Kristuksen seurakunta?

Joona Korteniemi

Tämä postaus on osin päällekkäinen aiempien kirjoitusteni (tämän ja tämän) kanssa. Roosan viimeisintä kirjoitusta seuranneesta keskustelusta päätellen aihe ei ole kuitenkaan vielä loppuun käsitelty. Siksi ajattelin, että aiheesta voisi olla hyvä kirjoittaa vielä jotain.

Evankeliumien mukaan Jeesus perusti seuraajiensa yhteisön ja antoi sille tärkeän pelastushistoriallisen roolin: ”… tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita” (Matt. 16:18).Uusi testamentti käyttää Jeesuksen seuraajien yhteisöstä nimeä ἐκκλησία, (ekkleesia). Se tarkoittaa kirjaimellisesti ”kokoon kutsuttuja”tai ”ulos kutsuttuja”. Useimmiten tämä sana suomennetaan sanoilla kirkkotai seurakunta.

Myös uskontunnustuksissa tunnustamme uskovamme ”pyhän yhteisen seurakunnan” (Apostolinen uskontunnustus) tai ”yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon” (Nikean uskontunnustus). Augsburgin tunnustus määrittelee Kristuksen kirkon:

Edelleen seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan.

Seurakunnan olemus ja tehtävä

Mikä sitten varsinaisesti on Jeesuksen seuraajien yhteisön eli seurakunnan tai kirkon rooli pelastushistoriassa ja kristityn uskonelämässä? Apostolien kirjeissä uskovien yhteisöä kutsutaan muun muassa ”Kristuksen ruumiiksi”(Room.7:4; 12:5; 1.Kor.12; Ef.1:23; Ef.4; Kol.1) ja ”Jumalan huoneeksi” (1.Kor.3:16-17; 2.Kor.6:16-17; Ef.2:20-22; Hepr.3:6). Evankeliumeissa Kristus valtuuttaa seuraajansa puhumaan hänen nimissään ja toteaa, että joka ottaa vastaan heidät, ottaa vastaan hänet (Luuk.10:16; Joh.20:23; Matt.10:40; Joh.13:20). Esimerkkejä:

Joka kuulee teitä, kuulee minua, ja joka hylkää teidät, hylkää minut.

Luuk. 10:16

Seurakunta on Kristuksen ruumis ja hänen täyteytensä, hänen, joka kaiken kaikessa täyttää.

Ef. 1:23

Jos tuloni kuitenkin viivästyy, saat tästä tietää, miten on käyttäydyttävä Jumalan temppelissä, elävän Jumalan seurakunnassa, joka on totuuden pylväs ja perustus.

1. Tim. 3:15

Näiden kielikuvien idea on nähdäkseni se, että Kristuksen seurakunta on eräänlainen Jumalan pelastavan läsnäolon ”paikka”ja ilmentymä maailman keskellä, ”Kristuksen osoite”. Kristuksessa Jumala tuli ihmiseksi meitä pelastamaan. Seurakunta Kristuksen ruumiina on tämän ihmiseksi tulemisen, inkarnaation, ”jatke”.

Jostakusta voi tuntua suorastaan loukkaavalta väite, että Ääretön ja Kaikkivaltias taivaallinen Majesteetti toimisi tällä tavoin seurakunnan, ihmisyhteisön kautta. Eikö Jumala ole ennen kaikkea tuonpuoleinen, kaikesta ajallisesta ja rajallisesta riippumaton? Kyllä, Jumala on tuonpuoleinen, jotain täysin muuta kuin mikään luotu. Raamatun mukaan Jumala ei ole kuitenkaan vain tuonpuoleinen vaan on todella läsnä kaikessa, heijastuu kaikesta ja läpäisee kaiken. Jumala on luonut kaiken ja käyttää sitä välineenä luovassa ja pelastavassa työssään. Parhaiten tämä näkyy siinä, että Kristuksessa Pojassaan Jumala omaksui luomansa ihmisluonnon ja inkarnoitui, tuli lihaksi, ihmiseksi: ”… hänessä (Kristuksessa) asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti…” (Kol. 2:9) Samaa periaatetta seuraten Jumala tekee työtään myös seurakunnan, Kristuksen ruumiin, kautta.

Alussa Jumala loi koko maailman läsnäolonsa mysteeriksi, heijastamaan itseään Hyvyytenä, Totuutena, Kauneutena ja Ikuisena Elämänä. Koska syntiinlankeemus turmeli sen, tarvitaan seurakunta, väline, jonka kautta Jumala tekee työtään palauttaakseen ihmisen ja koko maailman takaisin läsnäolonsa mysteeriksi ja sakramentiksi. Näin seurakunta on, kuten Raamattu opettaa, ylösnousseen Kristuksen ruumis, Pyhän Hengen temppeli, Kristuksen morsian, maanpäällinen Taivasten valtakunta ja pelastuksen arkki.

Itse Kristus on valtuuttanut seurakunnan toimimaan edustajanaan maailman loppuun saakka. Kristuksen työ jatkuu Pyhän Hengen työnä hänen seurakunnassaan. Siellä ja vain siellä on Kristus pelastavana läsnä Pyhän Henkensä kautta, joten pelastusta etsivän ihmisen on välttämätöntä löytää hänen seurakuntansa päästäkseen siitä osalliseksi. Pelastus tulee yksin Kristukselta, Päältä, hänen ruumiinsa kautta, joka on seurakunta. Niin kuin Isä lähetti Poikansa, lähetti Poika seurakuntansa antaen sille voimaksi Pyhän Henkensä (Joh. 20:22). Huomautettakoon, että nyt esitelty teologia ei ole tyypillistä ainoastaan vanhoillislestadiolaisuudelle vaan kuuluu kiinteästi niin luterilaisen, katolisen, ortodoksisen kuin anglikaanisen teologian ja ylipäätään koko klassisen kristinuskon perusteisiin.

Kristuksen seurakunta on siis jotain valtavan paljon enemmän kuin vain samoin uskovien ”kerho” tai vertaistukiryhmä. Sillä on pelastushistoriassa kosmiset ja metafyysiset mittasuhteet saavuttava rooli. Paavali ilmaisee seurakunnan mysteerin kauniisti: ”Kristuksen kuolemassa te hänen ruumiinsa jäseninä olette kuolleet vapaiksi laista ja kuulutte nyt toiselle, hänelle joka on herätetty kuolleista.” (Room. 7:4)

Omaksumalla Kristuksessa ihmisluonnon Jumala kohotti sen armon ja pelastuksen välineeksi, Pyhän Hengen instrumentiksi. Kristuksen ruumiina seurakunta osallistuu tähän tehtävään ja jatkaa sitä. Seurakunta on itsessään eräänlainen Jumalan armon väline, jonka armonvälineluonne fokusoituu ja tulee ilmi konkreettisissa armonvälineissä, sanassa, sakramenteissa ja ripissä. Kristuksen läsnäoloa kannattaa siis etsiä ensisijaisesti niistä. Jumala ei puhu ihmiselle vain sisäisesti tunteiden ja kokemusten kautta vaan ennen kaikkea seurakuntansa näkyvien ja havaittavien välineiden kautta, jotka välittävät armon ja pelastuksen syntiselle. Tämä on lohdullista: Armo on objektiivista, se tulee minun ulkopuoleltani, sanan kautta. Minun ei siis tarvitse ”kiivetä” korkeisiin älyllisiin tai kokemuksellisiin puihin voidakseni uskoa olevani kristitty. Saan uskoa itseni autuaaksi juuri sillä hetkellä, ”tuntui miltä tuntui ja näytti miltä näytti”.

Kuuliaisuus seurakunnalle?

Seurakunnan ehdottomasti olennaisin tehtävä on julistaa evankeliumia Kristuksesta kaikille luoduille ja viettää hänen pääsiäissalaisuuttaan sakramenteissa. Kristuksen elävänä ruumiina seurakunta on samalla kuitenkin tarkoitettu myös kaiken kristillisen uskonelämän alustaksi ja risteyskohdaksi.

Paitsi sanan ja sakramenttien yhteytenä pyhien yhteys aktualisoituu myös siten, että uskovaiset rukoilevat toistensa puolesta, neuvovat toisiaan, kyläilevät toistensa luona, auttavat toisiaan ihan arkielämässäkin ja ylipäätään rakastavat toisiaan. Näin Kristuksen ruumis on toisaalta kouriintuntuvaa todellisuutta vaikka sitä toisaalta ei voi eikä saa koskaan täysin samaistaa mihinkään sosiaaliseen yhteisöön.

Uuden testamentin mukaan kristillisen seurakuntaelämän yksi olennainen piirre on veljien ja sisarten keskinäinen lohduttaminen ja rohkaiseminen. Samoin myös opettaminen, neuvominen, varoittaminen ja nuhteleminen:

Jos veljesi tekee väärin, nuhtele häntä, ja jos hän sitten katuu, anna hänelle anteeksi.

Luuk. 17:3

Antakaa Kristuksen sanan asua runsaana keskuudessanne. Opettakaa ja neuvokaa toisianne kaikella viisaudella ja laulakaa kiitollisin mielin Jumalalle psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja.

Kol. 3:16

Veljet, jos joku tavataan tekemästä väärin, on teidän, joita Henki ohjaa, lempeästi ojennettava häntä.

Gal. 6:1

– – astu esiin sopivaan ja sopimattomaan aikaan, nuhtele, moiti ja kehota, aina kärsivällisesti opettaen.

2. Tim. 4:2

Toisilta uskovaisilta saamiinsa neuvoihin, varoituksiin ja nuhteisiinkin tulisi siksi suhtautua lähtökohtaisen nöyrästi, kunnioittavalla ja rakastavalla myöntymisen asenteella, ei ivallisesti, pilkallisesti ja itsetietoisesti. Tässä mielessä on mielestäni oikein ja tärkeää kehottaa kuuliaisuuteen seurakunnalle.

Kuuliaisuutta ei saa kuitenkaan ymmärtää juridis-mekaanisesti eli siten, että näkyvän vanhoillislestadiolaisen yhteisön enemmistö, puhujainkokous, SRK:n vuosikokous, SRK:n johtokunta/työvaliokunta, Päivämies-lehti, vanhat puhujat tms. taho olisi erehtymätön. Tällaiseen johtopäätökseen ei Jumalan sana anna valtuutusta. Lisäksi historia osoittaa kaikkien näiden organisaatioiden ja instituutioiden erehtyneen.

Pahinta on, että tällainen ajattelu voi johtaa hengelliseen penseyteen ja laiskuuteen, henkilökohtaisen omantunnon ja omakohtaisen uskonelämän passivoitumiseen. Sen välttämiseksi ihmisiä tulisi kehottaa yhteisön enemmistön myötäilemisen sijaan henkilökohtaiseen valvomiseen, Jumalan sanan tutkimiseen, uskonasioista keskustelemiseen ja myös oikeanlaiseen kriittisyyteen, jotta he säilyvät loppuun saakka, ei ainoastaan näkyvän yhteisön vaan myös todellisen, elävän Kristuksen seurakunnan elävinä, todellisina jäseninä.

Seurakunnan tärkeydestä huolimatta kukaan ei nimittäin voi pelastua yhteisön uskolla vaan ainoastaan omakohtaisella uskolla Kristukseen. Tuomiopäivänä ei voi kukaan myöskään mennä piiloon ”yhteistunnon” taakse – silloin on jokaisen vastattava Taivaallisen Majesteetin edessä omasta elämästään ja oman omantuntonsa tilasta.

Hedelmällinen jännite

Kristuksen seurakunnalla on huikaisevan suuri ja jännittävä tehtävä: ”Te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa.” (1. Piet. 2:9) ”Hänelle, joka rakastaa meitä ja on verellään vapauttanut meidät synneistämme, hänelle, joka on tehnyt meidät kuningassuvuksi ja Jumalan, Isänsä, papeiksi, hänelle kunnia ja valta aina ja ikuisesti! Aamen.” (Ilm. 1:5-6)

Tätä kosmiset ja ikuiset mittasuhteet saavuttavaa tehtävää eletään paradoksaalisesti todeksi arjessa, johon kuuluvat aamuäreydet, päänsäryt, väsymys, sairastaminen, erilaiset luonteet, kiire ja ihmisen syntisyys. Siksi seurakuntaelämä vaatii meiltä jokaiselta paljon nöyryyttä, anteeksiantavaisuutta, joustavuutta ja ennen kaikkea rakkautta. Joka halveksii seurakuntaa, halveksii itseään Kristusta, joka Päänä on yhtä ruumista seurakuntansa kanssa.

Samalla tämän valtavan suuren tehtävän oikea hoitaminen vaatii suurta nöyryyttä ja jatkuvaa itsekritiikkiä seurakunnalta itseltään. Ilman sitä se voi nimittäin johtaa meidät hengelliseen ja yhteisölliseen narsismiin, kritiikittömään ja sairaalloiseen itseihailuun. On vaarana, että suuren tehtävänsä sokaisemana seurakunta unohtaa olevansa Jumalan seurakunta ja erehtyy luulemaan itseään seurakuntajumalaksi. Tästä lankeemuksesta löytää paljon esimerkkejä Vanhasta testamentista, Israelin kansan historiasta.

Tämän vaaran välttämiseksi seurakunnan, Kristuksen ruumiin on muistettava, että mikäli se irrottautuu Päästä eli Kristuksesta, se muuttuu kuolleeksi ruumiiksi eikä ole enää mitään. Seurakunnan olemuksen ja tehtävän voi ymmärtää oikein vain Kristuksesta käsin. Seurakunta, joka pitää oikeassaoloaan itsestään selvänä, on suurimmassa vaarassa menettää sen. Seurakunta, joka suostuu tutkimaan itseään, arviomaan Jumalan sanan valossa, näkyvätkö siinä oikean seurakunnan tuntomerkit, säilyy elävänä Kristuksen seurakuntana. Tämä lienee myös Lutherin aloittaman uskonpuhdistuksen opetus meille. Tässä ”hedelmällisessä jännitteessä” – suuren tehtävänsä tiedostamisessa ja samalla jatkuvassa Raamattuun pohjautuvassa itsekritiikissä – on Kristuksen seurakunta tarkoitettu elämään. Tätä jännitettä ei saa laukaista kumpaankaan suuntaan.

Kristuksen seurakunnan olemus ja tehtävä sanoitetaan hienosti virressä 164. Sen voi kuunnella täältä. Sen alkuperäiset englanninkieliset, mielestäni suomennosta ilmaisuvoimaisemmat sanat laitan tähän loppuun:

The Church’s One Foundation

1. The Church’s one foundation / Is Jesus Christ her Lord, / She is His new creation / By water and the Word. / From heaven He came and sought her / To be His holy bride; / With His own blood He bought her / And for her life He died.

2. She is from every nation, / Yet one o’er all the earth; / Her charter of salvation, / One Lord, one faith, one birth; / One holy Name she blesses, / Partakes one Holy Food, / And to one Hope she presses, / With every grace endued.

3. The Church shall never perish! / Her dear Lord to defend, / To guide, sustain, and cherish, / Is with her to the end: / Though there be those who hate her, / And false sons in her pale, / Against or foe or traitor / She ever shall prevail.

4. Though with a scornful wonder / Men see her sore oppressed, / By schisms rent asunder, / By heresies distressed: / Yet saints their watch are keeping, / Their cry goes up, “How long?” / And soon the night of weeping / Shall be the morn of song!

5. ’Mid toil and tribulation, / And tumult of her war, / She waits the consummation / Of peace forevermore; / Till, with the vision glorious, / Her longing eyes are blest, / And the great Church victorious / Shall be the Church at rest.

6. Yet she on earth hath union / With God the Three in One, / And mystic sweet communion / With those whose rest is won, / With all her sons and daughters. / Who, by the Master’s Hand / Led through the deathly waters, / Repose in Eden land.

7. O happy ones and holy! / Lord, give us grace that we / Like them, the meek and lowly, / On high may dwell with Thee: / There, past the border mountains, / Where in sweet vales the Bride / With Thee by living fountains / Forever shall abide! Amen

(Samuel J. Stone, 1839-1900)

Aiheesta muualla:

Augsburgin tunnustuksenpuolustus: VII ja VIII uskonkohta. Kirkko

Lutherin Iso Katekismus: Kolmas uskonkohta.

Vatikaanin II kirkolliskokouksen dogmaattinen konstituutio Lumen Gentium

Erkki Reinikaisen viimeinen suviseurasaarna Maaningalla 2002

75 kommenttia artikkeliin ”Kristuksen seurakunta?

  1. Minäpä aloitan tämän kommentoimisen, pääsevät muut sitten jatkamaan 🙂 Tämä oli hyvä kirjoitus, ja se selkiytti asioita.

    Minusta Jumalan seurakunta syntyy silloin, kun on koolla uskovien lauma. Se voi kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta ehkä se ei ole niin. Elävä usko elää juuri siinä kuluvassa hetkessä, se on kuin kukka, joka elää sen hetken, mutta sen elämää ei voi pidentää. Sehän tässä elämässä onkin, ettei mitään voi itse pidentää tai asioihin yleensä itse vaikuttaa- oma tahto on vahva, mutta se ei silti välttämättä auta asioita, useimmiten päinvastoin. Varsinkin ihmissuhteissa, ehkä useimmiten kiintymyssuhteissa, liiallinen oma tahto saa usein aikaan pahoja asioita. Siinä on ristiriita- kenestäkään ei voi esimerkiksi pitää väkisin, vaan pitämistä on nimenomaan kuunnella toisen toiveita, olivatpa ne omasta mielestä miten vääriä tahansa. Minä esimerkiksi olen kuin krokotiili siinä suhteessa- minulla on suuri suu ja paljon asioita esitettävänä, paljon parannuksia muille, mutta sitten minulta puuttuu korvat kuunnella toisen todellisia toiveita. Ja niin siinä sitten saattaa tulla turpiin aika pahastikin. Ihan ansaitusti, minun mielestäni.

    No mutta, eksyn aiheesta. Olin siis sanomassa, että elävä usko on siinä kuluvassa hetkessä, sitä ei voi säilöä purkkiin, eikä sitä voi itse tehdä. Se on lahja, jonka Jumala antaa. Ja minä ajattelen, että Jumalan seurakunta rakentuu tuon elävän uskon perustalle- mielestäni seurakunta on nuo ihmiset, jotka sillä hetkellä ovat elävästi uskomassa. Eli, se ei ole välttämättä vanhoillislestadiolaisten lauma, eikä pelastusarmeijalaisten lauma, eikä katolisten lauma, vaan ne ihmiset, jotka uskovat niinkuin Jumalan sana meitä opettaa. Ihmiset, jotka sillä hetkellä ovat elävästi uskomassa.

    Se tekee asian tietenkin sillä lailla vaikeaksi, ettei silloin voi konkreettisesti kovin hyvin osoittaa, että Jumalan seurakunta on tässä näin, tulkaa kaikki tänne. Mutta minä luulen, että ihmisten teot näkyvät Jumalan tahdon mukaisina, ja ne, jotka Jumalan sanaa kaipaavat, löytävät nuo ihmiset, jotka elävät Jumalan tahdon mukaisesti.

    Mehän emme voi tietää, olemmeko oikeassa- emme voi muuta kuin toivoa ja rukoilla, että meille kerrottaisiin, mikä on oikein. Joskus menee pahastikin harhaan, mutta on armollista, jos joku jaksaa oikaista tietä, toisinaan hyvinkin kovin keinoin. Joko hyvä Jumala, tai lähimmäinen. On oikein, että meitä oikaistaan, se on rakkautta.

    Minusta Jumalan seurakunnan tehtävä on myös oikaista, mutta useimmiten tuo oikaisu tapahtuu meiltä itseltämme salassa. Minun mielestäni Jumala puhuttelee meitä toisten ihmisten kautta, mutta useimmiten niin, ettei tuo toinen ihminen edes ymmärrä miten tärkeä viestinviejä hän on. Kuten hyvä ystävättäreni sanoi, on ihmeellistä, miten joku voi pelkällä olemassaolollaan puhutella, ja sellaista viestiä kantaa mielestäni PtM, ja muut särkyneet. Koska heissä näkyy hyvän Jumalan ja Jeesuksen teot ja opetus niin konkreettisesti. Monet ovat kuin lempilapsi Efraim, heitä koetellaan, mutta aina, aina rakastetaan. Ja katsotaan, etteivät he väsy liikaa. Jokainen on hyvälle Jumalalle tärkeä, rakas lapsi, josta hän mielellään pitää huolen, vaikka välillä antaakin koettelemuksia. Mutta oleellista on, että ihmisissä on enemmän voimavaroja, kuin he itse tietävät- hyvä Jumala tietää nuo voimavarat, ja siksi hän voi antaa koettelemuksia- hänhän tietää, että me jaksamme ne kantaa. Ja siksi kenenkään ei tarvitse pelätä, koska meidän jokainen askeleemme tiedetään.

    Kiitos tästä blogikirjoituksesta, se toi itsellenikin paljon tärkeitä asioita mieleen.

    Tykkää

  2. Minä ajattelisin, että tuo miten tuo opetus on meiltä itseltämme salassa, se estää ketään ylpistymästä. Tätini sanoo hieman itseironisesti, että on maailman mukavinta antaa toisille elämänohjeita, ja minulla on ihan sama helmasynti- ja miten harvoin tuo sana lopulta kantaakaan hedelmää, koska olen liian varma sen oikeellisuudesta. Tarkoitan vain, että ihminen on kuitenkin melkoinen aasi, hän ei anna periksi vaikka miten tietäisi asian hyväksi, jos toinen antaa neuvon liian itsevarmasti. Mutta kun joku on täysin tietämätön omasta oikeellisuudestaan, silloin toinen nöyrästi ottaa hatun päästään, ja painaa niskansa tuon toisen edessä. Siksikin lapsi niin usein opettaa meitä, koska se ei itse tiedä, miten paljon sillä on annettavaa meille liian viisaille aikuisille.

    Tänään olin pyhäkoulussa kuunteluoppilaana, ja oli liikuttavaa nähdä, miten innokkaita lapset olivat sytyttämään kynttilän. Ja, kun tuli aika puhaltaa tuo kynttilä, suoritti tehtävän saanut sen sellaisella vakavuudella, että meillä todella olisi aihetta ottaa siitä oppia.

    Rauhallista iltaa kaikille.

    Tykkää

  3. Minä olin mukana tuossa aiemmassa keskustelusta liittyen kuuliaisuuteen. Toistan sen, minkä aiemminkin totesin, eli tässä valossa kuin miten kirjoitit tässä merkinnässä kuuliaisuudesta, olen ehdottomasti samaa mieltä.

    Arkitodellisuudessa kuuliaisuus seurakunnalle näyttäytyy kuitenkin monesti hieman toisenlaisessa valossa ja itse asiassa vastaten paremmin sitä, miten sana ”kuuliaisuus” useimmiten ymmärretään; eli sanan ”tottelevaisuus” synonyyminä.

    Jos – ja sanon kun – hyvin usein muistutetaan siitä, miten onkaan tärkeää olla kuuliainen ”seurakunnan neuvoille”, minä ymmärrän sen seuraavalla tavalla. Ymmärrän, että puhuja haluaa viestittää sitä, että ei lähdettäisi toimimaan eri tavalla kuin mitä seurakunnassa on ”yhdessä päätetty” tai muuttamaan sitä, miten ennenkin on toimittu. Usein asia myös suoraan sanoitetaan näin, joten uskon ymmärtäväni oikein. Eli ymmärrän asian niin, että näin sanova toivoo, että ei mentäisi seuraamaan jääkiekko-ottelua tai ettei hankittaisi televisiota, koska joskus on päätetty, että näin ei tehdä. Itse olen ymmärtänyt ”seurakunnan neuvot” epävirallisiksi mutta tosiasiallisista normeiksi. Miten muut ymmärtävät tämän?

    Tämä äsken kuvaamani kuuliaisuuden muoto on sellainen, jolle ei varsinaisesti löydy tukea Raamatusta. Eli että seurakunnalle olisi delegoitu jotain (Jumalan sanaa täydentävää) säädösvaltaa seurakuntalaisen nähden ja tälle tulisi olla kuuliainen. Tällaista delegointia ei ole Raamatussa annettu. Raamatusta ei oikein löydy vanhojen pyhien esimerkkiäkään siitä, että olisi toimittu niin, että porukalla olisi päätetty, miten toimitaan ja sitten näin tulisi toimia. Raamatusta löytyy kai tasan yksi maininta siitä, että joku kokous olisi ollut päättämässä jostain tällaisesta Jumalan sanan ulkopuolisesta konkreettisesta elämänvalinnasta. Jerusalemin kokous otti kantaa varsinaisena asiana ympärileikkaukseen (=lain noudattamisen tarpeellisuus) ja lisäksi lähetti terveisiä mm. epäjumalille uhratusta lihasta.

    Uskovaisen elämää ohjaa Jumalan sana ja Pyhän Hengen vaikuttama omatunto sekä rakkaus lähimmäistään kohtaan (pahennuksen ja lähimmäisen lankeemisen välttäminen), ei kuuliaisuus yhteisille päätöksille normeina sinänsä. Eikä tällainen eräänlainen kuuliaisuus ”seurakunnan ohjeille” niin tehokkaasti elämään vaikuttava asia olekaan kuin se, mikä on Raamatusta oppimamme oikean pyhityselämän muoto, tausta ja vaikuttimet.

    Joskus kuuliaisuutta tuodaan esille sellaisella tarmolla (=de facto lakina), että on vaikea yhteensovittaa tätä esim. siihen, miten kristillisyydessä on tehty hajaannukseenkin johtanut tiukka rajaus ns. lain kolmanteen käyttöön.

    Käsite ”juridis-mekaaninen” on minulle aivan outo. Todennäköisesti joka tapauksessa tarkoitan juuri samaa kuin sinä. Tosin en kykene tuohon ihailemaani taipumukseesi kirjoittaa hankalastakin asiasta (esim. seurakunnan itsekritiikki) siten, ettet aiheuta kenellekään syytä pahentua. Itseltäni tämä oli taas vähän tällainen äreä puuskahdus, en jaksa pyöristellä kulmia pois. Ehkä asiani oli ymmärrettävissä.

    Tykkää

  4. Aivan – yksi avain onkin Jeesuksen sanat Luukkaan evankeliumissa:
    ”Eikä voida sanoa: 'Se on täällä', tai: 'Se on tuolla.' Katsokaa: Jumalan valtakunta on teidän keskellänne.” (Luuk 17:21) – Siis Jeesuskin antaa ymmärtää, ettei Jumalan valtakunta ole yhden suhde yhteen joku näkyvä konkreettinen joukko, organisaatio, yhdistys tai kirkkokunta – ja kun on mahdollista kääntää kohta myös ”sisäisesti teissä” niin sekin kävi toteen kun osa fariseuksista ja kansanvanhimmistakin uskoivat häneen… Eli meillä on kaikille edelleen kilvoitus siinä, että me olisimme jäseniä tässä sydämen uskon Jumalan Valtakunnassa, jonka tulemista Jeesus opetti jatkuvasti rukoilemaan: ”Tulkoon sinun valtakuntasi” ! – Näinhän asia on kristillisyydessämmekin ainakin virallisesti nähty, vaikka se ruohonjuuritasolla on väliin saanut aika toisenlaisia painotuksia kuin tuo Herramme edellä siteerattu kommentti.

    Tykkää

  5. Tapio Holma sanoi Pudasjärven suviseuroissa saarnassaan seuraavasti: ”Me emme ole Jlan valtakunta, vaan Jlan valtakunta on lähestynyt meitä.” Tämä tuo mielestäni esiin nöyrän asenteen, jossa ihminen ja seurakunta on vastaanottajan roolissa, rukoillen. Ei julistaen henkseleitä paukutellen, että täälläpä me oikeat uskovaiset olemme. Tämä nöyryys kuulsi myös Joonan jälleen kerran niin perusteellisesta kirjoituksesta. Kiitos siitä. Ja olen pahoillani, etten ehdi samaan perusteellisuuteen kommenteissani- suo/suokaa anteeksi.

    Tykkää

  6. Kiitos Joona syvällisestä kirjoituksesta koskien Kristuksen seurakunnan olemusta. Erityisesti seuraavia kohtia jäin pohdiskelemaan:
    ” … Koska syntiinlankeemus turmeli sen, tarvitaan seurakunta, väline, jonka kautta Jumala tekee työtään palauttaakseen ihmisen ja koko maailman takaisin läsnäolonsa mysteeriksi ja sakramentiksi.”
    Itse näkisin, että koska olemme kaikki Jumalan luomia, Hän on läsnä meissä kaikissa meidän luotuisuutemme tähden. Hän on jatkuvasti läsnäolevana koko olemassaolossamme, elämänhistoriassamme, ja erityisesti juuri silloin kun koemme olevamme kaukana Hänestä.
    Kristuksessa Jumala laskeutuu hyvin alhaiseen ihmisyyden muotoon: Hän ilmoittaa itsensä viattomassa uhrissa: ristiinnaulittuna, kidutettuna, häväistynä ja valheellisesti rikollisena tuomittuna ilmoittaen näin ihmiskunnalle sen todellisen tilan. Mutta samalla Hän toteuttaa täydellisen sovituksen: ylösnousemuksellaan Hän murtaa synnin, kuoleman ja sielunvihollisen vallan. Ihmisen syntisyys, kuolema ja tuho ei ole viimeinen vastaus olemassaoloomme: Kristuksessa Jumala tarjoaa ihmiselle täydellisen pelastuksen ulos pimeydestä. Seurakunnan tehtävä on julistaa tätä Kristuksen täydellistä sovitustyötä ja toimia siten Jumalan läsnäolon kirkastajana täällä synnin maailmassa ja samalla myös todellisen alkuperämme, ihmisen ja Jumalan välisen yhteyden, muistuttajana. Seurakunnan tulee heijastaa Kristusta maailmalle, jotta se löytäisi tien synnin orjuudesta takaisin Isän kotiin. Seurakunnan tulee myös heijastaa Kristusta sisäisessä elämässään, jotta jokainen armolapsi saisi vapaasti hengittää, ilman pelkoa Isän turvallisessa kodissa.
    “Armo on objektiivista, se tulee minun ulkopuoleltani, sanan kautta…” Armo annetaan meille lahjana Jumalalta, mutta kun saamme uskoa sen omaksemme, se muuttuu täysin subjektiiviseksi kuin hengitys. Armo on täydellistä ja ehdotonta rakkautta, ilman mitään ehtoja.

    Tykkää

  7. …jatkoa

    “On vaarana, että suuren tehtävänsä sokaisemana seurakunta unohtaa olevansa Jumalan seurakunta ja erehtyy luulemaan itseään seurakuntajumalaksi…”
    Hengellistä narsismia seuraa usein myös hengellisen vallan väärinkäyttö, joten se on erittäin vaarallista. Näen siinä paljon samaa harhaa kuin alkulankeemuksessa. Seurakunnasta itsestään voi ajan saatossa rakentua epäjumala, jolloin ollaan sielujen orjuuttajan palveluksessa. Kristus on seurakunnan Herra, eikä toisinpäin. Lauman heikoimmat ja särkyneimmät ovat Jumalan silmäteriä ja lähinnä Kristusta, joten heidän pahentamisensa osuu suoraan Jumalan silmäterään. Seurakunnan pyhä tehtävä Kristuksen ruumiina ja pelastuksen paikkana ei saa tehdä meitä sokeiksi inhimillisyyden raadollisuudelle. Olemme ihmisinä samanaikaisesti syntisiä ja vanhurskaita (Luther), joten meidän on vahvasti tiedostettava ja tunnistettava myös inhimilliset lainalaisuudet, jotka ovat läsnäolevia tosiasioita ja tuovat oman jännitteisyytensä tähän Pyhäin yhteyteen. Tämä tietoisuus murtakoon meistä joka hetki ylpeyden ja omavanhurskauden.

    Itselleni läheisin vertauskuva Jumalan seurakunnasta on Äidin syli. Äidin syli ottaa vastaan haavoille lyödyn ja rikotun lapsen ehdoitta. Mitä tapahtuu lapselle, joka tulee Äidin taholta torjutuksi, väärinymmärretyksi tai pahoinpidellyksi? Lapsi alkaa hävetä omaa itseään, ei luota enää Äidin rakkauteen, vaan alkaa toimia pelon kautta, hakee hyväksyntää, tarkkailee toisia, rakentaa itselleen suoritusten kautta “valeminän”, jotta kelpaisi Äidille. Rakkaus on muuttunut ehdolliseksi: jos et tottele, Äiti hylkää sinut, jos et käyttäydy tietyllä tavalla, en ole enää Äitisi.
    Kristuksen rakkaus on läpitunkevan ehdoton, se näkee ihmisen haurauden, kaiken näennäisyyden ja tekopyhyyden lävitse, suoraan ihmisen sieluun. Kun Kristuksen rakkaus lähestyy ihmistä, se muistuttaa häntä siitä alkuperäisestä ihmisen ja Jumalan välisestä yhteydestä, ja kutsuu vastustamattomalla lempeydellä luokseen. Tämä Kristuksesta vuotava rakkaus murtaa ihmisen sydämen ja kutsuu häntä uuteen elämään valkeudessa ja totuudessa, ilman pelkoa.

    Tykkää

  8. Kirsi: ”Armo annetaan meille lahjana Jumalalta, mutta kun saamme uskoa sen omaksemme, se muuttuu täysin subjektiiviseksi kuin hengitys. Armo on täydellistä ja ehdotonta rakkautta, ilman mitään ehtoja.”

    Armon objektiivisuus tarkoittaa juuri sitä, että se on täydellistä rakkautta ilman ehtoja. Jumalan rakkaus minua kohtaan pysyy vaikka minun subjektiivinen maailmani – tuntemukseni ja kokemukseni – vaihtelevat mennen, tullen ja palatessa. Saan uskoa, että Jumala on minulle Kristuksessa armollinen, koska hänen varma Sanansa niin lupaa vaikka tuntisinkin hätää ja kauhua. Jumala ja hänen sanansa lupaukset ovat suurempia kuin minun sisimpäni. Ne pysyvät voimassa, tuntui minusta miltä tuntui ja näytti miltä näytti. Tämä on turvallista ja ennen kaikkea raamatullista: ”Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi.” (Jes. 54:10)

    Muun muassa juuri siksi, että armo olisi ensisijaisesti turvallisen objektiivista, Kristus perusti seurakuntansa ja antoi sille armonvälineet eli sanan ja sakramentit. Armonvälineiden takeena ovat Kristuksen lupaukset, jotka pysyvät voimassa vaikka taivas ja maa katoaisivat.

    Olisi hirveää, jos Jumalan armo olisi ensisijaisesti subjektiivista eli riippuisi siitä, mitä me tunnemme ja koemme. Se tarkoittaisi sitä, että hätää, ahdistusta, syyllisyyttä ja tuskaa kokiessani en saisi uskoa Jumalan olevan minulle armollinen. Armo olisi totta vain silloin, kun koen iloa, rauhaa ja vapautta. Tällainen opetus johtaa herkän ihmisen väistämättä kiduttavaan itsetarkkailuun, josta uudenheräyksen alkuvaihe 1900-luvun alussa tarjoaa karun havaintoesityksen.

    Toki armon objektiivisuuden korostaminenkin voi mennä överiksi, johtaa suruttomuuteen, tapakristillisyyteen, sanamagiaan ja ulkokullattuun seurakunnan yhteydessä elämiseen ilman todellista Kristuksen tuntemista. Tästä syystä on toisaalta tarpeellista korostaa sitäkin, että ahkerakaan sanan kuulossa käyminen sekä synninpäästön ja sakramenttien vastaanottaminen ei auta, jos Sana ei aukene sydämessä uskoksi. Se taas on mahdotonta, jos sisin on kova ja paatunut sekä omatunto on saastunut.

    Tykkää

  9. Minäkin muistan Tapion kauniin, nöyrän ja raamatullisen saarnan Pudasjärvellä. Siinä olivat keskiössä elävä Jumala ja kärsivä Kristus, kuten jokaisessa saarnassa tulisi olla.

    Tapion saarnaa kuunnellessa ei tullut sellainen olo, että minun PITÄÄ tehdä tai jättää tekemättä jotain yhteisön paineen vuoksi. Sen sijaan sain kokea, että kärsivän Kristuksen rakkaus vetää ja kutsuu minua hylkäämään kaiken synnin ja maailman turhuuden sekä tekemään hyvää, häntä seuraten.

    Tykkää

  10. Äidin syli. Seurakunta. Lapsen irtautuminen äidistä erilliseksi ihmiseksi. Säilyminen seurakunnan yhteydessä.
    Joskus nämä asiat kietoutuvat toisiinsa kivualiastakin kivuliaammalla tavalla. Joonan kirjoituksessa on luettavissa, että me olemme yksilöitä, lopulta myös Jumalan kasvojen edessä. Emme ole siinä vanhempiemme lapsina, emme liioin puolisoina.
    Erillisyys vaatii aggressiota. Lapsen normaaliin kehitykseen kuuluu agression kautta irtautua vanhemmistaan. Onnistuessaan tämä kehitys tapahtuu niin, että lapsi liittää agression osaksi itseään, ja hänellä on tuohon niin tärkeään tunteeseen yhteys. Se on tullut osaksi persoonaa, eikä ole pimeä puoli, joka on piilossa ja aiheuttaa kesyttämättömänä nimetöntä, pakahduttavaa ahdistusta. Vanhemmat ovat kestäneet vaikeat tunteet ja ovat edelleen olemassa. Rakkaus säilyy. Jos irtautumisprosessi ei saa tapahtua, vaan lapsi joutuu kätkemään hylkäämisen pelossa agressionsa, hän jää tunnetasolla kiinni vanhempiinsa, eikä kasva erilliseksi ihmiseksi. Tämä tuo paljon ongelmia aikuisen ihmisen elämään, ja samat ongelmat kulkeutuvat sukupolvesta toiseen, ellei joku pysty katkaisemaan perintöä.
    Jumalan sana ohjaa kunnioittamaan vanhempia, ja käskyyn liittyy lupaus. Tätä ei voi ohittaa. Vanhemmat voivat kuitenkin hyvää tarkoittaen ja parhaansa tehden aiheuttaa lapselleen kaksinkertaisen haasteen: epäonnistuneen irtautumisen vanhemmista sekä vinoutuneen suhteen seurakuntaan.
    Yllä Herttaneiti kirjoitti nöyryydestä, ja totta on, että nöyryys ja hiljaisuus ovat hyveitä läpi Raamatun. Nöyryys on kuitenkin kuuliaisuudden ohella toinen erittäin voimakas alistamisen väline. Nöyryyden vaatiminen toisilta olematta itse nöyrä muuta kuin sanoissa (en tarkoita missään nimessä nyt Herttaneitiä) johtaa toisen ihmisen alistamiseen. Saako seurakuntalainen alistaa toista? Mielestäni ehdottomasti ei, ei ja ei. Myöskään ei tarvitse alistua. Terve irtautuminen omista vanhemmistaan tuo mukanaan aikuisen ihmisen taidon käyttää aggressiota siihen mihin se on tarkoitettu: itsepuolustukseen. Terve, toiset huomioonottava jämäkkyys on sallittua myös kristitylle, eikä nöyryys tarkoita sitä, että oma mielipide tulisi muuttaa jokaisen kanssakeskustelijan mukaan. Myös eri mieltä voidaan olla nöyrästi, kunnioittavasti.

    Tykkää

  11. jatkuu…
    Autoritäärinen kasvatus vaatii lapselta ehdotonta nöyryyttä ja kuuliaisuutta. Nämä ovat ominaisuuksia, joita myös seurapuheissa paljon korostetaan. Tarkoitus ei varmasti ole se, miksi se voi kääntyä, eivätkä kaikki onneksi kuule noita sanoja samalla tavalla. Muodostunut puheenparsi näiden käsitteiden kohdalla vaatisi kuitenkin avaamista ja sanoittamista, jotta niitä ei ymmärrettäisi tai käytettäisi väärin.
    Alistuvaan nöyryyteen ja kuuliasuuteen voidaan ohjailla myös seurakunnan avulla. Kun vanhempi on oppinut itse, että elämäntapanormeja täytyy totella pilkuntarkasti, eikä ole uskaltanut tai voinut rakkauden menettämisen pelossa koskaan itsekään kapinoida, siirtää hän saman lapsilleen, hyvää tarkoittaen. Jotta nämä säilyisivät uskomassa. Lapsen ja murrosikäisen terve kapina ja kyseenalaistaminen lakaistaan tottelemattomuuden maton alle, ja hänen kysymyksensä tukahdutetaan vetomalla kuuliaisuuteen seurakunnalle. Vanhemmat eivät ehkä itse koe olevansa erillisiä toimijoita, joilla on vastuu itsestään ja arvoistaan, vaan nämä on ulkoistettu seurakunnalle. Näin seurakunnasta tulee jumala, ankara ja vaativa, ihmisen ja hänen tunteensa ja ajatuksensa syrjäyttävä ja mitätöivä. Lapsi jää taistelemaan varjoja vastaan, hän ei pääse opettelemaan sitä, mitä on tulla rakastetuksi epäilevänä, vihaisena, heikkona.
    Vanhemmat ovat toisaalta aina vastuussa lapsestaan, eikä häntä kuulu hyljätä aikuisenakaan, mutta toisaalta jokaisen ihmisen täytyy ottaa aikuisen vastuu itsestään. Loputon seurakunnan tai menneen sukupolven syyttely ei johda mihinkään, joskin syytös on osa luonnollista itsenäistymisprsosessia. Nöyryyden vastakohta on ylpeys, ja ylpeyttä voi olla myös se, että katsoo omaa itseään kärsimyksen silmälasien läpi nähden itsensä hyväksyttynä vain särjettynä ja uhrina eikä pääse koskaan eteenpäin syyttelystä.
    Eriytymisen epäonnistuminen aikaansaa myös rajattomuutta. Intiimeistäkin asioista tulee yhteisiä, toisten uskovaisten sieluntilaa voidaan arvioida noin vain, ja lähestymistapa on rikkova ja pakottava. Uskonasiosta saatetaan tehdä ns. julkisia, ja niistä tulisi aina avautua, olla paljaana sitä vaadittaessa.
    Keskustelusta pidättäytyminen voi olla mahdotonta, ja tällainen ”sielunhoito” rikkoo pahasti.

    Vanhempien olisi hyvä muistaa myös se, että he eivät voi lopultakaan omilla töillään vaikuttaa siihen säilyvätkö omat lapset uskomassa. Sanan kuuloon tulee viedä, ja evankeliumin tulisi olla rakas perheenjäsen, mutta usko on Jumalan lahja alusta loppuun. Lapsen oman tahdon murtaminen ja hänen alistamisensa eivät pidä häntä uskomassa. Mieluummin armo, laupeus ja rauha, vanhemman esimerkki nöyrtymisessä anteeksipyyntöön, turvallinen ilmapiiri, jossa voi kokea ja tuntea kaikki ne tunteet, jotka ihmisessä on, sekä raitis opetus siitä, miten ihminen pelastuu- nämä tuovat lähemmäs Kristusta ja hänen seurakuntaansa.
    Joskus voi käydä niinkin, että kun ihminen ei kykene hyväksymään itsessään negatiivisia tai jopa vihamielisiä tunteita, hän ulkoistaa tai kieltää ne. Hän voi myös käyttää seurakuntaa ja sen täydellisyyttä itsensä jatkeena siten, että omat teot ovat oikein, jos seurakunnan ohjeet on täytetty. Mitään anteeksipyydettävää ei ole siis tapahtunut, ja omaa raadollisuutta ei tarvi kohdata. Tämä johtaa kaksinaismoraaliin ja omantunnon mitätöitiin.
    Joona kirjoitti kommentissaan siitä, että armo on ehdottoman objektiivista. Se on pohjattoman lohdullinen näkökulma ja tämän olen saanut monesti kokea. Sen tietäen ja siihen luottaen voi kohdata vaikeatkin tunteet. Pieni ihminen saa kiukutella ja raivota, olla kylmä tai palava, mutta armo ei muutu. Vaikka ahdistaisi, vaikka epäilyksen löisivät tsunamin lailla yli sielun, katsoo Jumala meihin armahtaen.
    Pyhäkoulussa juttelin lasten kanssa, mistä Jeesuksen voi löytää. Kerroin heille, että seurakunnasta, uskovaisten ihmisten keskeltä, sieltä missä Jeesus katsoo armahtaen ja rakastaen. Siinä hetkessä se oli helppo uskoa.

    Tykkää

  12. Armon olemuksesta vielä:
    muistan erään vanhan puhujan saarnanneen, kuinka “ Jumalan huoneessa vapaat armolapset hengittävät vapaata armon ilmaa”. Erilaisten vertauskuvien etsiminen ruumiillisista toiminnoista tai ihmiselämän lainalaisuuksista havainnollistaa asioita konkreettisemmin. Näin teki myös veljemme Laestadius.
    Joonan sanoin. “Jumalan rakkaus minua kohtaan pysyy vaikka minun subjektiivinen maailmani – tuntemukseni ja kokemukseni – vaihtelevat mennen, tullen ja palatessa. Saan uskoa, että Jumala on minulle Kristuksessa armollinen, koska hänen varma Sanansa niin lupaa vaikka tuntisinkin hätää ja kauhua. Jumala ja hänen sanansa lupaukset ovat suurempia kuin minun sisimpäni. Ne pysyvät voimassa, tuntui minusta miltä tuntui ja näytti miltä näytti. Tämä on turvallista ja ennen kaikkea raamatullista…”
    Itselleni vertauskuva hengityksestä kuvastaa juuri tätä: se on tahdostani ja mielialoistani riippumatonta, ulkoisesta happi-ilmaseoksesta riippuvaista, mutta samanaikaisesti myös subjektiivista ja sisäistä todellisuutta. Kyseessä ei ole mikään sisäinen fiilis tai tunnelma, vaan läsnäoleva, minusta riippumaton, todellisuus. Sisäiset tuntemuksemme vaihtelevat jopa saman päivän aikana monta kertaa, niiden varaan emme voi laskea yhtään mitään. Vahvat armon kokemukset ovat harvinaisia, ja ne annetaan ehkä raskaiden epäilysten tai pitkän kuivan kauden jälkeen, ikäänkuin vahvistuksena, mutta nekin ovat vain lahjaa. Itselleni elämä armon todellisuudessa on oikeastaan enemmän tai vähemmän jatkuvaa epäilyä.

    Virsi 194 on itselleni läheinen, joka kuvastaa juuri tätä armon todellisuutta:

    ”4) Armon meri aava, kehto elämämme,
    ilma, jota hengitämme,
    ihme olet itse, armahtava Luoja,
    kaiken pelastus ja suoja.
    Sinusta, Jumala,
    turvakätköstäni,
    löydän elämäni.

    5) Kaiken läpi loistat.
    Herra, valollasi
    kosketa nyt kasvojani.
    Kukka seisoo hiljaa,
    lehdet liikahtavat,
    auringossa aukeavat.
    Hoida näin sinuun päin,
    totuudellisuuteen,
    yksinkertaisuuteen.”

    Tykkää

  13. Nyytin kirjoitukseen viitaten muutama ajatus:
    vanhemman ja lapsen väliseen vuorovaikutukseen liittyviä käsitteitä käytetään usein kun kuvataan ihmisen suhdetta Jumalaan. Myös Jeesus kehoitti meitä lähestymään Jumalaa Isänä ja erilaisin vertauksin Hän kuvasi Taivaallisen Isän olemusta (esim. Tuhlaajapoikavertaus). Laestadius kuvasi myös herkällä ja väkevällä tavalla taivaallisen Vanhimman olemusta, mm. kuinka Hän nostaa rääsyisen lapsen syliinsä maailman kylmältä ja roskaiselta lattialta, puhdistaa, ruokkii ja imettää.
    Kuten Nyyti edellä erittäin kuvailevasti kirjoitti, vanhemman ja lapsen välinen suhde sisältää usein vahvoja jännitteitä: kapinaa, raivoa, kiukkua ja aggressiota. Näiden kautta lapsi eriytyy vanhemmasta omaksi itsekseen, rakentaa oman minänsä ja hakee elämisensä rajat. Irtautuminen yksilöksi voi vaatia koviakin matseja alkaen uhmaiän raivosta kohti murrosiän rajojen kokeilua. Vanhemman tehtävänä on seistä lapsen rinnalla niin hyvinä kuin huonoina päivinä, tuntui miltä tuntui ja näytti miltä näytti. Tarvittaessa on haettava apua kasvatukseen ammattilaisilta. Pahinta mitä vanhempi voi lapselleen tehdä on psyykkinen tai konkreettinen hylkääminen…
    Entä voidaanko seurakuntaäidin olemusta hahmottaa maallisen vanhemman vertauskuvalla? Itse hahmotan asian juuri näin. Usein vanhat puhujat käyttivät ilmaisua Saara-äiti kuvatessaan seurakunnan olemusta. Itse en koe läheiseksi Saara-äiti ilmaisua, koska mielikuvissani se tarkoittaa ankaraa nutturapäistä tätiä. Lisäksi vanhempana luin Raamatusta, kuinka Saara (Aabrahamin vaimo) jopa pahoinpiteli Hagaria :-(.
    Seurakunnan olemuksen tulisi mielestäni kirkastaa Kristuksen olemusta ja Taivaallisen Vanhimman turvallista läsnäoloa. Se ei tarkoita alisteista, pelkoon pohjautuvaa kuuliaisuutta, joka kätkee sisäänsä pahimmillaan selvittämättömiä asioita, tekopyhyyttä ja silmänpalvontaa, vaan avointa ja rehellistä asioiden kohtaamista, kuten lapsen ja vanhemman välisessä kanssakäymisessä. Kestääkö seurakuntaäiti lapsensa kapinan tai rajun irtioton? Kestääkö seurakuntaäiti, jos keskustellaan kaltoinkohteluista, vallan väärinkäytöstä tai mieltä vaivaavista ja omatuntoa orjuuttavista asioista?
    Lapsen ja vanhemman monimuotoista ja välillä jopa raastavaa suhdetta pohtiessani, olen löytänyt pohjaa myös hengellisen kärsimyksen ja kivun kohtaamiseen uskovaisten yhteisössä. Jos asioita jää selvittämättä lapsen ja vanhemman välillä, se invalidisoi ja altistaa kätkeytyneelle vihalle ja katkeruudelle. Kun asiat kohdataan avoimesti, se rakentaa pohjaa luottamukselle kuin myös herättää meitä oikeaan herkkyyteen ja vastuuseen lähimmäisistämme. Lisäksi se raivaa tilaa mittaamattomaan armoon ja anteeksiantamukseen.

    Tykkää

  14. Ihana virsi. Hyvä, selkeä ja rakentava blogikirjoitus. Lohduttavaa ja kaunista keskustelua täällä. Vaikka en mitään ymmäräkään, silti täältä kirjoituksista huokuu armollisuutta ja lämpöä. Vaikka en osaa keskustella, vaikka palelen jään alla, silti olen Jumalan luoma, Hänen huolenpitonsa osallisuudessa ja saan tarttua kiinni sanansa lupauksiin. Minunkin syntini on sovitettu, itse Vapahtaja rukoilee puolestani ja Hänessä ja Hänen kauttaan saan luottaa, että Jumala on armollinen ja rakastava minua kohtaan ja näkee, auttaa ja antaa kaiken mitä tarvitsen.

    Tykkää

  15. Arvatkaa mitä minulla tuli mieleeni.

    Minulla tuli mieleeni, että meitä ihmisiä, ja myöskin ehkä erityisesti meitä suomalaisia, piinaa loputon ja kalvava häpeän tunne. Minä mietin, että voisiko häpeän tunne, jonka seurausta on tunne omasta riittämättömyydestä ja kelpaamattomuudesta, olla syynä useisiinkin epäonnistumisiin?

    Minusta häpeän tunne on aivan kuvaamattoman vahva, olen ikävä kyllä myös itsessäni todennut tuon henkeäsalpaavan häpeän tunteen, joka saa oman itsen näyttäytymään vääränlaisena, huonona, kelpaamattomana. Minä mietin, voisivatko nämä seurakunta-asiat, ja se, mitä meillä uskovaisilla on ongelmia, johtua myös tästä? Koska silloinhan on hyvä lyödä toista, jos itsellä on kammottava olo oman itsensä kanssa.

    Häpeän tunne voi syntyä ihan yksinkertaisesti kokemuksesta, että on erilainen- kuten Joona kirjoitti, herkkä ihminen alkaa helposti suomia itseään ja tarkkailla itseään tuskallisesti. Ja siitä voi myös seurata se, ettei usko hyvän Jumalankaan hyväksyvän meitä sellaisina kuin olemme, vaan se on vain toive, viimeinen oljenkorsi, ja se saa ruoskimaan itseään, kuin ei Jumalan armo olisi juuri niin suuri kuin se on.

    Minusta tuntuu jatkuvasti enemmän siltä, että se, mikä on hyvää, tulee hyvästä Jumalasta, ja se, mikä on vaikeaa ja tuskallista, tulee meistä ihmisistä itsestämme, ja paholaisesta. Ja hyvän Jumalan hyvyyttä on juuri se, että hän auttaa ihmisiä selviämään noista vastoinkäymisistä- hän ottaa syytökset vastaan, ja kaiken sen avuttomuuden ja riittämättömyyden yli auttaa lasta selviämään. Juuri niinkuin todettiin, että armo on objektiivista, se on kaikkein korkeimmalla, se kattaa ja kietoo syliinsä kaikki heikkoutemme, epäilyksemme ja kipumme. Eikö se ole mukava asia? 🙂

    Tykkää

  16. Monet ovat edellä kirjoittaneet hienosti ihmiseksi kasvamisesta ja varoittaneet alistamisesta.

    Yksi alistamisen ja henkisen väkivallan muoto on ”me emme halua” ja ”me haluamme” –fraaseilla terästetyt ohjeet.

    Ajattele lasta, jolle sanotaan: ”Me emme halua katsoa televisiota.” Totta kai lapsi haluaa katsoa hauskaa ohjelmaa televisiosta. Mitä lapsi ajattelee? Haluanko minä vai en? Mitä on haluaminen? Onko minussa jotain vikaa, kun epäilen, että haluan sittenkin? Hyväksytäänkö minut tällaisena? Rakastetaanko minua? Lapsi joutuu hämmennyksen valtaan.

    Mitä ajattelee teinityttö, jolla sanotaan: ”Me emme halua meikata – Me emme halua käyttää korvakoruja”. Totta kai hän haluaisi ainakin kokeilla, kun luokkakavereillakin on. Mitä nyt? Onko minussa vikaa? Minä haluan korvakorut, mutta ”me emme halua”. Olenko minä enää yksi meistä? Saanko kuulua tähän joukkoon väärine tunteineni ja haluineni?

    Ajattele uupunutta äitiä, jolle sanotaan: ”Me haluamme ottaa vastaan kaikki lapset, jotka meille annetaan.” Äiti joutuu toteamaan: Mutta kun minä en halua. En yksinkertaisesti jaksa? Olenko minä uskovainen? Kelpaanko Jeesukselle tällaisena, huonona ja vajavaisena? Syntisenä.

    Tuollaisen kaksoissidoksen muodostaminen on vahingollista ja väärin. Siinä pienelle ja aralle lapselle tai taakkojen maahan polkemalle kristitylle jätetään valittavaksi kaksi huonoa vaihtoehtoa. Joko toimit väärin ja olet syntinen tai sitten toimit oikein etkä siitä huolimatta kelpaa ”meille”, sillä tunteesi on väärä.

    Meidän ei pitäisi koskaan alkaa kontrolloida ja manipuloida toisen tunteita. Tunteet ovat aitoja ja ne tulee hyväksyä sellaisenaan. Kasvattajan täytyy päinvastoin auttaa lasta tunnistamaan ja nimeämään aidot tunteensa. Tämä auttaa lasta myöhemmin hyväksymään tunteensa ja käsittelemään ne hyväksyttävällä ja positiivisella tavalla. Kuinka ihminen voi ylipäätään toimia oikein tunteidensa kanssa, jos niiden olemassaoloa ei hyväksytä?

    ”Me emme halua” –fraasi on opillisestikin arveluttava. Ymmärrän nimittäin halut ja haluamisen nimenomaan tarkoittamaan lihan ja itsekkään luonnon puolelta tulevia haluja (Gal. 5:16). Jos puhutaan hengen halusta, tämä tulisi erikseen tuoda esiin (Gal. 5:17). Ainakin minulla itselläni on monia alhaisia haluja ja passioita, joita vastaan minun täytyy kristittynä taistella. Haluan huonoja asioita mutta en tahdo toimia halujeni mukaan. Jeesus: ”Valvokaa ja rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen. Tahtoa ihmisellä on, mutta luonto on heikko.” (Matt. 26:41) Taistelusta huolimatta kristityn osana on Paavalin tavoin: ” En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo.” (Room. 7:19) Tähän tarvitsemme Kristuksen sovitustyötä ja Hänen laupiasta ja armahtavaa syliään.

    Käytäntöihin liittyvän opetuksen tulisi kohdistua siihen, kuinka on oikein toimia ja mihin ihmisen tulisi pyrkiä. Ihmisen haluja ja tunteita ei saisi koskaan kontrolloida.

    Tykkää

  17. Amicus, toit tärkeän lasten kasvatukseen liittyvän näkökohdan esille. Enpä olekaan ennen asiaa osannut tuolta kantilta ajatella. Minua tuo fraasi ”emme halua / me haluamme” on häirinnyt lähinnä siitä syystä, että näillä sanoilla on tapana peitellä sanoman todellista merkitystä: ”Te ette voi tehdä näin, koska se on syntiä ja siksi kiellettyä (normatiivinen käsky/kielto). Joka tekee syntiä, tuomitaan helvettiin (säännön rikkomisesta seuraava rangaistus).” Miksi asiaa siis pitää peitellä? Eikö voisi vain sanoa esim. seuraavasti: ”minä ymmärrän niin, että x ja y on syntiä” tai ”x ja y voivat johtaa syntiin, ja siksi niitä olisi syytä välttää”? Mielestäni asiat on sanottava niinkuin ne ovat, eikä kierrellä ja kaarrella. On asia erikseen, jos puhujan tarkoituksena on painottaa, että usko synnyttää ihmisessä halun taistella syntiä vastaan ja että ilman tällaista halua ei voi olla uskovainen.

    Tykkää

  18. Olen samaa mieltä Amicus Curiaen kanssa. Usein seurapuheet ja vaikkapa Päivämiehen kirjoitukset eivät pyri vetoamaan lukijoidensa rationaalisiin kykyihin. Ne pyrkivät enemmän sanoittamaan uskovaiselle sopivia sekä sopimattomia tapoja tuntea ja kokea: Mitä uskovainen haluaa, mistä hän iloitsee, mistä hän tulee murheelliseksi jne.

    Tällainen kieli kuulostaa hyvin kiltiltä ja lempeältä: Kuulijalle tai lukijalle puhutaan kuin lapselle. Se tuntuu turvalliselta ja luottamusta herättävältä.

    Kiltin ja lempeän vaikutelman alle kätkeytyy kuitenkin riskejä. Kuten Amicus toi esille, lukija tai kuulija voi kokea itsensä armon ja pelastuksen ulkopuoliseksi, kun hän huomaa, ettei pysty tuntemaan ja kokemaan niin kuin Jumalan lapsen tulisi. Armo muuttuu objektiivisen ja ehdottoman sijaan subjektiiviseksi ja ehdolliseksi.

    Pahimmillaan tunne- ja kokemusargumentaatio voi muuttua manipulaatioksi ja johtaa suoranaiseen hengelliseen totalitarismiin. Vaikkapa siten, että joku karismaattinen puhuja määrittelee tunteikkaan turvallisesti, että ”me Jumalan lapset emme halua olla huomaamassa vikoja ja virheitä sananpalvelijoissa ja kristillisyytemme vastuunkantajissa vaan me haluamme olla turvallisesti aivan kuin luottamassa heihin, kun Pyhä Henki on heidät näihin tehtäviin asettanut”.

    Kuulostaa kauniilta ja turvalliselta, eikö? Tämän lauseen karu sisältö on kuitenkin selkosuomeksi sanottuna seuraava: Yhteisöllisiin ongelmiin ja johdon väärinkäytöksiin on mahdotonta puuttua, koska niiden näkeminen ja esille nostaminen on jo itsessään riittävä todiste siitä, että henkilö on hengellisesti harhautunut ja pelastuksen ulkopuolella.

    Muun muassa tästä syystä kannattaa tunteiden ilmaisemisen ohella arvostaa korkealle myös järkiargumentteja ja älyllistä johdonmukaisuutta. Ilman sitä meillä ei kerta kaikkiaan ole riittäviä suojarakenteita sen enempää hengellisiä harhaoppeja kuin väärinkäytöksiä ja mielivaltaakaan vastaan.
    Yhteisöllistä arvovaltaa omaavat voivat elää väärin, toimia väärin ja opettaa väärin (tahallaan tai ymmärtämättään) sekä oikeuttaa sen ”emme halua/me haluamme” tapaisella löysällä tunnehötöllä. Riviuskovaisten yritykset puuttua tähän voi aina halutessaan huitaista syrjään vaikkapa ”turhana järkeilynä”, jollaista ”me vierastamme”. Tällaista on spiritualismi ja subjektivismi pahimmillaan.

    Tästä syystä olen aina iloinen, kun puhuja tunnehötön sijaan perustelee opetuksensa Raamatulla ja kristillisellä traditiolla tai järkisyillä eli niistä välttämättä seuraavilla johtopäätöksillä: ”Tv-viihdettä kannattaa välttää, koska Raamattu sanoo…” Se on rehtiä ja reilua kuulijoita kohtaan. Se on aidosti turvallista.

    Mielestäni ei kannata pelätä sitä, että oikeanlainen järkeily eli Raamattuun, kristilliseen traditioon ja luonnolliseen moraalitajuun pohjaavien argumenttien etsiminen johtaisi maailmallisuuteen ja synnin luvallisuuteen. Uskon, että se pikemminkin antaa meille uusia voimia ja uutta motivaatiota taistella syntiä vastaan ja tehdä hyvää.

    Tykkää

  19. Pitää korjata edellistä viestiä sen verran, että toki lauseen ”Me Jumalan lapset emme halua olla huomaamassa vikoja ja virheitä sananpalvelijoissa ja kristillisyytemme vastuunkantajissa vaan me haluamme olla turvallisesti aivan kuin luottamassa heihin, kun Pyhä Henki on heidät näihin tehtäviin asettanut”, voi ymmärtää myös oikein. Rakkauden ja luottamuksen tulee olla tietysti lähtökohta suhteessa seurakunnan vastuunkantajiin, ei vihan ja epäluulon, se on tärkeää.

    Rakkauden ja luottamuksen lähtökohtaisuus ei saisi tarkoittaa kuitenkaan naivia silmien sulkemista jopa silloin, kun virheet ovat vakavia ja niiden todellisuus on ilmiselvää. Tuon tyyppisen kielenkäytön ongelma lienee siinä, että se on mahdollista ymmärtää jälkimmäisen kaltaiseksi velvoitteeksi olla ”nähdessäänkin näkemättä ja kuullessaankin kuulematta”.

    Tykkää

  20. Kiitos erittäin kallisarvoisesta seurakunta-teeman raamatullisesta alustuksesta ja hyvästä ja pureutuvasta keskustelusta!

    Kirsi: ”Usein vanhat puhujat käyttivät ilmaisua Saara-äiti kuvatessaan seurakunnan olemusta. Itse en koe läheiseksi Saara-äiti ilmaisua, koska mielikuvissani se tarkoittaa ankaraa nutturapäistä tätiä. Lisäksi vanhempana luin Raamatusta, kuinka Saara (Aabrahamin vaimo) jopa pahoinpiteli Hagaria :-(.”

    Tässä seurakunnan vertauksessa Saara-äitiin olen kokenut samanlaista vierautta. Joillekkin puhujalle on tullut tavaksi korostaa Saara-äidin ryppyisyyttä. Sillä on haluttu nimenomaan korostaa seurakunnan rankaisevaa roolia hoitokokousten yhteydessä. Olen mielessäni kapinoinut tällaista pelottavan äidin roolin ylläpitämistä.
    Lisäksi en ole kuullut raamatullisia perusteita tällaisen Saara-äidin roolille seurakunnassa.

    Missä kohtaa raamatussa ryppyinen Saara-äiti hylkää lapsensa ja karkottaa hänet ”Saatanan haltuun”?

    Millainen on tällaisen ”äidin” rakkaus?

    Olisi mielestäni korkea aika selvittää, kuinka harhainen ja vääristynyt käsitys opetettiin 70-luvulla seurakunnan roolista ja kuinka seurakunta velvoitettiin toimimaan hoitokokouksissa toisiaan kohtaan. Meitä seniori-ikäisiä on paljon, joilla on näitä kokemuksia vaikka kuinka paljon. Toistan edelleen, että on lukematon määrä – sisä-tai ulkopuolisia – joita kohdeltiin massahoitokokouksissa tai yksityisiin kohdistuvissa hoitokokouksissa harhaoppisin perustein. Vieläkään ei ole tehty pesäeroa koko 70-luvun harhaopista. Ei ole uskallettu – vieläkään.

    ”Harhaoppiset perusteet” olivat hyvin pitkälle toistensa ”hengen haistamista” ja uusien lakihenkisten/tiukempinormisten elämäntapaohjeiden noudattamisen perusteella ”epäilyttävien” ilmiantamista kurinpitotoimenpiteitä ( hoitoa) varten.

    Selkokielisesti sanottuna uskovaisen ”muotti” määriteltiin uusiksi niin, että omattunnot orjuutettiin. Alkoi ”vahvojen” aikakausi ja kilvoittelu muotin mittaiseksi.

    Terve äiti ei hylkää lastaan – kyselyikäkin on sallittu. 70-luvulla opetettiin pahimmaksi viaksi jos kyseenalaisti ”erehtymättömän” eli SRK:n edustajan puheen tai toimen.

    Onko meillä edelleen tällaisia ”erehtymättömiä pylväitä”, joiden puheita tai tekemisiä ei voi rankaisematta ja ”hoitamattla” kyseenalaistaa?

    Onko 70-luvulla alkaneet käytännöt yhä niin paalutettuja, ettei niitä voi edes raamatullisin perustein vieläkään kyseenalaistaa?

    Uskallan kysyä.

    Tykkää

  21. Joona nosti edellä esille erittäin tärkeän seikan.
    Itseäni ei yhtään haittaa, jos puhuja puhuu pakahduttavan tunteikkaasti Kristuksen rakkauden ja Jumalan armon ihanuudesta, vaikka kuinka moninaisin ja vertauskuvallisin sanakääntein. Näinhän tapahtuu runoudessa ja taiteessa: käytetään paljon symboliikkaa ja vertauskuvia, tai kuten Siionin laulussa lauletaab veisataan: “…Oi Hänen rakkautensa, se ompi verraton; se HALKEE laupeudesta, niin palava se on.” Seuraavassa hengenvedossa voidaan taas todeta: “Mun henkeäni SALPAA, liha heikko ja syntinen…” Vahvoja tunnelatauksia, jotka tuntuvat ihan sydämessä asti.
    Joonan antamassa esimerkissä ei mielestäni varsinaisesti vedottu “tunnehöttöön”, vaan itse Pyhään Henkeen. Itseäni pelottaa eniten se, että Pyhään Henkeen vetoamalla legitimoidaan yhteisön sisäiset väärinkäytökset ja ns. ehdonvallan asiat tai uskovaiselle sopivat/ sopimattomat tunteet ja haluamiset. Koska juuri silloin ne ovat immuuneja arvostelulle ja voivat saattaa arvostelijan kyseenalaiseen valoon. Pyhään Henkeen vetoamista on käsittääkseni viime kädessä sekin, jos sanomme ettei oikea uskovainen tee sitä tai halua tätä. Silloinhan juuri asetamme Pyhän Hengen synnyttämän uskon mitaksi tekemiset ja haluamiset.
    Olemme varmaan myös lukeneet kristillisyyden julkaisusta seuraavaa: ”Pyhä Henki ohjaa meitä kuuliaisuuteen Saara-äidin neuvoille.” Tai: “Uskovainen perhe on onnellinen perhe, koska siellä asuu anteeksiantamus.” Nämä em. asiat voidaan ymmärtää niin monella tavoin, mutta mitä niistä voisi ajatella hyväksikäytetty lapsi/ nuori tai hoitokokouksen uhri?
    Kun vetoamme Pyhään Henkeen, silloin sen tulee ehdottomasti perustua Jumalan sanaan. Tunneasiat eivät välttämättä liity mitenkään Pyhään Henkeen, vaan esimerkiksi hormonien vaihteluihin, väsymykseen tai endorfiiniryöppyyn. Masennuksella ei ole myöskään mitään tekemistä Pyhän Hengen puuttumisen kanssa. Lutherin mukaan piru voi kyllä hyödyntää tilaisuutta ja hyökätä erityisesti masentuneen kimppuun. Toisaalta taas olemme lukeneet Raamatusta kuinka “hengestä juopuminen” voi saada aikaan ulkoapäin katsottuna hurmoksellista ja outoa käytöstä, niin että toiset saavat hävetä, kuten kuningas Daavidin kohdalla (2 Samuel 16-): “Kun Herran arkku oli tulossa Daavidin kaupunkiin, Saulin tytär Mikal katseli ikkunasta. Nähdessään kuningas Daavidin hyppivän ja tanssivan Herran edessä Mikal halveksi häntä mielessään…
    20)Mutta kun Daavid palasi tervehtimään perhettään, Saulin tytär Mikal tuli häntä vastaan ja sanoi: ”Kylläpä Israelin kuningas tänään käyttäytyi arvokkaasti! Paljasti itsensä palvelijoidensa piikojen edessä niin kuin mikäkin narri!” 21 Daavid vastasi: ”En, vaan Herran edessä! Hän valitsi mieluummin minut kuin isäsi ja isäsi suvun ja määräsi minut Israelin, Herran kansan, hallitsijaksi. Herran edessä minä tahdon iloita, 22 vaikka joutuisin alentumaan vielä tätäkin enemmän ja halventamaan itseni omissakin silmissäni…”
    Kuten sanottua: uskomme ei perustu tunteisiin, haluamisiin tai haluamatta jättämisiin, vaan Kristuksen sovitustyöhön, josta Raamattu todistaa. Jumalan armo ja Kristuksen rakkaus voi nostaa tunteet pintaan herkillä ihmisillä, mutta uskon määrää niillä ei voi mitata.

    Tykkää

  22. Lapsi-vanhempi-seurakunta-teemaan liittyen vielä yksi kommentti. Vanhempi voi alistaa lasta sanomalla ”Ei uskovainen tyttö/poika käyttäydy noin” tai ”Tuo ei ole uskovaisen ihmisen puhetta” Siis kiukustunut lapsi/nuori joka menettää itsehillintänsä, tuomitaan helvettiin. Mielestäni epäkunnioittavaa kielenkäyttöä tai käytöstä ei tule suvaita, mutta keino ei voi olla sieluntilaan vetoaminen. Kyllähän uskovainen ihminen kykenee kaikkeen pahuuteen, mutta hänellä on halu taistella pahaa vastaan ja langettuaan korjata asia, ja pyytää se anteeksi.

    Tykkää

  23. Olin viime viikonloppuna Oulussa käymässä ja tuttavani luona ajauduin hyvin kiinnostavaan keskusteluun tästä samasta keskusteluaiheesta: tekojen, uskon ja tunne/järkiargumenttien suhteesta ja käytöstä. Oli pysäyttävää huomata, että itseni ikäiset nuoret aikuiset tahtoivat keskustella Raamatusta ja oppia löytämään itse raamatusta argumentteja vallitseviin näkemyksiin uskosta ja teoista.

    Kanssakeskustelijat olivat tehneet havainnon, että usein varsinkin nuorille suunnatut alustukset ja keskusteluillat ovat täynnä kuluneita me-fraaseja, kuten ”emmehän me halua olla..” tai ”olemmehan me aina ajattelemassa” tai ”me uskovaiset emme tee..”. Ystäväni kertoivat, että he toivoisivat kuulevansa enemmän raamattuargumentteja puhujien ja alustajien väitteiden perusteiksi. He kokivat, että heihin pyritään vetoamaan oikotien kautta – ei niin, että he itse voisivat ymmärtää perustelut asioille ja sitten oman uskonsa kautta haluta tehdä ja toimia Jumalan sanan mukaan. Ystäväni kokivat loukkaavana sen, että varsinkin nuoriin ja nuoriin aikuisiin kohdistetaan valtavia epäluuloja, koska nuoret ”kuitenkin haluavat tulkita asiat maallisesti” – kuten he itse asian ilmaisivat.

    Ystäväni sanoivat myös, että olisi tosi mahtavaa tuntea itsekin Raamattua. Heitä kuitenkin toisaalta mietitytti varoitukset, ettei Raamattua kannata yksin lukea ja toisaalta se, että ei oikein tiedä, mistä kohtaa Raamattua voisi alkaa lukea. Yksin kun koko kirjan avaaminen tuntuu vaikealta.

    Ystäväni sanoivat, että usein keskusteluiltoihin ja seuroihin mennessä odottaa juuri kuulevansa Jumalan sanan selittämistä ja tuntuu pahalta, kun seuroista lähtiessä huomaakin, että on kuullut vain tunnehöttöä tai agressiivista mielipiteiden pakkosyöttöä, kuten ”älkää te nuoret tehkö..”.

    Huomasin keskustelun aikana, että on mahtavaa kuinka nuoret ihmiset tahtovat kuulla argumentteja Raamatusta ja oppia itse lukemaan sitä. Tässä seurakunnan tulisi kasvaa sillä tavalla, ettei se pelkäisi rohkaista uskovia itse tarttumaan Raamattuun ja neuvoisi kuulemaan Raamatun valossa jokaista saarnaa ja puhetta. Seurakunnan yksi tehtävähän on, juuri niin kuin Joona ansiokkaasti kirjoitti, ohjata ja oikaista – myös puhujia. Tällainen rakentava halu löytää perustelut Raamatustahan on parasta seurakunnan itsekritiikkiä – ja osoittaa, että usko ja seurakunta ovat rakkaita.

    Olen useasti pohtinut, miten tässä seurakunnassa päästäisiin tilanteeseen, jossa uskallettaisiin puhua avoimesti ja kysyä myös saarnoista mieleen jääneitä havaintoja ilman, että kritiikki, kysymykset tai huomiot otettaisiin henkilökohtaisesti tai vetoamalla ”yhteisen rakkauden rikkomiseen”. Seurakunnanhan tulisi kuitenkin olla osa hermeneuttista kokonaisuutta, jossa ovat seurakunnan lisäksi Raamattu ja uskovien omatunnot.

    Tykkää

  24. ”Vanhemmat ovat toisaalta aina vastuussa lapsestaan, eikä häntä kuulu hyljätä aikuisenakaan, mutta toisaalta jokaisen ihmisen täytyy ottaa aikuisen vastuu itsestään. Loputon seurakunnan tai menneen sukupolven syyttely ei johda mihinkään, joskin syytös on osa luonnollista itsenäistymisprsosessia. Nöyryyden vastakohta on ylpeys, ja ylpeyttä voi olla myös se, että katsoo omaa itseään kärsimyksen silmälasien läpi nähden itsensä hyväksyttynä vain särjettynä ja uhrina eikä pääse koskaan eteenpäin syyttelystä.”

    Mielestäni Nyyti nostaa tässä(kin) esille tärkeän, huomionarvoisen ajatuksen.

    Toivomme Roosan kanssa, että Hulluinhuonelais-blogi edistäisi omalta pieneltä osaltaan keskustelukulttuuria, jossa myös ongelmista puhuminen on arkipäivää. Varsinkin näin alkuvaiheessa, kun puhumattomuuden ”jäät murtuvat”, on ymmärrettävää, että tulee eräänlainen ”kevättulva”: kielteiset kokemukset sekä tukahdutetut muistot ja tunteet vyöryvät voimalla esille ja korostuvat.

    Pitkällä tähtäimellä olisi ehkä kuitenkin hyvä, että emme juuttuisi ainoastaan päivittelemään ja voivottelemaan tämän yhteisön sekä menneiden sukupolvien perinpohjaista huonoutta vaan osaisimme nähdä tasapainoisesti sekä ongelmat että hyvät, oikeat ja terveet puolet.

    On surullista, että on edelleen veljiä ja sisaria, joiden mielestä ongelmien huomaaminen tämän yhteisön elämässä ja toiminnassa on jo itsessään riittävä merkki siitä, että henkilö ei usko oikein. Se on pelottavaa, koska sellaisessa ajattelussa mielivallan tielle ei jää esteitä.

    Toisaalta koen senkin hyvin ikävänä, jos omaa ”tiedostavuutta” ja älyllistä ylemmyyttä pidetään itsestäänselvänä ja vaikkapa vanhoihin uskovaisiin suhtaudutaan halveksivasti ja ylimielisesti. Sellaiseenkaan ei ole mitenkään tavatonta törmätä, ikävä kyllä.

    Tykkää

  25. Minä mietin tuossa aiemmin, että menevätkö nämä psykologiset tuumailut tämän blogin otsikon alle- Teologista pohdintaa ja keskustelua vanhoillislestadiolaisuudesta. Koska eihän se ole opillista, Raamattuun perustuvaa keskustelua.

    Minun mielestäni on kuitenkin niin, että jo pelkästään lähimmäisenrakkaus vaatii ihmisten näkemistä kokonaisuuksina, ja siihen kuuluu myös psyykkinen puoli. Totta kai teologinen keskustelu on oma lukunsa, mutta minä mietin, että jos täällä halutaan rohkaista keskusteluun yleisemmälläkin tasolla, niin silloin olisi välttämätöntä ottaa huomioon myös psykologinen puoli.

    Ihan niinkuin täällä sanottiin, on asioita, joihin ei ”pelkkä” evankeliumi riitä. Jos ihminen on kokenut ohittamista, hylkäämistä, pahoinpitelyä ja muuta sellaista, mikä aiheuttaa sulkeutuneisuutta ja häpeää, ei hän mitenkään voi selvitä pelkän Raamattuun perustuvan keskustelun avulla. Ja siksi minä mietin, että onko tämä sellainen paikka, jossa voi keskustella myös psykologisesta puolesta, toki teologisista lähtökohdista, uskon perusteelta.

    Voisiko joko Roosa tai Joona antaa tästä asiasta jonkinlaisen lausunnon, blogistin ominaisuudessa- että miten laajalle on mahdollista viedä tätä keskustelua uskovaisten keskuudessa, onko täällä selkeä rajaus teologiaan, ja onko muiden näkökulmien paikka jossakin muualla?

    Selailin tässä joutessani mm. tällaista foorumia, siellä oli kiinnostavaa keskustelua sivuten tätä minun kysymystäni.

    http://www.hakomaja.net/keskustelu/ex-vl-foorumi/10612-huomatuksi-tulemisen-tarpeesta?limit=8&start=16

    Tykkää

  26. Muutoksia -kirjoituksessa linjasimme blogin tarkoituksen olevan:

    ”edistää rakentavaa, avointa ja rehellistä teologista sekä hengellistä keskustelua vanhoillislestadiolaisuudessa ja vanhoillislestadiolaisuudesta.”

    Lisäksi: ”blogi pyrkii vahvistamaan Raamatun ja perinteisen kristillisen teologian tuntemista. Pohjimmaisena on toive, että kaikki tämä johtaisi uskonelämän syvenemiseen. Blogin ensisijainen tarkoitus ei ole tuoda hyvää mieltä vaan etsiä totuutta. On hyvä, jos se voi tuottaa myös ensiksi mainittua, mutta tärkeysjärjestys on tämä.”

    Edellä tulee esille se, mikä meidän molempien toive on siitä, mistä ja millä tasolla keskustelua voitaisiin käydä. Ensisijaisesti keskustelun tulisi liittyä teologiseen sisältöön ja sen rationaaliseen ja argumentatiiviseen tarkasteluun – totuuden etsimiseen.

    Toinen tärkeä näkökulma on tietysti hengellinen keskustelu, johon liittyy myös uskonelämä ja uskosta syntyvät näkökulmat. Ehkä psykologisen analysoinnin ja keskustelun paikka on jossain muualla.

    Tykkää

  27. Kiitos vastauksesta.

    Onko kenelläkään ajatusta, missä sellainen paikka voisi olla? Onko se sitten enemmän elävässä elämässä? Koska minusta se puoli on ihmisen eheytymisen kannalta yhtä tärkeää, se kuuluu kristityn elämään ja lähimmäisenrakkauteen. Miten voisi lisätä myös tästä aiheesta puhumista, etteivät psyykkiset ongelmat olisi sellaisia tabuja, mitä ne nyt tuntuvat vielä olevan?

    Olisiko kenelläkään ajatuksia sellaisesta? Voisin siirtyä sitten sinne, koska siellä minulla olisi ehkä enemmän annettavaa 🙂

    Tykkää

  28. Elvyyttääksenin keskustelua blogin teologisesta sisällöstä kommentoin itsestäänselvyydenkin uhalla tätä Raamatun kohtaa:

    ”Jos tuloni kuitenkin viivästyy, saat tästä tietää, miten on käyttäydyttävä Jumalan temppelissä, elävän Jumalan seurakunnassa, joka on totuuden pylväs ja perustus.” (1. Tim. 3:15)

    Bibliassahan tämä oli käännetty ”totuuden patsas ja perustus” ja aikoinaan saarnoista saattoi saada sellaisen kuvan, että seurakunta on totuuden patsas eli kuva – lähes sama kuin itse Totuus. Uudemmmat käännökset terveesti kuvaavat, että seurakunta ei ole patsas vaan pelkästään sen patsaan alla oleva perustus ja pylväs. Seurakunta ei siis ole totuus taikka totuuden kuva vaan pelkästään kannattelee ja pitää täällä maailmassa esillä itse patsasta eli totuutta, joka on Jeesus Kristus.

    Tykkää

  29. Jt. Arvokasta keskustelua. Kuitenkin jokin etenkin tämän keskusteluosion kommenteissa mietityttää. Mistä johtunee että osan keskustelijoiden kommenteista huokuu ikäänkuin hillitön vapauden tavoittelu, pitää saada toimia niinkuin itse huvittaa yms. Eräs kommentoija totesi ettei ”tuo ei ole uskv sopivaa tai uskv ei tee noin” -lauseita ei sopisi/saisi käyttää. Kysyn että miten niin? Ei tosiaankaan kaikki käytös ole sopivaa sanoohan sen Raamattukin. Mielestäni neuvojen tyrmääminen on ns. oman lihan aikaansaamaa. Myös Ihmetyttää se vimma mikä monella on seurakunnan ja mm päivämiehen virheiden hakemiseen. Täälläkin palstalla korostetaan armon merkitystä mutta päikkärin kirjoittajille ja seurakunnalle sitä ei puheista päätellen näytä riittävän. (Kuka synnitön on se heittäköön ensimmäisen kiven).

    Jrt

    Tykkää

  30. Hyvä kysymys. Vaikka ihminen on uskovainen, joutuu hän syntiin ja siitä tulee nuhdella ja ohjata parannukseen. Ilmaisemalla lapselle asian niin, että tämä ei ole uskovainen, koska esimerkiksi on jättänyt noudattamatta kotiintuloaikoja, ei ole Raamatun mukaista opetusta. Jos näin olisi, pitäisi sinun ja minunkin elää koko ajan täysin synnittömästi. ”Mielestäni epäkunnioittavaa kielenkäyttöä tai käytöstä ei tule suvaita, mutta keino ei voi olla sieluntilaan vetoaminen. Kyllähän uskovainen ihminen kykenee kaikkeen pahuuteen, mutta hänellä on halu taistella pahaa vastaan ja langettuaan korjata asia, ja pyytää se anteeksi.” Tämä ei ole hillitöntä vapauden tavoittelua. Sanon aivan selkeästi, ettei kaikki käytös ole sopivaa.
    Myöskin muissa kommenteissa on tullut selkeästi esille se, että uskovainen haluaa taistella syntiä vastaan. Rakas Kenzo Kaias, olen pahoillani jos olen kommenteillaan sinua loukannut, se ei suinkaan ole ollut tarkoitus.
    Kaikilla on vaara langeta omavanhurskauteen. Kaikilla on myös vaara paatumukseen. Niitä vastaan meillä on koko ajan taistelu. Tässä taistelussa meillä on apuna Sana, jota seurakunta julistaa. Seurakunta ei ole Jumala, ja Päivämiestä saa kritisoida. Ei se ole armottomuutta. Seurakunnan neuvojen tyrmäämistä täällä ei ole kukaan suositellut. Joona sanoi hyvin selkeästi, että neuvoihin tulisi suhtautua lähtökohtaisesti aina nöyryydellä. Taustalla on kuitenkin aina Jumalan sana, halu toimia Jumalan tahdon mukaan. Seurakunta voi erehtyä, kuten myös moni SRK:n johtohahmo on sanonut. Kukaan ei voi nostaa itseään Jumalan asemaan sanomaan, mikä opetus on väärä, mikä oikea. Niitä täytyy arvioida Jumalan Sanan valossa yhteisessä rakkaudessa. Minä olen kokenut tämän keskustelun rakentavaan ja turvallisena. Siinä on rakentavalla tavalla aukaistu kristillisyydessämme käytettäviä sanamuotoja, katsottu niiden merkitysten taakse. K.K, kokemuksemme ovat erilaiset, mutta niin saa olla.

    Tykkää

  31. Hermeneuttisesta kokonaisuudesta:
    näkisin myös että tällainen lähestymistapa voisi kuvastaa juuri elävän seurakunnan toimintaa. Tavoitteenamme on rakentua yhteisessä uskossa ja ymmärryksessä, tarkastella keskeisiä asioita syvällisesti, sanoittaa auki merkityksiä ja mielikuvia, löytää kenties uusia näkökulmia peilaten niitä jatkuvasti alkulähteeseen ja samanaikaisesti hyväksyä inhimillinen keskeneräisyys ja epätäydellisyys. Mielestäni tällainen hermeneuttinen prosessi luo välineitä nimenomaan yhteisöllisissä muutosprosesseissa, ilman rikkimenemisen pelkoa. Tällöin ulkopäin tulevat “muutospaineet”, kriittiset tai kyseenalaistavat näkökulmat eivät ole uhka, vaan tie kohti syvällisempiä ja totuudellisempia perusteluita. Kysymyksessä on elävä ja dynaaminen yhteisöllinen prosessi, jossa seurakunnan kaikilla eri elementeillä, kuten Roosa sanoi (Jumalan Sana, Raamatun ilmoitus, pyhien traditio, seurakunnan sisäinen yhteinen ymmärrys vs. yksilön omatunto) on oma tärkeä paikkansa.
    Itselleni erityisesti Hans-Georg Gadamerin kirja: Hermeneutiikka: Ymmärtäminen tieteissä ja filosofiassa, on avannut näköaloja viime aikoina, jos jotakuta kiinnostaa tutustua, mutta onhan niitä muitakin.

    Tykkää

  32. Lisäys vielä.
    Meillä kaikilla vanhemmilla on valvomisen paikka siinä, että omatuntomme pysyy herkkänä kasvattajan paikalla. Kommenteillani en tarkoita sitä etteikö vanhemmilla kuuluisi olla auktoriteettia, vaan sitä miten otamme ja säilytämme terveen auktoriteetin ilman että aiheutamme lapselle henkisiä ja hengellisiä vammoja. Totuushan on, että monet uskovaisten kotien lapset kärsivät aikuisuudessa jumalasuhteestaan, josta on muodostunut syystä tai toisesta hyvin vaikea. Tunteiden ja niiden ilmaisun niittaaminen vihjaamalla suoraan tai epäsuoraan ettei lapsi usko oikein, eli ”ei uskovainen ajattele/sano/tunne noin” voi johtaa patologiseen tunteiden kieltämiseen. Tunnen ihmisiä, joille näin on käynyt, eikä kysymyksessä ole mikään vähäinen asia. Enemmän tunnen kuitenkin niitä, jotka eivät oikein ymmärrä edes mistä puhun. He eivät ole kokeneet samoin, vaan uskovaisten vanhempien kasvatus on tuntunut turvalliselta. Onneksi näin. Kyse ei ole yksittäisistä sanoista, vaan kodin ilmapiiristä. En siis halua orjuuttaa vanhempia tarkkailemaan kaikkia sanojensa nyansseja. Avoin, rehellinen kohtaaminen, tunteiden hyväksyminen ja niiden ilmaisun opettelu sekä lankeemusten molemminpuolinen sopiminen olkoon jokaisen kodin arkipäivää.
    Vaikka enemmistöllä on kaikki hyvin, se ei tarkoita sitä, etteikö yhteistyömme kätkeytyisi väkivaltaa ja kärsimystä. Kärsimyksen kohtaaminen on Kristuksen esimerkin mukaista. Kärsimyksestä puhuminen ei ole Kristuksen seurakunnan pilkkaamista.
    Yhdyn Joonan kommenttiin siitä, että kritiikki pitäisi saada tasapainoon hyvien kokemusten kanssa.
    Minä olen saanut kokea Jumalan lasten joukossa paitsi väkivaltaa myös niin suurta rakkautta kuolematonta sieluani kohtaan, etten osaa sitä sanoin kertoa. Olen saanut kokea kelliväni seurakuntaäidin sylissä, kaikkine vikoineni ja virheineni rakastettuna. Koska rakastan tätä seurakuntaa, avaan suuni asioista, joiden koen vaurioittavan seurakunnan jäseniä.

    Tykkää

  33. Kiitollisena luin yllä olevat arvokkaat kommenttisi, Nyyti, voin yhtyä niihin täysin sydämin. On lohdullista, että voimme nykyään kohdata toisiamme aivan nimettöminä ”napin alta” kun keskustelemme uskonasioista ja samanlaisista kokemuksista – hyvistä ja huonoista. Rehellisyys, aitous ja vilpittömyys puhuttelevat. Ihailen suunattomasti teitä, joilla on lahjat sanoittaa ajatuksenne, tunteenne ja raamatuntuntemuksenne. Viimemainittu kysyy myös hyvää muistia.

    ”Vaikka enemmistöllä on kaikki hyvin, se ei tarkoita sitä, etteikö (yhteistyömme) yhteisöömme kätkeytyisi väkivaltaa ja kärsimystä. Kärsimyksen kohtaaminen on Kristuksen esimerkin mukaista. Kärsimyksestä puhuminen ei ole Kristuksen seurakunnan pilkkaamista.”

    Tuo mainitsemasi kätkeytynyt väkivalta ja kärsimys pitää nostaa kaikkien tunnistettavaksi, koska se ymmärrykseni mukaan liittyy ”heikot)(vahvat”-asetelmaan. Uskovaiselle 70-luvulla määritelty uusi tiukempi muotti tuli aiheuttamaan ”heikommille” sellaiset vaatimukset, etteivät Luojan antamat rahkeet riittäneet. Näistä kärsimyksistä on tullut meille kipupisteitä, jotka ovat viime vuosina puhuttaneet yhteiskunnallisestikkin.

    Tosin hoitokokousjulmuudet puhuttivat yhteiskuntaa jo 80-luvulla, mutta ei se häly saavuttanut riviuskovaista, kun silloin ei ollut internettiä – uskovaiset perheet elivät keskimäärin melkoisen sulkeutunutta elämää suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan. Silloinen opetus painotti voimakkaasti erottautumista epäuskoisesta maailmasta – aivan leikki-ja koulutovereista alkaen. Siksihän omia yhteisöllisiä työ-ja opetusmuotoja lisättiin. Oma yhteisöllisyys tuli vahvaksi ja muuri muuhun yhteiskuntaan kasvoi.

    Muutos on melkoinen nykyiseen verrattuna, vaikka mietin joskus, kuinka paljon senioripolvesta elää edelleen ”70-lukua”. Jos ei käytä internettiä, kuuntelee radiota hyvin valikoiden, lukee paikallista sanomalehteä, Kotiliettä, Päivämiestä ja Siionin Lähetyslehteä – on mahdollista että ei huomaa muutosta ympärillään. Silloin voi säilyä ”mikään ei muutu” käsitys ja pitää tiukasti kiinni ”näin on aina opetettu Jumalanvaltakunnassa”.

    Takavuosikymmeninä ”Jumalanvaltakunnassa on kaikki tiedon ja taidon aarteet” lause sai sellaiset mittasuhteet, että erehtymättömyyden mandaatilla paikalliset johtokunnat hoitivat uskovaisten perheiden keskinäisiä välejä ja parisuhteita – vaikka todellinen ammattiapu olisi ollut oikea tapa. Kaikki tuokin kuului samaan 70-luvun harhaoppiin ja opetukseen.

    Kuten olette huomanneet, minun kritiikkini kohdistuu kokonaisuutena 70-luvun harhaoppiin. Haluaisin, että pääsisimme irti siitä väärästä hapatuksesta, jonka seurauksena keskuuteemme kipupisteet ovat syntyneet.

    Näkisin, että meille yhteisesti olisi puhdistavaa ja rakentavinta, että pystyisimme hahmottamaan kipupisteidemme perussyyn. Mitä hyödyttää syyllistää yksityisiä harhaanjohtajia?

    Eikö Jeesuskin ollut vihainen kaikille fariseuksille ja nimenomaan heidän opetukselleen, etteivät olleet pikkusormellaankaan valmiit helpottamaan opetuksensa raskauttamien taakkaa?

    Ilmeisesti lakiopin vaateet eivät olleet fariseuksille itselleen raskaita. Tätä olen miettinyt.

    Rukoukseni on kaiken aikaa, että omatuntoni säilyisi terveesti puhuttelevana ja Taivaallinen Vanhin näyttäisi minulle loppuun asti polun, jota on mahdollista kulkea perille – enkä olisi itse ajamassa ketään toista polulla niin ahtaalle, että umpikujaan. Tällä polulla olen itse saanut kokea kantavaa ja nostavaa tukea uskovaisilta ystäviltä. Tämä Joonan ja Roosan blogikin toimii nykyisellään sellaisena.
    Toivoisin, että mahdollisimman monet seniorit pääsisivät tämän keskustelun piiriin.

    Tykkää

  34. Kiitos Nyytille vastauksista. Tota taisin sotkea tossa ekassa viestissä vähän juttuja. tarkoitin siis aikuisten välisiä suhteita ja niissä toimintaa. Mutta kaipa niihinkin pätee samat jutut kun aiemmin todettiin. Syy miksi hiukan älähdin viestissä ni on se että akilleen kantapääni on tulkita tunteidennäyttämis sana mielipuoliseksi riehumiseksi ja toisen suulliseksi lokaamiseksi mikä on aina tuomittavaa. Tuskimpa kukaan palstalainen tätä kuitenkaan tarkoitti. Antakaa tämäkin erehdys anteeksi.

    Tykkää

  35. Muuten tuli vielä mieleen yksi Raamatun kohta. Voisiko joku selventää mitä mahtaa tarkoittaa:

    ”Vihastukaa ja älkää tehkö syntiä”
    ”Kuka tyhmästi veljeen vihastuu on jo tehnyt murhan synnin”

    Tykkää

  36. Tunnistan tuon halveksunnan. Se rikkoo. Omassa ammatissani kohtaan paljon vanhoja ihmisiä, ja olen oppinut paljon kuuntelemalla heitä. Valitettavasti myös vanhoista ihmisistä löytyy niitä, jotka halveksivat nuoruutta- sekin rikkoo. Ehkä taustalla on kokemusta nenäkkäistä keltanokista, ehkä kateus ja katkeruus saavat ajattelemaan nuorisosta nurjasti. Uskovaisina olemme kuitenkin kaikki päivän lapsia. Siitähän myös Päivämies- lehti on saanut nimensä. Olemme kaikki samanarvoisia. Pitkästä kilvoituksen matkasta voi tulla ansio, joka oikeuttaa toisen ihmisen kokemuksen sivuuttamiseen. Nuoret ovat oman aikansa asiantuntijoita kokemuksen kautta. Heitä tulee kuunnella, ja elämänkokemuksen tuoma viisaus sovittaa tähän päivään. Mikä toimi ennen, ei ehkä toimikaan nyt sellaisenaan. Jumalan Sana ei kuitenkaan muutu, eikä mikään aika oikeuta hylkäämään sitä. Muistaakseni esikoislestadiolaisuudessa korostetaan hyvin paljon ”vanhoissa pysymistä ”. Eikö tämä johda ulkokohtaiseen normien noudattamiseen?
    Nöyryyttä ja kunnioittamista tarvitaan puolin ja toisin. Joskus kunnioittaminen voi tarkoittaa myös etäisyyden ottamista.
    Henkilökohtaisesti kunnioitan vanhoja ihmisiä jo pelkän iän perusteella. Heillä on
    historiansa, ja näkemyksilleen sen mukaiset perusteet. Tarinoita kuuntelemalla voi oppia ymmärtämään, saada perspektiiviä omaan ohueen elämänkokemukseensa niin uskonelämässä kuin ajallisissakin asioissa.

    Tykkää

  37. Sain s-postitse hyvää palautetta kommenttiini ”me haluamme/emme halua”-argumentin oikeellisuudesta:

    ”Olen erimieltä liittyen kommenttiisi, että 'emme halua' olisi 'löyhä tunnehöttö'. Minusta se nimittäin on oikein ymmärrettynä juuri uskovaisen tuntomerkki. Sen voisi tietenkin muotoilla 'me emme haluaisi haluta', mutta sekin on vajavainen ja ehkä jopa harhaanjohtavampi ilmaisu asialle. Uskovainen kaksiosaisena tietenkin lihan puolesta kokee vetoa syntiin eli halua tehdä syntiä. (Room. 7:23) Hengen puolesta uskovainen ei kuitenkaan halua tehdä syntiä ja nyt on kysymys siitä, hallitseeko Hengen mieli vai lihan mieli. (Matt. 26:41, Room. 8:3-5)

    Luther kirjoittaa samasta asiasta:

    ’Sillä ehkäs ulkonaisesti lain työt pidät pelvon tähden, ettes nuhdeltaisi, eli palkan tähden, jonka sinä siitä toivot, niin sinä kuitenkin kaikki nämät teet ylönmielin ja ilman rakkautta lain puoleen, suurella pakolla, vaivalla ja vaatimisella, etkä tosin ensinkään tekisikään, ellei lakia olisi. Josta ymmärretään, että sinä sydämestäs lakia vihaat. Mikäs se on, kuin kiellät muita varastamasta, koska sinä itse varas sydämessäs olet, ja sen mielelläs tekisit itse työllä, jos tohtisit.’ (Martti Lutherin esipuhe Roomalaiskireestä)”

    Olen samaa mieltä siitä, että evankeliumin uskominen ja osallisuus Pyhästä Hengestä herättävät uskovaisessa halun välttää syntiä ja tehdä hyvää. Sillä tavoin on oikein ja raamatullista opettaa. Itse Jeesus asuu uskovaisen sisimmässä Pyhä Hengen kautta, ja sen myötä uskovaisella on ”Kristuksen mieli”, joka haluaa taistella syntiä vastaan ja edistää kaikkea hyvää.

    Minä ja ymmärtääkseni myös amicus curiae tarkoitimme kuitenkin sitä, että perusteeksi jonkun asian synnillisyydelle ei vielä riitä se, että puhuja vain sanoo, että ”me emme halua” tai ”me haluamme”. Perustelujen tulisi nousta ennen kaikkea Jumalan sanasta, Raamatusta. Kun uskovaiselle osoitetaan selkeästi, että Jumalan sana kehottaa toimimaan tietyllä tavalla ja välttämään tiettyjä asioita, SE herättää hänessä halun toimia Jumalan sanan mukaisesti, koska hän on saanut Jumalalta niin paljon: syntien anteeksiantamuksen ja vanhurskauden Jeesuksessa Kristuksessa.

    Jos sen sijaan hyväksymme riittäväksi perusteluksi sen, että puhuja vain sanoo, että ”me haluamme/emme halua”, niin sitä on kyllä melkoisen helppo käyttää väärin ja mielivaltaisesti.

    Minustakin on tärkeää, että seurapuheissa varoitetaan vaikkapa ahneudesta, ylpeydestä, päihteistä, huonosta viihteestä, kiroilemisesta ynnä muusta maailmallisuudesta. Kun tällaiset neuvot perustellaan Jumalan sanalla (niiden tueksi on helppo löytää Raamattua), ne ovat minunkin mielestäni aitoja ja tarpeellisia rakkauden neuvoja, jotka suojelevat elämää ja auttavat pysymään lähellä Jeesusta. Niille siis kannattaa olla kuuliainen.

    Tykkää

  38. Joku enemmän Raamattua tunteva osaisi varmaan valottaa näitä kohtia paremmin, mutta tässä se mitä minä ymmärrän.
    Ensimmäinen sitaatti (onko Jeesuksen?) kertoo siitä, että viha on tunne tunteiden joukossa, eikä itsessään ole syntiä. Vihassa kohtelemme helposti kuitenkin lähimmäistä loukkaavasti ja haavoittavasti. Tämä on nähdäkseni ”tyhmästi vihastumista”. Jälkimmäinen sitaatti havainnollistaa myös sitä, ettemme kykene täyttämään lakia- jo toisen verbaalinen loukkaaminen vihan vimmassa on viidennen käskyn rikkomista.
    Myös rakkaus on tunne, hyvä sellainen, ja paljon helpompi käsitellä kuin viha. Sekin voi kuitenkin viedä syntiin, jos sen pohjalta lähtee toimimaan Jlan sanan vastaisesti. Rakkauden tunnetta tuskin kukaan kuitenkaan väittää synniksi?
    Suuttumisesta tulee mieleeni laupias Vapahtajamme ruoska kädessä kauppiaiden pöytiä kaatamassa temppelin edessä. (Joh 2:13)

    Tykkää

  39. Olen samaa mieltä; nuo sitaatit muistuttavat siitä, että tunteet sinänsä eivät ole syntiä.

    Pappi Eelin viaksi laskettiin vanhan käännöksen mukaan se, että poikiensa häpäistessä temppelin hän puhutteli poikiansa kyllä asiasta, mutta ”hän ei kertaakaan vihaisesti katsonut heidän päällensä.” (1. Sam. 2-3)

    Ja kuten myös Nyyti hoksauttaa, synniksi ei laskettu Herramme agressiota ja suoranaista riehumista oikean asian puolesta:

    Joh.15 ja 17 mukaan: ”Jeesus teki nuoranpätkistä ruoskan ja ajoi heidät kaikki temppelistä lampaineen ja härkineen. Hän paiskasi vaihtajien rahat maahan ja kaatoi heidän pöytänsä… Silloin opetuslapset muistivat, mitä kirjoituksissa sanotaan: `Kiivaus sinun temppelisi puolesta kuluttaa minut. (Ps 69:9)”

    Mutta Jeesuksen mukaan: ”Juuri sydämestähän lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, siveettömyys, varkaudet, väärät todistukset ja herjaukset.” (Matt 15:19) Tunteet voivat aikaansaada vääriä ajatuksia, joissa eläminen ja joiden hautominen tuottaa viimein tekosynnin.

    Tykkää

  40. Kommenteissa on ollut paljon viisaita ajatuksia, palaan vielä muutamiin:

    Ihminen on pohjimmiltaan kokonaisuus, vaikka tiettyyn asteeseen länsimaisen ihmiskäsityksen ja ihmistieteidenkin suosima kolmijako: fyysiseen, psyykkiseen ja henkiseen/hengelliseen toimii. Esim. 1970-luvun harhojen suhteen teologiset analyysit avaavat ilmiötä vain osittain; selitysvoimaa vähintään yhtä paljon lienee sosiaalipsykologisella näkökulmalla. -Toivon mukaan myös herttaneiti jatkaa palstalla kommentoijana, edellä vinkkaamasi linkitkin olivat hyviä!

    Kyky häpeään ja syyllisyyteen ovat tärkeä osa inhimillistä ihmisyyttä. Ilman niitä kovetumme luonnehäiriöisiksi narsisteiksi. Jo syntiinlankeemuskertomuksessa on läsnä häpeä ja syyllisyys. – Mutta herkkyys häpeään ja syyllisyyteen ovat yli lietsottuina myös vaarallisia vallankäytön välineitä. Ne voivat traumatisoida ja vammauttaa ihmisen ja toisaalta myös niiden kompensointi voi johtaa ojasta allikkoon ja turmioon ja suoranaisiin hirmutöihin, kuten kävi Hitlerin johtaman Saksan. – Yksi tausta myös1970-luvun harhoille olikin yksilöllisen ja kollektiivisen syyllisyyden suoranainen lietsonta.

    Amicus curiaen muistutus, että seurakunnan ”perustustehtävä” merkitsee Kristus-totuuden esillä pitämistä, on tärkeä! – Kenzolle vielä; kyllä Päivämies-lehti on viime vuosinakin pyytämällä pyytänyt palautetta. Varsinkin nyt, kun päätoimittaja vaihtuu, lienee niin kannustavalle kuin kriittiselle palautteelle suoranainen tilaus ja momentum!

    Tykkää

  41. Voi kiitos Markku, miten lämmittikään raihnaista sieluani tulla tällä lailla huomioiduksi! Näköjään minä täällä edelleen käyn ja kommentoin 🙂

    Minä olen ehkä huono ihminen, mutta minulla välillä tulee olo, että me käymme täällä netissä kommentoimassa, olemassa viisaita ja tietäviä, kirjoitamme notkeita ja polveilevia kommentteja hienoista ajatuksistamme, ja sitten lähdemme taas viettämään omaa itsekylläistä elämäämme, ilman, että edes jaksamme suunnata ajatuksiamme niihin, jotka oikeasti tarvitsisivat huomiotamme. Sellainen vaara on minusta olemassa, jos keskustelu jää hyvin teoreettiseksi. Minulla on itselläni tullut hieman huono omatunto, kun minä vain roikun täällä netissä lukeamassa ja kirjoittelemassa hienoja ajatuksia, sen sijaan, että olisin vaikka SPRn Turvatalolla tekemässä vuoroja. Sielläkin voi hyvin käydä, vapaaehtoistyöt antavat paljon, ihmiset siellä ovat sydämellisiä ja ymmärtäviä, ja sellainen tuo monenlaisia näkökulmia arkeen.

    Rauhallista alkavaa sunnuntaita kaikille!

    Tykkää

  42. Kenzo Kaiazin kysymyksiin vihastumisista:

    Minulla on käsitys, että Jeesus oli kaikkein vihaisin fariseuksille ja heidän opetuksilleen. Jeesus nimitti heitä suoraan käärmeiksi, kyykäärmeiden sikiöiksi, ulkokullatuiksi, sokeiksi taluttajiksi, tyhmiksi jne. Hän piti fariseuksia vastustajinaan.

    Matt 23: 23-28 Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te annatte kymmenykset mintuista ja tilleistä ja kuminoista, mutta jätätte sikseen sen, mikä laissa on tärkeintä: oikeuden ja laupeuden ja uskollisuuden! Näitä tulisi noudattaa, eikä noitakaan sikseen jättää. Te sokeat taluttajat, jotka siivilöitte hyttysen, mutta nielette kamelin! Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te puhdistatte maljan ja vadin ulkopuolen, mutta sisältä ne ovat täynnä ryöstöä ja hillittömyyttä! Sinä sokea fariseus, puhdista ensin maljan sisus, että sen ulkopuolikin tulisi puhtaaksi! Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te olette valkeiksi kalkittujen hautojen kaltaisia: ulkoa ne kyllä näyttävät kauniilta, mutta ovat sisältä täynnä kuolleitten luita ja kaikkea saastaa! Samoin tekin ulkoa kyllä näytätte ihmisten silmissä hurskailta, mutta sisältä te olette täynnä ulkokultaisuutta ja laittomuutta.

    Tykkää

  43. Ihmiset ovat valmiita monenlaisiin hiuksenhalkomisiin puhuttaessa synnistä. Saatetaan sanoa vaikkapa ettei pahat ajatukset ole väärin jos ei niitä toteuta. Väite on mieletön ja sisäisesti ristiriitainen. Paha ajatus on nimenomaan väärin koska se on paha. Olen ajatellut että Jeesus ottaa opetuksellaan tähän kantaa. kaikki viha mitä sisällään ruokkii ja päästää ulos haukkumisena ja kiroamisena on ihmiskunnan väkivaltaisen taipumusten ruokkimista joka johtaa lopulta lynkkauksiin, murhiin ja sotiin jne. Juuri väkivaltaa vastaan käsky ”älä tapa” on suunnattu.

    Tykkää

  44. Niinhän Jeesus vuorisaarnassaan tulkitsee Jumalan lakia (Matt. 5:21-48); jo paha ajatuskin merkitsee koko lain rikkomista.

    Mutta sitten: ”Vaikka vihastuttekin, älkää tehkö syntiä.” (Ef. 4:26) – Myös moderni psykologiakin erottaa tunteet ajatuksista. Ja olemme Jumalan kuva siinäkin mielessä, että Raamattu viittaa useissa paikoin siihen, että myös Jumalalla, Taivaallisella Vanhimmalla on tunteet; kuten rakkaus luomaansa ihmistä kohtaan!

    Tykkää

  45. Niinpä, ehkä meidän näin yhteenvastuukeräyksen aloituspäivänä on tosiaan sanottava: ”näitä piti tehtämän, ja toisia ei jätettämän.” (Matt 23:23).

    Ja kyllä tällaisilla keskustelupalstoilla on merkitystä keskustelemattomuudesta kärsineelle kristillisyydellemme, ainakin siihen saakka, että Päivämiehessä rohkaistutaan ja uskaltaudutaan sallimaan lukijain palaute ja keskustelu (1950-luvun malliin) esim. verkkolehdessä.

    ”Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla, aika on istuttaa ja aika repiä maasta, aika surmata ja aika parantaa, aika on purkaa ja aika rakentaa, aika itkeä ja aika nauraa, aika on valittaa ja aika tanssia, aika heitellä kiviä ja aika ne kerätä, aika on syleillä ja aika olla erossa, aika etsiä ja aika kadottaa, aika on säilyttää ja aika viskata menemään, aika repäistä rikki ja aika ommella yhteen, aika olla vaiti ja aika puhua… ” (Saarn. 3:2-7)

    Tykkää

  46. Markku: ”Yksi tausta myös1970-luvun harhoille olikin yksilöllisen ja kollektiivisen syyllisyyden suoranainen lietsonta.”

    Tuo lause ei ehkä avaudu kaikille nuoremman polven uskovaisille saatikka muille, mutta meille sen ytimiämme myöten eläneinä se sisältää paljon pahuutta. Aivan kuten puheenjohtajamme Viljo on julkisuudessakin todennut kertoessaan siitä pelon voimasta, joka esti häntäkin puuttumasta omin silmin näkemiinsä hoitokokousjulmuuksiin.

    Hyvin monet – ehkä jopa suurin osa meistä senioreista ei vieläkään uskalla edes muistella kokemiaan , näkemiään ja varsinkaan harjoittamaansa vääryyttä toisiaan kohtaan. Nuoremmat eivät ymmärrä, että meidät velvoitettiin sellaiseen. Päällemme vyörynyeen överiksi menevien uusien syntikäsitysten ajamina meidän tuli ”vahtia” toisiamme niiden täyttämisessä ja ”ilmiantaa” epäilyttävät ”hoitoja” varten. Aivan kuin itä-naapurissa luokkaviholliset.

    Ihminen on ”sopeutuva eläin”, joka käy selviytymistaistelua vaikeissakin tilanteissa yhteisössä ja yhteiskunnassa. Sitäpaitsi vääryydet eivät koske milloinkaan kaikkia. Pahimpinakin aikoina toisilla menee hyvin.

    Paljon on muutosta parempaan tapahtunut – nyt elämme avoimen yhteiskunnan keskellä ja psykososiaalinen tietoisuus on tyystin toista tasoa uskovaistenkin keskuudessa kuin takavuosikymmeninä. Väkivalta eri muodoissaan tunnistetaan yhä paremmin.

    Silti yhä kuulemme ja tiedämme 70-luvun opetuksen merkit ja väkivallan vaikutuksen joukossamme. Sama julmuus, joka puski 70-luvulla, jatkuu vieläkin.

    En näe muuta syytä kuin että todellista tilitystä ei ole ollut. Esimerkiksi missään vaiheessa ei ole tapahtunut kollektiivisesti harjoitetun massahoitokokousten aaltojen vääryydeksi ja harhaopiksi tuomitsemista. Ei myöskään sen harhaopin mukaisesti SRK:n ohjeistuksen mukaisesti uloshoidetuilta ole pyydetty anteeksi. Koko 70-luvun harhaopetus on jätetty avaamatta ja vesitetty vain harvojen yksittäisten ylilyönneiksi henkioppien osalta. Kaikki muu 70-luvun harhaopetuksen kollektiivinen harjoitus on tilittämättä.

    Koko 70-luvun harhaopin hapatus on tilittämättä. Kyllä sen voi tehdä ilman tieteellisiä tutkimuksiakin – ilman niitä se tulikin.

    Se tuli SRK:n kautta, sen siunaamana ja johtamana.

    Jos todellinen anteeksipyyntö olisi SRK:n taholta kaikille uloshoidetuille tapahtunut, se kyllä tiedettäisiin – sisällä ja ulkona – ja koko silloista harhaoppia pidettäisiin yhtä pahana kuin Jeesus aikanaan fariseusten oppia ja opetusta. Myös äitien ajaminen tiheiden synnytysten ja ylikuormituksen seurauksena lukemattomissa tapauksissa käsittämättömän ahtaalle perheineen kieltämällä heiltä todellinen lääketieteen apu – on samaa harhaopin hapatusta, jota ei ennen sitä ollut. Se, jos mikä on niin huutava julmuuden muoto, että on pikemminkin ihme, ettei siitä ole noussut suurempi haloo, kuin olemme nähneet.

    Muistutan vielä kerran, että vasta vuonna 2009 Terttu Holmi nosti tämän kipupisteen julkisuuteen.

    Läheskään kaikki eivät ole kykeneviä superäideiksi. Kaikilla uskovaisilla naisilla pitäisi olla mahdollisuus kuunnella jaksamistaan omista lähtökohdistaan käsin. Vahvojen on hyvä tietää, että Jumala ei anna kaikille samoja eväitä. Toisilla on toiset eri tarkoituksiin.

    Pitäisikö meidän vihdoin ottaa oppia parhaasta opettajastamme?

    Pitäisikö astia puhdistaa sisältäpäin?

    Kun koko 70-luvun hapatus uskalletaan lopulta avata, kuinka paha ja mätä oppi se oli ja kuinka pahoja kipupisteitä se vuosikymmenten kuluessa perheille sai aikaan eri muodoissaan – saamme kaikki kokea sitä iloa, mitä kahleiden katkeaminen orjuudesta tarkoittaa.

    Tykkää

  47. Pyhän Hengen avaama usko herättää ihmisen sydämessä “hengen halun” vaeltaa valkeudessa. Pyhän Hengen alkuperä on Jumalan Pojassa, Jeesuksessa, joka Johanneksen evankeliumin todistuksen mukaan oli täynnä “armoa ja totuutta” (Joh 1:14). Hyvät teot ovat uskon synnyttämää hedelmää, kuten Paavali kirjoittaa (Gal 5): “6)Sillä Kristuksessa Jeesuksessa ei auta ympärileikkaus eikä ympärileikkaamattomuus, vaan rakkauden kautta vaikuttava usko…13)Te olette näet kutsutut vapauteen, veljet; älkää vain salliko vapauden olla yllykkeeksi lihalle, vaan palvelkaa toisianne rakkaudessa. 14)Sillä kaikki laki on täytetty yhdessä käskysanassa, tässä: ”Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi”…16) Minä sanon: vaeltakaa Hengessä, niin ette lihan himoa täytä. 17) Sillä liha himoitsee Henkeä vastaan, ja Henki lihaa vastaan; nämä ovat nimittäin toisiansa vastaan, niin että te ette tee sitä, mitä tahdotte. 18) Mutta jos te olette Hengen kuljetettavina, niin ette ole lain alla. 19) Mutta lihan teot ovat ilmeiset, ja ne ovat: haureus, saastaisuus, irstaus, 20) epäjumalanpalvelus, noituus, vihamielisyys, riita, kateellisuus, vihat, juonet, eriseurat, lahkot, 21) kateus, juomingit, mässäykset ja muut senkaltaiset, joista teille edeltäpäin sanon, niinkuin jo ennenkin olen sanonut, että ne, jotka semmoista harjoittavat, eivät peri Jumalan valtakuntaa. 22) Mutta Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen. 23) Sellaista vastaan ei ole laki. 24) Ja ne, jotka ovat Kristuksen Jeesuksen omat, ovat ristiinnaulinneet lihansa himoineen ja haluineen. 25) Jos me Hengessä elämme, niin myös Hengessä vaeltakaamme. 26) Älkäämme olko turhan kunnian pyytäjiä, niin että toisiamme ärsyttelemme, toisiamme kadehdimme.”
    Vihasta:
    Kyllä Jeesus tuomitsi vihan heti alkuunsa (Matt 5:22-):”Mutta minä sanon teille: jokainen, joka vihastuu veljeensä, on ansainnut oikeuden tuomion; ja joka sanoo veljelleen: 'Sinä tyhjänpäiväinen', on ansainnut suuren neuvoston tuomion; ja joka sanoo: 'Sinä hullu', on ansainnut helvetin tulen.” Samoin oli myös puolison pettämisen suhteen, eli huorin tekemisen suhteen. Jo pelkkä ajatus riitti lain rikkomiseen.
    Mielestäni Jeesuksen sanojen ankaruus kutsuu meitä pohtimaan syvällisesti omaa tunne-elämäämme ja erityisesti sellaisia tunteita, jotka voivat rikkoa elämää ja lähimmäisiämme. Jumala on luonut ihmiseen vaihtelevaisen tunne-elämän ja vihallakin on siellä oma paikkansa. Mielestäni on väärin sanoa lapselle: älä ole vihainen, se on syntiä. Tällöin ajamme hänet ennenpitkää umpikujaan. Sen sijaan meidän tulee pysähtyä tämän tunteen äärelle ja kysyä sen perusteita: mikä on vihan syy? Kun tarpeeksi sitä pohdimme, saatamme löytää tämän pelottavan tunteen alta jotakin aivan muuta, kuten esim. pelkoa. Tällöin viha menettää tuhoavuutensa, koska sen takana oleva tunne on tullut nähdyksi ja tunnistetuksi. Tämä auttaa meitä lähestymään lempeämmin raivoavaa lasta tai katkeraa vanhusta. Korostan: tätä harjoittelen joka päivä :-)!

    Tykkää

  48. Jatkoa…
    Silloin kun seurakunnan opetus alkaa painottua yksityiskohtaisiin tekoihin ja tekemättä jättämisiin, ilman että pohdimme niiden perusteita, silloin Pyhä Henki syrjäytyy ja tilalle astuu orjuuden henki. Tämä ei siis tarkoita ettemmekö keskustelisi em. lihan tekojen seurauksista tai Hengen hedelmistä, koska Pyhä Henki ja Jumalan rakkaus kutsuu kristittyä elämään lähellä Jumalaa, valkeudessa ja totuudessa.
    Hengen halu on myös se, että emme ole ehdoin tahdoin “vikovalla mielellä” arvostelemassa toisiamme, vaan annamme paljon anteeksi etulahjana monia inhimillisiä heikkouksia, koska olemme itsekin suuria syntisiä ja Jumalan armosta riippuvaisia. Sielunvihollisen salakavaluuden vuoksi emme voi myöskään Pyhään Henkeen vedoten sulkea silmiämme ja olla huomioimatta laajaa pahennusta ja hengellistä kärsimystä aiheuttaneita vikoja ja virheitä, tai vastuun pakoilua, koska varsinkin vastuunkantajien ja lauman paimenten erheet heijastuvat koko yhteisöön, ja voivat koitua juuri herkimmille kohtalokkaiksi. Gal 5:”7) Te juoksitte hyvin; kuka esti teitä olemasta totuudelle kuuliaisia? 8) Houkutus siihen ei ole hänestä, joka teitä kutsuu.” Kun vetoamme Pyhään Henkeen, asetamme itsemme Jumalan Sanan peilin eteen tutkittaviksi.

    Tykkää

  49. Kiitos Markkulle seniorille Nyytille ja muillekin. Voidaanko jotenkin summa summarumina ajatella että ns ”kiivailu” uskon puolesta on ok ennemmin kuin vain ajallisten asioiden puolesta. Tuskimpa Jeesus olisi moista kiivastumista tehnyt esim sen takia että ompelija olisi tehnyt vahingossa vinon sauman hänen kaapuunsa. Eli ts. eikö näissä kiivastumis esimerk ole pitkälti ollut kysymys aina uskomisen asioista eli ei maallisista. Paavalikin neuvoo muistaakseni kärsivällisyyteen ja lempeyteen toista kohtaan Voisiko ajatella että em. hän tarkoittaa arkisia asioita joihin usko tai Jumala ei suoranaisesti liity mitenkään.

    Tykkää

  50. oikeutta ja totuutta tulee kiivaasti, tinkimättömästi ja peräänantamattomasti puolustaa, mutta liiallinen kiihkoilu ei asiaa edistä. Sillä miten asiansa esittää, on muuten uskomattoman iso vaikutus. Omia tunteita näyttämällä saa aina toisen tuntemaan jotain. Kuulijassa heränneet tuntemukset taas vaikuttavat siihen, miten hän suhtautuu esitettyyn asiaan.

    Tuntemukset ja ajatukset on syytä erotella, kun pohditaan mikä on syntiä ja mikä ei. Ja vielä tärkeämpää on kiinnittää huomiota siihen, onko asia ihmisen kontrolloitavissa vai ei. Tahdottomasta toiminnasta/toiminnoista ei syytteitä lueta.

    Tykkää

  51. ”Tuntemukset ja ajatukset on syytä erotella, kun pohditaan mikä on syntiä ja mikä ei. Ja vielä tärkeämpää on kiinnittää huomiota siihen, onko asia ihmisen kontrolloitavissa vai ei. Tahdottomasta toiminnasta/toiminnoista ei syytteitä lueta.”

    JoseFer, haluatko vähän avata, mitä lähinnä tarkoitat kontrolloimattomilla asioilla tai tahdottomilla toiminnoilla?

    Tykkää

  52. ”Mutta minä sanon teille: jokainen, joka vihastuu veljeensä, on ansainnut oikeuden tuomion; ja joka sanoo veljelleen: 'Sinä tyhjänpäiväinen', on ansainnut suuren neuvoston tuomion; ja joka sanoo: 'Sinä hullu', on ansainnut helvetin tulen.” (Matt. 5:22)

    Kannattaa huomata, että tuossa Jeesuksen opetuksessa syntiä on ”veljen” eli toisen IHMISEN vihaaminen. On selvää, että se on Jeesuksen mukaan syntiä jo ihan ajatusten ja tunteiden tasolla. Tämän kiistäminen on mielestäni epärehellistä.

    Se, ettei toista ihmistä saa vihata, ei kuitenkaan tarkoita, etteikö itse pahuutta saisi vihata. Kuten JoseFer totesi, hyvyyttä, oikeutta ja totuutta tulee puolustaa peräänantamattomasti ja kiivaasti. Käänteisesti se tarkoittaa sitä, että pahoja tekoja sekä pahuutta ruokkivia ilmiöitä ja mekanismeja ei saa hyväksyä eikä niihin saa sopeutua. Niitä tulee vihata, siihen Raamattu kehottaa. Kristityllä ei ole oikeutta vain seurata sivusta pahan valtaa maailmasta. Häntä kehotetaan taistelemaan sitä vastaan.

    Ihmisyksilöä ei tulisi kuitenkaan vihata edes silloin, kun hän on langennut raskaisiin synteihin. Tähän meitä opastaa Jeesuksen suhtautuminen omiin vainoojiinsa: Getsemanessakin hän puhutteli hänet kavaltanutta Juudasta ystäväkseen (Matt. 26:50) ja ristiinnaulittaessa hän rukoili kiduttajiensa puolesta (Luuk. 23:34). Jokaisella ihmisyksilöllä on itseisarvo, hän on päämäärä sinänsä, hänet on aina tarkoitettu rakkauden ja huolenpidon eikä vihan kohteeksi.

    Tämä on tietysti käytännössä vaikeaa meille langenneille ihmisille: Miten toimia ja sanoittaa asiansa sillä tavalla, että viha kohdistuu itse pahuuteen eikä pahaa tekevään ihmispersoonaan? On myös hyvin ymmärrettävää, että jos ihminen joutuu vaikkapa pitkäaikaisen kiusaamisen, perheväkivallan tai seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi, hänen voi olla käytännössä mahdoton vihaamatta pahaa tehneitä ihmisiä.

    Tällainen kokonaiskuva mielestäni kuitenkin Raamatusta hahmottuu.

    Tykkää

  53. Mitenkähän se on, kun minä mietin tätäkin viha-asiaa tästä psykologisesta näkökulmasta- niin, mitenkähän Raamattu sitten suhtautuu siihen, kun selvitäkseen traumasta tai muusta kaltoinkohtelusta, on ihmisen lähestulkoon välttämätöntä tuntea syvääkin vihaa, ja useimmiten se kohdistuu joko toiseen ihmiseen, tai pahimmillaan hyvään Jumalaan. Mutta, kuten Näkymättömässä lapsessa, on viha toisinaan ainut keino tulla näkyväksi- tuo kihelmöivä, vavisuttava vihan tunne on toisinaan välttämätön.

    Tietenkin on totta, ettei toista ihmistä vain saisi milloinkaan vihata, mutta tämän traumatisoituneen ihmisen itsensä kannalta se saattaa olla ainut tie asian hyväksyntään ja lopulliseen anteeksiantamiseen. Ja tuo vihan tunnehan, oli se miten murhanhimoinen hyvänsä, sehän ei ole itsessään vaarallinen- miten Raamattu suhtautuu tämmöiseen? Siihen, onko tämän tyyppinen, eheytymiseen liittyvä ajatusten tasolla oleva tunne syntiä, jos se ei kuitenkaan muutu tekosynniksi? Minua itseäni on pelottanut aivan suunnattomasti ajatus siitä, että prosessoidessani omia ongelmiani, minä samalla syyllistyisin hirvittäviin synteihin- mutta siinä on ristiriita, kun nuo hankalat tunteet ja niiden läpikäyminen kuitenkin pitemmän päälle ovat edellytys ihmisen paranemiseen. Eli pitemmän päälle on kysymys elämän suojelemisesta- jos noita asioita ei käsiteltäisi, silloin voisi jäädä syvä osattomuuden tunne, joka voisi lopulta jopa erottaa seurakunnasta ja hyvästä Jumalasta.

    En ajattele, että näihin olisi helppo vastata- mutta tuntuu, että on pakko miettiä myös näitä näkökulmia. On hirveätä, jos joku ei uskalla hoitaa itseään kuntoon, koska pelkää tuota kapinaa ja tunnemyrskyä, joka voi olla aikamoinen, siinä pelossa, että se herättää suunnattomia kapinatunteita Jumalaa, ja/tai seurakuntaa kohtaan. Minusta se ainakin olisi hyvin raskas taakka kannettavaksi, ja siksi toivoisin, että siihenkin asiaan voisi saada jotakin selvennystä teiltä paremmin Raamattua tuntevilta.

    Tykkää

  54. Toivottavasti et ole kokenut, että tässä blogissa on puolustettu pahoja ajatuksia. Itse olen ymmärtänyt niin, että tunteiden tunnustamista ja olemassaolon hyväksymistä sekä ihmisen erillisyyttä on puolustettu. Pahojen ajatusten hautomista taas ei.

    Olen edelleen sitä mieltä, että ”Emme halua XXX” -lause on opillisesti arveluttava ja psykologisesti vahingollinen.

    Kaikissa meissä on taipumus ja halu pahaan. Uskovaisella lihan haluja pitää kurissa (vaan ei poista) hengen halu hyvään. Haluamme siis sekä pahaa että hyvää, tunnistimmepa tätä itsessämme tai emme.

    Gal. 5:17: ”Liha haluaa toista kuin Henki, Henki toista kuin liha. Ne sotivat toisiaan vastaan, ja siksi te ette tee mitä tahtoisitte.”

    Herkälle ihmiselle ”emme halua XXX” on kovin haitallinen, koska se voi kääntyä mielessä ”en ole hyväksytty” -muotoon, koska hän tunnistaa itsessään tuon lihan halun.

    Tykkää

  55. Vl-seniori, selvennyksenä aiempaan kommenttini: Juridiikassa teoksi, toiminnaksi tai laiminlyönniksi kutsutaan käsitteellisesti vain sellaisia, jotka ovat kyseisen yksilön kontrolloitavissa olevia. Esim kompastuminen/kaatuminen ei ole teko. Sen sijaan käveleminen silmät kiinni on teko, ja tästä voi seurata vahinkoa, joka on ihmisen aiheuttamaa.

    Kun siirrymme tarkastelemaan ajatusten ja tuntemusten moitittavuutta, joudumme kiinnittämään huomiota tähän samaan asiaan. Ihminen ei voi täysin ohjata sitä mitä tuntee ja ajattelee. Varsinkaan masentunut ei voi. Hänen tunteensa ja ajatuksensa ovat sairauden sanelemia. Vielävähemmän voi mielisairas kontrolloida aatoksiaan. Entä voivatko sopimattomat unet olla syntiä? Esittämälläni logiikalla eivät.

    Tykkää

  56. Herttaneiti nosti esille tärkeän näkökulman: “On hirveätä, jos joku ei uskalla hoitaa itseään kuntoon, koska pelkää tuota kapinaa ja tunnemyrskyä, joka voi olla aikamoinen, siinä pelossa, että se herättää suunnattomia kapinatunteita Jumalaa, ja/tai seurakuntaa kohtaan…”
    Ei ole kauankaan siitä, kun seurapuheissa varoitettiin käymään psykoterapiassa. Muistan erään “legendaarisen” puhujan aivan 1990-luvun alusta, kuinka hän kertoi saarnassaan eräästä perheenisästä, joka oli mennyt terapiaan. Lopuksi puhujaveli totesi: “Siinä oli vain sellainen huono puoli siinä terapiassa, että tältä perheenisältä meni siellä usko.” Voi vain kuvitella, mitä seurapenkissä istunut psykosomaattisissa ahdistuksissa ollut uskovaisen kodin nuori tai masentunut perheenäiti saattoi tuolloin ajatella. Nykyään ei enää onneksi ajatella noin, vaan jopa kehoitetaan hakemaan apua.
    On aivan ensiarvoisen tärkeää, että ihminen tutustuu omaan tunne-elämäänsä ja varsinkin niihin alkukantaisiin “pimeisiin” ja “kiellettyihin” tunteisiin. Nämä tunteet ovat meissä sisäänrakennettuina ja viime kädessä biologispohjaisia, jotka ovat eloonjäämisen kannalta olennaisia. Ihmisen “eläimellisyys” näkyy näissä tunteissa ja ne voivat kristityn maailmankuvassa olla hyvin vaikeita käsitellä. Taustalla vaikuttaa paavalilainen näkemys henki-ruumis-dikotomiasta, joka taas pohjautuu kreikkalaiseen Platonin filosofiaan. Kun näemme itsemme Jumalan luomana arvokkaana yksilönä, pystymme hyväksymään itsessämme myös vaikeasti käsiteltäviä tunteita, käsitellä niiden taustoja ja ihmetellä hämmästyttävää loogisuutta. Silloin ne eivät muodostu meille pelottaviksi haamuiksi ja elämää tuhoavaksi toiminnaksi, vaan voimme kanavoida ne elämän suojelemiseen myös toiminnan tasolla. Itseäni tässä prosessissa on paljon auttanut sisäinen mielikuva Taivaallisen Vanhemman sylistä, jossa lapsi saa kokea olonsa turvalliseksi ilman pelkoa ja häpeää: olen ihminen, auta minua selviytymään näiden vaikeiden tunteiden kanssa ja näkemään niiden taakse kätkeytynyt viisaus, jotta käyttäisin niihin kätkeytyneen voiman elämän suojelemiseen enkä tuhoamiseen.

    Tykkää

  57. ”ajatuksin, sanoin, ja töin”, kaikilla tavoillahan me kokoajan rikomme lakia ja Jumalan tahtoa vastaan. Jossain kohtaa Raamattua, en muista missä, todetaan, että linnut lentävät pääsi yli, mutta älä anna niiden tehdä pesää. Mielestäni tämä pätee vihan tunteen käsittelyyn. Koston hautominen, ja tunteen lietsominen ja elätteleminen ei ole Jumalan tahdon mukaista ja on syntiä. Mutta edelleen korostan, että tunteena viha on vain yksi monista, ja sillä on tärkeä tarkoitus elämää suojelevana voimana, jos sitä käytetään oikein. Se saa meidät taistelemaan hyvän puolesta pahaa vastaan, se saa meidät terveellä tavalla irtautumaan omiksi, itsenäisiksi yksilöiksi. Tämä on asia, jota ei voi kiistää kehityspsykologian tutkimustulosten valossa. Vihan tunteen nimittäminen synniksi on henkistä ja hengellistä väkivaltaa, eikä se ole aiemmin siteerattujen raamatunkohtienkaan valossa syntiä.
    Jos ihminen kokee vääryyttä, on terve reaktio kiukku. Jos sitä ei saa tuntea, ihminen kohdistaa vihan helposti itseensä, ja masentuu. Mitä voimaakkaampi vääryyden ja epäoikeudenmukaisuuden kokemus on, sitä voimakkaampi on kiukku. Suomalaiseen sosiaaliseen perintöön kuuluu se, että tunteet padotaan. Kätketty viha, jota ei ole voitu myöntää, eikä oppia käsittelemään yksilöä ja yhteisöä rakentavalla tavalla, on saattanut purkautua väkivaltana. Tämä on ihan selkeä, tutkimuksin osoitettu tosiasia, eikä se mielestäni ole mitenkään ristiriidassa Raamatun sanoman kanssa.
    Terapiassa sanotaan, että vihaa saa tuntea. Sitä oikein opetellaan tuntemaan ilman syyllisyyttä. Kun se opitaan tunnistamaan, ihminen voi alkaa ymmärtää omaa käytöstään, esim sitä, että on kätketyn vihan vuoksi toiminut vihan vallassa ja aiheuttanut paljon pahaa. Kun vihasta tulee tunne, jota voi tuntea, ihminen voi ottaa kiukustuessaan askelen takaisin, ja miettiä, kannattaako voimakasta impulssia totella, ja toimia tuhoavasti. Siis: tunne ei ole syntiä, mutta siitä seuraavat ajatuksen ja teot voivat sitä olla.

    Tykkää

  58. jatkoa…
    Terapeutti voi myös sanoa, ettei anteeksi tarvitse antaa. Se taas ei ole oikein. Raamattu ohjaa selkein sanoin antamaan anteeksi. Se ei vaan käy käden käänteessä, jos loukkaus on suuri. Tärkeintä on tahto antaa anteeksi. Särjetylle täytyy antaa aikaa.
    Vihasta syyllistäminen on vahva alistamisen keino, ja sitä valitettavasti käytetään meidänkin yhteisössämme. Siksi siitä on niin tärkeää puhua. Yhteisön tasolla vihan kieltäminen saa koko yhteisön voimaan pahoin, sillä se johtaa epärehellisyyteen ja omavanhurskauteen- ihan kuin uskovaisina olisimme normaalien tunteiden yläpuolella.
    Luulen tässä olevan kyseen myös käsite-erosta. Heillä, joilla on ammattinsa tai kokemuksensa vuoksi psykolgian käsitteistö hanskassa, viha on jotain aivan muuta kuin hallitsematon raivo. Kannattaa tutustua erilaisilla tunteiden hallintaa käsittelevillä sivustoilla siihen, mitä viha on.
    Terapiasta vielä, ettei se tee ihmistä synnittömäksi. Viha on niin väkevä tunne, että sen kanssa on kamppaileminen meillä jokaisella varmaan elämän loppuun saakka. Ei Raamattu siitä turhaan varoita.Terapiassa ei tarvitse alkaa ajatella kuten terapeutti, eikä kenenkään tarvitse alkaa kääntämään terapeutin ajatuksia. Pienen kiukun avulla, voi tuntea oman erillisyytensä siinäkin tilanteessa, ja todeta ajattelevansa eri tavalla. Eräs terapeutti sanoi kerran, että lestadiolaisilla on usein voimakas puolustusasenne, eivätkä he uskalla tuntea kiukkua esim. seurakuntaa tai toista uskovaista kohtaan, vaikka aihetta olisi. Valitettavasti aihetta voi olla, ja on aina niin kauan kun ihmisistä on kyse.
    Vihan tunteen tarkkailu ja hallinnointi ei saisi kuitenkaan johtaa meitä lain alle. Olemme koko ajan armon varassa, teemme syntiä tietämmättämmekin. Jos omia tunteita ja ajatuksia tarkkailee koko ajan, ajautuu helposti syyllisyyskierteeseen, ja jatkuvaan ripittäytymiseen oman syntisyytensä painosta.
    Siis: jos joku suuttuu minulle tai sinulle, on tuo reaktio otettava todesta. On mentävä itseensä, katsottava peiliin ja arvioitava, onko oma käytös ollut sopivaa. Vaikka jokainen on vastuussa omista tunteistaan ja niiden ilmaisusta, ei palloa voi heittää takaisin syyttämällä tuota toista suuttumisesta. Oma, ehkä loukkaava käytös, käännetään toisen syyksi, vastuu väistetään syyttämällä toista ehkä oikeutetustakin suuttumuksesta. Ihanteellisestihan tuollainen tilanne päättyy asaista keskutelemiseen, ja molemminpuoliseen sovintoon.

    Tykkää

  59. tarkennus: suuttumisesta seurakunnalle tarkoitan nyt ihmisyhteisöä, joka toimii väärin esimerkiksi eristämällä jonkun jäsenensä ulos sosiaalisista kuvioista (esim. nuorta kiusataan, miksei aikuistakin).

    Tykkää

  60. Kylläpä täällä on hyviä ajatuksia luettavana. Minua itseäni pelottaa toisinaan juuri se mistä on ollut puhettakin, että kun en Raamattua niin hyvin tunne, että minä näiden psykologisten ajatusteni kanssa ohitan sen mitä Raamatussa sanotaan, ja alan viljellä ”psykologista evankeliumia”. Koska se ei ole tarkoitus, psykologia on apukeino, mutta silti minusta Raamattu ja Jumala on kaikissa asioissa viisain. Ihmiset ovat tutkineet psykologiaa, ja se on samanlainen tieteenala kuin moni muukin, joten se on kuitenkin ihmisen omia tulkintoja, viime kädessä. Siksi minusta on tärkeää, että ne, jotka Raamattua paremmin tuntevat, osaavat valottaa myös sitä näkökulmaa. Onneksi on myös sellaisia!

    Tykkää

  61. Lisäys vielä aiheeseen psykoterapia ja usko:
    ammattitaitoinen psykoterapeutti ei koskaan manipuloi ihmistä kieltämään uskoaan, vaan tunteiden käsittelyn kautta ihmistä autetaan jäsentymään omaan elämäänsä parhaalla mahdollisella tavalla. Parhaassa tapauksessa terapia jopa syventää ihmisen uskoa entistä omakohtaisemmaksi, kun ihminen vapautuu orjuuttavista ajatusmalleista, oppii hyväksymään itsensä ja näkee oman ja kanssaihmisen arvokkuuden Jumalan luomana. Samalla hän alkaa ehkä tunnistamaan myös ympärillään elämän lainalaisuuksia, joista olemme kaikki yhtälailla osallisia, niin yksilöinä kuin yhteisönäkin.
    Psalmilaulajan kiitollisuus elämän lahjasta puhuttelee (Psalmi 139): “13)Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut.15)Minä olen ihme, suuri ihme,ja kiitän sinua siitä.Ihmeellisiä ovat sinun tekosi,minä tiedän sen. 15) Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa. 16) Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu.Ennen kuin olin elänyt päivääkään,olivat kaikki päiväni jo luodut.
    17)Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi,Jumala, kuinka valtava onkaan niiden määrä!18)Jos yritän niitä laskea, niitä on enemmän kuin on hiekanjyviä. Minä lopetan, mutta tiedän: sinä olet kanssani.”

    Tykkää

  62. juuri näin. Viimeaikainen negatiivinen julkisuus kuitenkin varmasti vaikuttaa myös ammattilaisten näkemyksiin. Se, ettei uskon yhteisö olekaan välttämättä ongelmien syy, voi olla terapeutin vaikea uskoa. Tämä ei saisi kuitenkaan estää avun hakemista, eikä yhteisössä olevia ongelmia tarvi kieltää. Ennakkoluuloista voi keskustella, ja omasta vakaumuksesta ei kukaan painosta luopumaan. Eheytymisessä voi auttaa se, että erottaa ihmiset uskosta. Ympyrä sulkeutuu: kaikesta siitä pahasta huolimatta mitä ihmiset voivat toisilleen tehdä, on maanpäällä pieni pyhien joukko, Kristuksen seurakunta, jossa ihminen voi saada syntinsä anteeksi. Olemme vanhurskaat yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. Armoon turvautuen voimme kohdata vaikeatkin asiat.
    Koska tämä kirjoittaminen vie liikaa aikaa perheeltäni, päätän tähän kommentointini toistaiseksi. Kiitos kaikille keskustelukumppaneille, ja muistakaahan kaikki tämän blogin seuraajat, että oikea elämä on kuitenkin blogin ulkopuolella. Olen viimeaikoina kokenut monta lämmintä ja avointa kohtaamista ihan livenä, siihen kannustan kaikkia. Toivon tietysti, että tämäkin keskustelukanava säilyy avoinna!

    Tykkää

  63. En, mutta hyvä että kysyit. Netissä voi helposti tulkita monella tavalla. Monella keskustelijalla täällä on varmaan kokemuksia epämääräisestä vihjailusta. Tarkoitin viestini vain yleisellä tasolla. ”Pahuutta ei ole mielessä oleva pahuus”- väite on yleinen esim. lehtijutuissa.

    Tykkää

  64. Joona kirjoitat aika voimakkaasti ja ykskantaan vihasta tuolla yllä todetessasi jopa rehellisyyteen vedoten seuraavasti:
    ——————-
    ”Mutta minä sanon teille: jokainen, joka vihastuu veljeensä, on ansainnut oikeuden tuomion; ja joka sanoo veljelleen: 'Sinä tyhjänpäiväinen', on ansainnut suuren neuvoston tuomion; ja joka sanoo: 'Sinä hullu', on ansainnut helvetin tulen.” (Matt. 5:22)

    Kannattaa huomata, että tuossa Jeesuksen opetuksessa syntiä on ”veljen” eli toisen IHMISEN vihaaminen. On selvää, että se on Jeesuksen mukaan syntiä jo ihan ajatusten ja tunteiden tasolla. Tämän kiistäminen on mielestäni epärehellistä.
    ——————-
    Ihan rehellisyyden nimissä kysyisin, millä perusteella Joona pidät juuri tuota 1938 käännöstä todistusvoimaisena?

    RK1992 sanoo ”joka on vihoissaan veljelleen”. Tämä kuvaa mielestäni jatkettua tekoa – ensin on vihastuttu (vrt. Ef. 4:26: Vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö) ja sen jälkeen jääty hautomaan vihaa.

    Biblian sanamuoto ei myöskään tuomitse kategorisesti vihan tunnetta: ” joka tyhmästi vihastuu veljellensä”.

    Ainakin kaksi englanninkielistä ”literal” käännöstä vastaa Biblian sanamuotoa ja King James on vielä hellempi:
    ” whosoever is angry with his brother without a cause shall be in danger of the judgment”

    NRSV kääntää ”if you are angry with a brother or sister”, mutta totetaa alaviitteessä, että toiset muinaiset lähteet lisäävät ”without cause”.

    Em. viitteiden valossa pyytäisin täsmällisempi perustelujasi tuolle epärehellisyys-väitteelle.

    Edelleen jos oikein hiuksia aletaan halkoa, niin kysyn, voidaanko ”on ansainnut tuomion” tulkita siten, että em. vihatilanteessa vasta ylittyy syytekynnys ja sen jälkeen oikeus ratkaisee, onko tuomio langettava vai vapauttava. Jeesushan ilmoittaa tuomion luonteen vasta kolmannessa esimerkissä, mikä voisi teoriassa jättää avoimeksi mahdollisuuden, että ensimmäisessä ja toisessa esimerkissä olisi mahdollista saada myös vapauttava tuomio.

    Ylipäätään minusta vaikuttaa, että Raamatussa Jumalan sanotaan useissa paikoissa vihaavan nimenomaan ihmistä eikä pelkästään syntiä. Tämä tosin hämärtyy nykyään yleisessä ajatuksessa, että Jumala vihaa syntiä, mutta rakastaa syntistä. Itselleni tuli mieleen noita vihaa käsitteleviä kohtia katsellessani, että Jumala sekä vihaa että rakastaa. Vihaa niin paljon, että on valmis tuhoamaan, mutta samalla rakastaa niin paljon, että antaa ainoan poikansa meidän ihmisten vuoksi. Psykologista termiä käyttääkseni Jumalalla on täydellinen objektikonstanssi. Voiko meissä Jumalan kuvina esiintyä sama? Yhtä aikaa vihata ihmistä ja samaan aikaan vielä enemmän rakastaa.

    Voisin kuvitella että esim. toistuvan väkivallan uhri sisimmässään voimallisesti vihaa väkivallantekijää/hyväksikäyttäjää mutta samalla rakastaa häntä niin paljon, että toivoo hänen parantuvan ja pelastuvan eikä tuhoutuvan ja joutuvan kadotukseen.

    Vielä kolmas ajatus, joka tuli mieleen on se, että tuo Ef. 4:26 voitaisiin tietysti tulkita siten, että vihastumisen tunne ei ole tekosyntiä vaan tekosynti tapahtuu sen jälkeen, kun tunne muuttuu toiminnaksi, kuten ajattelemiseksi tai teoiksi. Tunne voisi kuitenkin silloinkin olla osa langennutta luontoamme, eli perisyntiä, jos näin halutaan ajatella.

    Tykkää

  65. Olet oikeassa, amicus curiae, siinä, että ylläoleva viestini oli liian yksioikoinen. Olen pahoillani.

    Käytän Raamattua lukiessani yleensä 1933/1938 käännöstä, koska se on mielestäni saatavilla olevista suomennoksista korkeatasoisin: Se on sanatarkka (toisin kuin KR1992), erittäin huolellista työtä ja sitä tehtäessä on jo käytetty hyväksi historiallis-kriittisen tutkimuksen tuloksia (toisin kuin esim. Bibliassa). Kielellisestikään se ei ole kohtuuttoman vanhentunut.

    Kuten toit esille, Biblia 1776 sekä eräät muut sanatarkat käännösversiot kääntävät Matt. 5:22 ”Jokainen, joka vihastuu veljeensä ILMAN SYYTÄ / TYHMÄSTI / TURHAAN on ansainnut oikeuden tuomion…” 1933/38 sekä KR 1992 jättävät kuitenkin lievennyksen ”ilman syytä” pois. Mistä tämä johtuu?

    Matteuksen evankeliumin uudemmissa kriittisissä editioissa (Westcort-Hort, Nestle-Aland, SBLGNT) Matt. 5:22 on sanamuodoltaan: ἐγὼ δὲ λέγω ὑμῖν ὅτι πᾶς ὁ ὀργιζόμενος τῷ ἀδελφῷ αὐτοῦ ἔνοχος ἔσται τῇ κρίσει. Paras suomenkielinen käännös tälle on nähdäkseni 1933/38 mukainen: ”Mutta minä sanon teille, että jokainen, joka vihastuu/on vihainen veljelleen, on ansainnut/on syypää oikeuden tuomion/tuomioon.”

    ”Ilman syytä”-lisäys (ο οργιζομενος τω αδελφω αυτου εικη) näyttää olevan peräisin idän kirkkojen käyttämästä bysanttilaisesta tekstimuodosta. Sieltä se on todennäköisesti siirtynyt Erasmus Rotterdamilaisen kautta Textus Receptus-editioon (julkaistu ensimmäisen kerran 1516), johon suurin osa reformaation jälkeisistä läntisistä raamatunkäännöksistä pääosin perustuu. Tietääkseni myös suomalainen Biblia ja englanninkielinen King James Version.

    Ilmeisesti uudempien kriittisten editioiden kokoajat ovat kuitenkin tulleet siihen tulokseen, että vanhimmat ja luotettavimmat käsikirjoitukset eivät sisällä ”ilman syytä”-lievennystä. He ovat näin ollen jättäneet sen pois, minkä vuoksi sitä ei ole otettu mukaan myöskään uudempiin suomalaisiin raamatunkäännöksiin.

    Jos luotettavimmat käsikirjoituksetkin ovat keskenään ristiriitaisia, KR 1992:ssa vaihtoehtoinen sanamuoto on yleensä lisätty tekstiin hakasulkeissa tai vähintään alaviitteeseen. ”Ilman syytä”-lisäyksen kohdalla näin ei ole, mikä viittaa siihen suuntaan, että se todella puuttuu suurimmasta osasta vanhimpia ja luotettavimpia käsikirjoituksia.

    Tämän valossa katson siis 1933/38 sanamuodon luotettavimmaksi ja uskon, että se todennäköisimmin vastaa Jeesuksen aitoja sanoja. Kuten jo ylläolevassa viestissä totesin, se käy parhaimmin yksiin myös Jeesuksen oman esimerkin kanssa: Hän puhutteli Gesemanessa kavaltajaansakin ”ystäväksi”, paransi yhden vangitsijansa irtilyödyn korvan ja rukoili ristiinnaulitsijoidensa puolesta vaikka hänellä näin inhimillisesti katsoen olisi todella ollut syytä vihastua heihin.

    Olen toki tämän Jeesuksen ohjeen kanssa vähintään yhtä suurissa vaikeuksissa kuin kaikki muutkin. Ymmärrän myös erittäin hyvin sen, että väärinkohtelun uhrin on välttämätöntä antaa itselleen lupa myös hyvin voimakkaisiinkin vihantunteisiin. Muiden raamatunkohtien pohjalta voi sanoa, että Jumala näyttää myös ymmärtävän tämän. Esimerkiksi psalmissa 55 minäkertoja suhtautuu sortajiinsa vähemmän rakentavasti: ”Karatkoon kuolema heidän kimppuunsa, menkööt he elävältä alas tuonelaan, sillä heidän asunnoissansa ja sydämissänsä vallitsee sula pahuus.” (jae 15) Normaalista arkielämästäkin tulee aika hankalaa, jos negatiivisia tunteitaan yrittää tukahduttaa neuroottisesti, myös sen ymmärrän.

    Ehkä Matt. 5:22 tarkoitus on muistuttaa meitä siitä, että vihasta on pitkällä tähtäimellä kuitenkin hyvä pyrkiä eteenpäin, että vihasta, kiukusta ja katkeruudesta ei ole hyvä tehdä itselleen elämäntapaa.

    Tykkää

  66. Kiitos Joona kärsivällisestä ja perusteellisesta vastauksestasi. Ja anteeksi pikkumaisuuteni ja ärhäkkyyteni tuon epärehellisyys-viittauksen kanssa. Me jotka vähemmin tiedoin Raamattua luemme ja mietimme, voimme helposti lipsahtaa kommentoimaan mitä sattuu vaikka ihan rehellisesti yritämmekin ottaa asiasta selkoa. Erityisen vaikeita ovat tällaiset kohdat, joissa kääntäjätkin ovat olleet erimielisiä.

    Tämä ”ilman syytä” on ollut varmasti kiperä paikka kääntäjille pitkin vuosisatoja. Toisaalta se puuttuu vanhimmista käsikirjoituksista, mutta toisaalta sen takana on vankka perinne. Tein hakuja kirkkoisien teksteihin teossarjoissa Ante-Nicene Fathers ja Nicene and Post-Nicene
    Fathers ja havaitsin, että ”ilman syytä” -muoto esiintyy jo Irenæuksen teoksessa Against Heresies, yhteensä kolmeen otteeseen. Lisäksi mm. Augustinus ja Krysostomos käyttävät tuota muotoa viljalti, mistä Augustinus saakin kirjan kääntäjältä kitkerän kommentin.

    Kirkkoisät ottavat esille myös tuon toisen kohdan: ”Vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö” ja selittävät tekstejä ehkä hekin vaihtelevalla menestyksellä. Tämä on siis vaikea juttu ja jäänee ainakin minulta selittämättä. Jeesuksen opetuksen kärki lienee tässä tekstissä laajemmin ottaen kuitenkin jossakin seuraavissa asioissa:
    – fariseukset ja lainopettajat kiinnittivät huomiota lain ulkonaiseen noudattamiseen
    – Jeesus opettaa, että laki ottaa kiinni jo ajatuksen tasolla
    – toista ihmistä ei pidä vihata siinä mielessä, että haluaisi hänelle mitään pahaa
    – jos sinulla on tullut riitaa toisen kanssa, mene saman tien sopimaan asiat, jotta rakkaus palautuu

    Tykkää

  67. Kiitos erinomaisista huomioista, amicus. Jos ”ilman syytä”-lisäys esiintyy kolme kertaa jo Irenaeuksen ”Harhaoppeja vastaan”-teoksessa, voi varmaankin hyvin perustein kysyä, onko se sittenkin alkuperäisempi. ”Harhaoppeja vastaan” on ajoitettu vuoden 180 jKr. tietämille, eikä Uudesta testamentista ole tietääkseni kovin paljoa säilynyt sitä vanhempia käsikirjoituskatkelmia. No, lisätietoja kannattaa kysyä joltakulta UT:n eksegeetiltä.

    Ei Sinulla ole mitään anteeksipyydettävää, amicus. Juuri tällaista tarkkaa ja vahvasti perusteltua kritiikkiä hyvä keskustelu tarvitsee. Suuret kiitokset siitä. Sinulla ei ole kerrassaan mitään syytä vähätellä itseäsi myöskään ”vähemmin tiedoin Raamattua lukevaksi”. Kaikesta näkee, että tietosi ja perehtyneisyytesi on erinomainen.

    Tykkää

  68. Sanoisinpa minäkin, että tie eheytymiseen on elää läpi myös padotut vihantunteemme, uskaltautuen ja suostuen inhimilliseen raadollisuuteemme – samalla on luovuttava katteettomasta narsistisesta illuusiosta omasta täydellisyydestämme! – Jumalan laki kyllä vaatii meiltä täydellisyyttä, mutta sen vaatimuksen täytti vain Kristus!

    Raamattu on tässäkin suhteessa hyvin realistinen kirja:

    Saarnaajan mukaan:
    1 Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla.
    2 Aika on syntyä ja aika kuolla, aika on istuttaa ja aika repiä maasta,
    3 aika surmata ja aika parantaa, aika on purkaa ja aika rakentaa,
    4 aika itkeä ja aika nauraa, aika on valittaa ja aika tanssia,
    5 aika heitellä kiviä ja aika ne kerätä, aika on syleillä ja aika olla erossa,
    6 aika etsiä ja aika kadottaa, aika on säilyttää ja aika viskata menemään,
    7 aika repäistä rikki ja aika ommella yhteen, aika olla vaiti ja aika puhua,
    8 aika rakastaa ja aika vihata, aika on sodalla ja aikansa rauhalla.
    (Saarn. 3:1-8)

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s