Iankaikkisuuden kukkaset

Joona Korteniemi

Syksy alkaa jo saapua, vaikka ainakin täällä Etelä-Suomessa kesän lämpö jatkuu vielä hetken. Kuluneen kesän kunniaksi ajattelin nostaa keskustelun aiheeksi alla olevan katkelman Laestadiuksen saarnasta. Siinä hän käyttää hengellisenä vertauskuvana kukkia, yhtä kesäisen luonnon parhaista ja kauneimmista asioista. Saarnakatkelman löysin rovasti Pekka Lappalaisen vuonna 1953 julkaisemasta kokoelmasta ”Katso, Jumalan Karitsa” (s. 152-155).

Jos nyt kaikki ihmiset ajattelisivat nuoruutensa aikana, että heidän hyvyytensä on niin kuin kedon kukkanen, joka juhannuksen aikana on kauneimmassa kukoistuksessa, mutta elokuussa on jo lakastunut; jos he sitä ajattelisivat, niin he mahtaisivat juhannuksen aikana hakea iankaikkisuuden kukkaisia, jotka evät muuta väriänsä.

Katsokaa, kuinka pieni lapsukainen ihantelee katsellessaan ensimmäisiä kevätkukkasia. Hän tekee niistä kruunuja. Mutta raavas ihminen turmelee kukkasen eikä pidä niistä mitään, sillä hänen sydämensä on tarttunut maailmaan. Hän katsoo sitä turhaa koreutta, jonka maailman konstimestarit maalaavat karttuuniriepujen päälle. Ei hän ymmärrä enää mitään siitä koreudesta, jonka Jumala on maalannut viheriäisen kedon päälle.

Katsokaa kukkasia kedolla, te maailman lapsukaiset, jotka olette vireät kurkistelemaan turhaa koreutta, joka pian katoaa. Katsokaa kukkasia, kuinka ihanasti ne leitsottavat! Eivät ne kudo eivätkä kehrää. Kuitenkin Salomo, se suuri herra, ei ollut yhdenkään niitten vertainen kaikessa kunniassaan.

Mutta kukkanen lakastuu, kukkasten kauneus ja koreus katoo pian, niin myös ihmisen kauneus ja koreus loppuu. Ei ole monta kymmentä ajastaikaa kulunut, ennen kuin miehuuden kauneus ja miehuuden voima on loppunut ja lakastunut niin kuin kukkanen kedolla. Ei ole pitkä aika, ennen kuin kaikki nuoruuden kukkaset varisevat ja maaksi jälleen muuttuvat.

Jos uskovaisilla ei olisi parempaa elämää odotettavana siinä maassa, kussa iankaikkisuuden kukkaiset kukoistavat elämän virran rannalla eivätkä muuta enää väriään; jos Isän maalle matkuvastavaisilla ei olisi parempaa maata ja taivasta odotettavana toisella puolen Jordanin virran kuin tämä lyhykäinen ja vaivalloinen elämä, niin olisi paras Jobin kanssa sanoa: ”Ihminen on luotu onnettomuuteen niin kuin lintu lentämään” tai niin kuin Paavali sanoo: ”Jos meillä ainoastaan tässä elämässä olisi toivo Kristukseen, niin me olisimme viheliäisimmät kaikkia muita luontokappaleita.” Sillä ei suinkaan ole kristityillä hauska tämän syntisen ja viheliäisen maan päällä, kun heidän pitää oleman alinomaisessa sodassa ja kilvoituksessa perkeleen, maailman ja oman lihan kanssa.

Mutta, Jumalan olkoon kiitos, kristityillä on kuitenkin se toivo ja uskallus Jumalaan, että iankaikkisuuden kukkaiset kasvavat heidän hautansa päällä, jos he vireästi poimivat niitä ja istuttavat iankaikkisuuden ihanalle rannalle, jos he niin kuin pienet lapset tekevät iankaikkisuuden kukkaisille, niin että he tekevät niistä kruunuja ja seppeleitä.

Maallinen kukkanen lakastuu pian, niin myös ihmisen kauneus ja miehuus loppuu pian, mutta ne kukkaiset, jotka kasvavat iankaikkisuuden ihanalla rannalla, eivät varise eivätkä muuta väriänsä. Etsikäät siis iankaikkisuuden kukkaisia!

Kukatiesi, jos te kostutte piankin kotiin Isän huoneeseen ja saatte siellä tehdä kruunuja ja seppeleitä niistä ja panna ylös korkean katon alle Johanneksen syntymäpäivänä. Johanneksen kukat ja Pietarin kukat kasvavat vielä Pohjanmaalla, ja orjantappuran punaiset ruusut näkyvät siellä ja täällä Enon rannalla kuivassa paikassa. Orjantappurakruunu on tehnyt lukemattomat haavat Jeesuksen päähän, josta sovintoveri on vuotanut. Siitä tulevat ne punaiset ruusut, joita orjantappuraruusuisiksi kutsutaan.

Ja koska nyt juhannuksen aikana kaikki kukkaset ovat puhkeamaisillaan, ehkä kylmyys tahtoo estää niitä kasvamasta, pitäisi meidän rukoileman, että Herra antaisi armollisen aurinkonsa paistaa niitten päälle ja antaisi kastetta taivaasta, että Johanneksen kukkaset kasvaisivat ja orjantappurat levittäisivät aina punaisia ruusuja ja iankaikkisuuden kukkaiset, jotka eivät muutu, istutettaisiin meidän hautamme päälle silloin, kun kaikki maalliset kukat lakastuvat. Kuule, orjantappuroilla kruunattu Kuningas, murheellisten ja katuvaisten ja alaspainettuin huokaus.”

Kuinka ahkeria me uskovaisen nimeä kantavat olemme nykyisin poimimaan iankaikkisuuden kukkasia? Miten iankaikkisuuden kukkasia voi poimia arkielämässään?

Mitä luonto kertoo meille Jumalasta? Onko jotain, mitä se ei kerro?

Mitä on jäänyt mieleesi tai kiinnittänyt huomiotasi kuluneen kesän suurissa seuroissa?

 

Vihje: Aito avioliitto-yhdistys tarvitsee lisää jäseniä. Suosittelen liittymään.

30 kommenttia artikkeliin ”Iankaikkisuuden kukkaset

  1. Ahkeruus (jos tuota ilmaisua ollenkaan voi minun kohdallani käyttää) ei ole ainakaan omassa ansiossa. Taaksepäin katsoessa ei voi kun ihmetellä sitä rakkaudella johdattamisen määrää. Kuin lastu myrskyävällä merellä olen ajautunut aina johonkin turvasatamaan – tähän saakka.

    Minulla on monen muun tavoin lyhyt muisti. Liian nopeasti hairahdun sinne lakastuvien kukkien lumoihin. Onnekseni minua on aina riittävän ajoissa toisinaan lujastikin otettu niskasta kiinni ja ravisteltu niin, että kuin suomut silmistä tippuneina näen taas ne ihanat iankaikkisuuden kukkaniityt ja riennän sinne kepein askelin.

    Luonnosta sen verran, että olen jäänyt pohtimaan jo vuosia sitten esimieheltä kuulemani lausahduksen: ”luonto pyrkii epäjärjestykseen”. On siis olemassa ihmisen järjestys ja Luojan järjestys. Meidät ihmiset luodessaan viljelemään ja varjelemaan luomakuntaansa Jumala antoi myös valtuuden ja tehtävän muokata (järjestellä) luontoa varjellen viljelyyn soveltuvaksi. Mitä viljellä? Ravintoa elämää ja terveenä säilymistä varten.

    Tässä kohdin luiskahdan aina siihen samaan johtopäätökseen, jonka mukaan sekä luomakunnan luomisessa ja ihmisen kuolemattoman sielun rakentamisessa Jumalalla on olleet samat rakennepiirustukset.

    Kesän suurista seuroista on jäänyt se mieleen, että varsinaisessa sanan kuuntelemisessa kesäseuraradio voittaa sata-nolla autenttisen seuratapahtuman.

    Tykkää

  2. Upea saarna Lars Leviltä! Tulee mieleen ruotsalaisen kuvanveistäjän ja taidemaalarin Bror Hjortin alttaritaulu Jukkasjärven kirkossa. – On sanottu, että ”uskonto on, kun täällä kuollaan”… Jo yli 100 000 vuotta vanhoissa neandertalin immeisen haudoissa on tavattu niihin laitettua punaista hiekkaa, okraa joka symboloi elämää – siis toivetta ja uskoa kuoleman jälkeiseen elämään, mutta myös jälkiä kukista (siemeniä yms.), joilla hauta lienee aikoinaan peitetty tai koristeltu. – Myös Torinon käärinliinaan on jäänyt jäänteitä kukista. Siis ennen Jeesuksen hautausta, naiset lienevät käyneet poimimassa kukkia tai ehkäpä torilta ostamassa…

    Kun yli satatuhatta vuotta Adamin lapset ovat kaivanneet ja etsineet ikuista elämää uskonnon avulla, niin tämän päivän ihminen pyrkii siihen plastikkakirurgian, geenimanipulaation, virtuaalitodellisuuden yms. avulla!?

    Tykkää

  3. Olipa kaunis ja herkistävä saarnakatkelma.

    Voisiko iankaikkisuuden kukkasia poimia kohtaamalla lähimmäisen, tutun ja tuntemattoman? Pysyähtymällä hetkeksi kohtaamaan myös sellaisen ihmisen, jonka itsekin muiden tavoin on taipuvainen ohittamaan. Kohtaamalla rakastavalla mielellä Luojan luoman kanssakulkijan, tuon kukkasen?

    Mutta raavas ihminen turmelee kukkasen eikä pidä niistä mitään, sillä hänen sydämensä on tarttunut maailmaan. Hän katsoo sitä turhaa koreutta, jonka maailman konstimestarit maalaavat karttuuniriepujen päälle. Ei hän ymmärrä enää mitään siitä koreudesta, jonka Jumala on maalannut viheriäisen kedon päälle.

    Näin sitä kuitenkin tuppaa käpertymään itseensä ja keskittymään omiin touhuihinsa ja projekteihinsa, kaikkeen ihmistekoiseen ”tärkeään”. Olisi parempi pysytellä avoimena ulospäin kuin lapsi.

    Tykkää

  4. Tämä menee vähän Joonan kysymysten ohi, mutta tänäkin kesänä olen törmännyt ajatukseen, että maailman ihmiset ja omavanhurskaat ovat toimeliaampia kuin uskovaiset. Tällaista ajatusta olen kuullut esitettävän esim. silloin, kun esiin tulee se, että joku muu on tehnyt hyvää.

    Mihin tällainen ajatus perustuu? Löytyykö tukea Raamatusta?

    Itseäni tuo hieman häiritsee, sillä se sisältää piiloviestin, jolla voimme vakuuttaa toisillemme, että on oikeastaan hyvä, ettemme ole ponnistelleet hyvän tekemisessä. Istutaan tässä nyt vain kaikki tyytyväisin mielin paikallaan turvallisesti hyvän tekemistä, omavanhurskautta ja oman tunnon lepyttelyä välttelemässä.

    Tykkää

  5. Tämä on osa tätä kivaa porukkakristillisyyttä, jossa mennään seuroihin ja seurojen jälkeen iltakylään, eikä sen enempää uskonasioita pohdita. Tuntuu aina välillä salaliittoteorianomaisesti siltä, että tätä ollaan tarkoituksella rakennettu jo pitkään. Mukavaa yhteisöä, jonka turvissa on mukava ”talostella”.

    Joskus tuntuu siltä, että pelkkä mainitseminen siitä, että meidän tulisi tunnustaa uskoamme tai toteuttaa lähetyskäskyä sekä tehdä hyviä töitä, eikä vältellä niitä, häiritsee joidenkin omantunnon ”rauhaa” ja kristityn ”vapautta”. Tämä tällainen ”käytöksellä saarnaaminen” on tullut osaksi vl-brandiä, jonka varjolla voidaan lepyttää omaatuntoa. Sitten vielä saarnataan siihen päälle kivasti, että ”kyllä ne kuulkaat maailmassa olevat näkee, että te ootte uskovaisia” ja ”ei sitäkään kuitenkaan omilla voimilla tarvitse tehdä, vaan sen mukaan mitä Jumala antaa voimaa”. Väittäsin, että vaikka sinänsä nuo ilmaisut pitää paikkaansa, mutta ne on niin harhaanjohtavia ja niillä voi taas perustella lisää sitä, miksi ei tehdä mitään, ettei niitä pitäisi sanoa. Ja joojoo, näkee JOS näkee, mutta vois joskus puhua oikeen kunnolla siitä, mitä se uskon tunnustaminen ja käytöksellä saarnaaminenkaan on, eikä vaan vakuutella, että se ikäänku on joku automaatio jos on rauhanyhdistyksen jäsenlistassa. Lähetyskäsky ei sitä paitsi edes kuulunu, että menkää ja saarnatkaa käytöksellänne, vaikka kyllä sitä niinki tulee tehdä. On myös totta, että kaikki ei voi olla saarnamiehiä ja lähetystyöntekijötä, mutta kaikkien tulee olla valmiina toteuttamaan Herran tahtoa.

    Jumalan sanan lukeminenkin liittyy tähän olennaisesti. Siitäkin saarnataan vähän siihen malliin, että kyllä se siitä, kun seuroissa käy ni ei sitä sen enempää kannata ressata. Mielestäni ei voi tietää kokonaista Jumalan tahtoa, ellei lue Jumalan sanaa. On se kyllä aika vaikeeta lähetyskäskyä tai/ja kasvatuskäskyä toteuttaa mitenkään päin, ellei ole omaa tuntemusta ja kysyttäessä ainut vastaus on vain, että ”emminä niin tarkasti näitä tiiä, mutta näin minä vaan uskon”. Ei Raamattu kyllä missään kohden sellaiseen rohkaise. Ei tässä kyllä aivan entisiä teitä mennä. Nimittäin Lutherin ja Laestadiuksen askelissa.

    Mielestäni ei löydy tukea Raamatusta sellaiseen, että omavanhurskaat ja muut harhaoppiset tekis jotenki enemmän lähetystyötä. Ei ainakaan sille, että sillä asialla pitäis retostella ja niitä morkata siitä, niinku kuulee joskus tehtävän tai sillä pitäis vähentää meidän syyllisyydentunnetta tai puoltaa meidän täysin epäraamatullista lähetystyöperiaatetta, että mennään kutsuttuina tai saarnataan vaan käytöksellä. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että parasta lähetystyötä itseasiassa tekevät seurakuntalaiset, toisin sanoen rivikristityt silloin, kun seurakunnassa on valvovia ihmisiä. Sen historiakin vaikuttaa todistavan miljoona kertaa todeksi. Toki Raamatussa sanotaan, että lopunaikoina tulee monia eksyttäjiä ja vääriä profeettoja, jotka eksyttävät monia ja niitähän kyllä onkin jo, kaikenlaisen menestysteologian, rahanperässä juoksijoiden porukoita. Totta puhuakseni, hattua nostan kaikille niille ”omavanhurskaille”, jotka kovasti, ja mitä ilmeisimmin vilpittömästi (en tarkoita nyt rahan perässä juoksijoita), lähetystyötä tekevät. Minä en sitä tiedä, ovatko he ”omavanhurskaita” vaiko peräti aivan eläviä kristittyjä, mutta ainakin he toteuttavat Herransa käskyä, toisinkuin me ja näin tekevät aivan oikein. Jehovat ovat toinen asia, mutta ainakin hekin toteuttavat lähetyskäskyä, vaikka ovatkin todella pahasti harhaoppisia.

    Kyllä meidän pitäisi se hirsi kiskoa omasta silmästä ennen kuin alamme mollaamaan muita, oli ne sitte vaikka täysin harhaoppisia tai omavanhurskaita.

    Tykkää

  6. Jatkoa..

    Meidän, jotka sanomme olevamme ainoita oikeita kristityitä, tulisi olla niitä, jotka eivät tee kompromisseja. Meidän tulisi olla niitä, jotka näytämme esimerkkiä, millaista on ehdoton rakkaus. Ehdoton rakkaus ei tee kompromisseja, vaan pyrkii AINA, pienimmässäkin asiassa totuuteen.

    ”Jokainen, joka uskoo, että Jeesus on Kristus, on Jumalasta syntynyt; ja jokainen, joka rakastaa häntä, joka on synnyttänyt, rakastaa myöskin sitä, joka hänestä on syntynyt. Siitä me tiedämme, että rakastamme Jumalan lapsia, kun rakastamme Jumalaa ja noudatamme hänen käskyjänsä. Sillä rakkaus Jumalaan on se, että pidämme hänen käskynsä. Ja hänen käskynsä eivät ole raskaat; sillä kaikki, mikä on syntynyt Jumalasta, voittaa maailman; ja tämä on se voitto, joka on maailman voittanut, meidän uskomme.” (1.Joh.5:1-4)

    Kyllä Jeesus on ainakin sitä mieltä, että elävien kristittyjen tehtävä on pitää esillä evankeliumia ja toimia totuudenmukaisesti. Ellei toimita totuudenmukaisesti, niin suola käy mauttomaksi. Mutta Jeesus ei kyllä tuossa sano, että se on automaatio.

    ”Te olette maan suola; mutta jos suola käy mauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi? Se ei enää kelpaa mihinkään muuhun kuin pois heitettäväksi ja ihmisten tallattavaksi. Te olette maailman valkeus. Ei voi ylhäällä vuorella oleva kaupunki olla kätkössä; eikä lamppua sytytetä ja panna vakan alle, vaan lampunjalkaan, ja niin se loistaa kaikille huoneessa oleville. Niin loistakoon teidän valonne ihmisten edessä, että he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät teidän Isäänne, joka on taivaissa.” (Matt. 5:13-16)

    Sanonpa nyt vielä (taas) sen, että sensijaan, että valittaisimme, tekisimme tai kaikin voimin pyrkisimme edistämään olosuhteita ja omaa ymmärrystämme siten, että olisimme paremmin valmiit tekemään heti kun tilaisuus tulee. Lisään vielä, että puhujan tehtävä ei ole saarnatuolissa puhua siitä, kuinka huonosti hän on itse onnistunut ja kuinka surkeita me olemme ja miten huonosti me mitään teemme. Nimittäin, koska kun sitä tarpeeksi toistaa, siitä tulee totta. Ainakin, jos siitä puhutaan, on mainittava, että se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että meillä on sen varjolla lupa mennä sellaiseen ”minä olen huono” -moodiin, jonka turvissa voi aivan rauhassa velttoilla. Ja siitä on tullut melkein totta. Puhujan tulee puhua Jumalan sanan totuuksia ja rohkaista seurakuntalaisia ja puheen tulee tähdätä seurakuntalaisten hengelliseen kasvuun.

    Tykkää

  7. Kaunis saarna.

    Olen tässä muutamia päiviä mietiskellyt tuota Joonan kysymystä ”Miten iankaikkisuuden kukkasia voisi poimia arkielämässään?”

    Mieleen on tullut vähän sama ajatus, joka tulee mieleen kysymyksestä ”Mikä on elämän tarkoitus?” Ajattelen, että Jumala antaa meille koko ajan ja joka päivä kaikkea hyvää, aivan ylenmäärin, niin paljon kuin pystymme vain vastaanottamaan. Voisiko iankaikkisuuden kukkaset olla kiitollisuutta tuosta hyvyydestä ja kaikesta varjeluksesta jota Hyvä Jumala runsain määrin antaa, ja tuosta kiitollisesta mielestä nousevia hyviä tekoja, ajatuksia ja asenteita, ja siten tuon hyvyyden jakamista myös lähimmäisilleen? Onko iankaikkisuuden kukkaset myös sitä, että minä saan heijastella (vaikkakin vajavaisesti) Jumalan rakkautta ja hyvyyttä tässä maailmassa, ja arkielämässä se näkyy minun asennoitumisessa elämään, mielialassani ja toimissani? Se näkyy ulospäin, että minun sydämessäni asuu Herra Jeesus Kristus Pyhän Henkensä kautta, ja että Hän ohjaa elämääni siten, että iankaikkisuusnäkökulma on tärkein. Mutta mitä se konkreettisesti arkielämässä on? Lähimmäisen huomioimista, kunnioittamista, rakastamista. Hyväksymistä sellaisena kuin hän on. Kauneuden näkemistä pienessä lapsessa, luonnossa, elämässä. Ääneenkin elämän ihastelua, ihmettelyä, kiittämistä. Palvelumieltä, nöyryyttä, lempeyttä ja rakkautta ihmissuhteissa. Tyytyväisyyttä ja arvostusta ja kohtuutta omissa töissä ja tehtävissä. Halua tutkia Jumalan sanaa, olla hänen lähellään, ja kertoa innokkaana Jumalan hyvyydestä lapsilleen ja muille ihmisille. Ei materian tärkeänä pitämistä.
    Voi, melkein itku tulee kun tajuaa, että niin usein elämän näkee ihan toisessa valossa kuin äsken kuvasin.

    Mietin myös tuota kun tuossa puhutaan hautakummusta ja sen peittämisestä iankaikkisuuden kukkasilla. Mikä muisto minusta jää, kun lähden täältä? Mitä ihmiset ajattelevat minusta, mikä minulle oli tärkeää??

    Lestadiuksen saarnasta tuli heti mieleen myös Raamatunkohta Matt. 6:19-21:
    ”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.”

    Iankaikkisuuden kukkaset ovat niitä asioita, joilla on oikeasti merkitystä tässä ja tulevassa elämässä. Jotka vievät lähemmäksi Jumalaa ja pitävät minua häntä lähellä. Niiden asioiden tekemistä, joita Jumala haluaa minun tekevän. Pääasiassa kai lähimmäisen palvelemista uskollisesti niillä lahjoilla joita Jumala on minulle antanut.

    Noihin edellisiin viesteihin. Olen pitkään ajatellut, että ois niin hyvä, kun seuroja järjestettäisiin paljon esim. seurakunnan tiloissa. Se ei kyllä tue lähetysnäkökulmaa, että eristäydytään omiin ry.n toimitaloihin. Musta tuntuu, että seurojen pitäminen ulkopuolella myös raikastuttaisi meidän ilmapiiriä. Että tää ei olis niin sisäänlämpiävä, pieni, tiivis oma porukka. Ois niin hyvä että ulkopuolisiakin tulisi seuroihin, mutta eipä niitä taida meidän rauhanyhdistyksille kovin usein eksyä. Rahat, joita menee kalliiden toimitalojen rakentamiseen ja ylläpitoon, voisi käyttää diakoniatyöhön. Ei eristäytyminen omaan ”turvalliseen” joukkoon oo varmaankaan raamatullista.

    Tykkää

  8. Vielä tuli mieleen että iankaikkisuuden kukkasten poimiminen on varmaan myös sitä, että pitää tärkeänä sellaisia arvoja, jotka eivät välttämättä ole tässä maailmassa kovassa huudossa. Iankaikkisuuden kukkasien poimijalle ei tärkeää ole raha, menestys, valta, kunnia, maine tai itsensä toteuttaminen (itsekkäässä merkityksessä).

    Ja sitten tähän liittyy se, että kun huomaa, että on tullut poimittua myös lakastuvia kukkasia, niin silloin muistaa armon ja anteeksiantamuksen. Uskoo sen omalle kohdalleen, nousee tarmokkaasti ylös, eikä jää tuohon Jupen ilmaisemaan ”minä olen huono”-moodiin (mikä on turhan yleinenkin tyyli, kätevä keino vältellä vastuuta).

    Tykkää

  9. Kesäkukka, voi mahdotonta, miten hyvältä ja likeiseltä tuntuvaa puhetta sinulta! Asettui suoraan sydämeni viereen ja mieleeni. Kiitos näistäkin sanoistasi!

    Tässä Lestadiuksen saarnan osuudessa on punoutuneena kauniisti ja runollisesti useita tasoja, jotka heijastavat hänen persoonaansa, perehtyneisyyttään pohjoisen luonnonkasvien tutkimukseen, rakkauttaan ja intohimoaan siihen(kin) sulauttaen uskon päämäärän näkemiseen kaiken ajallisen jälkeen vertauksella.

    – ” iankaikkisuuden kukkaiset/ orjantappuraruusut”

    Viime sunnuntain Helsingin seuroista jäi ( jälleen ) hyvänä mieleeni Jukka Palolan saarna kokonaisuudessaan ja erityisesti hänen mainintansa itselleen Daavidin katumuspsalmin pohjalta puhuttelevana nousseeksi virren 241 toisen säkeistön 3 sanaa: ”suojele rakkaintani pahuudeltani”.

    Siitä, kaikkein tärkeimmästä ihmissuhteesta se alkaa – hyvän ja oikeudenmukaisesti tekemisestä toiselle laajeten kaikille toisille. Eikä vain ”meikäläisille”.

    Tykkää

  10. Kesäkukka vastasi ensimmäiseen jo niin hyvin, ettei itselläni ole siihen lisättävää, mutta jotain tuli noista muista vielä mieleen.

    ”Mutta, Jumalan olkoon kiitos, kristityillä on kuitenkin se toivo ja uskallus Jumalaan, että iankaikkisuuden kukkaiset kasvavat heidän hautansa päällä, jos he vireästi poimivat niitä ja istuttavat iankaikkisuuden ihanalle rannalle, jos he niin kuin pienet lapset tekevät iankaikkisuuden kukkaisille, niin että he tekevät niistä kruunuja ja seppeleitä.”

    Tämä raamatunkohta tuli mieleen erityisesti tuosta ylläolevasta:

    ”Painakaa siis nämä minun sanani sydämeenne ja mieleenne ja sitokaa ne merkiksi käteenne, ja ne olkoot muistolauseena otsallanne; ja opettakaa ne lapsillenne, niin että puhut niistä kotona istuessasi ja tietä käydessäsi, maata pannessasi ja ylös noustessasi. Ja kirjoita ne talosi pihtipieliin ja portteihisi, että te ja teidän lapsenne kauan eläisitte siinä maassa, jonka Herra teidän isillenne vannotulla valalla lupasi antaa heille, niin kauan kuin taivas maan yli kaareutuu.”(5. Moos. 11:18-21)

    Tämä kesän seuroissa huomioni on kiinnittynyt erityisesti esirukouspyyntöihin rikkoutuneiden avioliittojen, perheiden puolesta, joita on surullisen paljon ja enenevissä määrin. Tiedän itsekin useita perheitä, jotka ovat rikkoutuneet. Pastori Eero Jaakkola totesi osuvasti kuuluisassa ja todennäköisesti viimeisessä saarnassaan, jonka hän luterilaisessa kirkossa piti:

    ”Silloin kun Jumalan sanasta luovutaan, niin silloin ihmisten elämässä tulee sellaiset synnit kuin epäjumalanpalvelus ja haureus. Tästä on Raamatun todistus alusta loppuun saakka, se tulee siellä uudestaan ja uudestaan Vanhassa testamentissa ja Uudessa testamentissa. Tuo epäjumalanpalvelus, yleisin epäjumala meillä on raha. Jeesus sanoo: helpompi on kamelin mennä neulan silmästäkuin rikkaan päästä taivaaseen (Luuk. 18:25). Jeesus sanoo: kukaan ei voi palvella kahta herraa, kukaan ei voi palvella Jumalaa ja mammonaa. Sillä hän on joko toista rakastava, toista vihaava, tai toista halveksiva ja toiseen liittyvä (Matt. 6:24). Jos raha on sinulle suuri jumala, ja määrää sinun tekemisesi, niin silloin Taivaan Isä on sinulle pieni. Silloin sinä liityt rahaan, sinä halveksit Jumalaa. Jos taas sinä rakastat Jumalaa, niin sinä vihaat rahaa. Näin Jeesus sanoo.”

    Vielä eräs hyvä tiivistys saarnasta, jossa teemoina on Kristus, iankaikkisuus, maailman turhuus. Kannattaa katsoa, englanninkielinen kylläkin:

    Tykkää

  11. Kiitos kaunis palautteestanne.

    Noihin rikkoutuneisiin avioliittoihin. Lueskelin taasen tuota Anna-Liisa Valtavaaran Ainako anteeksi? -kirjaa. (Suosittelen, ottaa hienosti myös kristillisen näkökulman asiaan)

    Valtavaara kirjoittaa:
    ”Ilman jatkuvaa anteeksiantavaa asennetta moni hyvin alkanut suhde vähitellen viilenee. Muututaan toiselle vieraaksi, ehkä kärttyisäksi ja syytteleväksi. Yksinäisyys ja tyytymättömyys valtaavat mielen. Parisuhteessa on syytä varoa kaikkia katkeruuden karikoita ja tavoitella ahkerasti kaikkia mahdollisia anteeksiannon etuja. Muistan eron partaalla olleen pariskunnan, joka oli viime tipassa löytänyt anteeksiantamisen lahjan. Vuosia myöhemmin he kertoivat onnellisina, ettei heitä vienyt erilleen sittenkään ne usein sanotut syyt, että 'emme tulleet enää toimeen keskenämme tai kasvoimme erillemme'. Syy olikin se, etteivät he osanneet antaa anteeksi. Kuinkahan monta eroa voitaisiin välttää, jos heidän tavallaan voitaisiin ja haluttaisiin antaa anteeksi? Anteeksianto on paluutie rakkauteen, jos molemmat ovat siihen valmiita ja lähtevät tielle yhdessä.”

    Ajattelen, että tuossa on vissi perä.

    Isä meidän -rukouksen sanat on syytä ottaa vakavasti, ja velvoittavasti: ”Anna meille meidän syntimme anteeksi, niinkuin mekin anteeksiannamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet…”

    Toisaalla Valtavaara kirjoittaa siitä, kuinka anteeksiantamaton mieli altistaa tekemään asioita, joita ei muuten tekisi. Vääristä asioista voi tulla luvallisia, kun kokee oikeudekseen unohtaa jollakin keinoin hetkeksi paha maailma tai vaikka saada lohdutusta. Valitsee väärät keinot tarpeidensa tyydyttämiseen. ”Joskus näyttää siltä, että katkeruuden, näyttämisen halun, suorituskeskeisyyden ja niistä seuraavan uupumuksen yhteisvaikutus altistaa myös uskottomuudelle ja avioeroille.”

    Viestit, joita kuulen perheiden rikkoutumisista, tekevät mieleni aina hyvin surulliseksi.

    Mutta vielä hieman aiheen suuntaan! Kukkasiin:) Nimittäin Fransiskus Assisilaisen rukous 1200-luvulta:

    ”Vapahtajani, tee minusta rauhasi välikappale, niin että sinne,
    missä on vihaa, toisin rakkauden,
    missä on loukkausta, toisin anteeksiannon,
    missä on epäsopua, loisin yksimielisyyden,
    missä erehdystä, osoittaisin totuuden,
    missä epäilystä, auttaisin uskoon,
    missä epätoivoa, nostaisin luottamukseen,
    missä pimeyttä, loisin sinun valoasi,
    missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen.”

    Herra kaikkia meitä hyvästi siunatkoon.

    Tykkää

  12. Kuten edellä vl-seniori valaisikin jo, että kasvitieteilijänä Laestadius ymmärsi hyvin kukkien päälle, ja saattoi näin tätäkin asiantuntemustaan hyödyntää evankeliumin työssä.
    Kukat itsessään ovat hyvinkin puhuttelevia kauneudessaan ja hauraudessaan, ne ovat kuin vertauskuva ihmisen elämän lyhyydestä (Ps 103: 15-16): “15) Ihmisen elinpäivät ovat niinkuin ruoho, hän kukoistaa niinkuin kukkanen kedolla. 16) Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne.”
    Kukat muistuttavat minua myös herkistymisestä elämän kauneudelle ja Jumalan luomistyölle. Itselleni iankaikkisuuden kukat tarkoittavat juuri herkkyyttä havaita pieniä ja huomaamattomia asioita. Haluaisin muistuttaa itseäni joka päivä siitä, etten tallaisi kulkiessani ketään, haavoittaisi tai masentaisi toista ihmistä, vaan ihastelisin mieluummin jokaisen ihmisen suurta ainutkertaisuutta ja näkisin Jumalan luomisen ihmeen hänessä. Tässä tulee väistämättä mieleen myös juuri lapsenkaltaisen herkkyyden vaaliminen sekä itsessä että Taivasten Valtakunnan suurimmissa.
    Virressä 184 meille kerrotaan kukasta, joka kantaa mukanaan taivaallista tuoksua, ja näyttää autuuden tietä, eikä se koskaan lakastu:
    ”1. Mä kauniin tiedän kukkasen,
    se mulle ilon antaa.
    Se kukkasista suloisin
    ja ihanin
    taivaasta tuoksun kantaa.

    2. Se kaunis, kallis kukkanen
    on Herran sana pyhä.
    Se näyttää tietä autuuden
    luo Kristuksen.
    Se loistaa meille yhä.”

    Tykkää

  13. Tämä ei suoranaisesti liity iankaikkisuuden kukkasiin, mutta kun yhtenä kysymyksenä oli se, että mitä on jäänyt mieleen kesän suurissa seuroissa, niin otan esille asian, joka on mietityttänyt.

    Olen viime aikoina pohtinut, mitä on omantunnon hoitaminen ja mitä se ei ole.

    En muista päivää ja kellonaikaa, mutta eräässä suviseurasaarnassa todettiin varsin selvästi, että ”kun omallatunnolla on syntiä, niin puhtaan omantunnon saa VAIN kun kuulee sisaren tai veljen ääneen saarnaamaa evankeliumia” (vapaasti muistellen).

    Tämä opetus on ollut ja on nykyäänkin hyvin vahvasti läsnä useissa seurapuheissa. Eli että ”synnin poispaneminen” on joko ripittäytymistä tai ”yleisen synninpäästön” kuulemista.

    Toki se on ehdottomasti sitäkin. Mutta. Voiko omantunnon hoitaminen ja synnin poispaneminen olla jotakin muutakin?

    Aikaisemmin linkkaamissani Suviseuraradion opillisissa ohjelmissa viitataan Lutherin kirjoittamiin Schmalkaldenin opinkohtiin, joissa todetaan seuraavasti:

    ”Otamme nyt uudestaan puheeksi evankeliumin, joka antaa neuvon ja avun syntiä vastaan monella eri tavalla, sillä Jumala on armossaan tuhlailevan rikas: Ensiksikin evankeliumi vaikuttaa suullisena sanana, kun koko maailmaan julistetaan syntien anteeksiantamus; tämä on evankeliumin varsinainen virka. Toiseksi se vaikuttaa kasteena. Kolmanneksi pyhänä alttarin sakramenttina. Neljänneksi avainten valtana sekä myös veljien keskinäisessä keskustelussa ja rohkaisussa: 'Missä kaksi on kokoontunut…'”

    Valde Palola toteaa ohjelmassa varsin selväsanaisesti, että Kaste on evankeliumia yksinkertaisesti niin, että ”kristitty voi muistella, että minut on kastettu”.

    Ja olisiko ollut Evankeliumin varsinainen virka tai Rippi-ohjelma, jossa todettiin, että myös raamatun lukeminen on uskovalle evankeliumia.

    Ja kun kerran evankeliumi ”antaa neuvon ja avun syntiä vastaan”, eli toisin sanoen lohduttaa ja vahvistaa syntiseksi itsensä tuntevaa ihmistä, niin minä kyllä olen sitä mieltä, että omantunnon hoitaminen on muutakin kuin äänellisen synninpäästö kuulemista.

    Lestadius kyllä varoittaa ”kallouskosta”, jossa ihminen yksin päättelee ja järkeilee, että synnit on anteeksi, eikä tarvitse siihen asiaan muiden uskovien todistusta ja lohdutusta. Totta tämäkin. Jeesus itse opettaa: ”Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta”.

    Rippiä ja yleistä evankeliumin (ja synninpäästönkin) julistusta ei siis missään nimessä pidä jättää pois tai vähätellä. Mutta mielestäni omantunnon hoitamista ei voi sitoa VAIN niihin.

    Otin ylös jonkun täällä aikaisemmin laittaman Väinö Havaksen pitkän tekstin, jonka yksi kohta kuuluu seuraavasti: ”Uskoamme vahvistaa (kasteen lisäksi) myös Raamatussa lukemamme sana, kuulemamme yleinen evankeliumin saarna, ripissä julistettu synninpäästö ja Kristuksen ruumiin ja veren vastaanottaminen alttarin sakramentissa, ehtoollisen leivässä ja viinissä. Yksikään näistä armonneuvoista ei jouda tien oheen monien vihollisten piirittämän Kristityn elämässä … Meillä ei ole myöskään aikaa eikä varaa nostaa ainuttakaan näistä yksipuoliseen valta-asemaan.

    Onko nyt käynyt niin, että yleinen evankeliumin saarna ja rippi ovat nousseet yksipuoliseen valta-asemaan.

    Ottakaapa kantaa. Olenko harhassa? Vai onko vallitsevassa opetuksessa harha?

    Tykkää

  14. Nyt kyllä herra Tallius (otaksun:)) ottaa esille ihan äärimmäisen tärkeän ja keskeisen asian! Kiitos siitä!

    Tätä olen itsekin tosi paljon miettinyt ja siitä parin ystäväni kanssa jutellut (joita myös tämä sama mietityttää).

    Seuroissa käyminen ja siellä kuultavat synninpäästön sanat ovat saaneet mielestäni ylikorostetun aseman kristillisyydessämme. Jo pienenä opin: Miksi käymme seuroissa? Oikea vastaus: Jotta säilymme uskomassa. (Uskomassa säilymiseen ei sitten oikeastaan muuta kuulunutkaan)

    Mutta. Minäkin ajattelen, että onhan omantunnon ja uskonelämän hoito paljon muutakin! Tähän liitty se nihkeä ajatus, että uskovaisen on välttämättä kuultava säännöllisin väliajoin synninpäästön julistus, jotta hän voi uskoa itsensä ”pahana pyhäksi ja syntisenä vanhurskaaksi”. Ja ”oikean synninpäästön” kuulee seuroissa tai toiselta uskovaiselta.
    Tässä lähdetään tekojen tielle. Mun PITÄÄ tehdä jotakin, jotta olen vanhurskas. Ajatus ei ole raamatullinen, ja tekee minut epäterveellä tavalla riippuvaiseksi toisista kristityistä ja yhteisistä kokoontumisista. Syvimmiltään turva on silloin jossain muualla kuin Jumalassa. Se on toisissa kristityissä, synninpäästön sanoissa, yhteisöllisyydessä.

    Jos tässä ihan keskeisessä asiassa on epäselvyyttä, kaikki muutkin asiat vääristyvät. Kiitos Olof, tästä on hyvä keskustella!

    Oon ollu täällä paljon nyt ”äänessä”, mutta en malttanut olla kommentoimatta kun niin hyvä aihe. Jatkakaa muut:)

    Tykkää

  15. Olof Tallius, toit tärkeän ja keskeisen asian esille. Kuinka monet lienevätkään tätäkin asiaa miettineet vain yksikseen – ainakin joskus. Tulee pian mieleen takavuosien suviseurasaarnat, joissa seurakansan ”lämmetessä” puhuja saattoi jakaa evankeliumin ytimen, synninpäästön sanoja taukoamatta minuuttitolkulla kiitosäänien säestäessä. Tällaiset saarnat ovat muisto vain nykyään, mutta saarna-arkistossa niitäkin on.

    Olofin lainaama linkki Havaksen tekstiin tuntuu oikealta. Harmi, kun en osaa sitä perustella tarkentaen systemaattisesti eri raamatunkohtiin vedoten. Ehkä osaisin, jos olisin ollut työkseni teologi ja perehtynyt ikäni järjestelmällisesti raamattuun. Valitettavasti takavuosien riviuskovaisten tapanormeihin ei edes kuulunut jatkuvaa raamatunlukua. Lapsi-ja nuorisotyössä se kuului vuorollaan asiaan, mutta eipä sen enempää. Se oli ikäänkuin vain puhujien ja teologien ”heiniä” ja muiden tehtävä oli kuunnella vain saarnojen tai seurakuntapäivien alustusten tulkintaa. Maallikoilla saattoi olla hyväkin raamatuntuntemus muun teologisen tiedon tason vaihdellessa suuresti. Toki SRK:n julkaisut ovat kaiken aikaa olleet tärkeässä asemassa puhutun sanan lisäksi kaikille.

    Ehkäpä moni suhtautuu yhä samalla asenteella.

    Tuossa Havaksen tekstin sisällössä ovat siis

    – luettu Raamatun sana
    – yleinen evankeliumin sana saarnassa
    – synninpäästön sanat ripissä
    – ehtoollinen

    Jäikö tästä puuttumaan vielä kristillinen sielunhoito? Eikö se ole meille itsekullekkin tärkeä ja uskoamme vahvistava? Eikö nämä kaikki ”muodot” tähtää nimenomaan henkilökohtaisen uskon vahvistamiseen? ”Missä kaksi tai kolme teistä kokoontuu minun nimeeni…” Matt.18:20

    Sielunhoito on tykkänään muuta kuin se, miksi 70-luvun hoitokokouskäytänne sen loi keskuuteemme. Tai siis silloiset SRK:n johtohahmot sen meille loivat.

    Takavuosiemme rasite on se ”sylttytehdas”, joista on edelleen värisuora keskuudessamme. Se ilmeni mm. järkyttäviin mittoihin ajettuna rippioppina – teetättämällä pakkoparannusta melkein mistä tahansa ja luokittelemalla syitä eri henkien nimillä. Se ajoi pitkälle vietyyn toistensa tarkkailuun veljen vartioimisen nimissä.

    Monen nuoremman on varmaan vaikeaa uskoa sen kaiken olleen tottakaan tai edes mahdollista.

    Tykkää

  16. Mitä te ymmärrätte sielunhoito-käsitteellä?

    googlettamalla saa heti hyvän ja tiivistetyn yleismääritelmän sanalle:

    ”Sielunhoito on uskonnollisen yhteisön piirissä harjoitettavaa, psyykkiseen kokemistodellisuuteen kohdistuvaa auttamista. Sielunhoito voi sisältää mm. kuuntelemista ja rukousta. Sielunhoito eroaa psykoterapiasta ja ne ovat verrattain epäyhtenäisiä ilmiöitä.”

    Myös kirkkomme sivuilla on erinomainen tiivistelmä:

    ”Sielunhoito on ihmisen auttamista, tukemista ja lohduttamista hänen elämänsä kaikissa vaiheissa, ilossa ja surussa, sairaudessa ja terveydessä.

    Auttamisen, tukemisen ja lohduttamisen lähde on Jumalan rakkaus, joka sielunhoidossa välittyy usein vuorovaikutuksena, läsnäolona, kuunteluna, kunnioittamisena.

    Sielunhoidon arkinen väline on keskustelu, sen pyhiä välineitä ovat Jumalan sana ja ehtoollisen vietto.
    ”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala,
    sinua kantavat ikuiset käsivarret.”
    (5. Moos. 33:27)

    Huomaatteko, ettei näissä määritelmissä esiinny ollenkaan sellaista asennetta, tavoitetta tai toimintamallia, jollaiseksi hoitokokouskäytänne meille tuli ja näyttää yhä jatkuvan?

    Itselleni sielunhoito käsitteenä on laajentunut. Pidän näitäkin keskusteluja monesti itselleni sielunhoidollisina. Monet-monet kerrat olen tullut lohdutetuksi hyvistä, ymmärtävistä, osuvista, raamatullisista ja uskoa vahvistavista kommenteistä ja arvokkaista blogiavauksista. Koska olemme laadultamme ja kokemusperältämme kovin erilaiaisia ja elämme jokainen henkilökohtaista elämänvaihetta, kaikki kommentit eivät tule yhtä lähelle. Silti ne voivat avata ikkunaa toisen suuntaan. Ei tule tyrmätyksi ja saa kysellä. Ei vaienneta. Ei tuomita suinpäin sudeksi lammasten vaatteissa jos kyseenalaistaa oman yhteisön toimintaa.

    Olen saanut tulla kuulluksi kristillisyytemme kipukohdista, joka liittyy monitahoiseen harhailuun. ”Sylttytehdas” ei ole kaunis nimi, mutta ehkei harhaopeille tai -opille kannata kaunista nimeä antaa?

    Tasavertainen keskustelu on arvokas sielunhoidollinen paikka, olipa se kotona, kirkon sakastissa, puhelimessa, ystävän luona, kadulla tavatessa tai vartavasten kahvilassa sovittuna. Vuorovaikutteinen blogialusta mahdollistaa sen myös nimettömille, joilla ei ole vieläkään saman tasoista rohkeutta kuin toisilla.

    Tykkää

  17. Sielunhoidon tulee aina perustua sitä tarvitsevan omaan haluun ja vapaaehtoisuuteen, muuten se on hengellistä väkivaltaa.

    Se on pääsääntöisesti kahdenkeskistä luottamuksellista keskustelua. Sielunhoitajalla ei ole lupaa puhua keskustelun sisällöstä kenellekkään.Pappia siihen sitoo virkavala, kristittyä omatunto. Poikkeus on jotkut rikosasiat.

    Ihmisestä takanapäin tapahtuva keskustelu esimerkiksi rauhanyhdistyksen johtokunnassa tai vakaiden veljien kesken on useimmiten synti ja kahdeksannen käskyn rikkomista. Vaikka se onkin huoneenhallitusoin mukaista, se on Jumalan sanan ja tahdon vastaista. Kukaan ei sellaista toivo omalle kohdalleen, ja siksi sitä ei tule tehdä muillekkaan, vrt rakkauden kaksoiskäsky.

    Jos seurakunnan johtajat leimaavat ihmisen epäluotettavaksi, se tekee rakentavan ja tasaarvoisen keskustelun mahdottomaksi. Keskustelusta tulee sanelua joka on hengellistä väkivaltaa. (Leimaaminen johtajien taholta voi tapahtua hyvin hienovaraisesti ja vähin toimin ”Olemme huolissaan veljestä tai sisaresta” jne. Rajumpia toimia voivat olla tehtävästä vapauttaminen tai pahimmillaan sitominen. Tällaisten toimien vaikuttavuus on järkyttävän suurta suljetussa yhteisösssä. Tieto ”huolestuumisesta” leviää yhteisössä kulovalkean tavoin, ja esimerkiksi puhujalla seurapyynnöt vähenevät tai loppuvat kokonaan. Ympärille tulee tilaa.

    Yksilöön kohdistuva, hänen tahdonvastainen hoitaminen on sielunhoidosta yhtä kaukana kuin lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on rakkaudesta. Se on hengellistä väkivaltaa, jolla on paljon yhteistä seksuaalisen hyväksikäytön kanssa. Hengellinen väkivaltaa kohdistuu aina heikompaan, ja sitä tekevät ihmiset jolla on valtaasemaa uhriin nähden.

    Myös hengellisen väkivallan tapausten selvittelyssä on lähes kaikki samanlaista kun mitä on tapahtunut ikävää julkisuutta saaneiden hyväksikäyttötapausten selvittämisen yhteydessä. Eli;

    -uhria ei uskota, hän ei tule kuulluksi
    -tekijää uskotaan, hänellä on usein hyvä asema yhteisössä
    -jos näyttö on ylivoimainen kehoitetaan uhria antamaan ”taitamattomuutta” anteeksi
    – sen jälkeen asioista ei ole enää lupaa puhua, vaikka uhrin tervehtyminen sitä aina edellyttää
    -tekijä säilyttää asemansa ja tehtävänsä ja maineensa yhteisössä
    -uhri leimataan helposti katkeraksi ja anteeksiantamattomaksi

    Em asiat siis koskevat hengellistä väkivaltaa, ei rakkaudesta johtuvaa sielunhoitoa.

    Kun ihminen saa kokea rakkkaudelllista sielunhoitoa, sen tuntee!

    Jos kokee hengellistä väkivaltaa, senkin tuntee! Ja muistaa loppuikänsä.

    Siksi sielnhoitosanan käyttö hengellisen väkivallan kohdalla on sielunhoito-sanan turmelemista ja yhteisöä myrkyttävä. Se on kuin syöpä.

    Erkki Hurtig

    Tykkää

  18. ”Sielunhoidon tulee aina perustua sitä tarvitsevan omaan haluun ja vapaaehtoisuuteen, muuten se on hengellistä väkivaltaa.”

    ”Yksilöön kohdistuva, hänen tahdonvastainen hoitaminen on sielunhoidosta yhtä kaukana kuin lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on rakkaudesta. Se on hengellistä väkivaltaa, jolla on paljon yhteistä seksuaalisen hyväksikäytön kanssa. Hengellinen väkivaltaa kohdistuu aina heikompaan, ja sitä tekevät ihmiset jolla on valtaasemaa uhriin nähden.”

    ”Em asiat siis koskevat hengellistä väkivaltaa, ei rakkaudesta johtuvaa sielunhoitoa.”

    Kuinka määrittelet sielunhoidon? Millaista on rakkaudesta johtuva sielunhoito?

    Mielestäni UT on täynnä kehoituksia, voi sanoa, että toisen tahdonvastaiseen sielunhoitoon, nuhteluun, jne. Joten olen lähtökohtaisesti kyllä sitä mieltä, että sielunhoito ei ole välttämättä hengellistä väkivaltaa, vaikka sitä tehtäisiin vastoin toisen tahtoa. Itse määrittelisin sielunhoidon myös niin, että kaikki asiat, joilla voidaan vahvistaa uskoa tai pelastaa uskova hengelliseltä kuolemalta, on sielunhoitoa.

    Tuossa vain muutama esimerkki:

    ”Veljeni, jos joku teistä eksyy totuudesta ja hänet joku palauttaa, niin tietäkää, että joka palauttaa syntisen hänen eksymyksensä tieltä, se pelastaa hänen sielunsa kuolemasta ja peittää syntien paljouden.” (Jaak. 5:19-20)

    ”Sillä paljon on niskoittelevia, turhanpuhujia ja eksyttäjiä, varsinkin ympärileikattujen joukossa; semmoisilta on suu tukittava, sillä he kääntävät ylösalaisin kokonaisia huonekuntia opettamalla sopimattomia häpeällisen voiton vuoksi. Eräs heistä, heidän oma profeettansa, on sanonut: ”Petturi Kreetan mies, peto ilkeä, laiskurivatsa”. Tämä todistus on tosi; sentähden nuhtele heitä ankarasti, että tulisivat uskossa terveiksi eivätkä kiinnittäisi huomiotansa juutalaisiin taruihin eikä totuudesta pois kääntyvien ihmisten käskyihin.” (Tit. 1:10-14)

    ”Harhaoppista ihmistä karta, varoitettuasi häntä kerran tai kahdesti, sillä sinä tiedät, että semmoinen ihminen on joutunut harhaan ja tekee syntiä, ja hän on itse itsensä tuominnut.” (Tit. 3:11)

    Kuten ilmestyskirjan nuhtelut ja kehoitukset parannukseen, Kristuksen kirkkolaki jne.

    Mielestäni tämä kaikki tapahtuu lähtökohtaisesti vastoin toisen tahtoa, koska eihän siinä kysytä, toiselta, haluaisitko sinä nyt, että minä hoidan sinua tästä asiasta.

    Tykkää

  19. Sielunhoito kumpua rakkaudesta. Siksi veljien ja sisarten kesken se tulisi lähteä läheisen ihmisen taholta. Hellästi, alhaaltapäin. Se ei ole johtokuntien eikä myöskään vakaiden veljien kimppahommaa. Silloin lähdetään ylhäältä päin, ja puhuttelijoilla on ”oikeassa olemisen suoja”. Siinä ei jää syytetyllä muuta kuin ottaa oansa pois. Jos ei muuta niin ”Seurakuntaa (ko hoitajia) vastaan nousemista.”

    Ei sielunhoidollisia asioista juorilla(keskustella) takanapäin, ilman että ko veli tai siar olisi paikalla. Se jolla on huoli, ja jos on ystävä, lähestyy yksin rakasta veljeä tai sisarta. Niin kuin kirkkolaki sano ” Jos veljesi tekee synti, mene kahden kesken yksinänsä…… Ei siis että puhu siitä muille, käsittele sitä johtokunnassa ja puhuja-ja muiden vakaiden veljien kesken.Kun porukalla ruvetaan hoitamaan yksilöä, vallasta käsin, siinä yritetään puimatanteren puhdistusta ihmisen voimin. Mutta se kuuluu Jumalalle.

    Kuten edellä sanoin, sielunhoidon tunnistaa kyllä rakkaudesta. Sitä ei tarvitse pelätä.

    Ilmestyskirja on raamatun ilmestystä, Jeesuksen puhetta Johannekselle. Jos joku ajattelee että minä saan ilmoitukseni Jeesukselta ja siksi voin vaikka yksityisenä sitoa toisen veljen, niin silloin ollaan kyllä kaukana sielunhoidosta. Vaikka noin eräs rovasti puhujainkokouksessa sanoi että yksittäinenkin voi sitoa. Siihen ei ole kyllä Jumalan sanaa, ja sitä on laajalti hämmästelty.

    Taaas ehkä enemmän siitä mitä sielunhoito ei ole. Mutta Jupelle kysymys nimimerkin taakse:
    Oletko havainnut vl-liikkeessä viime vuosina tai hoitokokousaikina hengellistä väkivaltaa? Onko sitä korjattu, ja onko siitä ollut tekijöille seuraamuksia?

    Sen tiedän tarkkaan että viime vuosine kriisipesäkkeissä ei ole tapahtunut alkuun ystävällistä kahden kesken yksinänsä keskustelua. Aina on ensin takana päin juonittu ja mietitty miten joku joka häiritsee saadaan hiljaiseksi. Muuta tavoitetta ei ole ollut.

    Se että SRK:n johto hyväksyy nämä taphtumat ei tee niitä oikeaksi, puhumattakaan sielunhoidollisiksi. Ne kertoo vain sen että Huoneenhallitus on voimissaan.

    Nuo karttamiset veljien ja sisarten välillä on kyllä yleensä pahinta ja mitä julmiita ”sielunhotoa”. Siinä ei luoteta tarhuriin joka sanoo että ”Anna minulle vielä yksi vuosi, minä lannoitaan ja kastelen. Ehkäpä se sitten kantaa hedelmää. Tai niin kuin Jeesus sanoi; Joka on synnitön heittäköön ensimmäisen kiven.

    Erkkki Hurtig

    Tykkää

  20. Jupe, oletan, että olet lukenut ainakin Joonan gradun ja perehtynyt kristillisyytemme historian vaiheisiin ainakin lukemalla niistä ellei ole omakohtaisia hoitokokouskokemuksia vuosikymmenten saatossa.

    Ovatko historiamme hoitokokousvaiheet syineen ja seurauksineen olleet mielestäsi oikeita tekoja sekä yksilöllisesti, että yhteisöllisesti?

    Onko niissä ollut kyse esim. viittaamastasi (Tit. 1:10-14) raamatunkohdasta Tiitukselle?

    Onko niissä ollut kyse oikeasti vakavasta synnistä puhuttelemisesta vai eniten oman vaikutusvallan ja aseman saavuttamisesta toisten silmissä kyykyttämällä tai halulla häpäistä kanssaveljeä tai sisarta ja saattaa hänet mahdollisimman monen silmissä epäluotettavaan asemaan ja pahimmassa tapauksessa karkotetuksi ”ulkoiseen pimeyteen”?

    Ymmärtääkseni farisealaisten oppi suorastaan lepäsi tällä asenteella ja sellainen ei ollut alkuunkaan Jeesuksen mielen mukaista.

    Mitä tiukempia, ehdottomampia ja pitkälle normitettuja ”sääntöjä” me omasta päästä keksimme toisillemme – sellaisia, joita 10 käskyn opetus ei tunne – eikä varsinkaan rakkauden kaksoiskäsky – sitä farisealaisempaan harhaan ja toinen toisensa tarkkailuun ja orjuuteen ajaudumme.

    Jumalan lapsen vapaus, rauha ja ilo on sellaisesta kaukana. Yhteinen rakkaus on jatkuvasti kovalla koetuksella ja kilvoittelun epäjumalaksi tulee ”muottiin ahtautuminen”.

    Paavali, jos kuka tiesi, mistä on kyse. Hän varoitti vakavasti ajautumasta uudelleen orjuuden ikeeseen. Jumalan Poika kantoi sen raskaimman ikeen kaikkien puolesta. Fariseukset kasvattivat omaa kunniaansa ja valtaansa orjuuttamalla – iestämällä – pikkutarkoilla ja pitkälle määrittämillään säännöillä ja laintulkinnoilla toisia. Eikö sitä voisi tänä päivänä nimittää ”ruoskakristillisyydeksi”. Enemmän pitäisi saada ”tehoja” kilvoituksessa ja irti lampailta tekoja autuuden eteen.

    Galatalaiskirje on edelleen ajankohtainen ja selvääkin selvempää ja lohduttavaa puhetta Paavalilta orjuuden hapatusta vastaan.

    Itselleni näyttäytyy vuosikymmenten kokemusten ja lukemieni tietojen valossa koko hoitokokouskäytänne seurauksineen väkevän harhaisen tulkinnan mätänä hedelmänä. Kristuksen kirkkolain tulkinta sai 70-luvulla kertakaikkisen överin tulkinnan suhteessa uskomme perustaan. Se suorastaan sotii sitä vastaan, kun katsoo hoitokokoushistoriaa.

    Tykkää

  21. Jos ihminen elää julkisynnissä, häntä voi nuhdella julkisesti, ”Syntiä tekeviä nuhtele kaikkien kuullen, että muutkin pelkäisivät” (1.Tim. 1:20). Julkisynnissä elävän asioista voi myös keskustella muidenkin kanssa, koska ne ovat julkisia asioita. Taas jos tietää, että joku on ulkokullattu tai/ja elää salaisissa synneissä, pitää siitä ensin lähestyä kahden kesken. Tässä Raamattu toki kehottaa lähestymään totuudessa rakastaen, sävyisyydessä. Ei tässäkään minusta mikään liian nöyristelevä asenne ole hyvä, kunhan toimitaan totuudessa ja kahden kesken, jos on salaisesta asiasta kysymys. Tietenkään ei pidä syyttää, ellei ole varmuutta, vaan kysyä, onko asia näin, mutta kyllä voi mielestäni sanoa suoraankin, jos tietää asian varmaksi, että olet toiminut tässä asiassa väärin. Jos ei kyse ole selvästä synnistä, pitää siitä tietenkin keskustella, että mistä on kysymys. Siinä se ongelma on varmasti usein tullutkin, että toista on syytetty vailla perusteita. Sellainen ei ole totuudessa rakastamista, vaan juuri sitä ylhäältäpäin lähestymistä, missä tiedetään, vaikkei edes tiedetä ja ollaan varmoja, vaikkei minkäänlaista varmuutta ole.

    Mitä tulee siihen, että veljet kimpassa ”käyvät jonkun kimppuun”, kun pitäisi kahden kesken keskustella. Tuossa kimppameiningissä usein on juuri, se (ei aina) asenne, että tässä ollaan jo varmasti oikeassa, nyt vain tarvitaan auktoriteettia ja ryhmäpainetta. Se on raukkamaisuutta se, ei mitään muuta.

    Mitä tulee yksityisen henkilön oikeuteen sitoa joku, en minäkään kyllä sitä kannata. Eihän siitä mitään tulisi.

    ”Taaas ehkä enemmän siitä mitä sielunhoito ei ole. Mutta Jupelle kysymys nimimerkin taakse:
    Oletko havainnut vl-liikkeessä viime vuosina tai hoitokokousaikina hengellistä väkivaltaa? Onko sitä korjattu, ja onko siitä ollut tekijöille seuraamuksia?”

    En ole elänyt varsinaisina hoitokokousaikoina, mutta tiedän kyllä useista viimevuosien tapauksista, että siellä on toimittu epäasiallisesti ja syyllistytty myös hengelliseen väkivaltaan, ”pelattu likaista peliä”. Myös hoitojen syyt ovat saattaneet olla jopa sellaisia, että on hoidettu totuudessa pysymisestä. Myös selän takana juoruilua on ilmeisesti tapahtunut. En väitä, että kaikissa tapauksissa näin ja varmaan on ollut myös sitä ”taitamattomuuttakin” osittain. Noh, siksi ei pitäisi liian pikaisia johtopäätöksiä tehdä.

    ”Se että SRK:n johto hyväksyy nämä taphtumat ei tee niitä oikeaksi, puhumattakaan sielunhoidollisiksi. Ne kertoo vain sen että Huoneenhallitus on voimissaan.”

    Totta.

    Karttamiset veljien ja sisarten välillä on ihan jees, jos on kyse oikeasta asiasta. Suurin ongelma meillä on pikemminkin se, että meillä on saarnattu täysin epäraamatullista yksinkertaista, lapsellista, tuttua ja turvallista apinanuskoa, seurakuntaan ja sen erehtymättömyyteen kohdistuvaa uskoa, niin paljon, että suurimmalla osalla porukasta ei ole mitään hajua mistään raamatullisuuden rippeistäkään ja jos menet sanomaan, että Raamatussa sanotaan näin, vieläpä UT:ssa ja vaikka keräät miten suuren pinon todisteita hyvänsä, ei Raamattu ole enää mikään auktoriteetti, vaan sille saatetaan jopa nauraa. On opittu siihen, että sillä pelastuu, kun käy vain seuroissa kerran viikossa. No ei sillä kyllä suoraan sanottuna Raamatun mukaan pelastu, siltä ainakin vaikuttaa ja sille kantille olen pikkuhiljaa kallistumassa. Niin kuin aiemmissa kirjoituksissani on tullut ilmi, se on epäjumalanpalvelusta.

    ”Usko on elämämme tärkein asia”, aha, miten se näkyy käytännössä, onko se todellisuutta? No eihän se monenkaan elämässä ole. Kaikkeen muuhun mukavaan on kyllä aikaa. Enkä puhu nyt seuroissa käynnistä. Kyllähän suurinosa ”tämän maailman” jumalattomistakin (puhun nyt ”meidän termistöillä”) käy kirkossa kerran viikossa, eikä se ketään pelasta. Eikä se auttaisi asiaa, vaikka niilläkin olisi, niin kuin virallinen kanta kuuluu, elävä evankeliumi, eikä vain meillä.

    Jatkuu…

    Tykkää

  22. Toinen iso ongelma meillä on, että enenevissä määrin ei saarnata syntiä synniksi. Sanotaan kyllä, että ”synti”, mutta mitä se nykyään merkkaa? No ei yhtään mitään, se on yksi suurimmista naurun aiheista. Silloin kun puhutaan yleisellä tasolla synnistä, ei puhuta mistään synnistä, vaan lievennetään sitä.

    Tuohon vielä, että se joka on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven. Mielestäni ei pitäisi sortua turhaan humanismiin. Jos joku elää synnin luvallisuudessa, ei se ole mitään kivien paiskomista, jos asiasta on usein keskusteltu tämän kanssa. Silloin on mielestäni oltu kärsivällisiä, niin kuin tarhuri. Jeesus kehottaa ennen tätä kahdesti tekemään parannuksen, millä Hän tahtoo painottaa kärsivällisyyttä ja sitä, että ei pidä heti olla ”heittämässä kiveä”. Jeesus myös sanoo kahdesti, että ellette te tee, niin teille käy niin kuin niissä kahdessa Hänen mainitsemassaan tapauksessa kävi, eli huonosti. Jeesus siis näin antaa myös esimerkin siitä, että synnissä elävää tulee kehottaa parannukseen, mutta mielestäni myös sanoo, että ei ole turhaa kivien paiskomista pitää henkilöä ”pakanana ja publikaanina”, ellei hän nöyrry parannukseen. Kiven heittämisessä on minun ymmärtääkseni pikemminkin kysymys siitä, että ei tahdottaisi antaa anteeksi, vaikka toinen tulee katuvana pyytämään anteeksi. Tai että tuomitaan toinen siitä, että hän lankeaa vaikkapa kerran, tai useastikin, vaikka aina tahtoisi pyytää anteeksi. Tai, niin kuin fariseuksilla oli tapana, tuomitaan syntiset ajatellen, että en minä kyllä ikinä tekisi tuollaista. Kyllä meillä on syntisen luontomme puolesta potentiaalia aivan kaikkeen. Vaikka tällainen kieltäisi uskonkin, eihän ”lannoittamista ja kastelua” pidä kuitenkaan jättää, vaan sitä pitää jatkaa sopivassa määrin.

    Jeesus antaa anteeksi, mutta muistuttaa: ”Älä enää syntiä tee”.

    ”Sillä jos me tahallamme teemme syntiä, päästyämme totuuden tuntoon, niin ei ole enää uhria meidän syntiemme edestä, vaan hirmuinen tuomion odotus ja tulen kiivaus, joka on kuluttava vastustajat. Joka hylkää Mooseksen lain, sen pitää armotta kahden tai kolmen todistajan todistuksen nojalla kuoleman: kuinka paljoa ankaramman rangaistuksen luulettekaan sen ansaitsevan, joka tallaa jalkoihinsa Jumalan Pojan ja pitää epäpyhänä liiton veren, jossa hänet on pyhitetty, ja pilkkaa armon Henkeä! Sillä me tunnemme hänet, joka on sanonut: ”Minun on kosto, minä olen maksava”; ja vielä: ”Herra on tuomitseva kansansa”. Hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin.” (Hepr. 10:26-31)

    Tykkää

  23. ”Ovatko historiamme hoitokokousvaiheet syineen ja seurauksineen olleet mielestäsi oikeita tekoja sekä yksilöllisesti, että yhteisöllisesti?”

    On siellä ollut oikeitakin tekoja, mutta paljon on ollut myös ylilyöntejä, lakihengellisyyttä, pärstäkertoimen peruteella arviointia, mistä kaikista Raamattu varoittaa.

    ”Onko niissä ollut kyse esim. viittaamastasi (Tit. 1:10-14) raamatunkohdasta Tiitukselle?”

    On ja ei ole.
    ”Onko niissä ollut kyse oikeasti vakavasta synnistä puhuttelemisesta vai eniten oman vaikutusvallan ja aseman saavuttamisesta toisten silmissä kyykyttämällä tai halulla häpäistä kanssaveljeä tai sisarta ja saattaa hänet mahdollisimman monen silmissä epäluotettavaan asemaan ja pahimmassa tapauksessa karkotetuksi ”ulkoiseen pimeyteen”?”

    On ja ei ole.

    Aina kun aletaan lisäämään Jumalan sanaan jotain, mitä siellä ei ole tai mistä ei ole edes epäsuorasti (tietenkään ei ole puhuttu nykyajan asioista, niitä kun ei silloin ole ollut) sanottu, että se on väärin, mennään mielestäni lakihengellisyyteen. Jos siis esim. jostain asiasta tehdään syntiä, vaikkei se sitä ole. Aivan niin kuin jossain asioissa nykyäänkin.

    ”Itselleni näyttäytyy vuosikymmenten kokemusten ja lukemieni tietojen valossa koko hoitokokouskäytänne seurauksineen väkevän harhaisen tulkinnan mätänä hedelmänä. Kristuksen kirkkolain tulkinta sai 70-luvulla kertakaikkisen överin tulkinnan suhteessa uskomme perustaan. Se suorastaan sotii sitä vastaan, kun katsoo hoitokokoushistoriaa.”

    Mielestäni hoitokokous voi olla myös hyvä ja mielestäni hoitokokous voi olla myös tarpeellinen. Hoitokokous terminä on vain huono juuri sen takia, kun sillä ei ole kovin ruusuinen menneisyys. Ymmärrät varmaan kuitenkin, että en voi yksipuolisesti sanoa, että kaikki hoitokokoukset on olleet huonoja ja perkeleestä, koska en todennäköisesti pysyisi totuudessa silloin. En kuitenkaan kiellä sitä todellisuutta, että hoitokokoukset ovat usein olleet ihmisestä lähtöisin, ei Jumalasta.

    Tykkää

  24. Valma Kukko on Sermones.fi blogissaan mielestäni hyvin kirjoittanut siitä harhasta mikä aiheutti äärettömästi tuskaa ja murhettaa 7-80-luvun hoitokokouksissa ja jolla edelleen on kannattajansa. Hengeliinen väkivalta kuvataan siunauksellisena sielunhoitona. Ote blogista;

    ”Syksyn kannanilmaisun mukaan 1970-luvun ilmiöissä esiintyi myös yksittäisen uskovaisen henkilökohtaisen omantunnon vähättelyä, mikä tarkoitti paikallisen rauhanyhdistyksen muodostamalle seurakunnalle kuuliaisuutta. Väärän kuuliaisuuden opetuksissa unohdettiin, että uskon korkein auktoriteetti on Raamattu, Jumalan sana, ei seurakunta.

    Yksi 1970-luvun oppiharhoista oli avainten vallan väärinkäyttö. Kysymys on Jeesuksen opetuslapsilleen antamasta ”vallasta”: ”Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne on anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi” (Joh. 20: 22 – 23). Seurakuntapäivien tai ”neuvonpitojen” ja puhuttelujen kohtalokas huipentuma on saattanut olla, että jostakin asiasta, erityisesti ”väärästä hengestä” parannukseen taipumaton uskovainen saatettiin ”sitoa”. Hänelle ei saarnattu syntejä anteeksi, vaikka hän olisi sitä pyytämällä pyytänyt.
    Lestadiolaisuuden tutkija, rovasti Seppo Lohi totesi avainten vallasta saarnassaan Lumijoen suviseuroissa kesällä 2011, että maan päälle on jätetty ”uskomaton valta”. ”Ei siis ihme, että tällainen valta joutuu alttiiksi väärinkäytöksille.” Lohi korosti saarnassaan, että avainten valtaa ei saa käyttää inhimillisten tarpeiden toteuttamiseen. Niitä ei saa käyttää hengellisen vallankäytön välineenä, ei saa käyttää ihmisten alistamiseen ja nöyryyttämiseen. ”Taivasten valtakunnan avaimet on annettu vain sitä varten, että ihminen voidaan vapauttaa synnin kahleista.”

    Esimerkkinä ihmisen vallanhalusta Lohi mainitsi apostoli Pietarin, joka alkoi opettaa itseään Herraa Jeesusta välittömästi sen jälkeen, kun oli saanut avaintenvallan.”

    Koko artikkeli: http://www.sermones.fi/2011/11/vanhoillislestadiolaisuuden-viime-aikojen-ilmiot-selviavat-parhaiten-puolueettomalla-tutkimuksella-ja-mahdollisesti-taiteen-keinoin-tietysti-keskusteluin-ja-faktatiedoin-%E2%80%93-oikeus-surra-ja-oll/

    Tykkää

  25. Erkki, kiitos, kun toit uudestaan tämän hyvän ja sisällöllisesti erinomaisen artikkelin tänne tarkasteluun!

    Totean siihen aluksi, että jos Valma Kukko olisi rohjennut tuolloin 70- ja 80-luvulla puhua tai kirjoittaa saman sisältöisen lausunnon, tiedämme millaiseen hoitokokousrumbaan hän olisi lähes siltä seisomaltaan joutunut. Mistään raamatullisista vetoomuksista itsepuolustuksena ei olisi ollut muuta kuin haittaa ja lisää uusia hoitokokouksia. Hänet olisi tyrmätty ” aina sinulla on selitys”, tai ” raamatulla olet sekoittanut pääsi” – heitoilla.

    Kannattaa lukea ja pysähtyä koko artikkelin sisältöön ajatuksella, jotta saa otteen, millaisen harhan ytimen pauloissa olimme ja mitä siitä vielä näkyy nyt. Kannattaa pureutua Erkki Reinikaisen sanoihin. Hän itse puhuu suoraansanottuna samanlaisesta asemasta kuin Paavali aikoinaan Galatalaisille varoittaessaan joutumasta takaisin lain orjuuteen.

    Kumpikin olivat itse olleet mitä julmimpia lain ruoskan heiluttajia aikaisemmin. Mutta Jumala oli auttanut sieltä vapauteen Poikansa laupeudella ja rakkaudella. Niillä kauneimmilla piikkikruunun punaisilla ruusuilla…

    Mielestäni Valma tekee artikkelissaan kuitenkin myös ristiriitaista päättelyä:

    Valma Kukko: ”Heillä, jotka henkilökohtaisesti ovat saaneet haavoja 1970-luvun uskontaisteluissa, taitamattomissa vuorovaikutuskohtaamisissa tai puhutteluissa, ”synnin kaivelemisissa” ja ”hoitamisissa”, jotka ovat voineet olla taitamattomia, tyhmiä, julmia ja kovia, on oikeus surra ja olla murheellisia. Heillä on oikeus olemassaoloon ja heillä on oikeus murheeseen. Ihmisen minuuden, persoonallisuuden talo on toisella herkempi kuin toisella. Sen ikkunat menevät helpommin rikki kuin toisen talon, jonka ikkunat ovat kestolasia. Ovikaan ei helposti irtoa saranoiltaan, vaikka kuinka punnertaisi. Toisesta talosta jo ripa tarttuu käteen, kun rupeaa avaamaan ovea.”

    Ja toisaalta:

    ”Syyt syytöksiin SRK:ta ja sen mukana vanhoillislestadiolaisuutta kohtaan ovat muissa tekijöissä kuin arvostelun ja syytösten kohteissa. Syyt eivät ole vanhoillislestadiolaisen liikkeen 1970-luvussa eivätkä sen ilmiöissä.”

    Kun totuus on kuitenkin se, että SRK:ssa ja julkaisutoiminnan keskiössä on kaiken aikaa – vuosikymmeniä – ollut miehiä, jotka itse ovat olleet mukana läpi 60 – 90- lukujen vaiheet.
    Emme enää voi eksyttää ketään kieltämällä ns. 70- luvun opin harhaisuutta ja miten se johdettiin ja ohjeistettiin SRK:n siunauksella. Se harhaisuus ja tuomittavuushan tulee Valman artikkelissa erittäin selväksi.

    Johtopäätös jää kuitenkin SRK:ta puolustavaksi.

    Valma ei puutu myöskään sanallakaan massahoitokokouksiin ja niiden jättämiin seurauksiin. MIksiköhän?

    Tykkää

  26. Kiitos, Jupe, vastauksestasi!

    ”Hoitokokous terminä on vain huono juuri sen takia, kun sillä ei ole kovin ruusuinen menneisyys.”

    Sitä menneisyyttä ei olisi ollenkaan, ellei 70-luvun oppi olisi hoitokokouskäytännettä luonut harhan ytimestä käsin eli lainomaisuudesta ilman Kristuksen mieltä ja rakkautta toista kohtaan. Se ei ollut alun alkaenkaan mainitun harhan ydintä.

    Ne ”hoitokokoukset”, joissa on ollut mukana Kristuksen mieli ja rakkaus ovat olleet sielunhoitoa.

    Tykkää

  27. Enpä voi olla kommentoimatta tätä keskustelua hoitokokouksissa mukana olleena kahdesta näkökulmasta. Olin murrosikäisenä mukana yhdelle rauhanyhdistykselle järjestetyssä hoitokokouksessa johon tultiin ulkopuolelta kertomaan kuinka koko siioni on väärän hengen vallassa vaikka ei itse sitä tiedäkään. Itse kokouksen sisältö oli sanoinkuvaamatonta ihmisten mielen ja sieluntilan punteroimista rivi riviltä ja penkki penkiltä. Kukaan ei ollut näitä hoitomiehiä paikalle tilannut, vaan heidät oli lähetetty, ilmeisesti SRK:n toimesta.

    Toisekseen, synnin käsite on ollut hyvin vaihteleva kaikissa ”hoidoissa” mitä olen kuullut ja kokenut, kansalaisopiston toimintaan osallistumisesta väärään asenteeseen jotain asiaa ja toimintaa kohtaan. Taustalla usein henkilökohtaista kaunaa ja kateutta tms. ja halua laittaa toinen ruotuun. Raamattua ei todellakaan käytetty perusteluina, paitsi avainten valta -kohtaa. Minusta nämä hoitajat, sikäli kun elävät, ovat vastuussa toiminnastaan siinä niin kuin muutkin. Voihan olla että monikaan ei tiedä toimineensa väärin mutta varmasti osa sen tiedostaa.

    Minusta on parempi että uskovaiset jotka eivät lue tai tunne raamattua pitäytyvät kaikenlaisesta toisen hoitamisesta, kun siinä ei tule muuta kuin henkisiä ja hengellisiä vammoja. Ja oikeitakin ruumiitakin on tullut, kun jotkut hoidettavat ovat riistäneet hengen itseltään.

    Tykkää

  28. Täydennyksenä edelliseen kommenttiin. On myös niin että aidosti siunaukselliset hoidot eivät nyt nouse keskustelujen kohteeksi, koska synnit on anteeksi annettu ja unohdettu. Joten kyllä niitäkin varmasti on ollut. Luulen myös että monet ovat kokeneet esimerkiksi viittaamani hoitokokouksen siunauksellisena siitä syystä, että se loi yhteenkuuluvuutta (sitomiselta pelastuneiden kesken) ja siitä ilosta, että itse pelastui sitomiselta.

    Mielestäni on erittäin tärkeää ja hienoa että myös hoitokokouksia kokemattomat kuten Jupe osallistuvat keskusteluun, koska meidän ”hoitokokoustollojen” näkökulmaa värittävät ja myös rajoittavat voimakkaasti henkilökohtaiset traagiset kokemukset. Minusta vl-kristillisyyden pitäisi uudistua vastaamaan raamatun opetusta ja vain sitä.

    Itse pidän tärkeänä hoitokokouskokemuksista kertomista, ettei vanhoillislestadiolaisuuden historiaa kirjoiteta ja rakenneta kaunistellen.

    Tykkää

  29. Kun vahvempi tai vahvemmat sortavat heikompia on aina kyse rikos ihmisyyttää vastaan, ja myös rakkauden kultaista käskyä vastaan. Siinä mielessä se ei poikkea seksuaalisesta hyväksikäytöstä, perheväkivallasta tai holocaustista (juutalaisvainosta), ja samalla tavalla tulee uhreja jotka saavat vammoja loppuiäksi, jotkut eivät jaksa eneää elää. Uhrien eheytymisen vuoksi on välttämätöntä että asioista saadaan puhua jälkeenpäin. Myös tekijöiden, yksittäisten tai yhteisöiden kannalta on se myös tärkeä. Jos sitä ei tehdä on vaarassa että historia toistaa itsensä, niin kuin tämän ajan hoitokokoukset selvästi osoittavat.

    Edelleen on niitä jotka haluavat vaientaa kaiken keskustelun hoitokokouksista. Ihan samalla tavalla kuin hyväksikäyttäjä ja väkivallan tekijä kieltää tekonsa.Jotkut väittävät myös että holocaust on satua, keksittyä tarua.

    Onko yhteisömme oppinut mitään 7-80-luvun hoitokokouksista. Tarvittaisiinko enemmän asioiden korjaamista kuin nimetön pahoittelu Päivämiehen sivuilla?

    Erkki Hurtig

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s