kuuliaisuuden rajojen määrittäminen on kuitenkin äärimmäisen hankalaa. Joona kuitenkin avasi asiaa oikein hyvin tuossa yllä: ”Sen sijaan on kuitenkin oikein suhtautua toisten uskovaisten neuvoihin ja varoituksiin lähtökohtaisen nöyrästi, kunnioittavalla myöntymisen asenteella.”
TykkääTykkää
Korvakoruasioista vielä 🙂 ym.
Itselläni on sellainen käsitys, että nämä korvakoruasiat, kuten monet muutkin yksityiskohtaiset elämäntavalliset eroittautumiset, ruvettiin näkemään synniksi juuri paljon puhutuissa 1970-luvun melskeissä. Permanenttikin oli käsittääkseni syntiä ja miesten parrat, mutta eivät enää. Käsittääkseni näitä tiukasti määriteltyjä ja yksityiskohtaisia, synniksi luettavia elämäntapoja ja harrastuksia ei olla koskaan oikein kunnolla keskusteltu auki, joten niiden kanssa on eletty enemmän tai vähemmän aina tähän päivään asti. Korvakorujen hylkääminen, mutta sormusten, ranne-, nilkka ja kaulakorujen salliminen on kieltämättä mielenkiintoinen ilmiö. Ehkä korvat ovat jotenkin erityisasemassa ranteeseen ja kaulaan verrattuna, tai sitten kyse voi olla rei`ittämisestä/ lävistämisestä, en tiedä.
Elävässä uskossa eläneet kristityt ovat aina kuitenkin jollakin tavoin eroittautuneet valtakulttuurin hyväksymistä normeista ja tavoista elämäntapojen ja moraalin suhteen. Näin oli jo varhaisten kristittyjen aikana. Millaisia muotoja nämä eroittautumiset ovat saaneet käytännön tasolla, ovat vaihdelleet. Pääsuuntauksena tai pyrkimyksenä näyttäisi olevan yksinkertainen, vaatimaton ja vähään tyytyvä “Imitatio Christi, vita apostolica” -tyyli, josta itsensä korostaminen, lihaksien pullisteleminen, kehon rakennukset, ehostaminen, mersut, maasturit ja kerskakulutus ovat kaukana. Mutta missä menee raja kunkin ihmisen kohdalla ja voidaanko niitä rajoja ylipäätään ulkoapäin seurakunnasta asettaa? Entäs jos nyt joku karismaattinen henkilö saisi “ilmoituksen” että pakokaasua puskevat maasturit, turkikset tai jopa lihansyöminen ovat syntiä, koska ne tuhoavat elämää? Korvakorujen synnillisyys joutuisi ihmisen elämää tuhoavan käyttäytymisen rinnalla aivan uuteen valoon.
Itse näkisin, että kristityt elävät ja ovat aina eläneet monien jännitteiden keskellä. On välillä hirveän rasittavaa kokea olevansa vähemmistössä. Psalmien kirjoittajat, myös profeetta Jeremia, Job ja Saarnaaja ovat aikoinaan kokeneet, että elämä on välillä mahdottoman vaikeaa ja hallitsematonta, jopa kohtuutonta ja epäoikeudenmukaista. Ei sekään ole sattumaa, että juuri tällaiset “raskaan sarjan” kirjoitukset ja kamppailut, jotka sisältävät radikaalia epäilystä, ovat meille Raamatussa luettavana. Myös sisäinen kokemus autoritaarisesta kristillisyydestä voi aiheuttaa ahdistusta ja raskaita epäilyksiä. Toisaalta taas liberalistinen käsitys vapaasta ja itseään toteuttavasta ihmisestä on sekin loppujen lopuksi harhaa.
Ehkäpä meidän täytyykin keskittyä miettimään yksittäisten elämäntapojen sijaan elämämme arvojärjestystä ja perusteluita valinnoillemme, sijoittaa niitä “nelikenttään” erilaisten jännitteiden suhteessa, ja katsoa miten vaaka kallistuu milloinkin mihinkin suuntaan, vähimmän haitan periaatteella, kunkin ihmisen lähtökohdista ja resursseista käsin. Vältämme provokaatioita ja ääripäiden paheita, mutta etsimme sopivan keskivälin, jotta yhteinen elämä on mahdollista, eikä synny vahvaa vastakkainasettelua.. Voimme myös opetella sietämään ihmisten välistä erilaisuutta ja persoonallisia valintoja, jos ne eivät heti suorilta aiheuta päänsärkyä tai ahdistusta, tai ole räikeässä ristiriidassa Jumalan sanan kanssa.
TykkääTykkää
Hämmennyksen välttämiseksi täsmennän tuota edellistä kommenttiani (”se ei kuitenkaan ole ehdoton normi – kuten eivät monet muutkaan Raamatussa annetut käyttäytymisohjeet/-säännöt taikka Lain määräykset”):
Raamatussa annetuista käyttäytymissäännöistä ja ohjeista useimmat ovat voimassa vain ehdollisesti/rajallisesti: niiden täysimääräistä soveltamista rajoittaa jokin toinen normi. Normiristiriidan edessä kumpikaan vastakkaisiin suuntiin osoittavista määräyksistä ei ole täysimääräisesti voimassa, vaan joudumme punnitsemaan, missä määrin kumpaakin on noudatettava.
Tässä esille nostetussa kuuliaisuusasiassa punnitseminen on mielestäni erityisen hankalaa. Jos joku asia ei itsessään ole syntiä, pitääkö minun noudattaa sitä sen vuoksi, että seurakunta on asiaan kielteisen kannan ottanut? Jos olemme ehdottoman kuuliaisia tälle yhdessä määritellylle kannalle, se alkaa sosiaalisessa todellisuudessa muotoutumaan sitovaksi normiksi eli säännöksi, ja yhtäkkiä sen rikkominen saatetaankin jo tulkita synniksi, jopa uskon mittariksi. Ei hyvä! Pitäisikö minun siis tämän vuoksi olla noudattamatta ohjetta, etten myötävaikuta tällaisen epäterveen opetuksen syntyyn? Mutta jos alankin toimia omin päin, käykö minulle niin, että alan muihinkin kysymyksiin ottamaan oman kanna, aina vain rohkeammin. Mainittakoon esimerkiksi viinilasi alkoholia työpaikan edustustilaisuuksissa. Pitäisikö kieltäytyä vai ei? Jos otan, onko vaarana että alan ajankuluessa suhtautumaan myötämielisesti alkoholin käyttöön? Jos en ota, pidänkö osaltani/omalla kohdallani yllä harhaoppia, että alkoholin juominen itsessään jo on syntiä ja uskovaiselle sopimatonta. Olenko harhaopin orja, jos en uskalla ottaa?
TykkääTykkää
Kiitos vastauksista. Toivoisin kuitenkin vielä blogistilta täsmennystä tuohon seurakunnan rooliin syntien anteeksiantajana.
Joona: ”Kuuliaisuuden ja kriittisyyden välillä on siis jännite, mutta se on mielestäni hedelmällinen, uskonelämää ruokkiva jännite. Sitä ei siis saa laukaista vaan molemmat tulee säilyttää. Jos poistamme oikeanlaisen kriittisyyden, ajaudumme ulkokohtaiseen yhteisön enemmistön myötäilyyn. Jos poistamme kuuliaisuuden ja nöyryyden, ajaudumme ylpeyteen ja kyynisyyteen. Kun molemmat ovat mukana, ne ohjaavat meitä rakkauteen, toisten kunnioittamiseen ja aitoon kuuntelemiseen, rehellisyyteen, avoimuuteen, keskustelevuuteen” Siinäpä huikea näkökulma! Koko ikäni olen kokenut tuon ristiriidan vaikeaksi ja raskaaksi. Olen yrittänyt päästä siitä pääkopassani eroon järjestelemällä asioita miten milloinkin, mutta aina on joku nurkka repsahtanut auki, kun muut on painettu paikoilleen. On paljon helpompaa ajatella tuota kuuliaisuuden ja kriittisyyden välistä jännitettä asiaankuuluvana ja hyvänä asiana, jota ei kuulukaan ratkaista. JoseFer, olisikohan tässä vastaus sinunkin pohdintoihisi?
Kirsi:”Voimme myös opetella sietämään ihmisten välistä erilaisuutta ja persoonallisia valintoja, jos ne eivät heti suorilta aiheuta päänsärkyä tai ahdistusta, tai ole räikeässä ristiriidassa Jumalan sanan kanssa.” Näen nämä asiat hyvin samalla tavoin sinun kanssasi. Kommentoin kuitenkin hiukkasen tuota ahdistumista toisen tekemisistä. On ihmisiä, jotka ahdistuvat erittäin herkästi. Tuntuu pahalta katsoa, kuinka joku on ahtaalla koko ajan sen vuoksi, että uskonsisaret ja- veljet eivät noudata pilkuntarkasti kaikkea, mitä seurakunta on katsonut joskus synniksi. Paitsi että he ahdistuvat itse, he siirtävät ahdistuksen lähellä oleviin ihmisiin. Emme voi mielestäni tehdä valintojamme sillä perusteella, ahdistuuko joku, sillä aina joku ahdistuu. Jos tällainen ihminen tulee puhuttelemaan jostain elämänvalinnasta, pitäisi tietysti muistaa kunnioitus ja kuunteleva asenne. Jospa osaisinkin ilman pelkoa kohdata tuollaisen ihmisen ja perustella kantani. Silloinhan tämä ahdistujakin voisi vapautua. Valitettavasti elämä on opettanut pelkäämään kuvaamani kaltaisia ihmisiä. Oman ahdistuksen projisointi muihin ihmisiin ei ole oikea lähtökohta sisaren tai veljen neuvomiselle. Jotta tavat pysyisivät vain tapoina, jotka perimmältään auttavat säilyttämään uskon lahjan, tulisi jokaisen joka lähestyy kanssamatkaajaa kyetä myös pysähtymään oman itsensä äärelle: onko tämä minusta vai Jumalan sanasta lähtevää? Enkö vain siedä erilaisuutta vai onko tuon rakkaan läheisen usko todella vaarassa?
TykkääTykkää
JOONA
En ole ollenkaan eri mieltä seuraavasti alkavan pitkähkön lainauksesi kanssa: ”Voimmeko sitten puhua kuuliaisuudesta seurakunnalle, jos emme löydä maan päältä erehtymätöntä näkyvää yhteisöä, organisaatiota”
Mutta et sinä tuon tekstisisällön mukaan siinä kyllä varsinaisesti minusta väitäkään, että seurakunnalle pitäisi olla kuuliainen siten mihin tarkoitin viitata ja miten usein annetaan ymmärtää tai jopa suoraan sanotaan = kuuliaisuus ”seurakunnan neuvoille”.
Luuk. 10:16 mielestäni tuskin puhuu muusta kuin siitä, että olemme Kristuksen lähettiläitä ja pyydämme Kristuksen puolesta: Suostukaa sovintoon Jumalan kanssa.
Matt. 18:17 (”kirkkolaki”) kieltämättä voi näyttää viittaavan jonkinlaiseen kirkkokuriin. Olen joskus miettinyt, onko opetuksen viesti se, että kun on ”huolella” neuvottu ja ohjattu mutta ei tajua, että joutui syntiin, on veli/sisar ja seurakunta tehnyt voitavansa. Ja voi suhtautua kuin pakanaan tai publikaaniin. Mutta miten heihin suhtaudutaankaan?
Eli perusviesti kuitenkin lienee tekstin jatkon perusteella sama kuin Jeesuksen suhtautumisessa Sakkeukseen tai Matteukseen (”Tule kiireesti” / ”Seuraa minua…”) Missään tapauksessa Matt. 18:17 ja sen ympärillä olevat jakeet eivät puhu siitä, mitkä ovat ko. ”prosessiin” johtavia asioita ts. mitkä asiat ovat syntiä. Tai että seurakunta määrittelisi, mikä on synti.
TykkääTykkää
Kiitos Roosa jälleen hienosta ja uskoa tukevasta kirjoituksesta! Osaat kirjoittaa ytimekkäästi, loogisesti ja selvästi.
Tästä yhdestä kohdasta esittäisin mietittäväksi joitakin kommentteja:
”Efesolaiskirjeen kohdassa viitataan, toisin kuin tämän viikon Päivämiehen Matkaevääksi – kirjoituksessa, meissä vaikuttavan uskon hedelmiin, josta ei tehdä tiliä viimeisellä tuomiolla tekojen laadun perusteella vaan sen perusteella tunnemmeko Vapahtajamme vaiko emme”
Mielestäni Roosan tulkinnan ja Päivämiehen kirjoituksen välillä ei tarvitse nähdä ristiriitaa. Kirsinkin kannattama Roosan tulkinta on toki äärimmäisen luterilainen, mutta perustuuko se jopa enemmän luterilaiseen opetukseen kuin Raamattuun?
Raamatusta saa useammastakin kohdasta sellaisen käsityksen, että ihminen joutuu tekemään tiliä tekosistaan viimeisellä tuomiolla ja tämä koskisi myös niitä, jotka ovat tehneet hyvää ja joiden nimi on Elämän kirjassa.
Ilmestyskirja 20:12:
”Näin myös kuolleet, suuret ja pienet, seisomassa valtaistuimen edessä. Kirjat avattiin, avattiin myös elämän kirja, ja kuolleet tuomittiin sen perusteella, mitä kirjoihin oli merkitty, kukin tekojensa mukaan.”
2. Kor. 5:10:
”Meidän kaikkien on tultava Kristuksen tuomioistuimen eteen, jotta kukin saisi sen mukaan, mitä ajallisessa elämässään on tehnyt, hyvää tai pahaa.”
Matt. 16:27:
”Ihmisen Poika on tuleva Isänsä kirkkaudessa enkeliensä kanssa, ja silloin hän maksaa jokaiselle tämän tekojen mukaan.”
Ks. myös Room. 2:6, Ps. 62:1 ja Sananl. 24:12
Mielestäni on ihan Raamatun mukaista ajatella niinkin, että myös vanhurskaat tuomitaan tekojensa mukaan ja saavat näistä palkinnon. Paikka taivaassa sen sijaan ei perustu tekoihin vaan yksin armoon. Kristitty ei myöskään ansioidu hyvistä töistänsä (esim. Luuk. 17:10 ”Niinpä tekin, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: 'Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.'”)
Olen siis täysin samaa mieltä Roosan kanssa tästä:
”Hyvät teot ovat tarpeellisia, mutta ne on selvästi erotettava itse vanhurskauttamisesta. Hyviä tekoja ei saa pitää myöskään välineinä, joiden avulla Jumalan armo otetaan vastaan. Oikea armon järjestys on siis seuraava: Jumala herättää armosta ihmisen uskon, ihminen vanhurskautetaan armosta, Pyhä Henki uudistaa ja pyhittää uskovat ja näiden hedelminä sitten tulevat hyvät teot.”
Sen sijaan suhtaudun hieman kriittisesti Lutherilta periytyvään ”allergiaan” kaikkia ihmistekoja ja ihmisen myötävaikutusta kohtaan. Luterilainen ”vanhurskauden vaaka” näyttäytyy monesti kaksiasentoisena kytkimenä, vaikka Jeesuksenkin opetuksesta voimme ymmärtää, että vanhurskaudella voi olla aste-eroja.
Toivottavasti en nyt liiaksi hämmennä ketään tällä haparoivalla pohdiskelulla.
TykkääTykkää
Ei Luther ole allerginen hyville töille 🙂
TykkääTykkää
Korvakoruasia on ollut esillä jo aika pitkään :), sillä muistelen, että kirkkoisä Johannes Krysostomos on noin 1700 vuotta sitten kehottanut seurakuntalaisiaan toteamalla siihen tapaan, että kristityn ei ole sopivaa kävellä nälkäisen köyhän ohitse korvissaan useamman illallisen arvoiset korut.
Minusta tuossa on kaunis ajatus. Koristautumisella ei pitäisi aiheuttaa toiselle pahaa mieltä vaan mieluummin hyvää mieltä. Ylipäätään kristitylle sopii tietty vaatimattomuus ja ylettömän pröystäilyn välttäminen.
Mielestäni korvakoruasia on ymmärretty väärin silloin, kun korvakorut jätetään pois korvista, mutta muuten koristaudutaan kalliilla ja näyttävillä koruilla ja asusteilla. Mielestäni olisi kauniimpaa, jos uskovaisella olisi pienet helmet korvissa ja hillitty asu ilman pröystäileviä koristuksia. Näinhän on joskus kymmeniä vuosia sitten ollutkin myös vanhoillislestadiolaisten keskuudessa.
TykkääTykkää
Hyvä täsmennys. Ei todellakaan vaan kehottaa tekemään hyvää. Piti kirjoittamani jotenkin, että hyvien töiden vaikutukselle taivaallisissa asioissa.
TykkääTykkää
Tällaista se on kun huonokuntoisena kirjoittaa. Krysostomoksen saarnoista on noin 1600 vuotta.
TykkääTykkää
Hyvä kirjoitus Roosalta, kiitos!
Yksi kohta kuitenkin kaipaa selvennystä. Kirjoitat ”Myös kilvoituselämässä meidät on velvoitettu jokapäiväiseen parannukseen. Tämä anteeksiantamus tapahtuu Jumalan valtakunnassa, seurakunnassa, vanhurskautettujen yhteydessä.”
Eikö tämä ole juuri tahrateologian mukaista, asia josta kirjoitit kriittisesti aiemmin blogitekstissä ”Rippi lohduttaa – ei pelasta”: ”Tässä jatkuvassa puhtauden ja likaisuuden vaihtelussa ihminen on itse aktiivinen ja saa aikaan oman puhtautensa pyytämällä anteeksi. Olettamukset ovat monessa suhteessa ongelmallisia: ne mahdollistavat oman työn, syntien anteeksi pyytämisen, nousemisen niin tärkeäksi, että ihminen on Jumalalle kelpaava (vanhurskas) vain silloin, kun hän on ”puhdas” eli juuri ripittäytynyt. ”Likaisena” hän ei tätä ehtoa täytä.”
ja että
”Anteeksisaamisen, evankeliumin, vapauttavaa vaikutusta kilvoituksessa ei saa eikä pidä väheksyä, mutta se ei poista meistä syntisyyttä eikä lisää vanhurskauttamme. Ihminen joko on täysin vanhurskas uskon kautta Kristukseen tai ei ole vanhurskas epäuskonsa takia.”
Roosa, selventäisitkö tätä?
TykkääTykkää
Paavali oli selkeä ja suoraviivainen ajattelija, mutta se että Raamatussa on asiaan muitakin näkökulmia ja painotuksia kuin Paavalin, osoittaa, ettei yksin hänelläkkään ollut hallussa koko jumalallista totuutta sovituksen salaisuudesta. Jo omana aikanaan hänet voitiin kokea hiukan kärjistävänä kirjoittajana, jonka tekstit – väärintulkittuina – saattoivat johtaa yksipuolisuuksiin tms…
”15 Ja pitäkää sitä pelastuksenanne, että Herra on kärsivällinen. Näinhän myös rakas veljemme Paavali on hänelle annetun viisauden mukaisesti teille kirjoittanut.
16 Samaa hän sanoo kaikissa kirjeissään, joissa puhuu näistä asioista. Niissä tosin on yhtä ja toista vaikeatajuista, mitä tietämättömät ja haihattelevat ihmiset omaksi tuhokseen vääristelevät niin kuin kaikkia muitakin pyhiä kirjoituksia.”
(2. Piet. 3)
Omat sokeat pisteensä ja rajoitteensa oli myös reformaattori Lutherilla, jonka nimeä kantavat kirkot ovat tätänykyä uppoamassa liberaaliteologian ja individualismin suohon.
Herran veli Jaakob, joka jos kukaan tunsi kasvinkumppaninsa opetuksen, kirjoittaa:
”17 Näin on uskonkin laita. Yksinään, ilman tekoja, se on kuollut.
18 Ehkä joku nyt sanoo: ”Sinulla on usko, minulla teot.” Näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, minä kyllä näytän sinulle uskon teoillani.
19 Sinä uskot, että Jumala on yksi ainoa. Oikein teet — pahat hengetkin uskovat sen ja vapisevat
20 Mutta etkö sinä tyhjänpäiväinen ihminen tahdo tietää, että ilman tekoja usko on hyödytön?
21 Eikö meidän isämme Abraham osoittautunut vanhurskaaksi tekojensa perusteella, kun hän vei poikansa Iisakin uhrialttarille?
22 Huomaat, että usko vaikutti yhdessä hänen tekojensa kanssa, teoissa usko tuli todeksi.”
(Jaak. 2)
Pelastus on uskosta ja armosta, mutta uskoa ei voida lopulta teoistaan eroittaa. Tähän viittaa Kristuskin vertauksellaan viimeisestä tuomiosta (Matt. 25), kuten amicus curiaekin hoksauttaa.
”Minä tulen pian, ja tullessani minä tuon jokaiselle palkan, maksan kullekin hänen tekojensa mukaan. (Ilm. 22:13)
Jumalan ajatukset ovat niin paljon meidän ajatuksia korkeampia, ja sisältävät meidän näkökulmasta ristiriitoja ja paradoksejakin, jotka jäävät uskon asioiksi!
Näin on myös evankeliumin vastaanottaminen: Vaikka pohjimmiltaan kysymys on Jumalan valinnasta, toisaalta meille ihmisille se näyttäytyy myös omana ratkaisuna – ja jonka hylkäämisestä meidät vastuutetaan:
”Minä otan tänä päivänä taivaan ja maan todistajiksi teitä vastaan, että minä olen pannut sinun eteesi elämän ja kuoleman, siunauksen ja kirouksen. Niin valitse siis elämä, että sinä ja sinun jälkeläisesi eläisitte.” (5. Moos 30:19)
Hän sanoi: ”Aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle; tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi”. (Matt. 1:15)
Kristuksen seuraajien kristillinen seurakunta on osa Jumalan eli Taivaan Valtakuntaa. Kristillisen uskon historia osoittaa, että seurakunnat ja kirkot ovat voineet harhautua – ja yksi harha on ollut myös seurakunnan suoranainen hyberkorostus, mikä on voinut tukahduttaa ja näivettää henkilökohtaisen uskon ja omantunnon. Kristillisyytemmen historiassa ns. kolmen kyynärän jumalaoppiin; Jumalan, selittämättömän Kaikkivaltiaan merkityksen kaventamiseen on liittynyt myös ”kolmen kyynärän seurakuntaoppi”, jossa on unohdettu Taivaanvaltakunnan yliajallinen, ylijärjellinen ja ylipaikallinen ulottuvuus ja jossa seurakunnan nimissä ovat valtaa käyttäneet muutamat omaan erehtymättömyyteensa uskovat vahvat persoonat. Tällöin avainten vallasta on tullutkin valtapolitiikkaa. – Jotta tältä vältyttäisiin on oikein ja raamatullista nähdä usko evankelumin Kristukseen pelastavana, ja että synninpäästö on väline, joka meitä tässä uskossa evankeliumiin vahvistaa ja hoitaa. Näistä asioista on ollut hyviä puheenvuoroja jo aiemmissa tämän palstan blogeissa.
TykkääTykkää
Joonan vastineeseen kommentti: Korvakorut yms muut raamattuun perustumattomat asiat ovat nk. ehdonvallan, eli harkinnanvaraisia, asioita, sillä ne eivät ole Raamattuun pohjautuvia. Koska ne eivät ole Raamatun mukaan syntiä, Kristuksen kirkkolain (inhoan tätä termiä) soveltaminen niihin on ongelmallista.
Itse asiassa, sitä henkilöä itseään tulisi puhutella, joka soveltaa kirkkolakia ehdonvallan asioihin käsitellen niitä suoraviivaisesti syntinä ja autuuden ehtona. Luther ottaakin jyrkän kannan suhteessa ehdonvallan asioihin: Jos autuuden ehdoksi asetetaan mitä tahansa muuta kuin ”yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen ansion tähden”, on noustava vastarintaan; se on jokaisen kristityn velvollisuus.
Taannoin päivämiehessä oli hyvä kirjoitus V. Palolalta tästä aiheesta. Ensinnäkin, ns. erityinen ilmoitus on ilmoitusta Kristuksesta Raamatussa ja se on samalla päättynyt ilmoitus. Samalla se on yleisen ilmoituksen (luonto) kanssa ainoa ilmoitus jota Kristityn tulee kuunnella. Palola kirjoittaa:
”Tämän [erityisen ilmoituksen] rinnalle teologiseen kielenkäyttöön on muotoutunut myös niin sanottu jatkuvan ilmoituksen käsite […] Sen mukaan oppikysymykset perustuvat Raamatun ohella myös suulliseen perimätietoon ja traditioon. Tämän näkemyksen mukaan niitä ei myöskään voi arvostella Raamatulla.”
Palola jatkaa: ”Opetus jatkuvasta ilmoituksesta on ongelmallinen […] Tämä on aikaansaanut sen, että opin kysymykset on tulkittu muuttuviksi”.
Eikö korvakorukielloissa yms ole juuri kyse ns. jatkuvasta ilmoituksesta, etenkin jos näitä harkinnanvaraisia asioita pidetään syntinä? Erityisen raskauttavaa on se, jos henkilön sanotaan joutuneen syntiin kun hän on noussut seurakunnan (vaikkeikään raamatun) syntikäsityksiä vastaan. Tällöin ollaan toteuttamassa jatkuvaa ilmoitusta — ei tyydytä siihen mitä Raamatussa on sanottu vaan lisätään sen liitteeksi ”myöhempiä oivalluksia synneistä”.
Palola viittaa lopuksi Lutheriin: ”mikäli tämä ainoa opinkohta varjellaan puhtaana, varjeltuu koko kristikunta puhtaana ja aivan yksimielisenä, ilman lahkoja. Jos taas tämä ei ole puhtaana, ei pystytä torjumaan mitään harhaa, ei yhtään lahkolaista.” (Yksimielisyyden ohje.)
https://freepathways.wordpress.com/2012/09/11/valde-palola/
TykkääTykkää
Kiitos erinomaisesta keskustelusta!
Laestadian underGracelle:
en näe ristiriitaa tämän vanhurskauttamista käsittelevän kirjoitukseni ja rippi-kirjoituksen välillä. Kummassakin sanon selvästi, ettei vanhurskauttamisessa (armon järjestyksessä) ihmisellä ole mitään omaa ansiota eikä ihminen voi olla aktiivinen tullakseen vanhurskaaksi. Ihminen ei voi myöskään uskovana kilvoituselämässään lisätä omaa vanhurskauttaan esimerkiksi mahdollisimman tiheällä ripittäytymisellä. Jatkuva parannus ei liity vanhurskauttamiseen vaan uuteen elämään Kristuksessa.
Jatkuvalla parannuksella viittasin Lutherin Vähän katekismuksen kohtaan kasteesta:
” Se (siis kaste) merkitsee, että meissä oleva vanha ihminen on jokapäiväisessä katumuksessa ja parannuksessa upotettava ja surmattava kaikkine synteineen ja pahoine himoineen, ja sen tilalle pitää joka päivä tulla esiin ja nousta ylös uusi ihminen, joka iankaikkisesti elää Jumalalle vanhurskaana ja puhtaana. – – – Pyhä Paavali lausuu Roomalaiskirjeen kuudennessa luvussa: ’Me olemme Kristuksen kanssa haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niin kuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman.’ ”
Jokaisessa meissä vaikuttava vanha ihminen tulee tuomita ja upottaa katumuksessa ja parannuksessa kaikkine synteineen ja himoineen kuolemaan kuten Luther opettaa. Näkisin, että ellemme tee näin, väheksymme synnin kuolettavuutta. Tahrateologiassa syntien anteeksiantamus tarkoittaa sitä, että synninpäästön hetkellä ihminen tulee ”valkoiseksi” (synnittömäksi) ja näin kelpaavammaksi Jumalalle (likaisena hän ei kelpaa). Tämä on harhaoppia, sillä Jumala katsoo vanhurskasta Kristuksen kautta.
Jatkuva parannus puolestaan ei viittaa siihen, että voisimme jollain tavalla tulla itsessämme puhtaammiksi, olemmehan perisyntisiä aina. Se viittaa siihen, että kilvoituksemme olisi jatkuvaa ei vain hetkittäistä.
Vaikka halumme olisi, että voisimme elää täydellisesti Jumalan mielen mukaista elämää, emme siihen pysty. Raamattu kuitenkin kehottaa meitä noudattamaan Jumalan sanaa ja elämään moitteetonta ja hyvää elämää – ei siksi että ansaitsimme vanhurskauden vaan siksi että saisimme pitää hyvän omantunnon, jonka kanssa meillä ihmisinä on helpompi kilvoitella.
Kiinnostavia kohtia tästä on Raamatussa esimerkiksi seuraavat:
Hepr.6:1-3 ”Jättäkäämme sentähden Kristuksen opin alkeet ja pyrkikäämme täydellisyyteen, ryhtymättä taas uudestaan laskemaan perustusta: parannusta kuolleista töistä ja uskoa Jumalaan – – Ja niin me tahdomme tehdä, jos vain Jumala sallii. ”
Matt. 5:48 ”Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.”
Fil. 3:12 ”En tarkoita, että olisin jo saavuttanut päämääräni tai jo tullut täydelliseksi. Mutta pyrin kaikin voimin saavuttamaan sen, kun kerran Kristus Jeesus on ottanut minut omakseen.”
Hepr. 7:19 ”eihän laki tehnyt mitään täydelliseksi. Sen tilalle me olemme saaneet parempaa: toivon, joka antaa meille uskalluksen lähestyä Jumalaa.”
Ef.4:24 ”ja pukekaa yllenne uusi ihminen, joka on luotu sellaiseksi kuin Jumala tahtoo, elämään oikeuden ja totuuden mukaista, pyhää elämää”.
Nähdäkseni näissä ei puhuta vanhurskauttamisesta lain täydellisen noudattamisen kautta. Näissä viitataan siihen tahtoon, joka uskon saaneella tulisi olla. Haluaahan uskova säilyttää kaikkein ihanimman lahjan ja aarteen, jonka on saanut!
Se, mitä Luther tarkoittaa sanoessaan ”Usko ilman tekoja ei ole oikea vaan väärä” tarkoittaa nimenomaan sitä, että uskosta seuraa uusi elämä. Ilman uutta elämää usko ei ole vaikuttanut eikä saanut ihmisen sydäntä omakseen. Voi kysyä: minkälainen uskova on sellainen, joka ei kaikella uskollaan rakasta ihmeellistä Neuvonantajaa ja väkevää Jumalaa?
TykkääTykkää
Viittaamasi Valde Palolan artikkeli on SL:n sarjassa ”Raamattu opettaa” heinä-elokuun numerossa 7-8/2012 otsikolla ”Raamattu on Jumalan ilmoitusta”. Muodollisesti weli Valde kritikoi sisarkirkkojen katolinen ja ortodoksinen opetusta, mutta rivien välistä kai myös oman kristillisyytemme harhoja. Omasta mielestäni traditiota ja tulkintaa – siis siinä mielessä jatkuvaa ilmoitusta ja Pyhän Hengen suuta – kyllä tarvitaan, mutta se ei voi, eikä saa olla ristiriidassa Raamatun selvän opetuksen kanssa. Raamattu on opin normi (sola scriptura), eikä siis seurakunnan vaihtuvat tulkinnat. – Myös se, että osa luterilaisen kirkkomme piispoista opettaa seksuaalietiikassa toisin kuin mitä Raamattu selkeästi sanoo ja mitä kristillinen kirkko on yleisesti opettanut viimeiset 2000 vuotta, on toisaalta omassa lajissaan myös pöyristyttävä esimerkki tästä ”jatkuvan ilmoituksen teologiasta”.
JoseFer nostaa edellä esille tärkeän aiheen nittäin kristittyjen suhtautumisen alkoholiin. – Kannatan täysraittiutta ja suosittelen sitä muillekkin. Mutta kyllä kristillisyytemme alkoholietiikan perustelut ovat viime vuosikymmeniniä olleet epäloogisia, osin epäraamatullisia ja suoranaisesti hassujakin, mutta ei se ole estänyt teologiasta loppututkinnon suurittaneita pappismiehiäkään pitämästä alustuksia kaikkine asiaankuuluvine kliseineen. – On väitetty alkoholia jopa saatanalliseksi vaikka:
Johanneksen mukaan Herramme ensimmäisenä ihmeenä muutti kuusi saavillista vettä hyväksi viiniksi (Joh. 2). Ja asetti uuden liiton Pyhälle yhteysaterialla viinin juomaksi. Lisäksi Raamattu monin paikoin ylistää viiniä suorastaan Jumalan siunaukseksi:
”Sinä kasvatat viinin ihmisen iloksi, öljyn hänen kasvojansa kaunistamaan ja leivän hänen ruumiinsa voimaksi.” (Ps 104:15)
”Syö siis leipäsi iloiten ja juo viinisi hyvillä mielin, sillä jo kauan sitten Jumala on hyväksynyt nuo tekosi.” (Ps 104:15)
”Älä enää juo pelkkää vettä, vaan käytä vatsasi ja toistuvien vaivojesi vuoksi vähän viiniäkin.” (1. Tim. 5:23)
”Totisesti: minä en enää maista viiniköynnöksen antia ennen kuin sinä päivänä, jona juon uutta viiniä Jumalan valtakunnassa.” (Mark. 14:25)
Mutta juoppoutta Raamattu pitää suurena syntinä:
Älkää juopuko viinistä, sillä siitä seuraa rietas meno, vaan antakaa Hengen täyttää itsenne (Ef. 5:18)
Älkää eksykö. Jumalan valtakunnan perillisiä eivät ole… eivät varkaat eivätkä ahneet, eivät juomarit, pilkkaajat eivätkä riistäjät. (1.Kor. 6:9-10)
TykkääTykkää
Raamattu kyllä tuntee absolutismin erityisenä kilvoittelun tapana, mutta ei edellytä sitä koko Herran kansalta:
”Sano israelilaisille: Jos joku mies tai nainen tekee erityisen lupauksen omistautuakseen nasiirina Herralle, hänen tulee pidättyä viinistä ja oluesta. Hän ei saa nauttia edes etikkaa, joka on viinistä tai muusta väkijuomasta tehtyä, ei myöskään juoda viinirypälemehua eikä syödä tuoreita tai kuivattuja viinirypäleitä. Niin kauan kuin hän on nasiirina, hän ei saa syödä mitään viiniköynnöksestä saatua, ei raakileita eikä edes viininpolkemisesta jäänyttä rypälemassaa. (4. Moos.6:2-4)
Simson oli Herran nasiiri, kuten Johannes Kastajakin:
”Johannes tuli, hän ei syö eikä juo, ja ihmiset sanovat: 'Hänessä on paha henki. Ihmisen Poika tuli, hän syö ja juo, ja ihmiset sanovat: 'Mikä syömäri ja juomari, publikaanien ja muiden syntisten ystävä!' (Matt.11:18-19)
Muistan 1970-luvulta, kun erästä itä-Lapista Ouluun eläkepäiviään viettämään muuttanutta opettajaa nöyryytettiin Ry:llä, kun hänen oli nähty ostavan kaupasta silloin kai kotikaljan alkoholipitoisuuden vahvuista ykkösolutta, puhujakieltokin lienee langennut hänelle…
Ymmärrettävää tämä siinä mielessä on, että lestadiolaisuus syntyi alunperin raittiusliikkeenä taisteluna ”viinalohikäärmettä” vastaan. Keskiajalla mietojen alkoholijuomien rinnallle olivat tulleet tislatut alkoholit, joilloin alkoholiprosentti saatiin nousemaan ihan uusiin sfääreihin, jopa lähelle 100%. Jopa pappilan viinapannuilla tislatulla paloviinalla (brännvin) orjuutettiin ja osin tuhottiin saamelaiset ja moni muukin pohjoinen alkuperäiskansa, joka geneettiseltä tai henkiseltä rakenteeltaan oli erityisen perso alkoholin tuomalle petttävälle hyvän olon tunteelle. – 1970-luvulla vapautettiin Suomessa keskiolut elintarvikekauppoihinkin ja alkoholin kulutus nousi räjähdysmäisesti. Juomatavat eivät maltillistuneet.
Ainakin oma isäni saarnasi vielä 1960-luvulla ja 1970-luvun alkupuolella suhtautumisen alkoholiin kulttuurisidonnaiseksi, pitäen absolutismia kuitenkin meille pohjoisen ihmisille oikeana suhtautumisena; jonkinlaisena uutena ilmoituksena. Voi olla, että hän sai suhtautumisestaan kritiikkiä 1970-luvun ilmapiirissä ja hän ei sitä enää puheissaan tuonut sitten esille. – Ja kristillisyydessämme kai opittiin lukemaan Raamattua näiltä osin sujuvasti suljetuin silmin – kieltäytymällä käsittämästä tekstin alkuperäsitä merkitystä.
Summa summarum. En suosittele alkoholin käyttöä kenellekkään, vasinkin kun me pohjoisen pallonpuoliskon ihmiset olemme syystä tai toisesta erityisessa vaaravyöhykkeessä riippuvaisuuteen siitä. Mutta ei absolutismia todellakaan voida perustella Raamatun yksiselitteisenä ohjeena.
TykkääTykkää
Roosa: Voitko vielä avata minulle tätä lausetta?: ”Seurakunnan perustehtävä onkin olla sanan julistaja ja syntien anteeksiantaja” Miten seurakunta on anteeksiantajana?
TykkääTykkää
Mielenkiintoista keskustelua monestakin aiheesta :). Tällä hetkellä itseäni kuitenkin mietityttää tuo hyvin pieni ja konkreettinen asia:korvakorut. Miten ihmeessä niiden asema ja merkitys on vielä vuonna 2015 sellainen , että SRK:n riparilla opetetaan niiden käytön kertovan sen että henkilö ei ole oikein uskomassa. Samankaltaisia ei opetus tosiaan ole esim. materialistisesta elämäntyylistä. Vaikka ihmisellä olisi mammonaa vaikka kuinka paljon, taloja, mökkejä, autoja yli oman tarpeen…eikä hän käytä varallisuutta köyhien ja tarvitsevien hyväksi…ei SRK:n rippikoulussa opeteta että hän ei usko oikealla tavalla eikä toimi Raamatun opetusten mukaisesti. Nykynuoret ovat fiksuja ja näkevät tällaiset ristiriidat ja tällainen opetus johdattaa heitä poispäin uskosta. ..ei kohti sen ytimen pohtimista.
TykkääTykkää
Olet enemmän kuin oikeassa. Ja mahtaa olla sitä farisealaisuutta ihtiään tuo asian kulttuurissamme saanut painoarvo, jos se todella tuollaista on. Vielä 1960-luvulla, jos jollakin ihmisellä oli korvakorut, ei asiasta tehty numeroa. Ja ainakin VT:n Juditilla ja Esterillä mahtoi korvakoruja useammatkin 🙂 – Tietenkin rippileirillä tällaiset asiat voivat tulla yllättäen esille kysymyslaatikon kautta, eikä niihin ole vastaaja ehtinyt miettiä kovin rakentavaa ja eri näkökohdat huomioonottavaa vastausta. Inhimillistä sekin. – Muistan 1970-luvulta jotkin talvipäivät, joiden keskustelu keskittyi sellaiseen oleelliseen kysymykseen; onko viheltäminen syntiä 🙂 Keskustelu noteerattiin jopa maakunan valtalehdessä…
Tuo mammonan palvonta ja hamstraaminen ovat niitä sokeita pisteitä, josta saamme kyllä tuomion aikanaan… Herra meitä armahtakoon!
TykkääTykkää
Olen ihan samoissa ajatuksissa. Roosan kirjoitus oli syvällinen vanhurskauttamisopin havainnollisesti selittävä teksti, mutta keskustelu lähti kunnolla käyntiin siinä vaiheessa, kun joku hoksasi sanoa sanan ”korvakoru”. Tämä ei ole moite kanssakeskustelijoille, koska olen samasta kysymyksestä itsekin hämmentynyt ja asiaa joskus väsyksiin asti ihmettelen.
Minua ei haittaa yhtään se, että en omista toimintakunnossa olevaa televisiota, koska en sellaista halua. Mutta se on väärin ja minua niin ottaa päähän, että minulla ei tosiasiallisesti ole myöskään lupa hankkia tätä nimenomaista teknista laitetta.
Auringonrakastaja osui juuri asian ytimeen noissa viimeisissä sanoissa. Minun saatikka minua nuorempien kohdalla erilaisia ”maailmallisia tapoja” _enemmän_ epäuskoon päin ovat viemässä tämä sosiaalisen koodistomme sisällöltään epälooginen, monivivahteinen ja monitulkintainen pykäläviidakko, joka vieläpä sallii joissain asioissa pieniä poikkeamia ja joissain ei ole neuvotteluvaraa lainkaan – kaikki tämä Kristuksen tuntemisen kustannuksella. Esimerkiksi korvakorujen käyttö on itsestään selvästi kadottava synti (tai vähintäänkin täydellisellä varmuudella osoittaa epäuskon). Meikkauksessa näyttää nykyään olevan vähän neuvotteluvaraa.
Minun lapsuudessani, jos katsoi televisiolähetystä katumattomana, ei ollut uskovainen. Tässä ei siis ollut neuvotteluvaraa.
Näissä kysymyksissä tosielämässämme on vanhurskauttamisoppia täydennetty ”toisenlaisella” eli vähän aiempaa ”paremmalla” evankeliumilla. Tämä siitä huolimatta että opillisissa lausumissa ja kirjoituksissa vanhurskauttamisoppi selostetaan aina hienosti ja puhtaasti.
Emme kerta kaikkiaan voi emmekä saa elää eri tavalla kuin opetamme! Yksinkertaisesti me emme saa elämällämme luoda puhtaasta vanhurskauttamisopista poikkeavaa sosiaalista todellisuutta.
Mietin asiaa myös puhujien näkökulmasta sikäli, että olisiko puhujien joskus syytä luetella nimettyjä asioita myös siitä näkökulmasta, että nämä ja nämä asiat muuten eivät voi olla sentään autuuden ehtoja. Kun aika monta nimettyä asiaa on ihan saarnatuolista kuultu minunkin elinaikanani sellaisiksi, joita me emme syystä tai toisesta tee tai tahdo.
TykkääTykkää
”Emme kerta kaikkiaan voi emmekä saa elää eri tavalla kuin opetamme! Yksinkertaisesti me emme saa elämällämme luoda puhtaasta vanhurskauttamisopista poikkeavaa sosiaalista todellisuutta.” -mutta eikö näin ole jo käynyt?
TykkääTykkää
Joskus kyllä siltä tuntuu ja jos näin on käynyt, meillä on vain yksi tie: Pitää tehdä parannus.
TykkääTykkää
Kaksinaismoraalin aiheuttama ristiriita on erittäin rampauttava henkisesti ja hengellisesti. Kaikki eivät tätä ristiriitaa näe tai koe, mutta ne jotka kokevat, kärsivät. Itse kullakin on vaarana tarttua liikaa ulkonaisiin tapoihin: toiset takertuvat niiden noudattamiseen ja toiset siihen että toiset takertuvat.
Tulipa mieleeni 2.roomalaiskirje:
17 Kuinka siis on? Sinä sanot itseäsi juutalaiseksi, sinä luotat lakiin ja ylpeilet Jumalastasi.
18 Laista sinä opit tuntemaan hänen tahtonsa ja erottamaan sen, mikä on tärkeää. [Ps. 147:19,20]
19 Sinä uskot olevasi sokeiden opastaja ja pimeydessä elävien valo,
20 ymmärtämättömien kasvattaja ja kokemattomien opettaja, kun sinulla on tieto ja totuus hallussasi lakiin kirjoitettuna.
21 Kun siis opetat muita, etkö opetakaan itseäsi? Varastatko itse, vaikka julistat, ettei saa varastaa?
22 Teetkö itse aviorikoksen, vaikka kiellät muita tekemästä? Anastatko itsellesi temppelien aarteita, vaikka inhoat epäjumalia?
23 Kuinka sinä, joka ylpeilet laista, häpäiset Jumalaa rikkomalla lakia?
24 On kirjoitettu: ”Teidän vuoksenne pakanakansat pilkkaavat Jumalan nimeä.” [Hes. 36:20; 1. Tim. 6:1]
25 Ympärileikkaus on kyllä hyödyksi, jos noudatat lakia. Mutta jos olet lainrikkoja, ympärileikkauksesi on mitätön.
26 Jos ympärileikkaamaton noudattaa lain säännöksiä, eikö häntä silloin tule pitää ympärileikattuna?
27 Ulkonaisesti ympärileikkaamaton, joka noudattaa lain käskyjä, on tuomitseva sinut, joka lain kirjaimesta ja ympärileikkauksesta huolimatta rikot lakia.
28 Oikea juutalainen ei ole se, joka on juutalainen ulkonaisesti, eikä oikea ympärileikkaus ole se, joka on ulkonaisesti näkyvänä ruumiissa.
29 Oikea juutalainen on se, joka on juutalainen sisimmässään, ja oikea ympärileikkaus on sydämen ympärileikkaus, jota ei saa aikaan laki, vaan Henki. Tällainen juutalainen saa kiitoksen Jumalalta, ei ihmisiltä.
Aika suoraa tekstiä. Lohdullista on omalla tavallaan sekin, ettei mitään uutta auringon alla. Seurakunta on aina ihmisten näköinen, siis epätäydellinen. Sitä täytyy sietää, muttei suvaitseminen saa tehdä laiskaksi.
TykkääTykkää
Muutamia ajatuksia herkkyydestä ja Nyytin aikaisempaan kommenttiin herkästi pahentuvista ja mielensä pahoittavista sisarista ja veljistä:
Herkkyys on inhimillinen ominaisuus, ja useimmat meistä ovat varmaan enemmän tai vähemmän herkkiä. Ihmiset herkistyvät erilaisista asioista eri tavoin. Toinen ääripää on empatiaan kykenemätön narsisti, joka voi sumeilematta hyväksikäyttää juuri herkkiä ihmisiä. Herkkyys itsessään on mielestäni hyvä ominaisuus, silloin kun se toimii tietynlaisena “indikaattorina” pahuuden tunnistamisessa ja vääryyden havaitsemisessa. Vaikka en olekaan katolilainen, lainaan Paavi Franciscuksen sanoja, jotka hän muutama päivä sitten sanoi ulkoilmamessussa Filippiineillä: “Kysyn nyt teiltä: Olenko oppinut itkemään nähdessäni nälkäisen lapsen, katulapsen joka käyttää huumeita, kodittoman lapsen, hylätyn lapsen, hyväksikäytetyn lapsen, lapsen, jota yhteiskunta pitää orjanaan?” Mitähän terve herkkyys voisi tarkoittaa uskovaisten yhteisössä?
On kieltämättä hyvin haasteellista tasapainoitella sellaisten henkilöiden kanssa, joiden omatunto on äärimmäisen herkkä. Omatunto voi olla yliherkkä, ihan patologisuuteen saakka, lainomaisen vaativa ja armoton, jolloin se usein juontaa juurensa autoritääriseen kasvatukseen tai hengelliseen kasvatukseen. Hyvin ehdoton ja autoritäärinen hengellinen kasvatus voi vaurioittaa herkän ihmisen sisintä, jolloin voi olla vaikea luottaa rakastavaan Jumalaan ja maailmankuvan rakentaminen ohjautuu pikkuhiljaa erilaisten sääntöjen noudattamisen varaan. Harhaoppien yksi pahimpia vaikutusalueita on juuri omatuntojen orjuuttaminen, jopa sukupolviksi eteenpäin. Yliherkän omantunnon omaava ihminen on ankara ja vaativa itseään kohtaan, mutta myös muita kohtaan. Silloin kun tällaista maailmankuvaa lähdetään pehmittämään, se voi todellakin särkeä ihmisen, joka on sen ajan kanssa omaa sisintään suojellakseen rakentanut. Siksi on tärkeää rakentaa avointa ja pelotonta kohtaamista keskusteluissa, ja välttää hyökkäävyyttä ja pelottelua. Yliherkän omantunnon omaavan ihmisen sisällä on pelkäävä pieni lapsi, jolta voisi varmaan kysyä kaikessa rauhassa: mitä sinä pelkäät?
Yksittäisistä valinnoista vielä: valintamme on myös kannanotto vallitseviin trendeihin. Esim. alkoholin käyttö aiheuttaa Suomessa valtavan määrän kärsimystä, sairauksia ja kuolemia. Suomalaisilla on vahva “itäinen geeniperimä” sairastua alkoholismiin, joka voi puhjeta hyvin herkästi, joten tässä asiassa kannatan heikoimman ehdoilla- periaatteen mukaista täysraittiutta. Kannatan myös säädyllisyyttä pukeutumisen ja ehostamisen suhteen, mutta pidättäydyn lajittelemasta ihmisiä sen perusteella :-).
TykkääTykkää
”On kieltämättä hyvin haasteellista tasapainoitella sellaisten henkilöiden kanssa, joiden omatunto on äärimmäisen herkkä.”
Tunnistan itseäni tästä, mutta mielstäni muiden ei tarvitse tasapainotella minun omatuntoni kanssa, ainoastaan teen sitä itse itseni kanssa väsyksiin asti, ja se tekee elämäni hyvin raskaaksi ajoittain. En osaa nauttia oikein mistään. En osaa rentoutua. En anna itselleni lupaa levätä ja aina löydän jonkun ihmisen, joka tarvitsee apua, tukea ja lohtua enemmän kuin minä ja mielelläni olen kuuntelijana ja lohduttajana toisille. Olen itselleni armoton, muille sallin melkein mitä vain. Yritän ymmärtää muita ja löytää syitä toisten huonolle käytökselle minua kohtaan. Siedän suoranaista väkivaltaa itseäni kohtaan. Olenkin uhriutunut monella tavalla. En uskalla puhua juuri kenellekään, etten aiheuta ”pahaa mieltä” muille. En oikein tunne kuuluvani mihinkään joukkoon. Olen usein joukossa se ”maan hiljainen” joka ahdistuu joka paikassa, jopa seuroissa, mutta ei uskalla jäädä sieltäkään pois, ettei vaan saisi ylimääräistä ”huomiota” sillä, että jää pois.
Tiedän, että olen ”mielenterveysongelmainen” jonka ongelmat eivät vain näy muille.
Masennun helposti, kun tuntuu, ettei minulle ole sijaa ”majatalossa”.
Minun sisälläni on pieni pelkäävä lapsi. Mutta mitä minä pelkään? Kovuutta, armottomuutta, välinpitämättömyyttä. Sitä, että Jumalakin hylkää minut, että uuvun matkallani ja sitä, ettei minua kanneta kun väsyn. Ihmiset ovat jo minut hylänneet. Jos en jaksa itse pitää yhteyttä muihin, kukaan ei tule ja kysy miten voit. Ja jos kysyykin, ei halua eikä jaksa kuunnella. Minulla on niin paljon asiaa. Lapsi sisälläni kaipaa hyväksyntää ja rakkautta, lempeyttä ja syliä. Miten sen voisi kylmässä ja kovassa maailmassa näyttää muille? Miten uskallan sanoa, että en jaksa, lapsi sisälläni vain itkee loputonta itkuaan, kun pyydetään keittiövuoroihin, siivousvuoroihin, myyjäistalkoisiin jne. En minä uskalla olla ”hankala”. Mutta en meinaa enää jaksaa. Haluaisin saada lepoa ja hoivaa.
Identiteettini ei ole muodostunut riittävän vahvaksi, että tietäisin kuka olen, mistä olen tullut. Hylkäämisen pelosta hylkään itse itseni.
Minä en ole ainut. Moni minunkaltainen ei jaksa, jättää yhteisön ja usein myös uskon. Minä pelkään koko ajan että minun tieni ja kohtaloni on sama (kuin monen monen läheiseni…ystäväni – kun jättää ensin yhteisön, löytää uuden ja uskokin jää)
Saarnatkaa lohtua ja rohkaisua meille aroille! Antakaa rakkauden tulen palaa puheissa, kohtaamisissa, saarnoissa. Minua palelee kylmässä maailmassa. Itken usein yksinäisyydessäni, joskus seurapenkissäkin. Jään usein ilman lohtua seurapuheen allakin.
TykkääTykkää
PtM, minä ymmärrän sinua. Lohtua, armoa, hyväksyntää- on rohkeaa ja tärkeää, että tuot esiin tuota näkökulmaa, koska se on niin tärkeää kaikille, myös noille, jotka vaikuttavat vahvoilta. Minä itse niin usein unohdan, ettei kukaan ole vahva, vaan kaikki tarvitsevat hellyyttä ja hyväksyntää.
Heikot vain usein ovat liian heikkoja pyytääkseen sitä itse, ja liian näkymättömiä, että kukaan sitä hoksaisi heille sitä erikseen sanoa. Sitä, että he ovat tärkeitä, arvokkaita, rakkaita ja hyväksyttäviä juuri sellaisina kuin ovat. Heikkouksineen ja väsymyksineen. Mielenterveysongelmineen.
Ihmiset pelkäävät heikkoutta, erilaisuutta, ja siksi on niin helppo hylätä tuollainen ihminen, ja lokeroida hänet omaan lokeroonsa. Kehottaa tätä ryhdistäytymään, koska tuo heikkous ja pienuus on niin pelottavaa, että sen haluaa keinolla millä hyvänsä lokeroida itsensä ulkopuolelle. Jokaisessa ihmisessä on tuo pelkäävä lapsi, joillain se vain on vailla sitä turvaa, mikä toisilla pitää tuon pelon hallinnassa.
PtM, älä pelkää ettei sinua hyväksyttäisi. Sinut nähdään ja sinulle kuuluu armo ja hyvä Jumala näkee sinut ja pitää sinusta huolta. Hän tietää että sinä olet arvokas, sinä olet hänelle niin arvokas, että hän toivoo, että sinä pysyisit hänen lapsenaan.
On niin lohdullista se, mitä Joona kirjoitti yhdessä kirjoituksessa, mitä Jeesus on sanonut: Joka minun luokseni tulee, minä en aja pois. Ole rauhassa, PtM, ja usko synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.
TykkääTykkää
Jos tietäisin, missä asut, olisi minusta mukava tavata sinua henkilökohtaisesti. Arvaan, että saattaa tuntua hurjalta ajatukselta sen jälkeen, kun on täällä puhunut niin henkilökohtaisia asioita omasta elämästään nimimerkillä, mutta silti.
Paljastukoon oma henkilöllisyyteni tässä, mutta, jos sinusta PtM tuntuu siltä, niin ota minuun yhteyttä. Jos yhtään siltä tuntuu. Spostiosoitteeni on aino.sonninen@luukku.com
TykkääTykkää
Eikä sinun tarvitse nimeäsikään mainita, jos tuntuu, että olisi apua tai lohtua muuten vain kirjoittaa. Toivoisin, että voisin sinua auttaa jotenkin.
TykkääTykkää
Ptm, ymmärrän sinua. Haluaisin ottaa sinut syliin ja silittää ehjäksi. Herttaneiti, teit sen mihin minä en pysty, kiitos.
Kirsi, tuntuu hurjalta, että tajuat niin hyvin ne kipupisteet, joiden kanssa taistelen. Olet näkökulmillasi auttanut minua paljon.
TykkääTykkää
PtM, kirjoituksesi koskettaa, koska tunnistan siitä itseäni. Melko lailla samoin olisin minäkin voinut kirjoittaa, etenkin joitain vuosia sitten. Olen vain käynyt loppuun sen tien, että loputtomasti olen kiltti, ymmärtävä ja mukava, muita varten. On pitänyt opetella olemaan ”hankala” ja vaikka sitä jo osaankin olla muille, niin etenkin asian perusteleminen itselle on edelleen vaikeaa.
Omaa elämääni on helpottanut sen tajuaminen, että minua ei ole rakennettu niistä kaikkein tavanomaisimmista aineksista; olen erityisherkkä. Erityisherkkyys (googlaa erityisherkkyys tai Highly Sensitive Person, HSP) ei tarkoita sairautta, vaan hermojärjestelmän synnynnäistä ominaisuutta käsitellä eri aistien tuottamaa tietoa tavanomaista syvemmin. Ihmiselle, joka ei itse ole erityisherkkä, on haastavaa yrittää selittää mitä se tarkoittaa. (Minusta tuntuu, että en ole tämän blogin ainoa erityisherkkä, ja olisi mukavaa jos joku saisi tästä ehkä uutta vinkkiä itsensä ymmärtämiseen. Itselle ymmärrys erityisherkkyydestä on aikoinaan kolahtanut lujaa, ja kieltämättä kolahtaa se kyllä edelleenkin. En niin outo olekaan. :))
TykkääTykkää
Minun kokemukseni mukaan useimmat SRK:n rippikoululeirien opettajat eivät halua korostaa korvakoru ym. asioita. Niillä leireillä, joilla olen saanut olla, useimmat ovat yrittäneet ohjata nuoria huomaamaan uskon ytimen ja katsomaan kaikkea muuta sen kautta. Olen kuullut SRK:n leireillä myös terävää materialismin ja mammonanpalvonnan kritiikkiä.
Tämä on tietysti vain minun kokemukseni. Toki rippikoulutyöhön osallistuvia pappeja, opettajia, kanttoreita ym. on monenlaisia. Joku voi antaakin oppitunnillaan sellaisen kuvan, että korvakorut tai meikkaaminen on kadottava synti, mutta hulppea talo, auto ja purjevene vain Jumalan siunausta, josta saa vapaasti nauttia nälkää näkevistä lapsista välittämättä. Sellainen on tietysti surullista. Se voi vieroittaa jotakuta herkkää ja ajattelevaa nuorta tämän kristillisyyden yhteydestä.
Omat kokemukseni SRK:n rippikoululeireiltä ovat kuitenkin suurimmaksi osaksi hyvin positiivisia. Samoin muustakin rauhanyhdistysten lapsi- ja nuorisotyöstä.
TykkääTykkää
Ja PtM, hae itsellesi ammattiapua. Muista että Taivaan Isä näkee sinun hätäsi eikä hylkää.
TykkääTykkää
Minun on pakko sanoa, että jopa tämänkaltainen kommentti saattaa tuntua syytökseltä, jos ihminen on riittävän masentunut. Koska omasta kokemuksestani tiedän, että herkkä ja masentunut ihminen voi kokea syytöksenä asioita, jotka on tarkoitettu ennen muuta hyväksi. En siis tarkoita, että olisit valinnut sanasi jotenkin huonosti, Nyyti 🙂
Ei ole välttämättä helppoa ”hakea ammattiapua”, jos on masentunut. Suomessa on monimutkaista ja byrokraattista saada psykologin apua, ja on onnenkauppaa, miten hyvin tuo apua tarvitseva ihminen ja psykologi tulevat juttuun.
On olemassa ns. matalan kynnyksen paikkoja, joissa voi saada apua nopeasti. Pitkäkestoinen, kelan tukema psykoterapia on erikseen, ja sitäkin on mahdollista saada, joten sitäkään vaihtoehtoa ei tule arastella.
Minä autan mielelläni, mitä pystyn- olen itse käynyt läpi näitä kaikkia asioita, kärsinyt masennuksesta, olen saanut apua ja minulle nämä tämän sorttiset asiat alkavat olla kohtuullisen tuttuja. Toivoisin, että avun hakemisesta ja saamisesta häviäisi tuo tunne siitä että masennus olisi ihmisen oma syy tai että hän olisi epäonnistunut, kun hän on masentunut.
Terapia on ennen kaikkea työkalu, jolla pengotaan ihmisen mielen syövereitä- omasta kokemuksestani voisin sanoa, että terapiassa käyminen on ennen muuta kiinnostavaa omaan itseensä tutustumista, se antaa ihmiselle niin paljon. Ihmisen mieli on kuin luolasto, josta löytyy jalokiviä, joita ei löydä, ellei pääse tutkimusmatkalle tuonne mielen maailmaan. Ja jokaisella on noita jalokiviä, ja niitä kannattaa ihan etsimällä etsiä- kukaan ei tiedä, mitä voimavaroja hänestä voi löytyä, jos ei joudu hieman penkomaan omaa mieltään 🙂 Siksikin sitä sanotaan, että vastoinkäymisiin sisältyy siunaus.
TykkääTykkää
Kiitos rohkaisevista sanoista, nyyti, exnare ja herttaneiti (kirjoitin sinulle erikseen sähköpostia). Saitte kyyneleet silmiini. Kiitän pysähtymisestä ja tarvitsen evankeliumista, haluan uskoa, pelkään ahdistuksissani että menetän toivoni, uskoni. Olen lukenut kirjan erityisherkkyydestä ja löytänyt paljon itseäni siitä. Testin mukaan olen sellainen. Siksi myös vakavat traumat ovat syvempiä ja vaikeita minulle. Ja niistä toipuminen kestää aikansa. Minusta tuntuu, ettei ammattiapu voi kovata kaikkea. En voi elää vain ammattilaiset ympärilläni vaikka heidän seurassaan koenkin olevani ihminen. Haluan olla osa yhteisöä, sen hyväksytty jäsen heikkonakin, uupuneena ja apua tarvitsevana. Haluan kokea hyväksyntää ja rakkautta myös muuten kuin ammattilaisten seurassa. Te annoitte minulle nyt hitusen toivoa, että sellainen kohtaaminen voisi olla mahdollista jopa tässä yhteisössä.
TykkääTykkää
Minun mielestäni pitäisi olla itsestäänselvää, että meidän yhteisössämme, niinkuin ihmisten kesken muutenkin, pitäisi olla hyväksyttävää olla sellainen kuin on. Ammattiapu on tarkoitettu vain ihmisten auttamiseksi, että ihmisellä olisi itsensä kanssa hyvä olla. Ei siksi, että hän voisi olla hyväksyttävä, että hänestä tulisi hyväksyttävä vasta kun hänet on ”palautettu” terveeksi ja vahvaksi.
Traumat ja surutyö ei ole ihmisen ulkopuolinen asia, vaan jokainen kokee surun omalla tavallaan. Ja siksi, koska ongelmat ja vastoinkäymiset eivät ole ihmisen ulkopuolinen asia, vaan osa ihmistä itseään ja hänen kokemuksiaan ja taustojaan, siksi pitäisi jokaisen olla hyväksyttävä sellaisenaan.
Ihmisen on vaikea eläytyä asiaan, joka ei ole hänelle tuttu, ja koska ihminen helposti tuntee ahdistavaksi asiat, jotka eivät ole hänelle tuttuja ja saavat hänet tuntemaan avuttomuutta, siksi hän mielellään yrittää painaa nuo vieraat ja pelottavilta tuntuvat asiat pois. Siksi ei tuo karkeus suhtautumisessa haavoittuneeseen ole henkilökohtaista, vaan johtuu vain ihmisen omasta kädettömyydestä. On vain sääli, että tuo ennestäänkin haavoitettu ihminen saa niskaansa myös tuon toisen tietämättömyydestä johtuvan penseyden.
Siksi on tärkeää, tärkeää, että tuo haavoitettu tietää, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat ystävällisiä, lämpimiä, sääliviä ja hyväksyviä. Jotka haluavat vilpittömästi hyvää, ja joille nuo vaikeat asiat ovat tuttuja, ja jotka tietävät, että niille on mahdollista tehdä jotakin.
Saatan kuulostaa naiivilta näine ajatuksineni, mutta puhun vain omasta kokemuksestani. Minusta olisi tärkeää, että myös näistä asioista voitaisiin puhua, ja ettei niitä tarvitsisi kokea pelottavina, tai ettei ole ihmisen uskon puutetta, jos ihminen on masentunut. Eikä ole väärin hakea apua- apu on tarkoitettu elämän suojelemiseksi, ja siksi se on oikein.
TykkääTykkää
Herttaneiti ja PtM, en tarkoittanut kommenttiani avun hakemisesta mitenkään moitteena. Olen itsekin kokenut vaikean masennuksen useaan otteeseen, joten ammattipiirit ovat tuttuja. Laitoin nopsaan kommenttini, kun en ehtinyt pitempään vastaukseen, ja PtM:n tilanne kuulosti siltä, ettei siihen pelkkä evankeliumi auta.
Olen omassa elämässäni ajautunut itsetuhon partaalle tilanteessa, jossa olisin kipeästi tarvinut apua ja hyväskyntää, mutta saanutkin vain tuomiota ja arvostelua. Masentuneena sain kuulla, että minun uskossani on vikaa, ja käytiinpä minua ja puolisoani puhuttelemassakin. Kun on heikko, ei voida olettaa, että masentunut jaksaisi ajatella ajattelemattomista ihmisistä että he eivät vain ymmärrä. Masentunut, pirstaloitunut, nöyräksi opetettu ihminen etsii vian itsestään. Kun usko onse nuora, johon on hädässään aina takertunut ja sekin viedään, menee elämästä kaikki valo. Haavoittunut tarvitsee suojaa, suojaa ja lempeyttä.
Ymmärrän PtM:n halun tulla hyväksytyksi omana itsenään, heikkona, omassa yhteisössään. Siis siellä, missä opetetaan, että Jeesus tuli heikkojen ja sairaiden luo. Muistan, kuinka hirvittävän yksin olin noina aikoina. Pikku hiljaa sain kuitenkin huomata, että siellä täällä on ihmisiä, jotka puhuvat samaa kieltä. Ihmisiä, jotka sallivat minulle herkkyyteni, rikkinäisyyteni, eivät patista minua olemaan mitään muuta kuin se Luojan luoma ihminen, joka olen. Kun näitä korjaavia kokemuksia on tullut, ja toisaalta olen sulkenut elämästäni ihmisiä, jotka jatkuvasti särkevät minut uudelleen, olen saanut tilaa hengittää. Olen löytänyt uudestaan Jumala valtakunnan. Kaikki eivät kykene eläytymään minun tunnemaailmaani, mutta ne muutamat, jotka olen kohdannut, riittävät. Pikkuhiljaa oman identiteetin vahvistuessa pitkällisen terapian avulla olen oppinut pitämään omat rajani. PtM, toivoa on. Meitä on muitakin, meitä elämän puristuksessa litistyneitä ja siitä selvinneitä. Jos tarvit rahallista apua, pane Herttaneidille viesti. ”Ilmiannan” itseni hänelle.
TykkääTykkää
Olette ihania, rakkaat sisaret! Tulee ihan mieleen Pekka Simojoen laulu “Särkyneiden majatalo”. Vertaisryhmä on kyllä aivan ylivertainen tapa tulla kohdatuksi, tarvittaessa terapian tukena.
TykkääTykkää
Olette ihania, rakkaat sisaret! Tulee ihan mieleen Pekka Simojoen laulu “Särkyneiden majatalo”. Vertaisryhmä on kyllä aivan ylivertainen tapa tulla kohdatuksi, tarvittaessa terapian tukena.
TykkääTykkää
Olette ihania, rakkaat sisaret! Tulee ihan mieleen Pekka Simojoen laulu “Särkyneiden majatalo”. Vertaisryhmä on kyllä aivan ylivertainen tapa tulla kohdatuksi, tarvittaessa terapian tukena.
TykkääTykkää
Niinhän sen pitäisi mennä, että ihminen saisi olla osa yhteisöä myös heikkona ja apua tarvitsevana. Minusta vaan tuntuu, että läheskään aina se ei silti mene niin. On paljon helpompaa kehottaa hakemaan ammattiapua kuin elää sairastavan rinnalla päivästä toiseen. Harvassa ovat sellaiset ihmiset, jotka jaksavat jäädä, jos tilanne jatkuu kuukautta tai kahta pidempään. Vaikeuksien kanssa yksin jääminen on sinänsä ilmiö, jota tapahtuu kaikkialla, mutta minulle on ollut vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä sitä vanhoillislestadiolaisten keskuudessa. Todellisuus on monesti tuntunut niin toiselta kuin seurapuheiden ilmaukset uskovaisten yhteisöstä, joka välittää ja pitää kaikista huolta ja että jokaiselle on olemassa saattomiehiä tai että herää huoli, jos jotakuta ei näykään pitkään aikaa seurapenkissä. Monta kertaa useammin olen törmännyt uskovaisten välinpitämättömyyteen, hyljeksintään, kiusaamiseen, valehteluun jne. kuin siihen, että näkisin halua toimia hyvin, oikein ja välittävästi. Olen pohtinut uskosta luopumista useita kertoja ja aina niissä kerroissa on ollut jollain tavalla läsnä häiritsevän suureksi levähtänyt ristiriita kauniiden puheiden ja käytännön todellisuuden välillä. Se on valtavan satuttavaa, kun uskovainen (tai uskovaiseksi luulemansa) ihminen toimii tavoilla, joita ei itse voi ymmärtää tai mieltää uskovaisen tavoiksi.
TykkääTykkää
Olen PtM iloinen siitä, että olet rohjennut täällä avoimesti olla oma itse, tuoda esiin ”heikkoutesi ja haavasi”, jos näin voi sanoa. Terveet ja elämässään hyvin porskuttavat eivät välttämättä ymmärrä ja osaa kohdata heikompia, uupuneita ja sairaita. Minäkään en juuri muusta ymmärrä kuin keskivaikeasta masennuksesta ja uupumuksesta. Meillä ne on onnistuttu selättämään, tai ainakin pitämään hallinnassa, säännöllisellä liikunnalla sekä keskinäisellä rakkaudella ja välittämisellä. PtM, sinä et ole yksin! Rukoilen puolestasi! Jos kaipaat keskustelukumppania, niin minäkin voin jakaa spostiosoitteeni. Kerro, jos niin toivot.
TykkääTykkää
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
TykkääTykkää
Nyyti, sain viestisi 🙂
TykkääTykkää
On sanomattaoman tärkeää, että ihmisherkkyydestä ja siihen liitetystä heikkoudesta suhteessa uskonopillisiin kysymyksiin puhutaan. Näissä keskusteluissa on usein tullut esiin pelko ja kuinka se sai vahvan otteen kristillisyydessämme 60-70 lukujen pyörteissä. On sanomattakin selvää, että samat tilanteet vaikuttivat erilaisella voimakkuudella riippuen itsekunkin herkkyysasteesta sekä silloin että jatkossa – aina tänne asti.
Olen yrittänyt sanoittaa lakihenkisen opetuksen kovuutta ja julmuutta, mutta toiset osaavat senkin paremmin. Aina sen tunnistaa, kun se tulee vastaan – saati kohti. Yksinkertaistaen voi vain todeta, että meille opetettiin yhtäkkiä uudet orjuuttavat ”säännöt”ja kuuliaisuus niille. Ne selvisivät tarkemmin tulevissa seurakuntapäivien opetuksissa ja monien saarnoissa – mutta ennenkaikkea hoitokokouskäytänteessä.
Kirsi: ”Harhaoppien yksi pahimpia vaikutusalueita on juuri omatuntojen orjuuttaminen, jopa sukupolviksi eteenpäin.”
Niinpä, silti nykyinen sukupolvi tuskin – periytyvyydestä huolimatta – pystyy samaistumaan 70-luvun massahoitokokousten aikaisiin tapahtumiin. Niin suuri muutos on jo tapahtunut keskuudessamme.
Tuli äsken mieleen, miten uskovaiset nuoret – vaikkapa Roosa ja Joona – kokisivat, jos yhtäkkiä joutuisivat samanlaiseen tilanteeseen kuin silloin? Jos esim. Helsingin ry:llä määrättäisiin kaikki jäsenet paikalle lapsineen, ovet suljettaisiin., eteen olisi istutettu puhuteltava pariskunta, jota KOKO seurakunnan edessä SRK:n hoitomiehet ripittäisivät julkealla ja häpäisevällä tavalla – josta seurakunta ei todellisuudessa tietäisi mistä on alunperin kyse?
No miksi ei tiedä? Siksi, kun jotkut ”erehtymättömän Jumalanvaltakunnan” edustajat ovat alkaneet epäillä heidän sieluntilaansa oudon epämääräisistä ”henkisyistä” ja päättäneet keskenään viedä asia seurakunnan ratkaistavaksi. Tilaisuus saa sellaisen luonteen edetessään, että KAIKKI velvoitetaan illan jatkuessa vuorollaan jonossa tekemään omasta kohdastaan tiliä seurasalin edessä ja jokaisen kohtalo riippuu siitä, saarnataanko anteeksi – vai ei.
Seurakunta seuraa etuosassa olevien hoitajien ja puhujien kädenliikettä, voiko siunata vai ei. Niin vahva, on pelotevaikutus, ettei kukaan uskalla nousta vastaan. Kuuliaisuuden vaatimus tälle toiminnalle on nopeasti nostettu uusiin mittoihin. Myöhemmin selvisi, miten heille käy, jotka uskalsivat nousta vastaan. Heistä saarnattiin toistuvasti, että itse omilla jaloillaan läksivät ulos…
Ja tämä on vasta alkusoittoa samansiäsltöisille massahoitokokouksille eri paikkakunnilla.
Kun massahoitokokoukset loppuvat, yksittäiset jatkuvat – samantapaisin perustein. Luulen, että seurakunta on aina ollut osapuilleen yhtä tietämätön hoidettavan syytöksistä kuin alussa. Silti sillä on aina ollut sinetöivä rooli.
Useimmilla uskovaisilla nuorilla ei ole henklpkohtaista kokemusta varsinaisista hoitokokouksista.Itse olen ollut hyvin pintapulisesti yllä kuvaamani kaltaisessa massahoitokokouksessa 70-luvulla ja senjälkeen monissa hoitokokouksissa paikalla sekä yksittäisten että useampien henkilöiden hoitotapahtumissa. Tiedän kokemuksesta myös, miten ”epäilyprosessi” on edennyt johtokunnan puhuttelujen kautta seurakunnan kuultavaksi ja ratkaistavaksi.
Kristuksen kirkkolain tulkinta ja prosessointi sai samaisen harhaopin valtaamana lakihenkisen tulkinnan ja seuraukset ovat olleet pahoja – herkkyydestä riippumatta ja riippuen.
Näitä asioita on pystynyt pitämään ihmeen kauan kuin ”salalokerossa” aivopoimujen kätköissä, koska niistä on vaadittu vaikenemaan ja niiden oikeellisuutta on haluttu vahvistaa vuosikymmenestä toiseen. Siunauksellisia.
Vanhemmiten, ajan muuttuessa ja tiedon lisääntyessä on vähitellen ymmärtänyt, mistä onkaan ollut kyse. Samalla on oivaltanut, kuinka on ollut pakotettu ohittamaan monet harhaopin kärsijät/uhrit, koska ei ole ollut keinoa auttaa heitä tarvittavalla tavalla.
TykkääTykkää
Erityisesti jumalattomat pyrkivät kertomaan, että korvakorut ovat ehdonvallan asioita eli yhdentekeviä asioita. Näin on ollut alkukristillisyyden ajalta asti, ja myös Bernhard 1100 luvulla oli noteerannut asian: tämä on kuulunut niiden suusta, joista Luther katsoi että he olivat elävästi uskovia. Kaikki he tuomitsivat korvakorut. Tämä on hyvin kristillinen perinne, ja se perustuu raamaattun, eikä ole ehdonvallan asia.
Rebekan, Juditin tai Esterin tapauksistakin käy ilmi. että Rebekalla ei ollut alkujaan korvakoruja (KJV, nenärengas 1992 käännöksen mukaan), vaan että korussa oli kuva uskosta, ja rannerenkailla kuva hyvistä teoista, jotka seuraavat uskoa, ja juuri tässä järjestyksessä. VT:n teksteissä on paljon kuvia, niinkuin Rebekankin tapauksessa. Rebekka valmistautui avioon Iisakin kanssa, joka oli kuva Kristuksesta, ja kyseessä onkin erityisesti kuva karitsan häistä. Esterin apokryfistä, 14:sta luvusta käy ilmi, kuinka Esteri yksin ollessaan piti koristustaan ”saastaisena kuukautisriepuna”, ja itse asiassa ei niitä silloin pitänyt. Mutta Esteri joutui sitä muutoin pitämään, koska oli kuningatar. Juditin kirjasta käy ilmi, että hän oli leski, ja kun hän valmistautui vihollista voittamaan, hän puki koristukset ylle. Judit tarkoittaa ”Juudean naiset”, ja siinä on ilmeinen kuva kristillisestä kirkosta, kristuksen morsiamesta.
On ilmeistä, että koristautuminen hääseremoniaa varten oli VT:n aikana niinkuin nykyaikanakin tietynlainen tapa. Kuitenkaan ei taida kukaan morsiuspuvussaan loppuelämäänsä kulkea? Toisinsanoen, sitä ei voi pitää korvakorujen hyväksyvän käytön puolustuspuheena. Vanhan liiton israelin kansakin oli kuin morsian, koristeltu kauniinpiinsa (vrt. Hes.16, Jer.2:2) kulkemassa kohti hääjuhlaa.
Laki itse asiassa kieltää korvakorut (1.Moos.35:4, 2.Moos.33:5). Israelin kansa käskyjä noudattikin, kuten Tuom.8:24:sta käy ilmi: ismaelilaiset, eli lain orjat niitä käyttivät, ei israelilaiset. Jakeen muunkieliset käännökset kauttaaltaan tarkentavat asian juuri korvakoruihin.
2.Moos:3:ssa kerrotaan siitä, kuinka Hes.16:ssa Jumala itse koristi Israelilaiset rikkauksilla: ”Pankaa ne poikienne ja tyttärienne ylle, ja näin viette egyptiläisiltä heidän rikkautensa”. Kuitenkin 2.Moos.32:sta voimme lukea, kuinka aspostaasia harjoitettiin: kohta korvakoruja oli vaimojenkin yllä, kun piti olla vain poikien ja tyttärien yllä!
Nuo olivat tarkoitettu tabernaakkelin rakentamista varten, kuten myöhemmin käy ilmi. Toisaalta siinä on kuva synnistä: Jeesus Kristus otti maailman synnit kantaakseen, jotka eivät olleet hänen omiaan. Israelilaiset lapset (uskon esikuvat) ottivat Egyptiläisten (tämän maailman) korvakorut (kuva synnistä) kantaakseen – juuri pääsiäisensä – jotka eivät olleet heidän omiaan. Uskovainen tavallaan kantaa hengellistä korvakorua, niinkuin Rebekkakin: usko tulee kuulosta, Aabrahamin oikeilta jälkeläisiltä, eli uskovaisilta. Uskovalla on myös synnintunto, ja se synti painaa.
Synnin tullessa luvalliseksi, kun syntiä kertyy synnin päälle, muodostuu siitä sonnipatsas, epäjumala. Juuri synnin luvallisuus on syntiä, joka on kuolemaksi.
Kuitenkin Aaron havaitsi apostaasin (2.Moos.32), ja pyrki sitä korjaamaan, ja tuloksena oli sonnipatsas – lakihan ei ihmistä tee autuaaksi. Tarvittiin elävää vettä, joka puhdisti, ja evankeliumi puhdistaakin kaikesta synnistä.
Kirkkoisät varoittivat perversioimasta raamatun jakeita, kuten Rebekan koristautumisen (koristaja oli Aabrahamin huoneesta) pitämistä tukena ylenpalttiseen koristautumiseen. Luther kertoo Rebekan korvakorun olevan Pyhä Henki.
Korvakorutomuus on siis hyvin raamatullinen asia.
TykkääTykkää
Kiitos PtM:lle ja Exnarelle, että valaisitte erityisherkän ihmisen sielunmaisemaa, ja olitte rakentamassa yhteistä ymmärrystä ihmisen moniuloitteisesta haavoittuvuudesta. Olette Jumalan silmäteriä. Kiitos myös Nyytille ja Herttaneidille sydämen rakkaudesta.
Tulee tässä ihan mieleen Pekka Simojoen laulu “Särkyneiden majatalo”, joka sisältönsä vuoksi kuvaa hyvin monella tavoin särkyneen ihmisen sisintä. Jumalan Valtakunta on suuri sairashuone, jossa on tilaa monella tavoin särkyneelle ihmiselle: voi olla synnin rikkoma, tai läheistensä taholta rikotuksi tullut, henkisesti ja hengellisesti vaurioitunut. Särkyneiden majatalossa tulisi olla kaikille sijaa. Ihmisinä olemme rajallisia ja monella tavoin ehdollisesti rakastavia, Jumala avatkoon sydämemme ja ymmärryksemme herkkyydelle ja laupeudelle (Matt 9: 12-13): ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. 13. Mutta menkää ja oppikaa, mitä tämä on: 'Laupeutta minä tahdon enkä uhria…”
Vertaistuki/-ryhmä on kyllä aivan ylivertainen tapa tulla kohdatuksi, tarvittaessa vaikka terapian tukena. Herttaneiti jo kuvasikin edellä avunsaamisen ja -hakemisen vaikeutta. Lisäksi käsittääkseni on olemassa harvoja terapeutteja, jotka pystyvät auttamaan hengellisesti vaurioitunutta ihmistä, varsinkin kun siihen usein liittyy myös henkisen puolen vaurioita. Ja erityisen haasteellista voi olla kohdata meidän uskovaisten yhteisössä vaurioitunut ihminen, jos taustalla on pitkäkestoinen hengellinen tms. väkivalta toisiinsa kietoutuneina. Tällaisia ammattiauttajia tarvittaisiin kipeästi lisää, mutta jo kanssamatkaajien tuki on ensiarvoista.
“Me tarvitsemme ystävyyttä, vailla yhtään vaatimusta,
me pelkäämme niin menneisyyttä,
joka varjoineen, aina uudelleen
uhkaa uskon viedä huomiseen.
Me ikävöimme olkapäätä, ihmiskäden kosketusta,
vaikka olisikin sydän jäätä, lämpö rakkauden
sulattaa voi sen, tuoda kevään sielun kylmyyteen.
He etsivät tietä valoon, maassa kyyneleiden,
he saapuvat majataloon, särkyneiden.”
TykkääTykkää
Seurakunta on ylösnousseen Kristuksen elävä ruumis: ”Seurakunta on Kristuksen ruumis ja hänen täyteytensä, hänen, joka kaiken kaikessa täyttää.” (Ef. 1:23) Kielikuva seurakunnasta Kristuksen ruumiina tarkoittaa sitä, että Kristus asuu ja vaikuttaa seurakunnassaan Henkensä kautta. Tällä tavoin Kristuksen työ maailmassa – muun muassa syntien anteeksi antaminen – jatkuu yhä Pyhä Hengen työnä hänen seurakunnassaan. Kristuksen läsnäoloa ei kannata ensisijaisesti etsiä omista subjektiivisista kokemuksistaan vaan Kristuksen seurakunnan armonvälineistä eli sanasta ja sakramenteista. Muuten ajaudutaan helposti subjektivismiin ja spiritualismiin eli hurmahenkisyyteen.
Olen viime vuosina saanut/joutunut seuraamaan aika läheltä sitä, millaista tuhoa alkoholi saa aikaan tässä maassa. Sen pohjalta olen päätynyt siihen, että täysraittius on armon evankeliumin ohella yksi tämän kristillisyyden parhaista piirteistä. Laestadiuksen kielikuva viinasta ”vuotavana pirunpaskana” on todella osuva.
Lienee totta, että täysraittius on enemmänkin pohjoisen kristittyjen käytännössä hyväksi havaitsema sielunhoidollinen neuvo kuin varsinainen dogmi. Kuningas Alkoholin valtakuntaa työni puolesta läheltä seurailleena sanon kuitenkin, että se on erittäin hyvä neuvo. Jos jollekin, niin ainakin tälle ”seurakunnan neuvolle” kannattaa olla kuuliainen.
TykkääTykkää
Kiitos PtM:lle ja Exnarelle, että valaisitte erityisherkän ihmisen sielunmaisemaa, ja olitte rakentamassa yhteistä ymmärrystä ihmisen moniuloitteisesta haavoittuvuudesta. Olette Jumalan silmäteriä. Kiitos myös Nyytille ja Herttaneidille sydämen rakkaudesta.
Tulee tässä ihan mieleen Pekka Simojoen laulu “Särkyneiden majatalo”, joka sisältönsä vuoksi kuvaa hyvin monella tavoin särkyneen ihmisen sisintä. Jumalan Valtakunta on suuri sairashuone, jossa on tilaa monella tavoin särkyneelle ihmiselle: voi olla synnin rikkoma, tai läheistensä taholta rikotuksi tullut, henkisesti ja hengellisesti vaurioitunut. Särkyneiden majatalossa tulisi olla kaikille sijaa. Ihmisinä olemme rajallisia ja monella tavoin ehdollisesti rakastavia, Jumala avatkoon sydämemme ja ymmärryksemme herkkyydelle ja laupeudelle (Matt 9: 12-13): ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. 13. Mutta menkää ja oppikaa, mitä tämä on: 'Laupeutta minä tahdon enkä uhria…”
Vertaistuki/-ryhmä on kyllä aivan ylivertainen tapa tulla kohdatuksi, tarvittaessa vaikka terapian tukena. Herttaneiti jo kuvasikin edellä avunsaamisen ja -hakemisen vaikeutta. Lisäksi käsittääkseni on olemassa harvoja terapeutteja, jotka pystyvät auttamaan hengellisesti vaurioitunutta ihmistä, varsinkin kun siihen usein liittyy myös henkisen puolen vaurioita. Ja erityisen haasteellista voi olla kohdata, jos taustalla on pitkäkestoinen hengellinen tms. väkivalta toisiinsa kietoutuneina. Tällaisia ammattiauttajia tarvittaisiin kipeästi lisää, mutta jo kanssamatkaajien tuki ja hyväksyntä on ensiarvoista.
“Me tarvitsemme ystävyyttä, vailla yhtään vaatimusta,
me pelkäämme niin menneisyyttä,
joka varjoineen, aina uudelleen
uhkaa uskon viedä huomiseen.
Me ikävöimme olkapäätä, ihmiskäden kosketusta,
vaikka olisikin sydän jäätä, lämpö rakkauden
sulattaa voi sen, tuoda kevään sielun kylmyyteen.
He etsivät tietä valoon, maassa kyyneleiden,
he saapuvat majataloon, särkyneiden.”
TykkääTykkää
Sbronze, anteeksi kun sanon tämän näin suoraan, mutta mielestäni vedät raamatun teksteistä hieman epäloogisia/pitkälle vietyä johtopäätöksiä. En siis ole kanssasi samaa mieltä, että korvakoruttomuus olisi Jumalan sanan mukaan autuuden ehto. Toki koruista ja ulkonäköasioista voi ihmiselle tulla liian tärkeä asia, joka erottaa ihmisen Jumalasta. Tässä suhteessa useimmat muut asiat ovat kuitenkin paljon vaarallisempia ja torjuttavampia, kuten: arvokellot ja kaulakorut, kodin sisustaminen ja oman asunnon ostaminen, ”viimeisen päälle” pukeutuminen ja laittautuminen” jne. Mielestäni kaikkein vaarallisinta on se, jos ihmisellä on tarve ajaa hienolla autolla tai ei osata tyytyä koruttomaan ja hillittyyn asumiseen &pukeutumiseen. Mikä pahinta, nämä asiat luovat köyhille pidäkkeitä osallistua pyhäkoulu- jne. toimintaan. Tällaista aiheuttava elämäntyyli ei kyllä ole lähtöisin uskovaisesta sydämestä!!!!!
TykkääTykkää
Ei johtopäätökseni ole juurikaan omiani, tosin tulkitsit kertomaani eri suuntaan. Kirkkoisät, Luther ja Lutherin mielestä ennen uskoneet kuten Bernard kertovat tähän tyyliin. Missään en sanonut, että korvakoruttomuus on autuuden ehto. Tuon päätöksen teit aivan itse. Tosin jos syntiä tekee tieten tahtoen, se ei ole hyväksi – ja se äkkiä muodostuu synnin luvallisuudeksi, joka vie uskon. Lapsia tulee ilman muuta viedä pyhäkouluun mahdollisuuksien mukaan,
TykkääTykkää
”Joku voi antaakin oppitunnillaan sellaisen kuvan, että korvakorut tai meikkaaminen on kadottava synti, mutta hulppea talo, auto ja purjevene vain Jumalan siunausta, josta saa vapaasti nauttia nälkää näkevistä lapsista välittämättä. Sellainen on tietysti surullista. Se voi vieroittaa jotakuta herkkää ja ajattelevaa nuorta tämän kristillisyyden yhteydestä.”
Nämä korvakoru-, meikki- tv- (myös koulu-tv) ja ehdoton ehkäisykieltoasia yhdessä urheilukilpailujen ja konserttikiellon kanssa on aiemmin saarnattu kadottaviksi synneiksi. Siksi näistä edelleen kysellään myös rippikouluissa.
Nuoret ja lapset ovat saaneet myös pahimpina vuosikymmeninä oppia pitämään epäuskoisia naapurin lapsia ja koulukavereita kartettavina ja ikäänkuin ylenkatsottavina.
Voimmekin miettiä, kuinka paljon uskovaisten kotien nuoria nämä asiat ovat johrtaneet epäuskoon – kamppailujen jälkeen….
TykkääTykkää
Voimme toisaalta miettiä sitäkin, kuinka valtavasti pahaa ovat vuosikymmenten saatossa saaneet aikaan huono televisioviihde, kirjallisuus, pelit ja musiikki sekä kosteat urheilujuhlat ynnä muu alkoholikulttuuri.
Ja voimme miettiä myös sitä, kuinka paljolta pahalta kymmenet tuhannet uskovaiset nuoret ovat säästyneet sen ansiosta, että heitä on neuvottu välttämään sellaista.
Tämäkin puoli olisi hyvä pitää mielessä. Jollemme sitten halua, että myös meidän lapsemme ja nuoremme saavat kokea kaikki ne vapaan ihmisen riemut, joita ilman ei voi kasvaa ehjäksi aikuiseksi, kuten roskaviihde, bilettäminen, irtosuhteet ja viinanjuonti.
Minä ainakin toivon kovasti, että uskovaiset lapset, nuoret, aikuiset ja vanhukset välttäisivät myös tulevaisuudessa nuo ansat. Siksi näen tärkeänä, että esittämämme kritiikki olisi analyyttista ja rakentavaa, sellaista, joka ottaa tarkoin huomioon sekä hyvät että huonot puolet.
Tällöin myös tavalliset uskovaiset ottavat kritiikin todennäköisemmin vakavasti.
TykkääTykkää
Huolenalaisuus kuuluu kaikkeen ihmiselämään, ahdistuksetkin – myös kristityn kilvoitukseen. Mutta herkän ihmisen mittari lyö ikäänkuin pohjaan herkemmin kuin keskimäärin, – toisaalta tällaisella ihmisellä voi olla herkkyyttä kokea myös elämän valot, värit ja ihmeet voimakkaammin. Psalmien perusteella Daavid oli tälläinen, Luther ja Laestadiuskin…
Herkät ihmiset ovat myös kuin mittarin sondi ja ennakkovaroitin yhteisöllisestä hyvinvoinnista ja terveydestä. Jumalan Valtakunta ei ole vain tilastollista keskivertoa edustavia varten, ei vain lehmänhermoisia ja kovanahkaisia – vaan juuri ennenmuuta heikkoja ja särkyneitä varten!
”Murtunutta ruokoa hän ei muserra, lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta.” (Jes 42:3)
”Hän on lähettänyt minut parantamaan särjettyjä sydämiä, saarnaamaan vangeille lunastusta ja sidotuille pääsemistä.” (Jes. 61:1)
Vahvistukoon kuvat Kristuksesta Suurena Parantajana ja Laupiaana Samarialaisena ja Jumalan Valtakunnasta suurena sairashuoneena, jossa hengellinen hyvinvointi saisi eheyttää ihmistä kokonaisvaltaisesti; myös henkisesti ! Sovitusoppiin kuuluu itäisen kristikunnan tapaan myös sanoma Elämän voitosta; kuolema, ahdistukset, sairaudet ja vajavuus on jo kukistettu, vaikka ne vielä mukanamme seuraavat…
”Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain.” (Gal 6:2) Voimiemme mukaan, vaatimatta itseltämme mahdottomia ja täydellisyyttä, ettemme itse aivan väsyisi; muistaen, että olemme ihmisiä. Evankelista Luukas kertoo Elisabetista, joka tuki ja vahvisti nuorta Mariaa, kun Maria oli kivitystuomion vaarassa…
Moni meistä on ehtinyt kokea omakohtaisesti:
”Kun huusin Herraa hädässäni, hän kuuli riensi auttamaan. Tien aukaisi hän edelläni, johdatti paikkaan avaraan…En kuollutkaan, sain armahduksen ja Herran töitä julistan…Nyt kiittäkää! On Herra hyvä, on armoliitto ikuinen. (VK n:ro 199)
TykkääTykkää
sbronze vaikuttaa, että tulkitset koruasiaa hiukka tarkoituksenhakuisesti, siis hyber-allegorisesti, mihin erheeseen monet kirkkoisätkin harhautuivat – ja että nenärengaskin mieluummin 🙂 – Kammarimme seinällä on rakkaiden autuaasti edesmenneiden appeni ja anoppini kihlajaiskuva, ja oekeennni kauniit korvakorut ovat anoppini korvalehdillä 1930-luvulla…
PS. en huomannut tuota ”lataa lisää” painiketta, niin että lähetin alla tekstin useampaan kertaan, sorry!
TykkääTykkää
Sbronze, on totta, että tarkkaan ottaen et kutsunut korvakoruttomuutta autuuden ehdoksi, MUTTA mielestäni linjasit sen KATEGORISESTI synniksi, jolloin päättelin, että katsot niiden olevan epäuskoisia, jotka ovat tehneet sen valinnan, että käyttävät korvakoruja, eli ovat valinneet elämän synnissä. Minä siis katsoin sanojesi taakse ja vedin sieltä johtopäätöksen. Oliko tulkintani liian omavaltainen? Joka tapauksessa minusta näyttäisi siltä, että olet tämän korvakoruasian kanssa kuin samassa veneessä ympärileikkauksen vaatijoiden kanssa.
TykkääTykkää
Mikäli korvakoruttomuus olisi autuuden ehto, niin tällöin joutuisin luultavasti pitämään uskovaista Esteriä epäuskoisena, joka virkansa puolesta joutui käyttämään koreutta, mahdollisesti myös korvakoruja – vaikkakin vasten tahtoaan, mikä ei ollut lainkaan sanomani. On eri asia tehdä syntiä tieten tahtoen, kuin tietämättä. Tässä ei auta se, että sanotaan ”katso, tuolla isompi synti, ei tämä nyt mitään tee sen rinnalla”. Synti on aina syntiä. Elävästi uskoneet kautta historian eivät ole korvakoruja käyttäneet, noin niinkuin yleensä ottaen (poikkeukset lukuunottamatta). Tieten tahtoen korvakorut päälle laittamalla, tiedostaen seurakunnan näkemyksen asiaan, viestitään aivan avoimesti omaa kantaa. En varsinaisesti vaadi keneltäkään korvakorujen suhteen mitään, mutta on kuitenkin hyvä muistaa mitä asiasta on kirjoitettu raamattuun, ja kuinka sitä on asiaan liittyen tulkittu.
TykkääTykkää
Anteeksi Roosa, että jatkuvasti puhun asioita, jotka eivät liity kirjoitukseesi alussa, toivottavasti sallit tämän aiheesta poikkeamisen.
Minä mietin, että ehkä ihmisen on oltava jonkun verran naiivi, että hän jaksaa tai edes pystyy nostaa esiin tärkeitä asioita- sanoa ääneen itsestäänselvyyksiä. Välillä tuntuu, että tämä maailma on niin surkea paikka olla, ettei täällä ole mitään elinmahdollisuuksia. Mutta sitten tulee joku pikkuinen lapsi, tai muuten lapsenmielinen, ja aivan estoitta sanoo, että on niin niin hyvä olla, ja niin niin onnellinen, kun on 5-vuotias, ja huomenna on muskari. Silloin jää tuo tumma puoli elämää syrjään, ja voi vain hymyillä ja yhtyä tuon lapsen iloon. Tai, kun joku riittävän naiivi avaa suunsa, ja sanoo, että kyllä kaikilla on mahdollista saada apua, tai että kyllä hyvä Jumala näkee jokaisen hädän- miten lapselliselta se kuulostaakaan, ja miten helppo sellaiselle on hymähtää, että mitä se tuokin sitten tietää.
Mutta kun se on totta! Jokaisen hätä, oli se miten näennäisen vähäinen tahansa, nähdään, ja se on tärkeä. Miksi ihmisen sisässä elävää pientä lasta niin usein työnnetään syrjään, ja ajatellaan, ettei tuon sisäisen lapsen tarpeet ole tärkeitä? Eivätkö ne juuri ole tärkeitä, että ihminen voisi kokea olevansa hyväksytty omana itsenään, niin lapsellisena ja tarvitsevana kuin ihmiset ovat? On kovaa, että ihmisten pitää pinnistellä ollakseen vahvoja ja pärjääviä, kun kuitenkin Jumalan valtakunnassa saisi jokainen olla pieni lapsi, jos vain uskaltaisi. Eikö olisi tärkeää saada olla lapsi, silloin kun siltä tuntuu? Varmana siitä, että on joku, joka pitää silloinkin huolta.
TykkääTykkää
Minä olen aina ajatellut niin, että sellainen ihminen, jola tieten tahtoen elää Jumalan sanan vastaisesti eli tekee valintoja/päätöksiä, jotka hän ymmärtää tai hänen piti ymmärtää (mala fide) synniksi, ei voi olla Jumalalle kelpaava.
TykkääTykkää
Tulostin vahingossa monta kertaa juttujani tänne, enkä saa niitä heti poistetuksi. Pahoittelut ja koettakaa kestää :-).
TykkääTykkää
Tuosta pukeutumisesta ja ehostamisesta vielä joku sana. Uskovaiset naiset ovat minusta ”luonnollisuudessaan” todella kauniin näköisiä. Samoin valko- ja harmaapäiset, luonnollisen ryppyiset vanhukset. Tuntuisi todella surulliselta nähdä suviseurakansa joskus yhtä maalattuna, ehostettuna ja lävistettynä kuin suomalaiset keskimäärin.
Samalla on kuitenkin tosiasia, että nämä uskovaistenkin pukeutumista koskevat tavat ovat vaihdelleet paljon aikojen kuluessa. 1600- ja 1700-luvuilla pietistinaisen vaatetus oli pitkä musta hame ja musta huivi. Laestadius piti silkin, pitsin ja verkavaatteiden käyttämistä syntinä, ”maailman koreutena”. Toisaalta 1930-luvulla otetussa isovanhempieni hääkuvassa uskovaisella mummollani on korvakorut korvissa, kuten isäpappa tuolla ylempänä jo kertoi. 1960-luvulla pidettiin permanenttien ottamista syntinä. 1970-luvulla parta katsottiin synniksi, ja jotkut eivät hyväksy sitä vieläkään. Ainakin täällä Helsingin ry:llä nuorilla miehillä näkee niitä kuitenkin paljon. Itsellänikin roikkuu leuassa sellainen enkä oikein osaa sitä syntinä pitää.
Pukeutumis- ja ehostamisnormit ovat siis muuttuneet aikojen saatossa, tälle tosiasialle ei voi mitään. Niitä ei voi siis pitää muuttumattomina opillisina asioina. Jos kerran permanentit ja parta on hyväksytty siitä huolimatta, että niitä on pidetty joskus syntinä, ei ole periaatteellista estettä sillekään, että sama muutos tapahtuu myös meikkaamisen, hiusten värjäämisen ja korvakorujen suhteen.
Toki Raamattu kehottaa uskovaista pukeutumaan nöyrästi, vaatimattomasti ja siveästi (1. Tim. 2:9-10; 1. Piet. 3:3-4; Jes. 3:16-24). Tätä voi pitää ajattomana Jumalan sanan neuvona, joka koskee meitä kaikkina aikoina ja kaikissa tilanteissa, mikäli se vain meistä riippuu. Mitä se sitten käytännössä ja yksityiskohdissaan tarkoittaa, on kuitenkin muuttuva, aikasidonnainen asia, koska itse pukeutuminenkin muuttuu rajusti aikojen ja kulttuurien mukaan.
Voimme tietysti olla sitä mieltä, että vaikkapa meikkaamisen, hiusten värjäämisen, tatuointien ja lävistysten välttäminen kuuluu tässä historiallisessa tilanteessa siihen uskovaiselle sopivaan nöyrään ja vaatimattomaan pukeutumiseen, johon Raamattu kehottaa. Tältä pohjalta voimme ehkä varovasti, ystävällisesti ja lempeästi neuvoa uskovaisia läheisiämme, jos huomaamme heidän toimivan eri tavalla.
Uskonsa kieltäjäksi en kuitenkaan uskaltaisi ketään väittää pelkän hiusvärin, meikin tai korvakorujen vuoksi. Se, että jotakuta uskoa tunnustavaa ryhdytään pitämään epäuskoisena, on äärimmäisen vakava ja molemmin puolin henkisesti raskas askel. Siksi sen suhteen tulisi olla hyvin varovainen ja sen pitäisi aina pohjautua selvään ja yksiselitteiseen Raamatun sanaan.
Niin vakavaa askelta ei saisi koskaan ottaa, jos asia on vähänkin epäselvä, jos se pohjautuu selvän Raamatun sanan sijaan subjektiivisiin tunneargumentteihin tai asia on muuttuva ja aikasidonnainen, kuten nämä pukeutumis- ja ehostamisasiat ovat. Ilman tällaista varovaisuutta mielivallan riski jää aivan liian suureksi.
TykkääTykkää
Minusta on kiinnostavaa vertailla omaa suhtautumistani Sbronzen ja Joonan kommenttien välillä.
Sbronze on käsityksessään ehdoton (”laki itse asiassa kieltää korvakorut”) ja perustelee ”alkukristillisyyden ajata asti” kaikkien uskovien tuominneen korvakorut, ja pitää sitä käsitystä hyvin raamatullisena. Sbronzen käsitys nostaa karvat pystyyn ja saa miettimään, missä laatikon pohjalla mahtavatkaan sijaita omat jo monta vuotta käyttämättöminä olleet korvakorut. Tekisi mieli etsiä ne käyttöön. Sitä en kuitenkaan tee, mutta etsin Raamatusta ne kohdat joihin Sbronze vetoaa. En vakuutu lukemastani. Tai lukemastani kyllä, mutta en niistä tulkinnoista, joita Sbronze raamatunkohdista esittää. Mainitut raamatunkohdat alkavat tuntua tarkoitushakuisilta, viittaukset epämääräisiltä ja vertauskuvallinen selitysmaailma sellaiselta, että Raamatun kaiken rikkauden edessä tuollaisella selitystavalla taitavan sanankäyttäjän on täysin mahdollista maalailla leveällä pensselillä oman halunsa mukaan mustaa valkoiseksi tai valkoista mustaksi. Tekee jälleen mieli etsiä ne korvakorut käyttöön.
Joona tunnustaa pukeutumis- ja ehostamisnormien muuttuneen ja muuttuvan aikojen kuluessa, eikä pidä niiden muuttumattomuutta opillisena asiana. Hän perustelee sitä historiallisilla seikoilla sekä Raamatun neuvoilla pukeutua nöyrästi, vaatimattomasti ja siveästi. Joonan mukaan tilanteessa ”tulisi olla hyvin varovainen” ja suhtautumisen ”pohjautua selvään ja yksiselitteiseen Raamatun sanaan”, jos korvakorujen vuoksi jotakuta pidetään uskon kieltäjänä. Joonan kommenttia lukiessa ei tunnu siltä, että pitäsi mennä etsimään ne korvakorut. Tuntuu oikeastaan siltä, että siellä missä ne sitten ovatkin, siellä saavat olla; en tarvitse niitä. Ei tunnu tarpeelliselta tarkastaa Joonan antamia Raamatun kohtia, sillä tiedän ja tunnen sen, että todellakin Raamatussa sanotaan uskovaisen olemuksesta tuolla tavoin. Sbronzen pystyyn nostamat karvat silottuvat Joonan tekstiä lukiessa. Tiedän itsekin, että ulkonäköön liittyvät asiat ovat muuttuneet aikojen kuluessa, ovathan ne muuttuneet jo omankin elämäni aikana. Tuntuu hyvältä ja turvalliselta, kun Joona vetoaa selvään ja yksiselitteiseen Raamatun sanaan. Se ei kurista minua, vaan vähän ihmeellisellä tavallakin houkuttaa ja vetää puoleensa: armo kuuluu sinullekin ja sinä kelpaat sellaisena kuin olet (hukassa olevine korvakoruinesi).
TykkääTykkää
Ihminen on taideteos, Jumalan luomus ja kaunis kokonaisuus itsessään. Ja siksi kaikki ihmisen itse lisäämä koristus tuntuu jollain lailla ylimääräiseltä.
Mitä alkuperäisempi ihminen on, sitä kauniimpi, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ihminen on tarkoituksenmukainen ja luonnollinen olento, ja päästäkseen parhaaseen kukoistukseensa, kannattaa ihmisen paremminkin hakeutua sopivaan ympäristöön, sen sijaan, että lisäisi itseensä värejä tai koruja. Hyväksyvä ja rakastava seura saa ihmisen hehkumaan, ja päästää esiin sen, mikä ihmisessä on aidointa, ominta itseään. Kuten täälläkin on todettu, rakkaus ja hyväksyntä saa ihmisen avautumaan ja puhkeamaan kukkaansa, torjunta lakastuttaa ja saa ihmisen vetäytymään ja haalenemaan.
Kun ihminen tuntee itsensä vapaaksi, ei hänen tarvitse kyseenalaistaa eikä kapinoida, ja silloin hän nöyrästi painaa päänsä ja mielellään pyrkii tekemään parhaansa. Hän ikään kuin laskeutuu myötämielisyyteen, ja avautuu, mutta tuntiessaan itsensä ahdistetuksi, alkaa ihminen helposti vikuroida. Hän saattaa vikuroida, kunnes hän tyytyy osaansa, tai kunnes tapahtuu jokin muutos. On kuitenkin olemassa tiettyjä vääjäämättömiä tosiasioita, joita pakoon ei kukaan pääse- uskon, että ihmiset sisässään tietävät ja tuntevat, mikä on oikein, mutta eivät ehkä jaksa sitä tunnustaa, koska se vaatisi jotakin sellaista muutosta, mikä tuntuu liian suurelta. Silloin kuitenkin omatunto jollain lailla hälyyttää, ja ihminen saattaa alkaa kapinoida sitäkin ”käskyä” vastaan, vaikkei hän oikein tiedäkään, mitä vastaan hän oikein pullikoi. Omatunto rauhoittuu, kun ottaa lusikan kauniiseen käteen, ja ottaa vastuun ja tekee parannuksen. Niin monta kertaa kuin on tarpeen. Ja mielen valtaa taas rauha.
🙂 Minä sen takia kirjoittelin tuosta omastatunnosta ym, koska minusta sekin asia liittyy ulkonäköasioihin. Ehkä olen subjektiivinen, mutta minusta ihminen ei tunne tarvetta muuttaa ulkonäköään, jos hän kokee, että on hyväksytty juuri sellaisena kuin on. Silloin hän mielellään näyttää omalta itseltään, ja silloin hän mielellään pukeutuu asiallisesti, koska ei halua vaatteillaan herättää ihmisissä vääriä tuntemuksia. Kun ihmisellä on hyvä olla itsensä kanssa, silloin hän toivoo, niin uskon, tulevansa nähdyksi omien henkisten avujensa, ei ehkä niinkään huomiotaherättävän vaatetuksensa takia. Totta kai ihmiset mielellään pukeutuvat kauniisti, minä itse olen niin kiinnostunut vaatteista että luultavasti se jonkun mielestä menee jo liioitteluksikin- mutta ei se silti tarkoita sitä, että haluaisi ”väärällä tavalla” herättää huomiota vaatteillaan tai ulkonäöllään.
TykkääTykkää
Taisipa Lars levi kirjoittaa kirkkokritiikissään myös ”paloviinalla kirkastetusta oikeaoppisesta luterilaisuudesta”. Laestadiuksen alkoholisuhde on nähtävä taustanaan viinakauppiaina toimivan papiston kaksinaismoralismi ja saamelaisen alkuperäiskansan härski hyväksikäyttö ja tuhoamistaktiikka kuningasalkoholilla. Samaa taktiikkaa ovat valkoiset ”kristityt” käyttäneet Pohjais-Amerikan intiaanien ja Siperian alkuperäiskansojen suhteen… Eikä Raamatussa tunnettu vielä tislaamalla tuotettuja väki- eli voimaviinoja (brännvin / paloviina).
Valtiovaltamme alkoholipolitiikka on löperöä ja suhteessa tupakkaan täysin epäloogista. Vaikka alkoholi on monin verroin tupakkaa vaarallisempaa ja tuottaa yhteiskunnalle suuremmat kokonaismenetykset, se on tabu niin politiikoille, medialle kuin kansalaisille. Tämänkin vuoksikin on hyvä, että kristityt todistavat elämällään, että elämä raittiina on mahdollista ja nautittavaa.
Vaikka olen siis samaa mieltä absolutismin arvosta kristitylle ja varsinkin aivan kaikille niille, joilla on helposti laukeava alkoholiriippuvuus, asialla on kuitenkin tärkeä periaatteellinen merkitys. Syyllistymme ”taktisen totuuden” puolustamiseen; tarkoituksenmukaisuusperiaatteeseen eli tarkoitus pyhittää keinot -taktiikkaan, jos väitämme kategorisesti, että Raamattu kieltää kaiken alkoholinkäytön. Viimeksi mainitusta suhtaumisesta kerroin edellä surullisen esimerkin Oulun Rauhanyhdistykseltä keväältä 1979. – Emme saa antaa Raamatusta väärää todistusta. Ja emme ole pyrkineet hävittämään maailmasta kaikkia teräesineitäkään, vaikka jotkut käyttävät niitä jatkuvasti väärin. – Siispä; seurakunnan ohjeet ovat johtotähtenämme varsinkin silloin kun ne ovat raamatullisia!
TykkääTykkää
Exnare, jaan kokemuksesi noista kahdesta lähestymistavasta. Olen pohdiskellut viime päivinä 1. korinttilaiskirjettä, jonka 8.luku kuuluu näin:
”1 Sitten on puhuttava epäjumalille uhratusta lihasta. Meillä kaikilla toki on tästä asiasta tieto. Mutta tieto tekee ylpeäksi, rakkaus sen sijaan rakentaa. [Ap. t. 15:20; Room. 14:3]
2 Jos joku luulee tietävänsä jotakin, hänellä ei vielä ole oikeaa tietoa. [Gal. 6:3; 1. Tim. 6:4]
3 Mutta jos joku rakastaa Jumalaa, hänet Jumala tuntee. [Joh. 10:27]
4 Epäjumalille uhratun lihan syömisestä sanon näin: Me tiedämme, ettei epäjumalia ole olemassa, on vain yksi ainoa Jumala. [5. Moos. 4:35; Mark. 12:29; 1. Kor. 10:19; Ef. 4:5,6]
5 Onhan tosin sekä taivaassa että maan päällä niin sanottuja jumalia, moniakin jumalia ja herroja, mutta [Gal. 4:8]
6 meillä on vain yksi Jumala, Isä. Hänestä on kaikki lähtöisin, ja hänen luokseen olemme matkalla. Meillä on vain yksi Herra, Jeesus Kristus. Hänen välityksellään on kaikki luotu, niin myös meidät. [Joh. 1:3+]
7 Mutta kaikilla ei tätä tietoa ole. Tottumuksesta epäjumaliin jotkut lihaa syödessään edelleenkin ajattelevat, että se on epäjumalille uhrattua, ja tämä tahraa heidän epävarman omantuntonsa. [Room. 14:2; 1. Kor. 10:29]
8 Ei ruoka vie meitä lähemmäs Jumalaa. Emme menetä mitään, jos jätämme syömättä, emmekä voita mitään, jos syömme. [Room. 14:17; Hepr. 13:9]
9 Pitäkää kuitenkin huoli siitä, ettei tämä teidän vapautenne saa heikkoja kompastumaan. [Room. 14:13+]
10 Jos heikko veljesi näkee sinut, jolla on tietoa, aterialla epäjumalan temppelissä, eikö hänen omatuntonsa saa tästä tukea siihen, että hänkin voisi syödä uhrilihaa?
11 Näin sinun tietosi vie tuhoon tuon heikon, oman veljesi, jonka vuoksi Kristus on kuollut. [Room. 14:15]
12 Kun te tällä tavoin teette syntiä veljiänne vastaan ja haavoitatte heidän horjuvaa omaatuntoaan, teette syntiä Kristusta vastaan.
13 Näin ollen: jos ruoka viettelee veljeni syntiin, en ikinä enää syö lihaa, jotta en viettelisi veljeäni. [Room. 14:21]
Ensimmäisessä jakeessa on lause: ”Tieto tekee ylpeäksi, rakkaus sen sijaan rakentaa.” Tämä on meidän hyvä muistaa kun kohtaamme näitä elämänvaellukseen liittyviä ehkä hupaisinakin pitämiämme detaljeja. Luvun loppuosa valottaa hyvin sitä, kuinka emme saa Kristuksen rakkauden tähden vietellä toista tekemään sellaista, mikä tahraa hänen omatuntonsa. Tosiasia siis on, että eri ihmisille eri asiat voivat olla syntiä, ellen nyt ihan väärin tulkitse. Siinäpä sitten tasapainoilla, omaa vapauttaan menettämättä ja rakkautta särkemättä. On se niin perin vaikeaa välillä!
TykkääTykkää
Tieto tekee ylpeäksi, rakkaus sen sijaan rakentaa. Sekin on niin totta! Heti kun ihminen luulee tietävänsä jotakin, tulee hänestä itseriittoinen, ja kun ihminen on epävarma, on hän nöyrä ja tarvitseva. Voi että kun meitä pidettäisiin aina riittävän heikkoina, ettei meistä kasvaisi liian vahvoja että lähtisimme omille teillemme lammaslaumasta. Koska siellä on hyvä olla, ja siellä on rakkautta jota ihminen tarvitsee elääkseen. Minä toivoisin, että osaisi rakastaa ja hyväksyä toiset sellaisina kuin ne ovat, ilman mitään omia taka-ajatuksia. Mutta ehkä sellaiseen puhtaaseen ja täydelliseen rakkauteen ei ihminen pysty, ehkä on niin, että juuri sellainen on Jumalan rakkaus, ihmiselle mahdotonta ja käsittämätöntä?
TykkääTykkää
Joona, kiitos vastauksestasi. Omien traumojeni takia jumitan tässä seurakunta-asiassa, suokaa anteeksi. Jostain syystä minulle vain on tärkeää, että olen ymmärtänyt autuuteni perustan oikein 😉
Seurakunnan ohje alkoholista on osoittautunut täysin oikeaksi, eikä sen noudattaminen ole ongelma minulle. Mutta: jos lähimäiseni nauttii lasin viiniä ruoan kanssa, voiko kukaan mennä sanomaan, ettei hän ole uskovainen? Kun joku lipsuu yhteisestä rivistä, voidaan ottaa käyttöön Kristuksen kirkkolaki. Kristuksen kirkkolaki tuntuu minusta hengellisen väkivallan työvalineeltä sellaisena kuin se usein ymmärretään. Aina jos saarnan aiheena on ko. Raamatunkohta, haluaisin juosta karkuun ja kauas. Haluaisin huutaa väliin, että kerro myös miten tuota tekstiä voi käyttää väärin, niin väärin, että se vain karkottaa, ei houkuta ja vedä puoleensa. Miksi se on saanut niin suuren painoarvon, että siitä täytyy yksi saarna pitää jokaisissa isommissa seuroissa? (Näin puhuja totesi pari vuotta sitten) Onko se oikeasti niin tärkeä asia? Minun elämässäni tuo kirkkolaki on näyttäytynyt vain uhkailun ja alistamisen välineenä.
Olisin kiitollinen, jos joku osaisi tätä asiaa minulle Raamatun valossa vielä avata. Koen seurakunnan rakkaaksi, ja olen löytänyt Jumalan valtakunnan uskovaisten keskeltä. En vain ymmärrä aina sitä valtaa, joka seurakunnalle annetaan. Esimerkiksi hyvinkin intiimeihin asioihin voidaan neuvoa kysymään ohjetta seurakunnalta. Tämä on aika riskialtista toimintaa kun ollaan tekemisissä ihmisen herkimpien asioiden kanssa.
Vierastan sitä ajatusta, että jättäisin meikit yms pois sen takia, että seurakunta on sitä mieltä. Kuitenkaan en halua loukata ja haavoittaa lähimäistäni tekemällä asioita, joita hän pitää vääränä. Lähtökohtana on siis lähimäisenrakkaus ja se, etten vain johtaisi kanssamatkaajaa harhaan. Seurakunta voi käyttää, ja on käyttänytkin mielivaltaa niin paljon vahvojen vaikuttajien myötä, että kuuliaisuus tuntuu välillä samalta kuin narsistisesti käyttäytyvän esimiehen alaisuudessa oleminen; täytyy vain niellä, olla provosoimatta ja totella, jottei joutuisi vaikeuksiin.
Keskustelin hiljattain vaikeassa elämäntilanteessa olevan ihmisen kanssa. Hän käytti ilmaisua ”olla nöyrä seurakunnalle”. Jäin miettimään tuota ilmaisua. Johtuuko vain omista kokemuksistani, että seurakunnalle nöyrtyminen tarkoittaa minulle ihmisten edessä nöyristelyä johon liittyy omien tunteiden ja kokemusten kieltäminen? Eikö ihmisen tule olla nöyrä ensin Jumalan edessä, omistaa Kristuksen sovitustyö omalle kohdalleen ja tätä kautta saada uskon kautta halu kuulla Jumalan sanaa ja noudattaa hänen tahtoaan? Ehkä puhuimme tuon ihmisen kanssa samasta asiasta, mutta tuo puheenparsi jotenkin saa minut ahdistumaan. En tietysti lähtenyt hänen tilanteensa huomioonottaen asiaa purkamaan, ehkä palaamme siihen myöhemmin.
Oikaiskaapa tätä näkökulmaani niin pääsen asian kanssa eteenpäin.
TykkääTykkää
Historiasta tiedämme, että kristilliset seurakunnatkin ovat voineet harhautua aina ja kaikkialla – ja saman tiedämme valitettavsti myös omasta yhteisöstämme… Seurakunnan neuvot ovat meille autoritäärisiä silloin kun ne ovat raamatullisia. Kuten Lutherin kerrotaan sanoneen:
”Ellei minua saada vakuutetuksi Raamatun todisteiden ja selvien järkisyiden avulla – paaviin ja kirkolliskokouksiin yksinään en luota, koska on tunnettua, että ne ovat monta kertaa erehtyneet ja puhuneet ristiin – niin esittämäni raamatunkohdat vakuuttavat minut. Olen sidottu Jumalan sanaan. Sentähden en tahdo peruuttaa mitään, koska ei ole oikein eikä hyödyllistä toimia omaatuntoaan vastaan. Jumala minua auttakoon. Aamen.”
TykkääTykkää
Tällä palstalla alkaa mennä jo henkilöpalvonnan puolelle nämä kirjoittamiset. Vaarallisia vesillä olette ystäväiset.
Alkaa olla asiat purtu niin puhki ettei niistä ole kuin akanat jäljellä.
Missä on se pieni lapsi kuka kyynärpäähän nojaten katselee tähtitaivasta ja kedon kukkia eikä murehdi liikoja?
Täällä ruoditaan paljon sananpalvelijoiden sanomisia ja analysoidaan niitä. Kuka teille olisi antanut viisauden ja taidon tutkia ja tulkita Raamattua sen oikeammin?
Em. en tarkoita palstan pitäjää. Hän mielestäni vielä etsii ja tuo esiin sitä Jumalan valtakunnan perimmäistä olemusta.
Joona, olet hienotunteinen ja vastaat hyvin kärsivällisesti. Luoja varjelkoon sanasi ettei ne olisi liiaksi hempeyden mahlalla kastellut ettei rukiin ja mannan tuttu tuoksu niistä enää tuntuisi.
TykkääTykkää
Henkilöpalvonnasta on oikein varoittaa. Olisi mukavaa kuitenkin saada tarkennusta. Missä henkilönpalvonta tulee ilmi? Itse blogia lukeneena en ole huomannut sellaista.
Murehtiminen on tietenkin turhaa. Minun nähdäkseni monet täällä kirjoittajat ovat oikeastaan hakemassa ratkaisua murehtimiseensa eikä tahallaan epätarkoituksettomasti murehtimassa.
Analysoinnista taas väittäisin että on ennemminkin jokaisen kristityn velvollisuus (toisaalta taas suuri ilo!) tutkia onko meille opetettavat asiat raamatunmukaisia vai ei. Tietenkin jokainen joka väittäisi osaavansa tehdä sen yksin olisi suuruudenhullu.
Mutta mitä kummaa on hempeyden mahla? En ole ikinä kuullut tällaista kielikuvaa. Kuulostaa hassulta.
TykkääTykkää
Sbronze, ajatteletko tosiaan teitäväsi ihmisen ulkonäöstä sitä että mitä ihminen viestii ja mitä ajattelee?
Toinen kysymys: ajatteletko että meidän pitäisi noudattaa muita juutalaisten lakeja vanhasta testamentista kuin kymmentä käskyä? Mitä nämä lait sittten ovat?
TykkääTykkää
Minkki, kommenttisi oli loukkaava. Kommentoida saa kuka vain, mutta argumentoida täytyy eikä heittää epämääräisiä vihjailuja keskustelijoiden sieluntilasta. Se ei ole reilua.
TykkääTykkää