Hanna Nurminen: Jumala vai minä? Kaksi käsitystä vanhurskauttamisesta 1970-luvun vanhoillislestadiolaisuudessa.

Yleistä tutkimuksesta

Teologian maisteri Hanna Nurminen väitteli teologian tohtoriksi 17.9.2016 systemaattisteologisella tutkimuksellaan ”Jumala vai minä? Kaksi käsitystä vanhurskauttamisesta 1970-luvun vanhoillislestadiolaisuudessa.”Tutkimus on luettavissa Helsingin yliopiston sähköisessä opinnäytearkistossa. Tutkimuksen metodi on systemaattinen analyysi. Lähdeaineistona ovat Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen kaikki julkaisut 1970-luvulla.

Tutkimuksen keskeinen tulos on, että vanhoillislestadiolaisen liikkeen (SRK) 1970-luvun opetuksessa on havaittavissa kaksi toisilleen vastakkaista vanhurskauttamisopillista linjaa: armolinja ja pyhityslinja. Armolinjan teologiassa vanhurskauttamisen subjekti on Nurmisen mukaan Kristus-Jumala, pyhityslinjalla puolestaan uskova ihminen itse.

Kristus-keskeisen armolinjan vanhurskauttamisoppi painottaa Nurmisen mukaan vanhurskauttamisen lahjaluonnetta. Sen ydin on oppi Kristuksen reaalisesta, efektiivisestä läsnäolosta uskovassa. Kristuksessa lankeemuksen täysin turmelemalla uskovalla on joka hetki omanaan täydellinen vanhurskaus. Koska Kristus uskon kautta on uskovan omana, ja hän siten on jo saanut kaiken pelastukseen tarvittavan lahjaksi, uskovan hengelliseen elämään ei liity rangaistuksen pelkoa eikä palkkion tavoittelua. Kaiken hyvän saa vapaasti ja spontaanisti aikaan uskovassa reaalisesti asuva Kristus.

Pyhityslinja painottaa puolestaan Nurmisen mukaan uskovan omaa vastuuta ja aktiivista roolia vanhurskauttamisessa. Oppi perisynnistä ohenee ja synnin käsite uhkaa kaventua pelkiksi tekosynneiksi. Vanhurskauttamisen keskiössä on Kristuksen reaalisen läsnäolon sijaan seurakunnan julistaman synninpäästön vastaanottamisen kautta saatu forenssinen vapautustuomio tekosynneistä. Uskovan tehtävä on pitää itsensä vanhurskautettuna välttämällä tekosyntejä ja ripittäytymällä niistä ahkerasti. Hengellinen elämä on vaarassa pelkistyä lähinnä seurakunnalle osoitettavaksi kuuliaisuudeksi, jota motivoi palkkion toive ja rangaistuksen pelko.

Armolinja ja pyhityslinja ovat olemassa ainoastaan tutkimuksellisina jälkikonstruktioina, kuten tutkija itse toteaa. Niitä ei tule ymmärtää herätysliikkeen sisällä vaikuttaneina kiinteinä teologisina koulukuntina omine kannattajineen. Sen sijaan armolinjan ja pyhityslinjan elementtejä voi Nurmisen mukaan löytää jopa saman tekstin sisältä.

Nurmisen väitöskirja auttaa varmasti osaltaan ymmärtämään vanhoillislestadiolaisuuden 1970-luvun kriisin luonnetta. Aihepiiristä kiinnostuneen kannattaa lukea se. Tutkimuksen suurin ansio on epäilemättä se huomio, että vanhoillislestadiolaisen teologian ytimeen kuuluu Kristuksen sijaiskärsimyksen ja laintäyttämisen imputaation ohella myös Kristuksen efektiivinen, reaalinen läsnäolo uskovassa. Aiemmassa tutkimuksessa vl-vanhurskauttamisoppi on nähty vahvasti forenssispainotteisena. Teologianhistoriallisesti onkin mielestämme uskottavampaa, että juuriltaan pietistis-herrnhutilaisen lestadiolaisuuden vanhurskauttamisteologia on enemmän efektiivistä ja reaalis-onttista kuin puhtaan forenssis-imputatiivista.

Metodologisia ongelmia

Tutkimuksen ansioista huolimatta on todettava, että se sisältää metodologisia ja muita ongelmia, jotka eivät voi olla vähentämättä sen tutkimuksellista arvoa. Keskeisin kysymysmerkki liittyy metodiin. Nurmisen tutkimuksen lähtökohtana on hypoteesi kahden vanhurskauttamisopillisen linjan olemassaolosta. Tutkimustehtävänä on osoittaa hypoteesi oikeaksi. Kun tähän lisätään se, että armolinja ja pyhityslinja ovat olemassa vain abstraktio- ja metatasolla sekä se, että Nurmisen käyttämä lähdemateriaali edustaa suurelta osin käsitteellisesti epätarkkaa tunne- ja kokemuskieltä, lähteiden väärinkäytön riski kasvaa suureksi.

Systemaattisessa teologiassa on toki lupa systemaattisen analyysin keinoin löytää lähdeaineistosta asioita, jotka ovat olemassa vain käsitteellisellä tasolla, toisin kuin esimerkiksi historiantutkimuksessa. Aineistossa x voi olla sisäinen ristiriita, joka tulee ymmärrettäväksi, jos oletetaan, että sen sisällä on kaksi linjaa y ja z. Tällainen oletus on kuitenkin perusteltu vain, jos linjojen y ja z osoitetaan olevan sisäisesti ristiriidattomia käsitejärjestelmiä. Jos näin ei ole, oletus on perusteeton. Hanna Nurmisen armolinja ja pyhityslinja eivät ole sisäisesti koherentteja. Tällöin jää epäselväksi, millä menetelmällä kaksi linjaa on konstruoitu.

Ongelmaa korostaa se, että tutkimus sisältää lopulta varsin vähän varsinaista lähdeaineiston analyysiä. Tutkija tyytyy enemmänkin vain toteamaan ”armolinjan” ja ”pyhityslinjan” olemassaolon ja kuvailemaan niiden teologiaa. Prosessia, jonka kautta tutkija on päätynyt siihen, että lähdeaineistosta todella löytyy nämä kaksi linjaa, ei ole kirjoitettu auki riittävällä tarkkuudella. Tämä on ongelmallista, koska väitöskirjan tulisi olla nimenomaan tutkimusraportti, jossa huolellisesti esitellään analyysi, jonka kautta tutkija on päätynyt tutkimustuloksiinsa. Näin tutkimus on falsifioitavissa, kuten aidon tieteellisen tutkimuksen tulee olla.

Occamin partaveistä soveltaen kahden linjan olemassaoloa ei tule olettaa, mikäli ei kattavasti osoiteta, että niiden olemassaolo tulee olettaa. Linjojen laajakaan kuvaileminen – joka vie tutkimuksesta suurimman osan – ei ole vielä analyysiä, joka osoittaisi, että niiden olemassaolo tulee olettaa. Ei myöskään lähdeviitteiden suuri määrä sinänsä, koska, kuten edellä todettiin, lähdeaineisto tässä tapauksessa on suureksi osaksi käsitteellisesti hyvin epätarkkaa kieltä, jonka merkityssisältö on häilyvä.

Tutkimusta lukiessa jääkin usein epäselväksi, millä perusteella tutkija on sijoittanut tietyn teologisen korostuksen nimenomaan toisen linjan tunnuspiirteeksi. Kuten uudempaa suomalaista Luther-tutkimusta sekä sen herättämää akateemista ja kirkollista keskustelua seurannut tietää, esimerkiksi ajatus Kristuksen reaalis-onttisesta läsnäolosta uskovassa sopisi erittäin hyvin yhteen myös vahvan pyhitys- ja kilvoituskorostuksen kanssa. Kristuksen reaalinen läsnäolo ei voi olla saamatta aikaan näkyvää, reaalista muutosta uskovassa ja hänen elämässään. Miksi se on siis niin suurella varmuudella nimetty juuri armolinjan tunnuspiirteeksi? Lukija ei voikaan välttyä vaikutelmalta, että armolinja ja pyhityslinja on konstruoitu osin varsin subjektiivisin ja intuitiivisin perustein. Armolinjaan tutkija on halunnut koota kaiken sen vanhurskauttamisopillisen materiaalin, jonka hän itse kokee hyväksi ja oikeaksi. Pyhityslinja on puolestaan roskakori, johon on kaadettu kaikki se teologia, mitä tutkijan on vaikea hyväksyä. Tutkimusta lukiessa ei jää huomaamatta kumman linjan ”puolella” tutkija on. Sinänsä ymmärrämme tämän, mutta akateemiselle tutkimukselle subjektiivisuus ei ole ansio.

Kokonaisuutena on todettava, että Hanna Nurmisen väitöskirjan tutkimusasetelma on rakennettu siten, että tutkijan on miltei mahdotonta olla löytämättä lähteistä juuri sitä, mitä hän on päättänyt löytää: kaksi vanhurskauttamisopillista linjaa. Väitämme, että tällä metodilla ja lähdeaineistolla tutkija olisi halutessaan voinut löytää myös yhden linjan, kolme linjaa tai vaikka viisi linjaa.

Postuumit, ekklesiologia ja pyhitys

Tendenssimäisyyden vaikutelmaa vahvistaa se, että viitteiden perusteella Nurmisen armolinja rakentuu merkittäviltä osin postuumisti 1970-luvulla julkaistujen kirjojen, kuten 1950-luvulla kuolleen maallikkosaarnaaja Heikki Jussilan tai 1920-luvulla kuolleen saarnaaja Matti Suon, teosten varaan. Voi jopa kysyä, olisiko armolinjaa olemassa ilman niitä? Postuumit julkaisut voi epäilemättä tietyin edellytyksin ottaa mukaan lähdemateriaaliin. Jos kuitenkin tutkimuksessa selvästi keskeisimmän roolin saava ”armolinja” rakentuu merkittäviltä osin jo kauan ennen 1970-lukua kuolleiden henkilöiden tekstien varaan, onko mielekästä sanoa, että se oli todellinen osa SRK:n 1970-luvun opetusta? Vai haluaako tutkija pitää niin päättäväisesti kiinni kahden linjan hypoteesistaan, että ”armolinjan” olemassaolo on osoitettava hinnalla millä hyvänsä?

Kritiikille altis on myös Nurmisen ratkaisu rajata tutkimuksen ulkopuolelle vanhoillislestadiolaisen ekklesiologian tarkastelu muuten kuin kahden linjan ymmärtämisen kannalta välttämättömin osin. Eksklusiivisella seurakuntaopilla on vanhoillislestadiolaisessa teologiassa erittäin keskeinen rooli. Aiemman tutkimuksen valossa liikkeen 1970-luvun kriisi oli olemukseltaan pyrkimystä selventää seurakunnan rajoja sekä korostaa entisestään seurakunnan ja seurakuntaopin asemaa liikkeen teologiassa. Toki Nurminen jossain määrin tuokin tätä problematiikkaa esille pyhityslinjaa analysoidessaan. Nurmisen käyttämässä lähdemateriaalissa seurakunnan ja seurakuntaopin aseman korostuminen on niin vahvaa ja ilmeistä, että vanhoillislestadiolaisen ekklesiologian laajempi ja seikkaperäisempi analyysi olisi tarpeen.

SRK:n 1970-luvun teologiassa ei korostunut niinkään pyhitys opinkohtana. Tästä syystä pidämme erityisesti ”pyhityslinjan” nimeä harhaanjohtavana. Sen sijaan seurakunta eli ”Jumalan valtakunta” ja sen jumalallinen arvovalta nousivat liikkeen teologiassa siinä määrin keskeiseen asemaan, että seurakuntaoppi uhkasi peittää alleen muut opinkohdat, jopa vanhurskauttamisen. Vanhurskauttamisen paikka eli seurakunta nousi tärkeämmäksi kuin itse vanhurskauttaminen. Lähes kaikki Nurmisen analysoimat ”pyhityslinjan” teologiset tuntomerkit palautuvatkin mielestämme tähän seurakuntaopin ylikorostumiseen, jota on perusteltua pitää SRK:n 1960- ja 1970-lukujen opetuksen teologisena metasentrumina. Osuvampi nimi ”pyhityslinjalle”, mikäli kahden linjan hypoteesista halutaan pitää kiinni, olisi voinut olla esimerkiksi seurakunta-/valtakuntalinja.

Pyhityslinja on tutkimusnimikkeenä ongelmallinen myös siksi, että pyhitys-käsitteen analyysi, taustoitus ja määrittely jäävät tutkimuksessa varsin ohueksi ja pintapuoliseksi. Pyhitys-käsite saa tutkimuksessa keskeisen roolin, kun sen avulla nimetään toinen tutkimushypoteesiin ja -tuloksiin kuuluvista linjoista. Tämä huomioon ottaen käsitettä olisi ollut syytä problematisoida sekä avata laajemmin ja syvällisemmin. Systemaattiseen argumentaatioanalyysiin metodina kuuluu olennaisesti käsitteenmäärittely. Käsitteiden määrittelemättömyys laskee väistämättä tutkimuksen tieteellistä arvoa ja herättää kysymyksiä tutkijan kyvystä hallita metodia.

Lopuksi

Hanna Nurmisen väitöskirja on hyvä lisä 2010-luvun lestadiolaisuustutkimukseen. Tutkimuksen viitteistä näkee, että tutkija on perehtynyt tarkoin laajaan lähdeaineistoonsa ja tehnyt siten suuren työn. Perusteellista lähdetyöskentelyä on aina syytä kunnioittaa. Samoin on syytä kunnioittaa tutkijan rohkeutta käydä käsiksi vaikeaan aiheeseen. Siitä on meillä kaikilla varmasti oppimista. On erittäin arvokasta, jos tutkimus virittää kristillisyydessämme hengellistä ja teologista keskustelua siitä, millainen on oikea, raamatullinen vanhurskauttamisoppi.

Tutkimuksesta olisi kuitenkin tullut parempi, jos tutkija olisi malttanut luopua työtään kahlitsevasta ja siihen tendenssimäisiä elementtejä tuovasta kahden linjan hypoteesistaan. Mihin kahden linjan hypoteesi lopulta palautuu? Tarjoaisiko tulkinta-avaimen Päivämiehen uutinen, jossa tutkija toteaa: ”Toisena suurena löytönä hän pitää myös sitä, että vaikean ajan keskellä eli kirkas ymmärrys armosta.” Onko niin, ettemme pysty myöntämään seurakuntamme tekemiä virheitä ilman, että saamme suojaavaksi viikunanlehdeksi käsityksen, että koko seurakunta ei kuitenkaan erehtynyt? Tätä käsitystä pönkittämään täytyy haalia jopa ammoin kuolleet saarnaajat postuumeineen. Tällainen on toki inhimillistä – vastaavaa löytyy monesta muustakin yhteisöstä kuin vanhoillislestadiolaisuudesta. Vuoden 2011 julkilausumassaan SRK:n johtokunta toteaa rehdisti, että 1970-luvun ”erehdykset pääsivät leviämään lähes kaikkialle kristillisyytemme toimintaan”. Olisiko siis parasta ja totuudellisinta, jos vain myöntäisimme, että kävimme 1970-luvun lopulla harhassa koko porukka, mutta olemme tehneet ja haluamme tehdä siitä parannusta, kuten Israelin kansa teki parannusta synneistään?

Tietyistä poleemisista piirteistään huolimatta toistaiseksi parhaan systemaattisen analyysin SRK:n 1970-luvun teologiasta tarjoaa mielestämme yhä Miikka Ruokasen tutkimus ”Jumalan valtakunta ja syntien anteeksiantamus. Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen opilliset korostukset 1977–1979” (Tampere: Kirkon tutkimuslaitos, 1980). Tämä kertoo myös siitä, että vanhoillislestadiolaisuuden 1960- ja 1970-lukujen kriisivaiheen systemaattisteologinen tutkimus on edelleen pahasti kesken.

 

Joona Korteniemi ja Roosa Tahkola     

184 kommenttia artikkeliin ”Hanna Nurminen: Jumala vai minä? Kaksi käsitystä vanhurskauttamisesta 1970-luvun vanhoillislestadiolaisuudessa.

  1. Täällä on keskusteltu ahkerasti mm. synninpäästöstä ja hengenvirasta.

    Itselläni ei ole ollut aikaa osallistua keskusteluun, mutta nakkaan tähän sekaan vähän Lutheria.

    Lutherin kirkkopostillan ensimmäinen pääsiäisen jälkeisen sunnuntain epistolasaarnassa Luther toteaa mm. seuraavasti: ”…Nämä kaksi siis yhtyvät: sana eli saarna ja todistus, ja usko; ne eivät, oikein ymmärrettyinä, saa jäädä erillisiksi. Saarna ei näet tuota tulosta ilman uskoa, ja toisaalta taas usko ei synny muusta kuin sanasta; sen tähden meidän pitää täydellä syyllä sitä kuulla ja harjoittaa, sillä siellä, missä sana on, siellä on myöskin Pyhä Henki, ja siellä taas, missä hän on, täytyy toki olla muutamia, jotka uskovat.

    Saman sunnuntain ensimmäinen evankeliumisaarna kannattaa lukea kokonaisuudessaan. Samaan saarnaan viitataan myös Jupen yllä linkkaamassa Synninpäästön käyttöönotosta lestadiolaisuudessa -tutkimuksessa. Siihen myös Raattamaa tukeutui.

    Siinä Luther toteaa mm. seuraavasti: Syntisi antaa siis sinulle anteeksi — minun suuni kautta — hän itse, en minä, ja sinun on omaksuttava se ja vahvasti uskottava se, ei ihmisen sanana, vaan aivan kuin olisit kuullut sen hänen, Herran Kristuksen, omasta suusta.

    Itse pohdiskelen sitä että jos kerran uskovaisen synninpäästö on sama kuin että itse Kristus lausuisi synninpäästön niin mikä opillinen ongelma siinä olisi, jos Kristus todella itse lausuisi jossakin erikoistilanteessa synninpäästön kuten tuota Paavalin kääntymystä voisi tulkita. Toisaalta meidän uskovien tehtävänä ei ole julistaa sellaista evankeliumia, että jää odottelemaan Kristuksen ilmestymistä ja synninpäästöä vaan toimia Jeesuksen sijaisena ja julistaa hänen käskystään synninpäästön/evankeliumin ilosanomaa.

    Luther vaikuttaisi olevan Galatalaiskirjeen selityksessä Paavalin kääntymyksestä samalla kannalla: …Apostolin tarkoitus on sanoa, että hän on oppinut evankeliumin ilman ihmisten hoitaman viran apua, hän on saanut sen kenenkään ihmisen toimimatta välittäjänä. Me muut sen sijaan opimme evankeliumin sananjulistajan virassa olevalta ihmiseltä tai muuten jonkun ihmisen välityksellä, kuka kuulemalla, kuka lukemalla, kuka kirjoitetusta tekstistä, kuka maalauksestakin.

    Toisaalta kyllä tuon lainauksen loppuosa on ristiriitainen ensimmäisen lisäämäni Lutherin lainauksena kanssa. Jäinkin pohtimaan, mistä puhutaan, kun puhutaan evankeliumin oppimisesta. Tarkoitetaanko sillä Kristuksen oppia / uskon perusteita / teologiaa vai evankeliumin uskomista, eli ns. synninpäästöä? En osaa sanoa.

    Tykkää

  2. On sillä merkitystä. Jos sanot seuroissa jollekkin, että sinä et ole uskomassa ja jätät asian selittämättä, et mielestäni toimi, niinkuin Jumalan rakkaus vaatii. Tai sitten sanot kaupassa jollekkin, että sinulla on selvästi syöpä, mutta et halua kertoa miksi näin on. Eri asia on sanoa jollekkin, joka sanoo, että ei se Fordikaan välttämättä mikään täysin romu auto ole, että olet väärässä. Sen voi vielä kohtuullisen helposti niellä, koska siinä on aika pienestä asiasta kysymys.

    Tykkää

  3. #Tässä on erinomattain huomattava,että vaikka Jumala taivaasta puhuu Paavalin
    kanssa , Hän ei kuitenkaan tahdo kumota saarnavirkaa, eikä jonkun hankkimaan jotain erinomaista, vaan osoittaa hänet kaupunkiin saarnastuolin taikka kirkkoherran tykö, kussa hän saisi kuulla ja oppia, mitä hänen olisi opittavaa.
    Siinä saadaan oppia, kuinka autuaaksi tulla taitaan, eikä pidä odottaman Jumalan tekevän jotain uutta, taikka lähettävän enkeliä taivaasta. Sillä Hän tahtoo, että me käymme kuulemaan Evankeliumia niiltä, jotka sitä saarnaavat, siellä on Hän löydettävä eikä mistään muualta.
    Eriseuraiset katsovat saarnavirkaa ylen, istuvat sillä välin loukkoon odottamaan Pyhää Henkeä. Mutta he pettyvät ja löytävät armaan, hiljaisen kyyhkysen sijasta mustan kaarneen, joka on itse *******.
    Sillä minkätähden tahtovat he vaatia Herraamme Jumalaa antamaan heidän nähdä jotain erinomaista. Täytyipä itse Paavalinkin , joka kuulee Vapahtajan Kristuksen luonnollisen äänen ja Sanan mennä kaupunkiin kuulemaan Ananiasta.# ( ote Lutherin saarnasta Pyhän Paavalin kääntymispäivänä).#

    Vl-kristillisyydessä on aina uskottu Paavalin kääntymisestä kuten Luther yo tekstissä selkeästi
    ja kirkkaan raamatullisesti osoittaa. Kaikki muunlainen opetus on vierasta ja muukalaista,
    kääntymistä toisenlaiseen evankeliumiin.

    Kaikki se mitä tänäänkin on sanottava, on pysäyttävästi sanottu jo vuonna 1887 :

    #Herran seurakunnassa on vielä tänäkin päivänä semmoisia, jotka kuten he itse valittavat, eivät tahdo
    sulaa yhteen sydämeen Jeesuksen yksinkertaisten opetuslasten kanssa. Sillä vanha kylvömies ei makaa
    nytkään, vaan hän valvoo yötä ja päivää.
    Ja kun nyt semmoiset, jotka jo ilmankin ovat joutuneet oppein tuulissa pyörimään, panevat vielä
    moninaisten opin tuulten myrskyiseen yöhön lepäämään, niin silloin kylvää vihamies epäilyksen myötätuulella hajamielisyyden siemenen sydämeen, josta viimein kasvaa erimielisyyden ohdake.

    Ja silloin alkaa ilmestyä ylön viisaita kirjanoppineita Herran seurakunnassa. Silloin syntyy pöytäkirjoja
    lievennetyssä muodossa, ja vielä niiden lievempiä selittäjiä, jotka eivät suinkaan yksinkertaisia
    Jumalan lapsia elähytä, vaan murehuttavat ! Mutta kyllä maailman sanomalehdet saisivat niistä ruokaa,
    jos vain olisivat tilaisuudessa saada ne palstoillensa.

    Ja niin alkavat muutamat harventamaan viinimäen aitaa, että keiturit ja pukitikin jo voisivat luikkia
    sarvinensa ja karvoinensa sisälle. Ja täten tylsytetään miekan terää niin,että fariseustenkin
    paksunahkainen omatunto voisi jäädä aivan eheäksi.

    Mutta kiitos olkoon Jumalalle, että mies on löydetty Taavetin suvusta, joka on rakentanut taaskin
    ylitsepääsemättömän kivimuurin viinimäkensä ympärille, ja Hän itse seisoo Pyhän Henkensä
    kautta vielä tänäkin päivänä Siionin Linnan portissa, valvoen siinä yötä ja päivää
    ja herätellen vartijoita Siionin muureilla.#
    ( J. Lahtinen Kristillisessä Kuukausilehdessä vuonna 1887 )

    Tykkää

  4. Se, mitä yritän sanoa synninpäästöstä, tulee aika kirkkaasti ilmi tässä:

    Evankeliointia parhaimmillaan

    Eikö tuollainen evankeliointi ole ihan oikeata evankeliointia. Voiko ihminen tulla uskoon myöhemmin, jos on kuullut evankeliumin joltain elävältä uskovalta noin selväsanaisesti, kuin tuossa videolla, ilman, että vaaditaan synninpäästömetodin läpikäymistä? En ymmärrä, miten ihmiset on niin sokeita tälle, että tämä synninpäästön vaatimus ei palvele mitään muuta kuin sisäänpäin kääntyneen yhteisön omia tarpeita. Väittäisin, että jos lähtisin tästä nyt evankelioimaan, niin saisin kyllä aika nopeasti annettua synninpäästön vaikka kuinka monelle, sen todistaa jo tänäpäivänä jatkuvasti harjoitettava evankeliointi, jossa ihmisiltä lypsetään puolivängällä sanat ”Jeesus on Herra” tai sitten saadaan heidät rukoilemaan (tai evankelista rukoilee ja kuulija toistaa tai kuuntelee vain ja sydämessään rukoilee) ”pelastusrukous” ja sitten julistetaan heidät uskoviksi, vaikkei mitään koskaan tapahtunut sydämessä.

    Mukavahan meidän on istua ry:llä kädet ristissä ja odottaa, että ihmiset menee helvettiin, kun olemme kahlinneet Kristuksen johonkin tiettyyn metodiin, joka käytännössä vaikeuttaa evankeliumin työtä niin paljon, että kukaan ei sitä viitsi tehdä (ilman raamatullisia perusteita). Turha ajatella, että kyllä ne ihmiset tulee ry:lle jos ne haluaa parannuksen tehdä. Nyt joku sanoo, että kyllähän sitä siellä Afrikassa…. Joo kylläkyllä, mutta miksei kotimaassa, täälläkin on suurinosa menossa helvettiin? Ja miksei paljon muuallakin? Esim. kaikki amerikan ”lähetys”matkat voisi perua ja niillä voisi rahoittaa lähetysmatkoja joihinkin ihan uusiin kohteisiin. Kyllä niillä amerikkalaisilla on puhujat siellä ja ne pärjää varmasti ilman meitäkin. Rahan haaskausta. Btw, predestinaatiota ei kannata vetää tähän.

    Tästä asiasta en aio perääntyä tuumaakaan, että uskoontulo ei vaadi mitään synninpäästöä, niin kuin se ei sitä vaatinut lestadiolaisen alkuheräyksen aikoina, eikä pietismissä usein muutenkaan, vaikka minut julistettaisiin perkeleeksi itsekseen.

    Tykkää

  5. Tuossahan tullaan tietysti siihen meidän suurimpaan ongelmaan, eli seurakuntaoppiin. Jos voitaisiin olla sitä mieltä nykyäänkin, että joku voi tulla uskoon ilman synninpäästöä, ei enää voitaisi omia Jumalan Valtakunnan avaimia itselle, koska silloin ei voitaisi 100% varmuudella todentaa aina, että onko evankeliumi kuultu meiltä (mikä tietysti on tärkeämpää, kuin ihmisten pelastuminen). Tässä tullaan taas siihen, että se uskovien jatkumo on ihan hyvä juttu teoriassa, mutta käytäntöön sitä ei kannata soveltaa. Enkä sano, että Hengen virka on harhaoppia, vaan sanon, että sen liittämienn yhteen ryhmittymään ei ole koskaan tuottanut hyvää lopputulosta. Muistaakseni Lutherkaan ei ollut sitä mieltä, että Katolisessa kirkossa esimerkiksi ei olisi eläviä uskovia, vaikka hän kovasti sitä arvosteli ja kritisoikin.

    Tykkää

  6. Kuka on se ”käärme”, joka kysyy: Onko Jumala todellakin sanonut…? Kiroushan tästä oli seurauksena ja paratiisista karkotus. Kuka on se ”paha paimen”, joka salakavalasti johdattaa lampaat kuilun partaalle?

    Nyt tuntuu, että olen itse asettunut noihin rooleihin. Kuulostaa kai aika oudolta ja suuruudenhullulta puheelta ulkopuolisen lausumaksi. No joo, nyt on joka tapauksessa varoitettu. Mutta eihän se Luther varoituksista välittänyt ja tuskin Jupekaan… 🙂

    Tämä siis tuollaisena myöhästyneenä tuomiosunnuntain saarnana 🙂

    Tykkää

  7. # Vielä on sijaa ehtoollishuoneessa, sillä palvelija palaa ja sanoo: Täällä on vielä tilaa. Tilaa minulle, tilaa sinulle, tilaa jokaiselle. Ei täällä vaadita mitään sisäänpääsymaksua, vaan saa tulla aivan rahatta ja hinnatta.

    Herra sanoo palvelijoillensa: Saata heitä sisälle, vaadi heitä tulemaan kaduilta ja kujilta, maanteiltä ja aitovieriltä, se on : tulkoot kaikki törkisyntiset, kaikki huonompiakin huonommat. Kaikki he ovat tervetulleita, niin tervetulleita, että Jumala vaatii heitä tulemaan.

    Sinä syvälle langennut syntinen, sinä kauas vieraalle maalle sikain seuraan eksynyt tuhlaajapoika ja tuhlaajatytär, sinä, joka katkerasti häpeät elämääsi, tule sinäkin. Sinä rivo juoppo,sinä haureudessa kulunut portto ja huorintekijä, sinä hekumoitsija ja miehimys, sinä kiroilija, sinä valapattoinen ,sinä varas.
    Te kaikki heittiöt, me kutsumme teitä Jeesuksen nimeen, hänen käskystänsä. Totisesti Hän ei heitä teitä ulos. M e rukoilemme , me huudamme, me kutsumme , me pakotamme teitä tulemaan.

    Se tuleminen tapahtuu siten, että uskotte lapsellisesti tänä hetkenä juuri sellaisina kuin olette kaikki riettautenne ja saastaisuutenne anteeksi Karitsan viattomassa veressä.
    Sillä tavoin ovat monet samoin yhtä syvälle kadonneet raukat tulleet taivaaseen. Jeesuksen veri on tehnyt heidän syntinsä lumivalkeiksi, ja nyt he ovat kiittämässä hänen suurta armoansa ja rakkauttansa.

    Uskokaa siis syntinne anteeksi. Tulkaa koettelemaan eikö ole autuaallista syödä leipää vanhurskauden, rauhan ja ilon valtakunnassa.#

    (A. L. Heideman 1886)

    David Juho Rautiaisen kirjoitus vuodelta 1887 :
    ” Niin viheliäinen oli minulla virka, päälliseksi vielä Jumalan seurakunnan vainooja, joka tuli siitä, että käydessäni kristittyin seuroissa jonkun kerran, käsitin väärin heidän puheensa ja uskoin maailman valheet lisäksi, jonka tähden pahalla sydämellä puhuin heistä kaikenlaista pahaa, päälliseksi vielä sen päälle, että olin jo poisluopunut Herran seurakunnasta.
    Seuroissa minä kuitenkin jouduin tunnostani niin kiinni, että pimeys oli edessäni.
    Silloin tunsin todella tarvitsevani taluttajaa. Silloin selkeni minulle Sauluksen kääntymys ja uskoin olevani samalla paikalla kuin Saulus Ananiaan edessä , ja vanhurskasten keskellä, että jos he jaksaisivat vielä pyhät kätensä päälleni laskea ja syntini Jeesuksen nimeen anteeksi antaa, niin sitten olisin onnellinen. Vasten luontoani anoin syntiäni anteeksi, johon kohta sain Jumalan lapsilta vastauksen ilon kajahduksella: että ne on iankaikkisesti annetut anteeksi Herran Jeesuksen nimessä ja veressä. Silloin yleni kevätaurinko ja toukomettisten ääni kuului ihanalta”.

    ” Minä luulen Tuomas, että sinun täytyy ensin tulla kristittiyin kokoukseen, ennenkuin Kristus tulee näyttämään haavojansa. Et suinkaan tule osalliseksi ylösnousemisen armosta, ennenkuin sinä tulet seurakuntaan. Vaikka kuinka lukisit kirjaa yksinäisyydessä ja pitäisit rukouksia kotona, et suinkaan siellä tule kristityksi. Mutta tule ensin kristittyin kokoukseen ja hae ensin seurakunta, ennenkuin sinä löydät Kristuksen.” (L.L Laestadius)

    Tykkää

  8. Edellinen viestini oli toki huumoriksi tarkoitettu. Tuskin on enää mahdollista, että ”He kirjoittivat itsensä ulos kristillisyydestä”. Heikki Jussilan mukaan tämän lausui Arthur Leopold Heideman 1885 nähdessään lestadiolaispappien Ii:ssä pitämän kokouksen pöytäkirjan. Enkä ihan itseänikään osaa perkeleen nahkoihin sijoittaa.

    Vakavasti puhuen, Jupen kommentit ovat kyllä parasta ja rohkeinta tekstiä, mitä olen aikoihin näillä palstoilla nähnyt. Tsemppiä vaan sinulle!

    Tykkää

  9. Ei Laestadius tuossa puhu synninpäästöstä mitään, eikä tuo Laestadiuksen lainaus eikä nuo muutkaan sulje pois sitä, että jos on evankeliumi kuultu jo joltain uskovalta ja sitten voisi myöhemmin käsittää sen. Ei kannata liikaa omaan korvasyyhyyn Laestadiuksenkaan saarnoja lainailla, varsinkaan kun niillä ei ole mitään tekemistä aiheen kanssa. Raamattu ei anna yhtään todistusta synninpäästöstä muiden kuin Jeesuksen antamana, niin turhaa sitä vängällä yrittää pitää ainoana keinona. Pietarinkin puhuessa Corneliuksen kodissa ihmiset vain tulivat uskoon, eikä synninpäästöstä ole mitään mainintaa. Luulen, että Augustinuksenkin tekstejä voidaan lainailla siihen asti, kun ne omaan korvasyhyyn sopivat, mutta kyllä tällä opetuksella, mitä täällä nyt on ollut, suurinosa entisistä pyhistä joudutaan helvettiin jättämään, koska ei niillä ollut kaikessa sama oppi kuin meillä.

    Tykkää

  10. Ugh, tuo Ajatuksen teksti ei varmaan ollutkaan minulle (?). Noh, muutama lisäpointti tuli kuitenkin tuossa edellisessä kommentissani, joten en poista sitä.

    Tykkää

  11. Nyt kannattaisi varmaan määritellä, mitä tarkoitetaan synninpäästöllä?

    Jos sillä tarkoitetaan tarkasti oikealla sanamuodolla lausuttua Jeesuksen nimessä ja veressä -synninpäästöä, ei sen kuuleminen ole tietenkään pelastumisen ehto.

    Jos sillä tarkoitetaan ylipäätään mitä tahansa evankeliumin saarnaa, niin silloin sen kuuleminen on uskoontulon kannalta välttämätöntä. Evankeliumin saarnan kuuleminenhan päästää synneistä, jos kuulija sen uskoo.

    Vain muutama viikko sitten seuroissa juuri saarnattiin, että ei synninpäästön sanojen käyttäminen on mikään taikasana, joka vaikuttaa tehtynä tekona, vaan se vaatii kuulijalta uskoa.

    Se olisi mielenkiintoista tietää, missä on synninpäästön tausta kielellisenä terminä? Lutherhan sitä ainakin käytti. Mikähän on sen sanatarkka käännös saksasta tai latinasta? Raamatustahan koko sanaa ei (ilmeisesti) löydy. Paitsi tuossa: …että kansalla, joka siellä asuu, pitää oleman syntein päästö. (Biblia, Jes. 33:24) Ja tuossa kohdassa ei kyllä puhuta evankeliumin saarnasta tai päästönavaimista vaan ihan vain siitä, että kansa on päässyt synneistänsä.

    Tykkää

  12. Olof, tuo Biblian käännös ei ole korrekti. Jos katsot muita käännöksiä, ne puhuvat ihan toista kieltä, vanhatkin käännökset (King James), laitoinkin ne tähän keskusteluun jo aikasemmin. Minusta näyttää siltä, että tuossa kohdassa ei puhuta alkuunkaan synninpäästöstä. Eikö Joh. 20:23 ole synneistä päästäminen?

    Tuohon synninpäästön määrittelyyn: määrittelisin sen siten, että joku uskovainen nimenomaan antaa ne synnit anteeksi sanamuodosta riippumatta taikka sitten yleisestä synninpäästöstä.

    Mitä tarkoitan, kun puhun ei-synninpäästöstä, sitä, mikä tuossa linkkaamassani videossa kävi ilmi: Selkeästi kerrottu evankeliumi, (Jumala tuli ihmiseksi, kärsi ja kuoli jne.) ja selitys, mitä se tarkoittaa, miksi niin piti tapahtua ja mitä hyötyä siitä on ja kehoitus uskoa se nyt tai myöhemmin.

    Mutta se ongelma, mikä tässä mielestäni on, on se, että jos joku sanoo tulleensa uskoon toissailtana olkkarissa yksin, sitä ei pidetä uskottavana. Enkä kyllä oikein usko, että se auttaa yhtään, vaikka tämä henkilö sanoo saaneensa evankeliumin joltain uskovalta ihmiseltä (ei synninpäästöä) juuri pari päivää ennen.

    Tykkää

  13. Ja tästä seuraa tietysti se kysymys, että jos uskoon voi tulla myöhemminkin kuin juuri sillon, kun kuulee puheen, miksei elävään uskoon voisi tulla sitten myös evankeliumitraktaatin kautta, jos sen antaa elävä kristitty ja siinä on selvästi kerrottu evankeliumi.

    Tykkää

  14. Otan pari lainausta Lutherin Galatalaiskirjeen selityksestä (1. Luku), mitkä antavat sellaisen kuvan, että Luther uskoi Paavalin saaneen evankeliumin, siis elävän uskon suoraan Kristukselta (ensimmäinen kappale melkein suoraan jatkoa tuohon Olof Talliuksen lainaukseen):

    ”Paavali on, kuten tiedämme, saanut evankeliuminsa tiellä, matkalla Damaskokseen. Siellä Kristus ilmestyi hänelle ja puhui hänen kanssaan. Puhui Kristus hänelle myöhemminkin, jopa Jerusalemin temppelissä (Ap. t. 22:17ss), mutta evankeliumin apostoli on saanut tiellä. Luukas kertoo siitä Apostolien teoissa, 9:6. Kristus sanoo hänelle: ”Nouse ja mene kaupunkiin. Siellä saat kuulla.
    mitä sinun on tehtävä.”Kristus ei käske häntä menemään kaupunkiin sitä varten, että hän oppisi evankeliumin Ananiaalta. Ananiaan oli määrä kastaa hänet, panna kädet hänen päälleen, uskoa hänelle sanan palveluvirka ja suositella häntä seurakunnalle, mutta evankeliumia Ananiaan ei tarvinnut hänelle opettaa. Sen hän oli, niin kuin hän tässä kerskailee, saanut jo sitä ennen tiellä, suoraan Jeesukselta Kristukselta, joka ilmestyi hänelle. Ananiaskin sen myöntää kun sanoo: ”Saul, veljeni! Herra, joka ilmestyi sinulle tiellä, on lähettänyt minut, jotta saisit näkösi”, Ap. t. 9:17#. Oppiaan hän ei saanut Ananiaalta, vaan Kristus oli jo tiellä kutsunut, valistanut ja täydellisesti opettanut hänet. Vasta sitten hänet lähetettiin Ananiaan luo, jotta hän saisi myös ihmisiltä todistuksen siitä, että Jumala oli kutsunut hänet julistamaan Kristuksen evankeliumia.”

    ”… antaa Poikansa ilmestyä minulle” tai ”… minussa” (KR-38). Tällaista oppia, joka antaa Jumalan Pojan ilmestyä, ei opita eikä opeteta, sitä ei anna tiedoksi ihmisten viisaus eikä Jumalan lakikaan. Jumala sen antaa ilmestyä, ensin ulkoisesti sanassa, sitten sisäisesti ihmisessä, Henkensä kautta. Evankeliumi on siis jumalallista sanaa, joka laskeutuu taivaasta. Pyhän Hengen toimesta se ilmestyy, ja juuri sitä varten Henki on lähetetty, mutta siten, että ensin kuullaan ulkonainen sana. Paavalikin sai sisäisen ilmestyksensä vasta sen jälkeen kun oli ensin kuullut taivaasta ulkoisen sanan, nimittäin tämän: ”Saul, Saul, miksi vainoat minua?” Ensin hän siis kuuli ulkoa tulevan sanan, sitten seurasivat ilmestykset, sanan ymmärtäminen, usko ja hengelliset lahjat.

    ”… Hän ei myöskään lähtenyt Jerusalemiin oppimaan evankeliumia Pietarilta ja muilta apostoleilta. Ei, vaan jo Damaskoksessa hän alkoi julistaa, että Jeesus on Jumalan Poika. Sitä hän teki niin pian kuin Ananias oli hänet kastanut ja pannut kätensä hänen päälleen. Hänen oli näet tarpeen saada ulkoinen merkki ja todistus siitä, että hänet oli kutsuttu.”

    Tykkää

  15. ”Toisaalta kyllä tuon lainauksen loppuosa on ristiriitainen ensimmäisen lisäämäni Lutherin lainauksena kanssa. Jäinkin pohtimaan, mistä puhutaan, kun puhutaan evankeliumin oppimisesta. Tarkoitetaanko sillä Kristuksen oppia / uskon perusteita / teologiaa vai evankeliumin uskomista, eli ns. synninpäästöä? En osaa sanoa.”

    Ei tuo ole ristiriitainen, jos ajatellaan sanan viran näkökulmasta asiaa. Ainoastaan jos ajatellaan Hengen viran näkökulmasta, se on ristiriitainen, mutta se on kyllä myös harhaoppinen, koska Luther sanoo, että siellä missä on sana, on Pyhä Henki ja missä Hän on, täytyy olla muutamia uskoviakin. Eli toisinsanoen Luther sanoo, että siellä missä sanaa saarnataan, Pyhä Henki vaikuttaa ja siitä syystä siellä on myös joitakin uskovia. Toisinsanoen, Pyhä Henki toimii sanan kautta ja synnyttää myös elävää uskoa ilman Hengen virkaa. Mitä tulee siihen, mitä kaikkea se evankeliumin saaminen selvästi tarkoittaa, on ainakin Kristuksen oppi, tiedäppä tuosta sitten, onko kyse teologiasta vai mistä.

    Tuo lukemalla tms. evankeliumin saaminen kuulostaa aika epäluthermaiselta, koska hän painottaa niin paljon saarnavirkaa ja juuri tuota ulkonaista sanaa (minun käsittääkseni). Mutta tässä käy mielestäni ilmi se, että Lutherille riitti, että se oli saatu jonkun ihmisen välityksellä (ei väliä onko suullinen):

    ”…tai muuten jonkun ihmisen välityksellä, kuka kuulemalla, kuka lukemalla, kuka kirjoitetusta tekstistä, kuka maalauksestakin.”

    Periaatteessa tuon perusteella voitaisiin sanoa, että Luther kannatti sanan virkaa, eli sanan pyhitysoppia (muistaakseni oikea termi?). On kuitenki myönnettävä, että loppujenlopuksi näyttää myös siltä, että Luther uskoi Hengen virkaan. Välillä vaikuttaa siltä, että hän uskoi molempiin virkoihin yhtä aikaa. Siinä on vain se ongelma, että jos uskoo Hengen virkaan, siitä seuraa välttämättä se, että johdonmukaisuuden vuoksi on aina oltava välimies, koska ei silloin mitään synninpäästöjä tarvita, jos ei tarvita välimiestä, ainoastaan armon vakuutus saatetaan tarvita sielunhoidossa. Jos Paavali sai elävän uskon suoraa Jeesukselta, niin, empäs tuota osaa sanoa, mitä se tarkoittaa, vai tarkoittaako loppujenlopuksi yhtään mitään. Ainakin sitä se tarkoittaa, että Jeesus pystyy ilmestymään vaikka tänä päivänä jollekulle ja antamaan hänelle synnit anteeksi.

    Tykkää

  16. SRK-vanhoillisuuden seurakuntaopin ymmärtämiseksi pitäisi vähintään tehdä teologis-historiallnen tutkimus käsitteistä ”sanan virka” ja ”Hengen virka”, kuten myös ”successio fidelium”-opin lestadiolaisesta versiosta. Toki nämä kuuluvat läheisesti yhteen, ja samaan tutkimuspakettiin voisi/pitäisi lisäksi liittää ”ecclesiola in ecclesia” -opin lestadiolainen tulkinta.

    Lainaus Joonan gradusta:

    >>
    Myös SRK-vanhoillinen ekklesiologia rakentuu virkajatkumon ympärille: seurakunnan tärkein rakennetekijä, konstitutiivinen elementti, on ”Hengen virka”. Myös sen voima ja auktoriteetti perustuvat jumalalliseen valtuutukseen sekä oletukseen sen katkeamattomasta jatkumosta Kristuksesta sekä apostoleista nykypäivään. Tässä virassa ja sen jatkumossa on kuitenkin piispan viran sijaan kysymys uskovien yleisestä pappeudesta. Sen hoitamisen ehdottomana edellytyksenä ovat ”elävä usko” ja osallisuus Pyhästä Hengestä. Osuvammin sanoen ”elävä usko” ja osallisuus Pyhästä Hengestä ovat yhtä kuin tämä virka. Virka on yhtä kuin oikea sisäinen tila, sisäinen tila on samalla automaattisesti virka eli ”Hengen virka”. SRK-vanhoillisuudessa kirkko ymmärretään siis, ei pyhien asioiden, kuten opin, erityisen viran ja sakramenttien, vaan uskovien, Pyhästä Hengestä osallisten ihmisten yhteydeksi.
    >>

    Lainaus Nurmisen väitöskirjasta:

    >>
    ”Vastapari Hengen viralle on armolinjan ajattelussa sanan virka. Nimenomaista sanan virka -termiä ei käytetä kovin usein, mutta itse ajattelu kulkee opetuksen läpi. Kyse on armolinjan ajattelussa ennen kaikkea Jumalan vanhurskauttavan työn erottamisesta muusta Jumalan työstä. Sanan virassa on kyse kaikesta sellaisesta Jumalan työstä, jossa Jumala toimii Hengen viran ulkopuolella. Armolinjan teologian hahmottamisen kannalta on oleellista huomata, että armolinjan mukaan Jumala kyllä vaikuttaa sanan virassakin mutta ei vanhurskauttavana. Siten esimerkiksi Raamatun lukeminen ei voi armolinjan mukaan vaikuttaa parannusta eli ei-uskovan kääntymistä uskovaksi.

    Oleellista on myös hahmottaa, että armolinjan ajattelussa Hengen virka – sanan virka -distinktiossa on todella kyse viroista, tehtävistä, ei niinkään viran kantamasta sisällöstä. Molemmissa viroissa toimii Jumala ja Jumalan sana, mutta vain Hengen viran kautta Jumala toimii vanhurskauttavana.

    Juuri tähän jaotteluun perustuu myös armolinjan käsitys sakramenteista uskoville kuuluvina armonvälineinä, joissa Jumala on läsnä ja joissa Jumala vaikuttaa, mutta joilla ei ole armolinjan ajattelussa uskoa synnyttävää tehtävää.
    >>

    Tykkää

  17. jatkoa edelliseen…

    Vielä lainaus Lutheriltakin (lähteenä Franz Pieper: Kristillinen Dogmatiikka, 584):

    >>
    Saarnavirka on kirkon korkein virka

    Luther sanoo julkista saarnavirkaa Kirkon korkeimmaksi viraksi. Hän myös selittää tarkoin, mitä hän tällä tarkoittaa. Kaiken on Kirkossa tapahduttava Jumalan sanan mukaan eli kaiken on oltava Jumalan sanan ohjeen mukaista. Jos nyt jollekulle kristillisessä seurakunnassa siirretään sanan virka, hän saa näin opetusviran ja siis kaikkein korkeimman ja tärkeimmän viran, mitä Kirkossa voi olla.

    Luther sanoo: »Jos jollekulle uskotaan sanan virka, uskotaan hänelle myös kaikki virat, joita Kirkossa suoritetaan sanan kautta, nimittäin valta kastaa, siunata [Herran ehtoollisen toimittaminen; vrt. St. L. X, 1576; W.A. 12, 182 s.], sitoa ja päästää, rukoilla sekä tuomita. Evankeliumin saarnaamisen virka on näet kaikista korkein; se on oikea apostolinen virka, joka on kaikkien muiden virkojen perustus ja jonka varaan niiden tulee rakentua, olivatpa näiden virkojen haltijat opettajia, profeettoja, johtajia tai niitä, joilla on lahja tehdä terveeksi.» (St. L. X, 1592; W.A. 12, 191.)

    Ja edelleen: »Sille, jonka tehtäväksi annetaan saarnavirka, annetaan kristikunnan korkein virka» (St. L. X, 1548; W.A. 11, 415 s.; samoin St. L. X, 1806; W.A. B7 117 s.). Samoin sanoo C. F. W. Walther: »Saarnavirka on Kirkon korkein virka, josta kaikki muut kirkolliset virat juontuvat» (K. u. A., s. 342 ss.).
    >>

    Tuntuisi siltä, että tuo Lutherin lausuma ”Jos jollekulle uskotaan sanan virka, uskotaan hänelle myös kaikki virat, joita Kirkossa suoritetaan sanan kautta, nimittäin valta kastaa, siunata, sitoa ja päästää, rukoilla sekä tuomita.” ei ihan osu yksiin SRK-opetuksen kanssa. Ainakin hän käyttää termiä ”sanan virka” erilaisessa merkityksessä.

    Näppituntumani on, että Luther ei yleensäkään tee eroa ”sanan viran” ja ”Hengen viran” välillä. Itse asiassa pitäisi kai kirjoittaa isolla alkukirjaimella ”Sanan virka” (Pyhässä Sanassa on aina Pyhä Henki läsnä.)

    Googlasin ”sanan virka” ja sain 537 osumaa. ”Hengen virka” antoi 973 osumaa. Tietty kirjoittaja käytti toista, joku toinen taas toista termiä. Merkityseroja en juuri havainnut (en kylläkään lukenut kaikkia 1500 tekstiä). Googlaamalla termejä samassa haussa sain 130 osumaa, ja näistä lähes kaikki viittasivat lestadiolaisuuteen.

    Minusta näyttää siis siltä, että tuo ”hengen virka – sanan virka -distinktio” esiintyy lähes yksinomaan SRK-lestadiolaisuuden oppirakenteessa. Siellä se taas luo pohjaa donatolaisuudelle ja sitä kautta myös eksklusiivisuudelle. Mutta perusteellista tutkimustahan tällaisen ”hypoteesin” todentaminen vaatisi. Nurmisen ”systemaattisella analyysillä” ei taitaisi olla vaikeatakaan. -;)

    P.S. Nämä kaksi viestiäni oli tarkoitus sijoittaa Olofin ja Jupen keskustelun jatkoksi, mutta lipsahti väärään paikkaan.

    Tykkää

  18. Jospa vielä muutaman rivin ikäänkuin loppukaneetiksi rustaisi.

    Olen siis samaa mieltä logistien kanssa, että tutkittavaa riittää yllinkyllin vielä jatkoonkin.
    Tämän keskusteluketjun painopiste tuntuisi olleen enemmänkin vanhoillislestadiolaisuuden vanhurskauttamisopissa kuin 70- luvun käsityksissä, mikä varmaan osaltaan kuvastaa jonkinlaista hämmennystä liikkeen tilasta noin ylipäätään.
    Lutherin kirjoituksia olen itsekin aikoinaan paljon lukenut ja huomannut, että sieltä voi löytää tukea hyvinkin erilaisille käsityksille mm. Hengen pyhitys/Sananpyhityskäsityksen osalta.
    Lutherin uskoontulostakin on lestadiolaisessa perinteessä eniten viljelty käsitystä, että rippi-isä Staubizin synninpäästö olisi ollut jotenkin avainkokemus, mitä se varmasti siinä kohdalla kilvoitusta olikin. Luther itse puhuu paljon myös ns. tornikokemuksestaan, jossa Raamattua lukiessa yhtäkkiä aukesivat taivaan portit hänen mielessään, kun ”uskosta saa vanhurskas elää” purkautui aivan kuin täysin ennen kokemattomassa voimassaan Lutherin tajuntaan.

    Sakramentit olisivat oma iso aiheensa myöskin vanhurskauttamisopin osana. Vl-kristillisyydessähän on opetettu, että sakramentit ovat päteviä, vaikka läsnä ei olisikaan Hengen virka. Sinänsähän sakramenteilla ei ymmärtääkseni ole varsinaista vanhurskauttavaa voimaa vl uskonopissa.
    Toisaalta olen usein miettinyt sitä tilannetta, kun lestadiolaispappi suorittaa vaikkapa ehtoollisjumalanpalveluksen, jossa jollekin sattuisi kirkastumaan omalle kohdalle Kristuksen sovitustyö kaikessa voimassaan. Onko tällainen tapahtuma siis mitätön kääntymyksen kannalta?

    Sitten ns. pyhityslinjan edustajilta olisi mukava kuulla, että millaista yksimielisyyttä sitten loppujen lopuksi opilta edellytetään? Joskin tämän blogistien näkemyksen useammasta kuin kahdesta linjasta kyllä allekirjoitan.
    Eniten kuitenkin kiinnostaisi tutkia sitä, että kuinka paljon nykyisessä opetuksessa on jäänteitä ja painotuksia 70-luvusta. Oma oletukseni on, että melko paljon on edelleen. Järjestelmällinen hoitokokousmentaliteetti on jäänyt tosin pois, mutta pienemmässä mittakaavassa ihan samaa runnomista harjoitetaan edelleen. Tällaista on usein sellaisten vaikea uskoa ja ymmärtää, jonka omalle kohdalle ei ns. sielunhoidolliset toimenpiteet ole osuneet taikka sellaisia ei ole lähipiirissä.

    Tykkää

  19. Tässä vielä loppukaneetti minultakin.

    Oppi kahdesta regimentistä ja ”ecclesiola in ecclesia” -ajatus ovat kai Lutherilta peräisin. (”Kirkko kirkossa” -ajattelu tuskin ainakaan mahtui roomalaiskatolisuuteen.) Lutherille hengellinen (taivaallinen) regimentti on Jumalan tapa käyttää hallintavaltaansa ”oikealla kädellään” eli kirkon kautta. Ymmärrän tämän niin, että Lutherin mukaan kirkon sisällä on sekä Sanan että Hengen virka, joita ei voi edes erottaa toisistaan.

    SRK-opetuksessa tapaa joskus käsityksen, että ev. lut. kirkkomme on vain ”laitoskirkko” ja sellaisena oikeastaan vain osa maallista regimenttiä. Se voi korkeintaan antaa (oikeaakin) opetusta kristinuskosta, mutta uskonyhteisönä sitä ei voi pitää. Tällaisena ”koululaitoksena” sillä ei voi myöskään olla edes ”sanan virkaa”.

    Yleisempää varmaan on, että SRK-lestadiolaisuus ”sallii” kirkolle määrittelemänsä ”sanan viran”. Nurminen kuvaa tätä yo. lainauksessani: ” Sanan virassa on kyse kaikesta sellaisesta Jumalan työstä, jossa Jumala toimii Hengen viran ulkopuolella, – – Molemmissa viroissa toimii Jumala ja Jumalan sana, mutta vain Hengen viran kautta Jumala toimii vanhurskauttavana. – – käsitys sakramenteista uskoville kuuluvina armonvälineinä, joissa Jumala on läsnä ja joissa Jumala vaikuttaa, mutta joilla ei ole uskoa synnyttävää tehtävää.”

    Mihin regimenttiin tällainen ajattelu sijoittaa kirkon? Luulen, että Luther ei ymmärtäisi koko kysymykseen johtavaa ajattelua. Kyllä juuri kirkon pitäisi Sanalla ja sakramenteilla synnyttää elävä usko.

    Entä se ”ecclesiola in ecclesia”? Lutherilla käsite oli hyvin käytännönläheinen. Silloisen kirkkorahvaan tietämys edes kristinuskon perusteista oli syvästi puutteellinen. Vain tuo ”ecclesiola” pystyi ymmärtämään oppia syvemmin. Mikään ”Pyhien yhteys” tai ”todellinen näkymätön Kristuksen seurakunta” se ei ollut. Myöhempi pietismi kylläkin taisi kehitellä ajatusta tähän suuntaan, mutta ei sielläkään kirkon roolia Lutherista poikkeavalla tavalla nähty.

    SRK-lestadiolaisuus puolestaan tulkitsee oman ”ecclesiola”-roolinsa toisin. Vain sillä on uskoa synnyttävä tehtävä, vain sen sisältä löytyy ”todellinen näkymätön Kristuksen seurakunta”.

    Tällainen ajattelu voi perustua vain tuohon ”hengen virka – sanan virka -distinktioon”. Jälleen Nurmista lainaten: ”Juuri tähän jaotteluun perustuu myös käsitys sakramenteista uskoville kuuluvina armonvälineinä, joissa Jumala on läsnä ja joissa Jumala vaikuttaa, mutta joilla ei ole uskoa synnyttävää tehtävää.”

    Miten sitten vl-papit mieltävät tehtävänsä kirkon virassa? Toki he toimittavat ”Hengen virtaa” (kuten kaikki vl-kristityt). Mutta kirkkohan voi edustaa vain ”sanan virkaa”. Kirkko voidaan siis mieltää lähes maalliseksi työnantajaksi, jolloin kitkaton suhtautuminen naispappeihin työtovereina tulee ymmärrettäväksi (toisin kuin esim. lähetyshiippakunnassa).

    Nämä ajatukset ovat vain raakileita, jotka voinee helposti tyrmätä. En panisi sitä lainkaan pahakseni. Tärkeämpää on opillisten rakenteiden selkiyttäminen, joka minulle maallikkona on jokseenkin vaikea alue. Teologit auttakoot…

    Kiitos hyvästä keskustelusta kaikille erikseen ketään nimeämättä!

    Tykkää

  20. Loppukaneetin loppukaneetti

    Eräässä vanhassa K24-keskustelussa Seppo Särkiniemi totesi: ”Mistä voi varmuudella tietää, onko ihminen uskovainen vai ei? Ja vastaus on nöyrästi, ettei mistään.” Vl-kontekstissa tämä tarkoittaa, ettemme voi tietää kenessä on asuvainen Pyhä Henki, kenessä taas ei.

    Mutta juuri tätä ”henkien erottamisen kykyä” SRK-lestadiolaisuuden oppirakennelma edellyttää. Kuka tällaisen PH-mittarin omistaa?

    Juuri tässä on koko ongelman ydin. Mutta jääköön ongelman pohtiminen seuraavaan kertaan. Pahempi asia sitten on, jos mitään ongelmaa ei tässä huomaa…

    Tykkää

  21. Loppukaneetin loppukaneetin loppukaneetti

    Tutkimuksesta vielä pari sanaa.

    Lapin yliopistossa (yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa) tehdään paljonkin lestadiolaistutkimusta, mutta se suuntautuu lähinnä liikkeen sosiologiaan. Tämä tutkimussuunta on lähes muoti-ilmiö. Saatavilla on myös enenevä määrä ”kokemusasiantuntijoiden” raporttikirjoja.

    Tältä suunnalta ei siis toivomaani opillista ”tutkimuspakettia” taida ilmestyä. Tehtävä vaatii vankkaa teologista koulutusta. Nurmisen väitöskirjan otsikko vaikutti lupaavalta kun sen näin, mutta eihän se sitten sitä ollut mitä odotin (tämä tietysti vain oma häpeäni).

    Kuka sitten ryhtyisi ”tutkimuspaketin” tekijäksi? Mielestäni se vaatisi ”vanhempaa” tutkijaa, jolla on myös vahva ”kenttäkokemus”. Nuori väitöskirjan tekijä ei ehkä olisi paras vaihtoehto tehtävään. Tekstin pitäisi olla, paitsi tieteellisesti hyvin perusteltua ja dokumentoitua, myös maallikolle ymmärrettävää. Väitöskirjat eivät aina jälkimmäistä ehtoa täytä.

    Miikka Ruokanen tuskin aiheesta uudelleen kiinnostuu. Itselleni ei tule mieleen muita kuin kirkkohistorian professori Jouko Talonen. Laestadius-seurassa kuulemani perusteella uskallan sanoa, että hänen herätysliikkeiden historiaa ja nykypäivää koskeva tietämyksensä on ylivertaista Suomessa (ellei koko maailmassa). Lisäksi hän olisi riittävästi dogmaatikko ja esitystavaltaan riittävän yleistajuinen. Jospa hän kaikkien kiireittensä keskellä tämänkin ”kansan syvien rivien” toiveen kuulisi.

    Voihan olla, että joku nuorempi tutkija on jo tarttunutkin aiheeseen, eikä väitöskirjankaan tietenkään tarvitse maallikon vastaanottokapasiteettia ylittää. Nykyisessä opillisen tutkimuksen niukkuudessa olisin tyytyväinen graduunkin tai laajaan artikkeliin TA:ssa (tai melkein mihin hyvänsä!) Jos tämä kuulosti hätähuudolta, niin tulkitsit oikein 🙂
    ———————–

    No tähänkö tämä antoisa keskustelumme kuivui? Sitä en ”loppukaneetillani” tarkoittanut. Mutta voihan loput sanottavat jättää seuraavaan kertaankin. Jos näin, niin kiitokset kaikille vielä kerran!

    Tykkää

  22. Hyvä Stratton; ei Adam ”ensimmäinen ihmisen” merkityksessä ollut Abrahamin aikalainen! – Luther oli fundamantalisti, joka uskoi raamatuntulkinnallaan perustellen myös, että maa on maailmankaikkeuden keskus, jota aurinko kiertää…

    Kesällä kirjoitin toisen blogin yhteydessä: ”…kyllä fundamentalistisella raamatuntulkinnallakin pelastuu, mutta se on vaarallinen uskontulkinta, joka on vienyt miljoonia uskon umpikujaan ja haaksirikkoon… Muistan kun ex-puheenjohtaja Erkki Reinikainen ”poltti päreensä” kun eräs weli Lutheriin vedoten Päivämiehen kolumnissaan oli taas määritellyt maailman 6000 vuotta (tms.) vanhaksi.

    Historian harrastajana ja ammattilaisenakin voin kertoa, etteivät ensimmäisen Mooseksen kirjan alun alkukertomukset ole historiallista kuvausta, vaikka niihin sisältyy Kaikkivaltiaan ihan perustavanlaatuisia viestejä kosmoksen, luomakunnan ja ihmisen alkuperästä ja ominaislaadusta…

    Kristinusko on eettinen uskonto ja punainen lanka on Jumalan pelastussuunnitelma koskien meitä ”Adamin lapsia”. Alkukertomusten ihmisten ylipitkät iät ovat siinä mielessä symbolisia, että ne ovat Raamatun kirjoittajien keino esittää, että ihmiskunnan historian alkuaikoihin sisältyy suunnattoman pitkiä meille tuntemattomia aikoja. Ja Raamattu kumoaa itsekkin nämä ajanmääreet. Nimittäin kun alkukertomusten ja Matteuksen evankeliumin alun sukuluetteloiden mukaan Adamista Kristukseen oli 60 sukupolvea, tekisi se peräti yli 60 vuotta per sukupolvi, jos otamme lähtökohdaksi maailman luomisen juutalaisen kalenterin mukaan. Nyt olisi menossa maailman luomisesta vasta noin 100. sukupolvi ja Herran päivä lienee jo lähellä. Kuitenkin Raamatussakin viitataan toisaalla ”tuhansiin sukupolviin”:

    ”ja on laupias tuhansiin polviin asti niille, jotka häntä rakastavat ja pitävät hänen käskynsä,” (5. Moos 7:9)

    ”Muistakaa hänen liittonsa iankaikkisesti, hamaan tuhansiin polviin, sana, jonka hän on säätänyt,” (1. Aik. 16:15)

    ”Hän muistaa liittonsa iankaikkisesti, säätämänsä sanan hamaan tuhansiin polviin,” (Ps 105:8)

    Jo yksi ”tuhat polvea” tekisi tuolla kaavalla 60 000 vuotta ja jos tyytyisimme nykyisin käytettyyn sukupolven mittaan (esim. 30 vuotta) tekisi sekin jo 30 000 vuotta – ja kun puhutaan ”tuhansista sukupolvista” taidetaan olla jo aika lähellä Homo sapiens sapiens lajin syntyä noin 150 000 vuotta sitten.

    Jo pienenä poikana minulle oli selvää, että Pietarin kirjeen ”Mutta älkää te, rakkaat ystävät, unohtako tätä: Herralle yksi päivä on kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta kuin yksi päivä.” (2. Piet. 3:8) kohta ”ON KUIN” tarjoaa ratkaisun: sitä ei tarvitse tulkita juuri ”tuhanneksi vuodeksi” vaan meille tuntemattoman pitkäksi ajanjaksoksi kuten myös psalmissa:

    ”Tuhat vuotta on sinulle kuin yksi päivä, kuin eilinen päivä, mailleen mennyt, kuin öinen vartiohetki. ” (Ps 90:4)

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s