Vanhoillislestadiolaisuus ja luterilaisuus

Kumpi kertoo minusta enemmän: luterilaisuus vai vanhoillislestadiolaisuus? Kysymys heräsi mielessäni erityisesti muutama viikko sitten, kun luin evankelisen liikkeen isän F.G. Hedbergin kirjoitelmaa Miksi tunnustaudun luterilaiseen kirkkoon. Hedberg pohtii kirjoituksessaan suhdettaan luterilaisuuteen ja sen roolia Kristuksen kirkkona omasta evankelisesta lähtökohdastaan käsin. Kysymys on erityisen kiinnostava kahdesta syystä: mitä ekklesiola in ekklesia (kirkko kirkon sisällä) tarkoittaa ja mitä siitä seuraa, sekä mitä messu merkitsee vanhoillislestadiolaisuudessa, jossa Sanan kuulumisen paikka on pääasiassa seuroissa.

Kirkko ja seurakunta

Sana kirkko on johdettu kreikan sanasta kyriakos ’Herralle kuuluva’. Kyriakos-sanasta johdetaan jumalanpalveluksen paikkaan tai rakennukseen viittaavat sanat kyriakos doma ja kyriake oikia. Kirkko-sanan merkitys on muuntunut ajan kuluessa monimuotoisemmaksi: kirkolla ymmärretään itse kirkkorakennus (joka on kyriakos doman alkuperäinen merkitys), organisoitunut kirkkolaitos (esimerkiksi luterilainen kirkko-organisaatio), suurista kirkkokunnista käytetään sanaa kirkot, toisaalta kirkolla viitataan kaikkiin kastettuihin (yleinen kristillinen kirkko) ja kirkko on myös tosi uskovien, Jumalan lapsien, pyhien yhteisö.

Kirkon, kyriakos, ja seurakunnan, ekklesia, välillä on mielestäni myös ero. Ekklesia viittaa erityisesti pyhien yhteisöön, seurakuntaan, mutta kuten kirkolla, myös sanalla seurakunta on useita merkityksiä.  Ekklesia merkitsee yhteen tulemista, kokousta. Alkuperäinen merkitys kuitenkin väistyi kun kristityt alkoivat käyttää ekklesiaa Jeesuksen seuraajien nimenä muulloinkin kuin yhteen tultuaan. Ekklesialla viitataan Uudessa testamentissa Jumalan ekklesiaan, joka on yhtä aikaa useissa paikoissa, mutta jota yhdistää usko Kristukseen syntien sovittajana ja Pyhän Hengen saaneiden yhdistämänä seurakuntana.

Ekklesia on siis eläväksi tehty Jumalan kansa, josta Vanhassa testamentissa puhutaan kehal Jahve – Herran kansa. Ekklesia on Jumalan perhe, jossa on ihana yhteys Pyhässä Hengessä. Jumalan perheeseen on synnytty hengen kautta ja se on myös Jumalan asumus Hengessä – totuuden pylväs ja perustus, jonka patsaana ja päänä on Kristus, veljemme, elävän Jumalan poika. Ekklesian itseymmärrykseen kuuluu myös olla pyhä papisto, jolle Kristus on jättänyt yhteisen tehtävän (Mark. 16:15, Matt. 28:19); valtuuden päästää synnistä ja sitoa siihen (Joh. 20:23). Rukoilihan Jeesuskin hänen seuraajiensa puolesta, että nämä olisivat yksi, kuten hän ja Isäkin ovat yksi: ”Minä heissä ja sinä minussa” (Joh. 17:23).

Ekklesiassa toteutuu myös Jumalan luomistarkoitus: Jumala loi ihmisen kuvakseen ja kaltaisekseen – yhteyteen kanssansa. Syntiinlankeemuksen seurauksena rikkoutunut yhteys ja kuoleman valtaan joutuminen korjataan uudella yhteydellä Kristuksen kautta. Hengestä syntymisessä, uudestisyntymisessä, liitytään osaksi ekklesiaa, jolloin tullaan elävänä elävän Jumalan yhteyteen. Ihmisen fyysinen kuolema on ekklesian jäsenille, Pyhän Hengen saaneille ja Pyhän Hengen yhteydessä  eläville, tie ikuiseen, täydelliseen ja ihanaan elämään Jumalan luona.

Kristus jätti seuraajilleen Pyhän Hengen ja ohjeen julistaa evankeliumia, opettaa ja kastaa. Jeesus tiesi, että Pyhä Henki on riittävän luja ja vahva yhdessä pitäjä ja koolle kutsuja. Pyhän Hengen avulla hänen seuraajansa osaisivat kulkea hänen jalanjäljissään ja opettaa hänestä. Todellinen Pyhä Henki myös antaisi oikean ymmärryksen noudattaa Kristuksen opetuksia ja viedä niitä oikeanlaisina edelleen. Tässä luottamuksessa on myös tiivistettynä jotain hyvin olennaista ekklesian luonteesta: ekklesiaa ei pidä yhdessä ainoastaan traditio, pappien johtajuus tai hallinta, ihmisten päätökset tai sosiologinen yhteenkuuluvuuden tunne vaan ensisijaisesti yli-inhimillinen, Jumalasta lähtevä armo, Pyhä Henki. Siellä, missä vain jokin inhimillinen yhdistää ihmisiä ei voida sanoa olevan ekklesiaa. Sillä siellä on unohdettu tai tahallaan sysätty syrjään ekklesian olemus Kristuksen vapaaksi ostamien armahdettujen Jumalan lasten yhteisönä.

Te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto pyhä heimo, omaisuuskansa julistaaksenne sen jaloja tekoja, joka on pimeydestä kutsunut teidät ihmeelliseen valkeuteensa. (1.Piet. 2:9).

Alkuseurakunnalle ominainen lopun ajan odotus ja Kristuksen nopeaan toiseen tulemiseen uskominen päättyi järjestäytyneemmän kirkkolaitoksen syntymiseen. Ekklesia sopeutui elämään ajassa ja tämä vaati järjestäytymistä ja itseymmärryksen määrittelyä suhteessa vallitseviin oloihin ja rakenteisiin. Olisiko Kristuksen seuraajat voineet jatkaa julistustyötä järjestäytymättömänä joukkona? On historiaa tutkiessa mahdollista esittää, etteivät olisi. Jotta voitiin välttää syntyneet ja tulevat harhaopit oli välttämätöntä muotoilla oppi ja tunnustus sellaiseen muotoon, johon voitiin palata ajan kuluessa. Myös kirkon, kyriakos, vakiintuminen loi mahdollisuuden olennaisten asioiden säilyvyyden ja jatkuvuuden takaamiseen.

Samalla kun kirkon voi sanoa lujittuneen ulkoisesti asemaltaan, viran määrittyneisyydeltään,  laajuudeltaan ja voimaltaan, se menetti voimaa sisältäpäin. Kirkkoon kuului myös muita kuin ekklesian jäseniä, sillä kirkkoon kuulumisen määreenä ei enää ollut pelkkä Hengen yhdistäminen vaan kirkkoon saattoi kuulua myös suuria kansanjoukkoja, joita ei voitu hallita hengellisesti tai liittää ekklesian jäsenen tunnuspiirteitä. Kun kirkon asema vahvistui yhteiskunnassa, niin idässä kuin lännessä, se otti käyttöönsä myös kirkolle kuulumattomia keinoja: väkivaltaa.

Edellä kuvattu on taustaa sille kysymyksenasettelulle jonka alussa esitin: mitä tarkoittaa pyhien seurakunta kirkon sisällä. Onko mahdollista, että uskovien yhteisö, ekklesia, toimisi muualla kuin kyriakoksen,kirkon, sisällä?

Luterilaisuus – kirkon laitostumisen kritisoija vai kirkkolaitos?

Uskonpuhdistuksen pääperiaate oli vapauttaa kirkko organisoituneesta laitoskirkkomaisuudesta ja ihmissäädöksistä takaisin Pyhien yhteisöksi, ekklesiaksi, jonka perusta tuli olla yksin Raamattu. Oppi ihmisen vanhurskauttamisesta yksin uskosta Kristuksen tähden, on reformaation ydin, jonka ympärille myös käsitys ekklesiasta nähtiin rakentuvaksi. Samalla kun reformaatio kritisoi Rooman kirkkoa, se kiinnostavalla tavalla määritteli olevansa tradition ja alkuseurakunnan seuraaja, joka puhdisti kirkkoa siihen kerääntyneestä ihmisten lisäämästä liasta.

Reformaatiosta alkaen luterilaisuudessa on erotettu laitoskirkko ja ekklesia toisistaan. Kristityn vapaudessa Luther kirjoittaa:

Kristitty on kaikkien herra eikä kenenkään alamainen (uskossa, Kristuksessa), mutta kaikkien alamainen ja palvelija (rakkaudessa).

Luterilaisen kirkko-opin pohjana on käsitys, että papisto kirkollisena virkana ja ihmisen puolesta suorittamine toimituksineen ei voisi olla välttämätön ihmisen pelastumiseen. Ekklesian koossapitävä voima ei siis ole ulkonainen laitos, ei valtaa käyttävä insitituutio, ei ulkonaisiin puitteisiin rajautuva hienolta näyttävä kirkko, vaan Pyhän Hengen voima, joka ylläpitää, yhdistää ja tekee eläväksi. Uskovat ovat Lutherin sanoin ”kuninkaita ja pappeja” ja uskonpuhdistuksesta seurasi tavallisten uskovien, maallikoiden, samanarvoistaminen Jumalan edessä pappien kanssa. Voidaan siis yksinkertaistaen sanoa, että reformaatio palautti arvoonsa yleisen pappeuden periaatteen, uskovanhurskauden yksin armosta ilman lain vaatimusta ja Jumalan sanan ottamisen tradition ylittävään asemaan ainoana ohjeena.

Voidaan kuitenkin sanoa, että reformaation ensimmäisen ja toisen polven reformaattorien jälkeen luterilaisten on ollut vaikea sulattaa ekklesian ja laitoskirkon välistä eroa. Suomalaiset herätysliikkeet ovat kritisoineet luterilaisen laitoskirkon kehitystä yhteiskuntaan mukautuvana kirkkona, joka laiminlyö perustehtäväänsä. Luterilaisessa nykykirkossa vallitsee ajatus kasteessa ihmisen liittämisestä Kristukseen ja ekklesiaan, jonka jälkeen he ovat kirkon ja Jumalan rakkauden piirissä – nekin, joista tunnustuskirjat käyttävät määritystä ’pahat ja ulkokullatut’.

Lestadiolaisuuden piirissä luterilainen kirkko nähdään kärjistäen niin, että se on liberalisoitunut laitos, jonka piirissä ei pidetä kiinni opista eikä evankeliumin ääni kuulu puhtaana. Lestadiolaisuus on kirkon sisällä oleva elävää uskoa välittävä yhteisö, ekklesiola in ekklesia, joka mieltää itsensä ”valona ja suolana” kirkon keskellä. Mielestäni on perusteltua kritisoida kirkon liberalisoitumiskehitystä. Valona ja suolana toimiminen olisi uskottavamaa, jos seuroissa käyvät kävisivät säännöllisesti myös messussa, sillä ehtoollisen merkitys on ilmeinen sekä Uuden testamentin että luterilaisten Tunnustuskirjojen valossa.

Ekklesian tehtävät

Professori Osmo Tiililä on sanonut, että

Kirkkojen arvostelussa olisi muistettava, ettei tuomioita saa muodostaa pelkästään ihmisten heikkouden nojalla vaan ottamalla huomioon myös kirkon ihanteet.

Mitkä ovat nykyisen Suomen luterilaisen kirkon ihanteet?  Luterilaisuuden itseymmärrys on, että kirkko on siellä, missä Sana ja sakramentit julistetaan ja jaetaan oikein. Tämä itseymmärrys on aina liittynyt myös luterilaiseen kirkko-oppiin. Myös vanhoillislestadiolaisuudessa yleisesti tunnustetaan, että luterilainen kirkko jakaa ja toimittaa sakramentit oikein ja Sanakin on oikea, samoin oppi. Ongelma nähdään kuitenkin siinä, että luterilainen kansankirkko on maallistunut ja kärsii ”kaikkien miellyttäjän” syndroomasta. Tästä seuraa, ettei sanaa julisteta enää puhtaana ja totuutta etsien. Kirkkoa ei saa kuitenkaan pitää pelkkänä mahdollistavana organisaationa tai hyödykkeenä vaikka siinä nähtäisiinkin ongelmia.

Suomen kirkon – kuten kaikkien muittenkin kirkkojen – kohtalonkysymys on, pyrkiikö se elämässään ja toiminnassaan suuntautumaan siten, että sen ja ekklesian välinen ero tulisi mahdollisimman pieneksi, vai pyrkiikö se suuntautumaan niin, että tämä ero – vaikkei kirkko tällaista tulosta suoraan tahtoisikaan – kasvamistaan kasvaa. – – Suomen luterilaisen kirkon ja ekklesian välinen ero suurenee, jos sananjulistus ja sakramentit saavat kirkon toiminnassa muun rinnalla vain samanarvoisen tai vähemmän arvoisen aseman tai jos niitä pidetään voimassa ja esillä vain jonkinlaisen muodollisen välttämättömyyden takia, kun ihmiset ovat niihin tottuneet niiden kuuluessa kirkon työhön. Ero suurenee myös jos sananjulistuksen laatu on sellaista, ettei puhtaalla evankeliumilla ole siinä hallitsevaa asemaa

Tiililä on kirjoittanut kirjasessaan Sata teesiä kirkosta.

Kristuksesta on luterilaisessa kirkossa korostuneesti tullut eettinen malli, elämänviisauden jakaja, radikaali heikkojen puolustaja ja moraalinen esikuva. Kristuksesta on kuitenkin osin riisuttu oikean opin ankara puolustaja, joka ei hyväksynyt mitään harhaa lähelleen. Sana on sanaa vain puhtaana. Kristuksen on oltava Kristus ja Kristuksen opetuksen Kristuksen opetusta, vaikka ihmiset toivoisivat kuulevansa muuta. Kirkko ei voi olla kirkko ilman Kristuksen koko persoonan läsnäoloa ja hänen julistuksensa koko totuutta sanassa ja sakramenteissa.

Toisaalta vanhoillislestadiolaisetkaan eivät aina toimi omien kirkolle antamiensa kriteereiden mukaan puhtaan totuuden etsijöinä ja opin puolustajina. Tästä esimerkkinä on harmillinen vaihtokauppa kirkon kanssa, kirkkopoliittinen peli. Esimerkiksi keskustelussa sukupuolineutraalista avioliittolaista otettiin julkisesti kompromissiin pyrkivä kanta Viljo Juntusen taholta.  Luterilaisen kirkon miellyttäminen hyötymistarkoituksessa tai vaihtokauppaamisessa ei voi olla ekklesian valona ja suolana täyttävää tehtävää.  Totuuden etsijä ja Kristuksen todellinen seurakunta pyrkii aina toimimaan niin, että Kristuksen valo loistaisi kirkkaammin ja kirkastaisi totuutta. Todellinen seurakunta ei tee vaihtokauppaa totuudella tai sen kustannuksella.

Kirkon hoidossa

Suomen evankelisluterilainen kirkko tarjoaa joka sunnuntai (ja useamminkin) Kristuksen ruumista ja verta uskolle vahvistukseksi. Ehtoollinen on rakkauden ja yhteyden ateria, jossa tunnen vahvistuvani Kristuksen tuntemisessa ja uskossani. Saan nauttia ehtoollista ja olla yhteydessä erityisellä tavalla oman Vapahtajani kanssa. Sitä en saa seuroissa, vaikka koen saavani uskoani vahvistavaa sanaa juuri siellä aivan erityisellä tavalla.

Ekklesian tehtävä on olla todellinen valo ja todellinen suola kyriakoksessa, kirkossa. Ekklesia ei ole vain jotain staattista, vaan se on myös koko ajan tulemassa joksikin. Samalla kun ekklesia on ikuinen, pysyvä, muuttumaton, Herransa sanalla luoma ja maailmaan jätetty Pyhän Hengen asuinsija, ekklesian tulee pyrkiä jatkuvasti olemaan lähempänä Vapahtajaansa ja tarkastelemaan itseään. Ekklesian toimiminen kyriakoksensisällä on alkukirkon jälkeen muotoutuneen kirkon mallia seuraava jatkumo, jossa tulee taistella puhtaan sanan puolesta laitostumista vastaan.

105 kommenttia artikkeliin ”Vanhoillislestadiolaisuus ja luterilaisuus

  1. Mielenkiintoinen kirjoitus. Tartun yhteen pointtiin vain tällä erää:

    ”Luterilaisuuden itseymmärrys on, että kirkko on siellä, missä Sana ja sakramentit julistetaan ja jaetaan oikein. Tämä itseymmärrys on aina liittynyt myös luterilaiseen kirkko-oppiin. Myös vanhoillislestadiolaisuudessa yleisesti tunnustetaan, että luterilainen kirkko jakaa ja toimittaa sakramentit oikein ja Sanakin on oikea, samoin oppi.”

    Samoin muuten vanhoillislestadiolainen uskonymmärrys tuossa juuri samassa asiassa, joka hyvin usein seuroissakin kuullaan, on, että Jumalan seurakunta on siellä, missä evankeliumi julistetaan puhtaasti ja sakramentit oikein (eli evankeliumin mukaisesti) jaetaan.

    Joku ei nyt natsaa yhteen näissä kahdessa eri näkökulmassa, jonka sinä ja minä otimme esille. Nämä ääneen lausutut tosiasiat yhteensovittamalla olisi nimittäin johtopäätös, että muuallakin kirkossa olisi uskovaisia. Tämä ei taida, kun totta puhutaan, olla kuitenkaan nykyään ns. vallitseva näkemys.

    Itse olen taipuvainen tässäkin suhteessa ajattelemaan wanhalla lestadiolaisella tavalla, joka on jossain määrin erilainen kuin nyt vallitseva moderni painotus.

    Tykkää

  2. Mielestäni Juntunen ei käy kauppaa totuudella, vaan ilmaisee vanhoillislestadiolaisten kielteisen kannan samaa sukupuolta olevien parien vihkimisen painottaen kuitenkin ettei kirkon ottama kanta ko. asiassa ole herätyslikkeellemme lähtökohtaisesti kynnyskysymys kirkkoon kuulumisesta. Nähdäkseni Juntunen haluaa olla diplomaattinen ja pitää ovea auki neuvotteluille jotta vanhoillislestadiolaiset papit voisivat edelleen toimia kirkon virassa luopumatta omasta näkemyksestään. Tällainen lähestymistapa on mielestäni kypsä ja tervetullut, jos nimittäin herätysliikkeemme haluaa kuulua kirkkoon. Minusta olisi pelottavaa, jos suhteemme luterilaiseen kirkkoon katkeaisi.

    Tykkää

  3. WähäinenW, en ole varma mikä kantasi nyt on, sillä olen kuullut esitettävän, että alun perin lestadiolainen seurakuntaoppi ei ollut eksklusiivinen. Edustatko siis tätä näkemystä?

    Itse olen yrittäny ajatella, että ”eikö se riitä, kun tiedän omalta osaltani, että tässä joukossa pelastun”. Joskus tällainen ajattelu on kuitenkin vaikeaa. Minun ja varmasti monien muidenkin ystäväpiirissä on niitä, jotka eivät enää vl-seuroissa käy esim. korvakoru-, meikki- ja tv-oppien tahi ehkäisyopin vuoksi, koska kokevat, ettei heitä tässä joukossa pidetä oikein uskovaisina. Aiemmin itsekin ajattelin, ettei esimerkiksi kynsilakkaa käyttävä peri taivasten valtakuntaa – näin minulle asia nuorena kirkastettiin. Nykyään en oikein haluaisi tällaisia ystäviä luokitella epäuskoisiksi. Ainoastaan toivon, että he pelastuvat siinä missä minäkin. Monestihan tällaiset ”vl-uskon” kieltäneet sitten kuitenkin ”jättäytyvät tyhjän päälle” eli eivät enää käy säännöllisesti missään Jumalan sanaa kuulemassa, joten en tiedä, miten he ajattelevat säilyvänsä seurakunnan yhteydessä…tai missä he itse ajattelevat Jumalan valtakunnan asukkaiden kokoontuvan sanan kuuloon.

    Sydäntäni aina riipaisee, kun kuulen jonkun ”kieltäneen uskonsa” näiden vl-tapanormien vuoksi (tältä osin en viittaa ehkäisyasiaan, koska sehän on ns. opillinen kysymys). Mutta näinhän tulee jatkossakin tapahtumaan, sillä meille on opetettu ja osin opetetaan yhä, että yhdessä sovittuja tapanormeja rikkovat tai kyseenalaistavat eivät ole uskovia. Siksipä toisinajattelijat voivat kokea, etteivät ole tässä yhteisössä hyväksyttyjä, mikä taas voi saada ihmisen jättämään ”vl-uskon”, ”lähtemään omin jaloin”.

    Tykkää

  4. Minä en ota kantaa siihen, mitä Juntunen on sanonu – en ole näistä asioista perillä. Sen sijaan kommentoisin sitä, että en ymmärrä miten pappi voi oman uskonsa vastaisesti vihkiä ihmisiä avioliittoon. Juristilla tätä estettä ei ole, hän hoitaa vain asian varallisuusoikeudellisen puolen, kun tuomitsee ihmisiä avioeroon tai saattaa uuteen. Mutta ei kai pappi voi uskonsa vastaisesti vihkiä eronneita, homoja ja lesboja? Eikö hänen tulisi vastoin Jumalan sanaa avioon pyrkivälle parille sanoa: ”Tämä on vastoin Jumalan sanaa. Minä en pappina voi teitä syntielämään vihkiä ja antaa sille siunausta”.

    Ongelma vain on se, että papilla ei ole mahdollisuutta kieltäytyä vihkimästä ilman seurausta, että menettää virkansa.

    Tykkää

  5. Varmaan lestadiolaisuuden alkuaikoina joukko ja joukon sisällä tai joukkojen välillä tapahtuva rajanveto ei ollut ollenkaan keskeinen eli tuskin asiaan on merkittävissä määrin otettu kantaa mihinkään suuntaan. Karkeistaen voidaan todeta, että varmastikin rajanveto käytiin enemmänkin yksilön kohdalla akselilla elävä usko – kuollut usko.

    Pyhän hengen on katsottu siirtyneen tähän joukkoon ”Lapin Marialta” Laestadiukselle. Tämä on minulta yksinkertaistus, koska nimenomaan ”tätä joukkoahan” ei tuossa vaiheessa vielä ollut. Laestadius itse ei kuitenkaan ainakaan pian tämän kääntymisensä jälkeen ollut ollenkaan ”eksklussiivinen”, vaan täsmälleen päinvastoin. Tuskin myöhemminkään oli sitä?

    Jotenkin ajattelen niin, että keskeinen asia on nimenomaan se, onko minulla vakaumus siitä, että saan itse olla elävässä uskossa. Tästä oli edellisessä blogissa mukavaa keskustelua, mm. vanhemman Korteniemen muistelu isän opetuksesta vastasi aamenta. Itse en ole ollenkaan peloissani siitä mahdollisuudesta, että ”jossain muuallakin” voisi pelastua. Tosin itse kyllä talostelen tässä joukossa oikein mielelläni – koko elämänihän on täällä. Totta puhuen on myös niin, että en oikein edes tohtisi muualle lähteä, jos haluaisinkaan.

    Sen sijaan se vie minua itseäni etäämmäksi Jumalasta ja (huom!) myös ”tästä joukosta”, kun valitettavan usein jollain tavalla puheissa ja asenteissa eletään luvalla sanoen erittäin vahvasti rajanvedosta meidän joukko – maailma ja yllättävän suuri huolenaihe tuntuu olevan jo ajatus siitä, voisiko muualla olla pelastusta. Joskus (=usein) jopa autuuden kysymykseksi nousee juuri se, että uskoo raittiisti, että ”vain tässä joukossa” pelastuu. Tämä viimeksi mainittu on jo selvästi väärä käsitys, se on kyllä syytä suoraan todeta jo siitä syystä, että ei Jumalan sana pelastukselle juuri tällaista vaatimusta aseta.

    Tykkää

  6. Tuosta seuraakin mielenkiintoinen kysymys: onko vähemmän väärin vihkiä avioliittoon homopari kuin aikaisemmin eronnut pari? Mielestäni homoliitto on perustavammalla tavalla ristiriidassa Jumalan sanan kanssa kuin aikaisemmin eronneen ihmisen avioliitto, mutta kyllä siitäkin asiasta raamatussa on selvä kanta. Vanhoillislestadiolaiset papithan vihkivät myös aikaisemmin eronneita ihmisiä.

    Vai mikä on ylipäätään papin merkitys avioliiton solmimisessa?

    Yritin josku pikaisesti kaivella, mitä raamattu sanoo avioliittoon vihkimisestä. En löytänyt aiheesta juuri mitään. Lähinnä siellä vain otetaan vaimo ja yhdytään häneen.

    Rupesin vain miettimään, että onko avioliittoon vihkiminen ja siihen liittyvä seremonia (vaikkakin kaunis sellainen) lähtöisin täysin ihmisestä. Voiko mies ja nainen mennä naimisiin ilman (vihkivää) kolmatta osapuolta (tai edes ilman pappia)? Jos ei niin miksi? Ottaako joku raamatunkohta tähän kantaa?

    Tykkää

  7. Minusta (muuten suuresti arvostamani) Viljo Juntunen käy tuossa haastattelussa erittäin ikävällä tavalla kauppaa totuuden kustannuksella.

    Uskovaisen paras esikuva on Jeesus. Uskovainen on kutsuttu koko elämässään seuraamaan eli imitoimaan häntä. Jeesus on paras esikuva myös sen suhteen, miten meidän tulisi toimia kirkossamme. Meidän tulisi elää ja toimia siinä samalla tavoin kuin Jeesus seuraajineen toimi oman ”kansankirkkonsa”, juutalaisen synagoga- ja temppelilaitoksen keskellä.

    Evankeliumeja lukiessa käy selväksi, että Jeesu rakasti ”kirkkoaan” – kävi mielellään synagogajumalanpalveluksessa ja temppelijuhlilla Jerusalemissa.

    Evankeliumeja lukiessa käy kuitenkin myös erittäin selväksi, että Jeesus ei ollut kovin kompromissihakuinen ja diplomaattinen, kun oli kyse Jumalan sanasta. Hän sanoi asiat selvästi ja suoraan senkin uhalla, että välit ”kansankirkon” johtoon eli ylipappeihin ja kansanvanhimpiin tulehtuivat ja toimintamahdollisuudet ”kirkon” sisällä heikkenivät (esim. Matt. 23:13-39 ja Joh. 8:42-45).

    Miten Jeesus toimi esimerkiksi silloin, kun hän huomasi, että Jerusalemin temppeli oli Kirjoitusten vastaisesti täynnä kauppiaita ja rahanvaihtajia (Matt. 21:12-17; Mark. 11:15-19; Luuk. 19:45-48; Joh. 2:13-25)? Ryhtyikö hän neuvottelemaan papiston kanssa sopuratkaisua? Ehdottiko hän, että jääköön muu temppeli kauppiaille, kunhan esipihasta varataan hänelle yksi nurkka opettamista ja saarnaamista varten?

    Ei. Sen sijaan hän teki nuoranpätkistä ruoskan, ajoi kauppiaat ulos lampaineen, paiskasi rahanvaihtajien rahat maahan ja kaatoi heidän pöytänsä. Tämän jälkeen hän nuhteli jerusalemilaisia Kirjoituksiin vedoten: ”On kirjoitettu: 'Minun huoneeni on oleva rukouksen huone.' Mutta te teette siitä rosvojen luolan.” Ylipapit suuttuivat tästä niin kovasti, että ryhtyivät suunnittelemaan Jeesuksen surmaamista.

    Samalla tavoin meilläkin tulisi olla rohkeutta panna tarvittaessa itsemme likoon Jumalan sanan vuoksi, myös sen uhalla, että ”ylipapit” suuttuvat ja toimintamahdollisuutemme heikkenevät. Riitaa ei tule tahallaan haastaa, mutta totuuden kustannuksella ei saa olla pragmaattinen eikä tehdä opportunistisia kompromisseja.

    Tykkää

  8. Emme saa olla tyytyväisiä siihen, että meillä on kirkon ja yhteiskunnan yhdessä nurkassa oma ”kupla”, jossa opetetaan oikein samalla, kun muualta Jumalan sanan mukainen opetus vähitellen katoaa. Sen sijaan meidän tulee pyrkiä siihen, että Jumalan sanan valo loistaisi tästä ”kuplasta” mahdollisimman laajalle muuhun kirkkoon ja yhteiskuntaan, senkin uhalla, että se tuottaa meille ”ahdinkoa ja vainoa” (Matt. 13:21).

    Juntusen kannanoton taustalla on mielestäni kaksi keskeistä tausta-ajatusta:

    1) Ev-lut. kirkko on meille hengellisesti yhdentekevä mutta maallisessa mielessä hyödyllinen. Jos todella rakastaisimme kirkkoa ja se olisi meille hengellisesti tärkeä, panisimme itsemme likoon sen puolesta, että kirkossa säilyy oikea oppi, muun muassa oikea käsitys avioliitosta. Kun emme rakasta mutta haluamme hyötyä, voimme heti kättelyssä tyytyä kompromissiin.

    2) SRK ja rauhanyhdistykset organisaatioina sekä niiden toiminta ovat itseisarvo. Jopa toiminnan sisältö – Jumalan sanan esillä pitäminen – on toissijaista organisaation ja sen toimintaedellytysten turvaamisen rinnalla. Tämä näkyy siinä, että mieluummin ollaan valmiita tinkimään sisällöstä – esimerkiksi Raamatun mukaisen avioliittokäsityksen esillä pitämisestä – kuin yhteisön ja sen organisaatioiden toimintaedellytyksistä.

    Ikävä kyllä tuo Viljo Juntusen kannanotto ei siis heijastele minusta ”kypsyyttä” eikä myöskään erityisempää rakkautta ev-lut. kirkkoa kohtaan. Sen sijaan surullisella tavalla heijastelee tämän kristillisyyden hengellisen sisällön ohenemista sekä laitostumiskehitystä, jossa välineistä (yhteisö ja sen organisaatiot) tulee itseisarvoja ja itseisarvoista (Jumalan sanan totuus) toissijaisia näiden välineiden rinnalla.

    Kypsyyteen kuuluu varmasti kyky tehdä kompromisseja, kun on niiden aika. Toisaalta todelliseen kypsyyteen kuuluu myös kyky olla tekemättä kompromisseja, kun on kyse jostain luovuttamattomasta. Näin ovat toimineet historian saatossa kaikki niin hengellisen kuin maallisenkin totuuden todistajat: he ovat olleet valmiita riskeeraamaan paljon, jopa kaiken, totuuden vuoksi. Mielestäni Raamatun valossa on selvää, että käsitys miehen ja naisen välisestä elinikäisestä avioliitosta on sen verran tärkeä, että meidän tulisi olla valmiita panemaan itsemme likoon sen puolesta.

    Minustakin on pelottavaa, jos suhteemme kirkkoon katkeaa. Tärkeysjärjestys tulisi kuitenkin olla selvä. Vielä monin, monin verroin pelottavampaa on, jos suhteemme Jumalaan ja hänen sanaansa katkeaa. Kirkkosuhteen tärkeydestä huolimatta on ehdottomasti tärkeämpää pysyä Jumalan sanassa kuin kirkossa. Suhteita kirkkoon ja sen johtoon ei tulisi koskaan vaalia Jumalan sanan kustannuksella.

    Tykkää

  9. Viljo Juntusen puheena oleva kannanotto oli viisas ja maltillinen. SRK:lla on puheenjohtaja, jolla on onneksi kyky nähdä kahta metriä kauemmas, jopa nurkan taakse. Juntunen nähdäkseni vilpittömästi kantaa huolta kristillisyyden tulevaisuudesta ilman omavanhurskasta oikeassaolemista ja kiihkomieltä.

    Tykkää

  10. Selvennykseksi vielä: Kaupankäyntinä totuudella pidän tuossa Juntusen lausunnossa sitä, että hän antaa siinä ymmärtää, että yksi ihan hyvä, ”omantuntomme huomioonottava ratkaisu” on se, että ”kirkko alkaa vihkiä samaa sukupuolta olevat parit avioliittoon, mutta papeille annetaan omantunnonvapaus”.

    Näin sanoessaan Viljo Juntunen kirkon johdolle ja muille asiasta kiinnostuneille seuraavan viestin: ”Me vanhoillislestadiolaiset emme ryhtyä mitenkään aktiivisesti puolustamaan kirkon klassista avioliittokäsitystä. Tähtäimessä on pelkkä omantunnonvapaus meikäläisille papeille.” Tästä syystä Juntusen lausunto herättikin surua kirkon muissa konservatiivisissa herätysliikkeissä. He olisivat toivoneet, että vanhoillislestadiolaisuus olisi ilmaissut aikovansa muiden herätysliikkeiden tavoin aktiivisesti puolustaa miehen ja naisen välistä avioliittoa.

    Nyt jos koskaan olisi aika panna itsemme likoon, kun vielä enemmistö piispoista ja kirkolliskokouksestakin kannattaa miehen ja naisen välistä avioliittoa. SRK ei saisi tässä vaiheessa antaa mitään muita viestejä kuin sen, että kirkon on ehdottomasti pidettävä kiinni miehen ja naisen välisestä avioliitosta ja mistään muusta ei edes keskustella.

    Jos SRK:n johto tuolla tavalla antaa ymmärtää, että kyllä homojen vihkiminen sopii meille, kunhan vl-papit saavat omantunnonvapauden, piispa yksi toisensa jälkeen lipeää rintamasta ja klassisen avioliiton puolustaminen jää lähinnä pienten herätysliikkeiden, kuten Sley ja Kansanlähetys, asiaksi.

    Tämä on puolestaan lyhytnäköistä peliä, joka kalahtaa lopulta taas omaan nilkkaan. Kun kirkkokin hyväksyy sukupuolineutraalin avioliiton, sukupuolineutraalius-ideologia saa yhteiskunnassa yhä vahvemman jalansijan. Meikäläiset lapset ja nuoret kasvatetaan kouluissa yhä vahvemmin sen hengessä, ja se puolestaan luo tämän kristillisyyden sisälle yhä uusia jännitteitä. Jos omantunnonvapaus nyt saadaan, se otetaan joka tapauksessa ennen pitkää pois, ja sitten ollaan taas samassa valintatilanteessa.

    Tykkää

  11. Uskon mielelläni, että Juntunen kantaa vilpittömästi huolta kristillisyyden tulevaisuudesta.

    Jos kuitenkin ryhdymme pitämään hänen kannanottoaan suorasanaisempia lausuntoja ”kiihkomielisinä” ja ”omavanhurskaana oikeassaolemisena”, tulemme sillä logiikalla siihen johtopäätökseen, että rakas Vapahtajamme Jeesus Kristus ei voinut kerta kaikkiaan mitenkään olla oikein uskomassa. Niin järkyttävän ”kiihkomielisiä” ja ”omavanhurskaan oikeassaolevia” lausuntoja voi nimittäin evankeliumeista hänen suustaan löytää.

    Sama pätee myös useimpiin entisiin pyhiin: profeettoihin, Johannes Kastajaan, apostoleihin, marttyyreihin, kirkkoisiin, Lutheriin, Laestadiukseen, Raattamaahan jne. Heitäkin vaikuttaa vaivanneen kiusallisen kova ”kiihkomielisyys” ja ”omavanhurskas oikeassaoleminen”. Näyttää jopa siltä, että näistä piirteistä vapaa kristillisyys sai alkunsa vasta siinä 1980-luvulla, monilta osin vasta 2000- ja 2010-luvuilla.

    Ikävä kyllä tämä tulkintavaihtoehto ei tunnu minusta kovin uskottavalta. On mielestäni paljon perustellumpaa uskoa, että me 2010-luvun kristityt olemme väärässä kuin että kaikki aiemmat kristittyjen sukupolvet Vapahtajaa myöten ovat olleet ”kiihkoilijoita” ja ”omavanhurskaita oikeassaolijoita”. Pelkään ja uskon, että tässä meidän ”rakentavuudessamme” ja ”maltillisuudessamme” on oikean rakkauden ohella mukana aimo annos väärää laiskuutta ja langenneesta luonnosta nousevaa mukavuudenhalua. Jos näin, meillä olisi syytä katua, tehdä parannus ja palata tässäkin suhteessa kulkemaan Vapahtajan ja entisten pyhien askelissa.

    Tykkää

  12. Hyvää keskustelua! Roosan kirjoittama erinomainen blogi on ehkä kommenttien valossa vaarassa hiukan ajautua sivuraiteille vai onko? Eikö juuri Viljo Juntunen puolustanut puheena olevassa kannanotossa Kristuksen kirkkoa, ”ecclesiolaa ecclesiassa”? Tottakai SRK:n tulee visusti pitää kiinni siitä, että avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto, mutta sitten iso mutta: olisiko mitään järkeä, että SRK ajaisi itsensä täydelliseen kirkkopoliittiseen paitsioon kuten esim kuihtuva Sley on tehnyt? Kannattaako itse ripustaa oman kaulan ympärille vapaaehtoisesti hirttoköysi ja potkaista jakkara alta pois. Ei kannata.

    Kansankirkko toisena munankuorena on kristillisyydelle tärkeä. Se myös on omiaan hillitsemään ajoittaisia subjektivistis-spiritualistisia harhaoppeja. Mutta rakastaa kansankirkkoa? Ei kiitos. Jos kirkonrakastajiksi alamme, silloin kristillisyyden teologinen ja hengellinen substanssi vähitellen ohenee ja kuihtuu. Kristillisyyden ei tulisi mielestäni myöskään asettua osaksi minkäänlaista allianssikristillistä rintamaa, sen paremmin liberaalia kuin konservatiivistakaan, vaikka se jonkin ajankohtaisen hetkellisen kirkkopoliittisen kysymyksen kohdalla viehkolta saattaisi tuntuakin. Totuudessa pysymistä ja totuudenmukaisinta saattaisi olla se, että sanotaan asia niinkuin se on: kirkkosuhde on kristillisyydelle sosiologisessa mielessä tärkeä, teologisesti ja hengellisesti ei.

    Mihin ”kirkonrakastamisessa” on vaara ennen pitkää päätyä? Mihinkäpä muuhun kuin siihen, mihin huomattava osa liikkeen pappeja oli teologisesti päätymässä 1950-luvulla: laveakirkolliseen näkemykseen, että kaikki kastetut ovat uudestisyntyneitä ja Pyhän Hengen saaneita.

    Tykkää

  13. Joona:
    Mielestäni et ole sisäistänyt Juntusen ajatuksenjuoksua tai sitten tiedät jotain enemmän kuin Roosan linkkaamassa lehtijutussa sanotaan. Oletko keskutellut Juntusen kanssa, vai perustatko yllättävän latautuneen ja jyrkän näkemyksesi omiin päätelmiisi? Vai ajatteletko, että Juntusen lausunto olisi jatkumoa kaplakalle joka syntyi homoparien puolesta rukoilemisesta äänsestämiseen kirkolliskokouksessa muutama vuosi sitten?
    Luin tuon artikkelin vielä uudestaan, enkä todellakaan näe sen perusteella aihetta noin tyrmäävään kritiikkiin.
    SRK:n johtaja joutuu kannanotoissaan huomioimaan paitsi opilliset asiat myös sen, miten ihmisten kanssa toimitaan. Hän joutuu taistelemaan melkoisessa voimakentässä, ja näitä täällä olevia kommentteja lukiessa voi havaita, miten erilaisia näkökulmia lestadiolaisuuden sisällä on suhtteesta luterilaiseen kirkkoon. Paitsi lestadiolaisuuden sisäiset jännitteet, hän joutuu toimimaan koko herätysliikkeemme ja kirkon ristipaineessa. Onko oikein yrittää vetää häneltä mattoa alta? Jos perustat näkemyksesi vain em. linkkiin, siitä ei voi päätellä etteikö Juntunen asemoisi lestadiolaisia konservativiisiipeen ja etteivätkö kirkolliskokousedustajamme äänestäisi samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä vastaan. Nähdäkseni hän spekuloi, millaisiin ratkaisuihin voidaan päätyä. nämä kaikki ratkaisuthan ovat mahdollisia halusimmepa sitä tai emme.
    Jos Juntunen olisi sanonut, että lestadiolaisten tulee erota kirkosta, jos perinteinen avioliittokäsitys ei kirkossa säily, olisi se ollut vikatikki. Asia on niin suuri, että se kaipaa ja vaatii maltillista pohdintaa, ei kiivailua ja kannoittumista. Minulle kirkoksta eroaminen ja ryhtyminen ”lahkolaiseksi” on niin suuri kysymys, etten pitäisi siitä, että SRK petaisi tilanteen niin, ettei muita vaihtoehtoja olisi. Juntunen tarvitsee meidän kaikkien tuen, jotta pystyisi hoitamaan tehtävänsä ja pitämään yllä keskustelevaa ilmapiiriä. Keskustelu ei tarkoita totuudesta luopumista.
    Eräs näkökulma on myös se, että joissain piireissä alettiin tekemään välittömästi kirkosta eroa, kun lakiesitys meni läpi. Minusta Juntusen viesti kohdistui myös yhteisön sisälle: ei hätäillä, katsotaan tilanne.
    Ehkäpä olen vain sinisilmäinen, kun haluan uskoa Juntusesta hyvää.
    Naipappeuden kanssa pärjäämme, eronneiden vihkimisen kanssa tulemme toimeen, kastekäsityksemme poikkeaa kirkon opetuksesta. Onko tämä asia sellainen, ettei sen kanssa pärjätä, ei voida tehdä järjestelyjä kuten em. asioiden kanssa ja jos on, miksi on? Vai onko tämä viimeinen pisara? Eikö ole oikein tehdä kompromisseja KÄYTÄNNÖN ratkaisuissa, mihin Juntunenkin viittaa, jotta voimme säilyä kirkon yhteydessä? Silloin herätysliikkeemme voisi julistaa Jlan sanaa kirkon piirissä edelleenkin. Jaan huolen siitä, että kirkosta eroaminen ohentaisi teologista osaamista ja altistaisi yhteisömme henkiopeille yms. Nyt sentään jokin roti säilyy.
    Minulla ei ole vastauksia, eikä niitä ole valmiina kenelläkään. Näitä asioita meidän tulisi yhdessä pohtia eikä rientää heittämään lokaa.

    Tykkää

  14. Nyyti kirjoittaa hyvin: ”Naispappeuden kanssa pärjäämme, eronneiden vihkimisen kanssa tulemme toimeen, kastekäsityksemme poikkeaa kirkon opetuksesta.”

    Ja onhan sitä muutakin, armonvälineistä alkaen. Mitä jos Viljo Juntunen olisi lausunut, että mikäli kirkko joskus alkaa vihkiä samaa sukupuolta olevia, tulevat vanhoillislestadiolaiset tekemään tästä omat johtopäätökset? Tämä olisi ollut sellainen itseään toteuttava ennuste, jolla iso liike olisi maalannut itsensä sellaiseen nurkkaan, josta pääsee vain yhteen suuntaan: kirkosta ulos.

    On täysin luterilaisten tunnustuskirjojen mukaista uskoa, että Pyhä Henki vaikuttaa vain Jumalan seurakunnassa, että Kristuksen kirkko löytyy laajemman kirkkolaitoksen sisältä. Mutta mitä löytyy laitoskirkon ulkopuolelta? Pahoin pelkään, että vaivihkainen lahkoutuminen.

    Helläluonteiseksi mieheksi Viljo Juntunen mielestäni ilmoitti varsin selkeäsanaisesti vanhoillislestadiolaisen kannan sukupuolineutraaliin avioliittoon. Sitäpaitsi: kuluu vähintään pari vuosikymmentä ennenkuin kirkko alkaa vihkiä samaa sukupuolta olevia, mikäli joskus alkaa. Tämä on asia jossa pikemminkin maltti ja rauhallisuus, ei kiihkomieli on valttia.

    Tykkää

  15. Ei kannata säikkyä, jos totuuden ja luovuttamattomien uskon perusteiden puolesta tulee latautuneita lausumia. Arvostan Joonan kirjoituksia juuri siksi, että hän taistelee tinkimättömästi totuuden puolesta valhetta vastaan. Lisäksi avoimuuden puolesta. Juuri Joonan kirjoitus valheen mädättävästä vaikutuksesta meidän – siis meidän – keskuudessamme oli yksi voimakkaimmista herätyksistä itselleni odottaa yhteistä tilitystä takavuosikymmenten vääryyksistä, johon koko senioripolvi on ollut enemmän tai vähemmän osallinen ja joutunut hyväksymään sen harjoituksen uskaltamatta puolustaa omantunnon ääntä totuudesta Jeesuksen esimerkin ja Pyhän Hengen mukaisesti.

    Joonan esimerit taistelusta totuuden puolesta ja viittaukset Jeesuksesta alkaen, Apostolien, Lutherin, Lestadiuksen ja vaikkapa Reinikaisen kautta nykypäivään ovat suoraa ja aiheellista puhetta. Ei suotta sanota, että totuus ei pala tulessakaan. On selvää, että tasa-arvoisen avioliittolain kohdalla kirkkomme on käänteentekevän suunan rajapyykillä – ja me kirkossa.

    Pelko latautuneista ulostuloista voi olla myös seurausta 70-luvun ”erehtymättömän Jumalanhuoneen hallituksen” opetuksesta, jossa kaikki ohjeet tulivat annettuna, eikä niistä keskusteltu muualla kuin siellä. Jos joku halusi keskustella, kysyä tai kyseenalaistaa, oli auttamatta epäiltävä ja jonossa seuraava hoitokokousuhri.

    Älkäämme palatko enää siihen vanhaan hapatukseen, vaan pidettäköön huoli, että halumme on pyrkiä yhteisesti entistä paremmin kysymään vapaasti keskustellen – mikä on Pyhän Hengen mukaista, totta ja oikeaa toisiamme kohtaan ja ennenkaikkea – viimekädessä – Jeesuksen esimerkin mukaista.
    Lienee Tornion tapauksessakin kyse siitä, että totuuden puhuja teki joidenkin mielestä väärin ja kun puhui sen ääneen?

    Eikö ole tärkeää, että 2010-luvulla Suomessa, jossa naisillakin on lukutaito – toisin kuin monessa muussa paikassa ja raamatun aikaan – keskusteleeme yhdessä uskomme peruskysymyksistä?

    Tämäkin Roosan erittäin arvokas blogiavaus syntyi varmaan kysymättä mieheltä kotona ( viittaus Paavaliin, jossa naisia kehoitetaan vaikenemaan seurakunnan kokouksissa ja opettamasta)

    Tykkää

  16. Vl-seniori, nyt et ihan oikein arvioinut vaikuttimiani. Joona on rehellinen ja oikeamielinen ja näitä postauksia on ilo lukea. Keskustelua minä juuri peräänkuulutan, ja kerrankin sellainen viesti tulee myös SRK n suunnalta. En vain ajattele kategorisesti SRK n lausuntojen olevan vääriä, niin pieleen kuin ne ovat joskus menneetkin. Roosan postaus on erittäin mielenkiintoinen ja perusteellinen ja olen siitä kiitollinen. Kaikesta ei vain ole pakko olla samaa mieltä ja avoimeen keskusteöukulttuuriin kuuluu se, että sen voi myös ilmaista.

    Tykkää

  17. Nyyti, lepo vaan! En arvostele enkä kritisoi sinun hyviä ajatuksiasi näissä viimeisissä kommenteissasi. Olemme nähdäkseni yhtä mieltä perimmältään. Pointtini on lähinnä rohkaista käsittelemään näitä meille tärkeitä asioita rohkeammin ja säikkymättä, vaikka puheenvuoroissa olisi latautuneisuutta ja kritiikkiä.

    Nykyistä tilannettamme maallistuvan kirkon sisällä pitää uskaltaa lähestyä monelta kantilta ja ei ole väärin, jos SRK:n toimissa näkee myös puutteita tai toivomisen varaa.

    On myös hyvä huomata, että me helposti odotamme kiihkotonta ja hyvin maltillista retoriikkaa toisilta, mutta saatamme kohta tuntea olevamme samassa tilanteessa kuin Jeesus nähdessään temppelin olevan rahanvaihtajien temmellyskenttänä.

    Kyllä minunkin on sanottava, että vaikka tiedän kristillisyytemme ja kirkon välisen jännitteisyyden olevan SRK:lle haasteellinen, odottaisin kuitenkin rohkeampaa ja rehellisempää toimintaa sekä tästä hetkestä, että menneisyyden yhteisistä tilittämtättömistä vääryyksistä.

    Tykkää

  18. Kiitoksia paljon syvällisestä ja ajatuksia herättäneestä kirjoituksesta. Haluan myös kiittää seurannutta keskustelua, jota on käyty rakentavassa “erimielisyyden hengessä” :-). Tämä on mielestäni tervetullutta keskustelutyyliä, jota ei tarvitse säikähtää. Asioita voidaan ilmaista voimakkaasti, lempeästi ja siltä väliltä, omalla tyylillä, kunhan tosiaan pysytään asialinjalla eikä mennä henkilökohtaisuuksiin. Liiallinen yksimielisyyskin kun voi olla vain näennäistä.
    Viljo Juntusen näkemyksistä vielä: hyvin maltillisesti hän toteaa: “Me emme kannata tasa-arvoista avioliittolakia, mutta toivomme ja uskomme, että parien vihkimiseen löytyy omantuntomme huomioonottava sovintoratkaisu…” Hän myös toteaa, että “emme provosoidu tai lähde vaikuttamaan mielenosoituksellisesti. Historiankulussa pidetyissä kokouksissa olemme aina tuoneet esille, että olemme osa tätä kirkkoa…”
    Kristillisyytemme toimii siis evankelisluterilaisen kirkon sisällä (ekklesiola in ekklesia), joka kirkko toimii samalla myös lähetyskenttänä. Näin ollen joskus, tai aika useinkin joudumme etsimään “vähiten vaurioita” tuottavia ratkaisuja, sitä mikä palvelee evankeliumin työtä parhaiten. Tuomme pöydälle Raamatun ja Jumalan Sanan mukaisen esityksen: mitä sanoo Raamattu. Sen jälkeen esitämme muita argumentteja, kuten tunnustuskirjoja, traditiota, historian jatkumoa, ehkäpä erilaisia tämän hetken tieteellisiä tutkimustuloksia, jopa subjektiivisia mielipiteitä ja kokemusasiantuntijuutta. Sitten asetamme nämä erilaiset näkökulmat Raamattua ja Jumalan sanaa vasten, katsomme niiden painoarvon suhteessa Jumalan Sanaan, ja samalla huomioimme valintamme vaikutukset konkreettisen, elävän elämän tasolle. Jumalan sanan esillä pitäminen ratkaisuja tehtäessä on jo itsessään valona ja suolana olemista, sen sijaan että tekisimme ratkaisuja pelkästään sekulaarilta pohjalta. Omantunnon huomioonottava ratkaisu tuo liikkumavaraa Jumalan Sanaan pitäytyvälle kristitylle, jolloin suolana oleminen mahdollistuu (suolaa tarvitaan mausteeksi juuri sopivasti). Näin ollen Viljo Juntusen kannanotto vaikuttaa mielestäni perustellulta.
    Mielestäni tällaisia “kompromissiratkaisuja” voidaan mielestäni tehdä varsinkin silloin, kun kysymys ei ole suoraan pelastukseen liittyvistä asioista. Joudumme joka tapauksessa jatkuvasti elämään jännitteisessä suhteessa Jumalan Sanan ja käytännön ratkaisujen välillä: mikä on pyhää ja luovuttamatonta, mistä taas voimme joustaa ja kuinka paljon joustaa. Mielestäni raja tulee silloin vastaan, kun joudumme toimimaan omaatuntoamme vastaan. Tämä on kuitenkin jatkuvan keskustelun paikka, johon Jumala antakoon meille wiisautta
    Kristuksen kirkon tulee kuitenkin olla Jumalan äänenä maailmassa. Jeesus julisti radikaalia evankeliumia (synnin, kuoleman ja perkeleen voittoa), Hän kaatoi etnisiä ja uskonnollisia raja-aitoja ja vapautti synnin ja sairauden kahlitsemia ihmisiä. Mielestäni Jeesuksen toiminnan tavoitteena oli ennen kaikkea evankeliumin ja elävän uskon irroittaminen maallisista, ihmistekoisista kahleista ja ennakkoluuloista.

    Tykkää

  19. Laestadiuksen julistuksessa nähtiin ratkaiseva ero kritikoimaansa valistushenkistä (usko peruukissa so. järjessä) ja ”väkiviinassa kirkastettua luterilaisuutta” edustavan Ruotsin kirkon ja heränneiden elävien kristittyjen välillä. Mutta muuten Laestadius ei mahtanut kovin usein vedota Lutheriin sen enempää kuin tunnustuskirjoihinkaaan. Tämä varmaan liitttyi siihen, että Laestadiuksen pelastusnäkemys edusti pietistis-subjektiivista painotusta.

    Pappihajaannuksessa 50 vuotta sitten keskeiseksi kiistakysymykseksi muodostui luterilaiset tunnustuskirjat. Laestadius -tuntemuksestaan huolimatta kristillisyytemme pappien piirissä esiintyi suoranaista tunnustuskirja-fundamentalismia. Taustalla saattoi olla Suomessakin 1950-luvulla aktivoituneet karismaattiset liikkeet. Samaan aikaan Heikki Saaren ympärille olivat aktivoitumassa subjektivismia ja ekslusiivisuutta ylikorostaneet maallikkopiirit. Kun molemmin puolin maltilliset työnnettiin syrjään, tuloksena oli liikkeen hajaannus, jossa molemmat menettivät. Pappisrintama hajaantui ja vesittyi osin yleiskirkollisuuteen ja toisaalta vanhoillisuudessamme heiluri eteni omiin kohtalokkaisiin harhoihin.

    Koutakeinon kapinaan ja lievempiinkin 1800-luvun herätyksen lieveilmiöihin on liitetty ”kolmen kyynärän jumalaoppi”. Pidän sukulaisilmiönä tälle 1970-luvun ”kolmen kyynärän seurakuntaoppia”: olemme oikeassa koska olemme oikeassa (eikä tässä mitään raamatuita tarvita 🙂 – On esimerkillistä, että puheenjohtajamme Ville Juntunen on julkisuudessa pyytänyt anteeksi sitä, ettei ainakaan hän seurakunnassaan puuttunut näihin harhoihin 1970-luvulla.

    Onko muna viisaampi kanaa? Se, että Laestadius on aika ajoin ollut kristillisyydessämme heikosti tunnettu ja ei niinkään suosittu, on ”ymmärrettävää”. Laestadiuksen optimistinen toivomus näet oli, että kaikki elävät kristityt herätyksestä ja kirkkokunnasta riippumatta yhdistyisivät! Jo se olisi riittänyt 1970-luvulla ”pannaan”, kun ”veljellä on eri uskonkäsitys kun meillä” 🙂 Myös SRK:n kustantaman ”suuresta hajaannuksesta” kertovan historiateoksen kuva Juhani Raattamasta on kristillisyytemme nykydogmien kannalta ”kiusallinen”. Raattamaa toisaalta oli tukemassa ”esikoisten seurakunta” -näkemystä, toisaalta tunnusti eläviksi kristityksi mm. niin prinsessa Eugenien kuin August Lundbergin…

    Eksklusiivisuus ja seurakuntaoppi yleensäkin lienevät edelleenkin kristillisyydessämme suoranaisia tabuja; kysymykset lienevät niin liipasinherkkiä, että jo niiden esille ottaminen on kompromettoivaa, leimakirveitä voi olla valmiudessa joka suunnasta. – Toisaalta tämän tiedostaen on kirkon liberaalipiirissä nähty paljon vaivaa tämän ”välttämättömyyden kääntämiseksi hyveeksi”; siis että kristillisyytemme pyrkimys ”erillisasemaan” käännettäisiin auttamaan kirkon liberalisoitumista ja konservatiivirintaman murtamista! – Jotenkin se muistuttaa maamme kylmän sodan aikaista ulkopoliittista suomettumista YYA-sopimuksineen 🙂

    Tykkää

  20. On tietysti perusteita, että korkeasti kunnioitettu esipaimenemme Viljo rauhoittelee laumaansa, mutta kyllä Roosan ilmaisema huoli on enemmän kuin aiheellinen. Kirkkomme liberaali johto osaa lukea viestistä myös rivien välit ja mikä on tuo viesti; valitettavasti juuri se minkä Joonakin kirjoitti. ”Ampukaa tänne, olemme heikoin lenkki kirkkomme perinteistä oppia puolustavassa konservatiivirintamassa. Meille riittää oma potero, kunhan saamme sen vain pitää.” – No, toivon mukaan haastattelu oli tältä osin lapsus, ja jatko ei edusta antautumismieli-alaa, sillä nyt jos koskaan on vielä taistelun aika!

    Kalle Helisteen munakuoriprofetia on saanut lähes raamatullisen arvovallan ja keskustelukin kristillisyytemme jäsenyydestä kirkossa on aika ajoin tahdottu kieltää (”vain kirkossa puhumisesta saattaa puhuakaan”). Mutta jos munankuoret ovat väärää lajia, voi elämä niiden sisällä tukehtua tai voi käydä kuin sammakolle kattilassa; lämpö nousee, mutta sammakko ei huomaa mitään, vaan palaa kuoliaaksi…

    Jos kirkkomme valot sammuvat totaalisesti ja ”pimeys lankeaa niin että nojata saattaa” kuin kerran Koosenin maalla, luterilainen kirkkomme muuttunee Ruotsia ja Natsi-Saksaa mukaillen ”Suomen liberaalidemokrattiseksi valtakunnankirkoksi”. Ja ilman muuta sateenkaarikirkon teologinen liberalisaatio tulee vaikuttamaan kristillisyyteemme.

    Tietysti oma vapaakirkon perustaminen Amerikan lestadiolaisten tapaan on ongelmallista niin kauan kun meillä on omat harhamme oikeasti läpikäymättä ja käsittelemättä. Ja kyllä 1970-luvun umpioituneina vuosina Suomen kirkon virsikirjakin oli omalta osaltaan tuomassa raikkaampia vesiä ja tuulahduksia menneiden vuosisatojen kilvoittelijoiltakin. – Kiitokset muuten mm. vl-seniorille hyvistä puheenvuoroista edellä!

    Ilmeistä on, että harva tiedostaa kuinka kauaskantoinen merkitys homoliitot tasa-arvoiseksi yhteiselämän muodoiksi julistama laki tullee olemaan. Ennusteeni koulumaailmasta: Kun kymmenen vuoden päästä koulujen opetusuunnitelmat taas uudistuvat, otetaan homoliitot ja homoseksi tasa-arvoisina yhteiselämänmuotoina peruskoulujen terveyskasvatuksen opetussuunnitelmaan, ns. positiivisen syrjinnän nimissä niillä voidaan antaa jopa etusija. Kristilliset koulut menettävät valtionosuutensa, jos eivät opeta yhteiskunnan arvojen mukaan ja sukupuolisen tasa-arvokasvatuksen kertäminen voi olla peruste niin opettajan erottamiselle kuin lapsen huostaanotolle… Muunmassa yle-radiomme näyttää paraikaa harjoittavan aktiivista kirkkomme päättäjiin kohdistuvaa painostusta asiassa.

    Siispä: Lastemme ja lastenlapsiemmekin vuoksi on kannettava todellakin huolta, ei vain omasta yhteisöstämme, vaan koko kirkostamme ja suomalaisesta yhteiskunnasta!

    Tykkää

  21. Kiitos Markku rauhallisesta ja rakentavasta kommentista. Huomaatteko, kuinka tässäkin kävi: jyrkkä jyrähdys sai aikaan ainakin minussa jonkinasteisen vastareaktion-onko se sitten yhteistyömme historiaan liittyvää vaiko työyhteisössäkin tuttua ilmiötä, jossa provokaatio saa aikaan provosoitumista ja tämä riitaa ja vastakkainasettelua. Vääryyttä kohdatessa ja oikeutta puolustaessaan kannattaa miettiä, mikä saa kanssaihmiset kuuntelemaan. Markun argumentaatio saa minut siis hieman muuttamaan kantaani.
    Oma pelkoni ei ole totuuden pelkoa, vaan pelkoa siitä, kuinka tämä rampautunut yhteisö pärjää ilman kirkkoa, siis kansankirkkoamme. Hötkyileminen irti luterilaisesta kirkosta ilman selkeää yhteistä näkemystä asiasta ja perusteellista keskustelua siitä, miten ihminen pelastuu, voi johtaa lahkolaisuuteen. Saako vallan me ja muut ajattelu Kristuksen sovitustyön kustannuksella, entäpä elämäntapanormien rooli ihmisen pelastumisessa? Olen jo nyt välillä niin ahtaalla näiden asioitten kanssa, että napanuoran katkaisu luterilaiseen kirkkoon voisi tehdä minusta hengellisesti kodittoman. Jos voisin olla varma, että ilosanoma Jeesuksesta saarnattaisiin puhtaasti vl-seuroissa, irtoaisin kirkosta jos sen opetus ajautuu yhä kauemmas Raamatun sanasta. Luterilaisen kirkon julistus puolestaan on niin sekavaa, etten voi ajatella sieltäkään löytyvän minulle rauhaa. Siksi pelkään kannanottoja, jotka voivat johtaa kirkosta irtautumiseen hallitsemattomasti.

    Tykkää

  22. Onpa hyviä kommentteja. Niitä on ilo lukea:-) Samassa kokouksessa, missä Kalle Heliste alunperin esitti munankuoriprofetian, saarnaaja Turunen lausui:

    ”- -Näin ollen on väärä se ymmärrys, että Jumalaa ei ole seurakunnan ulkopuolella. Ei ole myöskään oikein ajatella, että Jumalaa ei ole kolmea kyynärää ylempänä.”

    Kolmen kyynärän harhaoppi liitettiin nähtävästi seurakuntaoppiin (ja sen eksklusiivisuuteen) jo vuonna 1909. Kuten Markku oikein toteaa, ”tunnustuskirja-fundamentalismia” esiintyi etenkin 1950-luvulla. Vähän sellainen oli uusine Luther-tutkimuksen paradigmoineen ja lundilaisine teologioineen ajan riento, että se tarttui myös vanhoillislestadiolaiseen papistoon, jopa Oskari Jussilaan. Ja L.P.Tapaninen oli kansankirkon pappi viimeistään antinpäivän sovinnon kariuduttua. Raja ei auennut railona kirkkoon.

    Kirkkopoliittisesti saattaisi olla hetken huumassa kristillisyyden kannalta järkevää liittoutua muun konservatiivisen herätyskristillisyyden kanssa tässä homokysymyksessä. Mutta tulisi huomata, että loppujen lopuksi se on pieni asia paljon merkittävämmän asian rinnalla. Jos vähänkään pidemmälle katsoo, niin teologisesti se saattaisi olla vaaran paikka. Sitäpaitsi ”epäpyhempää” allianssia olisi vaikea löytää kuin tunnustuskirjafanatistinen Sley, kalvinistiseen ja evankelikaaliseen teologiaan nojaava Kansanlähetys ja pietististinen(-hernnhutilainen) vanhoillislestadiolaisuus.

    Vielä sananen: homoliittojen suhteen taistelu niin maallisen regimentin puolella kuin kirkossakaan on ehkä menetetty. Sen sijaan toki voi kysyä, mikä munankuori se sellainen on, johon kuuluu kohta alle puolet Suomen kansasta ja jonka teologiaa Ritschl`kin kauhistuisi?

    Tykkää

  23. Kiitokset Nyyti ja Leevi hyvistä ja aiheellisista kommenteista! – Mielestäni homoliittokysymys on kirkkomme kohtalonkysymys – se on niin perustavanlaatuinen niin kristillisen ihmiskäsityksen kuin raamatuntulkinnallisen ilmoituskäsityksen kannalta! Samaa se voi olla kristillisyydellemme. Nimittäin mahdollista on, että ajanmyötä osa kristillisyyden papeista ryhtyisi vihkimään homopareja, perusteena vaikkapa se, että kun vihimme eronneitakin – Jeesuksen nimenomaisesta kiellosta (Matt 5:32) huolimatta!? – Ja 1970-luvun ihmeellisyyksien kabinettiin kuuluu; että sekin voitiin leimata väärän hengen vaikutukseksi, jos raamattuun vedoten kieltäytyi vihkimästä eronneita !!

    Kyllä meidän on syytä kristillisen opin ja käytännön puolustamiseksi tehdä yhteistyötä ihan kaikkien niiden kirkon voimien kanssa, joille luterilainen kirkkomme on rakas, pelastaaksemme sen, mitä vielä on pelastettavissa. Eikä kristillisyydellämme ole viime vuosikymmenien tapahtumien valossakaan yhtään varaa lyödä röyhistellen rintaamme 🙂

    Tykkää

  24. Mukava, että pidät ainakin isäukkoni kommentteja rauhallisina ja rakentavina. 🙂 Mukava myös kuulla, että ne saivat Sinut ainakin hiukan muuttamaan kantaasi. Tosin minun on hiukan vaikea hahmottaa, mikä on nyt se ero, joka tekee minun kommenteistani ”jyrkkiä jyrähdyksiä” ja isäpapan viesteistä ”rauhallisia ja rakentavia”. Vertailin niitä, ja molemmat ovat mielestäni sekä sisällöllisesti että retorisesti melko samanlaisia.

    Varmasti on hyvä pyrkiä keskustelutyyliin, joka saa kanssakeskustelijat kuuntelemaan, siinä olet aivan oikeassa. ”Jyrkkyys” on kuitenkin hyvin subjektiivinen ja sisällöltään epämääräinen käsite: Jonkun mielestä on sopimatonta ”jyrkkyyttä” arvostella hoitokokouksia, toisen mielestä niiden puolustaminen on ”jyrkkää”. Yksi kokee ateismin ”jyrkkänä” ajatteluna, toisen mielestä on pelottavan ”jyrkkää ääriajattelua” uskoa neitseestäsyntymiseen ja Kristuksen ylösnousemukseen. Nykyisin sukupuolineutraalin avioliiton vastustaminen koetaan helposti rakkaudettomaksi ”jyrkkyydeksi”, mutta vielä muutama vuosikymmen sitten sen kannattaminen olisi useimmille marginaalista ”jyrkkyyttä” jne.

    Jokainen meistä voi siis lähes aina käyttää ”jyrkkyyskorttia”, kun emme pidä toistemme mielipiteistä. Se on sisällöltään niin häilyvä, että se taipuu mihin tahansa. Niin ei kuitenkaan kannata tehdä. Keskustelukumppanin kirjoitustyylin sijaan kannattaa keskittyä pohtimaan, kuinka hyvin argumentoituja hänen mielipiteensä ovat. Joku voi olla oikeassa vaikka hänen kirjoitustyylistään ja asenteestaan löytyisi paljonkin huomautettavaa. Tällöin tulisi olla valmis muuttamaan mieltään keskustelukumppanin ärsyttävästä tyylistä huolimatta. Hyvin harvoin tässä itsekin onnistun, sen myönnän, mutta tällaiseen avoimuuteen kaikki pyrkikäämme.

    Tykkää

  25. Mielestäni en yllä olevissa kommenteissani kannusta hötkyilemiseen enkä hallitsemattomaan kirkosta irtautumiseen. En vähääkään toivo sellaista. Harmittelen vain sitä, että emme riittävästi käytä niitä mahdollisuuksia, joita meillä Suomen kirkon ylivoimaisesti suurimpana herätysliikkeenä on, sen edistämiseen, että kirkko pysyisi Jumalan sanassa. Emme mielestäni rehellisesti toteuta tehtäväämme olla ”suolana ja valona” kirkossa ja yhteiskunnassamme.

    Uskon, että rehellisempi ja suorempi vaikuttaminen ei lisäisi kirkosta eroon ajautumisen todennäköisyyttä vaan pikemminkin pienentäisi sitä. Tällä hetkellä vielä enemmistö piispoista, enemmistö herätysliikkeistä, kirkolliskokouksen enemmistö ynnä moni tärkeä kirkollinen vaikuttaja vastustavat avioliittoa koskevan opin muuttamista. Kun tähän pakettiin lisättäisiin meidät kirkon suurimpana herätysliikkeenä, yhtä suurena kuin kaikki muut herätysliikkeet yhteensä, avioliittokäsitystä olisi käytännössä mahdoton muuttaa vuosikymmeniin. Näin kirkko säilyisi meille suotuisana ympäristönä eikä meillä olisi paineita harkita jäsenyyttämme siinä. Tämä kaikki edellyttäisi kuitenkin sitä, että SRK ilmaisisi aktiivisesti vastustavansa kirkon avioliittokäsityksen muuttamista ja kieltäytyvänsä edes harkitsemasta muita vaihtoehtoja.

    Jos sen sijaan yritämme olla liian ovelia ja taitavia taktikkoja, voi käydä niin ironisesti, että se juuri johtaa siihen, että joudumme ihan oikeasti ahtaalle kirkossa. Jos SRK antaa ymmärtää, ettei aktiivisesti vastusta avioliittokäsityksen muuttamista, kunhan papit saavat omantunnonvapauden, klassisen avioliittokäsityksen aktiivinen puolustaminen leimautuu lähinnä pienten herätysliikkeiden, Sley:n ja Kansanlähetyksen, kummallisuudeksi. Tällöin on odotettavissa, että yhä useampi piispa ja kirkollinen vaikuttaja vetäytyy rintamasta, koska he pelkäävät joutuvansa asian vuoksi liberaalin median hampaisiin. Tällöin avioliitto-opin muutos voi mennä yllättävän nopeasti läpi myös kirkolliskokouksessa.

    Homoparien vihkiminen on varmaan aluksi vapaaehtoista, mutta omantunnonvapaus todennäköisesti poistetaan, kun yleinen mielipide yhä vahvemmin tottuu samaa sukupuolta olevien parien liittoihin. Tuossa vaiheessa myös esimerkiksi kirkkojen ja muiden seurakuntien tilojen käyttämisen ehdoksi voidaan panna se, että herätysliike irtisanoutuu julkisesti pitäytymisestä miehen ja naisen välisen avioliittoon. Tällä tavoin on hyvinkin mahdollista, että suorasanaisempi vaikuttaminen johtaa parempaan lopputulokseen myös kirkossa pysymisen suhteen kuin taitava taktikointi. Ja mikseipä johtaisi, koska suora ja konstailematon rehellisyys on luvattu aina siunata, tavalla tai toisella.

    Tykkää

  26. Pointtini oli se, että pelkän yhden lausunnon perusteella tehdyt johtopäätökset olivat mielestäni äkkipikaisia. Tyylisi ei muuten ärsytä minua tippaakaan, pidän siitä. Argumentaatiossa en edes lähde kanssasi kilpailemaan.Mutta annetaan olla, keskustelu jatkukoon.

    Tykkää

  27. Joona: ”Uskon, että rehellisempi ja suorempi vaikuttaminen ei lisäisi kirkosta eroon ajautumisen todennäköisyyttä vaan pikemminkin pienentäisi sitä. Tällä hetkellä vielä enemmistö piispoista, enemmistö herätysliikkeistä, kirkolliskokouksen enemmistö ynnä moni tärkeä kirkollinen vaikuttaja vastustavat avioliittoa koskevan opin muuttamista. Kun tähän pakettiin lisättäisiin meidät kirkon suurimpana herätysliikkeenä, yhtä suurena kuin kaikki muut herätysliikkeet yhteensä, avioliittokäsitystä olisi käytännössä mahdoton muuttaa vuosikymmeniin. Näin kirkko säilyisi meille suotuisana ympäristönä eikä meillä olisi paineita harkita jäsenyyttämme siinä. Tämä kaikki edellyttäisi kuitenkin sitä, että SRK ilmaisisi aktiivisesti vastustavansa kirkon avioliittokäsityksen muuttamista ja kieltäytyvänsä edes harkitsemasta muita vaihtoehtoja”

    Tuo kappale sisältää niin arvokkaan panoksen tämän hetken tilanteeseen, että soisin kaikkien – kirkon sisällä ja ulkona – sisäistävän sen sanoman. Se myös osoittaa, kuinka vähäinen ikä ei aina ole este viisaaseen visionääriseen ajatteluun. Sitäpaitsi vastuullisten henkilöiden aktiivisuuden puute voi olla suuri virhe ja sen takana voi olla eniten väärä pelko ja neuvottomuus, rohkeuden puute, saamattomuus ja viimekädessä rehellisyyden puute.

    On ikävää muistuttaa uudelleen ja uudelleen johtomme toiminnan luottamusta syövästä rehellisyyden puutteesta. Tiedän, että sitä tehdessäni altistun joka kerran itseni kanssa peilin eteen, näenkö ”hirren toisen silmässä, kun malka on omassa”. Lisäksi tiedän, että SRK:n vastuut eivät ole helppoja eivät pieniä – päinvastoin.

    Silti olen samaa mieltä kuin Joona, että rehellisyys ja totuuden vilpitön esilletulo – tunnustus – on tulokseltaan kaikille parhaaksi. Paljon parempi kuin salaaminen, vaientaminen, kaunistelu, taktikointi, mitätöinti, unohtaminen, kieltäminen ja lopulta valheen hetteiselle jatkumolle ajautuminen.

    Avoimen rehelllisyyden ohella pitäisi kirkastaa myös samalla sen perimmäisiä arvoja ja tarkoitusta ja kuoria sen seremonialuonteinen hömppä omaan arvoonsa. Se olisi sitä rehellisyyttä. Ei sota-aikana uskovaisten häihin tarvittu kirkkotiloja, valtaisia kattauksia tai hienoja häävaatteita ja silti on liitot kestäneet vahvoina alusta loppuun = ”kunnes kuolema meidät eroittaa”.

    Jos tätä lukiessa joku ajattelee, että ”en tunnista tuollaisia syytöksiä kristillisyydessämme”, kehoittaisin miettimään, olenko kenties oman vahvuuteni sokaisemana ajanut toisia – heikkoja – tällä taivastiellä umpikujaan? Olenko vaatinut sellaista, joka ei ole Jeesuksen opetuksen mukaista? Olenko suhtautunut ylimielisesti ja pilkallisesti kirjoituksiin äitien uupumisesta ja lasten hyväksikäytön salailun tutkimiseen? Olenko pitänyt SRK:n johdon toimet erehtymättöminä?

    Toivottavasti kaikille lukijoille on selvää, että minulla ei ole aihetta kritisoida SRK:n suurta käytännön työsarkaa, vaan hengellisen lustraation vastuuta.

    Tykkää

  28. Piti olla: Avoimen rehelllisyyden ohella avioliitosta pitäisi kirkastaa myös samalla sen perimmäisiä arvoja ja tarkoitusta ja kuoria sen seremonialuonteinen hömppä omaan arvoonsa.

    Tykkää

  29. Aamenta vastaa, tuohon vl-seniorin lainaukseen Joonan kommentista minäkin sydämestäni yhdyn. Saavuimme vain samaan pisteeseen kahdesta eri suunnasta. Miten sitten viestiä tätä ulos ja sisälle yhteisöön, jotta kaltaiseni pelkurit eivät säikähdä ja juokse karkuun? Sitä kannattaa harkita tarkasti.

    Tykkää

  30. Itselleni on tässä edellä käydyssä keskustelussa hahmottumassa kaksi päälinjaa:
    1.Maltillinen kompromissilinja, jossa jatkuvasti haetaan omantunnon vapauden sallivaa toimintakuviota kirkon sisällä. Näinhän on pyritty toimimaan viimeisten vuosikymmenien aikana kristillisyydessämme, jota myös V. Juntusen kommentti edustaa. Tällöin kyllä säilyy kahden munankuoren suoja toistaiseksi ja kirkon sisäinen lähetyskenttä, mutta se vaatii taitavaa navigointia, jossa loppujen lopuksi ehkä ajaudumme nurkkaan.
    2.Radikaalimpi linja, jossa kirkolle annetaan selkeä viesti tai “myrskyvaroitus” siitä, että mikäli liberalistinen linja jatkuu, ja kirkko yhä selkeämmin irtautuu Jumalan sanasta, emme näe mitään erityistä syytä kuulua juuri Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Tällöinkin voimme ajaa itsemme nurkkaan ja vaikutus- ja toimintamahdollisuudet kapenevat entisestään suojaavien/ kahlitsevien rakenteiden murtuessa. Mutta viesti on kuitenkin selkeä, ja myös yhteiskunnallisesti kantaaottavampi.
    Muuten olen sitä mieltä, että Suomen poliittinen ja henkinen ilmapiiri on tällä hetkellä hakeutumassa konservatiivisempaan ja perinteisiä arvoja säilyttävämpään suuntaan. Kun elämme epävarmoja aikoja, silloin haetaan turvaa elämää suojelevista rakenteista. Myös monikulttuurisuuden kohtaaminen ja erityisesti dialogi erilaisten ääriryhmien välillä mahdollistuu yleisinhimillisten elämää suojelevien perusrakenteiden tunnustamisen kautta. Samaa sukupuolta olevien vihkiminen ei liene aivan lähitulevaisuuden näköpiirissä Suomessa, mutta terävämpi kannanotto aiheeseen voisi käynnistää perusteellisemman arvokeskustelun. Näin jälkiviisaana, en kuitenkaan kannata Lutherin tyyliä. Hänen olisi mielestäni sittenkin pitänyt olla hieman maltillisempi kannanotoissaan, ettei olisi joutunut ulos katolisesta kirkosta, jos ja kun ollaan nyt tässä suossa :-(.

    Tykkää

  31. Niin, taisi 1500-luvullaki olla vikaa niin sysissä kuin sepissä 🙂 – Mutta oli tosiaan renesanssipaaveja, jotka olivat täysiä roistoja.

    Historianharrastajan näkökulmasta toistaisin vielä; että valitettavasti tuo ”1. maltillinen kompromissilinja” on pahimmillaan ollut opportunistista ja epäsolidaarista osto- ja myyntiliikettä tähtäimenä vain oman kolon varmistaminen unohtaen kirkkomme ja yhteiskuntamme Raamattuun perustuva yleinen etu, – eikä meillä ole lupaa tehdä väärän kanssa aina vaan kompromisseja! – Itse en kyllä ole näkemässä tässä ajassa arvokonservatiisuuden aaltoa, päinvastoin.

    Tykkää

  32. Kysymyksiä:
    1.Voivatko vanhoillislestadiolaiset yhteisönä edes erota kirkosta? Jos siihen ikävään pisteeseen päädytään, että kirkosta lähtöä tosissaan tehdään, aletaanko kirkkoon kuuluvaa pitää ekklesian ulkopuolella olevana?
    2. Jos menemme historiassa idän ja lännen kirkon eroon saakka, voiko ekklesia löytyä enää ortodoksisesta ja katolisesta kirkosta?
    3. Jos luterilaisuuteen pettyneenä haluaisinkin alkaa ortodoksikirkon jäseneksi, pitäisikö minun ottaa vastaan kaste uudelleen? Kerran kastettuna minut on jo liitetty ekklesiaan, uusi kaste tuntuisi väärältä.
    4. Jos ero kirkosta tulisi, voisivatko yhteisömme jäsenet edelleen opiskella teologisessa tiedekunnassa ilman leimautumisen pelkoa yhteisön sisällä?

    Ei näihin tarvi osata vastata, mutta mm. tällaista pohdintaa meillä tulee olemaan, jos pesäeroa aletaan tehdä. Minä ihan oikeasti pelkään.
    Siksi Juntusen rauhoitteleva mentaliteetti tuntui minusta turvalliselta. Minulla ei ole muita argumentteja kuin oma kokemukseni siitä, että usein ihmiset, jotka ovat olleet kriittisiä kirkkoon kuulumisen suhteen ovat myös niitä, jotka tukeutuvat tiukasti lestadiolaiseen traditioon rehellisen Raamatun tuntemuksen sijaan. Tällä en tarkoita teitä, rakkaat kanssakeskustelijat.
    Siksi maltti on valttia. Että tämä yhteisö oppisi keskustelemaan ja luottamaan Roosan kuvaamaan Pyhän Hengen työhön uskovien yhdistäjänä ekklesiaksi. Minä haluan kuulua todelliseen Kristuksen seurakuntaan oli se sitten osa luterilaista kirkkoa eli ei.

    Ehkäpä sitten vain on niin, että kaltaiseni haparoivat ja pelkäävät eivät olekaan tärkeitä? Ehkäpä olen liian usein vain pettynyt, kun olen ollut rehellinen ja suora saaden aikaan juuri päinvastaista mihin pyrin.

    Jämäkkä oman kannan ilmaisu ja sen puolustaminen ilman mitään puhetta kirkosta erosta tai siinä pysymisestä-se olisi mielestäni oikea tapa. Jotain blogistien ja Juntusen välimaastosta. Jos sitten avioliittokäsitys kuitenkin muuttuisi, täytyisi kirkkoon kuulumisesta ja kristillisyyden opista keskustella avoimesti yhteisön sisällä niin ettei kenenkään tarvitsisi pelätä. Viesti siitä, että Vl:t eroavat, jos avioliittokäsitys muuttuu, saa aikaan pelkoa ja vastakkainasettelua yhteisössämme. Toiseksi, se voi olla myös keino kammeta meidät ulos.
    Tämän selvemmin en osaa kantaani ilmaista. Ilmaisen itseni ehkä huonosti, mutta yrittäkää hyväntahtoisesti ymmärtää aivoitukseni.

    Tykkää

  33. Hyviä kysymyksiä teet. Muistutan kuitenkin edelleen siitä, että minä ja Roosa emme ole kumpikaan kirjoittaneet mistään kirkosta eroamisesta emmekä sellaiseen kannusta. Olemme toivoneet vain juuri sitä selkeää, jämäkkää oman kannan ilmaisemista ja puolustamista. Ja senkään ei tulisi nousta vihasta eikä halveksunnasta vaan samanlaisesta pyyteettömästä rakkaudesta kirkkoa kohtaan, josta kumpusi myös Jeesuksen omaan ”kansankirkkoonsa” eli synagoga- ja temppelilaitokseen kohdistama kritiikki.

    Ymmärrän hyvin sen, että kirkosta eroaminen pelottaa ja arveluttaa. Niin pelottaa minuakin. Jos niin käy, lahkoudummeko ja laitostummeko entistä pahemmin? Käynnistyykö 1970-luvun tapainen hoitokokousterrori uudelleen, kun piispojen vastalauseilla ei ole enää merkitystä? Katoaako kristillisyydestämme vähitellen kokonaan teologinen asiantuntemus? Alkavatko mielivaltaiset, spiritualistis-subjektivistiset raamatuntulkinnat taas jyllätä?

    Näiden uhkakuvien säikäyttämänä voi tuntua houkuttelevalta sulkea ainakin puolittain silmät ev-lut. kirkon teologiselta ja hengelliseltä rappiolta. Ymmärrän hyvin senkin. Rehellisintä on mielestäni kuitenkin kritisoida yhtä selkeästi ja suoraan sekä kansankirkon että tämän kristillisyyden poikkeamia Jumalan sanasta. Uskon, että suoruudella ja rehellisyydellä on aina lopulta siunaus, kun taas kaikki epärehellisyys johtaa aina lopulta vaikeuksiin, tavalla tai toisella.

    Minäkin toivoisin, että jos todella ajaudumme ylipääsemättömiin vaikeuksiin ev-lut. kirkossamme, emme joutuisi perustamaan omaa kirkko-organisaatiota vaan voisimme liittyä toisen, huomattavasti konservatiivisemman kansankirkkomme, ortodoksisen kirkon jäseniksi. En kuitenkaan tiedä, olisiko sellaista mahdollista toteuttaa käytännössä.

    Ortodoksiseen lestadiolaisuuteenhan on jo kuitenkin olemassa tietynlaista perinnettä: 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa Karjalassa oli kohtalainen joukko lestadiolaisia ortodoksisen kirkon jäseniä, jopa puhujia. Tiedän, että tälläkin hetkellä on olemassa jonkin verran vl-ortodokseja.

    Suomen ortodoksiseen kirkkoon liittyvää ev-lut kirkon jäsentä ei kasteta uudelleen. Muilla ortodoksisilla kirkoilla (tietääkseni esim. Kreikan kirkko) voi kuitenkin olla erilaisia käytäntöjä tässä suhteessa. Uskon, että myös katolisen ja ortodoksisen kirkon sisällä on yhä olemassa Kristuksen ekklesia eli ihmisiä, joilla on elävä sydämen usko. Tämä on toki vain minun arvaukseni. Jumala, sydänten tutkija, sen yksin tietää.

    Tykkää

  34. Lyhyt kommentti ,kysymys tähän
    . Evankelisluterilaisessa kirkossahan on henkilöjäseniä. Jokainen päättää itse onko siellä vain ei. Mistä tulisi kehoitus : erotkaa kirkosta ja kuinka moni sitä sitten noudattaisi.
    En osaa kirjoittaa pitkiä perusteltuja kirjoituksia,mutta tällainen tuli mieleen

    Tykkää

  35. Kristillisyydessämme on viime vuosina usein toivottu avointa keskustelua ja peräänkuulutettu sen sallivaa ilmapiiriä. Oli mukava äsken lukea verkkopäivämiehen kolumneja, joissa viime aikoina on kirjoitettu enenevässä määrin myös vakavista asia-aiheista kuten vaikkapa asunnottomuudesta, väsymisestä, lestadiolaisuutta koskevasta sosiologisesta tutkimuksesta – ei pelkästään ”tää on kivaa” -teemaa 🙂 . Vielä odotamme, että Päivämies avaa vapaan foorumin käydä lehden palstalla ihan oikeata avointa dialogia – kirjautuneena ja mielellään omalla nimellä.

    On toisaalta väitetty, ettei kristillisyydessämme käydä keskustelua kirkkoon kuulumisesta. No sekin kissa on ainakin tässä Roosan blogin esiinnostamana noussut pöydällämme. Ei tämäkään aihe saa olla tabu, eikä tässäkään keskustelussa ole mitään pelättävää, päinvastoin aito keskusteluhan osoittaa, että meillä on vaihtoehtoja ja siis sillä tavoin antaa ”selkänojaa” parantaen kristillisyytemme – ja arvokonservatiivien yleensäkin – ”neuvotteluasemia” kirkon sisäisessä päätöksenteossa.

    Pelakuu, kysymyksesi on hyvä; ei varmasti millään mahtikäskyllä eikä lyhyellä aikavälillä. Mutta ehkä siten, että yhä useampi kristitty katsoisi, etteivät halua enää tukea kirkollisverolla jumalatonta elämää tukevaa ja kannustavaa entistä luterilaista kirkkoa. Ja suuntaisivat vastaavan summan palkastaan vapaaehtoisena kuukausilahjoituksena esim. omalle rauhanyhdistykselleen. – Vastaava prosessi varmaan tapahtui mm. 1500-luvulla reformaation yhteydessä.

    Tykkää

  36. Ja fundeerataanpa oikeinnii aivoriihen tapaan. Mitä ne vaihtoehdot sitten olisivat periaatteessa ja/tai käytännössä. Ainakin seuraavat vaihtoehdot tulivat mieleeni:

    1) Jatkamme Suomen kirkon jäseninä – hamaan maailman tappiinko? – Tässä vaiheessa se on oikea linjaratkaisu, – kun lipilaarien voitto ei ole vielä kirkossa kuulutettu. Ei ole nimittäin vastuullistakaan, että konservatiivit jättäisivät myös kirkon valtavan kiinteistöomaisuuden noin vain sateenkaarikirkon käyttöön. – Jos taas lipilaaririntaman vyörytys onnistuu, jonkinlainen ”kapseloituminen” onnistuu enää vain muutamaksi vuodeksi, viimeistään sukupolven vaihtuessa kristillisyytemme pienin myönnytyksin, pienin askelin akkulturoituu aidoksi osaksi ideologialtaan liberaaliteologista kirkkoa. Käy kuin sille sammakolle huomaamatta kattilassa; sisäinen elämä kuolee ilman että sammakko itsekään osaa kertoa, milloin se tapahtui…

    2) Perustamme oman vapaakirkon Amerikan lestadiolaisten malliin. Säästyneet kirkollisveromaksut käytämme omien pappien palkkaamiseen. Ongelmana: Mistä loput papeistamme saavat säännöllisen palkan voidakseen hoitaa asuntolainat yms. Samoin vaarana on lahkoutuminen, jos emme ole ihan oikeasti läpikäyneet menneisyytemme peikkoja so. harhoja.

    3) Perustamme muiden konservatiivien herätysliikkeiden ja Luther-säätiön kanssa Vanhaluterilaisen kirkon. Jos edellytyksenä olisi kuitenkin hyvin tiukka tunnustuskirjafundamentalismi, olisi tyydyttävä väljempään luterilaiseen seurakuntaliittoon.

    4) Jätämme Suomen kirkon, mutta jatkamme yhdistyslain puitteissa reikisteröityinä rauhanyhdistyksinä. Yksittäisinä jäseninä liittyisimme konservatiiviseen ortodoksiseen kirkkoomme. Niinkuin edellä viitataan, järjestely oli mahdollista sata vuotta sitten Itä-Suomessa, jolloin oli jopa ortodoksiseen kirkkoon kuuluvia lestadiolaissaarnaajia. Kirkolliveroa vastaan ortodoksinen papisto hoitaisi vihkimiset ja hautaan siunaamiset. Mm. rovasti Pentti Hakkarainen on nähnyt vanhojen herätysliikkeiden (ml. lestadiolaisuuden) ja ortodoksisen kirkon hengellisessä näkökulmassa paljon yhteistä.

    5) Haemme Roomasta lupaa liittyä katoliseen kirkkoon omana sääntökuntanaan: lestadiana-yhteisönä 🙂 – Ahtaimminkin ajateltuna elävä kristillisyys on enemmän tai vähemmän kukoistanut katolisen kirkon suojissa lähes 1500 vuotta. Ainakin Aulis Zidbeck uumoili lestadiolaisen spiritualiteetin sukulaisuutta mm. farnsiskaanien verimystiikkaan. Ehkä yksi juonne lestadiolaiseen hengenelämään todella tulikin 1600-luvun katolisten valloniseppien mukana Pohjois-Ruotsiin.

    Edellä lienee enemmän tai vähemmän toimivia ratkaisuja 🙂 niinkuin aivoriihen luonteeseen kuuluu, mutta ei varmaan mikään ainakaan niin huono, kuin jos radikaalien liberaaliteologien jumalattomat skenaariot Suomen kirkon varalle toteutuvat. – Mutta olisiko vielä muita vaihtoehtoja, joita en huomannut?

    Tykkää

  37. Mielenkiintoisia ajatuksia eri kirjoittajilla herännyt mm. kirkkokeskustelusta.

    Voisiko joku ystävällinen sielu selittää minulle että minkä takia kirkkoon kuuluminen olisi niin merkittävä asia hengellisesti. Lahkoutumisen pelko/uhka ei mielestäni muutu olimme yksin tai kirkon kanssa. Siinä ainoa apu on Jumala. Toisekseen mikä luetaan lahkoutumiseksi. Tiivisti Raamatun opin säilyttävä ”porukka” voi maailman silmissä näyttääkin lahkolta.

    Tuleeko kirkolta ”hyvää” vaikutetta meikäläisyyteen kuinka paljon. Joskus minulla oli sellainen käsitys että sen puitteissa toimiminen eksyttää ennemmin kuin parantaa. Olen miettinyt esim. uskovaisia pappeja että kuinka kauan he kestävät toimia kirkon ristitulessa uskossa väsähtämättä ja sokeutumatta.

    Miten Paavalin neuvo ”Harhaoppista karta” sopisi nykykirkon tilanteeseen ja kirkossa pysymis asiaan? Mielestäni se että kirkon tunnustusten/opin sanotaan olevan oikea ei eiitä jos se ei enää kirkossa näy. SIlloinhan oppia ei käytännössä enää ole.

    Tykkää

  38. Onko kirkko nyt jotenkin liberaalimpi kuin 1800-luvun puolivälissä tai heti sen jälkeen? Ei mielestäni. Silti esimerkiksi rovasti Laestadius, ajoittaisista mahdollisesti lihan kiihkossa esitetyistä radikaalipietististisistä sävyistä huolimatta, ei suositellut separoitumista niin kauan kuin tosikristityt saavan ulkoisen kirkon puitteissa edustaa todellista elävää kirkkoa.

    Toisaalta, jos (ulkonainen) kirkko ymmärretään pelkäksi sosiologiseksi, ja nimenomaan siinä merkityksessä suojaa antavaksi, laitokseksi ilman soteriologista merkitystä, niin miksi piitata sen liberalismista ja rappiosta? Sitähän se on ollut aina. Eikö separatistinen vaatimus pikemminkin kerro siitä, että evl kirkon teologialle ja hengellisyyden annetaan sellaista sijaa, jota sillä kuolleen uskon edustajana ei pitäisi missään tapauksessa olla?

    Martti E. Miettinen aika pätevästi tyrmäsi Aulis Zidbäckin väitteen Laestadiuksen katolisen keskiajan mystiikasta saamista vaikutteista. Sinänsä mielenkiintoinen persoona ja hyvä tutkija, ja sitäpaitsi ensimmäinen lestadiolainen teologian tohtori Zidbäck käytti lähteinään ainoastaan Hulluinhuonelaista (sitä toistaiseksi nimikaimaansa blogia vähän tunnetumpaa:D) ja hiukan rovastin aikakauslehteä, mutta EI Laestadiuksen 280 säilynyttä saarnaa. Lisäksi Zidbäckin mukaan Laestadiuksen vanhurskauttamisoppi oli vahvasti katolinen, kun taas Miettinen luonnollisesti todisteli sen olevan luterilaisista luterilaisin. Mutta jos Zidbäck halutaan rehabilisoida ja liittyä Paavin huomaan (jota Martti-tohtori tosin piti antikristuksena), niin mikäpä siinä:-) Sittenkin: onko kärpäsestä tehty härkänen? Homoliitot eivät ole kristillisyydessä hyväksyttävissä, mutta jos kuollutta uskoa tekevä kirkko ne joskus hyväksyy, entä sitten? Paljon paljon keskeisimmistäkin uskontotuuksista on kirkon piirissä viimeisen 150 vuoden aikana käytännössä luovuttu. Tosin on pakko myöntää, että evl kirkko tietyllä tavalla ylitti mauttomuudessaan itsensä, kun piispa Askola saapasteli (vaikkakin metropoliitan kutsumana, mutta arkkipiispa Leon ja koko ortodoksisen kirkon kielteisen kannan todennäköisesti tuntevana) feminististä ideologista missiotaan toteuttaessaan ordoksisen kirkon alttarille

    Ortodoksisen kirkon piirissä on ollut paljon lestadiolaisia. Kun Venäjällä vuonna 1905 toteutettiin uskonnonvapaus ja Suomessa sallittiin seuraavana vuonna ortodoksien muuttaa uskontoaan, moni ortodoksi vaihtoi kirkkokuntaa ja liittyi evl kirkkoon. Mutta ei lestadiolaiset ortodoksit. He pysyivät edelleen ortodoksisen kirkon jäseninä. Varhaisia edellä kävijöitä ehkä?:-)

    Tykkää

  39. Hyvin mielenkiintoisia fundeerauksia Markulla ja lisäävät meidän kaikkien rohkeutta avoimeen keskusteluun ilman vääriä pelkoja.

    Minulla taas ajatuskulku ohjautuu melko suoraviivaisesti eniten – sanoisimko ”omatuntopohjaisesti” – peruuttamistarpeena taaksepäin ennen 70-luvun tuomaa hapatusta yhteisen lustraation kautta. Se sisältäisi suoraan sanoen oman uskonpuhdistuksemme siitä mädännäisyydestä, joka on seurannut ja raahautunut senioripolven ja meemeissä pitkälle myös nuoressa polven matkassa. Epätasaisesti. Kaikilla on itsetutkistelun paikka suhteessa 70-luvun opetuksen koko sisältöön.
    Tunteeko kukaan olleensa vapaa sen orjuuttavan opin alistavalta vaikutukselta?

    Muistelen rakkaudella, kuinka lapsuudessani tunsin ortodoksi-uskovaisia vanhoillislestadiolaisia. MIkä estää, ettei uskovainen voi edelleen kuulua myös ortodoksikirkkoon?

    Minusta voisimme uskoa Jumalan johdatukseen ja rukoilla erikseen ja yhdessä, että oma tilityksemme meidän elonaikamme yhteisestä väärästä harhaopista ja sen aiheuttamista uhreista kantaisi hyvää hedelmää kirkon sisällä – olipa se sitten luterilainen tai ortodoksikirkko – kenties toimien uutena herätyksenä ja Pyhän Hengen kutsuna kaikille kuuleville ja kolkuttaville omaksi pelastuksekseen.

    Eikö se valona ja suolana toimiminen ole juuri sitä, että tunnustamme ja teemme julkisen yhteisen anteeksipyynnön ja korjauksen siitä harhaopetuksesta, jonka alisteisena olemme olleet monta vuosikymmentä – yhteisesti ”Viljot”- ?

    Yhteinen harhaoppi ei puhdistu sillä, että vain yksityiset tekevät parannusta omantuntonsa ohjaamina. Yksityisen uskovaisen ei ole mahdollista kohdata kaikkia ihmisiä, joiden elämään on voinut vaikuttaa väärin mainitun harhaopin alistamana. Siksi yhteinen ”uskonpuhdistus” on ainoa mahdollisuus vapautua yhteisen vääryyden taakasta. Lisäksi nykyinen mediatekniikka antaa loistavan mahdollisuuden sellaisen totetuttamiseen.

    Osaatteko ajatella, millaisia patoja se murtaa ja vapauttaa senioripolven sydämissä, jotka on pakotettu sulkemaan raskaat vaiheet tapahtumineen – lukemattomat painostukset, ”pakkoparannukset” ja syytökset, toistensa epäilyt, leimaamiset, juorut, kyttäämiset, lasten ja nuorten joukkopaot joutuessaan ajetuiksi umpikujaan…

    Rohkenen ajatella, että jälkeenpäin saamme katsella kiitollisin ja keventynein mielin ihmeellisiä Jumalan työn vaikutuksia, mitä siitä voi seurata. Kiitoslaulut soivat kenties hartaimmin kuin vuosikymmeniin – kuin ”pakkosiirtolaisuudesta” vapautuneena yhä suuremman ja kasvavan – palaavienkin joukon voimin.

    Miekeeni nousee yhden lempilaulujeni ensimmäisen säkeistön sanojen kääntyminen:

    ”Ovat syntimme anteeksi suuret, koko velkamme maksettu,
    ole kiitetty Herramme Jeesus, ole kiitetty, kiitetty”

    Tykkää

  40. Mistä johtunee, mutta minua ei asema kirkon helmoissa huoleta ”nurkkaan” joutumisena. Päinvastoin. Jos SRK saa voimaa aloittaa meidän yhteisen lustraation, voi sen hedelmät avata koko kirkolle tien ”uuteen uskonpuhdistukseen” ja herätykseen.

    Mistä tiedämme, vaikka ”lipilaarit” saisivat tuntea Pyhän Hengen kutsun yksitellen tai yhdessä ja Ruotsin kirkon malli jäisi rajan taakse?

    On mahdollista, että kirkko tervehtyy tai tulee kahtiajako: ”lipilaarit”>< "konservatiivit". Kirkkotilojahan on riittävästi vaikka molemmille. En suorilta haluaisi hyljätä Lutherin uskonpuhdistukstyötä irti paavilaisesta opista ja siksi kirkko edustaa minulle edelleen sitä toista munankuorta. Mutta – Pyhän Hengen liekki asuu uskon kautta lahjana meidän sydämessämme ja yhteistä Jumalan sanan oppimista ja kuulemista voimme harjoittaa vaikka keskellä metsää, kuten on tapahtunut neuvostovainojen aikana. Minunkin kirkkoni on toistuvasti lenkkipolkuni varrella, kun puiden kuullen ääneen rukoilen Jumalalta johdatusta, uskon voimaa ja siunausta omaan, perheen, läheisten, ystävien ja koko lauman puolesta. Olen kokenut, että rukoukseni ovat tulleet kuulluksi myös näiden Joonan blogin keskusteluiden myötä. On kiitollinen mieli, kun vihdoin voi kokea mahdollisuutta pelottomaan ja avoimeen keskusteluun uskomisen asioista kipukohtineen. Jumala suokoon tämän jatkua!

    Tykkää

  41. Mieleeni tuli vielä vaihtoehto nro:
    6) Inkerin kirkko, jota johtaa piispa Aarre Kuukauppi.

    Asiasta toiseen:
    Leevi Leevi, no todellakin ero Ruotsin kirkolla 1800-luvulla ja 2000-luvulla on kuin yöllä ja päivällä 🙂 – Ja Miettisellä oli oma agendansa Laestadiuksen opin tulkinnassa. – Mutta mielenkiintoista tietosi, että vl-ortodoksikristityillä ei ollut erityistä halua jättää omaa kirkkoansa.

    Vaikka profeetat ja Herramme suhtautuivat kriittisesti Jerusalemin temppelin uhrikulttiin:

    ”Älkää luottako valheeseen sanoen: tämä on Herran templi, tämä on Herran templi, tässä on Herran temppeli. Mutta parantakaat todella elämänne ja menonne, ja tehkää jalo oikeus yhden ja toisen välillä.” (Jer 7:4)

    Niin siitä huolimatta oli temppelin julkinen häpäisy ja saastutus Zeuksen ja sittemmin Juppiterin sikauhreilla aivan järisyttävä oma lukunsa, jolla oli suorastaan eskatologinen merkitys:

    ”Kun siis näette pyhään paikkaan pystytettynä turmion iljetyksen, josta profeetta Daniel on puhunut — huomatkoon lukija tämän!… (Matt 24:15, ks. myös Dan 11:31, Dan 12:11)

    Kaikki synti on Jumalaa vastaan, mutta on syntiä, josta sanotaan, että se on Herralle kauhistus! – Ja on nurunkurista ja kaksinaismoralistista, jos valitsemme yhteistyökumppanimme periaatteella ”mitä jumalattomampi sen parempi”.

    Kenzolle, jo muinaiset roomalaiset sanoivat, että ”tottumus on toinen luonto”. – Lahkoutumisena itse pitäisin sitä, että oppi ei enää vastaa apostolien, alkuseurakunnan ja alkukirkon todistukselle ja tulkinnalle rakentuvaa klassisen kristinuskon tulkintaa.

    Tykkää

  42. Luulen, että Martti-tohtori ei pitäisi nykyistä paavia antikristuksena.

    Luulen lisäksi niin, että jos alkaisimme objektiivisesti asettelemaan kirkkomme piispoja ynnä paavin järjestykseen sen mukaan, kuinka hyvin he meidän käsityksemme mukaan seuraavat Kristusta opissa, elämässä ja kärsimisessä, paavi ei suinkaan olisi listallamme peräpään valvojana.

    Meillä on monia sellaisia korostuksia, jotka tulevat ilmi paavin opetuksesta mutta ovat taka-alla nykyluterilaisuudessa. Mainittakoon lyhyesti esim. uskon siirtyminen ihmisten välisessä kontaktissa (uskosta uskoon), seurakunta- tai kirkko-äidin rooli ja tradition merkitys. Perinteisessä kristillisessä etiikassa pitäytyvään herätysliikeeseen tuskin olisi paavilla muutenkaan tarvetta kiinnittää vastaavaa kaitsevaa huomiotansa kuin oman kirkkomme piispoilla liberaalien paineessa tämän tästäkin.

    Meiltä luterilaisilta jää helposti huomaamatta, että myös paavi opettaa pelastuksen olevan Jumalan lahjaa ja tulevan uskosta eikä lain töiden kautta. Moneen kertaan olen kuullut seuroissa vanhurskauttamisoppia, joka on enemmän katolinen kuin luterilainen – ainakin jos luterilaisuus ymmärretään siten, kuin sitä Sidotun Ratkaisuvallan pohjalta opetetaan. Tästä huolimatta monesti vakuutamme luterilaisuuttamme ja puhumme vieroksuen vanhoista kirkoista.

    Tykkää

  43. Tulipa vielä mieleen sekin, että oppi kastamattoman lapsen pelastuksesta on hyväksytty katolisessa kirkossa, mutta meillä siitä saattaa piispa roimia, kuten muutaman vuoden takaa muistamme. Ripin merkitys on myös yksi asia, joka luterilaisuudessa on käsittääkseni jäänyt taka-alalle toisin kuin katolilaisuudessa.

    Tykkää

  44. Hyviä kommentteja Markulta ja Amicus curiaelta:-) On varmasti totta, että nykyistä evl kirkkoa ja Suomen (tai Ruotsin) 1800-luvun jälkimmäisen puoliskon kirkkoa voi verrata liberaalisuudessa toisiinsa ainoastaan jälkimmäisen tappioksi. Jos beckiläinen piispa haukkuikin kristillisyyttä ”lahkoksi” ja ”villiuskonnoksi”, niin konservatiivisuudessa Gustaf Johansson pesi mennen tullen vaikka kaikki nykyiset luterilaiset piispat yhteensä. Sitä paitsi unohtuu, että ketkäpä ne sulassa sovussa ja käsi kädessä kävelivät Saivonmuotkassa joen rantaan..

    ”Ortodoksilestadiolaiset”, jos ilmaus sallitaan, varmaankin katsoivat, ettei ole tärkeää, mihin ulkonaiseen kirkkoon kuului, kunhan itse oli elävässä uskossa.

    Vl-seniori kysyy erinomaisessa kommentissaan: ” mikä estää, ettei uskovainen voi kuulua edelleen ortodoksikirkkoon”? Hyvä kysymys. Ainakin monilla rauhanyhdistyksillä lukee säännöissä/esittelyteksteissä, että jäsenemme kuuluvat evankelilaisluterilaiseen kirkkoon.

    Markku on oikeassa siinä, että Miettisellä oli oma agenda, kelläpä ei? Itse olen aina sympatiseerannut Zidbäckin tulkintaa rovastin uskonopista.

    Kuutosvaihtoehto, toisin sanoen Inkerin kirkko olisi varmasti vaivattomin. Evl kirkko paitsi kutistuu, myös liberalisoituu vauhdilla. Liberaaliteologia ei oikeastaan eroa ateismista, tai pikemminkin: se on ateismia. Onhan tietenkin ihan totta, että libberaaliteologiaan nojaavaan kirkkoon on vaikea kuulua. Laestadius sentään näki Ruotsin kirkon eräänlaisena ”sydänten sivistyslaitoksena”, joka saattoi parhaassa tapauksessa johtaa kulkijan armonjärjestyksen ensi askelmalle. Siinä mielessä nykykirkko ei suuresti eroa 1800-luvun jälkimmäisen puoliskon Suomen evl kirkosta, että kummassakin pietismi tahdotaan nähdä vain kirosanana.

    Alkuseurakunnasta Lutheriin elävä usko vaikutti lähinnä pikemminkin enemmän kuin vähemmän maanalaisissa uskonyhteisöissä. Toisaalta tulisi muistaa, että laitoskirkkojen sisällä, etenkin Lutherin jälkeen, on aina toiminut, ja toimii ainakin toistaiseksi edelleen ecclesiola in ecclesia, pieni ydinseurakunta, pyhien yhteisö (communio sanctorum), joka suinkaan ei ole näkymätön vaan näkyvä.

    Tykkää

  45. Mikäli joutuisin lähtemään ulos luterilaisesta kirkosta, omalla kohdallani kannattaisin Markun nimeämien vaihtoehtojen 4) ja 5) ”kilpailuttamista” (tiedä vaikka tästä joukosta tulisi oikeastikin lähes kilpailua).

    Kirkosta joutuisin ulos joko erottamalla tai sitten niin, että jumalanpalvelusta muutettaisiin niin, että se menettäisi pyhyytensä ja alkaisi tuntua rienaukselta. Vanhan kirkon jäsenyys houkuttelisi viimeistään silloin, jos luterilainen messu ei enää tuntuisi omalta – ja tällainenkin vaara on olemassa.

    Tykkää

  46. Itseäni miellytti myös tämä Roosan kirjoittama: ”Suomen evankelisluterilainen kirkko tarjoaa joka sunnuntai (ja useamminkin) Kristuksen ruumista ja verta uskolle vahvistukseksi. Ehtoollinen on rakkauden ja yhteyden ateria, jossa tunnen vahvistuvani Kristuksen tuntemisessa ja uskossani. Saan nauttia ehtoollista ja olla yhteydessä erityisellä tavalla oman Vapahtajani kanssa. Sitä en saa seuroissa, vaikka koen saavani uskoani vahvistavaa sanaa juuri siellä aivan erityisellä tavalla.”

    Tuossa on yksi syy kuulua kirkkoon. Minusta tuntuisi oudolta ”ottaa sakramentit omiin käsiin” ja nauttia ehtoollista RY:n toimitalolla. Koen, että ehtoollisen merkitystä meillä ei ole aina pidetty riittävästi esillä eikä sille ole annettu sitä asemaa, jonka Luther sille antaa. Tai ehkä on pidettykin, mutta minä en ole sitä ymmärtänyt. Itse olen ”löytänyt” ehtoollisen – tai oikeammin Jumala on vetänyt minua puoleensa – uudella tavalla, kun minut on kutsuttu palvelemaan mm. ehtoollisavustajana omassa ev.lut. seurakunnassani. Samalla olen havainnut, että useimmat tapaamani papit vaikuttavat etsivän vilpittömästi totuutta ja keskustelevat mielellään uskon salaisuudesta. Onkohan niin, että kirkkomme ei olekaan aivan niin liberaali kuin lehdistö haluaa meidän ymmärtävän?

    Tykkää

  47. Minusta on kyllä niin, ettei meidän kannattaisi kirkosta hankkiutua eroon, vaikka kirkko olisi miten pahasti harhautunut. Kirkko on kuitenkin suuri yksikkö, ja siitä on turvaa meille, jotka kuitenkin olemme yksinämme melko suojattomia, ja alttiita ulkoa tuleville tölväisyille. Niin kauan, kun kirkko ei suorastaan estä meitä tekemästä niinkuin itse oikeaksi näemme, ei minun nähdäkseni olisi syytä erota siitä.

    Minusta se, että kirkko hyväksyy niin paljon asioita, ei tarkoita sitä, että mekin ne hyväksyisimme kirkkoon kuulumalla. Minusta kirkkoon kuuluminen on myös paljolti käytännön kysymys, saammehan me kirkolta tiloja käyttöömme, ja kuten sanottua, olisi hieman kummallista käydä ry llä ehtoollisella. Koska onhan se kirkon kanssa yhteinen sakramentti. Kuten on kaste ja hautaan siunaaminen, ja vihkiminenkin. En tiedä, olenko jotenkin maallismielinen, mutta minusta sitä, mikä on hyvin, ei tieten tahtoen kannata hajoittaa ja repiä. Kuten sanoin, minusta se, että olemme kimpassa kirkon kanssa, ei tarkoita sitä, että hyväksyisimme kaiken sen, mitä kirkko tarjoaa. Kuten ei ihmissuhteissakaan kaikkea välttämättä hyväksy, mutta se ei silti tarkoita, etteikö tuon toisen kanssa silti voisi olla tekemisissä. Pitäähän meidän pystyä erottamaan, missä on kysymys käytännön kysymyksistä ja missä tunnepitoisista teoista. Vai mitä mieltä olette?

    Minusta pienen kannattaa yrittää pysyä väleissä ison kanssa, niin kauan, kuin tuo iso ei suoraan uhkaa pienen olemassaoloa. Siksi minusta kirkosta eroaminen ei olisi järkevää, vaan ennemminkin se olisi tunnepitoinen, pitemmän päälle ehkä tuhoisakin siirto. Voisimmeko me käytännön tasolla pärjätä ilman kirkkoa? Minä toivon, että usko pysyisi puhtaana, eikä meidän tarvitsisi joutua tekemään kompromisseja opillisissa asioissa, toivon todella, ettei tilanne kärjisty niin pahaksi. Viisaammat voisivat kertoa, miten paha tilanne on kirkossa meikäläisillä, kun en itse ole niissä piireissä töitä tehnyt, enkä siksi tiedä, mikä tilanne on.

    Tykkää

  48. Voiko lestadiolainen olla ortodoksi… Käsittääkseni ortodoksisella ja luterilaisesta kirkolla ei ole ehtoollisyhteyttä. Mielenkiintoinen olisi tilanne jossa kaksi eri kirkkokuntaan kuuluvaa lestadiolaista polvistuisivat samaan armopöytään Rauhanyhdistyksellä. Menisi iloisesti sekaisin ekklesiat ja kirkot yms, jos sallitte tällaisen maallikon epätäsmällisen ilmaisun. Joutuisi lestadiolainen nykymuotoinen seurakuntaoppi uuteen valoon : -) Ekumenian edelläkävijöiksikö?

    Tykkää

  49. Amicus Curiae: “Onkohan niin, että kirkkomme ei olekaan aivan niin liberaali kuin lehdistö haluaa meidän ymmärtävän?”
    Minulla on samanlainen “tuntuma” asiaan. Itse näkisin että vanhoillislestadiolaiskristillisyydellä voisi olla paljonkin annettavaa kansankirkollemme, ja tästä syystä kallistun yhä edelleen maltillisuuden kannalle. Tämä ei tarkoita uneliasta tai löysää otetta asioihin, vaan kuten Jeesus sanoi “valvokaa ja aina rukoilkaa”. Tämä pätee myös kirkon sisällä toimimiseen.
    Kannustaisinkin uskóvaisia hakeutumaan kirkon virkoihin entistä innokkaammin, pyhäkoulun opettajiksi esimerkiksi, ja muutenkin toimimaan aktiivisesti kansankirkkomme parissa. Jumala voi vaikuttaa herätyksen elävän evankeliumin saarnan kautta myös lapsi-ja nuorisotyössä, ja Pyhä henki voi näin uudistaa kirkkoamme sisältä päin. Emme tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja ihmisillä voi vielä tänäkin päivänä olla elävän evankeliumin nälkä. Samalla myös itse saamme mahdollisuuden tulla ravituksi erityisesti ehtoollisen sakramentin yhteydessä ja osallistumalla messuun.

    Tykkää

  50. Ymmärrän kyllä herttaneitin käytännöllisen näkökulman asiaan. Edellä jo viittasin sanontaan ”consuetudo est altera natura” (tottumus on toinen luonto). Amerikassa ehtoollinen vietetään omissa meidän rauhanyhdistyksiä vastaavissa seurahuoneissa eli ”kirkoissa”. Toiseksi; kyllä aikanaan myös reformaation puolelle siirtyminen isien kirkosta oli pitkä ja tuskallinen prosessi Suomessa.

    Itse katsoisin, että siinä vaiheessa kun/jos ns. sukupuolineutraali vihkminen hyväksytään kirkossamme, en pidä enää oikeana ja kristillisenä olla kirkollisveroillani rahoittamassa sellaista tapainturmeluksen ja ”hävityksen kauhistuksen” levittämistä.

    Sillä: ”Ja mikä sovinto on Kristuksella belialin kanssa?” (2.Kor.6:15)

    Tykkää

  51. Luterilainen, ortodoksi ja katolinen lestadiolainen polvistumassa samaan armopöytään Rauhanyhdistyksellä:-) Onhan lestadiolaisuuden eräs aate- ja teologianhistoriallinen tausta hernnhutilaisuus, joka oli tunnettu pietistisestä ekumeniasta, mutta silti…:-)

    Tykkää

  52. Luulisin, että aika monet ajattelevat Markun tavoin, ehkä minäkin(?). Toisaalta, kuten on tuotu esiin: ”consuetudo est altera natura”(=tottumus on toinen luonto). Ajan riento on nyt niin vauhdikas ja media sekä julkinen, korrekti mielipide niin liberaali ja totalitaarisen yksiulotteinen, että homoliitot epäilemättä, jopa sitä ensi alkuun vieroksuviltakin, alkavat pikkuhiljaa tuntua ”luonnolliselta”/normatiivisilta. Valheen herralla on keinot monet.

    Tykkää

  53. Tulipa mieleen vk 179

    1.
    Siion, apus ainoastaan
    on vain Herra Jumala.
    Niin kuin isä hoitaa lastaan,
    niin hän hoitaa sinua.
    Sinua hän kurittaa,
    koska lastaan rakastaa.
    Ei hän kirkkoansa heitä,
    vaikka viekin vaivain teitä.

    2.
    Vaikka myrsky myllertäisi,
    aallot laivaa hakkaisi,
    vaikka yökin yllättäisi,
    vaikka Jeesus nukkuisi,
    matkassa hän silti on,
    Siion, ole peloton!
    Haahtensa hän rantaan johtaa,
    vaikka mitkä vaiheet kohtaa.

    3.
    Vaikka siirtyy vuoret kerran,
    kalliotkin paikoiltaan,
    niin ei siirry armo Herran,
    hän on luja liitossaan.
    Vaikka koittaa hirmuinen
    Herran päivä viimeinen,
    seurakunta, mieleen paina:
    perustus on luja aina.

    4.
    Kyyneleesi vaikka vuotais
    niin kuin pilvet vuotavat,
    Siionille vaikka suotais
    vaiheet kaikkein vaikeimmat,
    älä pelkää kuitenkaan,
    ei hän hylkää kirkkoaan,
    Herra, armon, voiman tuoja,
    seurakunnan kilpi, suoja. 5.
    Kahleitakin vaikka kannat,
    kärsit vainon tuskia,
    vaikka henkesikin annat,
    kaikki kestä uskossa.
    Tie on auki taivaaseen,
    pyhäin riemuun ikuiseen!
    Muista, kuka kanssas kulkee,
    suojaansa ken sinut sulkee.

    6.
    Kestä, Siion, tuskat, vaivat
    uskoen ja toivoen.
    Kestää myöskin isät saivat
    vaiheet ahdistuksien.
    Herra ottaa armossaan
    sinut, Siion, kunniaan.
    Loppuu helle kärsimyksen,
    koittaa päivä täyttymyksen.

    7.
    Enkelit ja pyhät taivaan,
    riemuvirttä veisatkaa!
    Eipä sorru Siion vaivaan,
    periä se voiton saa.
    Laiva pääsee satamaan,
    myrsky tyyntyy kokonaan.
    Voitostansa luona Herran
    Siion kiittävä on kerran.

    Ei meidän tarvitse oikeasti pelätä : -)

    Tykkää

  54. Minusta se on niin ihana asia. Sitä kun näin keskustelee asioista, menee välillä melko syvällekin uskon perusteisiin, saattaa välillä (ainakin minulla itselläni) tuntua, kuin uskonasiat olisivatkin kiinni omista taidoista ja ominaisuuksista- miten kallisarvoinen asia onkaan, ettei usko riipu meistä itsestämme, siitä, millaisia olemme. Että uskomisen armo tulee aivan meidän ulkopuoleltamme, olimmepa millaisia mörrimöykkyjä tahansa. Ja että viime kädessä asiat ovat Jumalan säätämiä, me olemme täällä maan päällä Jumalan apuna, mutta että loppujen lopuksi Jumala tekee viimeiset päätökset.

    Tykkää

  55. Kyllä, juuri niin – meillä kristittyinäkin on niin suuri kiusaus ajan myötä tottua ja alkaa pitämään tällaista ns. seksuaalista tasa-arvoisuuttakin ihmisoikeus- ja tasa-arvokysymyksenä ja jopa sellaisena, joka menee edelle esim. vammaisten, lasten, vanhusten, köyhien, romaanien ja alkuperäiskansojen oikeuksien… – Ja kun ne vanhat – siis raamatulliset käsitykset – muodostavat tulevaisuuudessa yhä varmemmin rajoitteen ja etenemisesteen myös kirkon työssä.

    ”He väittävät olevansa viisaita, mutta ovat tuleet tyhmiksi… Sen vuoksi Jumala on jättänyt heidät mielihalujensa valtaan…” (Room. 1:22,24)

    Tykkää

  56. Kiitos Kirsi positiivisesta kommentista.

    Media ajaa esim. vapaan seksin asiaa. Asia voidaan esittää vaikka niin, että tänä päivänä ei enää kukaan järkevä ihminen ajattele, että sukupuolella on mitään väliä. Pidättäytymistäkin pidetään taantumuksellisena, keskiaikaisena käytäntönä, ehkä jopa terveydelle vaarallisena. Individualismin nimissä voidaan vieroksua sitoutumista parisuhteeseen myös vaikeina aikoina. Kaikki tämä tuodaan esiin niin, että kristittykin voi alkaa ajatella: Olenko minä taantumuksellinen ja typerä? Parempi ainakin olla hiljaa.

    Jos meillä ei ole rohkeuta kertoa, kuinka ajattelemme, voi käydä vaikka näin:

    – Tapaamme muita kristittyjä tai vaikka kokoonnumme yhteen keskustelemaan Raamatun tekstistä yhdessä muiden seurakuntalaisten kanssa kirkolla

    – Huoneessa on 6 konservatiivisesti ajattelevaa ja 2 vapaamielistä

    – Puheeksi tulee jokin liberaaliagendaan liittyvä asia

    – Kukaan konservatiiveistä ei viitsi sanoa kantaansa, koska hävettää olla niin taantumuksellinen ja yksinkertainen. Yksi konservatiivi toteaa: Tämä on monimutkainen asia. Muut nyökyttelevät.

    – Ensimmäinen liberaaleista sanoo: Ei tämä ole ollenkaan monimutkainen – ja puhuu rakkaudesta.

    – Toinen liberaali vahvistaa: Kyllä. Rakkaudettomuus on tämän päivän pahin synti.

    Tapaamisen jälkeen jokainen kuudesta konservatiivista tuntee olevansa yksin kirkon marginaalissa, vaikka he olivat selvä enemmistö keskustelussa. Kukaan ei vain tätä tiedä, koska he eivät kertoneet mielipidettään.

    Tällaiseen liberaalit pyrkivät ja siksi on tärkeää, että olemme mukana kirkon toiminnassa ja uskallamme myös kertoa, mitä ajattelemme. Mielipiteensä voi hyvin kertoa ystävällisesti. ”Minä ajattelen, että …” tai ”Meidän liikkeessä opetetaan, että …” tai ”Jeesus sanoo…” tai ”Paavali/Luther/Augustinus/Lestadius/JokuMuu kirjoittaa…”. Tuolloin voi avautua mahdollisuus hyviin ja opettavaisiin keskusteluihin puolin ja toisin. En kuitenkaan suosittele lataamaan päin naamaan tyyliin ”Raamattuin mukaan …”.

    Tykkää

  57. Omat sudenkuoppansa siinäkin, jos otamme homouden tikun nokkaan ja samalla pysymme mukavasti hiljaa avioeroista, uudelleenavioitumisesta, esiaviollisesta seksistä ja siitä, että avioliittoon kuuluu myös luomistyön välikappaleena oleminen. Eikö tällainen tarkoittaisi ajatusta: Ei kai näistä heteroiden jutuista niin tarkkaa – enhän kuitenkaan ole homo?

    Tykkää

  58. 🙂 Joskus se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. Sitä usein tarttuu siihen, mikä pahiten hiertää, ja siksi saattaa olla, että tämä homokysymys lienee joillekin ihan erityisen paha. Sitähän sanotaan, että meistä suunnilleen joka viides tai niillä main, meistä ihmisistä siis, on homoseksuaali. Tietyllä tavalla homoseksuaalisuus on ihmiseen sisäänrakennettua samalla tavalla kuin heterouskin, samassa ihminen voi jollain tasolla tuntea vetoa sekä omaan että vastakkaiseen sukupuoleen, mutta toiset pelkäävät tuota puolta itsessään, ja tuntevat siksi ihan erityistä huolta tuosta maailman osa-alueesta.

    Lisäksi tuntuu, että etäämmällä olevia asioita on helpompi arvoida ja arvostella, ja siksi emme ehkä aina näe hirttä omassa silmässämme, siksi ehkä on helpompi puuttua kirkon homoasioihin kuin meidän omiin ongelmiin?

    Minusta on pelottavaa, miten paljon meillä uskovaisillakin on avioeroja ja noita muita mainittuja ongelmia, minusta niihin pitäisi myös paneutua, ja keskustella myös niistä. Keskustella esimerkiksi siitä, miksi esiaviollinen seksi ei ole toivottavaa- kotostaa sitä, miten arvokkaita ihmiset ovat, eikä kenenkään tarvitse eikä kannata antaa itseään kenellekään ennen avioliittoa- keskittyä korostamaan myös positiivista puolta, ei pelkästään kieltämään ja perustelemaan kieltoja. Ihmiset tarvitsevat rohkaisua. Minusta meitä suomalaisia riivaa se ajatus, ettei suuta tarvitse aukoa joutavanpäiväisyyksiin, ja ilmeisesti vasta kritiikki on riittävän hyvä syy avata sanainen arkkunsa, kun ei enää voi olla hiljaa jostakin asiasta.

    Tykkää

  59. Voi olla että nyt menee keskustelu pahasti aiheen vierestä, mutta…
    ihmisen seksuaalisuus on todellakin paljon moniuloitteisempi asia kuin homo – hetero- kahtiajako. Se sisältää enemmän tai vähemmän erilaisia variaatioita, joista varsinkaan kristillisyydessämme ei olla totuttu keskustelemaan, ja joka voi sitten omalta osaltaan aiheuttaa psyykkistä ahdistusta: olenko normaali jne. Siksi näistä asioista puhuminen ei saisi olla kovin latautunutta. Toisaalta taas tulisi selkeästi nähdä se, mikä on lähimmäistä vahingoittavaa ja elämää tuhoavaa käyttäytymistä. On myös kulttuurisidonnaisia asioita liittyen näihin em. asioihin, jotka vaihtelevat ajan ja historian saatossa. Vanhan Testamentin patriarkkojen aikaan oli “luonnollista” että miehellä oli virallisia vaimoja monta, ja lisäksi orjattaria. Myös tyttöjen naimaikä oli hyvin alhainen (nykyään puhuttaisiin pedofiliasta). Toisaalta Paavali selkeästi tuomitsee erityisesti miesten homoseksualismin harjoittamisen, vrt. antiikin filosofit.
    Näkisin kuitenkin, että homoseksuaalisuus on Jumalan luoma ominaisuus ihmisessä. Nykyajan tiede ei vielä osaa tarkkaan selittää ilmiötä, mistä se johtuu, mutta yksi selitys voi olla sikiöajan hormonimyrsky kohdussa. Lisäksi se voi olla myös ns. evoluution kannalta järkevää tietynlaisena populaation liikakasvua hillitsevänä tekijänä liiallisten maskuliinisten ominaisuuksien vaimentamisessa (tutkimusten mukaan homous miehillä siis yleisempää kuin naisilla).
    Homoseksuaalit ovat kohdanneet historian saatossa enemmän tai vähemmän yhteisöllistä diskriminointia, eristämistä ja demonisaatiota. Tämä on koitunut monen ihmisen tuhoksi joko psyykkisesti tai itsemurhan kautta.
    Vaikea kysymys: jos ja kun julistamme radikaalia ja raja-aitoja kaatavaa evankeliumia, mitä tämä voisi tarkoittaa kristityn elämässä suhteessa homoseksuaaleihin?

    Tykkää

  60. Kristillisen teologian pitkän, jo apostoli Paavalista alkaneen tradition mukaan homoseksuaalisuus ei ole seurausta Jumalan alkuperäisestä luomistyöstä vaan syntiinlankeemuksesta ja perisynnistä. Homoseksuaalinen taipumus on nimittäin objektiivisessa ristiriidassa seksuaalisuuden luonnollisen päämäärän eli sukupuolten yhtymisen ja uuden elämän syntymisen kanssa.

    Sama pätee toki myös esimerkiksi ehkäisyvälineiden käyttöön ja itsetyydytykseen. Monet konservatiiviset protestanttiset yhteisöt ovat nykyisin siinä mielessä pahasti epäjohdonmukaisia, että ne hyväksyvät ehkäisyn käytön mutteivat homosuhteita. Homosuhteiden torjuminen nousee kuitenkin klassisesta luonnonoikeusajattelusta, ja sen valossa sekä homoseksissä että ehkäisyn käytössä on sama ongelma. Olisi siis johdonmukaista joko torjua molemmat tai hyväksyä molemmat. Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuus ja katolinen kirkko ovat tässä suhteessa paljon teologisesti johdonmukaisempia.

    Toki Raamatun mukaan Jumala voi asettaa lankeemuksesta seuranneet, itsessään pahat asiat tietyssä määrin hyvän palvelukseen. Myös erilaiset kehitysvammat ja sairaudet johtuvat klassisen kristinuskon mukaan lankeemuksesta: Jumala loi alussa kaiken hyväksi; kärsimys, katoavaisuus ja kuolema tulivat maailmaan vasta lankeemuksen myötä.

    Silti heikoilla ja apua tarvitsevilla ihmisillä on yhteiskunnassa ja seurakunnassa erittäin tärkeä, positiivinen rooli: Avuntarpeellaan he muistuttavat meitä oikean arvojärjestyksen, lähimmäisrakkauden ja ihmisarvon merkityksestä. Vaikka vammat ja sairaudet ovat itsessään huonoja asioita, vammaisilla ja eri tavoin sairailla on erittäin arvokas rooli Hyvyyden, Totuuden ja Rakkauden ”armeijassa”.

    Jumalalla on ehkä samantapainen suunnitelma myös homoseksuaalisuuden suhteen. Perheettömyys voi palvella hyvää sillä tavoin, että ihmisellä voi olla enemmän aikaa asioiden ajattelemiseen, lähimmäisten huomioimiseen, ystävyyteen ja Jumala-suhteensa syventämiseen. Enemmistöstä poikkeava seksuaalisuus voi ”pakottaa” ihmisen ajattelemaan asioita keskivertoa enemmän ja syvällisemmin. Siten hänestä voi tulla ajattelevampi, empaattisempi ja ymmärtävämpi ihminen tms.

    Homoseksuaalisiin lähimmäisiin tulee ehdottomasti suhtautua kaikella rakkaudella, lämmöllä, ymmärtämyksellä ja kunnioituksella. Homosuhteiden hyväksyminen on kuitenkin kristillisen teologian puitteissa täysin mahdotonta. Sille, että seksi kuuluu yksinomaan miehen ja naisen väliseen elinikäiseen avioliittoon on nimittäin kristinuskossa niin syvät ja vahvat, itsensä Jeesuksen opetukseen ulottuvat juuret.

    Tykkää

  61. Joona, emmekö me ajattele, että olemme täysin kaikilta ominaisuuksiltamme Jumalan luomia? Eikö tämä koske myös sellaisia asioita kuin vammaisuus, perinnölliset sairaudet / alttius sairastua ja sukupuolinen suuntautuminen?

    Ihmiselle niin helposti juolahtaa mieleen, että asiat/ominaisuudet, jotka meidän silmissämme näyttäytyvät epätäydellisinä tai puutteellisina, ovat seurausta omista tai isiemme synneistä, syntiin lankeemuksesta. Vaan mitä opetti Jeesus? Kyllä se vain niin on, että jo alussa elämä ja sen edellytykset luotiin sellaisiksi, että ne ovat alttiita häviämään, muuntumaan jne. Ja eikö Jumala ollut myös se, joka asetti paratiisiin hyvän ja pahan tiedon puun?

    Kyllä minusta meidän on siis lupa uskoa, että homoseksuaalit ovat juuri sellaisia kuin ovat koska Jumala on niin tarkoittanut. Siitä, että jotkut on luotu homoseksuaaleiksi, ei vain voi päätellä, että homosuhteet olisivat Jumalan sanan mukaisia.

    Jälleen, jo alussa oli hyvän ja pahan tiedon puu, mutta siitä ei saanut ottaa. Se, että jotain oli luotu, ei oikeuttanut toimimaan jollain tavalla.

    Tykkää

  62. Jatkoa edelliseen: Kirjoitit Joona, että katoavaisuus ja kuolema tulivat maailmaan vasta lankeemuksen myötä. Kysyisin, että sanotaanko Raamatussa jossain kohdin näin tai annetaanko edes epäsuorasti ymmärtää? Muistaakseni ensimmäiseen Mooseksen kirjaan on kirjattu, että Jumala näki jossain kohdin hyväksi rajoittaa ihmisen elinikää, mutta en ole kuullut, että ihmisistä olisi tullut kuolevaisia vasta syntiinlankeemuksen myötä. Kyllä minä olen siinä uskossa ollut, että Jumala jo alussa sääti elämälle maan päällä oman aikansa.

    Väitteesi johdattavat minut kysymään tai pohtimaan, muuttiko Jumala suunnitelmiaan syntiinlankeemuksen jälkeen vai oliko syntiinlankeemuksella itsessään niin suuri voima, että se turmeli luomistyön aivan perinpohjin, siis aina biologiaa myöten?

    Jälkimmäisen kysymyksen perään on esitettävä jatkokysymys: Mistä tällainen voima olisi peräisin? Jumalasta vai Perkeleestä? Olisiko Perkeleellä muka näin suuri valta Jumalan luomistyön päälle? Ei kai?

    Tykkää

  63. Monessa kohdin Raamattua sekä sanotaan suoraan että annetaan ymmärtää, että kuolema ja kärsimys tulivat maailmaan lankeemuksen myötä:

    1. Moos. 2

    15 Ja Herra Jumala otti ihmisen ja pani hänet Eedenin paratiisiin viljelemään ja varjelemaan sitä.
    16 Ja Herra Jumala käski ihmistä sanoen: ”Syö vapaasti kaikista muista paratiisin puista,
    17 mutta hyvän-ja pahantiedon puusta älä syö, sillä sinä päivänä, jona sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman”.

    1. Moos. 3

    2 Niin vaimo vastasi käärmeelle: ”Me saamme syödä muiden puiden hedelmiä paratiisissa,
    3 mutta sen puun hedelmästä, joka on keskellä paratiisia, on Jumala sanonut: 'Älkää syökö siitä älkääkä koskeko siihen, ettette kuolisi'.”

    17 Ja Aadamille hän sanoi: ”Koska kuulit vaimoasi ja söit puusta, josta minä kielsin sinua sanoen: 'Älä syö siitä', niin kirottu olkoon maa sinun tähtesi. Vaivaa nähden sinun pitää elättämän itseäsi siitä koko elinaikasi;
    18 orjantappuroita ja ohdakkeita se on kasvava sinulle, ja kedon ruohoja sinun on syötävä.
    19 Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinä olet otettu. Sillä maasta sinä olet, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.”

    Roomalaiskirjeen viidennessä luvussa Paavali toistaa monta kertaa väitteen, että kuolema tuli maailmaan lankeemuksen myötä:

    ”…niinkuin yhden ihmisen kautta synti tuli maailmaan, ja synnin kautta kuolema, niin kuolema on tullut kaikkien ihmisten osaksi…” (jae 12)

    ”…sillä joskin yhden lankeemuksesta monet ovat kuolleet…” (jae 15)

    ”…jos yhden ihmisen lankeemuksen tähden kuolema on hallinnut yhden kautta…” (jae 17)

    Roomalaiskirje 8

    20 Sillä luomakunta on alistettu katoavaisuuden alle – ei omasta tahdostaan, vaan alistajan -kuitenkin toivon varaan,
    21 koska itse luomakuntakin on tuleva vapautetuksi turmeluksen orjuudesta Jumalan lasten kirkkauden vapauteen.

    Klassisen kristillisen teologian mukaan paitsi moraalinen paha myös katoavaisuus, kuolema ja sairaudet johtuvat lankeemuksesta. Jumala on absoluuttinen Hyvä, Elämä ja Rakkaus, joten hän loi todellisuuden hyväksi, vailla kärsimystä, katoavaisuutta ja kuolemaa.

    Olisihan käsitteellisestä ristiriitaista, että Kaikkivaltias absoluuttinen Hyvä saisi aikaan jotain epätäydellistä, puutteellista ja katoavaa. Lankeemus rikkoi Jumalan luoman todellisuuden tuoden siihen kärsimyksen ja kuoleman. Lunastuksen tehtävä on saattaa todellisuus jälleen sellaiseksi, joksi Jumala sen alunperin tarkoitti, siis täydelliseksi, katoamattomaksi ja kuolemattomaksi. Vakuutena tästä tulevaisuudesta on Jeesuksen todellinen, ruumiillinen ylösnousemus kuolleista.

    Luominen, lankeemus, lunastus ja tuleva paratiisi kuuluvat siis tiukasti yhteen. Lunastuksen kautta maailma saatetaan taas sellaiseksi, jollainen se alun perin oli.

    Tykkää

  64. Kyllä minustakin kertomuksesta luomisesta ja paratiisista on luettavissa se, että syntiinlankeemuksessa tapahtui jotain hyvin perustavanlaatuista – myös biologiassa.

    ”Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää.”

    ”Ja he olivat molemmat alasti, mies ja hänen vaimonsa, eivätkä he tunteneet häpeää.”

    ”Ja villieläimille ja taivaan linnuille ja kaikelle, mikä maan päällä elää ja liikkuu, minä annan ravinnoksi vihreät kasvit.” (Tämän perusteella edes eläimet eivät syöneet toisiaan 🙂

    Syntiinlankeemuksen jälkeen Jumala sanoo naiselle: ”Minä teen suuriksi sinun raskautesi vaivat, ja kivulla sinä olet synnyttävä lapsesi.” Minusta tämä ei ole perusteltavissa kuin sillä, että ihmisen biologiassa tapahtui muutos/muutoksia.

    Se on tietenkin hyvä kysymys, että mistä tämä muutos on peräisin. Jos Perkeleestä, niin miksi Jumala sallii sen? Jumalasta se ei minusta kuitenkaan voi peräisin. Eikös Jumala ole ääretön hyvyys? Kuinka Jumalasta voisi olla lähtöisin mitään pahaa?

    Nämä kaikki tietenkin tuntuvat evoluutiouskonnon kyllästämässä (ja minutkin aivopesemässä?) maailmanajassa välillä aika uskomattomilta/epäuskottavilta selityksiltä.

    Tykkää

  65. Evankeliumi Johanneksen mukaan (Joh 9: 1-5): “ 1)Ja ohi kulkiessaan hän näki miehen, joka syntymästään saakka oli ollut sokea. 2. Ja hänen opetuslapsensa kysyivät häneltä sanoen: ”Rabbi, kuka teki syntiä, tämäkö vai hänen vanhempansa, että hänen piti sokeana syntymän?” 3.Jeesus vastasi: ”Ei tämä tehnyt syntiä eivätkä hänen vanhempansa, vaan Jumalan tekojen piti tuleman hänessä julki. 4. Niin kauan kuin päivä on, tulee meidän tehdä hänen tekojansa, joka on minut lähettänyt; tulee yö, jolloin ei kukaan voi työtä tehdä. 5. Niin kauan kuin minä maailmassa olen, olen minä maailman valkeus.”
    Tässä evankeliumin kohdassa Jeesus itse ei puhu aikaisempien sukupolvien syntien eli perisynnin vaikutuksesta erilaisten ruumiin vajavaisuuksien syynä. Paavalin teologian jalanjäljissä Augustinus kuitenkin kehitti perisyntiopin, joka siis seuraa ihmiskuntaa alkulankeemuksesta lähtien aina ylösnousemukseen saakka.
    Itse olen aina ajatellut, että ihmisen synnynnäisessä vajavaisuudessa/ epätäydellisyydessä, Jeesuksen sanojen mukaan, Jumalan teot tulevat erityisellä tavalla julki. Tämä on kieltämättä hieman ristiriidassa perinteisen kristillisen teologian kanssa.
    Joka tapauksessa ylösnousemuksessa tapahtuva uusi luominen on ikäänkuin kotiinpaluu.

    Tykkää

  66. Kiitos kaikille vastanneille, erityisesti Joonalle. Hassua miten tuosta niin tutusta luomiskertomuksesta minulta on jäänyt nuo tärkeät asiat ikään kuin havaitsematta. Nyt on siis (minullekin) selvää, että aluksi ihmisistä luotiin kuolemattomiksi ja että jokin perustavanlaatuinen muutos tapahtui syntiinlankeemuksen myötä, myös biologiassa. Mutta nyt sitten kysyisin, että onko väärin ajatella, että Jumala tarkoituksella laittoi Adamin ja Eevan koetukselle asettaessaan paratiisiin hyvän ja pahan tiedon puun ja antaessaan sanktioidun käskyn pidettäväksi: Älä syö tuosta puusta. Jos siitä syöt, asiat muuttuvat. Vai olisiko luomiskertomus tältä osin ymmärrettävä niin, että tuo puu oli sielunvihollisen asettama ansa, ts. että sielunvihollinen oli pystynyt tuollaisen puun pystyttämään ja kirouksen langettamaan, ja Jumala vain tästä ansasta varoitti?

    Itse ymmärtäisin niin, että nämä ajalliset seuraamukset olivat Jumalan säätämä rangaistus. Sanoihan Jumala itse: Kivulla sinun on synnytettävä ja otsa hiessä raadettava. Sitten ovat toki vielä nuo Jeesuksen sanat, jotka ovat vaikeatajuiset.

    Tykkää

  67. JoseFerin kysymyksiin en osaa vastata. Lähinnä esitän vain lisää vaikeita kysymyksiä.

    Osaako joku selittää, mitä tarkoitetaan raamatussa pahoilla hengillä? Jeesushan paransi sairaita ja ajoi pois pahoja henkiä.

    Toisaalla sairaus ja pahat henget erotellaan toisistaan:

    ”Kaikki he olivat tulleet kuulemaan Jeesusta ja hakemaan parannusta tauteihinsa. Myös saastaisten henkien vaivaamat tulivat terveiksi.” (Luuk. 6, 18)

    ”…Jeesuksen luo tuotiin kaikki sairaat ja pahojen henkien vaivaamat…Hän paransi useita erilaisten tautien vaivaamia ja ajoi ulos monia pahoja henkiä…” (Mark.1, 32-34)

    Muistaakseni seurapuheissa nämä pahat henget ja niiden poistuminen on selitetty niin, että siinä ihminen saa syntinsä anteeksi ja saa pyhän hengen.

    Mutta joissakin raamatunkohdissa taas sairaus vaikuttaa olevan lujasti kytköksissä nimen omaan pahoihin henkiin:

    ”Jeesus ajoi mykästä miehestä pahan hengen. Kun henki oli lähtenyt, mykkä mies alkoi puhua, ja kaikki hämmästyivät.” (Luuk. 11, 14)

    ”Siellä oli nainen, jota kahdeksantoista vuotta oli vaivannut sairauden henki…” (Luuk 13, 11)

    Jotenkin se omassa pienessä mielessäni olisi loogista ja tuohon perisyntikäsitteeseen sopivaa, että niin syntiinlankeemuksen, kuin siitä seuranneiden sairauksien (ja muun vaivan) taustalla on pahat henki (sielunvihollinen?)

    VT:n puolella kuitenkin hämmentää seuraava kohta: ”Seuraavana päivänä Jumalan lähettämä paha henki valtasi Saulin, ja hän riehui hurmoksissa kotonaan…” (1. Sam. 18, 10)

    Miksi Jumala lähettäisi pahan hengen? Tekeekö sielunvihollinen muka työtänsä Jumalan lähettämänä? Vai onko kyse siitä, että Jumala tietyissä tilanteissa sallii pahan hengen tehdä työtään?

    Pitäisi vissiin lukea koko raamattu läpi. Summanmutikassa suoritetut sanahaut saavat joskus vain lisää hämmennystä aikaiseksi.

    Tykkää

  68. Voisiko ”paha henki” olla nimitys sairaudelle/oireille joita ei siihen maailmanaikaan osattu tunnistaa? Vai onko kyseessä ihan oikea paha henki? Kun mietin, että tapahtuuko tosielämässä sitä, että paholainen muuttaisi asumaan ihmiseen. Tuntuisi, että se olisi enemmän kauhukirjallisuutta?

    Tykkää

  69. Onpa taas mielenkiintoista ja tervetullutta keskustelua!

    Kirsi:” Paavalin teologian jalanjäljissä Augustinus kuitenkin kehitti perisyntiopin, joka siis seuraa ihmiskuntaa alkulankeemuksesta lähtien aina ylösnousemukseen saakka”. Kiinnostava tieto.

    Jos mietitään, että tiivistettynä syntiinlankeemuksen seurauksena tuli elämän rajallisuuden/kuoleman lisäksi elannon vaivat ja vaimon synnyttämisen kivut – kuuluuko perisynnin ikeeseen kaikki ihmistä kohtaava kärsimys, jopa vääryys?

    Tähän liittyen: olen monesti joutunut pohtimaan kristillisyydessämme opetettua oman ristin kantamisen sisältöä ja miten olemme sitä missäkin vaiheessa määritelleet. Erityisesti se on vavahduttanut suurimman kipupisteemme yhteydessä. Tämä on edelleen mielestäni sellainen asia, joka vaatii avointa ja rehellistä avaamista – ja naisten ääntä.

    Joona: ”Sama pätee toki myös esimerkiksi ehkäisyvälineiden käyttöön ja itsetyydytykseen. Monet konservatiiviset protestanttiset yhteisöt ovat nykyisin siinä mielessä pahasti epäjohdonmukaisia, että ne hyväksyvät ehkäisyn käytön mutteivat homosuhteita. Homosuhteiden torjuminen nousee kuitenkin klassisesta luonnonoikeusajattelusta, ja sen valossa sekä homoseksissä että ehkäisyn käytössä on sama ongelma. Olisi siis johdonmukaista joko torjua molemmat tai hyväksyä molemmat. Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuus ja katolinen kirkko ovat tässä suhteessa paljon teologisesti johdonmukaisempia.”

    Lienen kohdannut, lukenut ja kuullut elämäni varrella kristillisyytemme keskuudessa niin paljon sellaista, että en yhdistäisi homosuhteita ja ehkäisyn käyttöä samaksi ongelmaksi.

    Ensiksikin homous on joidenkin yksilöiden ongelma, mutta totaalinen syntyvyyden rajoittaminen on paaaaaljon laajempi ongelma, kuin olemme vielä uskaltaneet paljastaa. Se on koskettanut enemmän kokonaisia perheitä seurauksineen – ei vain yksilöitä. Tämä ei tarkoita, että mitenkään väheksyisin homojen kohtaloa.

    Suurimman kipupistteemme synnytti 70-luvun oppi ja vasta vuonna 2009 se ensimmäisen kerran sai näkyvyyden. Olen edelleen vakuuttunut, että sama oppi laajensi myös syntiinlankeemuksen vaikutusta alistamaan kaikki sairaat ja heikot äidit jatkuviin ja tiheisiin synnytyksiin kärsimyksistä piittaamatta. Tämän seurauksena myös lapset ovat kärsineet.

    Vaikka tämä ei ole ollut todellisuutta kaikissa uskovaisissa perheissä – sen opetus on jatkunut tänne asti En ole ymmärtänyt, että perisynnin seurauksena ristin kantamiseen kuuluu äidin altistua jatkuviin synnytyksiin vaikka henkinen ja fyysinen terveys vaarantuu ja sen mukana lapset ja perhe kärsii. Vahvojen ja selviytyvien äitien on kenties vaikea ymmärtää tätä asiaa ja voivat suhtautua vähätellen ja väärin – miehistä puhumattakaan.
    Rohkenen sanoa, että en ihmettele, miksi 70-luvulta 2010-luvulle jatkunut kenties maailman tiukin opetus synnyttämisen rajoittamisesta kaikissa tilanteissa on saanut arvostelua ja huomiota.

    Jos psykologian ja sairaanhoidon ammattilaisilla olisi lupa kertoa – paljastuisi moni erittäin paha asia kaikessa laajuudessaan tämän harhaopin hedelmistä.

    Samalla voimme kysyä, miksi tämän tänne asti jatkuneen yhteisen harhan ja sen hedelmien lustraatio antaa odottaa itseään?

    Tykkää

  70. Herttaneiti: kyllä monessa raamatunkohdassa minusta tarkoitetaan ihan oikeita henkiä: osa huuteli Jeesukselle poistuttuaan, osa siirtyi sikoihin ja syöksi ne rotkoon, jne… Luulisi, että Jeesus olisi jumalana korjannut tämän virheellisen henkikäsityksen, jos siinä olisi ollut korjattavaa (vai olisiko?).

    Toisaalta tämä vaikuttaa minusta kyllä selvältä epilepsiakohtaukselta: ”…Ja heti kun hän näki Jeesuksen, kouristi henki häntä, ja hän kaatui maahan, kieritteli itseään, ja hänestä lähti vaahto. ” (Mark. 9: 20)

    Tykkää

  71. Tuli tässä ruokatauolla mieleen Raamatun kertomus Jobista. Jobhan oli raamatun mukaan hurskas mies, joka halusi elää Jumalan sanan mukaan. Jumala itse sanoi Saatanalle: ”Ei ole maan päällä toista hänen kaltaistaan, niin vilpitöntä ja nuhteetonta ja jumalaapelkäävää, ei ketään, joka niin karttaisi kaikkea pahaa.” Vaan nyt Saatana vannoi, että Job kiroaisi Jumalan, jos Jumala sallisi Jobille koettelemuksia: ”Ojennapa kätesi ja tartu siihen mitä hänellä on. Saat nähdä, että hän kiroaa sinua vasten kasvoja”. Silloin Jumala antoi Saatanalle luvan viedä Jobilta kaiken, ja niinpä näin kävi. Koettelemukset tulivat, yksi toisensa jälkeen.

    Koettelemusten keskellä kaikki käänsivät Jobille selkänsä. Ystävät väittivät hänen syntiä tehneen, ja vaimo kehotti kiroamaan Jumalan ja tekemään itsemurhan.

    Ajatelkaa, kukaan ei Jobia uskonut, ei kukaan tainnut hänen tilannettansa ymmärtää. Ihmiset hylkäsivät Jobin täysin.

    Vaan kaiken tämän keskellä Job ei hylännyt uskoaan, ei kapinoinut Herraa vastaan eikä syyttänyt häntä. Koettelemusten keskellä Job sanoi: ”Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi.”

    Tämä raamatun kohta on äärimmäisen puhutteleva. Lisäksi se liittyy edellä käytyyn keskusteluun. Siihen, että Jumala sallii meille erilaisia kohtaloita. Kukaan ei sairastu tai synny sairaana, kukaan saa lapsia tai menetä niitä eikä kenestäkään tule homoseksuaalia, jollei Jumala näin salli käyvän.

    Itse olen saanut nähdä senkin, että sairaudet ja muut koettelemukset eivät aina ole ns. pahoja asioita eli Saatanasta. Niihin voi piillä myös kätketty siunaus. Sairaus tai burn out voi muuttaa ihmistä, homous voi varjella perheongelmilta tai tuoda mukanaan erityiset kuuntelijan ja empatian lahjat jne.

    Tykkää

  72. Toisin vielä esiin yhden ajatuksen liittyen ihmisten käsityksiin hyvästä ja pahasta. Nimittäin, että Jumala voi itse antaa tai antaa Saatanalle luvan antaa jollekin ihmiselle rikkauksia ja menestystä, jotain mikä meistä voi näyttää siunaukselle, mutta onkin tälle ihmiselle annettu koettelemukseksi. Rikkaus ja terveys eivät välttämättä ole jotain ”hyvää”, parempaa kuin köyhyys ja sairaus. Siksipä minä en kategorisesti luokittele sairauksia tms. pahoiksi asioiksi, enkä vastaavasti terveyttä ja menestystä hyviksi.

    Tykkää

  73. JoseFer – on hyvä, että tuot tutun ja aina voimakkaasti puhuttelevan Jobin esimerkin kärsimyksestä ja suuresta uskon koetuksesta.
    Minulle on ollut ja on vieläkin vaikein kohta ystävien kohtelu Jobia kohtaan. He asettivat Jobin samalla tavalla ”epäilyttäväksi” kuin meitä opetettiin epäilemään ja vahtimaan toisiamme 70-luvulla. . Jobilla piisasi puhuttelijoita. Olikohan se sielunhoitoa vai hoitokokousta – mitä arvelette? Itse sanoisin, että hirvittävä hoitorumba. Uskomaton kertomus, jossa on varmasti kaikille opittavaa.

    Eikö ole kuitenkin tärkeää erottaa, mikä on sallittua ja mikä on ihmisen aiheuttamaa?

    Siksi Laupiaan samarialaisen kertomus on hyvä asettaa Jobin kohtelun rinnalle.

    Tykkää

  74. Kuten Joona ja Kirsi edellä viittaavat, Augustiinuksen teologian mukaan homoseksuaalisuus on perisynnin tai oikeastaan alkusynnin seurausta. Augustiinuksen mukaan kaikki suuntautumaton ja liiallinen seksuaalisuus johtuu alkusynnistä – siis myös kaikki edellä mainittu heteroseksuaalien ongelmakäyttäytyminen ja taipumus sellaiseen.

    Homoseksuaalisten ja heteroseksuaalisten syntien rinnastuksen osalta ei mielestäni ole merkitystä sillä, ajattelemmeko lankeemuksiin houkuttelevien seksuaalisten taipumustemme olevan osa Jumalan luomistyötä vai syntiinlankeemuksen seurausta. Molemmissa tapauksissa heteroseksuaalisiin synteihin täytyisi suhtautua samalla tapaa synteinä kuin homoseksuaalisuuteen ja kääntäen homoseksuaalisiin synteihin samalla tapaa armollisuudella kuin heteroseksuaalisiinkin. Muuten sorrumme mielestäni hurskasteluun ja homoseksuaalien syrjintään ja ajattelemme hieman samaan tapaan kuin fariseus Luuk. 18:11:

    ” Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: 'Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani.”

    Tykkää

  75. Joona esität edellä: ”Klassisen kristillisen teologian mukaan paitsi moraalinen paha myös katoavaisuus, kuolema ja sairaudet johtuvat lankeemuksesta. Jumala on absoluuttinen Hyvä, Elämä ja Rakkaus, joten hän loi todellisuuden hyväksi, vailla kärsimystä, katoavaisuutta ja kuolemaa.”

    Minusta tämä näyttää klassisuudestaan huolimatta epäloogiselta. Ajatus yhdisttynä luomiskertomukseen sisältää seuraavia väitteitä (lauseita).

    L1: Absoluuttinen hyvä ei luo mitään pahaa.
    L2: Jumala on absoluuttinen hyvä.
    L3: Jumala on luonut maailman ominaisuuksineen, sisältäen ihmisen, käärmeen sekä hyvän- ja pahantiedon puun
    L4: Maailmalla on ominaisuus, että ihmisen syödessä hyvän- ja pahantiedon puusta, maailma muuttuu pahaksi.

    Vaikuttaisi siltä, että kaikki lauseet eivät voi yhtä aikaa olla totta. Lauseet L3 ja L4 perustuvat Mooseksen kirjaan eli Raamattuun. Mihin L1 ja L2 perustuvat ja onko niihin välttämätöntä uskoa?

    Tykkää

  76. Itse olen taipuvainen tulkitsemaan luomiskertomuksen ja Joonan viittaaman Roomalaiskirjeen kohdan siten, että puheena oleva kuolema ei ole fyysinen kuolema vaan toinen kuolema, iankaikkinen ero Jumalasta. Siis Room. 5:18 tapaan:

    ”Niinpä siis, samoin kuin yhden ihmisen lankeemus on koitunut kaikille ihmisille kadotukseksi, niin myös yhden ihmisen vanhurskauden teko koituu kaikille ihmisille elämän vanhurskauttamiseksi”

    Em. tulkinta sovittaa omassa mielessäni Raamatun ilmoituksen sopivasti yhteen luonnontieteellisten faktojen kanssa. Syömällä hyvän- ja pahantiedon puusta ihminen kurkotti kiellosta huolimatta liian korkealle halutessaan tulla Jumalan kaltaiseksi, mistä syystä hän tuli vastuulliseksi teoistaan: hänellähän oli nyt tieto hyvästä ja pahasta – joskaan ei kykyä tehdä hyvää ja välttää pahaa.

    Lukija saa saa vapaasti pitää em. tulkintaa harhaoppisena, mutta kuten kirjoitin, se sovittaa aika kauniisti syntiinlankeemuskertomuksen luonnontieteellisiin faktoihin ja ehkä avaanuusia mahdollisuuksia selittää Jeesuksen sanoja Kirsin mainitsemassa katkelmassa Joh 9: 1-5.

    Tykkää

  77. Pohintaa amicus curiaen kahdesta viimeisestä lauseesta (L3, L4).

    Olen joskus lukenut perusteltavan hyvän ja pahan tiedon puuta jotenkin tähän tapaan: Jumala on luonut ihmisen omaksi kuvakseen, eli ajattelevaksi persoonaksi, jolla on vapaa tahto (tehdä joko hyvää tai pahaa). Ihmisen tulisi rakastaa Jumalaa yli kaiken (kuten Jeesus opettaa), eli totella Jumalan tahtoa. Jos maailmassa ei olisi mitään kiellettyä, ihmisen tottelevaisuus olisi aika näennäistä, kun mitään pahaa ei voisi edes tehdä. Se ei olisi aitoa rakkautta/tottelevaisuuttaa Jumalaa kohtaan.

    Eli en ajattelisi itsessään hyvän ja pahan tiedon puuta pahaksi asiaksi. Vaan synti ja pahuus oli siinä, että ihminen ei totellut Jumalan käskyä. Paha on siis lähtöisin ihmisestä ei Jumalasta.

    Syntiinlankeemuksesta seurannut maailman järkkyminen olisi siis tällä logiikalla ajateltuna oikeudenmukainen (eli siis itsessään hyvä) rangaistus ihmiselle synnistä Jumalaa kohtaan, joka on ääretön hyvyys ja siten myös vihaa äärettömästi pahaa.

    Tykkää

  78. Nykyinen yliseksualisoitunut ”ajan henki” laventaa homoseksuaalisuuden käsitteen koskemaan lähes kaikkea mahdollista; niin lasten kuin nuorten kiintymystä samaa sukupuolta oleviin tovereihin kuin samaa sukupuolta oleviin vanhempiin ym. ym. Tällainen ”homopropaganda” voi olla seurauksiltaan arvaamatonta iässä, jossa kaikin puolin ollaan identiteetiltään herkässä ja labiilissa vaiheessa. – Ja kyllä asiasta on juuri nyt puhuttava, kun se on samalla tavalla noussut ajankohtaiseksi – kuin antiikin kreikkalaisessa yhteiskunnassa. Meidän kristittyjen vaara on tottua ja sokeutua, kuten vaikkapa aborttien suhteen on ollut vaara!

    Ei myöskään ole reilua, että asian esille nostaminen leimataan kyseisen mahdolliseksi henkilökohtaiseksi ongelmaksi. Samalla logiikalla: olisiko myös ajan henkeä ja valtavirtaa vastaan taistelleiden ”epänormaalien” Laestadiuksen, Lutherin, Paavalin, Johannes Kastajan, profeettojen ”epäkorrekti” julistus ja käytös palautettava vain heidän henkilökohtaisiin ongelmiinsa?

    On tietysti erotettava homoseksuaalinen KÄYTTÄYTYMINEN tällaisesta taipumuksesta. Taipumus voi puolestaan olla synnynnäistä tai se voi olla ympäristön virittämää, jopa painostettua ja/tai itse hankittua. Ilman muuta sellaisen taipumuksen omaavalle kaita tie merkitsee kilvoittelua eli taistelua syntiä vastaan – kuten heteroseksuaalisesti suuntautuneelle enemmistöllekin.

    Pohjimmiltaan synti on syntiä sen vuoksi, että se Jumalan ilmoituksen eli Jumalan lain, mutta samalla elämän lain vastaista!

    Pedofiliakohun aikana oli puheenvuoroja, joissa asiat arkipäiväistettiin kuin arjen pikkupaheiksi. – Vaikka kaikki synti on Jumalan vastaisuutta, kaikki ei ole yhtä kohtalokasta:

    ”Jos joku näkee veljensä tekevän syntiä, joka ei ole kuolemaksi, niin rukoilkoon, ja hän on antava hänelle elämän, niille nimittäin, jotka eivät tee syntiä kuolemaksi. On syntiä, joka on kuolemaksi; siitä minä en sano, että olisi rukoiltava.” (1. Joh. 5:16)

    Kaikkivaltias olisi voinut luoda nukkekodin, jossa vain hyvät mahdollisuudet toteutuvat, vaan Hän ei tehnyt sitä. Meillä ei ole oikeutta syyttää ja vastuuttaa Jumalaa omista heikkouksistamme eli taipumuksistamme; jollakin se voi olla myös kateus, toisella pahan puhuminen, kolmannella väkivaltaisuus, äkkipikaisuus, kleptomania, ylivirittynyt heteroseksuaalisuus ym. ym.

    Pavalin mukaan: ”Joku teistä ehkä kysyy: ”Miksi Jumala sitten moittii ihmisiä? Eihän kukaan voi vastustaa hänen tahtoaan. Ihmisparka, mikä sinä olet arvostelemaan Jumalaa? Sanooko saviastia muovaajalleen: ”Miksi teit minusta tällaisen?” (Room. 9:19-20)

    PS. Kysymykseen ”pahoista hengistä” lienee useampi näkökulma:

    1) Katolinen kirkko ymmärtääkseni katsoo, että jotkut sairaudet ovat riivaajahenkien aiheuttamia. Niinpä pahojen henkien pois manaaminen eli ekorkismi kuuluu siihen erikoistuneiden pappien alaan.

    Jumala on luonut myös näkymättömän maailman, johon kuuluvat niin hyvät kuin pahat henkiolennot. Meillä monilla on kokemuksia enkeleistä. Raamatussa puhutaan myös vainajahengistä. Laestadius puhui ilmeisen tosissaan maahisista, ja voi meillä olla muitakin kansanperinteestäkin tuttuja ns. paranormaaleja kokemuksia.

    2) ”Paha henki” on sen aikaiseen maailmankuvaan liittyvä nimitys ihmisen kannalta negatiiviselle terveydelliselle ”häiriölle”. Samaan tapaan kuin meidän aikamme tiedemiehet, voivat nimetä ja kuvata meidän arkipäivän tuttuja ilmiöitä (esim. lievemmästä päästä) sanoessaan, että valolla on aalto ja hiukkasluonne… Monet meidän omat, tämän ajan selityksemme tuntuvat taas 100 vuoden päästä omituisilta.

    Tykkää

  79. Markku, minusta on kummallista se, että ajatellaan toisten heti tarkoittavan jotakin hyvin negatiivista.

    Minä en tarkoita sitä, että syyttäisin ketään yhtään mistään. Tarkoitan vain, että on olemassa hyvin paljon hyvin suuria ongelmia, joihin myös pitäisi puuttua, meidän omassa joukossamme, ja sitten tunnutaan keskittyvän suhteettomankin paljon tällaiseen yhteen asiaan. Ja tosiasia on, että kieltäminen ja hyökkääminen on keinoja suhtautua itselleen vaikeaan asiaan. Vaikkei psykologiaa otettaisikaan vakavasti, silti on hyvä ymmärtää, että myös näissä kommenteissa tulee läpi ihmisten psykologinen käyttäytyminen. Joku voi sanoa jotakin mitään pahaa tarkoittamatta, mutta sitten toinen tarttuu siihen hyvin ärhäkästi, koska se on hänelle itselleen vaikea asia.

    Tykkää

  80. Kristinuskon kannalta on ehdottoman välttämätöntä uskoa Jumalaan absoluuttisena Hyvyytenä. Tämän voi päätellä sekä järjellä että Raamatun ilmoituksesta.

    Jeesuksen mukaan ”taivaallinen Isä on täydellinen” (Matt. 5:48), ja täydellisyys käsitteenä tarkoittaa juuri absoluuttista hyvyyttä. Raamatussa Kristus-Jumalan kerrotaan olevan myös itse Totuus (Joh. 14:6), Rakkaus (1. Joh. 4:8) ja Iankaikkinen Elämä (1. Joh. 5:20). Kaikki nämä käsitteet pitävät mielestäni sisällään ajatuksen Jumalasta absoluuttisena Hyvyytenä. Epätäydellinen, sellainen, jossa on jotain pahaa, ei voi olla Totuus ja Rakkaus

    Myös itse käsite Jumala tarkoittaa kristinuskossa Suurinta, Korkeinta ja Parasta, häntä, jota suurempaa, korkeampaa ja parempaa ei voi olla eikä ajatella. Jos Jumala ei olisi absoluuttinen Hyvä, voisimme ajatella jotain vielä korkeampaa ja parempaa kuin hän, mikä olisi ristiriitaista, itse Jumalan käsitteen vastaista.

    Puhdas absoluuttinen Hyvä ei voi aktiivisesti tuottaa mitään muuta kuin hyvää. Jos hän tuottaisi jotain pahaa, hän ei voisi olla absoluuttinen Hyvä. Niinpä myös Raamatun luomiskertomuksessa todetaan, että luomistyönsä jälkeen Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja se oli hyvää (1. Moos. 1:31). Jos maailmankaikkeudessa olisi jo tuolloin ollut kärsimystä, kuolemaa ja valhetta, Rakkaus, Elämä ja Totuus eli Jumala ei olisi voinut pitää sitä hyvänä, kuten hän Raamatun mukaan sitä piti.

    Kristillinen teologia törmää totta kai aina teodikean ongelmaan eli kysymykseen, miten monella tapaa pahalla maailmalla voi olla absoluuttisen Hyvä ja Kaikkivaltias Jumala. Tähän kysymykseen ei ole yksiselitteistä vastausta. Paras vastausyritys on kuitenkin mielestäni tuo, mitä Olof Tallius tuossa ylempänä esittelee: Hyvyydessään Jumala antoi luoduilleen myös vapaan tahdon, jota he käyttivät väärin kääntymällä pois hänestä. Jumala siis passiivisesti salli pahan eli katoavaisuuden, kärsimyksen ja kuoleman, mutta ei kuitenkaan aktiivisesti luonut, tahtonut eikä tarkoittanut sitä maailmankaikkeuteensa.

    Tykkää

  81. Syntiinlankeemuksessa maailmaan tulleen kuoleman tulkitseminen vain hengelliseksi kuolemaksi on ongelmallista.

    Kuten yllä sanoin, luominen, lankeemus, lunastus ovat liittyneet kristillisessä teologiassa alusta asti tiukasti yhteen. Esimerkiksi tuon Roomalaiskirjeen viidennen luvun perusidea on juuri se, että Kristus pelasti meidät ylösnousemuksellaan siitä kuolemasta, joka tuli maailmaan Adamin lankeemuksen myötä.

    Jos siis uskomme,

    1) että Kristus nousi kolmantena päivänä ruumiillisesti kuolleista kuoleman voittajana,

    2) ja että me tämän voiton ansiosta saamme nousta viimeisenä päivänä ruumiillisesti kuolleista,

    3) meidän tulisi uskoa, että myös lankeemuksessa astui tähän todellisuuteen se ihan oikea ruumiillinen kuolema.

    Ristinkuolemassaan Kristus nimittäin kävi taisteluun juuri sen lankeemuksessa maailmaan astuneen kuoleman kanssa. Ylösnousemuksellaan hän voitti juuri sen. Uudessa luomisessa maailmankaikkeus palautetaan taas sellaiseksi, jollaiseksi Jumala sen alun alkujaan loi.

    Jos uskomme, että Kristus kuoli ristillä ihan fyysesti, että hän nousi todella ruumiillisesti kuolleista ja että uudessa luomisessa meidät herätetään ruumiillisesti kuolleista todellisuuteen, jossa ei ole enää kärsimystä, kuolemaa, kipuja eikä suruja, meidän tulisi uskoa, että kärsimys, kuolema, kivut ja surut ovat lankeemuksen seurausta, eivät Hyvän Jumalan alun perin tähän maailmaan tarkoittamia.

    Toki lankeemuksessa ihmiskunnan historiaan astui MYÖS hengellinen kuolema, mutta ei VAIN se.

    Jos lankeemuksessa maailmaan astui ainoastaan hengellinen kuolema, Kristus voitti ylösnousemuksessaan vain tämän hengellisen kuoleman ja myös ylösnousemus aikojen lopussa tarkoittaa jotain hengellistä, ei konkreettista. Se tarkoittaa sitä, että Kristuksen ylösnousemus on johdonmukaista tulkita vain vertauskuvalliseksi, symboliseksi tapahtumaksi, ei ruumiilliseksi, samoin myös ylösnousemus tuomiopäivänä.

    Jos Jumala alun alkujaan aktiivisesti loi ja tarkoitti kuoleman ja kärsimyksen tähän maailmaan, hänellä ei ole mitään syytä taistella niitä vastaan ristillä, ylösnousemuksessa ja viimeisenä päivänä. Muun muassa tästä syystä monet liberaaliteologit tulkitsevat Kristuksen ylösnousemuksen ja uuden luomisen vain vertauskuvallisiksi, symbolisiksi kielikuviksi.

    Minä katson perustelluksi ja minulle on tärkeää uskoa todelliseen, ruumiilliseen ylösnousemukseen, niin Jeesuksen Kristuksen 2000 vuotta sitten kuin omaani viimeisenä päivänä. Siksi tahdon pitää kiinni myös siitä, että kuolema, kärsimys, katoavaisuus ja sairaudet ovat lankeemuksen seurausta, eivät Jumalan alun perin tarkoittamia.

    On vaikea kysymys, onko tämä mahdollista sovittaa yhteen evoluutioteorian kanssa. Joka tapauksessa on hyvä tiedostaa, että tässä ei ole kysymys mistään naurettavasta pikkujutusta vaan kristinuskon perusteista. Ylimielisyyttä on syytä varoa.

    Tykkää

  82. Nähdäkseni Kirsin esille nostaman Johanneksen evankeliumin kohdan voi aivan hyvin sovittaa yhteen edellä kirjoittamani kanssa.

    Opetuslasten kysymys ei koske perisyntioppia vaan sitä, onko sokea mies tai hänen vanhempansa tehnyt jotain sellaista, jonka oikeudenmukainen rangaistus miehen sokeutuminen olisi. Tähän Jeesus vastaa kieltävästi: mies tai hänen vanhempansa ei ole tehnyt välttämättä mitään sen kummempaa kuin ihmiset keskimäärin.

    Perisyntiopin idea taas ei ole koskaan ollut se, että sairaat, kehitysvammaiset jne. olisivat pahempia, moraalisesti syyllisempia kuin muut ihmiset. Sen sijaan sen perusajatus on se, me kaikki luodut olemme jääneet maailmaa hallitsevan katoavaisuuden, kuoleman ja kärsimyksen vangeiksi ja uhreiksi.

    Jonkun kohdalla se tarkoittaa sitä, että hän vammautuu tai sairastuu, joku toinen puolestaan jo syntyy vammautuneena tai sairaana. Tämä ei tarkoita, että vammautuneet tai sairaat olisivat pahoja ihmisiä. Sen sijaan he ovat pahan uhreja, jotka tarvitsevat apua ja joihin tulee suhtautua rakastavalla myötätunnolla.

    Jos pidämme sairauksia ja vammoja, esimerkiksi sokeutta, Jumalan suurina luomistekoina, sehän tarkoittaa sitä, että meidän tulee pitää sairauksia ja vammoja hyvinä asioina, joita meidän tulee toivoa itsellemme, toisillemme ja lapsillemme. Tuskin kukaan meistä kuitenkaan näin tekee. Sen sijaan toivomme, että me ja läheisemme synnymme terveinä ja säilymme terveinä.

    Myöskään Raamatun Jumala ei ole tyranni, joka jo alun perin tarkoitti luotunsa sairastamaan, kärsimään ja kuolemaan. Sen sijaan hän tarkoitti todellisuuden hyväksi vaikkakin hän jostain tutkimattomasta syystä sietää pahuutta, kärsimystä ja kuolemaan jonkin aikaa ennen kuin panee taas asiat kohdalleen.

    Kirsin yllä lainaamassa Johanneksen evankeliumin kohdassa ”Jumalan suurien tekojen julki tuleminen” tarkoittaa todennäköisesti sitä, että Jeesus parantaa sokean, ei sitä, että hän on sokea. Jos sokeus olisi se ”Jumalan suuri teko”, miksi Jeesus turmelisi Isänsä hyvän luomistyön parantamalla miehen?

    Mutta parantaminen onkin Jumalan valtakunnan esiinmurtautumista ennakoiva merkki, joka kertoo siitä, että todellisuus palautetaan taas sellaiseksi, jollaiseksi se alunperin tarkoitettiin: katoamattomaksi, kuolemattomaksi ja täydelliseksi, sellaiseksi, jossa ei ole enää esimerkiksi sokeuden kärsimystä.

    Tykkää

  83. Hyvä. Tuota toivon, että joku erottelisi perisynnin ja vääristä teoista johtuvan rangaistuksen. Valotit hyvin Joona tuon asian.
    Vl-seniori, olen kanssasi samaa mieltä siinä, ettei homoseksuaalisuutta ja ehkäisykysymystä voi rinnastaa yksi yhteen, joskin taustalla olevan ajatuksen allekirjoitankin. Aikuinen ihminen saa tehdä elämällään mitä haluaa ja on itse vastuussa siitä, mutta lapsia täytyy suojella. He eivät voi valita millaiseen perheeseen syntyvät. Uskallan ajatella niin, että on luonnollista että lapsella on terveet ja riittävään huolenpitoon kykenevät vanhemmat. Se suojelee pientä lasta, uskon esikuvaa ja luomisihmettä. On raakaa edellyttää riittävää hoivaa vaille jäänyt ja siitä vaurioitunut lapsi uskomaan että se on Jumalan tahto. Minkä kuvan se antaa lapselle Jumalasta?
    Nämä ovat keskeneräisiä ajatuksia, joissa haparoin, mutta tulkoon ne tässä nyt julki.
    Herttaneiti, ymmärsin sun pointin. Minusta oli hyvä asia, että tässä on tullut nyt mietittyä monelta kantilta homoseksuaalisuuteen suhtautumista. On oikeasti se vaara, että homovastaisuuden taakse kätketään oikea tunkio. Tämä ei tarkoita sitä etteikö sateenkaari-ideologian levittämistä tulisi kritisoida ja vastustaa.

    Tykkää

  84. Perisyntiopista vielä:
    Sitä on kyllä vuosisatojen ellei jopa tuhannen vuoden ajan tulkittu myös vallitsevaa kärsimystä ja eriarvoisuutta ylläpitävänä ja jopa oikeuttavana asiana, kuten kärsivien ja erityisesti raskaana olevien, synnytyskivuista kärsivien, synnyttäneiden naisten ja synnytykseen kuolleiden sekä kastamattomien lasten eriarvoiselle kohtelulle tässä ajassa ja iankaikkisuudessa. Erityisen raskauttavaahan tässä perisyntiopissa on juuri tämä naisen ja käärmeen yhdistelmä, sekä se että kärsimys ja kuolema tuli maailmaan nimenomaan naisen välityksellä. Varsinkin useat arvoisat seksuaalikielteiset kirkkoisät ovat halveksineet raskaana olevia naisia. Näistä tulkinnoista olemme me naiset saaneet kollektiivisesti kärsiä jopa yli vuosituhannen ajan. Kirkon historiassa opillisilla tulkinnoilla on siis oikeutettu erilaisten ihmisryhmien alistaminen, jopa tappaminen.
    Kuten Joona edellä kirkasti, Johanneksen evankeliumin kohdassa sokeana syntyneen ihmisen kärsimykseen haettiin oikeudenmukaista logiikkaa. Tätähän voisi kysyä myös miljoonien nälkää näkevien ja hyväksikäytettyjen lasten kohdalla tänä päivänä.
    Jeesus lähtee joka tapauksessa hakemaan ratkaisua kärsimykseen ihmisen itsensä ulkopuolelta. Jumalan silmissä ei näytä olevan merkitystä sillä, että kuka teki syntiä tai kuinka rikkinäisiä ja vajavaisia me itse kukin olemme. Kristuksen rakkauden kautta voimme saada aavistuksen tulevasta täydellisyydestä ylösnousemuksen jälkeen, joka on käänteisessä voimassaan yhtä suuri ja suurempi, kuin on suurin kärsimys täällä maailmassa. (2 Kor 12:9-) :”Ja hän sanoi minulle: ”Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa”. Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan…” Kristuksen läsnäolossa vajavaisuus ja heikkous muuttuu siis täydellisyydeksi, kuten sokeana syntyneen kohdalla konkreettisesti näkökyvyn saamisena. Vajavaisuuden ja kärsimyksen tarkoituksena voi olla myös se, että se paljastaa meille yhä uudestaan oman tekopyhyytemme ja omahyväisyytemme, jotta Jumala voisi avata sydämemme kärsivien auttamiseen ja lohduttamiseen (tämä “saarna” siis ensisijaisesti itselleni :-).

    Tykkää

  85. Joona, minun on helppo yhtyä moniin esittämiisi näkemyksiisi, vaikka niissä on paljon sellaista, mistä en ole koskaan kuullutkaan. Aivan kaikkia sanojasi en kuitenkaan heti ensikädeltä allekirjoita.

    Kristillisyydessämme vallitseva käsitys ja opetus on minun ymmärtääkseni jokseenkin sellaista, että me olemme kaikkine vikoinemme ja virheinemme Jumalan luomia, ja että meillä on kuolevainen ruumis mutta kuolematon sielu. Jotenkin itse olen ajatellut, että kuoltuamme tapahtuu jonkinlainen uudestisyntyminen uudenlaiseen todellisuuteen uudistuneessa kehossa. Tuolloin meillä ei enää ole ikää, ei vammoja ja vaivoja, jotka meillä ajassa olivat. Emme siis herää enää samassa ruumiissamme toisin kuin Jeesuksen oli herättävä, jotta opetuslapset saattoivat todeta ja todistaa, että se oli todella heidän opettajansa, joka ylös nousi. Mutta jos olen tämän(kin) asian ymmärtänyt vajavaisesti, niin minusta siinä ei ole mitään perustavanlaatuista ongelmaa. Minä ymmärrän vain sen verran kuin Jumala antaa ymmärtää. Riittänee kun uskomme abstraktisti ylösnousemukseen ja kuoleman jälkeiseen elämään.

    Sitten tuosta hyvästä ja pahasta: Allekirjoitan sen, että Jumalamme on absoluuttinen hyvä, totuus jne., kuten edellä sanoit. Mutta meidän olisi hyvä tiedostaa, että ihmisinä me emme täydellisesti ymmärrä, mikä on pahaa ja mikä on hyvää; olemme vain tietoisia hyvän ja pahan olemassaolosta. Jos olisi toisin, meidän ei tarvitsisi käydä näitä keskusteluja siitä, mikä on syntiä ja mikä Jumalan tahdon mukaista!!! Tästä vajavaisesta ymmärryskyvystämme johtuu, että hyvää ei ole kaikki se, mitä me toivomme eikä vastaavasti pahaa se, mitä me emme toivo. Minä muuten ole toivonut itselleni sairautta ja kuolemaa sekä toisaalta tavoitellut äärimmäistä menestystä uraporuillani. Myöhemmin olen toivonut toisin, ja sitten taas toisin.

    Minusta tässä lankeemuksen jälkeisessä maailmassa me emme siis voi sanoa, että kuolema, sairaudet, ja muut vastoinkäymiset olisivat kategorisesti aina pahoja asioita. Ainakaan minä itse en näe mitään pahaa kuolemassa. Pahaa on vai se, mikä on peräisin sielunvihollisesta. Jos taas Jumala, elämän ja kuoleman herra, antaa/käskee sairauden tai kuoleman tulla, ei tämä ole pahaa. Tästä todistaa Raamattukin monessa kohtaa; Raamatun mukaan Jumala, absoluuttinen hyvä, on tappanut ihmisiä, aiheuttanut kuolemaa. Jumalalla on valta antaa ja valta ottaa.

    Jos minä näen, että sairaus on saanut aikaan ihmisessä jotain hyvää, minä kiitän tästä Jumalaa ja uskon, että sairaus oli Jumalan hyvä työ. Ja jos nyt kuolen, onko se paha asia, jos minulle on sen kautta luvassa jotain parempaa?

    Tykkää

  86. Minä olen myös sitä mieltä, ettei ihminen voi oikeasti tietää, mikä on hänelle itselleen tai yleensä hyvää tai pahaa. Asiat, jotka pitemmällä tähtäimellä ovat ihmiselle hyväksi, eivät aina tunnu hyvältä, sitähän se on, että hyvä usein vaatii jonkinlaita ahdistusta ja synnytyskipuja. En voi uskoa, että tuo kärsimys silloin olisi pahan lähettämää.

    Minusta on pelottava ajatus, että kaikki meidän ihmisten pahaksi näkemä olisi lähtöisin paholaisesta- mehän olisimme täällä pikkupaholaisten ympäröiminä kaiken aikaa. Ja kuitenkin täällä maailmassakin on paljon hyvää, jos vain osaamme sen nähdä. Kaikessa on mahdollista nähdä sekä hyvää että huonoa- ei kai mikään (muu kuin Jumala ja paholainen) ole absoluuttisesti hyvää tai pahaa?

    Miten muuten tulisi perustelluksi sanonta Vastoinkäymisiin sisältyy siunaus? Koska minusta se hyvinkin on niin. Kaikessa on mahdollisuus henkiseen kasvuun, siihen, että omalla kapasiteetillaan pääsee lähemmäksi hyvää Jumalaa ja hänen tarkoituksiaan.

    Miten muuten usein ne ihmiset, jotka ovat elämässään kokeneet paljon vaikeita asioita, olisivat päässeet niin aidosti ja herkästi lähelle isäänsä Jumalaa? Mitä te ajattelette?

    Tykkää

  87. Hyvää ja tarpeellista keskustelua ihan uskomme peruskysymyksistä – vapaa keskustelu on elämän merkki ja todistus siitä, että emme elä hengellisessä totalitarismissa!

    Kommenttina johonkin edelliseen kommenttiin: Varsin monipuolisesti näillä palstoilla on keskusteltu, ja on luonnollista, että syystä ja toisesta ajankohtaiset aiheet ovat enemmän esillä. Jos katsomme kirkkohistoriaa, niin voimme ihmetellä joitakin vaikeita menneisyyden kiistakysymyksiä, mitkä eivät taas tämän päivän näkökulmasta tuli juuri huomioiduiksi. – Ja jos psykologisoin ja relativisoin keskustelukumppanin motiiveja, koskee se samalla myös itseäni, – eli se ei ole varmaankaan hedelmällisin tapa viedä keskustelua eteenpäin.

    Jeesus antoi kristityille hyvän argumentaatioperustan: ”On kirjoitettu…” (esim. Matt. 4:4). Mutta sitten on Raamatun osia ja kohtia kuten (esim. luomiskertomus), joissa on perusteltua tulkita asiaa laajemmasta näkökulmasta, kun sananmukainen fundamentalistinen tulkinta johtaa meidät umpikujaan ja jopa epäuskoon tai lähimmäisen kaltoinkohteluun. Kukaan meistä ei ole totuuden patsas eikä patsaan perustus. – Ja usein olemme Joonankin kanssa olleet eri mieltä 🙂

    Tykkää

  88. Minä en psykologisoi kenenkään sieluntänyt tilaa enkä mitään muutakaan. Mutta on mielestäni jopa hieman naiivia kieltää se tosiasia, että ihmisten tekemisiin vaikuttaa muukin kuin järki. Kukaan ei voi olla vapaa tunteidensa vaikutuksesta. Minä olen mennyt niin usein henkilökohtaisuuksiin, että lienen menettänyt uskottavuuteni objektiivisena keskustelijana. Kuitenkin olisi ihan jees jos minunkaan näkemyksiäni ei tulkittaisi sen mukaan, mitä olen aiemmin sanonut. Se, ettei itse ymmärrä psykologiaa, ei tarkoita sitä, ettei se olisi varteenotettava näkökulma. Lisäksi on mielestäni lyhytnäköistä sanoa, ettei psykologisoiminen veisi asioita eteenpäin- toisinaan se on se tie, jolla asiat nimenomaan tulevat selitetyiksi. On mielestäni epäreilua myös jyrätä muut kuin oma tapa ajatella, vaikkei muita keinoja niin hyvin hallitsisikaan.

    Tykkää

  89. Olen herttaneidin, JoseFerin ja amicuksen kanssa jyrkästi samaa mieltä, että Jumala on meille ihmisille niin suuri ja salattu, ettei viisainkaan filosofi pysty vajavaisella aivokapasitettillaan vangitsemaan ja tyhjentämään häntä edes mihinkään loogiseen syllogismiin. Job: ”Minä se olen. Olen puhunut mitään ymmärtämättä asioista , joita en käsitä – ne ovat minulle liian ihmeellisiä.” (Job 42:3). Arvot ovat absoluuttisia, mutta ne ymmärtää täydellisesti vain Jumala, me ihmiset ikäänkuin hapuilemme kohti valoa ja arvotkin meille voivat näyttäytyä vajavaisesti ikäänkuin relatiivisina…

    Raamatun alkukertomukset eivät ole pelastushistoriallisen näkemyksenkään mukaan varsinaista historiaa eikä luonnontieteellistä kuvausta kerran tapahtuneesta, mutta ne ovat pyhiä ja niihin sisältyy Kaikkivaltiaan ilmoitusta; viestejä meille. Emme esimerkiksi ota kirjaimellisesti Saarnaajaa, kun hän sanoo: ”Sukupolvi menee, sukupolvi tulee, mutta maa pysyy ikuisesti.” (Saar. 1:4) Nimittäin tiedämme jo muunkin Raamatun perusteella, että maakin on kerran luotu ja kerran katoaa…Historiallisen lähdepohjan osuus lisääntyy patriarkkakertomuksista VT:n historiallisiin kirjoihin.

    Jopa katolisen kirkon hyväksymä alkuräjähdysteoria sopii paremmin kuin hyvin juuri luomisuskoon ja eikä evoluutiteoriankaan tarvitse olla ristiriidassa. Mikään ei tapahtunut sokean sattuman ansiosta vaan Kaikkivaltiaan tarkassa manuaalisessa ohjauksessa.

    Muinaistutkimukseen perehtyneenä voin sanoa, että fossiililöydöt todistavat kuoleman olleen mukan Jumalan luomistyössä mukana hamasta yksisoluisista ensimmäistä orgaanisista eliöistä lähtien. Luomakunnan eloperäinen aines perustui hiiliyhdisteiden ja energian kierrätykseen. Ruoho lakastui, puut pudottivat lehtensä, eläimet kuolivat ja kerrostuivat fossiillisiksi hiili- ja öljykerrostumiksi. Salomon Saarnaajan mukaan: ”Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina, mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla.” (Saarn 1:9)

    Hyvän käsitettä voitaisiin tarkastella tietysti myös vain ihmisen näkökulmasta, mutta esim. viittaus kasvien syöntiin vinkkaa myös eläinten näkökulmaan. No tänään me tietäisimme – kuten kyllä alkuperäiskansatkin – että myös kasvit kärsivät – myös Edenin paratiisiissa tallautuessaan ihmisten ja eläinten jalkojen alla ja jopa huutavat äänetöntä huutoa kun niitä vahingoitetaan.

    VT antaa ensimmäisille ihmisille suunnattoman pitkiä elinaikoja, joita on pidettävä vertasukuvallisina. Ehkä ne antavat vinkkiä siitä, että kertomusten kirjoittajille oli jo epämääräinen käsitys, että ihmiskunnan varhaishistoria on paljon pitempi kuin yleensä ajateltiin. Mutta on tähän suuntaan on muutakin aineistoa:

    ”Tuhansien sukupolvien ajan hän on uskollinen niille, jotka rakastavat häntä ja pitävät hänen käskynsä… (5. Moos 7:9 ks. myös: 2. Moos 34:7) ”Muistakaa aina hänen liittonsa, tuhansille sukupolville annettu lupaus…”(1. Aik. 16:15) ”Hän muistaa aina liittonsa, tuhansille sukupolville antamansa lupauksen,” (Ps 105:8)

    Tykkää

  90. Siis kuinka pitkistä ajanjaksoista puhutaan? Ei puhuta tuhannesta vaan tuhansista sukupolvista!
    Yhden pohjan päätelmille antaa Matteus, joka kirjoittaa: ”Sukupolvia on siis Abrahamista Daavidiin kaikkiaan neljätoista, Daavidista pakkosiirron aikaan samoin neljätoista, ja siitä taas neljätoista Kristukseen.” Tämän tiedon mukaan Abrahamista Kristukseen olisi 42 sukupolvea. Mutta kuinka pitkäksi laskettiin sukupolvi Matteuksen aikoihin? – Nykyisin sukupolveksi yleensä lasketaan 25-30 vuotta. Jos otamme lähtökohdaksi Abrahamin elinajan karkean ajoituksen n. 2200-1700 eKr. ja keskiarvoksi n. 2000 eKr. ja suoritamme laskutoimituksen 2000 v : 42 = n. 50v.! – Tällöin 1000 sukupolvea olisi jo 50 000 vuotta ja esim. 4000 sukupolvea n. 200 000 vuotta, jolloin ollaan lajimme eli nykyihmisen synnyn juurilla. Dna- tutkimuksetkin osoittavat, että tosiaan olemme sisaria ja veljiä, joilla on sama esiäiti. – Kristuksesta meihin olisi sukupolvia suurin piirtein saman verran eli 50, jos laskemme sukupolveksi tuon 50 vuotta. – Eli 1000 sukupolvestakin 90% olisi elänyt ennen Abrahamia.

    Huomattava edelleen on, että luku tuhat VT:ssä on myös allegorinen pitkään ajanjakson viittaava luku:

    ”Tuhat vuotta on sinulle kuin yksi päivä, kuin eilinen päivä, mailleen mennyt, kuin öinen vartiohetki.” (Ps 90:4)

    ”Mutta älkää te, rakkaat ystävät, unohtako tätä: Herralle yksi päivä on kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta kuin yksi päivä.” (2. Piet. 3:8)

    Lutheria on käytetty Raamatun historian tutkimuksen auktoriteettina SRK:n julkaisuissakin vielä äsken. Lutherin tulkinnat ovat näiltä osin kuitenkin vanhentuneita: hän mm. kiisti 1500-luvun tähtitieteilijöiden aurinkokeskeinen näkemyksen Raamatun vastaisena, ilmeisesti perusteena mm. kertomus Ahasin aurinkokellosta (2. Kun 20:11).

    Mielestäni selvää on, että paratiisiajan maailman hyvyys oli ennenmuuta se että maailma TOIMI HYVIN, siis kuten Jumala oli sen tarkoittanutkin! Myöhemmissä tulkinnoissa tämä kuitenkin tulkittiin moraaliseksi hyvyydeksi , eikä tämä estä meitä uskomasta, että oli Jumalan sallimus sekin, että eri puolilla maailmaa kerrotaan allegoriaa menneestä ja menetetystä kulta-ajasta ikäänkuin kuvana siitä tulevasta uudesta maasta jonka Jumala on luvannut luoda: ”Minä näin uuden taivaan ja uuden maan. Ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa olivat kadonneet, eikä merta ollut enää.” (Ilm 21:1)

    Syntiinlankeemusta ei välttämättä ole yksittäisenä alkukertomuksen mukaisena tapahtumana koskaan tapahtunut, mutta siinä tiivistyy puhuttelevana allegoriana ihmiskunnan alkuhistoria ja pahan taipumiseen tausta. Ihmisen ajettelun kehittyessä hän kasvoi aikuisuuteen lapsenomaisesta uniajasta ja alkoi pohtimaan hyvää ja pahaa haluten tulla jopa Jumalan kaltaiseksi. Ihminen luettiin nyt syyntakeellliseksi ja hän joutui moraalisesti vastuulliseksi teoistaan. Mutta ihmistä oli tsemppamassa ja kiinnittämässä noihin perusvietteihinsä Jumalan vastustaja Saatana toiselta nimeltään Lucifer ”valontuoja” eli langennut henkivalta. Tuo ”kuolemalla kuoltava” tai ”kuolleman oma” (1. Moos 2:17) vinkkaa minunkin mielestäni siihen, kysymyksesä oli ennenmuuta ns. toinen kuolema, hengellinen kuolema eli ero Jumalasta.

    Tämä ei ole tietenkään mikään täydellinen 🙂 vaan yksi hapuileva tulkinta. Ei ole väärin uskoa sanatarkastikkaan jopa fundamentalistisesti, sillä onhan se tunnustus Jumalan kaikkivaltiudelle; uskoa Kaikkivaltiaan mahdollisuuksiin, sillä toki Hän olisi voinut luoda jo ensimmäisen maan ikuiseksi onnelaksi ilman ihmisen valinnan mahdollisuutta. – Mutta älköön tätä tehtäkö tätä vaatimukseksi ja taakaksi myöskään nykynuorille!

    Tykkää

  91. Kiitos kaikille hyvistä kommenteista. Emme ihmisinä voi pohjimmiltaan käsittää hyvän käsitettä ja antaa sille konkreettista sisältöä. Luomiskertomuksessa mm. Jumala asettaa rangaistuksen, joka siis ilmiasultaan on paha, mutta tarkoitukseltaan hyvä, eli pohjimmiltaan hyvä. Emme siis voi ilmiasusta suoraan päätellä, onko jokin ilmiö (esim. sairaus) hyvä tai paha – onko se Jumalan luoma vai lankeemuksen tulos.

    Joonalle lisäpisteet siitä, että hän jaksoi nähdä vaivaa ”hengellinen kuolema” -ajatuksen vastustamisessa jo ennen kuin kukaan ehti sellaista esittää :). Itse tyydyin puhumaan toisesta kuolemasta, ks. Ilm. 2:11 ja Ilm. 20:6 ja erityisesti Ilm. 20:14:

    ”Kuolema ja Tuonela heitettiin tuliseen järveen. Tämä on toinen kuolema: tulinen järvi”

    Tykkää

  92. Joona, tunnustamme uskontunnustuksessakin uskovamme ruumiin ylösnousemukseen. Tämä on totta kai tärkeä osa kristinuskon perusteita. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tämä sama ruumis nousisi ylös vaan ylös nousee aivan uusi luomus.

    1. Kor. 15:

    35 Mutta joku ehkä kysyy: ”Millä tavoin kuolleet heräjävät, ja millaisessa ruumiissa he tulevat?”
    36 Sinä mieletön, se, minkä kylvät, ei virkoa eloon, ellei se ensin kuole!
    37 Ja kun kylvät, et kylvä sitä vartta, joka on nouseva, vaan paljaan jyvän, nisun jyvän tai muun minkä tahansa.
    38 Mutta Jumala antaa sille varren, sellaisen kuin tahtoo, ja kullekin siemenelle sen oman varren.
    39 Ei kaikki liha ole samaa lihaa, vaan toista on ihmisten, toista taas karjan liha, toista on lintujen liha, toista kalojen.
    40 Ja on taivaallisia ruumiita ja maallisia ruumiita; mutta toinen on taivaallisten kirkkaus, toinen taas maallisten.
    41 Toinen on auringon kirkkaus ja toinen kuun kirkkaus ja toinen tähtien kirkkaus, ja toinen tähti voittaa toisen kirkkaudessa.
    42 Niin on myös kuolleitten ylösnousemus: kylvetään katoavaisuudessa, nousee katoamattomuudessa;
    43 kylvetään alhaisuudessa, nousee kirkkaudessa; kylvetään heikkoudessa, nousee voimassa;
    44 kylvetään sielullinen ruumis, nousee hengellinen ruumis. Jos kerran on sielullinen ruumis, niin on myös hengellinen.
    45 Niin on myös kirjoitettu: ”Ensimmäisestä ihmisestä, Aadamista, tuli elävä sielu”; viimeisestä Aadamista tuli eläväksitekevä henki.
    46 Mutta mikä on hengellistä, se ei ole ensimmäinen, vaan se, mikä on sielullista, on ensimmäinen; sitten on se, mikä on hengellistä.
    47 Ensimmäinen ihminen oli maasta, maallinen, toinen ihminen on taivaasta.
    48 Minkäkaltainen maallinen oli, senkaltaisia ovat myös maalliset; ja minkäkaltainen taivaallinen on, senkaltaisia ovat myös taivaalliset.
    49 Ja niinkuin meissä on ollut maallisen kuva, niin meissä on myös oleva taivaallisen kuva.
    50 Mutta tämän minä sanon, veljet, ettei liha ja veri voi periä Jumalan valtakuntaa, eikä katoavaisuus peri katoamattomuutta.

    Tykkää

  93. Joona, mielestäni viestisi 11. maaliskuuta 2015 1.25 lähtöoletukset ovat hyvät, mutta niistä ei ole pakko päätyä kanssasi samaan johtopäätökseen ainakaan ilman argumenttien täsmentämistä.

    Joona: ”Ristinkuolemassaan Kristus nimittäin kävi taisteluun juuri sen lankeemuksessa maailmaan astuneen kuoleman kanssa. Ylösnousemuksellaan hän voitti juuri sen.”

    Haluat ilmeisesti tällä sanoa, että Kristus voitti ruumiin kuoleman ja tästä seuraa, että lankeemuksessa maailmaan tuli ruumiin kuolema.

    Arkikokemus kuitenkin osoittaa, että maailmassa on edelleen ruumiillinen kuolema.

    Eikö siis yhtä hyvin voida olettaa, että Kristus voitti Ilmestyskirjassa mainitun toisen kuoleman, jolla ei enää ole valtaa uskovaiseen vaan hänen ylösnousemusruumiinsa on tuomiosta vapaa ja saa periä ikuisen elämän Isän luona taivaassa.

    Tykkää

  94. Tänään aamusella, maaliskuun iduksena, kävin hiihtämässä – muitakin luojanluomia oli ollut liikkeellä; jänis, kettu, ilves… ja Luojan aurinko paistoi! – Sitten ruokin lampaat ja Pekko-poron, ja Hugo-kissakin tuli avustamaan.

    ”Lukemattomat ovat tekosi, Herra. Miten viisaasti olet ne tehnyt! Koko maa on täynnä sinun luotujasi. Kaikki luotusi tarkkaavat sinua, Herra, ja odottavat ruokaansa ajallaan.” (Ps. 104:24,27)

    Jatkampa hajanaisia aatoksia mieliaiheestani yksinpuheluna, kun siihen tarjoutuu ilmeinen tilaisuus 🙂

    Syntiinlankeemuskertomuksen tulkinnassa on jäänyt ikäänkuin katveeseen:

    1) se, että kysymys oli juuri HYVÄN- ja PAHANtiedonpuusta, olisihan Jumala voinut pelkkää tottelevaisuutta testata jonkin tavallisen puunkin avulla.

    2) toiseksi se, että kertomus alleviivaa alkulankeemuksen syyksi ei vain tottelemattomuutta, mutta tuon hybriksen; halun tulla Jumalan kaltaiseksi. Hybriksen ajatus toistuu Baabelin torni -kertomuksessa. Oisiko niin, että ihmiselle leimallista hybristä on vaikea palauttaakin mihinkään sosiobiologiseen perustarpeeseen – se on peräisin langenneelta henkivallalta, joka halusi tulla kalifiksi Valtiaan paikalle!

    Mielenkiintoista muuten on, että kielitieteilijöistäkin osa allekirjoittaa ns. protokieliteorian, joka tuntuu myös kovin luontevalta, kun saman esiäidin lapsia ollaan. Taisin lukea äsken myös uutisen, joka kertoi löytyneen geenin, joka sai aikaan lajimme älyllisen kehityksen. Ja kun aivojen kehitys kasvatti pään suhteellista kokoa, kävi mm. synnytys vaikeammaksi…

    Alkukielten osaajat pystyvät sanomaan, voisiko hyvän- ja pahantiedonpuu kääntyä myös asuun; hyvä ja paha TIEDONPUU? Lienevät sitä miettineet varsinaiset VT:n eksegeetikot… Tiede ihmisen käsissä sisältää potentiaalin niin hyvään kuin pahaan. Maailmanvallat, maailmantalous, geeniteknologia, internet, robottiäly, avaruudentutkimus jne. kantavat näitä ihmiskunnan yhä uusia hybrisutopioita. – Unohtaa ei sovi myöskään hybriksiä uskonnon ja ideolologioiden piirissä.

    Paratiisin keskellä oli myös elämänpuu, – mutta eivätkö ihmiset vielä ehtineet syödä sen hedelmiä? Elämänpuu on eri variaatioissaan yleismaailmallinen, arkkityyppinen myytti. – ”Sen, joka voittaa, minä annan syödä elämän puusta, joka on Jumalan puutarhassa.” (Ilm 2:7)

    Ja kun ihminen halusi tulla Jumalan kaltaiseksi, täytyi Jumalan tulla ihmiseksi! Sehän on kristillisen uskomme ydintä.

    Tykkää

  95. Martti Luther, ei keskiaikaisen koulutuksen saaneena teologian tohtorina uusista luonnontieteen tuloksista – liittyen 1500-luvun fysikaaliseen maailmankuvaan kehitykseen – juuri piitannut, toisin kuin Laestadius 1800-luvulla, joka huolimatta siitä, että hänellä oli vain papin ammattitutkinto, oli ansioistaan monien eurooppalaisten tieteellisten seurojen jäsen. Tornionlaakso oli 1700-luvun alkupuoliskolla merkittävässä roolissa, kun Ranskan Tiedeakatemia lähetti sinne Maupertuisin retkikunnan, joka pystyi tarkoilla mittauksillaan todistamaan maapallon napojen litistymisen.

    Pikkuisella planeetallamme, me pikkuruiset ihmiset elämme isompine ja pienempine huolineen, viilaamme myös oppilauselmiamme ja tapanormejamme ja hetkittäin uskomme pystyvämme sanelemaan jopa Kaikkeuden Valtiaallemmekin, mitä Hänen rauhaansa sopii. Mutta Hän ei ole meille tilivelvollinen, josko Hänellä on vastaavia projekteja menossa joillakin muillakin planeetoilla, tai rinnakkaisia maailmankaikkeuksia eri aikavaruuksissa tai kokeiluja ihan muilla ominaisuuksilla kuin ajalla, avaruudella ja materialla kuten meidän kosmoksessamme. – Jos diletanttina jotain ymmärsin, viime vuonna löydetty Higgsin vakio vahvisti teorian alkuräjähdyksen tapahtumista ensimmäisen sekunnn aikana jälkeen luomisen hetken. Kun laajeneva maailmankaikkeus oli vasta rantapallon kokoinen, sääti Luojamme prosessiin viimehetken viilaukset ja poikkeamat, joiden ansiosta täällä ollaan, muuten tuloksena olisi voinut olla materian tasainen hajoaminen maailmankaikkeuteen ilman, että mitään rakenteita olisi syntynyt. Ja kun luomiskertomus sijoittaa esim. ”valon”, siis ilman taivaankappaleita, alkuvaiheeseen, on sen jo kosmologiakin vahvistunut. Eipä kai ihme, että valontuoja lucifer ylpistyi ja nousi hybriksessään kapinaan. – Mielenkiintoista on myös, että pääosa maailmankaikkeutemme materiasta ja energiasta on ns. pimeää, mitä ei tietysti tarvitse välttämättä sekoittaa niihin ”avaruuden pahoihin henkivaltoihin” joihin Paavali viittaa (Ef. 6:12).

    Luomistyön tuloksena ”…aamutähdet kaikki iloitsivat ja kaikki Jumalan pojat riemuitsivat” (Job 37:7)

    Tykkää

  96. (Anteeksi että tartun ehkä hieman epäoleellisuuksiin, mutta näin sivuhuomautuksena arvelen, että Hugo-kissa on aloittanut aamunsa hyvin aloittaessaan sen ulkoilemalla. Se on varmasti komea kolli, kävellyt arvokkaan rauhallisesti seuraamaan ruokintatoimitusta. Ehkäpä katsellut hyväksyvästi kaunista aamua, ja tuuminut, lähtisikö sitä tuonne lähimetsään vähän ihastelemaan tätä kaunista ympäristöä, vaiko ehkä tallin taakse hieman hiirestämään. Saattaa toki olla, että se on päätynyt siirtymään sisätiloihin, ehkäpä lämpimän takkatulen ääreen? Ei hullumpi ajatus sekään, arvelisin.)

    Tykkää

  97. Evoluutioteorian ja kreationismin (luomisuskon) yhteensovittaminen ei ole minullekaan mikään ongelma. Luomiskertomus, joka sekin on alun alkaen vuosituhansien saatossa suullisena perimätietona siirtynyt leirinuotioiden loimussa sukupolvelta toiselle, on pääpiirteissään hämmästyttävän yhdenmukainen tieteellisen maailmankatsomuksen kanssa. Erityisesti se, missä järjestyksessä elämä on syntynyt maapallolle. Ihmiskunnan historian alkuhämärä, joka tosiaan ylettyy (kuten Markkukin edellä kirjoitti) yli 200 000 vuoden taakse, on sekin hyvin pieni aika verrattuna maapallon ikään (4,5 -7 miljardia vuotta?).
    Evoluutioteoria on sekin omalta osaltaan kuitenkin hyvin puutteellinen, eikä se pysty selittämään kaikkea, kuten esimerkiksi verenhyytymisjärjestelmän monimutkaista kehitysprosessia tai silmän hienomekanismin kehittymistä alkeellisemmasta muodosta kehittyneempään muotoon. Itsekin siis kallistun siihen suuntaan, että “älykäs suunnitelmallisuus” on ohjannut lajien kehittymistä maapallolla. Jokaisella eliöllä on oma paikkansa ja tehtävänsä (jopa täillä ja kirpuilla, kuten Hietanen ihmetteli Tuntemattomassa sotilaassa :-).
    Mikä on pyhien kirjoitusten suhde rationaaliseen tieteelliseen ajatteluun? Mielestäni ne eivät sulje toisiaan pois, vaan täydentävät toisiaan. Pyhien kirjoitusten (kuten Raamattu) tehtävä ja tarkoitus on näyttää erityisesti ihmiselle “luomakunnan kruunulle” hänen tehtävänsä ja paikkansa tässä atomien ja molekyylien viidakossa. Itse koen, että elämän ihmeellinen tarkoituksenmukaisuus ja Jumalan pyhyys ikään kuin loistaa näiden kaikkien teorioiden läpi. Me ihmiset näemme vain rajoitetun verran Jumalan suurta suunnitelmaa tai “projektia”. Tämä voi tietysti vaikuttaa jonkin verran panteistiselta maailmankatsomukselta, mutta ajattelen myös että juuri Kristuksessa Jumala näytti meille samalla sekä tämän ajallisen elämän pyhyyden ja ainutkertaisuuden, mutta myös harhaisuuden. Itselleni tämä ajallinen elämä saa syvimmän ja täydellisimmän tarkoituksensa peilautuessaan juuri Kristuksen sovitustyöhön.

    Tykkää

  98. Kiitokset Kirsille ja Olofille kommenteista!

    Ilman muuta nykyisessä evoluutioteoriassa on myös epätieteellisen löysästi argumentoituja ”sokean uskon varassa” seisovia kohtia, mutta noin karkeasti ottaen teoria pitää paikkansa; yksisoluisista on lähdetty liikkeelle… Tutkijoilla on ollut taipumusta esim. tulkita kaikki varhaisihmisten jäänteet omiksi lajeiksi, vaikka kysymyksessä olisi vain yksilöllinen, sairauden tai ympäristön aiheuttama muuntelu.

    Tässä aikaperspektiivissä heprealaiskirjeen määritelmä viimeisestä ajasta on kuitenkin hyvin ymmärrettävä ja oikeaan osunut: ”mutta näinä viimeisinä aikoina hän on puhunut meille Pojassaan, jonka hän on pannut kaiken perilliseksi ja jonka välityksellä hän myös on luonut maailmat.” (Hepr. 1:2) – Viimeiset 2000 vuotta ovat 200 000 vuodesta 1%. Mutta mitä se olisikaan 13 miljardista vuodesta – no ainakin tällainen havainnollistaminen tulee mieleen: jos kellotaulun 24 tuntia kuvaisi koko kosmoksen aikaa, viimeiseen puoleen minuuttiin mahtuisi koko lajimme olemassaolo varhaisine kehitysvaiheineen…

    Keskiviikkoaamuna 18.3. hyvän aamuhartauden yleradion ykkösellä piti vaikeavammainen, hengityskoneen avulla hengittävä yrittäjä Jukka Sariola. Oli pysähdyttävää, kun hän loppurukouksessaan kiitti Jumalaa, että olet juuri tällaiseksi minut luonut!

    ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.” (1. Kor. 13:12)

    Tykkää

  99. Päivitysilmoitus: #minunkirkkoni – eikö kirkko olekaan Kristuksen? – Hulluinhuonelainen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s