Joona Korteniemi
Paavi Pius XII totesi aikoinaan:
”nykypäivän suurin synti on se, että ihmiset ovat kadottamassa synnintunnon”.
Hyvin sanottu. Aito ja rehellinen synnintunto on elävän Jumala-suhteen lähtökohta. Tuntiessaan ja tunnustaessaan syntisyytensä ihminen tunnustaa, että on olemassa jotain häntä itseään suurempaa, jolle hän on elämästään vastuussa. Tuntiessaan syntinsä ihminen kaipaa Kristusta Pelastajakseen. Vastaavasti ihminen, jolta puuttuu aito synnintunto, on pohjimmiltaan ateisti, vaikka hän väittäisikin uskovansa Jumalaan. Hänen subjektiivisessa maailmassaan ei nimittäin ole paikkaa Jumalalle vaan sen keskus on hän itse.
Aito synnintunto on myös lähtökohta kaikelle todelliselle teologialle eli Jumalaa koskevalle puheelle. Vain synnintunnon kautta ihminen tiedostaa, kuinka suuresta ja vakavasta asiasta puhumme, kun puhumme Jumalasta. Vain synnintunnon myötä ihminen alkaa ymmärtää, mitä on Pyhä. Sen sijaan ilman synnintuntoa puhe Jumalasta, Kristuksesta ja armosta on tyhjää ihmislähtöistä lätinää, hengellistä rihkamaa. Se voi kuulostaa kauniilta ja armolliselta, mutta ymmärrys Jumalan suuruudesta, ja sen myötä myös kyky lohduttaa, puuttuu. Kun lähtökohta ei ole Jumala vaan ihminen, myöskään armo ei ole enää Jumalan armoa vaan armoa, jonka me itse annamme itsellemme. Ketä todellisessa hengellisessä hädässä olevaa sellainen ”armo” lohduttaa.
Pius XII:n toteamus lienee vuonna 2017 vähintään yhtä totta kuin vuonna 1946, jolloin se lausuttiin. Evankelis-luterilaisessa kirkossamme kuulee paljon puhetta armosta. Ikävän usein tämä ”armo” ei kuitenkaan perustu siihen, mitä Kristus on tehnyt meidän puolestamme. Sen sijaan armo on kuin ”etuisuus”, johon jokaisella ihmisellä on oikeus siksi, että hän on ihminen. Jumalalla on velvollisuus olla ihmiselle armollinen tai muuten hän loukkaa ihmisoikeuksia. Tällaista armoteologiaa ei voi ymmärtää muuten kuin siten, että sitä viljeleviltä puuttuu tunto synnistä ja siten ymmärrys siitä, kuka on Jumala ja mikä on ihmisen asema Hänen edessään.
Entä me vanhoillislestadiolaiset? Voiko oikea synnintunto, ja sen myötä ymmärrys Jumalan suuruudesta, kadota meiltäkin? Voiko se kadota meiltä juuri sen vuoksi, että saatamme ajatella, ettei se voi kadota meiltä? Ajattelemmeko, että oikean seurakunnan jäseninä meillä on automaattisesti uskonasiat kunnossa eikä niitä tarvitse sen enempää miettiä vaan voimme keskittyä ajallisiin asioihin? Jos näin on, meilläkin on syytä säikähtää tilaamme ja rukoilla, että Jumala säilyttäisi meidän mielissämme aidon, rehellisen ja elävän synnintunnon. Voimme tehdä sen alla olevan piispa Väinö Malmivaaran sanoittaman uudenvuoden virren sanoin. Malmivaara on runoillut sen 20-vuotiaana ylioppilaana. On puhuttelevaa, kuinka syvä, herkkä ja nöyrä taju nuorella pojalla on ollut uskonasioiden vakavuudesta. Sellaiseen törmää nykyisin hyvin harvoin.
- Kiittäisimme armostasi, jonka annoit, Herramme, mutta kuinka kiitostasi mykkäraukat veisaamme?
- Kiitokseen ei taivu kieli, voimaton se siihen on, kun on murtumaton mieli, sydän kylmä, huoleton.
- Synnin soraäänet soivat sielussamme yhtenään. Mitäpä ne muuta voivat tällaisissa tehdäkään?
- Kuinka lainkaan uskallamme käydä vuoteen alkavaan? Kuule, Herra, huutoamme. Saavu jälleen auttamaan.
- Anna uuden vuoden armo, särkyneeksi sydän lyö. Murra nyt sen oma tarmo, oma voima, oma työ.
- Katso, Herra, nääntyneihin. Uudeksi luo mielemme. Kerran kiitossäveleihin vielä taipuu kielemme.
Väinä Malmivaara, 1899
Toivotamme blogin lukijoille Siunattua Armon Vuotta 2017! Kiitos kuluneen vuoden vilkkaasta keskustelusta ja monista syvällisistä kommenttipuheenvuoroista. Kiitos runsaasta ja ajatuksia herättävästä palautteesta. Toivomme myös kuluvalle vuodelle vilkasta ja korkeatasoista keskustelua.
Vielä muistutukseksi pieni kertaus blogin säännöistä: Kommenttiosiossa voi keskustella asioista eli väitteistä ja niiden perusteluista, mutta ei keskustelukumppanin persoonasta. Kritiikki on sallittua ja se saa olla terävääkin, kunhan se tapahtuu periaatteella ”asiat riitelevät, eivät ihmiset”. Jos sen sijaan kritiikki tapahtuu esimerkiksi arvailemalla keskustelukumppanin hengellistä tilaa, oletettuja motiiveja, henkilöllisyyttä tai pilkkaamalla hänen kirjoitustyyliään, kyse ei ole asiallisesta keskustelusta.
Hulluinhuonelainen 
”Vain synnintunnon myötä ihminen alkaa ymmärtää, mitä on Pyhä. Sen sijaan ilman synnintuntoa puhe Jumalasta, Kristuksesta ja armosta on tyhjää ihmislähtöistä lätinää, hengellistä rihkamaa. Se voi kuulostaa kauniilta ja armolliselta, mutta ymmärrys Jumalan suuruudesta, ja sen myötä myös kyky lohduttaa, puuttuu. Kun lähtökohta ei ole Jumala vaan ihminen, myöskään armo ei ole enää Jumalan armoa vaan armoa, jonka me itse annamme itsellemme. Ketä todellisessa hengellisessä hädässä olevaa sellainen ”armo” lohduttaa?”
Psykologisissa ja ihmisyyteen liittyvissä keskusteluissa puhutaan juuri paljon ”armosta” ja itselleen armollisuudesta. Minusta tässä on monesti kyse juuri tuollaisesta itsensä korottamisesta kaiken keskukseksi, jumalaksi. Se ei todellakaan lohduta eikä vapauta uskomaan armoa ansaitsemattomaksi armoksi. Se ei nosta, ei kanna, eikä lohduta. Kaikki onkin omassa varassa, omien ponnistelujen ja pohdintojen varassa. Mihinkään ei voi turvautua kun oma mieli järkkyy. Omaa pahaa oloaan, syntisyyttään ei voi poistaa millään ”armollisuudella” jonka itse antaa itselleen. Sellainen ihmislähtöinen armo paaduttaa tunnon ja syntiä ei enää ole, synti muuttuu ihmisoikeudeksi tai inhimillisyydeksi. Kaikki on sallittua ja luvallista kunhan ei vain loukkaa muita. Jumalaa ei oikeastaan enää tarvita muuten kuin juhlapäivinä ja perinteinä. Usko muuttuu uskonniksi, elämäntavaksi tai traditioksi, se ei enää kosketa omakohtaisesti eikä ole elämää ja valintoja ohjaava voima.
Jos haluaa elää synnissä, ts. ei tunnista syntiä synniksi, ihminen alkaa etsiä armoa, lupaa synnille ihmisiltä, itseltään – eli ”jumalaltaan”. Olen oppinut että synti on sydämen luopumista Jumalasta. Jos ihminen luopuu Jumalasta, hän kääntyy pois Jumalan armosta, Jumalan ohjauksesta, Jumalan puhuttelusta. Hän alkaa etsiä vastauksia toisilta ihmisiltä ja tavoitella elämässään ihmismielen, ihmisviisauden mukaisia tavoitteita. Jumalan sana menettää silloin merkityksensä. Sillä tiellä riittää vaihtoehtoja ja erilaisia vastauksia kuhunkin tarpeeseen.
Syntiselle ihmiselle vain todellinen Jumalan armo tuo lohdutuksen ”sinun syntisi on sovitettu ja anteeksiannettu”. Väärän syyllisyyden kanssa kamppailevallekin tuo sama ulkopuolelta, taivaasta laskettu armo tuo lohtua ja vapauttaa uskomaan. Se on Jumalan voima heikkoudessa ja kantaa ihmiselämässä tulevien vaikeiden vaiheidenkin yli.
Ihmisarmo ja armollisuus tuntuu kyllä hyvältä hetken, mutta se ei anna sisäistä rauhaa ja levollisuutta, niin kuin Jumalan armo ja rakkaus antavat.
Tämä on omaa kokemustani armosta ja uskosta. En osaa pohtia teologisesta näkökulmasta tai argumentoida viisaasti. Tämä ”synnintunto” kirjoitus tuntui minulle nyt ajankohtaiselta ja vahvisti uskoani.
TykkääTykkää
Kiitos arvokkaasta kommentista, PtM! 🙂
TykkääTykkää
Synnintunto on kaksipiippuinen asia, me tarvitsemme herkkyyttä syyllisyydelle ja synnintunnolle, jotta voisimme elää vastullisesti maailmassa suhteessa lähimmäiseen, luontoon ja Jumalaan. Tälle ajalla yleistyvä ihmistyyppi on narsistinen, empatiaan kykenemätön ja ei-mistään syyllisyyttä tunteva. Erityisesti tämä koskee länsimaista, faustistista itsekkäästi itselleen aina vaan enemmän ahnehtivaa ihmistä, joka on ajanut koko maapallomme konkurssitilaan. Ja kun vuosikymmeniä sitten ainakin länsimainen nuoriso etsi tietä oikeidenmukaisempaan maailmaan, niin tänä päivänä motto usein on: minä ja me ensin! – Paavi Pius XII lienee lausunut edellämainitun toteamuksen ajatellen natsi- ja bolsevistisen ideologian mukaista kaikkivoipaista itsensä omaksi jumalaksi korottanutta ihmistä. Mutta syyllisyydentunnon puutetta oli myös läntisten voittajavaltioiden puolella.
Kun kymmeniä vuosituhansia ihminen on etsinyt ikuista elämää uskonnoista ja niiden kautta tämän todellisuuden takaa, etsii aikamme ihminen sitä kauneusleikkauksista, vaihtoelimistä, superruuasta, geenimanipulaatiosta ja virtuaalitodellisuudesta.
Mutta yliherutettu syyllisyys ja synnintunto antaa myös mahdollisuuden manipulointiin ja vallankäyttöön – mistä tunnemme esimerkkejä eri kirkkokuntien ja aatteiden historiasta, aina hoitokokouksiimme ja niiden ”jälkihoitoon” – tai vaikka Stalinin näytösoikeudenkäynteihin.
Äärimmilleen herkistynyt synnintunto tukahduttaa ja musertaa ihmisen, eikä Jumala luomaansa siihen ole tarkoittanut. Jumala loi ihmisen kumppanikseen ja kuvakseen. Mutta vasta kun ihminen janosi myös eettistä jumalallisuutta ja täydellisyyttä, ihminen joutui eettisen vastuunalaisuuden suhteen omaan sarjaansa verrattuna muuhun luomakuntaan. Ja sillä tiellä me ”Adamin lapset” olemme. Kaikkivaltiaan, täydellisen Jumalan täydellisyyttä vaativan eettisen lain suhteen meidän syyllisyytemme on pohjaton, mutta kuten edellä blogisti ja PtM muistuttavat; ihmiseksi tullut Kristus täytti kaiken ja avasi meille armon tien.
Eikä meidän tarvitse piehtaroida syyllisyydessä ”Tunne ainoastaan sinun pahat tekos…” (Jer. 3:13) Jumala on vajaamittaisutensa ja syyllisyytensä vajavaisestikkin ymmärtävälle ja kokevalle armollinen armahtaja:
”Mutta hän oli armollinen, ja antoi pahat teot anteeksi, … Sillä hän muisti heidän lihaksi…” (Ps. 78:38,39)
”Sillä hän tietää, minkäkaltainen teko me olemme: hän muistaa meidät tomuksi.” (Ps. 103:14
Ja kyllä me ilman muuta tarvitsemme armollisuutta myös itseämme kohtaan, sillä sekin on pohjimmiltaan Jumalan armoa – kuten lähimmäistämmekin , erityisesti heikkoja ja särjettyjä kohtaan!
TykkääTykkää
Kiitos, Markku, kommentistasi. Otit esiin tuon toisen, tärkeän näkökulman. Vaikka tiedämme ja tunnemme syyllisyytemme ja syntisyytemme Jumalan edessä, ei näissä tunteissa tarvitse ryvetä eikä mielestäni julistajienkaan tarvitse niitä itse sen enempää herätellä; Jumalan Sana itsessään tekee sen. Jumalan Sanan valossa ja ja Jumalan pyhyyden kosketuksessa oma itse näyttäytyy automaattisesti aivan mahdottomalta, ja tämä synnintunto herättää mielen tarvitsemaan täydellistä armoa ja anteeksiantamusta. Jota armoa saamme vieläpä koko ajan ilolla omistaa ja sydämessämme joka hetki nauttia siitä.
Myöskin minä ajattelen, että jotenkin myös itselle ja toisille armollisena oleminen kulkee jollain tavalla käsi kädellä Jumalan armon kokemisen kanssa. Mutta joo, varmaan olen aivan samaa mieltä näistä asioista, mutta lähestyn vähän eri puolelta oman historiani, persoonani ym johdosta :).
”Uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä…” Room. kirjeen kohta tuli tässä mieleen.
TykkääTykkää
APUA!
Edellisen blogikirjoituksen ”Sana on tullut lihaksi” kommenttiosuus ei avaudu. Syy lienee sama kuin aikaisemminkin: poistetut viestit. Voisiko ylläpito jälleen poistaa nuo poistettujen viestien ”raamit”.
—————-
Kyllähän Erkki Hurtigin kohtelu saisi ”Synnintuntoakin” herättää, mutta lienee turha asiaa täällä ihan alusta saakka kerrata. Harmittaa vain niiden puolesta, jotka eivät ehtineet tärkeää keskustelua nähdä.
Edellisessä ketjussa Armolaulu lainasi Päivämiestä: ”Yhdessä todettiin, että uskovainen ihminen tai ihmisjoukko voi erehtyä, mutta kokonaisuutena Jumalan seurakunta on Pyhän Hengen ohjaamana erehtymätön.” Lainaus oli pitempikin, mutta en nyt sitä muista.
Tätä ”koko seurakunta ei voi erehtyä” -lausumaa on toistettu lähes mantran tavoin. Lause jää ontoksi ja merkityksettömäksi, jos ei kerrota mikä tuo ”koko seurakunta” on ja mistä sen erehtymättömät lausunnot on kuultavissa.
Toisaalta ”uskovainen ihminen tai ihmisjoukko voi erehtyä”. Eikö paikallinen rauhanyhdistys ole juuri tällainen ihmisjoukko? Se siis voi erehtyä (jopa opillisissa asioissa) – siis myös tekemissään sitomispäätöksissä, vaikka niissä on kyse ihmisen autuudesta!
Vääräkin sitomispäätös edellyttää ymmärtääkseni ”seurakunnan” yksimielisyyttä. Erimieliset (jos jäävät vähemmistöksi) pitäisi kai julistaa eriseuraisiksi ja erottaa. Yksimielisyyden vaatimuksen räikeä rikkomus on tämä ”yksityispanna”. Erkin sanoin: ”Yksityispannaa tarvitaan siksi nykyaikana, kun seurakunta ei enää vaieten välttämättä hyväksy sitomista.”
Koko sitomiskäytäntö on siis nykyisin melkoisessa opillisessa kriisissä (jos lienee ollut ennenkin). Tämän asian selkeä ilmitulo lienee Erkin tapauksen ainoa myönteinen seikka. Jospa se viimein johtaa myös käytännön muuttumiseen.
Ehkä nämä ajatukset edes hiukan lievittävät tuskaasi, Erkki. Et ole yksin, eikä kärsimyksesi ole ollut turha. Sinulle toivon uskoa ja jaksamista taistelussa oikean asian puolesta.
TykkääTykkää
Tähän lyhyesti vain, että usein puhutaan paljon kyllä siitä, että henkiset asiat hengellistetään. Tätä varmaan tapahtuu juuri hengellisissä liikkeissä ja se on jo pitkälti tunnustettukin ainakin ev-lut kirkossa. Mutta entä toisinpäin. Paljon on myös juuri tätä hengellisten asioiden henkistämistä eli psykologisointia. Sillä on kyllä tärkeä sijansa kyllä maallisissa asioissa. Moni vaatii itseltään liian paljon. Tällainen vaatiminen ja vertaaminen on usein masennuksen ja ahdistuksen alkujuuri. Siinä mielessä armollisuus itselle on tärkeää.
Sen sijaan iankaikkisuusasioissa oikea synnintunto, katuminen ja parannus ovat niitä oikeita lääkkeitä. Jumalan työnä ja ansiona.
TykkääTykkää
Kiitos ylläpidolle nopeasta toiminnasta. Edellisen ketjun kommentointi toimii taas. Onkohan virheanalyysini oikea: Jumittuminen johtuu viestin poistamisesta. Vältä siis tätä viimeiseen asti.
(Kai muutkin huomasivat tämän jumittumisen, vai oliko vika vain minulla?)
TykkääTykkää
Kyllä se synnintunto tosiaan on monitahoinen asia. Synnintunto voi olla sekä yliviritetty että aliviritetty. Lisäksi vanhastaan vl-kristillisyydessä synnit on jaoteltu esim. oikean puolen ja vasemman puolen synneiksi. Oikean puolen syntejä ovat olleet lankeaminen esimerkiksi harhaoppeihin ja omavanhurskauteen. Vasemman puolen syntejä taas ovat ns lihan synnit ja maailmallisuus.
Oman vaikutelmani mukaan vl-opetuksessa ovat viime vuosina, ehkä jopa vuosikymmeninä korostuneet yhä enemmän ja enemmän nämä maailmallisuuteen ja lihan synteihin liittyvät asiat. Ja vieläpä niin, että arkielämässä uskovaisuutta määrittäviksi tekijöiksi ovat nousseet jotenkin aivan ulkokohtaiset asiat kuten paljon puhutut korvarenkulat, ripsivärit ja vaikkapa seurakäyntien tiheys.
Tällaisistako asioista tulisi meidän synnintuntomme herätä ensisijaisesti? Mistä tällainen kumpuaa? Pidetäänkö ns. ”vakavampia syntejä” jotenkin itsestäänselvyyksinä, niin että niistä ei riitä puhuttavaa?
Blogissa otettiin esiin se, että onko vaarana se, että aletaan pitää jotenkin itsestäänselvänä jonkinlaista lankeemattomuutta, kun kerran kuulutaan ”oikeaan” joukkoon. Mielestäni tällainen vaara on. Yksi tällaista hypetystä vahvistava asia voisi olla myös yksilön oman omatunnon vähättely. Korostetaanhan usein yhteistuntoa omantunnon sijasta. Tämä yhteistunnon korostaminen lienee aika tavalla kytköksissä oikean seurakunnan korostukseen.
Mitä tulee tuohon itselle armollisuuteen, niin omana havaintona arkielämästä voisi vielä todeta, että usein sellaiset ylitiukan omantunnon omaavat ihmiset ovat niitä, jotka muillakin elämänalueilla ovat hyvin vaativia itselleen (ja joskus toisillekin). Näin ollen tämän psykologisointi ja hengellisyys kietoutuvat sillä tavoin jännästi toisiinsa, että ihan jyrkästi en lähtisi niitä erottamaankaan. Mielenkiintoisia juttuja ovat.
TykkääTykkää
Aivan oikean huomion teit, ongelma johtuu juuri tuosta, että viesti poistetaan ja sitten ilmeisesti foorumi ei ymmärrä, että viesti on poistettu, mutta yrittää silti löytää sitä, eikä löydä ja jumittaa siihen. Jossain blogipostauksessa kirjoitinkin sen analyysin, mutta muistaakseni jotenkin nuin 😉
TykkääTykkää
Yleradion ykköseltä kuului juuri vanhan musiikin yhtyeen The Tallis Scholars:n hieno konsertti Sasu Hartikaisen toimittamana. Ymmärtääkseni toimittaja Sasu Hartikainen on siirtymässä SRK:n musiikkituotannon palvelukseen.
Tämän blogin aiheeseen liittyi säveltäjä Gregorio Allegrin Pietarinkirkon sikstiiniläiskappelin käyttöön paavi Urbanus VIII:n aikana säveltämä kuoroteos ”Miserere mei” eli ”Jumala ole minulle armollinen”.
Miserere mei, Deus: secundum magnam misericordiam tuam.
Et secundum multitudinem miserationum tuarum, dele iniquitatem meam.
Amplius lava me ab iniquitate mea: et a peccato meo munda me…
Teksti pohjautuu Daavidin katumispsalmiin 51 hänen jouduttuaan sekä murhan että huoruuden synteihin:
Jumala, ole minulle armollinen hyvyydessäsi,
pyyhi pois minun syntini suuren laupeutesi tähden.
Pese minut puhtaaksi rikoksestani
ja anna lankeemukseni anteeksi.
Minä tiedän pahat tekoni, minun syntini on aina minun edessäni.
Sinua, sinua vastaan olen rikkonut,
olen tehnyt vastoin sinun tahtoasi.
Oikein teet, kun minua nuhtelet,
ja syystä sinä minut tuomitset.
Syntinen olin jo syntyessäni,
synnin alaiseksi olen siinnyt äitini kohtuun.
Mutta sinä tahdot sisimpääni totuuden — ilmoita siis minulle viisautesi!
Vihmo minut puhtaaksi iisopilla
ja pese minut lunta valkeammaksi.
Suo minun kuulla ilon ja riemun sana,
elvytä mieli, jonka olet murtanut.
Käännä katseesi pois synneistäni
ja pyyhi minusta kaikki pahat tekoni.
Jumala, luo minuun puhdas sydän
ja uudista minut, anna vahva henki.
Älä karkota minua kasvojesi edestä,
älä ota minulta pois pyhää henkeäsi.
Anna minulle jälleen pelastuksen riemu
ja suo minun iloiten sinua seurata,
niin opetan tiesi sinusta luopuneille,
ja he palaavat sinun luoksesi.
Jumala, pelastajani,
päästä minut verivelasta,
niin minä riemuiten ylistän hyvyyttäsi.
Herra, avaa minun huuleni, niin suuni julistaa sinun kunniaasi.
Jos toisin sinulle teurasuhrin,
se ei sinua miellytä,
polttouhriakaan et huoli.
Murtunut mieli on minun uhrini, särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala…
Profeetta Naatanin puhuttelu oli rohkeaa totuudessa rakastamista. Kyllä ”Kristuksen kirkkolaki” on myös edelleen (Matt. 18:15-20) käyttökelpoinen silloin kun kysymyksessä on oikeat vakavat raamatulliset synnit kuten Daavidin tapauksessa. Kristillisyytemme harha olikin, että kirkkolaista tuli vallankäytön väline perusteena mitä kummallisimmat spelulatiiviset ”henget”.
TykkääTykkää
Kontiolahden sarjahukuttaja vangittiin. – Kun olemme oppilaiden kanssa käyneet lähes vuosittain seuraamassa käräjäoikeuden istuntoa, on viimeisenä lymmenenä vuotena vakiintunut käytäntö, että syytetylle vartavasten kerrotaan, ettei tarvi pysyä totuudessa (kuten todistajan)… Pitäisikö itkeä vai nauraa. Monesti on vielä tuntunut, että todistajatkin on saatu mukaan juoneen. – Ex-hovioikeuden presidentti kyllä kommentoi, että hän ei koskaan kertonut, että syytetyllä ei olisi totuudessa pysymisvelvoitetta.
Pauliina Rauhalan kirja ”Taivaslaulu” on yhtenä ylen ykkösen ”Sata suomalaista kirjaa sarjassa” ja lienee edelleen kuunneltavissa http://areena.yle.fi/1-3
Tänään on Paavalin (ja Paulinkin) päivä. Jos oikein muistan, joitakin vuosia sitten tehtiin radiohiiliajoitus Rooman Paavalinkirkon alttariin sijoitetun pyhäinjäännösarkun purppurakankaaalla verhotusta luurangosta ja kyllä se kahden tuhannen vuoden ikäiseksi osoittautui – eli mitä ilmeisemmin miekalla teloitetun Pyhän Paavalin jäännökset. – Heikin eli Henrikin päivä oli puolestaan viime viikolla. Myös Turun tuomiokirkossa pyhäinjäännöskoteloon talletusta kalloluusta on tehty ajoitus tuloksena noin vuosi 1060 jKr. eli pyhä Eerik tai Henrik olisi kuin olisikin kysymyksessä. Myös Henrikin historiallisuus on kiistetty, kun nuorien tutkijoiden täytyy usein tehdä jokin repäisevä uusi tulkinta päästäkseen yleiseen tietoisuuteen. – Kun protestanttinen propaganda aikoinaan teki kyseenalaiseksi lähes kaikkien ”pyhäinjäännösten” aitouden, taidettiin siinäkin mennä hiukan metsään. Pyhän ristin reliikkejä on kuulemma Euroopassa vain yhden ristin verran, yksi pala on ollu Hattulan Pyhän ristin kirkossa. Mutta mahtoi Konstantinuksen äidin Helenan Jerusalemin vierailullaan löytämä risti olla mikä vain, olihan Jerusalemin valloituksissa naulittu ristille tuhansittain Jerusalemin puolustajia kaupunkia ympäröivälle vallille vastarinnan luhistamiseksi…
”Ja minne hän vain meni, kylään, kaupunkiin tai maaseudun taloon, aina ihmiset toivat sairaita aukioille ja pyysivät, että nämä saisivat edes koskettaa hänen viittansa tupsua. Ja kaikki, jotka koskettivat häntä, paranivat ” (Matt.6:56)
Alatorniolainen saarnaaja Eetu Hurula oli palannut seuramatkaltaan väsyneenä, kuistilla oli ollut vastassa naapuri kohotetun kirveen kanssa. ”On meillä hyvä Jumala, kun päästää väsyneen matkamiehen jo taivaan lepoon ja iloon” oli Eetu ehtinyt iloita, mutta naapuri oli laskenut kirveensä…
Eräässä historiatyöryhmän kokouksessa tuli pientä kiistaa OV:n kanssa siitä, kuka olikaan se lestadiolainen puhuja, joka oli ollut niin positiivinen, että oli löytänyt jotain ”hyvää” itse P:stakin. – OV väitti sen olleen Eetu Hurula. Minä olin eri mieltä, mutta en muistanut kuka. Kotona tarkistin isäni muistelmakäsikirjoituksesta. No se oli uusheränneisiin lukeutunut Rovaniemen kirkkoherra Eeli Laitinen, autuaasti edesmenneen Aatu Laitisen poika. Hän oli ollut Viirillä suorittamassa kirkollisia toimituksia ja noussut onnikkaan jossa oli jo Ylä-Kemijoelta savotasta kotiin palaavia miehiä. Kirkkoherran positiivisuuden tuntien oli joku mennyt sovitusti hiukan härnäämään rovastia: ”Mutta siinä P:ssä ei kyllä ole mittään hyvää?” – ”On se ahkera kuitenkin” oli Eeli Laitinen sopuisasti vastannut. 🙂
TykkääTykkää
USA:n vasta virkaan astunut presidentti Trump on rajoittanut jo amerikkalaisten aborttitehtailua ja varapresidentti Mike Pence osallistunut aborttien vastaiseen mielenosoitukseen. Hyvä! – Suomen ”kristillinen” hallitus ei pitänyt asiaa merkittävänä, ei ottanut asiaa hallitusohjelmaan, eikä lestadiolainen kristikansakaan ollut siitä moksiskaan – sillä kyllähän Puolue tietää mitä jokapäiväiseen ”leipään” kuuluu, emmekä halua olla mitään kristillisiä ”vennamolaisia”, jotka sekoittavat uskonnon ja politiikan… 🙂 Suomi 100 vuotta – teemaan liittyen markkinoidaan kansalliseksi sankariksi mediassa Touko Laaksosta, Tom of Finland ja hänen homopornokuviansa. Joku vuosi sitten oltiin huolissaan lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä, mitähän nämä pornokuvat tekevät lapsille sopii kysyä?
En huomannut Päivämies-lehdestä, että eilinen eli perjantai 27.1. oli VAINOJEN UHRIEN merkkipäivä. Otanpa otteita viimevuotisesta kommentistani (myönnän että jankutan aina vaan samoista asioista ja toistan toistamasta päästyäni myös itseäni, mutta itse pidän asiaa sen arvoisena):
Syytä olisi kyllä ollut, monestakin näkökulmasta! Noin 200 miljoonaa kristittyä vainotaan maailmassa tänäkin päivänä, ja me mielellämme tuijottaisimme vain omaa napaamme tai kuulostelisimme omasta tynnyristä ”josko maailma jo vainon ääniä toistaa”…
Vainojen uhrien muistopäivää on vietetty vuodesta 1995, Suomessa hallituksen suosituksesta vuodesta 2002 lähtien. Erityisesti päivänä muistetaan juutalaisten massamurhaa holokaustia – Suomikin oli ajautunut liittolaiseksi Natsi-Saksan kanssa ja natsien tavoitteena oli hävittää Jumalan omaisuuskansa juutalaiset maan päältä! Monet äärikansalliset kristitytkin sortuivat antisemitismiin maassamme. Olivat sitä agitoineet aikanaan Euroopassa kirkkokunnat laidasta laitaan Luther mukaanlukien, eikä Paavalikaan asiaan syytön liene, kuten Pietarin kommentista voimme lukea rivien välistä (2.Piet. 3:16). Ja 1900-luvun vaihteessa asiaa pyrittiin perustelemaan Euroopan yliopistopiireissä myös tieteellisesti.
Holokaustin yhteydessä natsit murhasivat myös romaaneja, mielisairaita, vammaisia ja homoseksuaaleja. Päivä antaa aiheen muistaa myös turkkilaisten toteuttamaa armeenien kansanmurhaa, Neuvostoliiton suurta terroria kymmenine miljoonine uhreineen, kommunistisen Kiinan 70 miljoonaa uhria, Pol Potin hallinnon miljoonia uhreja Kamputseassa ym. hirmutekoja mukaanlukien vaikkapa Suomen sisällissodassa omavaltaisesti teloitetut! Ja kaikki tämä on tapahtunut sivistyksen valon, länsimaisten ihmisoikeuksien ja teknologian voittokulun suurella vuosisadalla; 1900-luvulla.
Ovat juutalaiset menneinä vuosituhansina ehtineet vainota uskonnon nimissä muitakin; surmasivat profeettansa ja Herramme Jeesuksen Kristuksenkin. Samaan ovat syyllistyneet muutkin uskonnot; vainonneet ja tulleet vainotuksi. Myös kristityt joita aikanaan vainottiin, niin niskan päälle päästyään syyllistyivät usein itse samaan; näin katoliset, ortodoksiset kuin pystykorvaluterilaiset. Ehkäpä nyt reformaation juhlavuonna tullaan kiinnittämään huomiota myös tähän Lutherin ja seurajiensa pimeään puoleen…
TykkääTykkää
jatk.
Ateistista ja ääriliberaalia maailmankuvaa markkinoivat vaikenevat siitä, että ainakin viimeisen 200 vuoden aikana maalliset ideologiat ovat tuottaneet uhriluvultaan pahempaa jälkeä kuin uskonnot; nimittäin liberalismi, nationalismi, anarkismi, sosialismi, fasismi… Yhdysvalloissa totaalitääriset ääriliberaalit valmistautuivat rangaistusten uhalla tukahduttamaan aborttimurhien ja homoliittojen vastustuksen.Tässä heitä vielä hetki sitten tukivat Korkein Oikeus ja presidenttiehdokas Hillary Clinton. Yhä uudestaan on sanottava; paradoksaalista on, että liberaalien ihmisoikeuspuolustajien hellimä aborttioikeus ja -käytäntö lienee tuottaneet uhreja enemmän kuin kaikki maailman muut ihmisoikeusrikkomukset yhteensä viimeisen vuosituhannen aikana.
Mutta voidaanko vl-kiristillisyyden 1970-luvun hoitokokoukset lukea tähän samaan ilmiötyyppiin. Kyllä voidaan. Kaikki tapahtui tosin noihin edellämainittuihin verrattuna minikoossa, mutta sitä samaa inhimillisen raadollista perusjuurta – huumaantumista jumalallisesta vallantäyteydestä julmine seurauksineen!
Ei tarvita tieteellistä tutkimusta siihen, että synnistä tehdään parannusta. Mutta tuota blogin esille nostamaa synnintuntoako puuttunee? Siionin Lähetyslehden teemana oli omantunnon hoitaminen. Ok – muuten hyvä, mutta ei yhtään neuvonsanaa ”hoitomiehille.” – Edelle kilvoittelussa julkiseen parannukseen rikkomuksistaan ovat menneet jopa Wokswagen-autoyhtiö, katolinen kirkko, helluntaikirkko – tai Suomen kirkkokin suhtautumisestaan saamelaisiin… Jotain paradoksaalista siinä on, että yhteisömme, joka niin paljon pitää esillä anteeksipyytämistä ja anteeksiantamista on itse niin kankea tähän. Ehkä Jumala salli tämän tyhmistymisen osoittaakseen, kuinka inhimillisiä ja vajavaisia olemme, mekin, jotka olimme julistautuneet yksin totuuden haltijoiksi ja vartijoiksi! – Herra, armahda meitä!
No pitäisikö eetuhurulan tyyliin olla vain kiitollinen, että Jumala ottaa luokseen taivaan rauhaan vaikkapa väärän bannatuomion seurauksena? Tuskin siihen pystyi Jan Husikaan.
Jos aitoon anteeksipyyntöön ei ole valmiutta puhumattakaan edes symbolisista vahingonkorvauksista, pystytettäköön SRK:n tontille edes muistomerkki vaikkapa tekstillä:
”Vainojen uhreille – Jumala tuntee omansa!”
TykkääTykkää
Kiitos Markku, ihan oikeita asioita nostit esiin. Kyllä yhteiskunnassamme on suurempiakin ongelmia kuin nuo minun toisella palstalla syynäämäni lestadiolaisuuden sirpaleet. Joku suhteellisuuden taju kai pitäisi säilyttää. Tunsin jopa pienen piston sydämessäni. No, uskonnoista keskusteltaessa ei suhteellisuuden taju taida olla hyve (ainakaan sitä ei yleensä juuri esiinny).
Kovin yksin olemme jääneet, sinä täällä ja minä siellä. Ehkäpä asiat ovat liian pieniä tai liian suuria? Ainakin omien kommenttieni ”hengellinen” sisältö on myös ollut jokseenkin olematon. Toivottavasti keskustelu taas lähtee lentoon uuden avauksen myötä.
TykkääTykkää