Joona Korteniemi
Rovasti Lars Levi Laestadiuksen saarna palmusunnuntaina 1854
Niin juutalaiset napisit sitä, kuin hän sanoi: minä olen se leipä joka taivaasta tuli alas. Joh. 6: 41.
Johannes on kirjoittanut evankeliumissa, mikä pahennus tuli juutalaisille, koska Jeesus rupesi ensimmäisen kerran puhumaan Herran ehtoollisesta. Juutalaisten järki otti niin kovin vastaan, että he rupesivat napisemaan, mutta myös opetus lapset pitivät sen kovana puheena koska hän ensimmäisen kerran puhui lihansa syömisestä ja verensä juomisesta. Ja siitä ymmärretään, että luonnollinen ihminen ei tahdo eikä saata uskoa niitä asioita, jotka menevät yli hänen järkensä, mutta valheita hän kyllä uskoo.
Jos me nyt ottaisimme kaikki Raamatun paikat tutkistellaksemme, joissa on jotakin kirjoitettu Herran ehtoollisesta niin ei vielä sittenkään ulotu ihmisen järki sinne asti, että hän käsittäis jotakin tästä Herran ehtoollisen suuresta salaisuudesta. Sillä se on yksi suuri salaisuus, kaikelta ymmärrykseltä salattu. Niin kuin juutalaisten järki loukkaantui silloin siitä sanasta, niin on monen järki jälkeenki loukkaantunut siitä samasta puheesta. Muutamat ovat sen ymmärtäneet rakkauden ateriaksi ainoastansa, niin kuin se ei mitään muuta merkitsisi, kuin ainoastansa sen, että kristityt kokouksissansa ovat pitäneet yhden rakkauden aterian Vapahtajan kuoleman muistoksi.
Mutta se pääsiäislampaan syöminen oli jo vanhassa Testamentissa yksi salaisuuden asia, joka ei ole ainoastansa yhden merkillisen asian muistoksi pantu, niin kuin Israelin lapset sinä yönä pelastettiin Egyptin orjuudesta, koska Herra käski Mooseksen asettaa pääsiäislampaan. Ei se ole ainoastansa yksi muistoateria, vaan siinä on joku salaisuus, joka vaatii uskoa, koska se piti oleman yksi viatoin karitsa. Jos se olis ainoastansa yksi muistoateria, niin olis epäilemättä joku muu ruoka siihen kelvannut. Mutta sen piti oleman viattoman karitsan lihan.
Niin kuin tämä viatoin karitsa merkitsi jo silloin Jumalan karitsaa, joka pois ottaa maailman synnit. Se on jo itsestänsä merkillinen asia, että luontokappaleen veri on parempi kuin saippua puhdistamaan ihmisen ruumista. Niinkuin maailman komeat fröökinät ovat sen koetelleet, että kädet tulevat valkeammaksi ja puhtaammaksi verellä kuin saippualla; joka pesee kätensä verellä, se tulee oikein puhtaaksi. Sen ovat maailman huorat koetelleet, joilla pitää oleman puhtaat ja valkeat kädet, että he hyvin kelpaisivat maailmalle.
Mutta Jerusalemin tyttäret ei ole vielä huomainneet, että viattoman karitsan veri ottaa kaikki verenviat pois. Sillä Herra sanoo profeetan kautta: ”Jos sinä ottaisit paljon saippuata, ja pesisit sinuas lipeällä, kuitenki sinun häpys näkyy minun edessäni.” Ensimmäinen kysymys on siis tämä: ”minkätähden maailman huorilla pitää oleman niin valkeat kädet, ja Jerusalemin tyttärillä ei ole valkeat kädet, ehkä he pesevät itsensä saippualla ja lipeällä? Joo! Siinä on syy, että maailman huorat pesevät käsiänsä luontokappaleen verellä, mutta Jerusalemin tyttäret ei pese itseänsä viattoman karitsan verellä, vaan saippualla ja lipeällä, ja kuitenki näkyy heidän saastaisuutensa.
Koska pääsiäislammas teurastettiin, otettiin virheetöin karitsa, ja sen karitsan veri priiskotettiin pihtipieliin, että murhaenkeli menis sivuitse Israelin lasten huonetta. Pelkääköhän murhaenkeli karitsan verta? Se näyttää niinkuin hän pelkäis karitsan verta. Tämä on myöskin yksi ymmärtämätöin asia, niinkuin seki on käsittämätöin, minkätähden veri on parempi kuin saippua puhdistamaan mustia käsiä. Tämä on ainoastansa yksi luonnollinen koettelemus, joka osottaa, että ihmisen täytyy uskoa paljon, jota hän ei ymmärrä.
Mitä nyt Herran ehtoolliseen tulee, niin ovat maailman viisaat, ja papit ja kirjanoppineet tutkineet, millä tavalla ihminen saattaa syödä Jeesuksen ruumista ja juoda hänen vertansa, mutta ei ne ole sitä ymmärtäneet. Ja niinkuin juutalaiset sanoit: ”Kuinka tämä taitaa antaa meille lihansa syödä.” Niin sanovat myös kaikki maailman viisaat: ”Ei se ole muu kuin yksi vertaus. Yksi muistoateria se on.”
Mutta Lutherus ei ole tyytynyt siihen. Hän tahtoo sanoa näin: Ei ole se tyhjä vertaus; ei se ole niinkuin muutamat sanovat, että se siunattu leipä merkitsee Kristuksen ruumista, — niinkuin vanhassa testamentissä pääsiäislammas merkitsi Jumalan karitsaa joka pois ottaa maailman synnit. Mutta nyt on se oikea pääsiäislammas uhrattu meidän edestämme, eikä se ole paljas vertaus, vaan se on totisesti niin tapahtunut; ja nyt me syömme hänen lihaansa, ja juomme hänen vertansa.”
Mutta siinäpä järki ottaa vastaan: järki puuttuu peräti, koska ei ole muuta kuin leipä ja viina näkyväinen, eikä siinä ole yhtään makua lihasta ja verestä. Ja Lutherus panee niin, että sen pitää jokaisen rippivieraan totisesti uskoman, että siinä on Kristuksen ruumis ja veri, vaikka ei ole muuta kuin leipä ja viina, mitä sinä näet ja maistat. Siinä on järjen sotkua ollut Lutheruksen aikana, erinomattain, koska Paavi sanoi: että leipä ja viina muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi; ja reformoidut sanoivat, että leipä ja viina merkitsevät Kristuksen ruumista ja verta. Mutta Lutherus sanoi, että se on Kristuksen ruumis ja veri.
Mutta jota enemmän tätä salaisuutta tutkitaan järjellä, sen suurempi pimeys tulee, ja jos kristityillä ei olis semmoinen usko, että rippivieraat totisesti tulevat osalliseksi Kristuksen ruumiista ja verestä, niin he hukkuisit kaikkityyni järjen viisaudessa. Meidän pitää Jumalan armon kautta uskossa tutkiman tätä suurta salaisuutta, että me saattaisimme sen uskolla vastaanottaa ja sydämeen kätkeä.
Mutta se suuri ehtoollisen pitäjä, joka kaikki salaisuudet näkee ja ymmärtää, tehköön tämän päivän rippivieraat mahdolliseksi vastaanottamaan näitä siunatuita lahjoja, nöyrällä, särjetyllä ja uskovaisella sydämellä, ettei he tulis vikapääksi Herran ruumiiseen ja vereen: menköön Juudas ulos sen kastetun palan jälkeen, ja menköön muut opetuslapset seuraamaan Jeesuksen verisiä askeleita Golgataan, että he paremmin muistaisit mitä varten Herran ehtoollinen on asetettu. Kuulkoon se suuri ehtoollisen pitäjä murheellisten opetuslasten huokaukset. Isä meidän jne.
Evankeliumi: 1 Kor. 11: 23.
Meidän pyhän evankeliumin johdatuksesta ja seuraavaisesti siitä kuin jo puhuttu on, pitää meidän Jumalan armon kautta peräänajatteleman. ”Mikä ruumis meille annetaan Herran ehtoollisessa?” Ensimmäiseksi: Onko se ruumis, joka oli ennen Vapahtajan kuolemaa? Toiseksi: Taikka se ruumis, joka oli haudassa? Kolmanneksi: eli se ruumis, joka oli ylösnousemisen jälkeen.” Antakoon se suuri ehtoollisen jakaja armonsa, että ne harvat sielut, jotka jäävät Herran ehtoollisen huoneeseen sitte kuin Juudas on ulos mennyt, saisit tuta ja koetella mikä ruumis se on, jonka he leivän ja viinan alla nautitsevat.
Ensimmäiseksi: Että se on Herran ruumis, joka meille annetaan, siitä emme epäile, mutta minkäkaltainen ruumis se on, siitä ei ole vielä paljon arveltu. Ei ole maailman viisaat eikä papit, eikä kirjanoppineet tutkineet, mikä ruumis se on, joka meille annetaan Herran ehtoollisessa: Onko se semmoinen ruumis, joka oli Vapahtajalla ennen kuolemaa, vai onko se ruumis joka oli haudassa Vapahtajan kuoleman jälkeen, eli se ruumis, joka on hänellä ylösnousemisensa jälkeen?
Se ruumis, joka oli ennen kuolemaa, oli kuolevainen, ja se ruumis, joka oli haudassa, oli kuollut, mutta se ruumis, joka on ylösnousemisen jälkeen, on kuolematoin. Minkäkaltaista ruumista tahtoisit nyt rippivieraat syödä? Sanokoon tunto, mikä ruumis olis paras syödä. Minä arvaan, ettei yksikään tahtois syödä sitä ruumista, joka makaa haudassa, joka on kuollut liha, erinomattain, koska Vapahtaja on itse sanonut Johanneksen evankeliumissa (6: 63.) ”Henki on se joka eläväksi tekee; ei liha mitään auta.”
Jos nyt olis rippivierailla tarjona ensiksi se ruumis, joka oli ennen kuolemaa, ja toiseksi se ruumis, joka makaa haudassa, ja kolmanneksi se ruumis, joka on ylösnousemisen jälkeen, ja annettaisiin puukko itsekunkin rippivieraan käteen, ja sanottaisiin: ”Leikkaa nyt kappale mistä ruumiista sinä tahdot, joko siitä kuolevaisesta ruumiista, tahi kuolleesta ruumiista, eli kuolemattomasta ruumiista. Ja ota myös vähän verta mistä ruumiista sinä tahdot, joko kuolevaisesta ruumiista tahi kuolleesta ruumiista, eli kuolemattomasta ruumiista.”
Jos sanottaisiin vielä kaikille rippivieraille: ”Jeesus on käskenyt teidän leikata hänen ruumistansa kappaleen kunki, ja juoman vähän kunki hänen verestänsä, sillä lupauksella, että ”se joka syö minun lihani ja juo minun vereni, hänellä on iankaikkinen elämä.” (Joh. 6: 54). Ja taas hän on sanonut jakeessa 53 samassa luvussa: ”Ellette syö ihmisen pojan lihaa ja juo hänen vertansa, niin ei ole elämä teissä.” Nyt on siis kahtalaista tarjousta, ensiksi jos he rupeavat raatelemaan Jeesuksen ruumista, ja leikkaamaan kappaleen kuki hänen ruumiistansa ja syömään sen, niin on heillä iankaikkinen elämä; mutta jos ei he tahdo raadella Jeesuksen ruumista, eikä syödä hänen lihaansa, niin heillä on iankaikkinen kuolema tarjona.
Minä arvelen, että muutamat rippivieraat sanoisit niinkuin Juutalaiset: ”Kuinka tämä taitaa antaa meille lihansa syödä?” (Joh. 6: 52). Suruttomat sanoisit varsin: ”Emme ole vielä niin nälässä, että me tarvitsisimme ihmisen lihaa syödä: ei muut kuin villihenget syö ihmisen lihaa.” Mutta jos nyt suruttomat rupeaisit uskomaan, mitä Vapahtaja on sanonut: ”Ellette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertansa, niin ei ole elämä teissä.” Silloin, sanon minä, jos he rupeaisit uskomaan näitä Vapahtajan sanoja, tulis heillekki arvelus: ”Jokohan meidänki pitää syömän Ihmisen Pojan lihaa?” Vaikka ei muutamilla suruttomilla tule halu syödä Ihmisen Pojan lihaa, ennenkuin vasta kuolinvuoteella. Muutamat ovat nimittäin niin arat, ettei he tahdo syödä ihmisen pojan lihaa, niinkauan kuin he löytävät muuta lihaa, joka on makeampi kuin Ihmisen Pojan liha.
Mutta nyt tulee taas rippivieraille kolme tarjousta: Minkäkaltaisesta ruumiista te tahdotte leikata lihaa syödäksenne? Tahdottekos sitä ruumista syödä, joka on elävä, mutta kuolevainen, eli siitä ruumiista, joka makaa haudassa, taikka siitä kuolemattomasta ruumiista. Minä arvaan, että suruttomilla taitaa olla niin arka tunto, etteivät he rupea elävän ihmisen ruumista raatelemaan; ei he muista kuitenkaan vielä, kuinka ja koska he olisit Jeesuksen pyhää ruumista raataneet, vaikka he välistä raatelevat elävän ihmisenki ruumista, erityisesti silloin, kun he suuttuvat, ei he usko kuitenkaan vielä, että he ovat Jeesuksen ruumista raadelleet; sillä he sanovat: ”Sotamiehet ovat raadelleet, mutta me emme ole raataneet.”
Jos siis suruttomien välttämättä pitää syödä Ihmisen Pojan lihaa, niin ei he elävän ihmisen lihaa kuitenkaan rupea syömään, sillä heillä on semmoinen tunto, ettei he saata muutoin kuin vihassa leikata ihmisen lihaa. Varmasti rupeaisivat siis suruttomat tuota kuollutta ruumista raatamaan: siitä he leikkaisivat kappaleen kukin ja söisivät, mutta mistä he saisit verta, koska kaikki veri on jo vuotanut maahan, ja sotamiehet ja Juutalaiset ovat sen tallanneet. Niille taitais käydä niinkuin Paavilaisille, jotka ei anna rippivieraille verta ollenkaan, vaan ainoastansa ruumista: Kuollutta lihaa he syövät, ja siitä he tulevat osalliseksi.
Mutta elävä ruumis se kuitenki on, joka Herran ehtoollisessa nautitaan senkaltaisilta rippivierailta, jotka ei ole itse hengellisesti kuolleet. Elävä ruumis se on, vaikka suruttomat ei saattais elävää ruumista raadella muutoin kuin vihassa; silloin koska vanhan aatamin voima kovin liikkuu sydämessä, silloin saattavat kyllä suruttomat elävän ihmisen ruumista raadella, mutta muutoin ei. Mutta me olemme nähneet monta esimerkkiä suruttomista, etteivät he mene ollenkaan syömään Ihmisen Pojan lihaa, koska perkeleen voima kovin liikkuu sydämessä, eli koska rippihartaus pilataan, silloin on heillä halu muuta lihaa maistaa, joka on makeampi kuin Ihmisen Pojan liha.
Mutta nyt tulee kysymys, koska Jeesus on sanonut: ”Joka syö minun lihaani ja juo minun vertani, hänellä on ijankaikkinen elämä.” Minkäkaltaista ruumista heränneet tahtoisivat syödä? Oliskohan heillä semmoinen tunto, että he saattaisivat vielä elävän ihmisen ruumista raataa? Jos sanottaisiin heränneille, teidän pitää syömän Ihmisen Pojan lihaa ja juoman hänen vertansa, mutta onkos semmoinen tunto, että te saattaisitte elävän Ihmisen Pojan ruumista raataa, niin he sanoisit kaikki: ”Kyllä me olemme häntä jo raadelleet.”
Mutta mistäs teille tulee se Ihmisen Pojan liha, jonka teidän pitää syömän, jos ette korjaa mitä te olette raataneet. Susi se on, joka ei tahdo syödä, mitä hän on raadellut, niin kauan kuin hänellä on vielä joku elävä olento raatelematta. Mutta ihmisen täytyy kerätä, mitä hän on raadellut. Ja jos ei hän sitä tee, niin hän on pahempi kuin hukka. Mutta minä tiedän, että heränneet ei tahdo kuollutta lihaa syödä, sen tähden täytyy heidän syödä sitä elävää Jumalan Pojan lihaa, jossa vielä henki on, vaikka ehkä muutamien tunto panee kovin vastaan.
Tässä paikassa tulee iso sota perkeleen kanssa, sillä omanvanhurskauden perkele sanoo heränneille, koska he aikovat mennä Herran ehtoolliselle: ”Jokos taas menet Herran ruumista raatelemaan, niin kuin ennenkin olet tehnyt.” Ja moni rippivieras peljästyy niin kovin tästä perkeleen soimauksesta, ettei hän tohdi mennä syömään Jumalan pojan lihaa, sillä rietas seisoo kirkkotien päällä, ja sanoo rippivieraille: ”Jokos taas menet Herran ruumista raatelemaan?” Mutta mitäs silloin sanoo omatunto, koska rietas näin soimaa? Joo, omatunto sanoo näin: ”Se on pahempi kuin susi, joka ei kerää mitä hän on raadellut.” Koska sinä olet Herran ruumista raadellut, niin täytyy sinun myös kerätä raatelemasi ja syödä, sillä näin sanoo Vapahtaja: ”Ellette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertansa, niin ei ole elämä teissä.” (Joh. 6: 53.)
Nyt me tiedämme siis vakaisesti, että heränneet ei tahdo syödä sitä kuollutta lihaa, joka haudassa makaa. Mutta kummasta ruumiista he tahtovat syödä, siitä kuolevaisesta eli siitä kuolemattomasta. Armoitetut sielut saavat myös arvella, kummasta ruumiista he tahtoisivat syödä? Kuolevaisesta taikka kuolemattomasta ruumiista? Ja kaikki sanovat vissimmästi: ”Kuolemattomasta ruumiista minä tahtoisin syödä.” Jaa! Kuolemattomasta. Mutta mitäs Herran asetussanat sisällänsä pitävät? Siinä sanoo Herra: ”Tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan.” Ei hän ole niin sanonut: ”Tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annettu on”, vaan hän sanoo, että se annetaan kuolemaan.
Ja näistä sanoista kuuluu nyt, että se on se ruumis joka annetaan kuolemaan; niin muodoin se kuolevainen ruumis. Mutta mikäs on se ruumis, joka annetaan ulos kuolemaan? Eiköhän se ole sovintouhri; vaikka Paavilaiset sanovat: ”Ei se ole sovintouhri”, ja maailman viisaat sanovat: ”Vertaus se on, ei se ole mikään muu”. Ja muutamat sanovat: ”Muistoateria se on. Ei siinä ole mitään muuta, kuin että opetuslasten pitää muistaman, että Jeesus on kuollut heidän tähtensä.”
Mutta niinpä Herra itse sanoo: ”Tämä on minun vereni, joka teidän ja monen edestä vuodatetaan, syntein anteeksi antamiseksi.” Ei hän sano, että se on vuodatettu muistoksi, mutta syntein anteeksi antamiseksi. Ei se ole syntein anteeksi saamiseksi, mutta syntein anteeksi antamiseksi, niin että synnit Jumalan puolelta anteeksi annetaan tämän veren vuodattamisen kautta. Mutta syntein anteeksi saaminen tulee vielä sen päälle, jos opetuslapset ottavat tätä tarittua armoa vastaan. Niinmuodoin on Kristuksen ruumis ja veri sovintouhri, ja Herran ehtoollinen on yksi sovintoateria, ei se ole ainoastansa yksi muistoateria, mutta sovintoateria. Ja sen tähden on kova tilinteko kaikilla suruttomilla, jotka tulevat sovintoaterialle sopimaan Jumalan kanssa eikä heillä ole mielestään mitään sovittamista.
Jos nimittäin Jumala kysyy heiltä: ”Ystäväni, kuinkas tänne tulit, ja ei ole häävaatteita,” niin he vaikenevat. Jos hän kysyy: ”Ystäväni, mitä varten sinä tulet?” niin ei ole siinäkään vastausta mitään. He tulevat suutelemaan Jeesusta, he opastavat vihollisia Jeesuksen tykö. Ei ole siis Herran ehtoollinen ainoastansa pelkkä muisto Herran kuolemasta, eikä myöskään pelkkä rakkauden ateria, johon kristityt kokoontuvat rakkautta sytyttämään keskenänsä, vaan niin kauan kuin kristityt ovat syntiset, ja monessa asiassa puuttuvaiset, tarvitsevat he saada synnit anteeksi, sillä näin sanoo se suuri ehtoollisen pitäjä: ”Tämä on minun vereni, joka teidän ja monen edestä vuodatetaan syntein anteeksi antamiseksi.”
Vissimmästi annetaan siis katuvaisille synnit anteeksi Herran ehtoollisessa, jos heillä on semmoinen usko, että he saavat synnit anteeksi. Mutta suruttomat ja katumattomat ei saa syntiänsä anteeksi Herran ehtoollisessa, vaikka he kuinka uskoisivat että he saavat siellä synnit anteeksi. Siellä he vasta raatelevat Jeesuksen ruumista, eikä vihollinen soimaa heitä koskaan siitä raatelemisesta, vaan hän kehottaa heitä menemään Herran ehtoolliselle, ja sanoo katumattomille: ”Älä pelkää, että sinä olet mahdoton, joka olet Jeesuksen paras ystävä. Et sinä ole koskaan Jeesuksen ruumista raatanut, niin kuin nämä heränneet raatavat. Sinä olet aina istunut rippihartaudessa Herran ehtoollisessa. Sinä olet aina nojannut päätäsi Jeesuksen rintaa vasten. Ja vaikka nämät heränneet soimaavat sinua huoruudesta, varkaudesta, juopumuksesta, viinakaupasta, ahneudesta, kirouksesta, vihasta, kateudesta, koreudesta, ylpeydestä, petollisuudesta, ja kaikenlaisista synneistä, joita et ole koskaan eläissäs tehnyt, itse ne on semmoiset; mutta ilmanki sinun omatuntos todistaa, että sinä olet kaikista niistä viatoin. Ja mitä ne vielä soimaavat sinulle, että sinä olet juonut Herran maljasta ja perkeleen maljasta samana päivänä, se ei ole tosi, ilmanki sinä näet itse kirjasta eli Jumalan sanasta, että paloviina on paras Jumalan siunaus, mitä jo maassa löytyy. Eihän Jumala kiellä tarpeellista ruokaa nauttimasta. Joka parasta Jumalan viljaa haukkuu pirun paskaksi ja perkeleen maljaksi, se on itse perkeleestä.”
Katso, niin saarnaa rietas suruttomille ja katumattomille; mutta katuvaisille hän sanoo näin: ”Jokos taas menet Kristuksen ruumista raatelemaan? Ja semmoisena perkeleenäkö nyt menet Herran ehtoolliselle?” Joo! semmoisena perkeleenä täytyy sinun mennä Kristuksen ruumista raatelemaan; sillä jos et sinä kerää mitä sinä olet raadellut, niin sinä olet pahempi kuin hukka. Sinun täytyy syödä Ihmisen Pojan lihaa, ja juoda hänen vertansa. Sinä olet tosin raadellut Kristuksen ruumista, mutta sinun täytyy nyt syödä hänen lihaansa ja juoda hänen vertansa, että sinulla olis iankaikkinen elämä, että sinä eläisit matkalla iankaikkisuuteen.
Sinä olet raadellut juuri elävän Jumalan Pojan ruumista, mutta nyt täytyy sinun myös syödä, juuri elävän Jumalan Pojan lihaa, ja juoda elävän Jumalan Pojan verta, niin kuin villi-ihmiset syövät elävän ihmisen lihaa ja juovat elävän ihmisen verta, ja sanovat sen olevan makean. Niin täytyy teidän, joita maailman siveät ihmiset haukkuvat villihengeksi, syödä elävän Jumalan Pojan lihaa, ja juoda elävän Jumalan Pojan verta, ei uutena eikä keitettynä, mutta helvetin valkean edessä paistettuna, niin kuin pääsiäislammas, katkerain ruohoin kanssa, että se pikemmin sulais teidän ruumiissanne, ja antais voimaa pakenemaan pois Egyptin orjuudesta, koska pakanat ajavat Israelin lapsia ulos huoneistansa, ja Israelin lapset joutuvat niin muodoin paastoamaan, ja happamattoman leivän ainetta kantamaan.
Pääsiäislammas oli vanhassa testamentissä sama, kuin Herran ehtoollinen meillä. Paavali sanoo, että ”Pääsiäislammas on uhrattu meidän edestämme, joka on Kristus.” Pääsiäislammas on yksi karitsa ilman viatta. Pääsiäislammas teurastettiin. Ja Jumalan karitsa on myös teurastettu. Ne ihmiset, jotka söivät pääsiäislampaan, olivat itse sen karitsan ruumiin raadelleet. Niin myös me olemme Kristuksen ruumista raadelleet. Pääsiäislampaan liha paistettiin valkean edessä. Niin myös Kristuksen, sen viattoman karitsan liha on paistettu helvetin valkean edessä. Pääsiäislammas syötiin happamattoman leivän kanssa. Niin myös Kristuksen ruumis syödään happamattoman leivän kanssa.
Israelin lapset söit pääsiäislampaan matkavaatteissa, vyötetyt kupeista, kengät jalassa, sauva kädessä, valmiit matkustamaan luvatulle maalle. Niin myös kristittyjen pitää oleman matkavaatteissa, koska he syövät Kristuksen lihaa, vyötetyt kupeista, kengät jalassa, sauva kädessä, valmiit matkustamaan uuteen Jerusalemiin, niinkuin olis tämä pyhä ateria viimeinen ateria maailmassa. Synnin orjalle pitäis tämä pääsiäislammas oleman viimeinen ateria synnin orjuudessa, epäileväisille ja epäuskon vangeille pitäis tämä ateria oleman viimeinen ateria epäuskon vankeudessa, uskovaisille pitäis se oleman viimeinen ateria maailmassa. Niinkuin ruoka ylöspitää ruumiin hengen, ja antaa jäsenille voiman, niin myös se hengellinen ruoka, joka on Jumalan Pojan hengellinen liha, antaa sielulle voiman valvomaan, rukoilemaan, kilvoittelemaan, pyrkimään ja ikävöimään sen iankaikkisen elämän perään.
Siihen oikeaan Isänmaahan ovat siis oikeat Israelin lapset valmiit matkustamaan, koska he oikeassa ja autuaallisessa uskossa syövät pääsiäislampaan. Ja olkoon se viimeinen ateria maan päällä. Sillä ruoalla pitää heidän elämän siihen asti, kun se täytetään Jumalan valtakunnassa, koska he saavat istua Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa pöydässä, siinä suuressa ehtoollisessa taivaassa.
Siinä istuu myös se suuri ehtoollisen pitäjä taivaassa ja kunnian kruunu päässä, jakaen ehtoollista uskollisille opetuslapsille. Siellä sanoo se suuri ehtoollisen jakaja: ”Tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annettu on, tämä on minun vereni, joka teidän edestänne vuodatettu on.” Siellä ei ole enää Juudas, joka pettää, mutta Pietari, Jaakobus ja Johannes, Filippus, Andreas ja Tuomas, joka huutaa: ”Minun Herrani ja minun Jumalani.” Siellä on Bartolomeus ja Mattheus, Jaakob Alfeuksen poika, ja Simon Kananealainen, ja vaimot, jotka ovat Jeesusta seuranneet Galileasta, Maria Magdalena, Salome, Johanna, ja Maria Jeesuksen äiti.
Ne istuvat taivaan valtakunnassa siinä suuressa ehtoollisessa, ja veisaavat kiitosvirttä ehtoollisen jälkeen. He veisaavat siinä uudessa Jerusalemissa kiitosta Jumalalle ja Karitsalle; mutta Juudas ei ole niitten seurassa, jotka kiittävät, vaan hän on niitten seurassa, jotka kiroavat itseänsä ja Luojaansa. Ja Jeesuksen ristin viholliset saavat silloin ulvoa helvetissä, jotka ei ole täällä kiitosvirttä veisanneet.
Nyt sinä suuri ehtoollisen jakaja! Pidä ehtoollista niitten opetuslasten kanssa, jotka seuraavat sinun verisiä askeleitas, Yrttitarhasta Golgatan mäelle, ja herätä heitä ylös koska synnin uni pakkaa heidän päällensä, että he näkisit sinun verisen hikes, ja kuulisit sinun rukoukses, koska sinä makaat polvillas ja rukoilet taivaallista Isää. Ja vahvista heitä sinun armollas, että he viimein tulisit osallisiksi siitä suuresta ehtoollisesta taivaassa, jossa he saavat veisata kiitosvirttä nyt ja iankaikkisesti. Amen!
Mikä rooli Alttarin Sakramentilla on Sinun uskonelämässäsi? Millainen rooli sillä tulisi olla?
Uskotko, että konsekroiduissa leivässä ja viinissä meille todella annetaan Kristuksen ruumis ja veri, ei ainoastaan niiden vertauskuvia, kuten luterilainen tunnustus opettaa? Korostetaanko tätä oppia (ns. reaalipreesenssiä) riittävästi meidän keskuudessamme?
Mitä tarkoittaa se, että ehtoollinen vahvistaa uskoa? Missä merkityksessä ehtoollispöydässä saa synnit anteeksi ja missä merkityksessä ei saa? Mikä on ehtoollisen hengellinen ja teologinen ydinmerkitys?
Millainen on kelvollinen ehtoollisvieras?
Aiheesta muualla:
Augsburgin tunnustus: X uskonkohta.
Augsburgin tunnustuksen puolustus: X uskonkohta.
Iso Katekismus: Alttarin sakramentti.
Yksimielisyyden ohje: 7. Pyhä ehtoollinen.
Hulluinhuonelainen 
Olen useita kertoja esittänyt, että en näe varsinaista eroa meikäläisten ja kirkon ehtoollisopetuksen välillä. Usein ei ole vastakaikua tullut, luulen että puhutaan ”ohi”.
Käsitys siitä, että ehtoollinen ylipäänsä liittyisi syntien anteeksisaamiseen, tuntuu olevan ”liikaa”. Minullekin on paheksuttu sitä, että kirkossa ajateltaisiin että riittävää pelastuksen kannalta olisi käydä ehtoollisella synnit anteeksi saamassa. En kuitenkaan usko että tleisesti tällä tavalla ”kirkossa” ajatellaan.
Luulen myös, että tässä voi meillä mennä yleisemmälläkin tavalla vähän sekaisin ero uudestisyntymisen ja uskon hoitamisen välillä.
Ei kai missään vakavasti ajatella esimerkiksi, että ehtoollinen olisi uskoon tulemisen ateria. Toisaalta missään ei pidä vakavasti ajatella myöskään, että synninpäästön toistaminen tai ehtoollinen tai Jumalan sanan käyttäminen olisi uskon varsinainen syvin sisältö tai pelastuksen ehto sinänsä. Pelastus on Kristuksessa ja tämän saamme omaksemme yksin uskon kautta.
Ehtoollisen ja synninpäästön tärkein merkitys uskovaiselle on täsmälleen sama: rohkaista uskomaan ja saada todeksi koettua, että vapaa armo riittää tässä ja nyt ja huomenna.
TykkääTykkää
Minusta ehtoollinen on yksi kauneimmista sakramenteista. Miten selvästi siinä tuleekaan todeksi se, mihin uskoo. Muistuu mieleen Jeesuksen kärsimys ja ylösnouseminen, ja se, miten me saamme nyt nauttia sen hyvän työn hedelmistä täällä maan päällä. Olla vapaita ja rauhallisella mielellä.
Ehtoollinen on melko nopea toimenpide, siinä menee vain muutamia sekunteja. Ehkä ei hoksaakaan ennen kuin jo istuu takaisin penkissa. Mutta ehtoollisen aikana mieli käy lähellä Kristusta, hetkeksi polvistuu hänen jalkojensa juureen, ottamaan vastaan sen siunauksen ja vapautuksen, joka meille on annettu, ehtoollisen. Ja siksi ehtoolliselle aina menee, vaikkei se poistaisikaan huolta ja pelkoa mitä muuten tuntee.
Minusta ehtoollisen tarkoitus ei ole olla mikään synnit poispyyhkivä toimenpide, se ei välttämättä edes vapauta noista murheista. Mutta on hyvä aina päästä käymään lähellä Jeesuksen helmaa, hetkeksi käydä istumassa hänen jalkojensa juuressa, vain imemässä itseensä voimia.
Ihminen on mielestäni kelvollinen ehtoolliselle silloin, kun hän kaipaa lähelle Jumalaa. Ehtoollisella hän pääsee lähemmäksi sitä mille meidän uskomme perustuu- ehtoolliselle saa mielestäni tulla sellaisessa kunnossa kuin on, ehtoollinen on mielestäni hyvin henkilökohtainen tapahtuma, ihminen tulee ehtoolliselle omana itsenään, hakeutuu Jumalan silmien alle sellaisena kuin on. Pystymättä salaamaan mitään, ja siksi ehtoollisella on niin paljas ja haavoittuva. Ja kuitenkaan ei tarvitse pelätä tulevansa torjutuksi, ehtoollisella korostuu myös armo- että ihminen saa olla syntinen ja huono, ja silti hän kelpaa. Sellaisesta seuraa mielestäni se uskomisen vapaus ja ilo, ja se tulee ehtoollisen myötä, vaikkei se aina siinä hetkessä siltä tuntuisikaan.
TykkääTykkää
Minusta Uppsalan taannoinen (on siitä muutama vuosisata) arkkipiispa Olaus Svebilius esittää uskonelämän keskeiset kohdat erinomaisen tiivistetysti ja havainnollisesti kysymyksin ja vastauksin:
Kysymys: ”Mistä usko tulee?”
Vastaus: ”Evankeliumin suloisesta opista, ja armon lupauksista, syntien anteeksi antamisesta Kristuksen tähden.”
Kysymys: ”Mikä on synnin päästö?”
Vastaus: ”Se on lupaus ja vakuutus syntein anteeksi saamisesta, annettu sanan palvelioilta Kristuksen puolesta.”
Kysymys: ”Millainen on päästön avain?”
Vastaus: ”Se on voima, kun Kristuksen palvelialle annettu on maan päällä, päästää katuvaista syntistä synneistänsä, ja avata hänelle taivaan valtakuntaa.”
Kysymys: ”Millä meidän pitää vahvistaman meidän uskoamme syntein anteeksi antamisesta?”
Vastaus: ”Herran korkialla Ehtoollisella eli alttarin Sakramentilla.”
Siinä se pähkinänkuoressa on. Usko syntyy, kun evankeliumia julistaa Kristuksen palvelija, toisin sanoen Pyhästä Hengestä osallinen. Toiseksi kristitty tarvitsee matkalla, maanpäällisellä vaelluksella uskonsa vahvistusta. Tätä varten Jumalan lapsi saa nauttia ehtoollista.
Ehtoolliseenhan ei sisälly syntien anteeksiantamus, se kuuluu Pyhän Hengen pappeudelle. Toisin sanoen ehtoollinen ei ole armonväline, synnit ja sydän tulee olla sovitettu ennen armoaterialle astumista.
Yllä oleva on eräs monista rovastin saarnoista. Laestadiuksella Kristuksen veri ja ruumis oikeastaan realisoituu vasta uskovan sydämessä. Monta on tutkijaa, jotka ovat ”syyttäneet” Laestadiusta sakramenttisymboliikasta, mutta meidän lienee viisainta varmuuden vuoksi varoa reformoitua käsitystä ja pitäytyä Lutheruksen opissa, olihan tohtori elävässä uskossa, toisin kuin kiistakumppaninsa Calvin ja Zwingli:-) Tottapuhuen: harvapa sitä ehtoollispöydässä pohtii sakramenttiteologiaa.
Vielä katkelma Svebiliukselta:
”Kun Jumala lapsi havaitsee rikkoneensa Jumalaa vastaan ja joutuneensa vikaan, pitää hänen Ripille menemän, tunnustamaan siinä syntinsä, ja anoman Synninpäästöä saarnaviralta, jolle voima annettu on syntejä anteeksi antaa Christuksen puolesta, ja sitten Kristillisesti menemän Herran Ehtoolliselle, uskonsa vahvistukseksi Jumalan armosta, syntein anteeksi saamisesta, ja ijankaikkisesta elämästä, jonka Jumala meille kaikille Kristuksen tähden, armollisesti suokoon!”
Mikäli ”pikkukirkko” aikoo joskus astua isomman huomasta pois, ei mikään estä sitä toimittamasta itse sakramentteja. Vaikka vähän oudolta se ehkä tuntuisi.
TykkääTykkää
Olen tästä lämpimästi samaa mieltä: ”Ehtoollisen ja synninpäästön tärkein merkitys uskovaiselle on täsmälleen sama: rohkaista uskomaan ja saada todeksi koettua, että vapaa armo riittää tässä ja nyt ja huomenna.” Samoin siitä, että meikäläisten ja kirkon ehtoollisopetuksen välillä ei ole varsinaista eroa, mikäli ”kirkon opetuksella” tarkoitetaan Tunnustuskirjojen opetusta ja luterilaisen teologian pitkää linjaa.
Minusta vaikuttaa kuitenkin siltä, että ev-lut. kirkon viranhoitajien keskuudessa esiintyy tällä hetkellä aika paljonkin ajattelua, jossa sakramenttien vaikutus nähdään niin objektiiviseksi ja voittamattomaksi, että jokainen kastettu ja/tai ehtoollispöytään polvistuva katsotaan oletusarvoisesti pelastuvaksi. Katumuksen, parannuksen, Jeesuksen seuraajaksi tunnustautumisen ja jopa uskolla Kristukseen turvautumisen merkitys jäävät tässä ”sakramentalismissa” vähintäänkin taka-alalle, kasteen ja ehtoollisen ”ex opere operato”-vaikutuksen jalkoihin. Tällainen kuva minulle on syntynyt esimerkiksi monien ev-lut. pappien kanssa käymieni keskustelujen pohjalta.
Armonvälineiden objektiivista vaikutusta on oikein korostaa, erityisesti silloin, jos synninhädässä olevan ihmisen on vaikea omistaa armoa juuri omalle kohdalleen. Niin pitkälle objektivismissa ei saisi kuitenkaan koskaan mennä, että sitä käytetään oikeutuksena katumuksen, kääntymyksen ja jopa uskon merkityksestä vaikenemiselle.
Näin pitkälle sakramenttiobjektivismissa eivät ole tietääkseni koskaan menneet edes sakramenttien vaikutusta muuten vahvasti korostavat katolinen ja ortodoksinen kirkko. Niidenkin teologiassa kastettu voi synnin kautta langeta pois armon tilasta. Tällöin hänen ei tule mennä ehtoollispöytään vaan katua ja käyttää parannuksen sakramenttia, rippiä. Jos armon tilasta pois langennut menee ehtoolliselle ilman katumusta ja ripittäytymättä, hän vanhojen kirkkojen opetuksen mukaan nauttii sen tuomiokseen. Näin opettivat aikaisemmin myös luterilaiset kirkot, ev-lut. kirkko mukaanlukien.
No, armonvälineitä käytetään oikein silloin, jos syntejään katuvia ihmisiä rohkaistaan niiden avulla turvautumaan Kristukseen omana Vapahtajanaan ja syntiensä sovittajana. Kuten kirjoitit, pelastus on yksin elävässä sydämen uskossa Kristukseen.
TykkääTykkää
Ortodoksisessa liturgiassa rukoillaan ennen ehtoolliselle osallistumista tällainen rukous. Minusta se kiteyttää hienosti sekä ehtoollisen merkityksen että sen, millaisella mielellä sille tulisi osallistua.
”Uskon, Herra, ja tunnustan,
että sinä olet totisesti Kristus,
elävän Jumalan poika,
tullut maailmaan pelastamaan syntisiä,
joista minä olen ensimmäinen.
Vielä uskon,
että tämä on sinun puhtain ruumiisi,
ja tämä sinun kallis veresi.
Sen tähden rukoilen sinua:
armahda minua,
anna anteeksi syntini,
jotka olen tahtoen sekä tahtomattani tehnyt,
sanoin ja teoin,
tietoisesti ja tietämättäni,
ja tee minut kelvolliseksi nuhteettomasti osallistumaan
sinun puhtaimpiin salaisuuksiisi
syntieni anteeksi saamiseksi
ja iankaikkiseksi elämäksi.
Sinun salaiseen ehtoolliseesi osalliseksi
tee minut nyt, Jumalan Poika,
sillä minä en ilmoita salaisuutta vihollisillesi
enkä suutele sinua kuten Juudas,
vaan niinkuin ryöväri tunnustan sinut:
Muista minua, Herra, sinun valtakunnassasi.
Herra, älköön pyhien salaisuuksiesi osallisuus
tulko minulle syytteeksi
älköönkä tuomioksi,
vaan sielun ja ruumiin parannukseksi.
Amen.”
Joku voi ehkä säikähtää sanoja ”syntieni anteeksi saamiseksi ja iankaikkiseksi elämäksi”. Siihen ei ole kuitenkaan syytä.
Elävä, pelastava usko on uskoa syntien anteeksiantamukseen Jeesuksessa Kristuksessa. Kun uskomme, meillä on syntien anteeksiantamus ja iankaikkinen elämä omanamme joka hetki.
Ehtoollinen vahvistaa, rohkaisee ja lohduttaa tätä elävää, pelastavaa uskoa. Mikä vahvistaa uskoa, vahvistaa myös syntien anteeksiantamusta ja ikuisen elämän osallisuutta. Tällä tavoin myös ehtoolliselle osallistuminen koituu uskovaiselle ”syntien anteeksi saamiseksi ja iankaikkiseksi elämäksi” vaikka ehtoollinen ei olekaan sitä varten, että epäuskoinen tulisi uskoon eikä sen tarkoitus ole myöskään korvata rippiä.
TykkääTykkää
Nyt esitetyt kysymykset ovat minulle liian vaikeita. Kuitenkin tuon viimeisen kysymyksen (millainen ehtoollisvieras on kelvollinen?) johdosta haluaisin kertoa oman armeijakokemukseni. Nimittäin armeija leirillä järjestettiin kerran ehtoollinen. Minulla oli syntinen olo. Siellä kiroilevien ja rivoja juttuja puhuvien kanssa olisi pitänyt polvistua, seurassa jossa itsellekin oli tuo kiroilutapa alkanut tarttua. Tuolloin minä koin, etten ollut kelvollinen ehtoollista nauttimaan, vaikka uskovainen olinkin. Muut menivät, minä jäin yksin paikalleni odottamaan. Päätökseeni vaikutti se, että ei ollut siinä ketään, jolta pyytää syntejä anteeksi ja olin siinä käsityksessä, että syntejä tunnollaan ehtoollisen nauttii omaksi turmiokseen. Lisäksi ehtoollisen viettäminen ei tuntunut kovin arvokkaalta noin kokonaisuutena, kun ei sinne omasta aloitteestaan ollut menemässä, vaan ”käskettyinä”.
Saapi kommentoida.
TykkääTykkää
JoseFerin kommentista tuli mieleen muutama Laestadiuksen ehtoollisteologialle ominainen piirre:
Kuten tästäkin Laestadiuksen saarnasta tulee hyvin esille, Laestadius pitää ehtoollista ehdottoman tärkeänä uskovan elämässä. Ehtoollinen on sydämen ruokkimista todellisella Kristuksen ruumiilla ja verellä.
Laestadiukselle arvotonta ehtoollisella käymistä on sellainen, johon ei liity katumusta ja parannusta. Useista rovastin teksteistä tulee esille myös se, että samassa kohdassa, jossa puhutaan väärästä ehtoollisella käymisestä, puhutaan myös tapakristillisyydestä ja katumattomuudesta. Laestadius kiinnittää huomiota myös toiseen väärään tapaan: hänen mielestään monet ”murheelliset ja epäileväiset” eivät uskalla käydä Herran pöydässä ollenkaan ja ovat näin ”väärän mahdottomuuden” edessä. Laestadius sanoo, että tällaista ”väärää mahdottomuutta” on omavanhurskas vaikutus järjessä – ihmisen ajatus siitä, että voisi toteuttaa Jumalan tahdon ja tulla vasta sitten ehtoolliselle.
Oikealla tavalla ”mahdollinen” ehtoollisvieras puolestaan on sellainen, joka koettelee itseään ja toteaa itsensä ”mahdottomaksi” katuen syntisyyttään ja nauttii sitten ehtoollisen ottaen sen uskolla vastaan syntien anteeksi antamiseksi sekä uskon vahvistukseksi – kuten Laestadius selittää evankeliumitekstiä.
”Vissimmästi annetaan katuvaisille synnit anteeksi Herran ehtoollisessa, jos heillä on semmoinen usko, että he saavat synnit anteeksi. Mutta suruttomat ja katumattomat ei saa syntiänsä anteeksi Herran ehtoollisessa, vaikka he kuinka uskoisivat että he saavat siellä synnit anteeksi.”
Laestadius siis korostaa, että ehtoollinen ei vaikuta armonvälineenä tehtynä tekona. Ensi sijaista on henkilökohtainen armonjärjestyksen kokeminen ja ehtoollisen vastaanottaminen uskolla. Aivan kuten lestadiolaisuudessa tänä päivänäkin.
Itse olen ymmärtänyt tuon ehtoollisen turmioksi nauttimisen niin, että sillä viitataan ihmisiin, joilla ei ole sydämen uskoa. Laestadiuksen ajatuksessa ”väärästä mahdottomuudesta” omavanhurskautena on perää, sillä jos uskoisimme voivamme käydä ehtoollisella täysin puhtaina, emme voisi koskaan sille osallistua.
Eikö ehtoollisen arvokkuus perustu juuri Kristuksen ihanaan ruumiiseen ja vereen, joka on meidän kaikkien syntien vuoksi vuodatettu ja annettu?
TykkääTykkää
Minusta liian usein kavahdetaan ehtoollisen syntien anteeksi antavaa vaikutusta. Kuten Joona kommentoi jo ylempänä, uskovalle (armonjärjestyksen kokeneelle ja vanhurskautetulle ihmiselle) ehtoollinen on syntien anteeksi saamista ja uskon vahvistumista. Kohdan, jonka Laestadiuskin saarnassaan nostaa esille (Joh: 6:53) perusteella ehtoollisen merkitystä uskovan elämässä ei voi liikaa korostaa. Kristus itse sanoo, että ellei uskova juo ja syö hänen vertaan ja ruumistaan, tämä ei voi olla hengellisesti elävä.
Ehtoollisessa ollaan Isän, Jumalan, kasvojen edessä (alttarilla), nautitaan Pojan, Kristuksen, läsnä olemisesta (leivässä ja viinissä) ja Pyhän Hengen vaikutuksesta (uskossa). Koko Jumalan kolminaisuus on läsnä ehtoollisessa.
TykkääTykkää
Kiitos Joona viesteistäsi. Olen täsmälleen samaa mieltä. Ja se mitä totean kirkon opetuksesta lähtee toki siitä oletuksesta, että kirkossa ollaan luterilaisia 🙂
TykkääTykkää
Svebiliuksen katekismus on kerrassaan erinomaista luettavaa. Moni asia sanotaan siinä mielestäni jopa paremmin kuin Lutherin katekismuksissa. Tämä siis henkilökohtaisena mielipiteenäni.
Minulle ehtoollisen oikea merkitys avautui teini-ikäisenä, kun luin juuri tuota kohtaa Svebiliuksen katekismuksesta: ”Millä meidän pitää vahvistaman meidän uskoamme syntein anteeksi antamisesta?” Vastaus: ”Herran korkialla Ehtoollisella eli alttarin Sakramentilla.”
Silloin minulle avautui se asia, että elävä usko on jatkuvaa luottamusta syntien anteeksiantamukseen Jeesuksessa Kristuksessa ja että kaikkien armonvälineiden – kasteen, ehtoollisen, seuroissa kuultavan suullisen evankeliumin, luetun Jumalan sanan ja ripissä kuultavan synninpäästön – tehtävä on vahvistaa meidän uskoamme tähän syntien anteeksiantamukseen, siihen, että Kristus on todella tuskallisella kärsimyksellään kantanut meille kuuluneen rangaistuksen ja me saamme olla vapaita. Uskotteko, että se oli huikaiseva kokemus!
Laestadiuksen sakramenttikäsityksestä on tutkimushistoriassa väitelty paljon. Itse edustan näkemystä, että hän oli ennen kaikkea mystikko, jonka teologiaa on pohjimmiltaan mahdotonta vangita mihinkään kaavaan. Niinpä myöskään Laestadiuksen sakramenttikäsitystä ei voi mielestäni pelkistää reformoiduksi sakramenttisymboliikaksi. Uskon, että rovasti on tässä saarnassa tosissaan, kun hän sanoo allekirjoittavansa luterilaisen opin Kristuksen reaalipreesenssistä ehtoollisvälineissä.
Ainakin tämän saarnan teologia muistuttaa mielestäni enemmän keskiajan katolisten mystikkojen kuin reformoitujen ehtoolliskäsitystä.
Sekä mystikot että LLL painottavat molemmat suorastaan karkean havainnollisesti Kristuksen todellista läsnäoloa ehtoollisvälineissä. Samalla he painottavat sitä, että ehtoollisen voi ottaa oikein vastaan ja sen hengellisestä hyödystä voi tulla osalliseksi ainoastaan nöyrässä ja särjetyssä sisäisessä tilassa oleva kristitty. Subjektiivinen ja objektiivinen eivät muodostu vastakohdiksi vaan muodostavat koherentin kokonaisuuden.
TykkääTykkää
Joona luettelee hyvässä kommentissaan armonvälineitä. Niistä itse ehkä varovaisesti jaäärimmäisen hienotunteisesti, mutta selkeästi sittenkin sulkeistaisin kasteen ja ehtoollisen. Raamattua on hyvä lukea vaikkapa ”vain” muutama rivi päivässä. Täysin toinen kysymys sitten on, onko yksin luettu Jumalan sana armonväline?
Kun toisaalla leikataan veitsellä selkeä ero liberaaliteologiseen kansankirkollisuuteen muun muassa sukupuolineutraalin avioliiton ja ylipäänsä homokysymyksen suhteen (mikä sinänsä on ihan oikein), olisi mielestäni johdonmukaista säilyttää ja uskoa muun muassa armonvälineiden suhteen niin kuin ennenkin on uskottu. Tämähän oli eräs kysymys, joka heti sotien jälkeen aiheutti kiistaa ja johti sittemmin pappiseriseuran syntyyn.
Mainittuun eriseuraan sittemmin päätynyt ja eräs kiistan keskeisimmistä henkilöistä L.P. Tapaninen sanaili kuitenkin vuonna 1943 nähdäkseni erinomaisen terävästi ja niin, mikä tulisi tänäkin päivänä pitää kristillisyydessä visusti mielessä:
”Kristillisyydellä on sen tähden alituisena vaarana koettaa sopeutua maailmassa oleviin oloihin ja välttää pahennusta ja ristiriitojen herättämistä. Näin syntyy se ”kevyt kristillisyys”, joka ei ole ”vaarallinen” kenellekään. sekin saattaa kyllä voimallisesti saarnata syntiä vastaan, mutta kuin salaisesta sopimuksesta on sanan miekka kääritty tarpeeksi vahvaan pumpulikerrokseen todella loukatakseen ketään.”
Nostamatta jalustalle rovastia, on pakko sanoa, että hän oli muun monituisen ohella kielellinen lahjakkuus, verbaalinen virtuoosi vailla vertaa. Eikä pelännyt sanan miekkansa mahdollisesti aikaansaamaa viiltoa paatuneeseen sydämeen. Sympatiseeraan itsekin voimakkaasti käsitystä Laestadiuksesta eräänlaisena ”mystikkona”, joka sai voimakkaita vaikutteita paitsi pappiskoulun luterilaisesta ortodoksiasta, pietismistä, herrnhutilaisuudesta ja lukijaisuudesta, myös keskiajan katolisesta mystiikasta. Zidbäckhän tätä yritti valottaa, mikä sai aikaan raivoisan hyökkäyksen uudemman herätyksen taholta.
Minusta Laestadiuksen teologian keskeinen prinsiippi on ordo salutis, henkilökohtaisen armonjärjestyksen kokeminen, mielen muutos. Ilman sitä peruukissa on kuollut usko. Laestadius: ”alttaripöydässä ollaan olevinaan katuvaisia, mutta krouvipöydässä kirotaan, siunataan kirkossa ja kirotaan kirkon takana, ollaan siveellisiä kirkossa ja huorataan kirkon takana.”
TykkääTykkää
Uskon sen, että sakramentit tai luettu Raamatun sana eivät auta epäuskoista uskomaan. Ne kuitenkin vahvistavat, rohkaisevat ja lohduttavat jo uskovan uskoa. Ja armoa se uskon vahvistuskin on, mitä suurinta armoa. Ei yhtään sen vähäisempää armoa kuin se, että uskosta osaton saa uskon, sillä ilman jatkuvaa uskon vahvistusta ei kukaan pääse perille. Joten kyllä sakramentitkin ovat minun nähdäkseni ihan oikeita armonvälineitä.
Tapanisen varoitus on erittäin terävä ja ajankohtainen tänäkin päivänä, olen samaa mieltä siitä.
TykkääTykkää
Minua kiinnostaa kysymys, saadaanko ehtoollisella synnit anteeksi? Joona tai Roosa teologeina ehkä osaavat vastata tähän?
Toisin sanoen: peseekö ehtoollisessa nautittu Jeesuksen veri synneistä? Tarkoitan lähinnä, että jos reaalipreesenssin mukaan ehtoollisella nautittu viini on Jeesuksen todellista puhdistavaa verta, niin eikö synnit silloin pitäisi ehtoollisella saada anteeksi?
Oman näkemykseni mukaan ehtoollinen (ja kaste) eivät pese syntejä pois, eivät tietenkään, mutta myönnän, että hiukan saatan ehtoollista spirituaalistaa, mikä vivahde minusta yhtä kaikki löytyy myös rovastin ”ehtoollisopista.”
TykkääTykkää
Eikös synnit ole annettu anteeksi jo 2000 vuotta sitten, kun jeesus kuoli ristillä? Ja tässä anteeksi saamisessa on kyse vain siitä, että uskonko tämän todeksi.
Niin kuin Joona kirjoitti: ”…elävä usko on jatkuvaa luottamusta syntien anteeksiantamukseen Jeesuksessa Kristuksessa ja että kaikkien armonvälineiden – kasteen, ehtoollisen, seuroissa kuultavan suullisen evankeliumin, luetun Jumalan sanan ja ripissä kuultavan synninpäästön – tehtävä on vahvistaa meidän uskoamme tähän syntien anteeksiantamukseen, siihen, että Kristus on todella tuskallisella kärsimyksellään kantanut meille kuuluneen rangaistuksen ja me saamme olla vapaita.”
Eli saan uskoa syntini anteeksiannetuiksi sekä ehtoollisella että kesken arkisen aherruksen, mutta ehtoollisella se on luultavasti helpompaa.
Ilmeisesti ehtollinen ei kuitenkaan nosta uskosta epäuskoon? Vai nostaako? Onhan armosta osaton voinut kuulla ennen ehtoollista evankeliumin saarnaa ja sitten ehtoollisen aikana uskoa sen omalle kohdalleen.
TykkääTykkää
Jos ehtoollisen toimittaa kristitty pappi, on syntien anteeksianto ehtoollisella käsittääkseni mahdollista, mutta silloin se ei teologisesti liity itse ehtoolliseen, vaan siihen, että ehtoollisen toimittaja paitsi ”testimonium spiritus sancti” eli virkapappeuden ohella ja ensisijaisesti omaa myös Pyhän Hengen viran, joka on jokaisella kristityllä.
Ajallisesti lienee mahdoton erottaa, ”milloin” kukakin tekee parannuksen, voihan se tosiaan tapahtua, vaikka ehtoollispöydässä, kun Jumalan valtakunnasta saarnattu evankeliumi alkaa vaikuttaa. Käsiteellisesti eron teko sen sijaan on välttämätöntä: ehtoollinen itsessään ei synnytä uskoa (eikä pese syntejä pois). Laestadius tosin toteaa, että alttarin sakramentilla saattaa olla sellainenkin vaikutus, että se joskus voi toimia jopa totisen katumuksen herättäjänä..
TykkääTykkää
”Minua kiinnostaa kysymys, saadaanko ehtoollisella synnit anteeksi? Joona tai Roosa teologeina ehkä osaavat vastata tähän?”
Riippuu siitä, mitä käsitteellä ”saada synnit anteeksi” tarkoitetaan. Olen hahmottanut niin, että syntien anteeksiantamus -käsitettä voidaan käyttää ainakin kolmessa merkityksessä. Sillä voidaan tarkoittaa
1) sitä, että epäuskoinen saa pelastavan uskon.
2) sitä, että uskovainen autetaan vapaaseen uskoon jonkin nimellisen, tuntoa painavan synnin alta.
3) sitä, että uskovaista yleisesti rohkaistaan uskomaan tälläkin hetkellä itsensä syntisenä vanhurskaaksi.
Kun kristillisyydessä opetetaan, että sakramentteja nauttimalla ei saa syntejä
anteeksi, tarkoitamme käsittääkseni anteeksiantamusta niin kuin se 1 ja 2 kohdissa ymmärretään. Siis sitä, että sakramentteja ei ole tarkoitettu auttamaan epäuskoista uskoon eivätkä ne uskovaisellekaan ole nimellisten lankeemusten poispanemista varten. Siksi sanomme mieluummin, että sakramentit vahvistavat uskoa. Kun Luther ja Laestadius opettavat, että sakramentit sisältävät syntien anteeksiantamuksen, he tarkoittavat anteeksiantamusta, kuten se kolmoskohdassa ymmärretään. Siis siten, että sakramentit yleisesti vakuuttavat uskovaiselle, että Jumalan armo edelleenkin kuuluu myös hänelle. ”Entiset pyhät” siis pääsääntöisesti tarkoittivat samaa kuin me, vaikka he erilaisessa tilanteessa sanoittivat asiansa eri tavalla kuin me sen nykyään sanoittaisimme.
Kun seurapuheen lopuksi uskovaisia kehotetaan uskomaan tälläkin hetkellä synnit anteeksi, eikö sekin ole syntien anteeksiantamusta kolmoskohdan kuvaamalla tavalla: yleistä rohkaisua uskoa itsensä tälläkin hetkellä syntisenä vanhurskaaksi. Sakramentit ja uskovaisille saarnattava yleinen evankeliumi vaikuttavat siis samoin, vahvistavat uskoa syntien anteeksiantamukseen.
Ajattelen, että tavallaan rippi muodostaa hyvän vertailukohdan
sakramenteille. Me nykypäivän kristitytkin voimme sanoa, että ripissä meille annetaan synnit anteeksi. Ja rippihän onkin sitä varten, että uskovainen autetaan uskomaan vapaasti jonkin konkreettisen lankeemuksen alta. Sillä emme kuitenkaan tarkoittane, että rippi vaikuttaisi anteeksiantamuksen maagisena rituaalina, ex opere operato. Haluamme vain sanoa, että kun synti tarttuu, on vaikea uskoa: Kiusaaja väittää, ettei armo voi minulle riittää, kun minä olen niin huono, kurja, kylmä ja pimeä. Jos huonoa omaatuntoa kantaa kauan, taakka käy ylivoimaiseksi ja usko kuivuu ja kuolee: Ei jaksa enää uskoa Kristuksen sovitustyötä omalle kohdalleen. Sen sijaan kun lankeemuksen tunnustaa toiselle kristitylle ja kuulee häneltä synninpäästön, armonvakuutuksen, on taas helpompi uskoa, että Jumalan armo todella riittää myös minulle, kaikista synneistäni huolimatta.
Ripin ja sakramenttien tähtäyspiste on sama: rohkaista, tukea ja vahvistaa uskoa syntien anteeksiantamukseen. Ja usko syntien anteeksiantamukseen on pohjimmiltaan ainoa, mitä autuuteen tarvitaan. Uskon kautta Kristukseen omistan koko ajan syntien anteeksiantamuksen ja olen näin joka hetki lähtövalmis. En omista anteeksiantamusta vain silloin kun minulle julistetaan synninpäästö vaan uskon koko ajan, uskon kävellessäni, töitä tehdessäni ja nukkuessanikin Kristukseen, joka itse on syntien anteeksiantamus. Elävä usko omistaa siis armon omalle kohdalleen joka hetki.
TykkääTykkää
Jos näin, kaiken Jumalan seurakunnan elämän perimmäinen itseisarvo on usko – siis epäuskoisten auttaminen uskomaan ja uskovaisten tukeminen ”aljetussa uskossa”. Kun uskossa on kaikki autuuteen tarvittava, kristitty ei tarvitse muuta kuin vahvistusta, rohkaisua, lohdutusta ja neuvoja, että se kestäisi loppuun saakka. Ajattelen, että tästä näkökulmasta myös kasteen, ehtoollisen ja ripin ymmärtää oikealla tavalla.
Lausetta ”usko uskoo joka hetki synnit anteeksi” voidaan toki myös väärinkäyttää tukemaan lankeamattomuuden oppia, esimerkiksi tähän tapaan: ”Jos usko kerran uskoo joka hetki synnit anteeksi, synnistä ei ole minulle mitään vaaraa, sillä tehtyäni syntiä omistan uskollani itselleni saman tien anteeksiantamuksen”. Lausetta voidaan väärintulkita myös siihen suuntaan, että esimerkiksi rippiä ei ollenkaan tarvita: ”Miksi minun pitäisi tunnustaa syntejäni muille? Uskohan uskoo joka hetki synnit anteeksi, joten voin uskoa ne anteeksi itseksenikin!” Epäraittiisti tulkittuna se voi siis johtaa yltiöevankeliseen järkeisuskoon, jossa ihminen kylmästi päättelee itsensä autuaaksi vaikka sydän on kova ja katumaton. Mutta tämä onkin tämän sinänsä oikean periaatteen väärinkäyttöä ja väärinymmärrystä, ei oikeaa käyttöä.
TykkääTykkää
Mielestäni väite siitä, että sakramentin jakajan sieluntilalla on mekritystä sakramentin vaikuttavuuteen on vahingollinen. Oikein (evankeliumin mukaisesti) jaettu sakramentti on vaikuttava armonväline jakajasta riippumatta. (Harhaoppeja ei tietenkään tule suosia.) Elävä usko omistaa Kristuksen ja hänen täydellisen vanhurskautensa ja pyhyytensä ja sakramentti armonvälineena vahvistaa tuota omistavaa uskoa.
Mikäli sakramentteja toimittavan papin sieluntilalla olisi merkitystä tultaisiin donatolaisuuden ongelmalliseen kysymyksen asetteleuun. Onko sakramentti ”väärissä käsissä” ollenkaan sakramentti? Pitääkö siis kastaa uudelleen? Pitäisikö ennen messua selvittää papin senhetkinen sieluntila? Mikä olisi oikean Pyhän Hengen papin mittari, kun usko on lahjaa ja Hengen yhteys ja rakkauskin joskus ”pitämisessä”.
Pysytään turvallisessa ennen kirjoitetussa. Hoc est, mitään lisäämättä tai pois jättämättä. Heikon uskon vahvistaminen on armoa parhaimmillaan siksi se on armonväline.
Kiitos Joonalle mainioimmasta blogista! Täällä pastorikin virvoittuu.
TykkääTykkää
Kuten LL väkevässä ja oikeastansa paikoin brutaalissa saarnassaan viittaa, itse Kristus on asettanut ehtoollisen. (Matt.26:26-28):
”Aterian aikana Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: ”Ottakaa ja syökää, tämä ON minun ruumiini.” Sitten hän otti maljan, kiitti Jumalaa, antoi heille ja sanoi: ”Juokaa tästä, te kaikki. Tämä ON minun vereni, liiton veri, joka kaikkien puolesta vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi.”
Jeesuksen sanojen mukaan siis leipä ja viini OVAT Hänen todellinen ruumiinsa ja verensä. Mutta millä tavoin tämä “reaalipreesens” on totta, onkin toinen asia:
“…mutta nyt täytyy sinun myös syödä, juuri elävän Jumalan Pojan lihaa, ja juoda elävän Jumalan Pojan verta, niin kuin villi-ihmiset syövät elävän ihmisen lihaa ja juovat elävän ihmisen verta, ja sanovat sen olevan makean…”
Muutama kysymys: Voidaanko asia kemiallisesti analysoida ja todentaa esim. ehtoollisviinistä, että se on ihan oikeaa (ihmisen?) verta? (Vastaus: ei.) Vai onko Jeesus läsnä reaalipreesensissä näissä alttarin sakramentin näkyvissä elementeissä jotenkin energeettisesti ja yliajallisesti? Muuttuuko ehtoollisen leipä ja viini Pyhän Hengen vaikutuksesta Kristuksen ruumiiksi ja vereksi juuri ehtoollisen asetussanojen aikana, jolloin Jumalan Sana yhdistyy aineeseen (katolisen kirkon näkemys)? Onko tällöin merkitystä ehtoollisen asetussanojen lausujan sydämen tilalla, vai pyhittääkö pelkkä Sana? Entä onko Kristuksen reaalipreesens läsnä leivässä ja viinissä vain ehtoollisen ajan, voidaanko ylimääräinen viini kaataa pois vai säästetäänkö se?
Muuttuuko leipä ja viini Kristuksen ruumiiksi ja vereksi nimenomaan samalla hetkellä, kun ne ovat annettu sydämen uskolla varustetun kristityn suuhun syötäväksi ja ehtoollisen antaja on juuri sitä ennen lausunut sanat: “Tämä on Kristuksen ruumis.” ja “Tämä on Kristuksen veri.”
Itse olen sitä mieltä, että ehtoollisen sakramentti tulisi liittää kristittyjen elämään kiinteästi yhteen sananjulistuksen kanssa. Rohkeana esitäisin että se voisi kuulua vaikka joka sunnuntaiseen seuramenoon yhtä tärkeänä asiana kuin seurapuhe. Kysymyksessä on kuitenkin Vapahtajamme ja Jumalan ainoan uhrikaritsan lihan ja veren syömisestä, jolla aterialla Hän haluaa konkreettisella läsnäolollaan vahvistaa meidän heikkoa uskoamme ja kiinnittymään Häneen, varsinkin näinä vaikeina aikoina.
TykkääTykkää
Aiempaa keskustelua sivuten:
Wanhoilla oli kai tapana ”todistaa synnit anteeksi annetuiksi”. Minusta tämä ilmaisu tavoittaa uskon totuuksia paremmin kuin monet muut vastaavat ilmaisut tuosta samasta asiasta.
TykkääTykkää
Oman ehtoollisen vietto Rauhanyhdistyksellä olisi askel irti luterilaisesta kirkosta. Tämä pelkkänä toteamuksena, ei kannanottona.
TykkääTykkää
Kantaa en ota minäkään. Evankelisluterilaisen kirkon kirkkojärjestys Suomessa on sellainen, että se ei mahdollista erillisiä, esimerkiksi Rauhanyhdistyksillä järjestettäviä omia ehtoollisen viettoja. Mikäli näin joskus tapahtuisi, se samalla merkitsisi kristillisyyden irtautumista evl kirkosta. Ruotsissa esimerkiksi asia on toinen ja ”omien” ehtoollisten vietto siellä on mahdollista myös Ruotsin kirkon puitteissa.
TykkääTykkää
Albert Halonen painottaa omassa hyvässä kommentissaan sitä, että keskustelussa olisi viitattu jakajan sieluntilan merkitykseen ehtoollisen vaikuttavuuden suhteen. Tästä ei mielestäni ole ollut kysymys, vaan siitä, mitä ehtoollinen ”vaikuttaa.” Olen pahoillani, mutta vetäisin edelleen aika karkealla kakkosnelosella, jos vähemmän teologisesti sofistikoitu ilmaus sallitaan:-), rajaa ehtoollisen vaikuttavuuden suhteen: se ei ole syntien poispanopaikka Jumalan lapsenkaan kohdalla. Minusta Jumalan valtakunta on se paikka, jossa synnit annetaan anteeksi Pyhän Hengen kautta. En kuitenkaan haluaisi lokalisoida ”Jumalan valtakuntaa” mihinkään täsmällisen selkeästi rajattuun sosiologiseen yhteisöön, paitsi noin suurinpiirtein:-)
TykkääTykkää
Ymmärrän Leevi Solomonin huolenaiheen. Itse hahmotan asian kuitenkin niin, että meillä on syntien anteeksiantamus yksin uskon kautta Kristukseen, kuten Apologia eli Augsburgin tunnustuksen puolustus painottaa (IV uskonkohta. Vanhurskautus).
Jumalan valtakunnasta Pyhän Hengen voimalla saarnatun evankeliumin tehtävä on auttaa ihminen tähän vanhurskauttavaan uskoon. Vanhurskauttamisen jälkeen kaikki on vain tämän uskon vahvistamista, ruokkimista ja suojelemista varten. Mikään – sen enempää rippi, seuroissa käyminen kuin ehtoollinenkaan – ei ole autuuden lisäehto elävän, vanhurskauttavan uskon lisäksi. Ne kaikki ainoastaan palvelevat uskoa Kristukseen.
Minusta teologian ja uskonelämän peruslähtökohdaksi kannattaa ottaa mieluumin Kristus kuin seurakuntaoppi. Jos seurakunta nousee teologian metaprinsiipiksi, uskosta tulee helposta kylmää ja kuivakkaa mekaniikkaa ja juridiikkaa. Kristuksen elävä ja omakohtainen tunteminen jää taka-alalle.
Tämä ei poista sitä, että Jumalan seurakunnalla on oma, äärimmäisen tärkeä tehtävänsä Kristuksen ruumiina, vanhurskauttamisen ja uskon hoitamisen paikkana maailman keskellä. Seurakunta on kuitenkin ymmärrettävä Kristuksesta käsin eikä päinvastoin.
TykkääTykkää
Juuri näin. Kun saarnataan Kristuksesta, se houkuttelee ja vetää puoleensa. Elävä evankeliumi koukuttaa. Jos taas saarnataan seurakunnasta Kristuksen sovitustyön kustannuksella, työntää se kauemmas Jumalan valtakunnasta, tekee uskomisesta vaikeaa ja vastentahtoista, kuivattaa. Hiljattain ehtoollisella käydessäni koin hyvin vahvasti sen, että ehtoollisen edellä julistettu evankeliumi, ilosanoma Jeesuksesta Kristuksesta sekä synninpäästö ohjasivat ja kutsuivat minua ehtoollispöytään. Sakramentti vahvisti uskoani jaksaakseni taas eteenpäin. Ilman evankeliumin julistusta ja sen uskomista olisi ehtoollinen jäänyt ulkokohtaiseksi rituaaliksi. Minussa syntyi halu kuulua seurakuntaan, jossa on päänä Kristus ja jossa saan kuulla uudestaan ja uudestaan sen, että minunkin syntini on sovitettu ristillä, vaikka mikä olisi.
Mutta jos ehtoollista ennen olisi julistettu seurakunnan pyhyyttä, erehtymättömyyttä ja kuuliaisuuden vaatimusta, en olisi löytänyt Kristusta, en muuta kuin oman vastahakoisen mieleni. En olisi voinut polvistua niin kuivalla sydämellä Herran pöytään. Siksi on tärkeää, kuten Joona sanoi, että seurakunta on ymmärrettävä Kristuksesta käsin eikä päinvastoin.
Aina ei alttarin sakramentti avaudu minulle yhtä kirkkaasti, eikä tarvikaan. Pelastus ei ole onneksi siitä kiinni.
TykkääTykkää
Kirsi: ”Kuten LL väkevässä ja oikeastansa paikoin brutaalissa saarnassaan viittaa, itse Kristus on asettanut ehtoollisen. (Matt.26:26-28)”
Joona: ”Ainakin tämän saarnan teologia muistuttaa mielestäni enemmän keskiajan katolisten mystikkojen kuin reformoitujen ehtoolliskäsitystä.”
Brutaali, mystikko… jotain hyvin paljon väkevämpää ja syvälle menevämpää on Lestadiuksen tämänkin saarnan sisältö ja retoriikka, kuin olemme yleensä seuroissa tottuneet kuulemaan. Mutta eiköhän se ollut hänenkin aikanaan sama tilanne kuulijoilla! Tuskin olivat tuollaista puhetta ehtoollisen sakramentista ja sen merkityksestä tottuneet kirkossa kuulemaan. Herätys syntyi tuollaisten saarnojen voimasta ja kenties voima välittyi myös hänen persoonastaan. Minua kiehtoo ajatus, millainen oli ihminen tällaisten saarnojen ja muun ajallisesti merkittävän tutkimustyön ja suuren perheen takana…
Oma kokemus ehtoolisessa on liittynyt rippikoulusta asti vakavan pyhyyden ja samalla uskon vahvistumisen kokemukseen ilman, että olisi tarvinnut epäillä Jeesuksen ehtoollisen asetussanoja ja vielä lisäksi ” Tehkää se minun muistokseni!”
Jäin miettimään tuota Kirsin ehdotusta, että ehtoolisen vietto voisi kuulua joka sunnuntain seurojen viettoon.Kaipaan itsekkin useammin mahdollisuutta ehtoolliseen juuri uskoa vahvistavana, mutta samalla liitän kokemuksen kirkkotilaan ehkä meillä olleesta käytännöstä johtuen. Ajattelen muutenkin, että olisi tärkeää vaalia uskonpuhdistuksen perintöä kirkossa ja sen sisällä, eikä ulkona. Ehkä jopa ennakoin kehitystä niin, että kirkon liberalisoituminen Suomessa jakaannuttaa kirkon ja silloin toinen osa vaalii Lutherin jäljissä ja suojaa meitä.
Kysymys kuuluukin, olemmeko kelvollisia – hoitaneet omien y h t e i s t e n harhojemme sisällön korjaamisen niin, että opetuksemme kestää myös lähihistorian päivänvalon ja tarkastelun?
Vai olemmeko katumattomia? Uskottelemmeko, että vain yksittäisillä ylilyöjillä on syytä katua?
Kun elämme poliittisestikkin uhkaavia aikoja ja eduskuntavaalit ovella, lainaan katkelmia erään tunnetun poliitikon tämän päivän ajatuksia blogista, jonka otsikko on TILINTEKO.
”Taustaksi pitää ottaa EU. Toisen maailmansodan aikana Euroopassa oli kaksi todellista pahan akselivaltaa. Saksa ja Neuvostoliitto tappoivat ja vainosivat molemmat miljoonia viattomia kansalaisiaan.
Toinen maa näistä teki tilin menneisyytensä kanssa. Se teki parannuksen, katui syntejään ja rikoksiaan ihmisyyttä vastaan ja häpesi. Se vei syylliset vastuuseen ja tuomitsi nämä teoistaan. Katumus ja parannuksenteko jäi osaksi kansallista identiteettiä. Mielestäni se asenne on koitunut Saksalle siunaukseksi.
Turkin kohdalla jäsenyysneuvottelujen yksi kynnyskysymys on ollut suhtautuminen armenialaisten kansanmurhaan 1915-1918. Isommalla aikajaksolla tarkastellen oli varovaisesti arvioiden yli kaksi miljoonaa surmattua kreikkalaista, armenialaista ja assyrialaista kristittyä vuosina 1894-1923. Tuhansia hävitettyjä kirkkoja ja luostareita, loputtomasti ryöstettyä omaisuutta. Turkki on henkisesti suojannut itsensä tämän murhenäytelmän käsittelemiseltä, ja mielestäni aivan turhaan. Siitä maksetaan hintaa yhä, sillä kansanmurhan esiintuojat saavat toistuvasti syytteen rikoslain turkkilaisuuden halventamista koskevalla pykälällä. Sen häpeän peittely ja kohtaamattomuus on oikeasti luonut maan rikoslakiin ihmisoikeuksien mustan aukon. Se repii kansakuntaa ja heikentää ilmapiiriä.
Juuri tuo sama katumattomuus pelottaa minua Venäjässä eniten.”
Siis katumattomuus.
TykkääTykkää
Kyllä minun mielestäni ehtoollisen vieton mahdollisuuksista seurojen yhteydessä rauhanyhdistyksillä pitäisi selvittää. Kirkosta eroamiseen en tällä kommentillani yllytä ollenkaan, mutta jos löytyisi jokin tasapainoinen ratkaisu? Ja jos se kerran Ruotsissakin se onnistuu, niin miksi ei meilläkin.
Ehtoollisen viettoon liittyy niin paljon merkityksellisiä ja elintärkeitä asioita kristityn uskon elämän kannalta, että kannattaisin kyllä mitä lämpimimmin sakramentin viettoa aina kun mahdollista ja mieluiten seurojen yhteydessä.
Perustelut:
1) Kristus itse on asettanut ehtoollisen ja Hän itse on läsnä leivässä ja viinissä sanansa mukaan.
2) Varhaiskristilliset seurakunnat kokoontuivat yhteen nimenomaan viettämään ehtoollista.
3) Ehtoollinen on rakkauden ja yhteyden ateria, ja se yhdistää meidät sekä Kristukseen että toisiimme. Näin se voi uudistaa, vahvistaa ja virvoittaa uskoamme, toivoamme ja rakkauttamme.
4) Ehtoollinen ei ole minkään kirkkokunnan omistama juttu, vaan se on elävässä uskossa olevien kristittyjen yhteyden ateria, jossa uskon kautta saamme omistaa Kristuksen, Jumalan uhrikaritsan omaksemme.
5) Ehtoollisen vietto toimii Jumalan seurakuntaa yhdistävänä sakramenttina, ja sen mittaamaton arvo tulisi tiedostaa erityisesti silloin, kun elämme monenlaisessa sisäisessä ja ulkoisessa ristipaineessa.
6) Se voi tuoda lohtua särkyneille, auttaa meitä kiinnittymään Kristukseen ja sitä kautta uudistumaan yhteisessä rakkaudessa.
TykkääTykkää
Ruotsin lestadiolaisista länsi- ja kai suuressa määrin myös Tornionlaakson itälestadiolaiset ovat ottaneet sakramenttien käytön omiin käsiinsä, toisin kuin kirkkouskollinen SRK:n pieni sisarjärjestö SFC. – Suomessa ovat myös esikoislestadiolaiset antaneet kirkkomme liberaalille johdolle myrskyvaroituksen vastaavasta, mikä hermostutti piispojamme viime vuonna kyseisen liikkeen pienestä kannatajamäärästä huolimatta. – Ja jos ei sieluista niin huolta olekkaan, niin ainakin kirkon verotuloista…
Niinkuin joku taisi jo viitata, paljon mahtaa olla – ainakin näin ei-teologin näkökulmasta – tuossa sakramenttiteologiassa joutavan päiväistä hiusten halkomista ja toistensa ohi puhumista. Kai Herramme olisi asiasta opettanut perusteellisemmin, jos kaikki nuo karikot ovat olleet todellisia. Pappishajaannuksessa muutamien pappien överiksi mennyt sakramentalismi aiheutti maallikkorintamassa käytännössä sakramenttien väheksymistä epäraamatullisesti ja ristiriitaisesti: ehtoollinen vahvistaa uskoa, mutta ei uskoa syntien anteeksiantamukseen 🙂 Ja kun pappiemme asema oli liikkeessämme heikentynyt, eivät he näitä maalikkoteologisia ankkoja ja floppeja julkisesti voineet ampua alas tulematta leimatuksi sydämeltään pappislinjalaisiksi.
Kovin karseeta, naturalistista ja brutaalia – kuten vl-seniorikin asian määritteli – on kyllä tuo Lars Levin sanankäyttö aiheesta. Toivottavasti ei ole ollut lapsia kuulemassa…
Mutta näin näyttää olleen myös tilanteessa, jossa Jeesus lanseeraa nuo ajatukset. ”Siitä ajasta luopuivat monta hänen opetuslastansa hänestä ja menivät pois, eikä hänen kanssansa enempi vaeltaneet. Niin Jeesus sanoi niille kahdelletoistakymmenelle: ettekö te myös tahdo mennä pois? Simon Pietari vastasi häntä: Herra, kenenkäs tykö me menemme? sinulla on ijankaikkisen elämän sanat, Ja me uskomme ja olemme ymmärtäneet, että sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika?” (Joh. 6:6-9)
Myöhemmin alkukirkon aikana kristittyjä syytettiin murhaajiksi ja kannibaaleiksi, mikä tietysti oli toisaalta hyvin ymmärrettävvää ”ristin teologian” aiheuttamaa pahenusta.
Mutta tässä sovituksen salaisuudessa ollaan myös ihmiskunnan yhteisten ikivanhojen arkkimyyttien äärellä: pahuus ja elämän jatkuminen vaatii sovitusta ja uhria; jumalan kuolema ja ylösnousemus; ja että kuningas on jumalanpoika ja ylipappi ja hänen lihansa ja verensä edustaa elämän voimaa ja tarvittaesa hänet uhrataan yhteisön edestä. Vastaavia lähi-idästä tuttuja teologisten ajatusten ”arkkityyppejä” oli esim. mesoamerikan intiaaneilla…
Lopuksi niinkuin on jo sanottu; alunperin niin evankeliumin saarna kuin sakramentitkin olivat myös syntien anteeksiantamuksen todistamista eli uskon vahvistamista!
TykkääTykkää
Melkein jokaisessa kirkossa on melkein jokainen sunnuntai klo 10 alkaen messu 🙂
TykkääTykkää
Kuten Markku ja joku muukin jo teki edellä edellä, minunkin tekee mieli kiinnittää huomiota siihen, että tämä ehtoollisen tarkastelu on monesti mennyt hiusten halkomiseksi ja nämä halkomisväittelyt ovat johtaneet jakautumisiin. Monilla riviuskovaisilla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, mistä kaikesta sitä on peistä käännetty aina Lutherin ajoista alkaen. Harva on sitä miettinyt, mitä nuo leipä ja viini tarkalleen merkitsevät jne. Itse ajattelen niin, että kaikesta on hyvä keskustella ja kaikkea saa pohtia, mutta ihmisen usko, pelastus ja vanhurskaus ei nojaa näiden pienten yksityiskohtien oikeinymmärryksen varassa. Näin sen on pakko olla, tai kukaan meistä tietämättömistä riviuskovaisista ei pelastuisi. Esimerkiksi minä olen nauttinut ehtoollisen tähän asti aina enemmän tai vähemmän muistoateriana: muistellen pääsiäisajan tapahtumia, sitä mitä Jeesus on edestämme tehnyt sekä Jeesuksen sanoja: ”niin usein kuin te siitä juotte, tehkää se minun muistokseni”.
TykkääTykkää
Markku kirjoitti: ”Kovin karseeta, naturalistista ja brutaalia – kuten vl-seniorikin asian määritteli – on kyllä tuo Lars Levin sanankäyttö aiheesta. Toivottavasti ei ole ollut lapsia kuulemassa…”
– minun on pakko sanoa, että minä en voinut kerralla lukea loppuun tätä Lestadiuksen saarnaa siinä käytetyn kielen vuoksi. Olen kyllä eläissäni joutunut tarkastelemaan raajojen tekojen yksityiskohtaisia teonkuvauksia, joten puhe ”ruumiin raatamisesta jne. ei minua siinä mielessä hätkähdyttänyt. Minulle vain tuli se olo, että puhe oli täynnä turhaa mässäilyä ja verenhimoisuutta. En kavahda voimallista, herättelevää ja ravistelevaa puhetta mutta…tätä lukiessa minulle tuli mieleen woodoot ja sen sellaiset.
No saarnan lukemisesta oli minulle se hyöty, että nyt ymmärrän paremmin, miksei äitini käy pääsiäisseuroissa ja ehtoollisella. Hän on aiemmin kertonut, että on pienenä traumatisoitunut jonkun paikkakuntansa puhujan sanoista tms. Pääsiäisen aika ja ehtoollinen tuo hänellä aina mieleen nuo pelottavat hetket.
Lasten vuoksi toivoisinkin, ettei näitä pääsiäisajan tapahtumista osattaisiin seuroissa ja messuissa kertoa niin, että lapsetkin voivat niitä kuunnella. Tähän kohtaan on sanottava, että Joonan keskiviikkoista puhetta seurasi tarkkaavaisesti alle kouluikäinen poikani tietokoneelta. Ei näyttänyt pelkäävän, vaikka selvästikin puhe askarrutti ja mietitytti. En uskaltanut jättää häntä yksin kuuntelemaan. Ajattelin, että on tärkeää, että lapsella on turvallinen aikuinen lähellä, jos puheena olevat asiat ovat pelottavia. Lisäksi korostaisin kotikasvatuksen merkitystä. Jos asioista on puhuttu jo kotona lapselle ymmärrettävällä tavalla, seurapuhetta tuskin koetaan, ainakaan samassa määrin, pelottavana.
TykkääTykkää
Sorry lukuisat kirjoitusvirheet…kännykällä ku kirjoittaa, ni puhelin muuttelee sanoja jne..
TykkääTykkää
Markku kiteyttää ”pappishajaannusta” hyvin. Tosin mielestäni kyse ei ollut ainoastaan muutamien pappien ”sakramentalismista” vaan pidemmästä ”tunnustuskirjafundamentalistisesta” kehityksestä. Saattaisi olla mielenkiintoista verrata vaikkapa mainintoja tunnustuskirjoista Päivämiehessä ja Siionin Lähetyslehdessä ennen ja jälkeen Eino J. Pietilän ja Paavo Viljasen potkujen.
Minä pidän rovastin kielestä, tavasta sanoa asiat niin kuin ne ovat. Laestadiuksen saarnojen konteksti olisi hyvä muistaa: kuulijoista 90% oli saamelaisia, luku- ja kirjoitustaidottomia, kiertäviä lappalaisia.
Itse käyn mieluusti ehtoollisella. Minulle se parhaimmillaan vahvistaa uskoa, tosin monasti mitäänsanomattoman, ”rakkauden” täyttämän, liberaaliteologisen saarnan jälkeen saattaa käydä myös päinvastoin: sydän jää kylmäksi, vaikka kasvot ovat hartaat. Papiksi vihkimisen ehtona pitäisi edelleen olla piispa O.I. Collianderin 1900-luvun alussa pappiskokelaalle aina esittämä (kompa)kysymys: ”Onko Raamattu Jumalan sanaa vai onko Raamatussa Jumalan sanaa”? Kysymykseen oli ainoastaan yksi oikea vastaus, mikäli halusi Kuopion piispalta saada vihkimyksen. En edes uskalla kuvitella, mitä tänä päivänä Helsingin hiippakunnassa kysytään:-)
TykkääTykkää
Aivan Leevi. Mielestäni pappisrintamassa ei alunperin ollut kovin monta sellaista, jotka ajoivat agendaansa kuin käärmettä pyssyyn eli pyrkien pesäeroon, mutta monet keskitienkulkijatkin provosoituivat mukaan kun he kokivat tulleensa epäreilusti kohdelluksi.
JoseFerille. Oon sammaa mieltä – mielestäni myös esim. teksti Iisakin uhraamisesta olisi syytä jättää toiseen kertaan, jos lapsia paikalla…
Isompia ja pienempiä ”lapsuksia”, karkeitakin tyylivirheitä lienee tullut sananjulistajille kaikkina aikoina. Ja varmaan on ollut erityisenä vaarana sellaisille supliikkimiehille, joilla puhe kulkee nopeammin kuin ajatus 🙂 Enimmäkseen herätysliikkemme perustajan Lars Levin saarnat ovat edelleen ruokkivia. Isäni kotikylällä oli vielä 1970-luvulla hengissä ainakin 1700-luvun konventikkeliplakaatista juontuva käytäntö pitää pyhärukkouksia, jossa saarna luettiin mm. Laestadiuksen postillasta.
Tietysti riippuu paljon ajasta ja kulttuuristakin, mihin on totuttu. Ja ilman muuta puhe ristinkuolemasta ja sen pelastavasta merkityksestä alunperinkin oli monelle sivistyneelle, niin juutalaiselle kuin kreikkalaiselle perverssiä hullutusta. Siis vaikka roomalaisaika sotineen, kidutusrangaistuksineen, gladiaattorinäytäntöineen yms. niin veristä olikin. Melkein kuin kuvottavalla väkivallalla ja väkivaltaviihteellä mässäily kaksinaismoralistisella omalla ajallamme…
Itse olen kokenut pääsiäisen ajan Raamatun tekstit kuitenkin voimaannuttavina ikäänkuin katarsis-kokemuksina. Raamatun kertomukset ovat enemmän lakonista kuvausta siitä mitä kerran tapahtui. Mutta älköön kukaan kokeko syyllisyyttä siitä, että ahdistuu ja ettei voi tulla kuulemaankaan tiettyjä kirkkovuoden tekstejä.
TykkääTykkää
Marianpäivän teksti on valoisa!
”Silloin Maria sanoi: Minun sieluni ylistää Herran suuruutta,
minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani,
sillä hän on luonut katseensa vähäiseen palvelijaansa.
Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi,
sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria tekoja.
Hänen nimensä on pyhä,
polvesta polveen hän osoittaa laupeutensa niille, jotka häntä pelkäävät.
Hänen kätensä on tehnyt mahtavia tekoja,
hän on lyönyt hajalle ne, joilla on ylpeät ajatukset sydämessään.
Hän on syössyt vallanpitäjät istuimiltaan ja korottanut alhaiset.
Nälkäiset hän on ruokkinut runsain määrin,
mutta rikkaat hän on lähettänyt tyhjin käsin pois.
Hän on pitänyt huolen palvelijastaan Israelista,
hän on muistanut kansaansa ja osoittanut laupeutensa
Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen, ajasta aikaan,
niin kuin hän on isillemme luvannut.” (Luuk. 1:46-56)
Marian ennustus on tässäkin toteutunut. Haltioituneen hurmioitunut teksti koskettaa meitä, ja voi palauttaa mieleen Herran suuria tekoja omassa elämässämme! Teksti tuo mieleen myös Mirjamin laulun, kolmen miehen kiitosvirren, Hannan, Sakariaan, Simeonin…
Musiikiksi sopii esim. Cassinin Ave Maria
https://www.youtube.com/watch?v=QvEQ8pw84mg
Lutherkin rukoili edelleen päivittäin:
” Ave Maria, gratia plena
Dominus tecum;
Benedicta tu in mulieribus,
et benedictus fructus ventris tui, Jesus…”
Keskiaikaisiin sanoihin ”Stabat mater dolorosa iuxta Crucem lacrimosa, dum pendebat Filius…” kuuluu August Ahlqvistin suomennos:
”Murehella haikialla
Seisoi äiti ristin alla,
Johon Poika naulitaan.
Sydän sykki surkiasti,
Kyyneleitä katkerasti
Silmä vuosi tulvanaan.
Voi sen tuskaa verratonta
Vaivattaissa viatointa
Ainokaista poikaansa!
Voipa määrää huokausten,
Kuin hän seisoi rinnatusten
Ristin kanssa rakkaansa!
Ken ei itkun pisaroita
Vuodattane katkeroita
Tätä huolta nähdessään!
Kumpa äitin neidellisen
Poika hurskas, taivaallinen
Käytetähän kärsimään!
Jesust’ äiti pilkattavan
Näki, ynnä kiusattavan
Synnin tähden maailman;
Kuuli hänen ristin alla
Nääntyenkin siunaamalla
Kiusaajansa kostavan.
Voi sit’ äitin kärsimystä!
Hänen kanssans’ yhdistystä
Etsiä minun pitää;
Palavalla sydämellä
Kyyneleillä kylvetellä
Herran ruumista pyhää.
Poveheni, äiti, paina
Haavat vuotamahan aina,
Joita vuosi poikasi,
Vuosi ruoskin suomittaissa
Sekä ristinnaulittaissa
Tähden suurten syntini!
Häntä tahdon katsastella,
Hartahasti huokaella
Päivieni päätteesen.
– – – – – – – – – – – – – – – – –
Ristinsä tukeni olkoon,
Kuolostansa mulle tulkoon
Turva vahva tuonelaan,
Että Luoja armahtaisi,
Sielu kurja onnen saisi
Käydessäni kuolemaan!
TykkääTykkää
JoseFer, kiitos sinulle erityisesti tästä kommentistasi! Sen ajatukset tuntuvat itselleni kovin läheisiltä.
Minusta on ollut hyvin mielenkiintoista, vahvistavaa ja vapauttavaa lukea erilaisia kokemuksia ja perusteluja ehtoollisen merkityksestä ilman, että tarvitsisi ajatella, että uskovainen kokee muistoaterian vain yhdellä tavalla . Kuka meistä olisi tuntenut ehtoollisen merkityksen samoin kuin esim. Lestadius saarnassaan – ennenkuin on lukenut sen?
Uskohan on luja luottamus, joka ei näkymättömistä epäile. Se on siis perimmältään yksinkertaista raamatun sanaan luottamista Kristuksen lunastuksen läpi kilvoitellen. Ihminen tahtoisi kuitenkin jatkuvasti tuoda siihen omaa tulkintaansa lisäksi ja järjellä mutkistaen kehitellä omia oppeja. Niiden avulla voi hallita toisia ja viimein tuomita kyseenalaistajat ikuiseen kadotukseen tai ainakin elon aikana julmasti eroon yhteisestä laumasta. Sitten voisi rukoilla kuin fariseus ja kiittää, ettei ole ainakaan niin kuin tuo publikaani.
Kyllä sellaisessa hallinnassa oma kunnia kasvaa samaa tahtia pelkääjien kanssa. Ja oma ”hovi” kerääntyy ympärille.
Siksi on äärettömän tärkeää, ettemme enää vajoa takaisin entiseen vaientamiseen, vaan voimme ja uskallamme avoimesti ja vapaasti keskustella erilaisista ajatuksista, kokemuksista ja luovuttamattomista Jeesuksen opetuksista yhteisessä uskossa.
On sanomattoman tärkeää muistaa, kuinka erilaisia saviastioita uskovaisetkin ovat ja joutuvat elämään hyvin monenlaisissa olosuhteissa. On vaarallista typistää uskovaiselle muottia, joka perustuu vahvojen kykyyn suoriutua ja tekee heikommista auttamatta uhreja. Tästä meillä on kertynyt kokemuksia vaikka toisille jakaa, eikä sellainen kuulunut Jeesuksen opetukseen.
Meidän pitäisi ehkä uskaltaa katsoa menneitä vuosikymmeniämme entistä rehellisemmin ja yrittää sitä kautta paremmin nähdä syitä ja seurauksia tilanteeseen, jossa nyt tämän paaston ajan keskellä elämme.
Nuoret eivät voi katsoa elämäänsä taakse kauas, mutta he voivat yrittää saada vaiennettua senioripolvea puhumaan kokemuksistaan.
Markku ja Leevi Salomon ovat viitanneet myös pappishajaannukseen. Ajattelen, että sillä ja sitä heti seuranneella 70-luvun opilla on molemmilla ollut paljon vahvemmat vaikutukset tänne asti, kuin olemme yleisesti tunnustaneet ja tiedostaneet.
Olisikoi terveellistä pohtia, mitä opittavaa meillä on nyt noista kahdeta oman aikamme hajaannuksesta?
Olisiko keskustelu hajaannusten sisällöistä/tuntomerkeistä ja seurauksista ahdistavaa vai vapauttavaa?
Voisiko rakentava keskustelu niistä lisätä yhteistä ymmärrystä ja estää uuden hajaannuksen?
TykkääTykkää
Minusta kysymys siitä, ymmärretäänkö ehtoollinen pelkäksi vertauskuvalliseksi muistoateriaksi vai uskotaanko Kristuksen ruumiin ja veren olevan todella läsnä ehtoollisvälineissä, ei ole yhdentekevä pikkuasia. Erilaiset vastaukset tähän kysymykseen ovat jäävuoren huippuja, joiden alta löytyy kaksi hyvin erilaista tapaa hahmottaa koko kristinusko. Siksi on mielestäni virhe vähätellä tämän kysymyksen merkitystä.
Sveitsiläisten uskonpuhdistajien Zwinglin ja Calvinin perinnölle rakentava reformoitu teologia opettaa ehtoollisen olevan vertauskuvallinen muistoateria. Ehtoollisleipä ja -viini ovat Kristuksen ruumiin ja veren vertauskuvia, merkkejä. Kristuksen ruumis ja veri eivät ole kuitenkaan ehtoollisvälineissä reaalisesti ja objektiivisesti läsnä.
Reformoitu ehtoollisoppi on johdonmukainen seuraus reformoidun teologian laajemmasta perusperiaatteesta, jonka mukaan ”finitum non capax infiniti” eli ääretön Jumala ei voi sisältyä äärelliseen eikä Luoja luotuun. Jumala on niin täydellisen tuonpuoleinen ja tavoittamaton, ettei hän voi olla todellisesti läsnä sanassa ja sakramenteissa: se olisi taivaallisen Majesteetin arvolle kerta kaikkiaan sopimatonta. Siksi sana ja sakramentit voivat korkeintaan vertauskuvallisesti viitata Jumalaan.
Tästä syystä myöskään seurakunta, Kristuksen kirkko, ei ole reformoidussa teologiassa samalla tavoin Jumalan kohtaamisen paikka kuin vanhojen kirkkojen teologiassa tai luterilaisuudessa. Jumalan kohtaaminen tapahtuu ensisijaisesti subjektiivisissa hengellisissä kokemuksissa ja kirkon tehtävä on olla enemmänkin samoin uskovien ”vertaistukiryhmä”.
Luterilaisen teologiassa Jumala on sen sijaan Pyhän Henkensä kautta todella läsnä kirkossaan eli seurakunnassaan, sen näkyvissä ja havaittavissa armonvälineissä, sanassa, sakramenteissa ja ripissä. Jeesuksessa Kristuksessa Jumala tuli todella ihmiseksi, lihaksi ja vereksi. Ääretön astui äärelliseen, Luoja luotuun, Ikuinen aikaan. Samaa periaatetta seuraten Jumala on todella läsnä myös seurakunnassa, Kristuksen ruumiissa, ja sen näkyvissä armonvälineissä.
Pyhän Hengen toiminta ei ole ainoastaan eikä ensisijaisesti subjektiivisia hengellisiä kokemuksia vaan Henki tulee eräällä tapaa ”lihaksi” seurakunnassa ja sen armonvälineissä. Seurakunta ei ole vain samoin uskovien ”kerho” vaan Kristuksen maailmaan istuttama pyhä mysteeri. Samalla tavoin opettavat myös katolinen ja ortodoksinen kirkko sekä osa anglikaaneista. Samoin opetti suurimmaksi osaksi myös vanha kirkko kirkkoisineen.
On totta, että Jumala on täydellisen tuonpuoleinen ja tavoittamaton – me ihmiset emme voi omalla voimalla tavoittaa mitään Luojastamme. Jumala on kuitenkin niin Kaikkivaltias, että hän voi tehdä senkin ihmeen, että Ääretön sisältyy äärelliseen ja Luoja luotuun. Ja Raamatun mukaan Jumala on niin Rakastava, että hän myös tahtoo tehdä tällaisia ihmeitä. Yksi tällainen ihme on se, että jumalihmisen Jeesuksen Kristuksen pyhä ruumis ja veri ovat todella läsnä ehtoollisleivässä ja -viinissä.
TykkääTykkää
Sakramenttirealismi liittyy laajempaan sakramentaaliseen todellisuuskäsitykseen: Jumala ei ole vain ja ennen kaikkea tuonpuoleinen vaan on todella läsnä kaikessa, heijastuu kaikesta ja läpäisee kaiken sekä käyttää luotujaan pelastustekojensa instrumentteina. Tämä korostaa sitä, että kaikella näkyvällä – esimerkiksi luonnolla ja ihmisruumiilla – on sen langenneisuudesta ja vajavaisuudesta huolimatta itseisarvo ja ikuinen päämäärä. Nähdäkseni Raamattu tukee tällaista ajattelua. Siihen on kuitenkin vaikeampi tulla Jumalan täydellistä tuonpuoleisuutta korostavan reformoidun teologian pohjalta.
Se, miten ehtoollisesta opetetaan, ei ole siis lainkaan yhdentekevä pikkuasia. Sillä on laajat kytkökset ja vaikutukset siihen, miten koko kristinusko ylipäätään hahmotetaan. Siksi näkisin hyvin tärkeänä, että pidämme myös vanhoillislestadiolaisuudessa edelleen kiinni siitä opetuksesta, että ehtoollisella otamme leivässä ja viinissä todella vastaan Kristuksen ruumiin ja veren, emme ainoastaan niiden vertauskuvia.
Allekirjoitan sen, mitä Luther toteaa kirjassaan ”Suuri tunnustus Kristuksen ehtoollisesta”: ”Sen sijaan, että joisin hurmoshenkien (reformoitujen) kanssa (ehtoollisella) pelkkää viiniä, juon mieluummin paavin kanssa pelkkää Kristuksen verta.” Luther näki siis helpompana hyväksyä katolisen ehtoollisteologian kuin kalvinistien ja zwingliläisten opetuksen.
Ehtoollisen reaalipreesenssi sopii ylipäätään paremmin vanhoillislestadiolaisen teologian kokonaisuuteen kuin reformoitu opetus. Mehän korostamme muutenkin sitä, että Jumala tekee ihmisten keskuudessa pelastavaa työtään ensisijaisesti seurakuntansa ja sen näkyvien välineiden kautta.
TykkääTykkää
Varmasti suurella osalla riviuskovaisista on melkoisen ohut käsitys ehtoollisteologiasta niin nyt kuin tulevaisuudessa. En epäile, etteivätkö he voisi siitä huolimatta pelastua.
Siitä ei voi kuitenkaan vetää johtopäätöstä, että on on yhdentekevää, mitä ehtoollisesta opetetaan. Samalla tavoin monella uskovaisella on hämmästyttävänkin ohut käsitys myös vanhurskauttamisesta, Raamatun merkityksestä, sovituksesta, kolminaisuudesta tai siitä, kuka Jeesus oikeastaan on. Varmasti nämäkin tietämättömät veljet ja sisaret voivat päästä taivaaseen tästä huolimatta. Emme varmaan halua vetää tästä sellaista johtopäätöstä, että on yhdentekevää, mitä kristillisyydessä opetetaan vanhurskauttamisesta, Raamatusta, sovituksesta, kolminaisuudesta tai siitä, kuka Jeesus on.
Tietämättömiä rivikristittyjä tulee olemaan aina ja tietyllä tapaa saa ollakin. Siitä huolimatta seurakunnalla on vastuu kaikin voimin huolehtia siitä, että sen julistus ja opetus ovat tarkasti Jumalan sanan mukaisia. Tämä koskee myös sitä, mitä seurakunta opettaa armonvälineistä, esimerkiksi ehtoollisen sakramentista.
TykkääTykkää
`Jälleen tässä asiassa nyrjähtävät nuo riivastelijamme suurine oppeineen ja älyineen. He huutavat ja pauhaavat: ”Miten leipä ja viini voivat antaa synnit anteeksi ja vahvistaa uskoa?” Tottahan he ovat kuulleet ja tietävät, että me emme suinkaan väitä leivän ja viinin sellaisenaan sitä tekevän, vaan että sen tekee leipä ja viini, joka on Kristuksen ruumis ja veri ja johon sana on yhdistynyt. Juuri se eikä mikään muu, näin me opetamme, on se aarre, jonka välityksellä anteeksiantamus on meille hankittu.´
´Ymmärrät tämän perusteella, ettei ehtoollista ole varaa halveksia. Sellaista valinnanvapautta meille ei ole jätetty. Halveksimisella minä tarkoitan sitä, ettei pitkiin aikoihin mennä ehtoolliselle, vaikka mikään ei estäisikään, eikä sitä edes kaivata. Jos tahdot tuollaista vapautta, niin mene vieläkin pitemmälle. Luovu koko kristillisyydestä, sitten sinun ei tarvitse enää uskoa eikä rukoillakkaan, Kristuksen käskystähän niissäkin on kysymys. Mutta jos tahdot olla kristitty, sinun on pidettävä tämä käsky kunniassa ja aina sopivan hetken tullen sitä noudatettava. Käskyn on näet määrä saada sinut yhä uudelleen liikkeelle tutkimaan itseäsi sekä kyselemään mielessäsi: ”Mikä ihmeen kristitty minä olen? Jos olisin oikea kristitty, pitäisihän minun edes vähän kaivata sitä, mitä Herrani on käskenyt minun tehdä.´
`Pitää kyllä paikkansa, että ihmiset, jotka väheksyvät ehtoollista ja elävät epäkristillisesti, nauttivat tämän sakramentin omaksi vahingokseen ja tuomiokseen. Eihän heille ole mikään hyväksi eikä pelastukseksi. Heidän käy samoin kuin sairaan, joka ei piittaa lääkärin kielloista, vaan syö ja juo mielensä mukaan. Mutta toisin on niiden laita, jotka tuntevat heikkoutensa, mielivät siitä vapaaksi ja kaipaavat siihen apua. Heidän tulee pitää ehtoollista kallisarvoisena vastamyrkkynä, joka tuhoaa heissä itsessään olevan myrkyn. Tähän tarkoitukseen meidän on sitä käytettävä. Sinun on näet määrä saada tässä ehtoollisen sakramentissa Kristuksen suusta syntien anteeksiantamus. Se sisältää ja tuo mukanaan Jumalan armon ja Hengen kaikkine lahjoineen. Se antaa turvaavan suojan ja voiman kuolemaa, Perkelettä ja kaikkea onnettomuutta vastaan.`
`Näin on Jumala antanut sinulle molemmat, Kristuksen käskyn ja Kristuksen lupauksen. Mutta tarvitset ehtoolliselle menemistä varten vielä lisäkannustimen, joka on sinussa itsessäsi. Se on sinun oma, ahdistava hätätilasi. Sen tähden Jumala on antanut käskynsä, siksi hän kutsuu sinua lupauksellaan. Kristus itse näet sanoo näin: (Matt. 9:12) ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat.” Hän tarkoittaa niitä ihmisiä, joita synti, kuolemanpelko sekä lihan ja Perkeleen kiusaukset vaivaavat ja rasittavat. Jos siis mielesi on raskas ja tunnet heikkoutesi, mene luottavaisin mielin ehtoolliselle ja anna sen virvoittaa, lohduttaa ja vahvistaa itseäsi. Jos näet aikomuksesi on odottaa hetkeä, jolloin voisit kaikesta edellä mainitusta vapautuneena astua puhtaana ja kelvollisena ehtoolliselle, saat kyllä jäädä ikuisesti odottamaan, sillä Kristuksen tuomio sinusta on kuuluva: ”Jos kerran olet puhdas ja sovelias, et tarvitse minun apuani, enkä minäkään puolestani kaipaa sinua.” Kelvottomia ovat siis ainoastaan ne, jotka eivät tunne rikkomuksiaan eivätkä myönnä olevansa syntisiä`
(näin siis Luther Isossa katekismuksessa)
TykkääTykkää
Joona, kiitos ehtoollisteologian taustoittamisesta ja sijoittamisesta laajempaan kontekstiin. Eikö tämä kuitenkin samalla tarkoita myös sitä, että on aivan välttämätöntä uskoa, että ehtoollisessa saamme varmasti synnit anteeksi, kun tartumme ehtoollisen lupaukseen uskolla. Ehtoollisessa meille jaetaan konkreettisesti Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri, meidän edestämme annettu ja vuodatettu. Sinulle ja minulle ja kenelle tahansa katuvalle syntiselle. Vaikka ehtoollinen ei pelkkänä ulkonaisena tekona vaikutakaan syntien anteeksiantamista, voimmeko sulkea pois sitäkään, että katuva syntinen saisi palaamisen armon juuri ehtoollisessa? Nimittäin jos poistamme ehtoolliselta sen vaikutuksen, syntien anteeksiantamuksen, eikö se ole vain pelkkä muistoateria, vaikka kuinka hienosti ”peruukissamme” uskoisimme reaalipreeseensiin?
TykkääTykkää
Ehtoollisella sanotaan että vietämme kerran suurta ehtoollista taivaassa, niin eikö tämäkin osoita sen että emme saa ehtoollisella syntejä anteeksi.
TykkääTykkää
Luulen että on joukko uskovaisia joille ehtoolliseen liittyy trauma. Se tulee kolmesta asiasta: Sanonta ”rippi ja Herran pyhä ehtoollinen” liittää nämä asiat toisiinsa. Plus siitä että ehtoollinen on juhlava tilanne. Plus siitä että on sanonta ”syö ja juo tuomiokseen”. Ehkä vielä siitäkin että puhutaan sellaisestakin kuin Pyhän Hengen pilkka. Erityisesti trauma, jopa kammo voi kehittyä nuorena, jos uskovainen lankeaa tavan takaa synteihin joita hän pitää tavattomina. Ihmettelen että ehtoollistilaisuuteen ei liity nimenomaista opetusta tästä asiasta, selittäen että ”sinä jota vaivaaat nimelliset synnit etkä ole niistä vapautusta saanut aikaiseksi, niin älä pidä sitä esteenä ehtoolliselle äläkä pelkää”. Papít ja puhuvaiset toivottavasti ymmärtävät ottaa tämän ohjelmaan ..?
TykkääTykkää
Kävin Marian päivänä messussa ja osallistuin ehtoolliseen. Minua puhutteli voimakkaasti erityisesti messussa laulettu virsi 52:
1. Maria, Herran äiti,
ei nähnyt eteenpäin,
Jumalan suuren kutsun
hän otti vastaan näin:
Sinua palvelen,
ja vaikken tiestä tiedä,
saat minne tahdot viedä,
ääntäsi kuuntelen.
2.
Maria, Herran äiti,
vain köyhä ihminen,
sai olla täysi malja
Jumalan rakkauden.
Ja seimi loistoton
sai olla synnyinsija,
kun taivaan hallitsija
maan päälle tullut on.
3.
Maria, Herran äiti,
jäi yksin pimeyteen,
kun tuskan miekka tunki
myös äidin sydämeen,
kun lasta vainottiin,
kun puhdas Poika läksi
syntisten ystäväksi
ja ristiinnaulittiin.
4.
Maria, Herran äiti,
uskollisuudessaan
myös suuren tuskan alla
uskalsi Jumalaan.
Hänessä kasvoi näin
vain lupauksen sana,
vain armon kantamana
hän kulki eteenpäin.”
Virren sanat olivat evankeliumia sielulleni, mutta saarna jäi ”torsoksi”. Jos kuulijoista olisi joku etsinyt Jumalan valtakuntaa ja rauhaa sielulle, niin eipä olisi löytänyt.
TykkääTykkää
Taivaan juhla-ateria lienee toisenlainen yhteyden kokemus elämän lähteeseen kuin eukaristia eikä sen vuoksi oikein istu rinnastukseksi saatikka osoita mitään sen kummempaa. Joona on ansiokkaasti avannut keskeistä näköalaa siitä, miten todellinen ”syntien poispanopaikka” on Kristuksen sovitustyö.
Tämä vanhurskauttamisen objektiivinen perustus on kokonaan meidän ulkopuolellamme eli meillä ei ole siihen mitään lisäämistä eikä pois jättämistä. Jumala teki sen mihin meistä ei ollut. Kristuksen kuuliaisuus sovitti Aadamin tottelemattomuuden ja Hänessä ihmisenä Jumala tuomitsi ihmisen synnin, kärsi oikeudenmukaisen kuolemanrangaistuksen ja tuonelan ja näin ollen todellinen syyllinen on vapaa. (Tämä siis Paavalia mukaillen) Jumala vanhurskauttaa jumalattoman syntisen uskon kautta Kristukseen. Usko omistaa Jumalan vanhurskauden eli Herran Jeesuksen ja näin ulkopuolisesta objektiivisesta vanhurskaudesta tulee uskovan vanhurskaus Jumalan edessä. Tämä vanhurskaus on ytimeltään juuri syntien anteeksiantamusta. Vanhurskauttavan uskon synnyttää Pyhä Henki Jumalan valtakunnassa. Tätä uskoa vahvistetaan sanalla, sakramenteilla, ripillä ja veljellisellä lohdutuksella.
Luulenpa että keskustelu vanhurskauttamisesta on aina ajankohtainen. Välinpitämättömän ja väärän opetuksen kautta välittyy huonosti armollinen Jumala. Keskustelu jatkukoon kun on päässyt hyvään alkuun. Ja pahoittelut kankeasta kielestä, puhelimella näpyttely tuo kirjoittamiseen kulmikkuutta…
TykkääTykkää
Kun vertaamme ajatuksiamme ja sanoitustamme Lutherin käsitykseen ehtoollisesta ja yleisemmin sakramenttiteologiasta, kannattaa huomata myös se, mitä Luther opettaa kasteesta Isossa katekismuksessa. Luther mm. seuraavasti:
`Nuo viisastelevat hurmahenkemme väittävät kuitenkin, että yksin usko pelastaa, teot ja ulkonaiset asiat eivät ollenkaan vaikuta siihen. Vastaamme tähän väitteeseen näin: On aivan totta, että pelastusta ei mikään muu vaikuta kuin usko – tästä kuulemme kohta lisää. Mutta nämä sokeiden taluttajat eivät huomaa sitä, että uskolla tulee olla jokin kohde, eli jotakin, mistä se voi pitää kiinni ja minkä varassa se voi luottavaisesti seistä. Näin usko siis kiinnittää koko huomion veteen. Se uskoo, että vesi on kaste, täynnä pelkkää pelastusta ja elämää, ei kuitenkaan sinänsä, tästähän on jo kylliksi puhuttu, vaan sen vuoksi, että vesi on yhdistynyt Jumalan sanaan ja asetukseen ja että Jumalan nimi on liittynyt veteen. Kun uskon tämän, en silloin usko mihinkään muuhun kuin Jumalaan, joka on antanut ja istuttanut veteen sanansa ja joka tarjoaa meille tämän ulkonaisen aineen, jotta me siihen tarttumalla voisimme tarttua tuohon aarteeseen.`
`Nuo hurmahenget ovat niin päästään sekaisin, että erottavat toisistaan uskon ja sen asian, mihin usko kohdistuu ja mihin se on sidottu, vaikka tuo asia onkin ulkonainen. Pitäähän sen pakostakin olla ulkonainen, jotta se voitaisiin aistein havaita ja käsittää sekä viedä niiden välityksellä sydämeen. Onhan näet koko evankeliumikin ulkonaista, suullista saarnaa. Sanalla sanoen: kaiken sen, minkä Jumala meissä tekee ja vaikuttaa, sen hän tahtoo vaikuttaa tällaista ulkonaista järjestystä käyttäen. Uskon on siis suunnattava katseensa sinne, missä ja mihin suuntaan Jumala puhuu, jopa siihen suuntaan, minkä välityksellä hän puhuu, ja tartuttava siihen sanaan. Meillä on siis tässä sanat: ”Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu.” Mitä ne sitten tarkoittaisivat, elleivät ne puhuisi juuri kasteesta, siitä vedestä, joka sisältyy Jumalan asetukseen? Siksi tästä seuraa johtopäätös: joka hylkää kasteen, hylkää samalla Jumalan sanan ja uskon sekä Kristuksen, joka opastaa meidät sanaan ja sitoo meidät kasteeseen.`
TykkääTykkää
Löysin Joona blogeista viime vuodelta tällaisen lauseen:
Lutherin mukaan ehtoollinen vaatii ”aivan uskovaista sydäntä” ja se joka ei usko, ”on mahdoton ja kelvoton ehtoolliselle”. Tunnustuskirjat edellyttävät ehtoollisvierailta salarippiä.
Harvinaisen sekavia nämä asiat ovat.
TykkääTykkää
Matti Väisänen erittelee kiinnostavasti Uuras Saarnivaaran ja Antti J. Pietilän käsitystä reaalipreesensistä eli Kristuksen todellisesta läsnäolosta ”armonvälineissä” (Iustitia 24/2008, s. 190-192).
Väisänen: ”Molemmat välttävät reaalipreesenssi-käsitteen käyttämistä ja korvaavat sen selityksellä, että ”Kristus on läsnä” sanaa saarnattaessa, kastettaessa ja ehtoollista jaettaessa, mutta kumpikaan ei puhu siitä, että Kristus olisi itse armonvälineissä. Näin ollen varsinaiseksi armonvälineeksi molemmilla jää viime kädessä uskova evankeliuminjulistaja, josta Pyhä Henki välittyy toiseen ihmiseen vain sanaa saarnattaessa ja synninpäästöä julistettaessa.”
Lainasin tuota sen vuoksi, että – ainakin Väisäsen tulkinta niistä – Pietilän ja Saarnivaaran käsitys armonvälineistä vastaa niin tarkalleen omaani.
TykkääTykkää
Minun on sanottava, etten olisi ikinä uskonut, että ehtoollisella käyminen voisi olla näin monimutkaista 😦 Miksi ihmisten, olivatpa miten Luther tai kuka vain, pitää monimutkaistaa tällaiset asiat? Eikö uskomisen ydin ole se, että uskotaan, että pyritään vahvistamaan omaa uskoa ja samalla toisten? Miksi pitää tietää niin paljon, ennen kuin on edes kelvollinen ehtoolliselle? En minä tarkoita, etteikö asioita kannattaisi ottaa selville, mutta ei kai voi olla edellytys, että tiedettäisiin nämä kaikki ennen vaikkapa ehtoollista?
TykkääTykkää
Kiitos, Kirsi, kun kerroit tämän!
Tarkistin, että tuo virsi on Anna-Maija Raittilan vuodelta 1976, perustuu Luukkaan ja Johanneksen teksteihin ja otettiin virsikirjaan 1986. Se sisältää kauniilla sanoituksella Marian mittaamattoman suuren elämäntehtävän kaaren ja äidin osan siinä ihmisenä. Jumala itse valmisti ja auttoi häntä.
Ellei Jumala olisi häntä vahvistanut, hän ei olisi jaksanut. Hyvin puhutteleva virsi.
Kun kerrot, että saarna jäi ”torsoksi”, tuot esille sen, miksi kaikki säännölliset ehtoollismessut eivät saa meitä liikkeelle, eikä samaa yhteisyyden tuntua, kuin ”omissa” ehtoollismessuissa. Edellä jo perustelit mielestäni hyvin vakuuttavasti monta syytä, miksi ehtoollisen vietto voisi tulla myös rauhanyhdistyksille seurojen yhteyteen.
Kenties myös paikkakunnilla voisi löytyä ”nimikkokirkko”, jossa voisi pitää sunnuntaisin päiväseurat ja ehtoollisen? Rauhanyhdistyksille riittää silti paljon toimmitaa, kuten ennenkin. Eikö sellainen käytäntö toimisi myös kutsuvana lähetystyönä?
Olet jossain aiemmin kommentoinut myös uskovaisten aktivoitumisen puolesta kirkon pyhäkoulu-ja kerhotoiminnan työn pariin. Itselläni on ollut samoja ajatuksia. Se olisi paluuta entiseen ennen 60 -70-luvun tuomaa opetusta. Edellytyksenä tietenkin, ettei kirkko ole pilalle liberalisoitunut.
TykkääTykkää
Joona: “Itse edustan näkemystä, että hän oli ennen kaikkea mystikko, jonka teologiaa on pohjimmiltaan mahdotonta vangita mihinkään kaavaan. Niinpä myöskään Laestadiuksen sakramenttikäsitystä ei voi mielestäni pelkistää reformoiduksi sakramenttisymboliikaksi.” Sekä:
“Sakramenttirealismi liittyy laajempaan sakramentaaliseen todellisuuskäsitykseen: Jumala ei ole vain ja ennen kaikkea tuonpuoleinen vaan on todella läsnä kaikessa, heijastuu kaikesta ja läpäisee kaiken sekä käyttää luotujaan pelastustekojensa instrumentteina. Tämä korostaa sitä, että kaikella näkyvällä – esimerkiksi luonnolla ja ihmisruumiilla – on sen langenneisuudesta ja vajavaisuudesta huolimatta itseisarvo ja ikuinen päämäärä.”
Olen samaa mieltä. Mystikko ja mystiikka saattaa kuulostaa luterilaiseen teologiaan sopimattomalta käsitteeltä, mutta itse määrittelisin sen tarkoittavan nimenomaan Jumalan konkreettista, aistein havaittavaa, jopa käsinkosketeltavaa läsnäoloa, tässä tapauksessa sakramentin näkyvissä elementeissä. Mitä taas tulee varsinaiseen ihmisen “jumaloitumisprosessiin”, jota käsittääkseni esim. ortodoksisessa kirkossa tavoitellaan, siihen suhtaudun varauksella. Toisaalta kyllä taas “Kristuksen kaltaiseksi tulemiseen” meitä kristittyjä myös kutsutaan, mutta itse ymmärrän sen tapahtuvan nimenomaan Pyhän Hengen sisäisestä vaikutuksesta, uskon hedelmänä. Tässä tapauksessa meidän on siis merkityksellistä on kasvaa “todellisessa Jeesuksen Kristuksen tuntemisessa”, johon myös ehtoollisen sakramentti meitä kutsuu yhdessä elävän evankeliumin saarnan kanssa. (1 Joh 3-6): “ 3. Siitä me tiedämme tuntevamme hänet, että pidämme hänen käskynsä. 4. Joka sanoo tuntevansa hänet mutta ei pidä hänen käskyjään, on valehtelija, eikä totuus ole hänessä. 5. Mutta joka noudattaa hänen sanaansa, hänessä Jumalan rakkaus on todella saavuttanut päämääränsä. Tästä me tiedämme olevamme hänen yhteydessään. 6. Sen, joka sanoo pysyvänsä hänessä, tulee myös elää samalla tavoin kuin hän eli.”
Amicus Curiaen lainaus Isosta Katekismuksesta: “…uskolla tulee olla jokin kohde, eli jotakin, mistä se voi pitää kiinni ja minkä varassa se voi luottavaisesti seistä. Näin usko siis kiinnittää koko huomion veteen. Se uskoo, että vesi on kaste, täynnä pelkkää pelastusta ja elämää, ei kuitenkaan sinänsä, tästähän on jo kylliksi puhuttu, vaan sen vuoksi, että vesi on yhdistynyt Jumalan sanaan ja asetukseen ja että Jumalan nimi on liittynyt veteen. Kun uskon tämän, en silloin usko mihinkään muuhun kuin Jumalaan, joka on antanut ja istuttanut veteen sanansa ja joka tarjoaa meille tämän ulkonaisen aineen, jotta me siihen tarttumalla voisimme tarttua tuohon aarteeseen.`
Tähän sanon että Amen.
TykkääTykkää
Aivan, ei ole välttämätön edellytys ”tietää”, – vaikka kristillisen teologian yksi keskeinen motiivi on ollut järjellisesti pyrkiä ymmärtämään ja selittämään sitä, mihin kristityt uskovat. Selitykset jäävät aina vajavaiseksi ja aina jostain suunnasta selitysten rakennelmia voi uhata luhistuminen… Niinpä esim. ortodoksinen kirkko on viisaasti jättänyt selitysyritykset vähemmälle nimittäessään pyhiä toimituksia ehtoollinen mukaan lukien; mysteereiksi – jumalallisiksi salaisuuksiksi!
TykkääTykkää
Jos jotakin kiinnostaa perehtyä aiheeseen, nykyinen Kuopion piispa Jari Jolkkonen on väitellyt v. 2004 opin ja käytännön yhteydestä Martti Lutherin ehtoollisteologiassa. Mielenkiintoista settiä varsinkin luvussa 6, jossa käsitellään spiritualistisen ehtoollisopin kritiikkiä ja sen käytännöllisiä seurauksia ja erityisesti kappale 6.1. Kristuksen reaalinen läsnäolo leivässä ja viinissä.
TykkääTykkää
Anno Domini 2015. Palmusunnuntaina, Kristuksen kärsimystien alussa, hiljaisen viikon aattona meidän on syytä taas kerran kysyä; missä Kristus kärsii tänä päivänä?
Ainakin hän kärsii maailmamme lapsissa, miljoonissa, miljoonissa hylätyissä ja abortoiduissa, mutta myös syyttömästi vangituissa, sairauden, köyhyyden, kodittomuuden vuoksi syrjimissämme (Matt. 25:31-46)…
Helposti me hersyttelemme täällä omassa lintukodossamme, kuin tynnyrissä asuwaisina:) kuinka ”maailma vainon ääniä toistaa”. – Mutta miksi lehtemme Päivämieskin vaikenee, kun marttyyrien lukua täytetään Afrikan ja Aasian kristittyjen keskuudessa; Pohjois-Korean vankileireillä, Sudanissa, Nigeriassa, Pakistanissa, Irakissa, Iranissa, Syyriassa. – Youtubessa löytyy mm. lyhytvideo Liena`s Prayer, joka kertoo koskettavasti, mitä merkitsee olla kristitty tämän päivän Syyriassa ääri-islamilaisten hallussa pitämillä alueilla… http://www.youtube.com/watch?v=ceJ9Emobfow
Oma lukunsa vielä on, kun Kristus joutui ja joutuu vainotuksi Hänen nimeänsä tunnustavien keskuudessa. Näin kävi jo Vanhan Testamentin aikana omaisuuskansan keskuudessa, jopa Herran temppelissä. Nimittäin juuri omaisuuskansan jäsenille ja heidän Jumalan lakia viimeisen päälle lukeville johtajilleen Kristus sanoi:
”Kuulkaa siis: Minä lähetän teidän luoksenne profeettoja, viisaita miehiä ja lainopettajia. Toiset heistä te tapatte ja ristiinnaulitsette, toisia ruoskitte synagogissanne ja ajatte takaa kaupungista toiseen. Näin te tulette syypäiksi kaikkeen viattomaan vereen, joka maan päällä on vuodatettu, hurskaan Abelin verestä aina Sakarjan, Barakjan pojan, vereen asti, hänen, jonka te tapoitte temppelin ja alttarin välille… (Matt. 23:34-35)
Sama toistui ajottain katolisella keskiajalla, puhdasoppisessa luterilaisuudessa, ortodoksisten vanhauskoisten vainoissa, 1970-luvun vl-kristillisyydessämme ja se näyttää paikoin edelleen jatkuvan kuten Torniossa, kun Kristuksen kirkkolakia käytetään epäraamatullisin perustein oman aseman suojaamiseen ja pönkittämiseen, – oikeuttaen hengellisen, henkisen eristämisen (ja aiemmin jopa fyysisen vainoamisen).
Ei ollut oikein, että Tornion ry:n vahva mies ajoi läpi pannan jopa vastoin seurakunnan kantaa ja nyt uhkaillaan niitä, jotka eivät tätä epäraamatullista pannaa ole hyväksyneet… Voi sokeutta ja Jumalan sanan väärinkäyttöä! – ”O sancta simplicitas” sanoi Jan Huskin roviolta nähdessään sokean ”hurskauden”, jolla rukoukset huulilla kiikutettiin risuja hänen rovioonsa.
Mutta ”Toisenlaista paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut, että murskaat kaikki ikeet…” (Jes 58:6)
”Älkää luottako valheeseen sanoen: tämä on Herran templi, tämä on Herran templi, tässä on Herran temppeli. Mutta parantakaat todella elämänne ja menonne, ja tehkäät jalo oikeus yhden ja toisen välillä.” (Jer 7:4)
TykkääTykkää
Joku viisas sanoi, että jos ihmisellä on kovin paljon aikaa funtsia asioita kovin syvältä, lienee se merkki siitä, että hänellä on melko runsaasti vapaa-aikaa 🙂 Ehkä on kyse myös priorisoinnista- monesti on paljon mukavempaa tuumailla itselleen palkitsevia asioita monimutkaisesti, kuin vaikka käydä kaupassa tai tapella lasten kanssa aamupuurosta. Mitä enemmän tuumailee, sitä enemmän tulee oivalluksia, mutta loppujen lopuksi kovinkaan monet syvemmän tason oivallukset eivät ole elävän elämän kannalta välttämättömiä, I think.
Olivatko ne juutalaisia, joilla ennen vanhaan erityisesti rouva hoiti lapset, kodin, suvun ja miehensä asiat, ja mies istui päivät lukien Raamattua, syventyen siihen koko sielullaan ja sydämellään. Minä arvelisin näin henkilökohtaisena arvelunani, että siinä voitaisiin jo puhua melko patriarkaalisesta mallista.
Eikö ole luottamusta Jumalaan, että kaikkea ei tiedetä? Minä en tosiaankaan halua kahlita keskustelua, en sinne päinkään, minä vain mietin, miksi asiat pitää selittää ikään kuin puhki? Eikö ole luottamusta Jumalan viisauteen, ettei kaikkiea pyritä selittämään? Luottamusta siihen, että nuo jumalalliset salaisuudet, mysteerit ovat kätkettyjä, salattuja, ja siksi niin ihmeellisiä?
Tosin 🙂 Itse hieman tuohduin viime keskusteluillassa, kun esitin kysymyksen, ja sain vastaukseksi, ettei kaikkea tarvitsekaan tietää… Ja minä meinasin kiivetä penkistäni katederille ja alkaa siellä mekastaa että elkääpä yrittäkö rajoittaa vapaata keskustelua, niin että pata kattilaa soimaa jne.
No, onneksi ei taida olla niin valtavaa auktoriteettia sillä mitä sanon, että sellaisesta olisi suurtakaan vaaraa 😉 Itsekseni täällä jupisen. Hiljaa partaani murmatan, kuin pieni juutalainen eukko, joka keittiöpyyhkeeseensä jupisee.
TykkääTykkää
Markku – kiitän sydämeni pohjasta näistä sanoistasi! Ne vastaavat myös minun ajatuksiani tilanteessa, jossa nyt olemme. Sinulla on historioitsijana ajallisesti laaja perspektiivi ja näet paremmin metsän puilta kuin moni muu.
Viittaat rohkeasti ajankohtaiseen Tornion tapaukseen mm:
”Ei ollut oikein, että Tornion ry:n vahva mies ajoi läpi pannan jopa vastoin seurakunnan kantaa ja nyt uhkaillaan niitä, jotka eivät tätä epäraamatullista pannaa ole hyväksyneet… Voi sokeutta ja Jumalan sanan väärinkäyttöä! -”
Nyt kannattanee huomioida myös aivan tuore Jyväskylän tapaus, jossa puhujakieltoon joutui pappi ja tutkija, jonka tutkimuksen kristillisyytemme hajaannuksista ja eriseuroista SRK on äskettäin julkaissut. Hän oli rohjennut tehdä johtopäätökset vaikeista ja arkaluonteisista oman kristillisyytemme asioita, jotka sisältävät korjaamattomia harhaoppisia vääryyksiä.
Tuliko hänestä samalla jollekkin ”ansioituneelle” vaarallinen ja liian lähelle vääryyksiä paljastava?
En ole koskaan tavannut kyseistä tutkijaa, mutta minulla on kauan ollut sama toive kuin hänellä: kristillisyytemme paluu takaisin ”juurille”, aikaan ennen pappishajaannusta ja heti sitä seurannutta 70-luvun harhaa. Molemmat ovat tuoneet lauman rasitteeksi korjaamattomia käytänteitä, taakkoja ja tuhoja.
Haluaisin vielä kiinnittää huomiota seurakunnan rooliin hoitokokouskäytänteessä:
Todellisuudessa seurakunta ei yleensä ole kokenut ”pahennusta”, ”hämmennystä” tai ”epäilyä” hoidettavaa kohtaan, ennenkuin joku ”tarkkailijan roolin” omaksunut ( johtokunnan jäsen tms.) on halunnut hänet leimata syystä tai toisesta, aivan mistä tahansa. Pahin syy on yleensä ollut harhaoppisten sääntöjen tai vääryyksien vastustaminen, tai niiden perusteiden kysyminen tai epäily. Tämä tarkoittaa, että yhdestä henkilöstä alkanut hoitorumban uhri on tuotu seurakunnan tuomittavaksi – joka opetettiin ehdottomaan kuuliaisuuteen ”erehtymättömälle Jumalnavaltakunnalle” = ry:n johtokunnalle ja viimekädessä SRK:lle.
Ero 80-luvun ja tämän päivän seurakunnan käyttäytymiseen on huomattava. Tornion kokouksessa suurin osa seurakunnan puheenvuoroista vastusti johtokunnan esitystä tuomita pannaan uhria.
Kuinka paljon valheellisuutta onkaan liittynyt kaikenkaikkiaan hoitokokouskäytänteeseen ja sen aiheuttamiin toimenpiteisiin. Juuri niin, kuin Markku toteaa:
”Älkää luottako valheeseen sanoen: tämä on Herran templi, tämä on Herran templi, tässä on Herran temppeli. Mutta parantakaat todella elämänne ja menonne, ja tehkäät jalo oikeus yhden ja toisen välillä.” (Jer 7:4)
SRK tekisi nyt parhaan teon, kun vihdoin avaisi täysin rehellisesti oman ratkaisevan osuutensa näiden mainittujen harhojen organisoijana,siunaajana ja salaajana. Siten sillä on suurin vastuu myös niiden jälkien korjuusta. ”Yksittäiset ylilyönnit” ja ”pahoittelut” niiden puolesta ei ole lähellekkään totuus. Minusta ei ole tässä vaiheessa oikein sälyttää koko vastuuta ”revohkasta” paikallisten – suurelta osin nuoremman polven jäsenistön vastuulle nyt mainittujen Tornion ja Jyväskylän tapausten kautta. Ne tosin nostavat tilitysvaatimuksen julkiseksi. Ja paine SRK:n suuntaan kasvaa.
Joku voi kokea nämä ajatukseni liian negatiivisina, kenties minut ”oman pesän likaajana”, jopa ”seurakuntaa vastaan nousevana” tai ”hyökkäävänä”. Katkeruuskortti on myös ollut yleistä, kuka ikänä on vastustanut vähänkään huoneenhallitusoppia käytänteineen.
Kuinka lempeitä sanani ovatkaan verrattuina Jeesuksen sanoihin fariseuksille Markuksen 23.luvussa!
Haluaisin myös tähdentää, että kaikki nuoremmat uskovaiset eivät yksinkertaisesti ole nähneet mainittujen harhojen piiloutunutta valtaa ja vaikutusta kristillisyytemme rakenteissa.
TykkääTykkää
Tämän päivän Kalevassa pastori Steven Naatus avaa niin selkokielisesti tilannetta, jossa olemme, ja siksi päätin siteerata siitä osia
:
”Palaavatko hoitokokoukset lestadiolaisuuteen?”
Hän kertoo mm, että viiden vuoden sisällä on puhujan tehtävistä vapautettu 14 ja lisää vastaavia on vireillä. Tosin Tornion ja Jyväskylän tapaukset ovat nyt olleet eniten julkisuudessa.
”Kyseessä ei kuitenkaan ole vain yksittäisten ihmisten tragedia. On mahdollista, että tällaisen menettelytavan yleistyminen tekee tilaa kiristyvälle ilmapiirille ja uudelle hoitokokousten aallolle. Kummallisista asioista tulee hiljalleen normaaleja. Kun erottamiset lisääntyvät, niitä myös kritisoidaan, mikä voi aiheuttaa lisääntyvää sisäänpäin kääntymistä ja viholliskuvien luontia. Moni onkin kysynyt miksi ihmiset antavat asioiden vain tapahtua”
Koin äskettäin deja-vu-ilmiön, kun luin Helsingin ry:n toimintaohjelmasta, että pian pääsiäisen jälkeen on tulossa keskusteluilta otsikolla ”Olenko veljeni vartija?”
Se toi minulle yhtäkkiä kuin viestin ”kumpujen yöstä”. Pahimpien hoitokokousvuosien jyllätessä juuri tuon nimikkeen seurakuntapäivät kiersivät ympäri valtakuntaa ja mikä olikaan silloin niiden perimmäinen tarkoitus: lauman sisäistäminen toistensa tarkkailuun 70-luvun opetuksen mukaisen hoitokokouskäytänteen vaalimiseksi.
”Monilla asiat ovat niin hyvin, että on vaikea samaistua siihen, mitä toisille tapahtuu. Tapahtumat eivät tunnu koskettavan itseä millään tavalla. Oikeasti ne koskettavat. Jokaisen liikkeen toiminnassa mukana olevan pitäisi ajatella asia henkilökohtaisesti läpi. Vastuu oman yhteisön kaltoin kohdellusta kuuluu jokaiselle yhteisön jäsenelle. Uhreja ei enää tarvita, ei myöskään pelkoa, sillä kohta tuleva pääsiäinen on vapauden juhla.”
Mahatma Gandhi on todennut viisaasti, että ”Vaarallisia eivät ole pahat, vaan hyvät, jotka antavat pahan tapahtua.”
Siksi väärä harhaoppinen ihmistuomareiden pelko pitäisi voittaa.
Jeesus Kristus, meidän Herramme on ylimmäinen tuomari. Hänen opetuksensa olkoon jalkaimme kynttilä ja Pyhä Henkensä oppaana itsekunkin sydämessä. Hänen viaton kärsimyksensä on lunastus kaikkien meidän puolesta ja yltää jokaisen syntisen vapauttamiseksi – myös yhteisten pahojen harhojen – kun haluamme katua ja tunnustaa – vapauteen ja iloon asti.
TykkääTykkää
Kuten näillä palstoilla on moneen kertaan todettu, puhujan tehtävästä pidättäminen ja jopa sitominen voi olla aiheellista ja oikeutettua, kun on raamatulliset perusteet; joita ovat karkeat lankeemukset, synnissä eläminen ja selkeän raamatullisen Sanan vastaisen synnin tai opin suosiminen… – Mutta jos ja kun taustalla on raadollinen valta, vaientaminen, oman itsensä tai hyväweliverkoston suojaaminen ja jopa suoranainen kosto, muuttuvat sideavaimet irvikuvakseen, joka on kauhistus Herralle!
TykkääTykkää
Ortodoksina (entisenä lestadiolaisena) tuo lainaamasi rukous on on minulle rakas ja tärkeä ehtoolliselle mennessäni. Ortodoksina minun ei tarvitse miettiä mitä ehtoollisella tapahtuu tai ei tapahdu. Kun pappi ojetaa ehtoollisen, hän sanoo ”Jumalan palvelija NN, syntien anteeksiantamiseksi”.
Olen juuri rukoillut ko. rukouksen:
”…tee minut kelvolliseksi nuhteettomasti osallistumaan
sinun puhtaimpiin salaisuuksiisi
syntieni anteeksi saamiseksi
ja iankaikkiseksi elämäksi.”
Näin kristikunta, sen vanhat kirkot uskovat, Kirkon usko on minunkin usko. Joona, ei mitään muttia. Usko.
TykkääTykkää
Media ei kerro koko totuutta. Ihan kaikkea ei kannata uskoa. Ry:n johtokunta on toiminut todella huonosti, mutta kaikki TP:n väitteet eivät pidä paikkaansa. Opillinen keskustelu olisi kyllä paikallaan mutta tässä tilanteessa on täysin oikea ratkaisu ettei kyseinen puhuja saarnaa. Toivottavasti palaa joskus puhujan paikalle, niin on hyvin Raamattu hallussa. Tuntuu että sielu repeää tämän asian kanssa. Uuvuttaa. En jaksa enempää kommentoida. Muistakaa ettei totuus ole aina se mitä itse ajaa.
TykkääTykkää
Mistä syystä hänet vapautettiin puhujan tehtävästä?
TykkääTykkää
Aivan niin Nyyti, hyvin kirjoitat – itse otin kantaa tähän Tornion tapaukseen…
TykkääTykkää
Media ei kerro koko totuutta. Jotain se kuitenkin kertoo. Ajattelen niin, että totuus on jossain puolivälissä, lähempänä toista ja kauempana toisesta. Asiat aina värittyvät kertojan mukaan, niin se on. Totuuteen on kuitenkin pyrkiminen, rehellisyyden ja avoimuuden kautta. Tähän on Päivämiehen kirjoituksissakin kehoitettu lukusia kertoja.
Itse olen tästä Jyväskylän tapauksesta surullinen, todella. En ole huomannut mitään aihetta tällaiseen toimintaan. Päin vastoin, minun sieluni on saanut ravintoa ja levännyt näistä tukevasti Raamattuun nojaavien saarnojen alla.
Olen takapenkin seuravieras. Minulla ei ole suhteita johtokuntaan, valtaapitääviin eikä ”sisäpiirin” tietoihin.
Johtokunnan toiminta on ollut tästä vinkkelistä pöyristyttävää. Ketään ihmistä ei voi kohdella näin. Kuinka veli nyt voi? Saako hän nukuttua, syötyä, edes hengitettyä? Jätimmekö hänet tienposkeen kitumaan? Käsiä nostamalla seurakunta on jakaantunut kannattajiin ja vastustajiin. Nyt kyräilemme toisiamme sielut haavoilla. Herra armahda meitä.
TykkääTykkää
Minä kuuntelin sattumalta muutama kuukausi takaperin eräästä saarna-arkistosta pari TP:n pitämää seurapuhetta vuodelta 2013. Mieleeni jäi erityisesti hyvin raamatullinen (ainakin omasta mielestäni) tulkinta Kristuksen kirkkolain oikeasta ja väärästä käytöstä. Siitä jäi hyvä mieli.
Seuraavaksi törmäsin TP:n nimeen ”erotusuutisoinnin” yhteydessä. Tuntemukset olivat aika ahdistavia. Kuinka juuri tämä puhuja voidaan erottaa. Minä luulin saaneeni hänen kauttaan todellista elämän leipää.
Todellisuudessa minun on kyllä mahdoton nähdä totuutta parin kuullun saarnan perusteella. En edes asu lähelläkään Jyväskylää.
Mietin vain, että voinko tehdä asian eteen yhtään mitään. (Tuskin?) Vai tyydynkö vain töllistelemään sivummalta, kuin yleisö palopaikalla.
—
PS. Joona: Tuo kommenttien Lataa lisää -painike on kyllä onnettoman huomaamaton. Minulla meni pitkään ihmetellessä, että miksi kommenttien määrä kasvaa numeroissa, mutta yhtään uutta tekstiä ei näy missään. Voiko sitä korostaa? Tai vaihtoehtoisesti muuttaa asetuksia niin, että kaikki kommentit näkyvät kerralla.
TykkääTykkää
”PS. Joona: Tuo kommenttien Lataa lisää -painike on kyllä onnettoman huomaamaton. Minulla meni pitkään ihmetellessä, että miksi kommenttien määrä kasvaa numeroissa, mutta yhtään uutta tekstiä ei näy missään. Voiko sitä korostaa? Tai vaihtoehtoisesti muuttaa asetuksia niin, että kaikki kommentit näkyvät kerralla.”
Minulle kävi taannoin aivan samoin ja päädyin samaan huomioon, että Lataa lisää teksti on huomaamattoman pienellä fontilla. Ehkä meitä samanlaisia ihmettelijöitä on ollut ja on muitakin…
Huomioni kiinnittyy sekä Marian että Olof Talliuksen kommenteissa omakohtaiseen kokemukseeen TP:n saarnojen ruokkivaan raamatullisuuteen. Tämä asia on itsellenikin oman uskoni kannalta tärkeä asia, saada kuulla seuroissa uskoa vahvistavaa ja elävän Jumalan sanan raamatunselitystä, joka ei ole vain ”fraasien” toistelua. Uskoni ja sieluni tarvitsee eniten sitä ja samalla lepää ja kuulee Hyvän Paimenen äänen.
Kun saarna on lakihenkistä, jää kolkko ja nälkiintynyt olo, eikä Jeesuksen puhe fariseusten kuolleista luista ole kaukana, jos tietää puhujan olevan takavuosikymmenten ansioitunut hoitokokousmies.
TykkääTykkää
Samaa mieltä, Maria, pöyristyttävää toimintaa. Mutta minä en ainakaan suostu kyräilemään ketään 🙂 Ry:lle en kuitenkaan taida hetkeen lähteä. En enää tiedä mihin tämä homma on menossa… pelkään kaikkia ääripäitä.
TykkääTykkää
Meidän onkin syytä rukoilla tänä pääsiäisenä 2015 myös kaikkien niiden puolesta, jotka ovat joutuneet ilman omaa syytään ”hoitotoimien” ja jopa eristämisen kohteeksi – niin 1970-luvulla kuin viime aikoina – voimaa ja virvoitusta itse Herraltamme, Jeesukselta Kristukselta! Hän voi antaa voimaa kestämään tämänkin koetuksen lopullisesti katkeroitumatta, sillä tulihan Hän itsekkin omiltansa hyljätyksi:
”Sentähden myös Jeesus, että hän oli pyhittävä kansan omalla verellänsä, on ulkona portista kärsinyt. Niin menkäämme siis hänen tykönsä ulos leiristä, kantain hänen pilkkaansa. Sillä ei meillä tässä ole pysyväistä kaupunkia, vaan tulevaista me etsimme.” (Hepr. 13:12-14)
”Arkana kun heikko usko horjuu, kaikki muut kuin minut luotaan torjuu, vierelleni jää! Minut kätke haavojesi suojaan.” (VK 357:4)
Venantius Fortunatuksen sanoin:
”1. Nyt liehuu viiri Kuninkaan ja loistaa ristin salaisuus. On Kristus kuollut. Kuollessaan hän voitti meille elämän
3. Näin ristinpuusta ulottuu kaikille Luojan rakkaus. Oi terve, uhri ristinpuu! Me kumarramme Kärsijää.
4. Oi risti, loistat kirkkaana nyt purppurassa Kuninkaan. On paratiisin ruusuja nyt Golgatalle puhjennut.” (VK 72)
On jumalallista johdatusta, että ristiin, roomalaiseen teloituspaaluun liittyy vielä vanhempaa teologista symboliikkaa. Egyptiläisistä hautafreskoista tuttu silmukkaristi, ankh, oli ELÄMÄN AVAIN – siis ikuisen elämän symboli ja on edelleen käytössä sen varhain omaksuneessa koptikirkossa.
Silmukka egyptiläisen ristin yläosassa voitiin myös piirtää ruukuksi, mikä lienee ollut juuri elävän veden symboli. Tämä liittynee myös siihen, että risti oli aluksi tulvamerkki. Nimittäin kun jokavuotinen Niilin tulva oli lietteellään hedelmöittänyt maan, oli pappien tehtävä tarkastaa, mihin asti tulva oli ylettynyt ja lyödä tähän: elävän ja kuolleen maan rajalle risti merkiksi!
”Juhlan suurena päätöspäivänä Jeesus nousi puhumaan ja huusi kovalla äänellä: `Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, 'hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat', niin kuin kirjoituksissa sanotaan.”Joh. 7:37-38
Oi terve, toivo ainoa! Vain ristiin katsoo syntinen. Myös kärsimyksen aikana me ylistämme Voittajaa.” (VK 72:6)
TykkääTykkää
”Herra, tule pian ja valaise yöni.
Niin kuin kuolevat ikävöivät, niin minä ikävöin sinua.
Sano sielulleni, ettei mitään voi tapahtua sallimattasi
ja ettei mikään, minkä sinä sallit, ole toivotonta.
Oi Jeesus, Jumalan Poika, niin kuin sinä vaikenit
niiden edessä, jotka sinut tuomitsivat,
niin pidätä kieleni, kunnes olen saanut miettiä
mitä ja miten minun tulee puhua
Osoita minulle tie
ja tee minut halukkaaksi sitä vaeltamaan.
Uskallettua on viipyä
ja vaarallista on jatkaa matkaa.
Täytä siis minun ikävöimiseni.
Tulen luoksesi niin kuin sairas tulee lääkärin luo.
Anna, Herra, minun sydämelleni rauha.”
TykkääTykkää
Minä haluaisin toivottaa blogisteille ja kaikille lukijoille rauhallista ja kaunista Pääsiäisen aikaa. Pääsiäinen on kauneimpia juhlia mitä voi olla. Tässä on teille kuunneltavaa pyhiksi 🙂
https://www.youtube.com/watch?v=jm1os4VzTgA
TykkääTykkää
Kiitos, herttaneiti! Tämä on erittäin laadukas ja kaunis toteutus Matteus-passiosta ja parasta tämän päivän musiikkia, mitä tiedän tässä elämässä. Rauhaisan pääsiäisjuhlan toivomukset minultakin kiitosten kera kaikille osallistujille ja lukijoille!
TykkääTykkää
Kiitokset minunkin puolestani!
Tänään kiirastorstaina, suurena torstaina eukaristian, ehtoollisen asettamisessa olemme palanneet takaisin blogitekstin ääreen. – Kristuksen uhria ennakoivan karitsauhrin mysteerio asetettiin Egyptistä lähdön aattona:
”Tästä päivästä tulkoon teille muistopäivä. Viettäkää sitä Herran juhlana. Pitäkää tämä ikuisena säädöksenä sukupolvesta toiseen.” (2. Moos. 12:14)
Ja Paavali kirjoittaa tästä uskon salaisuudesta:
”Eikö malja, jonka siunaamme, ole yhteys Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiseen.” (1. Kor. 10:16)
”Niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tästä maljasta, te siis julistatte Herran kuolemaa, siihen asti kun Hän tulee.” (1. Kor. 11:26)
Siunattua Herran Pääsiäistä!
TykkääTykkää
Jt kaikki ja hyvää pääsiäistä. Selasin hiljattain netistä kristillisiä ”nyky”juhlapyhiä ja aikoja. Mieltäni on pitkään kaivellut asia oikeasta ja apostolien aikaisesta pyhäpäivästä eli lauantaista tai sapatista. Eli minkä takia / millä oikeudella sapatti on muutettu sunnuntaiksi. Googlaten löysin että ”päätös” on ilm tehty 300 tai 400 luvulla jonkin piispan tms. ehdotuksesta jotta pystyttiin integroimaan kristittyjen pyhäpäivät silloisen Rooman pakanallisten vapaiden kanssa.
Herää kysymys että mikä muu itsestään selvänä pidetty asia (lue: missä muussa raamattu ohitetaan) opetetaan tänäaikana ns. päin mäntyä. Ilmeisesti pääsiäismunat ja puput (niin viattomalta kuin tuntuukin) ovat myös pakanallista perua – kuulemma joitain hedelmällisyys jumalattarien???? symboleita.
Mielenkiintoinen aspekti on tuo Herramme ristiinnaulitsemispäivä ja kolme päivää ja kolme yötä toteamus. Sehän ei toteudu mikäli ristiinnaulitsemispäivä olisi pe. Silloin magd marian ym olisi pitänyt löytää tyhjä hauta ma mutta raam sanoo sen tapahtuneen vkn ekana päivänä eli siis su.
TykkääTykkää
Aivan niin, emme me tietystikkään pääse irtautumaan kulttuuriperimästämme, jolla on satojen tuhansien vuosien juuret, eikä se lienee ollut Jumalan tarkoituskaan. Vanhan kirkon strategiaksi tulikin muokata kristityiksi kääntyvien kulttuurillisten tapojen sisältöjä enemmän tai vähemmän kristinuskon mukaiseksi…Ja aina se ei varmaan ollut onnistunut strategia.
Kyllä Herran päivän vietosta viikon ensimmäisenä kerrottaneen jo 100-luvun lähteissä. Tuo siteeraus Joona profeettaan (Matt. 12:40; Joon. 2:1) täytyy olla joko suurpiirteinen tai se liittyy erilaiseen laskutapaan, jossa tapahtumapäivä perjantai laskettiin jo ensimmäiseksi päiväksi, eikä sitäkään, että kolmas päivä oli vasta alussa koettu ongelmaksi. Tietenkin joku voisi spekuloida auringonpimennystäkin ylimääräiseksi yöksi, mutta Kristus ei ollut vielä silloin haudassa. – Joku on viitannut tässä yhteydessä myös Hoosean kirjaan: ”Vain päivä tai kaksi, ja hän virvoittaa meidät, kolmantena päivänä hän nostaa meidät ylös ja niin me saamme elää ja palvella häntä.” (Hoos. 6:2).
TykkääTykkää
Pääsiäisen tapoihin, koristeisiin ja ruokiin kätkeytyy paljon kristillistä symboliikkaa, jota ei voida suoraan perustella Raamatulla. Kysymys on symboliikasta eli vertauskuvallisuudesta, jolla on yleensä pitkälle ihmiskunnan historiaan ulottuva merkityksensä. Kristinuskon leviämisessä symbolikielellä on ollut oma merkittävä sijansa, jotta “uskon kieli” voidaan tehdä ymmärrettäväksi, joko kuvan, esineen tai ihmisen elinympäristöstä tutuilla asioilla. Myös Jeesus käytti opetuspuheissaan vertauksia, joilla hän selvensi kuulijoille jumalallisia totuuksia.
Pääsiäismuna on ylösnousemuksen ja uuden elämän vertauskuva. Munan kuori on kova kuin Jeesuksen suljettu hauta, josta ylösnoussut Kristus murtautui ulos. Suklaamunien yllätys kuvastaa pääsiäisaamun iloa siitä, että Jeesus voitti ylösnousemuksellaan kuoleman. Pääsiäismunan historia ulottuu esikristilliseen aikaan ja muna on ollut monissa kulttuureissa luomisen, hedelmällisyyden ja kasvun symboli. Kuoren sisään kätkeytyvä elämä on ollut tuttua kristillistä symboliikkaa jo varhaiskristityille. Varsinkin ortodoksisessa kirkossa pääsiäismunien maalaaminen on vanha traditio. Legendan mukaan Magdalan Maria ojensi ylösnousemusta epäilleelle Rooman keisari Tiberiukselle punaiseksi värjätyn munan ja kertoi Jeesuksen nousseen kuolleista. Punainen väri symboloi Kristuksen sovintoverta.
Nopeasti lisääntyvää jänistä on pidetty monissa kulttuureissa hedelmällisyyden symbolina. Keski-Euroopassa jäniksiä uhrattiin muinaiselle kevään jumalattarelle Ostaralle. Pääsiäiseen jänis liitettiin jo ennen uskonpuhdistusta ja protestantit omivat pääsiäispupun itselleen erottuakseen katolisista. Suomessa pääsiäispupu tuli tunnetuksi vasta 1900-luvulla. Lisäksi vanhan uskomuksen mukaan jänis nukkuu silmät auki, joten se symboloi Jeesuksen nukkuneen vain väliaikaisesti haudassaan eikä ikuista kuoleman unta.
Rairuoho symboloi myös uutta elämää ja voidaan nähdä symboliksi “nisunjyvän” kuolemisesta edellytyksenä uuteen elämään.
Tipu, kana ja kukko liittyvät myös pääsiäiseen. Tiput voidaan nähdä Kristuksen ylösnousemuksen vertauskuvana. Kana taas voidaan nähdä Jumalan huolenpidon vertauskuvana, joka kätkee poikasensa siipiensä suojaan. Kukko taas on tärkeä valppauden, valvomisen ja kestävyyden vertauskuva, vrt. Jeesuksen sanat Pietarille: “Ennen kuin kukko laulaa, olet kolmesti kieltänyt minut.”
Pajunkissat, nuo ainoat pohjolassa pääsiäisen aikaan kukkivat oksat, taas symboloivat palmusunnuntain palmunlehviä. Koristellut pajunoksat liittyvät virpomiseen, joilla toivotettiin onnea ja siunausta erityisesti Karjalassa ja Itä-Suomessa.
Mämmi on happamattoman leivän vertauskuva, vrt. juutalaisten pääsiäisateria, samoin pääsiäislammas.
Pääsiäisnoidat ja trullit taas temmeltävät lankalauantaina, kun Jeesus makaa haudassa ja niitä häädetään pääsiäiskokoilla varsinkin Pohjanmaalla.
Jeesuksen ylösnousemuksen muistopäivä on sunnuntai, eli vanhan kalenterin mukaan viikon ensimmäinen päivä. Juutalaisten sapatti oli lauantai, joten naiset menivät haudalle vasta sapatin jälkeisenä aamuna. Jeesus nousi kuolleista kolmantena päivänä jos pitkäperjantai lasketaan mukaan :-).
TykkääTykkää
Kateus.
Miten hirvittävän usein kateus työntää ruman, kuvottavan päänsä esiin. Kateus, joka pyrkii sabotoimaan, hillitsemään, rajoittamaan.
Tämä ei nyt ikävä kyllä edelleenkään liity aiheeseen, ja minä ihan oikeasti lopetan nämä hölmöt yksinpuhelemiseni täällä.
Mutta eikö ole älytöntä, miten voi kateus vaikuttaa: minä, joka en osaa argumentoida, enkä osaa keskustella asiapitoisesti, yritän kateuksissani rajoittaa ja hallita toisten keskustelua. En edes tyydy katsomaan hiljaa sivusta, vaan työnnän nokkani asiaan ja yritän saada muut lopettamaan, kun en itse osaa, ei kai sitten muidenkaan pitäisi osata.
Minä pyydän ihan vilpittömästi anteeksi sitä, että olen sorkkinut näitä keskusteluja omilla rajoittavilla kommenteillani, ja yritän pysyä asiassa jatkossa. (Yritän ihan vilpittömästi. )
TykkääTykkää