Osaanko iloita?

Olen pitänyt Osaanko iloita? -alustuksen kahden rauhanyhdistyksen naistenilloissa keväällä 2017.

Osaanko iloita? Kysymys, joka on yksikön ensimmäisessä persoonassa ja osoitettu itselle. Kysymys käy kohti, suoraan omaan itseen, eikä siihen voi vastata kukaan muu. Siksi kysymyksen esittäminen edellyttää, että pohdimme, mitä ilo on.

Ilo on emotionaalinen tai affektiivinen tila, jota kuvataan tyytyväisyyden ja onnen tunteena. Iloa voi kokea esimerkiksi onnistuessaan tai tavatessaan itselleen mieluisan henkilön.

Wikipedia

Uskon, että useimmat meistä kuvailisivat iloa ensimmäisenä juuri tunteena. Siksi Wikipedian määritelmä kuulostaa järkeenkäyvältä: ilo on tila, johon kuuluu mielihyvää, tyytyväisyyttä ja onnen tunnetta. Useiden lähteiden mukaan ilo määritellään perustunteeksi surun, pelon ja aggression lisäksi. Erilaisten psykologisten tunneteorioiden mukaan ihmisen perustunteet ovat kehittyneet ihmisen lajikehityksen myötä ja ne liittyvät biologiaamme. Perustunteet ovat kuin perusvärit, punainen, keltainen ja sininen, joita sekoittamalla saadaan aikaan kaikki muut värit. Samoin perustunteiden sekoittumisella toisiinsa koemme erilaisia tunteita. Esimerkiksi pelon ja ilon sekoittuessa syntyy jännitystä, kun taas pelon, surun ja aggression yhdistelmä koetaan usein ahdistuksena.

Olemme iloisia, kun meille tapahtuu jotain sellaista, jota pidämme hyvänä ja tavoittelemisen arvoisena. Kun töissä tiedämme, että muutaman päivän päästä alkaa loma, mieli kääntyy useimmiten odottavaksi ja iloiseksi. Ilo on läsnä ystävää nähtäessä, koulupaikan saamisessa, rauhallisessa hetkessä perheen kanssa, toimivan juoksulenkin jälkeen, pitkään kestäneen projektin valmistumisessa, lapsen syntymässä ja sairaudesta toipuessa. Ihminen kaipaa iloa elämäänsä ja etsii sitä ympäriltään.

Iloinen sydän pitää ihmisen terveenä, synkkä mieli kuihduttaa ruumiin.

Sananl. 17:22

Sananlaskujen kirjan kohta vie meidät syvemmälle ilon määrittelyssä. Iloinen sydän pitää ihmisen terveenä. Minkälainen on iloinen sydän? Raamattu puhuu sydämestä ihmisen keskuksena, joka on joko puhdas ja hyvä, tai ylpeä ja tyhmä. Hyvä sydän määritellään Raamatussa sellaiseksi, jossa Jumalalla on asuinsija. Sen vallitsijana on itse Kristus, sydämen hallitsija, Elävä Jumala. Tällainen sydän on Jumalaa ja lähimmäistä rakastava, kuuliainen, uskollinen ja altis kuuntelemaan, mitä Jumala sanoo. Ylpeä sydän puolestaan on Raamatun mukaan Jumalasta pois kääntynyt, vilpillinen, katkera ja kova. Ensimmäisessä Aikakirjassa sanotaan ”Herra tutkii kaikki sydämet ja ymmärtää kaikki ajatukset ja pyrkimykset. Jos etsit häntä, löydät hänet, mutta jos hylkäät hänet, hän hylkää sinut ikiajoiksi.” (1.Aik. 28:9) Jumala on siis sydänten tutkija. Jumala näkee jokaisen sydämen ja tietää, mikä sitä hallitsee (Ps. 139:23, Sananl. 17:3, Sananl. 24:12, Jer. 11:20, Jer. 17:10, Room. 8:27, Ilm. 2:23). Luther on kirjoittanut Isoon katekismukseensa: ”Ihmisen Jumala on oikeastaan se, mihin hänen sydämensä on kiintynyt ja minkä varaan hän sydämensä uskoo” eli ihmisen Jumala on se, jolle hän eniten aikaansa antaa ja joka on hänelle tärkeintä.

Jos luemme tuota Sananlaskujen jaetta alustuksen alussa esittämäni perustunneteorian valossa huomaamme, että se pitää paikkansa: kun mielemme on iloinen, eli iloinen ilman pelkoa, surua tai aggressiota, koemme itsemme usein myös fyysisesti terveemmiksi ja tyytyväisemmiksi. Suhtaudumme iloisina ollessamme itseemme armollisemmin. Konkreettisesti tämä näkyy esimerkiksi silloin, kun olen käynyt lenkillä tai kuntosalilla ja endorfiini virtaa aivoissani: olen iloinen ja koen itseni terveeksi.

Sananlaskun toinen osa, ”synkkä mieli kuihduttaa ruumiin”, on sekin varmasti valitettavan tuttu kokemus inhimillisestä elämästämme. On selvää, että surullisena, ahdistuksessa ja merkityksettömyyden tunteessa koemme itsemme fyysisestikin väsyneiksi ja riittämättömiksi. Synkän mielen ja kuihtuneelta tuntuvan ruumiin yhdistelmä voi olla sietämätön ja jopa masentava. On tehty paljon tutkimuksia siitä, miten mieli ja keho toimivat yhdessä ja minkälaisia vaikutuksia esimerkiksi masennuksella on ihmisen fyysiseen hyvinvointiin.

Väitän kuitenkin, ettei Sananlaskujen kirjoittaja tarkoita ilolla ja synkkyydellä vain ihmisen perustunteita, vaan kirjoittaja tuntee hyvin myös sydämen teologian. Iloinen sydän on tosiasiallisesti iloinen vain ollessaan yhteydessä sellaiseen Jumalaan, joka voi hänet pelastaa. Synkkä ja ahdistunut, aggressiivinen, mieli puolestaan ei kuihduta vain ruumista, vaan saattaa ihmisen valtaansa saadessaan kuihduttaa myös yhteyden Jumalaan. Ilo on olemukseltaan syvempää kuin ajallisista asioista kokemamme riemu, hyväntuulisuus ja hauskuus. Tällainen ilo saattaa näyttäytyä myös tasaisuutena tai tavallisuutena, mutta on tunteitamme syvemmällä iloa siitä, että saan olla Jumalassa terve.

Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. – –”

Luuk. 2:9–10

Jouluevankeliumi tekee koko ihmiskuntaa järisyttävän paljastuksen. Täysin odottamatta ja yllättäen, tavallisille juudealaisille paimenille ilmestyy itsensä Jumalan lähettämä enkeli. Näky oli noille paimenille aivan yhtä odottamaton kuin se olisi tänään, jos enkeli yllättäen ilmestyisi meille, tavallisille suomalaisille, tänne rauhanyhdistykselle. Yhtä vähän Juudean kedolla työssä olleet paimenet osasivat odottaa yliluonnollista tapahtumaa omaan elämäänsä kuin me osaamme sitä odottaa tänään. Kuten moni meistäkin, hekin olivat tottuneet ajattelemaan, että yliluonnolliset asiat tapahtuvat jossain muualla kuin juuri minun elämässäni. Onkin siis luonnollista, että paimenet reagoivat kirkkaaseen, täysin odottamatta taivaalta ilmestyneeseen näkyyn pelolla. Niin mekin tekisimme, jos enkeli ilmestyisi meidän keskuuteemme tänään.  Osa meistä ei välttämättä uskoisi sitä enkeliksi, osa uskoisi, mutta yhdistävä tekijämme olisi se, että pelästyisimme enkeliä.

Enkeli tiesi Juudean kedon paimenten reaktion ja vastaa siihen: ”Älkää pelätkö!” Enkeli tuo koko maailman historian tärkeimmän viestin, joka on iloviesti, ilosanoma. Koko maailman merkittävin ja iloisin viesti on se, että Jumala itse on syntynyt ihmiseksi tullakseen lunastamaan ja sovittamaan langenneen ihmiskunnan. Ilosanoma oli niin täynnä iloa, että sitä tulivat tuomaan ja kuuluttamaan Jumalan sotajoukko, taivaan enkelit. On puhuttelevaa, että maailman iloisinta sanomaa kuulutettiin niin tavalliselle ja vähäpätöisenä pidetylle ihmisryhmälle kuin paimenille. Enkelin tuoma ilosanoma ei ollut tarkoitettu silloin, eikä se ole tarkoitettu tänäänkään ”jollekin toiselle” vaan juuri paimenille, sinulle ja minulle.

Jouluevankeliumin teksti, ilosanoma, paljastaa meille, mikä on ilon aikaansaaja, sisältö ja merkitys. Se on sama kuin jouluevankeliumin aikaansaaja, sisältö ja merkitys. Itse Jumala. Jumala on ilo. Jouluevankeliumin ilosanoma on Jumala itse: Jeesus Kristus. Psalmissa 33 sanotaankin:

Hän on meidän sydämemme ilo, hänen pyhään nimeensä me luotamme.

Ps. 33:21

Jumala on meidän sydämemme ilo. Jälleen huomaamme, että puhutaan sydämestä. Sydämen kaikkein tärkein tehtävä on omistaa itse Kristus uskovan ihmisen pelastukseksi. Meille on tuttua sanonnat ”sydämestään uskomassa” tai ”sydämen uskovainen”. Niillä tarkoitetaan juuri tätä: ihmisen sydän uskoo ja uskovan ihmisen sydämessä vaikuttaa elävä Jumala. Raamatun perusteella ei voi olla olemassa elävää uskoa ilman Kristusta. Jokaisen elävässä uskossa olevan ihmisen sydämessä asuu itse Jumala, Kristus, tärkein ilosanoma.

Kun Kristus elää minussa, uskovaisessa ihmisessä, saan elää todeksi elämässäni sitä, mitä Kristus on. Kristus, joka on tosi Elämä, tulee minulle iankaikkiseksi elämäksi. Kristus, joka on tosi vanhurskaus, tulee minulle pelastavaksi vanhurskaudeksi. Kristus, joka on täydellinen rakkaus, tulee minulle elämäni rakkaudeksi. Kristus, joka on todellinen ja pohjaton ilo, tulee minulle pohjattomaksi iloksi.

Mitä sitten ihan konkreettisesti tarkoittaa, että Kristus on minun iloni? Se ei tarkoita suinkaan, kuten arkielämästämme tiedämme, että olisimme aina hauskalla tuulella, iloitsisimme jokaisesta siivouspäivästä tai ylipäätään olisimme koko ajan tunteidemme tasolla iloisia. Kristus ilo, joka uskovalla ihmisellä on koko ajan sydämessä, on paljon syvempää iloa kuin psykologisesti määritelty tunne, emootio tai fiilis. Se on erään teologin sanoja lainatakseni: ”eräänlainen salatun elämän riemuhuuto” (Isä Akatistos). Se on iloa siitä, että minä saan olla yhteydessä minut pelastavaan Jumalaan, kun en itse itseäni voi pelastaa.

Minä en löydä itsestäni pysyvää ilon lähdettä enkä sen enempää kykyä pelastaa itseäni kadotukselta. Pysyvää ja kestävää iloa en voi löytää itseni lisäksi myöskään ympäröivästä maailmasta, toisista ihmisistä enkä parhaimmistakaan elämäni maallisista asioista – niin tärkeä paikka kuin näillä elämässämme onkin. Siinä, missä Jumala lahjoittaa meille pelastuksen, Hän lahjoittaa meille jo tähän aikaan lahjojaan. Yksi niistä on se, että saamme elämäämme Jumalan ilon. Se on sellaista iloa, joka syventää myös inhimillistä iloamme esimerkiksi lähimmäisistämme.

Iloitkaa päinvastoin sitä enemmän, mitä enemmän pääsette osallisiksi Kristuksen kärsimyksistä, jotta saisitte iloita ja riemuita myös silloin, kun hänen kirkkautensa ilmestyy.

1.Piet. 4:13

Elämme paaston aikaa ja kuljemme kohti pääsiäistä. Pääsiäistä eli ylösnousemuksen ilosanomaa edelsi raskas ja pitkä Kristuksen kärsimystie. Edellä olevassa raamatunkohdassa kehotetaan iloitsemaan sitä enemmän, mitä enemmän me pääsemme osallisiksi näistä pääsiäistä edeltävistä Kristuksen kärsimyksistä, jotta saisimme iloita myös viimeisen tuomion hetkellä.

Inhimillisesti ajatellen on hyvin vaikea ymmärtää, miten kärsimykseen osallistuminen, vieläpä yhä enenevissä määrin, voi tuoda iloa. Tällainen ristiriitaisuus ja paradoksaalisuus on ominaista kristinuskolle ja sen ydinsanomalle: Kristuksen voitolle. Raamatun mukaan on välttämätöntä, että sydämestään uskova ihminen haluaa katsella Kristuksen kärsimystä ja saada siitä voimaa omaan kilvoitukseensa.

Kun näemme silmissämme tuskasta hikoilevan Kristuksen Getsemanen puutarhassa pyytäen Isää armahtamaan hänet tulevalta kärsimykseltä, näemme, miten valtava on Jumalan rakkaus. Isä ei päästänyt poikaansa pahasta, vaan antoi hänet kuolemaan minun ja sinun puolesta. Samoin, kun katsomme mielessämme piikkikruunun rikkomaa otsaa, vertavuotavia haavoja joka puolella Jeesuksen ruumista, nauloilla lävistettyjä jalkoja ja käsiä, ristinpuussa roikkuvaa miestä, joka ei ollut tehnyt mitään ansaitakseen itselleen tällaista kärsimystä, näemme, miten valtavasti Jumala on rakastanut meitä. Kristus antautui äärimmäiseen kärsimykseen, jotta me voimme iloita iankaikkisesti taivaassa hänen kanssaan. Tätä iankaikkisuutta ennen saamme iloita jo tässä ajassa. Ja Raamattu kehottaa meitä katsomaan Kristuksen kärsimystä ja ymmärtämään, minkälaiset ovat oikeat mittasuhteet elämämme asioille.

Rististä ja Kristuksen kärsimyksen katselemisesta ja muistelemisesta saatava voima näkyy monissa vanhoissa Siionin lauluissamme. Tällainen kärsimyksestä voiman saaminen omaan uskonelämään on kuulunut uskovaisten elämään aina pitkäperjantaista alkaen. Erityisen pysäyttävällä tavalla sen on sanoittanut Juho Pietiläinen Siionin laulussa 29, On lepopaikka suloinen. Ajattelin, että voisimme laulaa Siionin laulun ennen viimeistä raamatunkohtaa, joka minulla tässä alustuksessa on jäljellä.

SL 29 On lepopaikka suloinen

Ja lopuksi: olkaa kaikki yksimielisiä, jakakaa toistenne ilot ja surut, rakastakaa toisianne ja olkaa hyväsydämisiä ja nöyriä.

1.Piet. 3:8

Raamatun perusteella voidaan sanoa, että usko ilman iloa ei ole uskottavaa. Sydämestään uskovalla ihmisellä on omanaan Kristus ilo. Siksi se, että haluaa oppia tuntemaan paremmin sydämensä hallitsijaa ja omaa pelastajaansa, Jeesusta Kristusta, saa aikaan meissä iloa. Kun tutustumme häneen, keneen me oikeasti uskomme, ymmärrämme yhä enemmän, miten iloisia saamme olla uskon lahjasta ja pysyvästä ilosta elämässämme – tuntuipa meistä elämässämme muuten iloiselta tai ei. Toisaalta Kristus-ilon pysymiseksi elämän tärkeimpänä asiana, sydämen hallitsijana, on myös aktiivisesti kilvoiteltava taistelemalla pahoja ja masentavia ajatuksia vastaan ja ajattelemalla mahdollisimman paljon ylösnousemuksen iloa.

Ajatelkaapa miten erilaiseksi muuttuu aivan tavallinen pyykkivuoren purkaminen, tympeä ikkunanpesu, vaikeat ihmissuhteet tai vaikka vaikeassa tilanteessa oleva parisuhde, jos aivan tavallisessa arjen hetkessä muistutamme hetkeksi mieleen Kristuksen kasvot ristinpuulla. Arjessa tällainen pieneksi hetkeksi uskon asioiden äärelle pysähtyminen voi tuntua hassultakin ajatukselta, mutta suosittelen kokeilemaan. Raamattu lupaa, että Kristus on läsnä meidän elämässämme koko ajan. Ei vain seuroissa tai hengellisissä tilaisuuksissa vaan arjen keskellä, joka hetkessä.

Voisikin sanoa, että uskovalla ihmisellä ei ole pääsiäistä vain kerran vuodessa, vaan joka päivä. Kun pyydämme evankeliumia, syntien anteeksiantamusta, pyydämme itse asiassa iloa elämäämme: Kristuksesta tulevaa iloa, ilosanomaa. Evankeliumi, ilosanoma, joka tuotiin maailmaan jouluna ja joka täyttyy pääsiäisenä, on syntien anteeksiantamuksen viesti. Siinä muistutetaan meille, että tuntuipa meistä miltä tuntui, saamme yhä muistaa, että syntimme ovat anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Tämä on ilosanoma, joka tuo arkeemme iloa ja jolla voimme jakaa toinen toistemme kuormia.

63 kommenttia artikkeliin ”Osaanko iloita?

  1. Sinipii

    Hyvä kirjoitus! Mielenkiintoinen blogi tärkeistä aiheista, kiitos että kirjoitatte.

    P.S. Päävärit ovat sininen, punainen ja keltainen 🙂

    Tykkää

  2. Quo Vadis

    Kiitos Roosalle ajatuksia herättävästä alustuksesta!
    “Kristus ilo, joka uskovalla ihmisellä on koko ajan sydämessä, on paljon syvempää iloa kuin psykologisesti määritelty tunne, emootio tai fiilis. Se on erään teologin sanoja lainatakseni: ”eräänlainen salatun elämän riemuhuuto” (Isä Akatistos). Se on iloa siitä, että minä saan olla yhteydessä minut pelastavaan Jumalaan, kun en itse itseäni voi pelastaa…”
    Kristityn syvä ilo juontaa juurensa Kristuksen ylösnousemukseen: Kristuksen ylösnousemus avaa kokonaan uuden todellisuuden, ylittää järkemme, ymmärryksemme ja maailmamme rajat. Aurinkomme ylösnousee, alkaa uusi aikakausi maailmanhistoriassa, kuoleman valta on murrettu, valo voittaa pimeyden, Wanha Sapatti jää taakse ja alkaa Ylösnousemuksen päivä.
    Ylösnousemuksen sanoma voi puhutella elämänsä kuormissa ja suruissa umpikujaan joutunutta. Aivan kuten naiset kulkiessaan Jeesuksen haudalle aamuhämärissä murehtien: miten ihmeessä saamme kiven siirrettyä pois? Miten ihmeessä selviämme tästäkin vastoinkäymisestä eteenpäin? Suuri kivi on kuin suuri painava taakka, ehkäpä menneisyyden varjo tai kuorma, jonka taakse onkin kätkeytyneenä “salattu elämä”, ylösnousemuksen valo, Jumalan ihmeellinen armo ja rakkaus. Ylösnousemusilo, evankeliumi, näyttää meille vastoinkäymisten ja turmeluksen takaa ylösnousseen Kristuksen kasvot.

    Tykkää

  3. Valtteri Korteniemi

    Kiitos Roosa alustuksesta, joka antaa iloa ja toivoa tänne ”kuoleman varjon maahan”. Kristuksen ylösnousemuksen ja meidän puolestamme annetun uhrin tuottamaa iloa ei voi liikaa korostaa ja muistuttaa kaikkien arkiahdistusten ja stressin keskellä!

    Leonard Typpö on mielestäni tuota iloa osannut sanoittaa erityisen kauniisti:

    ”Aurinkomme ylösnousi,
    paistaa voittovuorella.
    Lämmin valo sieltä loistaa,
    surut, murheet hajottaa.
    Kokoon tulkaa, taivaan linnut,
    suvi-ilmaan puhtaaseen.
    Visertäkää, pienet leivot,
    viinipuussa tuoreessa.

    Kylmä talvi pois on mennyt,
    myrskysää on lakannut,
    lumipilvet hajotetut,
    kylmä sumu selvinnyt.
    Lehti puhkeaa jo puihin,
    valkoruusut aukeilee.
    Lounatuuli hiljaisena
    Eedomista puhaltaa.

    Kesälinnut taivaan alla
    iloisina lentävät.
    Sulaneella sydämellä
    laulaa toukomettiset.
    Elämä ja autuus loistaa
    Herran seurakunnassa.
    Aurinko on ristin päällä
    valkea ja punainen.

    Armon Henki täyttää mielet
    murheelliset ilolla.
    Rauhan tyven, puhdas ilma
    Jeesuksesta virtailee.
    Epäilysten alta nousee
    köyhä sielu kiittämään.
    Ikävöitsen täältä päästä
    kotimaahan ikuiseen.”

    Tykkää

    1. Nimetön

      ”Ylösnousemuksen sanoma voi puhutella elämänsä kuormissa ja suruissa umpikujaan joutunutta. Aivan kuten naiset kulkiessaan Jeesuksen haudalle aamuhämärissä murehtien: miten ihmeessä saamme kiven siirrettyä pois? Miten ihmeessä selviämme tästäkin vastoinkäymisestä eteenpäin? Suuri kivi on kuin suuri painava taakka, ehkäpä menneisyyden varjo tai kuorma, jonka taakse onkin kätkeytyneenä “salattu elämä”, ylösnousemuksen valo, Jumalan ihmeellinen armo ja rakkaus. Ylösnousemusilo, evankeliumi, näyttää meille vastoinkäymisten ja turmeluksen takaa ylösnousseen Kristuksen kasvot.”

      Kiitos tästä rohkaisevasta kirjoituksesta Roosa. Quo Vadiksen teksti sanoittaa juuri minunkin ajatukseni.
      Elämässämme tulee eteen vuorenkorkuisia esteitä, suruja ja taakkoja, joiden alla meinaa murtua. Tie eteenpäin on tukossa, ahdistus täyttää mieleen. Silloin sydämen valaisee ilo siitä, että kivi haudalta on vieritetty pois. Jeesus on ylösnoussut ja hän voi auttaa minua kärsimyksenkin keskellä. Ajalliset ihmeet on mahdollisia ja pieniä hänen pelastustyönsä, suurimman ihmeen rinnalla.

      Tykkää

    2. Kiitos Valtterille Typön kauniista säkeistä. Kävin eilen Laestadius-seuran kevään viimeisessä kokoontumisessa. Siellä on tapana aloittaa laulamalla yhdessä jokin lestadiolaisperäinen virsi. Eilen se oli juuri tuo Typön 1902 kirjoittama Aurinkomme ylösnousi (sävel Jonas Andersson 1889). Se lisättiin ev.lut. kirkon virsikirjaan 1986 numerolla 105.

      Nuo ”toukomettiset” herättivät joitakin muistikuvia muualta, ja googlaamallahan asia selvisikin. Lähetysyhdistys Rauhan Sanan sivustolla kerrotaan:

      >> Toukomettiset-kuoron perustivat vuonna 1975 muutamat helsinkiläiset opiskelijat, jotka halusivat tehdä tunnetuksi lestadiolaista lauluperinnettä. Vuosien mittaan kuoron toiminta laajeni ja siitä tuli Lähetysyhdistys Rauhan Sanan nimikkokuoro. – – – Nimi Toukomettiset tulee sanasta mettinen, jolla tarkoitettiin ennen vanhaan metsäkyyhkyä. Tämä raamatullinen lintu esiintyy myös Leonard Typön virressä 105 “Aurinkomme ylösnousi”, jossa “sulaneella sydämellä laulaa toukomettiset”. Siinä Typpö kutsuu seurakunnan jäseniä ja virren veisaajia taivaan linnuiksi, kuten Lars Levi Laestadius kuuluisassa jäähyväissaarnassaan. >>

      Tykkää

  4. ”Aina rauhaan, vapauteen ja iloon asti!” Tästähän on kysymys: Evankeliumi on ilosanoma. Siihen liittyy myös Jumalan lasten vapaus: ”Ole vapaa vapaaksi ostettu lauma!” kirjoitti Juhani Raattamaa 1877.

    Entä sitten Luther ja ”sidottu ratkaisuvalta”? Entä ”profeettojen profeetta” Sigurd Siikajärvi Bengt Pohjasen kirjassa Korpelan enkelit: ”Me olemme maan sontaa ja siksi vapaita!”? “Freedom is a word I rarely use without thinking…” lauloi Donovan aikoinaan. Ajattelemaan se panee minutkin, jos siihen pysähdyn. Ilosanoman vastaanottaminen ei tällaista analyysia kuitenkaan vaadi.

    Itselleni tuo ilo ja vapaus liittyy varmuuteen Jumalan oikeudenmukaisuudesta. Minun ei tarvitse tuskaisena pohtia, onko katumukseni, parannuksentekoni tai opin ymmärtämiseni Jumalalle riittävää. Teen kurjana syntisenä parhaani ymmärrykseni rajoissa ja omantuntoni mukaan Jumalan armoon turvautuen. Totuus tekee vapaaksi. Lopullinen tuomio on vain Jumalan käsissä ja se on varmasti oikea.

    Kiitos Roosalle hienosta alustuksesta. ”Osaanko iloita?” on kysymys, johon en ehkä melankolikkona vieläkään pysty vastaamaan myöntävästi. Roosan tekstistä löytyy kuitenkin paitsi syvällisiä myös käytännönläheisiä ja minullekin sopivia tienviittoja. Kiitos myös Quo Vadikselle kommentista sekä myöhästynyt kiitos edellisen ketjun tasapainoisista puheenvuoroista. Ne pudottivat mukavasti ”miehiset” opilliset kiivailumme maan pinnalle 🙂

    Olisi hienoa, jos Roosa voisi pitää tällaisen puheen myös ”pöydän takaa”. Mielestäni sille ei ole opillisia esteitä. Mutta tilanne on varmaan edelleen se, mistä Tuomas Palola sanoi 2012 suviseurahaastattelussaan: ”Itse uskoisin, että puhujanpöntöstä naisen ääntä ei tulla tässä liikkeessä koskaan kuulemaan. – – – Hirveän vaikea ennustaa, mutta pitäisin todennäköisempänä sitä, että naispappeja voi olla, mutta seurapuhujina he eivät toimi.” Rauhanyhdistysten ja jopa SRK:n johtokuntaan voi nainenkin nykyisin tulla valituksi. Jotenkin (ehkä naiivisti) uskon, että naisten osuuden runsas lisääminen myös auttaisi liikkeen ongelmien ratkaisemisessa.

    Tykkää

    1. Anteeksi Quo Vadis, tuo kiitokseni edellisen ketjun kommenteistasi oli aika kömpelö. Olisi pitänyt sanoa, että ne nostivat keskusteluamme sille hengelliselle tasolle, josta todellinen kristityn ilokin voi löytyä. Opillinen skolastiikka sitä tuskin voi tehdä. No, ehkä ymmärsitkin tarkoitukseni oikein. 🙂

      Tykkää

    2. Jupe

      Epäilen, että Roosa menisi ”pöydän taakse”, siis puhujaksi eli erityiseen virkaan, vaikka sille seurakunnan siunaus olisikin. Se lienee tullut selväksi. Siksi sinunkaan ei mielestäni pitäisi vihjailla mitään siihen suuntaan.

      Tykkää

      1. Olen näköjään kääntämässä tätäkin keskustelua sivuraiteelle, mutta kun Jupe siihen nyt antoi mahdollisuuden. 🙂

        Naissaarnaajista (kontra naispapit) käytiin 2012 varsin perusteellista keskustelua Kotimaa24:ssä. Kannattaa lukea verkkoessee ”Mauri Kinnunen: Kadonneen jäljillä – lestadiolaisia naissaarnaajia etsimässä” ja sen kommenttiketju. https://blogiarkisto.kotimaa24.fi/43d0638bc06d/blogit/vanhat/article/?bid=353&id=38633

        Kinnusen lisäksi keskustelussa olivat mukana mm. Jorma Ojala, Seppo Särkiniemi ja Joona. Yritin perustella Raattamaahan vedoten, ettei naissaarnaajille ole lestadiolaisuudessa opillisia esteitä. Ihmettelin, mitä voi tarkoittaa kansankirkkomme herätysliikkeen sisälle kehittyvä ”oma piispan tai papin virkaan rinnasteinen erityinen virka”? Tähän Seppo Särkiniemi vastasi: ”Mutta nyt Pertti teki hyvän analyysin ja hyvän kysymyksen. Olen hiljaisessa mielessäni pohdiskellut samaa asiaa, mutta en osaa vastata siihen minkään historiallisen näytön pohjalta. Minulla ei ole siitä riittävästi tietoa.”

        Tämä keskustelu oli mielessäni, kun puhuin naisista ”pöydän takana”. En tietenkään tiedä mitä Roosa tekisi, jos seurakunta naispuhujat pönttöön päästäisi.

        Tykkää

      2. Jo ennen Kinnusen verkkoesseetä käytiin samaa keskustelua naissaarnaajista VL-foorumin ketjussa ”Naispappeus” http://vlfoorumi.foorumi.eu/viewtopic.php?f=27&t=4638. Yritin sielläkin (nimimerkki PJN2) todistella, ettei naissaarnaajille ole opillisia esteitä. Pitkän kommenttiketjun sivulta 3 löytyy Raattamaan kuuluisa ”naissaarnaajakirje”. Löytyy sieltä myös sekin, kenelle kuuluu prioriteetti Seppo Lohen ”ei-sana”-mokan hoksaamisesta. 🙂

        Enää en tahdo puuttua vl-liikkeen sisäiseen ”virkateologiaan”. Otan annettuna, että liikkeen puhujiksi kutsutaan vain miehiä. Vain puhujat voivat saarnata ”pöydän takaa” ja ”seurakunnan yli”. Oleellista tässä tehtävässä on opillisten kysymysten käsittely ja Raamatun selittäminen.

        Voivatko naiset sitten käsitellä opillisia kysymyksiä ja selittää Raamattua jossakin muualla olematta puhujia? Juuri tällainen ”opetuspuhe” on mielestäni Roosan naistenillassa pitämä alustus. Missä se olisi voitu pitää, jotta kuulijoina olisivat olleet myös miehet? Voiko nainen käsitellä opillisia asioita ja selittää Raamattua ”koko seurakunnalle” missään yhteydessä? Tämä taisi olla kysymykseni ydin.

        Esim. Helsingin Rauhanyhdistys kertoo nettisivuillaan toimintamuodoistaan. Seurojen lisäksi on tarjolla:
        – Lapsille päiväkerhoja ja pyhäkoulu.
        – Nuorille raamattuluokat, nuorisoillat, nuorten aikuisten keskusteluillat ja selkoraamattuluokka.
        – Eläkeläisille torstaikerho.
        – Naisten-ja miestenillat tarjoavat mahdollisuuden keskustella ja tavata eri ikäisiä ja eri elämäntilanteissa olevia naisia tai miehiä. Iltoihin on valittu etukäteen yhteinen keskustelunaihe.
        – Juhlat, myyjäiset
        – Seurakuntailtoja järjestetään keväisin ja syksyisin. Alustuksessa tarkastellaan uskoon ja elämään liittyvää aihetta Raamatun pohjalta. Alustuksen jälkeen on keskustelua, jossa kaikilla on mahdollisuus käyttää puheenvuoro.

        Voiko nainen toimia näiden toimintamuotojen ”vetäjänä” – siis esim. seurakuntaillassa alustajana? Näyttäisi siltä, että alustajalta vaaditaan myös opillisten kysymysten käsittelyä ja Raamatun selittämistä? Jos nainen kuitenkin voi alustajana toimia, niin tässä sitten olisikin se foorumi, jota Roosan alustuksellekin toivoin. Typerästi vain viittasin ”pöydän taakse”. 🙂

        Vl-liikkeen kristillisten kansanopistojen järjestämien rippileirien ”vetäjänä” toimii tietenkin vl-pappi, siis mies. Entä olisiko esim. Jaakko Töllin kristillisellä kansanopistolla pitämä alustus voinut olla naisen esittämä? Se jos mikä oli oppia käsittelevä ja Raamattua selittävä.

        Tykkää

    3. Tämä on jo toinen anteeksipyyntöni tässä ketjussa, tällä kertaa Roosalle. Ehkä Jupe oli kritiikissään oikeassa. Ehkä tosiaan käytin Roosaa oman agendani välineenä? Ei ole korrektia arvailla, vihjailla tai edes toivoa, mitä joku toinen voisi jossain toisessa tilanteessa tehdä tai ajatella.

      Muutenkin tämä ketju on tervetullut suvanto opillisten koskenkuohujen välissä. Kiitos siitä Roosalle. Teen tosiaan väärin ohjatessani venettämme takaisin myräkkään. Tätä pyydän anteeksi.

      Tykkää

  5. Laestadius-seurassa oli eilen 27.4. vuorossa pastori Jorma Ojala, joka kertoi Laestadiuksen 1840-luvusta. Oli hauska viimein tavata vanha nettikeskustelutoveri ihan livenä. Hänestä tuli tosiaan mieleen itse provasti niin sanan käytön kuin ulkoisen olemuksenkin suhteen. Ei hänellä sentään rikkinäistä koirannahkaturkkia ollut päällään, vaan ihan tavallinen papin virka-asu. 🙂

    Ojala on kirjailija, kääntäjä ja intohimoinen bibliofiili, joka vasta myöhemmällä iällään luki papiksi. Hän on Laestadiuksen ja alkuherätyksen ehdoton asiantuntija. Ojalan kirja ”Lars Levi Laestadius, tiedemies ja pappi” on asiasta kiinnostuneelle pakkohankinta. https://www.adlibris.com/fi/kirja/lars-levi-laestadius-tiedemies-ja-pappi-9789519772059

    Eilisessä esityksessään Ojala keskittyi varsinkin Laestadiuksen ja Lapin Marian kohtaamiseen ja sen tulkintaan. Ojala avasi hienosti tilanteen ymmärtämistä Laestadiuksen spiritualiteetin näkökulmasta. Myytti Milla Clementsdotterista Laestadiuksen synninpäästäjänä osoittautuu tästä näkökulmasta mahdottomaksi ja anakronistiseksi. Tämä on toki muidenkin kirkkohistorioitsijoiden käsitys.

    Lapin Marian kohtaaminen tapahtui 1844, ja Laestadius kertoi siitä 8 vuotta myöhemmin 1852 Huutavan äänessään. Kyselin, oliko tapauksesta mitään mainintoja tältä aikaväliltä. Ilmeisesti mitään tällaista ei ole löytynyt. Entä seuraavan 9 vuoden ajalta ennen Laestadiuksen kuolemaa 1861? Ilmeisesti ei löydy sieltäkään. Raattamaa viittaa tapaukseen Sanomia Siionista -lehdessä toukokuussa 1890, mutta tätä aikaisempi mainintoja ei häneltäkään taida löytyä.

    Lainaus Wikipediasta: >> Vaikka Iin pappeinkokouksen 1885 päätökset olivat räikeässä ristiriidassa lestadiolaisten yleisesti omaksumien opinkäsitysten kanssa, niin ei kuitenkaan julkisuudessa kokouksen päätöksiä ryhtynyt lähitulevaisuudessa arvostelemaan kuin yksi lestadiolainen henkilö. Ylikainuulainen ruotsinkielinen lestadiolaissaarnaaja Anders Hedlund joka ei pitänyt uusevankelista palkkasaarnaaja August Lundbergia uudestisyntyneenä, painatti vuonna 1889 pienen kirjasen, jossa hän toi esille lestadiolaisuuden enemmistön kannattamat uskonnäkemyksensä, ja osoitti Iin pappeinkokouksen päätökset Raamatun vastaisiksi kirjoitetun Jumalan sanan uudestisynnyttävää vaikutusta koskevien päätösten osalta. Hedlundin mukaan uudestisyntyminen voi tapahtua vain elävässä uskossa olevan ihmisen julistaman äänellisen synninpäästön kautta, eikä suinkaan sakramenteilla tai Raamatun lukemisella. Hedlund liittyi lestadiolaisuuden suuressa hajaannuksessa 1900-luvun vaihteessa esikoislestadiolaisiin. >>

    Tästä voi päätellä, että ”viestikapulaoppi” (successio fidelium) oli saanut vankan jalansijan lestadiolaisuudessa maallikkojen ja rivijäsenten keskuudessa jo ennen vuotta 1885. Liikkeen papit eivät tätä hyväksyneet, eikä liikkeen maallikkojohtokaan (ainakaan julkisesti). Kuitenkin tämä keskustelu ”milloin teit parannuksen? – kuka välitti sinulle Pyhän Hengen?” nosti esiin myös kysymyksen ”kuka välitti Pyhän Hengen Laestadiukselle?” Lapin Marian asema nousi nyt aivan uudelle tasolle, jolla se on (ainakin vanhoillisuuden oppirakennelmassa) säilynyt näihin päiviin asti. Lähtökohta tälle löytyy siis käsitykseni mukaan liikkeen sisäisistä ristiriidoista ja orastavasta hajaannuksesta.

    Laestadius-seura jatkaa taas syksyllä. Toivottavasti silloin näemme mukana myös vanhoillisia niin esitelmien pitäjinä kuin kuulijoinakin.

    Tykkää

  6. Jupe

    Kiitos hyvästä alustuksesta, Roosa. Hyvin olet sanoittanut elävää uskoa ilon kautta.

    Ajattelen itse usein tätä asiaa siten, että toivo, joka ei petä, aiheuttaa onnen ja sitä kautta kestävän ilon myös. Tämä toivo on Kristuksen sovitustyön kautta Jumalassa.

    Mutta rationaalisesti tämä toivo on asetettu Kristuksen sovitustyöhön, että ylipäänsä on luottamus siihen, että kelpaamme Jumalalle, sitten Jumalan ikuiseen olemukseen, joka ainoana asiana maailmassa ei tule katoamaan eikä siis pettämään toivoamme, sitten lupaukseen ylösnousemuksesta (ja Kristuksen ylösnousemukseen, mikä on takuuna myös meille) ja ikuisesta elämästä taivaassa, täydellisessä ja loputtomassa onnessa. Näin olen tätä itsekseni kuutioinut. Tietysti tähän liittyy paljon muutakin, mutta nämä karkeasti ottaen.

    Kuitenkaan, tämä toivo, onni, ilo, ei ole sellaista, mitä voin täysin ymmärtää. Kerran minulla ei sitä ollut, sitten yhdessä hetkessä minulla oli se ja paljon muuta, enkä kyllä kovinkaan tarkkaan ollut pohtinut vielä, miten tämä rationaalisesti ottaen menee, että olisin voinut ikäänkuin järkeillä itselleni tällaisen toivon. Olin kyllä tunnustava kristitty, mutta en elävä sellainen. En voinut siis omalla voimallani tai ymmärrykselläni kääntyä Jumalan puoleen, vaikka tahtoa oli. Olen miettinyt samaa kuin Augustinus aikanaan, että missä oli minun vapaa tahtoni?

    Varmaan erilaiset ja eri tavalla tuntevat ihmiset ajattelevat tätä asiaa eri tavoilla, mutta itselleni juuri tämä toivo -näkökulma on se tärkein, koska koin niin vahvasti, että kaikesta huolimatta minulla ei ollut toivoa tai tässä elämässä ei ollut järkeä, vaikka kaikki oli niin hyvin ulkonaisesti kuin ikäiselläni ihmisellä voi olla ja paremminkin. Jokin oli silti vinksallaan pahemman kerran, vaikka minun piti olla onnellinen, koska kristitythän ovat onnellisia ja olinhan sentään ”kunnon kristitty”, omaatuntoakin olin hoitanut tarpeen tullen. Oli omantunnonrauha, mutta ei sielunrauhaa (selittänee myös sitä, miksi en ole aivan niin suuri synninpäästön kannattaja, kuin moni vl ja moni tälläkin palstalla, vaikka nykyäänkin käytän kyllä rippiä toki tarvittaessa). Mielenkiintoista tässä on myös se, että niinkuin Roosa totesi, tällainen rauhaton sielu vaikuttaa erittäin paljon myös henkisesti ja fyysisesti, negatiivisesti nimittäin. Tietysti hengellisesti kuolleellakin ihmisellä voi elämässä mennä niin lujaa, että on kokoajan jotain eikä siis ole tarve miettiä elämän tarkoitusta tai toivoa, koska kokoajan on jotain, mikä luo näitä molempia ja vie näin harhaan.

    Siis oli minulla se toivo, että elämällä olisi tarkoitus, jos vaikka perustaisi perheen tai alkaisi tehdä jotain vapaaehtoistyötä tms. jotta saisi juuri sen tunteen, että elämällä on tarkoitus. Juuri siksi en ollutkaan onnellinen, koska minulla ei ollut toivoa sellaisesta, mikä ei varmasti pettäisi. Minulla ei siis ollut ollenkaan toivoa, en voinut olla onnellinen, kun tiesin, että kaikki loppuu aikanaan, enkä nähnyt mitään järkeä sellaisessa hetkellisessä onnessa. Noh, en ala tähän mitään kattavaa todistusta raapustamaan, jotain oli pakko kertoa pohjaksi, että voi täysin ymmärtää näitä pohdiskeluja.

    Pääsiäisenä mietin, kuinka Maria meni kertomaan muille opetuslapsille: ”Olen nähnyt Herran!”. Tiedän, miltä Mariasta tuntui tuolloin, eikä sitä iloa voi kuvailla eikä ymmärtää kukaan muu kuin sellainen, joka on ”nähnyt Herran” viimeinkin, kun Pyhä Henki on valaissut sielun toivottomalta tuntuneen etsinnän jälkeen. Tuntuu aivan käsittämättömältä sellainen ajatus, että sen jälkeen voisi koskaan kääntyä pois Herrasta.

    ”Voisikin sanoa, että uskovalla ihmisellä ei ole pääsiäistä vain kerran vuodessa, vaan joka päivä.”

    Juuri näin!

    Tykkää

    1. Joukossamme on myös sisaria ja veljiä, jotka tuntevat vaeltavansa ainaisessa hengellisestä yössä. Heille ilon ja vapauden kokemukset ovat lähes mahdottomia, mutta kuitenkin he ovat tunnustavia kristittyjä eikä heidän uskonsa elävyyttäkään ole syytä epäillä. On lohdullista tietää, että heillä on kohtalotovereita jopa pyhimysten joukossa, kuten Ristin Johannes (teos Pimeä yö) ja Äiti Teresa. Heille (ja minullekin) voivat seuraavat säkeet tuoda lohtua (ovat ehkä Ristin Johannekselta, mutta en ole varma):

      ”Tämä yökin on sinun, Isä. Siksi en ole tässä yksin.
      En voi juuri nyt iloita, mutta tässä hiljaisuudessa ja pimeydessä sinä puhdistat minua.
      En näe sinua juuri nyt, mutta koetan muistaa, mitä olet sanonut.
      Kaikki, mikä on sinun, on myös minun. Et ole jättänyt etkä hylännyt minua.
      Olet kanssani kaipauksessa, joka yössä tiivistyy
      valon ja näkemisen odottamiseksi.”

      Asiaa valaisee myös Ella Juutisen gradu ”Kun Jumala ei vastaa”. http://docplayer.fi/1985926-Kun-jumala-ei-vastaa-fenomenologinen-tutkimus-kymmenen-kotiryhmaverkostolaisen-hengellinen-eramaa-kokemuksesta.html

      Tykkää

    2. Eräs ystäväni suositteli minulle Rhonda Byrnen kirjoja. Tässä kappale mainostekstiä:

      >> Rhonda Byrnen kirja Taikavoima on kirja kiitollisuudesta. Kiitollisuus on taikavoima, joka voi muuttaa koko elämän. Kirjassa on 28 harjoitusta, joiden avulla Rhonda Byrne opettaa kuinka kiitollisuus saadaan jokapäiväiseen elämään. ”Kiitolliselle annetaan lisää ja hänelle annetaan yllin kyllin. Mutta kiittämättömältä otetaan pois sekin, mikä hänellä on”. >>

      Kuulostaa epäilyttävästi kevyeltä elämäntapaoppaalta, menestysteoligiselta lupailulta tai ilkeästi sanottuna New Age -hömpältä. Kirja sanoo kuitenkin olevansa uskonnollisesti sitoutumaton ja kaikille hyödyllinen (vähän niin kuin jooga-oppaat). Kirjan menestys on ollut massiivinen.

      Tällaisen esittelyn jälkeen en koskisi kirjaan mistään hinnasta. Miksi sitten sen täällä mainitsen? Kai siksi, että luotan ystäväni arvioon (en ole itse kirjaan tutustunut). Varsinkin tuo kiitollisuuden korostaminen ilon lähteenä tuntuu oikeaan osuvalta.

      Täälläkin on ansiokkaasti tuotu esiin kiitollisuuden uskonnollista merkitystä: Kiitos Jumalalle luomisesta, lunastuksesta, armosta, rakkaudesta ja huolenpidosta. Kiitos koko olemassaolosta – ja hyvin tärkeänä: kiitos toivosta. Jos Byrnen kirjat voivat antaa jonkin ”tekniikan” jokapäiväisen kiitollisuuden harjoittamiselle, vaikkapa vain ”maallisen” mentaaliterveyden parantamiseksi, lienevät ne tutustumisen väärtejä. Taustafilosofia lienee syytä unohtaa.

      Ehkä nämä ”mekaaniset harjoitukset” voivat auttaa hengellisessä erämaassaan harhaileviakin. Oma harjoitukseni on joskus ollut kuvitella itseni teloituskompanian eteen. Katselen sinistä taivasta ja ihmettelen, miksi en ole sen ihanuudesta osannut aikaisemmin iloita ja kiittää. Hyvä Jumala, anna tätä vielä muutama sekunti lisää!

      Tiedän kyllä, että syvimmässä epätoivon ja pimeyden erämaassa vaeltava ei pysty mitään ”tekniikkaa” harjoittamaan. Jäljellä on vain tuskainen rukous: Auta, Hyvä Jumala! Sen täytyy riittää, ja meillä on Kristuksessa myös toivo, että se riittää.

      Tykkää

  7. Hyvää pyhän Valburgin tulevaa muistopäivää!

    Tämän vapun tienoilla ainakin täällä päin Suomenniemeä ”ja hohtavilla talvihangilla suot, Herra, mielen, ruumiin iloita….” (VK 576), – mutta on myrskyäkin luvassa.

    Kuten edellä jo blogitekstissä ja kommenteissa on tullut esille, on syytä Pääsiäisen iloon; Kristus on voittanut kuoleman ja pahan vallan, syyllisyys on sovitettu, viesti armosta, anteeksiannosta ja elämästä levitköön! Ja että me saamme laittaa toivomme ja turvamme Herraan, maan ja taivaan Luojaan!

    Ihminen on tosiaan psykofyysinen kokonaisuus; siis henkinen – mukaanlukien hengellinen, ja ruumiillinen ovat yhteydessä toisiinsa ja vaikuttavat toisiinsa. Niinpä reilun tunnin juoksulenkkikin tekee hyvää ja tuo valoa myös hengellisen ahdistuksen umpikujaan… kokeile!

    Vanhan Testamentin opetuksissa (Sananl., Saarn. + apokryf. Viisauden kirja, Jesus Sirakin kirja) korostetaan elämän onnen löytyvän ihan tavallisesta arkielämästä pienine iloineen, kun niille vain avaamme silmämme. Siis sille, että ”lasi on jopa puoleksi täynnä”, ja että ”huonomminkin voisi olla…” 🙂 Juuri tämähän tahtoo unohtua tämän ajan ”tehokkuus” ja ”täysillä elämisen” hypetyksessä…

    Iloon liittyy myös kiitollisuus. Raamatussa on lukuisia Jumalasta haltioituneiden ilon ja kiitollisuuden purkauksia; tunnetuin niistä ns. Marian kiitosvirsi (Luuk. 1), mutta myös Sakariaan (Luuk.1), Simeonin (Luuk. 2), on myös Hannan kiitosvirsi (1. Sam. 2), Mirjamin laulu, Mooseksen ja israelilaisten laulu (2. Moos. 15) ja tietysti Daavidin ja Asafin monet psalmit:

    ”Vaikka ruumiini ja sieluni nääntyy, Jumala on kallioni, minun osani iankaikkisesti… Mutta minun onneni on olla lähellä Jumalaa, minä turvaan Herraan, Jumalaani, ja kerron kaikista hänen teoistaan.” (Ps. 73)

    Vanhan Testamentin apokryfisissä kirjoissa voimakasta kiitollisuutta ja iloa Herrassa koetaan mm. Juditin kirjassa (Jud.13) ja Tobiaan kirjassa (Tob. 13) Ja voi Jumala valmistaa ilon kaiken fyysisen tuskan ja ahdistuksenkin keskellä. Kolmen miehen (Ananiaan, Asarian ja Misaelin) kiitosvirsi tulessa on huikea sisältäen kaikki luontomme ja kosmoksemme elementit ja niiden syy-yhteyden Kaikkeuden Valtiaaseen. Se on ollut myös pohjana virrelle 461 ”Kiitä Herraa, yö ja päivä, pimeys ja valokin”. Samaa juurta lienee myös virsi 455 ”Luodut, te Herraa kiittäkää”, jonka taustalla on myös Fransiscuksen versio teemasta, nimittäin:

    Aurinkolaulu eli Luotujen ylistys, Laudes Creaturarum vuodelta 1224
    (lieneekö suomentaja Seppo A. Teinonen?):

    Kaikkein korkein, kaikkivaltias, hyvä Herra,
    Olkoon ylistys, kirkkaus, kunnia ja kaikki siunaus Teidän.
    Yksin Teille ne kuuluvat, kaikkein Korkein,
    Yksikään ihminen ei ole kelvollinen Teidän nimeänne lausumaan.

    Ylistys Teille, Herrani, kaikista Teidän luoduistanne,
    Erityisesti kunnianarvoisalle veljelleni auringolle,
    Joka valaisee päivän, ja jonka kautta Te kirkkauden annatte;
    Hän on kaunis ja säihkyvä suuressa loistossaan;
    Teidän, kaikkein Korkeimman kuvana.

    Olkaa ylistetty, Herrani, sisar kuusta ja tähdistä,
    Olette luonut ne kirkkaiksi, kalliiksi ja kauniiksi.

    Olkaa ylistetty, Herrani, veli tuulesta
    Ja ilmasta ja pilvistä ja kauniista ja kaikenlaisesta säästä,
    Jolla Te annatte luoduillenne ravinnon.

    Olkaa ylistetty, Herrani, sisar vedestä,
    Joka on suuresti avulias, nöyrä, arvokas ja puhdas.

    Olkaa ylistetty, Herrani, veli tulesta,
    Jolla Te valaisette pimeyden,
    Hän on oikeudenmukainen, iloinen, mahtava ja voimakas.

    Olkaa ylistetty, Herrani, sisarestamme, äiti maasta,
    Joka elättää ja ylläpitää meitä
    Ja tarjoaa monia hedelmiä, kirkkaanvärisiä kukkia ja ruohon.

    Ylistetty olkoon Herrani niistä, jotka Teidän rakkaudellanne antavat anteeksi
    Ja heikkoudessa ja koettelemuksissa kestävät.
    Siunatut ne, jotka rauhassa jatkavat,
    sillä Te, kaikkein Korkein, tulette kruunamaan heidät…

    Useinhan meidän ilomme ja kiitollisuutemme jää niin suhteettoman vähäiseksi ja lyhytaikaiseksi, kun me totumme, rutinoidumme ja sokeudumme asioiden uuteen nykytilaan. – Harmi, että uusituista Siionin Lauluista jäi pois vanhan virsikirjan (1701) versio tutusta kiitosvirrestä:

    3. Kiitos tuokaa Jumalall, mielell, kielell hartahall, harpuill, huiluill, kanteleill, kulkuill, rummuill, symbaleill!
    4. Kaikki, joissa henki on, kiivaat kiittämään olkoon Herraa hyvää riemuisest; halleluja haluisest!

    SL (1976/2007) 254

    Tykkää

    1. Vappu aloittaa toukokuun juhlapäivien sarjan. Wikipedia luettelee: helatorstai (joskus kesäkuussa), helluntai (usein kesäkuussa), kaatuneiden muistopäivä, kansainvälinen tupakaton päivä, kansainvälinen Yhdistyneiden kansakuntien rauhanturvaajien päivä, kukanpäivä, Norjan kansallispäivä, vappu, vesak, voitonpäivä, äitienpäivä.

      Monet näistä ovat ilon juhlia, mutta eivät toki kaikki. Ainakaan tupakattomasta päivästä en valitettavasti osaa iloita. 🙂 Tunnistatko nuo kaikki? Vesak on Buddhan syntymän kunniaksi vuosittain vietetty buddhalainen juhla. Voitonpäivä (engl. Victory in Europe Day) taas on Saksan antautumisen 8.5.1945 vuosipäivä.

      Kukanpäivä 13.5. oli 1800-luvulla ylioppilaiden perinteinen juhlapäivä, jonka statuksen se on nykyisin joutunut luovuttamaan vapulle. Euroopan hulluna vuonna 1848 kuultiin Maamme-laulu ensimmäisen kerran juuri kukanpäivänä Kumtähden kentällä, joka on pieni puistoalue Helsingin Toukolassa. Kävelin siellä juuri äskettäin ja katselin paikalla olevaa muistomerkkiä. https://upload.wikimedia.org/wikipedia/fi/8/83/Erik_Bryggman_ja_Viktor_jJnsson_Maamme-laulun_muistomerkki.jpg . Tunnistaisitko muistomerkin neljä herrasmiestä? Nehän ovat J.L.Runeberg, Fredrik Pacius, Fredrik Cygnaeus ja Zacharias Topelius.

      Fredrik Cygnaeusta ei pidä sekoittaa kansakoulun isänä tunnettuun Uno Cygnaeukseen. No, senhän me opettajat toki tiesimme. Mutta moniko kadunmies nuo herrat tuntisi, koululaisista puhumattakaan. Niin ovat ajat muuttuneet – ja aina vaan huonompaan suuntaan! Eikä se opettajien ja oppilaiden tärkein toukokuun juhla eli koulujen kevätjuhlakaan enää ole paikoillaan! O tempora, o mores! 🙂

      Mitä mahtoi Laestadius Karesuannossa ajatella maailman menosta vuonna 1848? Lähetyskoulu Jukkasjärven Lainion kylässä oli aloittanut Raattamaan johdolla toimintansa tammikuussa. Helppoa se ei ollut, kun oppilaina oli ”joukko lappalaisten sikiöitä, joista osa tuskin edes tunsi kirjaimia” (Laestadius Huutavan äänessä). Taloushuoletkin painoivat. ”Lappalaisten mytologian katkelmia” piti julkaistaman ranskalaisten ystävien toimesta, mutta Ludvig Filipin menetettyä kruununsa ”Helmikuun Bataljissa” ei asiasta tullut mitään. Käsikirjoituskin löytyi vasta sata vuotta myöhemmin.

      Laestadius luki hyvin tarkasti kaikki sanomalehdet, jotka käsiinsä sai. Hänellä oli laaja kirjeenvaihto paitsi uskonnollisten vaikuttajien myös tiedeyhteisön edustajien kanssa. Tämä monipuolisuus kyllä näkyykin hänen Hulluinhuonelainen-teoksessaan. Missään henkisessä umpiossa hän ei siis elänyt, vaikka maantieteen perusteella niin voisi luulla. Jorma Ojalan kirjan nimi ”Lars Levi Laestadius, tiedemies ja pappi” on siis ihan osuva. Suosittelen sitä edelleen lämpimästi.

      Tykkää

    2. Eksyin taas asiastani, joka oli vastata Markun vapputervehdykseen tai siis pyhän Valburgin muistopäivän toivotukseen. Kyllä tätä juhlaa lumisateessa vietetään täällä Helsingissäkin, vaikka ihan hohtavia hankia ei näykään. Jospa sää saisi ”perinteisen” örveltämisen ja juhlajuoman nauttimisen hiukan maltillisemmaksi.

      Minä ainakin jään mieluummin vaikka tutkimaan apokryfikirjojen viisautta. Vanha kansakin tiesi, kuinka ”Siirakki sanoo” sitä ja tätä ohjetta. Jesus Sirakin maanläheiset ja käytännölliset aforismit taisivat upota rahvaaseen jopa paremmin kuin Raamatun kanoniset tekstit. Suosioon vaikutti tietysti myös se, että Vanhan testamentin apokryfit kuuluivat edelleen joissakin herätysliikkeissä käytettävään vuoden 1776 Bibliaan.

      Kovin maallisena työväen ja ylioppilaiden juhlanahan vappu nykyisin tunnetaan. Harva tietää pyhästä Valburgista mitään. Mutta liittyy siihen muutakin ”hengellistä”. Saksassa vappuyö tunnetaan valpurinyönä (Walpurgisnacht), jolloin noidat lentävät sapattiinsa. Myös uuspakanat, kuten wiccat, juhlivat 1.5. Beltanea (hyvää tulta). Beltanen aikana elävien ja kuolleiden maailman välisen rajan ajatellaan olevan ohuimmillaan.

      Olen myös ihmetellyt miten se kansainvälinen hätämerkki MAYDAY liittyy vappuun (May Day). No ei mitenkään. Se juontaa juurensa ranskan kielen sanonnasta ”(venez) m’aider”, joka tarkoittaa ”(tulkaa) auttamaan minua”. Myöhemmin ilmaisu lyhentyi englannin kieleen sopivaan muotoon.

      Vappuiloa toivotan kaikille kaikissa mahdollisissa merkityksissä!

      Tykkää

  8. Olen saanut viettää kiirastorstaista saakka todellista ilon kevättä. Olen nimittäin Kreikassa Kreetan saarella. Aikaisin pääsiäisaamuna kapusin pientä kylätietä pitkin seudun korkeimmalle kukkulalle. Kukkulan laella on pieni kirkko ja valkoista marmoria hohtava hautausmaa.

    Mielessäni soi tuo Leonard Typön ”Aurinkomme ylösnousi”-virsi. Aistein havaittavissa oli nyt kesälintujen ihana laulu lämpimässä ilmassa ja mettisten (kyyhkyjen) kujerrus. Kaikenlaiset kukat väreissään loistivat. Istahdin suurten puiden varjossa, kirkon ja hautausmaan välissä olevassa lehdossa. Kukkulalta näin Välimeren ja pieniä saaria.

    Koin suurta iloa — hengellistäkin iloa. Olihan edellisen yön palveluksessa koettu Kristuksen ylösnousemusvoimaa! ”Hristos anesti!” — ”Alithos anesti!” Jerusalemissa syttynyt Pyhä Haudan kirkon tuli oli levitetty tännekin, ja se lähti seurakuntalaisten koteihin koko pääsiäsen juhla-ajaksi!

    Palaillessani kukkulalta alas rannikolle tervehdin kyläläisiä tuolla tervehdyksellä ja hymyllä, joka lähti sydämestä. Kristus nousi kuolleista –totisesti nousi! Suurempaa iloa ei voi olla !! Sen näki heidän kasvoistaan.

    Näiltä seuduilta alkoi eurooppalainen sivistys. Nämä seudut olivat myös ensimmäisiä seutuja, joille kristinusko rantautui — onhan Kreetan kirkko apostoli Paavalin oppilaan, Tiituksen, perustama.

    Tykkää

    1. Olipa innostava kuvaus matkastasi, eudokimos. Maltatkohan enää ollenkaan palata näille raukoille rajoille – tämänhetkinen vappusää ei siihen ainakaan houkuttele. Taitaa eteläinen mentaliteetti olla kovin toisenlainen. Luulen, että uskovienkin ilo on helpompaa ja spontaanimpaa. Johtuneeko myös ortodoksisuuden luonteesta? Meidän Pohjolan luterilaisten täytyy iloitsemistakin opetella.

      Kyllähän tässä kaukokaipuu herää. Kreikka ja kristinuskon alkulähteet – jopa koko länsimaisen sivistyksen lähteet , Kreetan minolainen kulttuuri… kateeksi alkaa käydä. Lisäksi olen aina halunnut nähdä pienen Hydran saaren, jossa Leonard Cohen kirjoitti 60-luvulla sielunmaisemaani eniten vaikuttaneet tekstinsä ja laulunsa.

      Pienenä lohtuna olen varannut kesäkuulle Saksan matkan Lutherin jalanjäljissä. Ehkä pääsen heittämään sitä piruakin päähän, jos salakuljetan mustepullon Wartburgin linnaan. 🙂

      Iloista vappua sinne etelään ja tervetuloa takaisin Suomeen säihin!

      Liked by 1 henkilö

  9. Kiitos Pertti. Kyllä täältä pitää palatakin…Täällä lämpimässä, kauempana, on ollut hyvä miettiä itseään, synnyinmaata ja sen ilmapiiriä. Suomessa vallisee yhteiskunnallisesti sellainen ilmapiiri, joka ei juuri anna arvoa ihmisyydelle, ihmisyyden monimuotoisuudelle, eikä ihmisarvolle. Mietin täällä meidän kotimaan siruuna-hapannaama-kulttuurin ja kristinuskon suhdetta…

    Money talks.

    Se, mitä Suomessa nyt tapahtuu, on mammonan valtaa. Kun hyvinvointimme mahdollistaneiden vanhustemme hoiva on –muka — liian kallista…Kun muukalaisten, jotka pakenevat henkensä edestä, vastaanottaminen on liian kallista…En, tässä Suomessa, en halua asua. Tämän Suomen eteen en työskennellyt!

    Tykkää

  10. Alkuherätyksen aikoina evankeliumin ymmärtäneiden ja vastaanottaneiden riemu purkautui usein ekstaattisina ”liikutuksina”. Liikutukset ilmenivät hyppelynä, hih-huutoina (tästä nimitys ”hihhulit”) ja jopa eläinten ääniä muistuttavina huutoina ja nauruna. Laestadius suhtautui ilmiöihin suopean ymmärtäväisesti; juuri tällaisia armonmerkkejähän saattoi heränneissä odottaakin esiintyvän. Vain naurun suhteen hän esitti epäilyjä. Tästä hän kirjoittaa 31.10.1848 kirjeessään Iisakko Poromaalle ja Lauri Mukalle:

    ”Minä tahtoisin myös kirjoittaa teille muutampia riviä siitä hengellisestä ilosta, joka ilmoittaa itsensä naurulla, joka myös täällä useamman kerran on tapahtunut. Koska se ei ole missään paikassa Raamatussa kirjoitettu, että kristityt ovat nauraneet, eli että se hengellinen ilo on muuttunut nauruksi, niin olen minä paljon ajatellut sitä, oliskoo se sopivainen, että hengellinen ilo ja riemu muuttuu nauruksi koska siittä naurusta ei ole mitään kirjoitettu Raamatussa.”

    Tämä Laestadiuksen nuiva kanta nauruun aiheuttikin sen, että ilmiö tukahdutettiin alkuunsa. Hiukan tätä ihmettelen, kun sian röhkintää tai suden ulvontaa muistuttavia ilon ilmauksia ei kuitenkaan pidetty sopimattomina.

    Toisaalta nauru ei ole Raamatussakaan tuntematon. ”Miksi Saara nauroi?” esiintyy kylläkin negatiivisessa kontekstissa, mutta hiukan myöhemmin Isakin synnyttyä Saara sanoi: ”Jumala on antanut minulle aiheen iloon ja nauruun, ja jokainen, joka tästä kuulee, iloitsee ja nauraa minun kanssani.” (1. Moos. 21:6, 1992-käännös.)

    Vanhemmista käännöksistä voi kyllä saada hiukan toisenlaisenkin käsityksen:
    – Ja Saara sanoi: Jumala on tehnyt minulle nauron: kuka ikänä sen saa kuulla, hän nauraa minua. (Biblia 1776)
    – Ja Saara sanoi: ”Jumala on saattanut minut naurunalaiseksi; kuka ikinä saa tämän kuulla, se nauraa minulle” (1933/38-käännös)
    – Och Sara sade: ”Gud har berett mig ett löje; var och en som får höra detta skall le mot mig.” (Ruotsi 1917)
    – And Sarah said, God hath made me to laugh, so that all that hear will laugh with me.
    (Englanti KJV 1789)

    Lisää raamatullisesta naurusta: http://www.kristitynfoorumi.fi/ilonauruhuumori.htm

    Tykkää

    1. Näihin mietteisiin minut johdatti Kaarlo Castrénin kirja vuodelta 1932 ”Kiveliön suuri herättäjä Lars Levi Laestadius – elämäkerta”. Castrén oli lakimies ja itsenäisen Suomen ensimmäisiä ministereitä, joka vanhoilla päivillään kiinnostui Laestadiuksesta. Lakimiehen ote näkyy myös hänen kirjassaan, jossa hän dokumentoi varsin tarkasti Laestadiukseen kohdistuneita valituksia ja kanteluita. Usein ne koskivat juuri liikutusten aiheuttamia kirkkohäiriöitä. Lainaan tähän asiaan liittyvän katkelman Castrénin kirjasta, vaikka se pitkä onkin:

      ================

      Näitä liikutuksia Laestadius käsittelee myös kruununvouti H. W. Hackzellin tätä »ulvontaa ja rähinää» kirkossa koskevan kantelun johdosta antamassansa selityksessä. Laestadius lausuu tästä asiasta Pajalan kirkonarkistossa säilytetyssä päiväämättömässä selityksen konseptissa: »Jos lain salama Siinain vuorelta sattuu muserrettuun sydämeen, se herättää tuskanhuutoja joissakin naisissa, jos taas säde evankeliumin valosta sattuu murtuneeseen sydämeen, on murtuneen pakko kohottaa ilonhuutoja, eikä suinkaan ole heidän vallassansa tukehuttaa näitä korkeita tunteita. Heidän täytyy tuoda äänekkäästi esiin tunteensa, sillä muuten heidän sydämensä halkeaisi.» Laestadius viittaa lisäksi Apost. tek. 20: 37. (»Ja he ratkesivat kaikki haikeasti itkemään ja lankesivat Paavalin kaulaan ja suutelivat häntä.»)

      Erinomaisen valaisevan selityksen liikutuksista saa siitä puolustuskirjoituksesta, joka Eeva Kaisa Heikintytärtä vastaan nostetussa syytejutussa esitettiin Alakainuun (r. Nederkalix) kihlakunnanoikeudessa 12 p:nä toukokuuta 1859. Tätä juttua koskevista, Pajalan kirkonarkistossa jäljennöksenä säilytetyistä pöytäkirjoista näkyy, että vastaajan oikeudenkäyntiapulaisena esiintyi Laestadiuksen lanko koulunopettaja Mustaparta, mutta ilman sitäkin olisi helppo huomata, että vastineen oikea sepittäjä oli Laestadius itse, niin selvästi, syvällisesti ja vakuuttavasti siinä kuvataan liikutusten alkuperä ja luonne. Tämän vastineen katson kokonaisuudessaan ansaitsevan tulla tähän otetuksi. Suomennettuna se on tämän sisältöinen:

      >> Nimismies I. Nyströmin minua vastaan tekemän syytöksen johdosta, että minä pääsiäispäivänä tänä vuonna olen Alakainuun Kirkossa Jumalanpalveluksen aikana pitänyt hälinää ja tanssinut, saan minä Nöyryydessä antaa seuraavan vastauksen. Minä tunnustan ja todistan elävän Jumalan edessä, jonka tuomioistuimen eteen meidät kaikki kerran asetetaan, että minä kysymyksessäolevana pääsiäispäivänä Alakainuun kirkossa otettuani vastaan Herran Jeesuksen Ruumiin ja Veren sain Jumalan sanomattoman suuresta Armosta runsain määrin kokea Herrani ja Vapahtajani suloista asumista itsessäni sekä sen autuuden esimakua, joka uskoville Ehtoollisvieraille luvataan näissä Herran sanoissa: »Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, hänelle on ijankaikkinen elämä, ja minä herätän hänet viirmeisenä päivänä.» Joh. 6:54 sekä »Joka syö minun lihani ja juo rninun vereni, hän pysyy minussa ja minä hänessä.» Joh. 6:56; jonka johdosta sydän täyttyi taivaallisesta ilosta sekä halusta ja tarpeesta ylistää ja kiittää karitsaa, joka on lunastanut minut suuren syntisen.

      Tämä, sillä hetkellä tuntemani varmuus sydämessä Jeesuksessa sovitetusta isästä, tämä rauha ja ilo Pyhässä Hengessä, – tämä sielun harras Sapatti, jossa Jumala ilmoittaa itsensä – valtasi koko minun olentoni, niin ett’en tietänyt mistään muusta kuin ylistää ja kiittää Vapahtajaani ja ylkääni, joka sanansa mukaan on luvannut »kihlata minut itselleen ikuisiksi ajoiksi» Hos. 2:19.

      Tykkää

    2. Koska minä tiesin, niinkuin minä myöskin nyt varmasti tiedän, että sydämeltä ja korvalta ympärileikkaamattomat ihmiset yhtä vähän sietävät sellaista sielun sanomattoman ilon purkausta, kuin oppineet ja valistuneet neuvosherrat sietivät Stefanuksen tunnustusta: »Katso, minä näen taivaat auenneina ja ihmisen Pojan seisovan Jumalan oikealla puolella» Ap. T. 7:56. Koska minä tämän tiesin, oli minulla, kun minä aloin huomata tätä autuasta, armosta rikasta liikettä, aiko-muksena mennä ulos Kirkosta, jotta en olisi kenellekään ihmiselle pahennukseksi, mutta ennenkuin tämän ennätin, koko olentoni, sieluni ja ruumiini ikään kuin suli Vapahtajani minussa asuvasta rakkaudesta ja suloisesta puheesta, jollaista kuvataan Korkeassa veisussa, muun muassa 2:13 »Nouse minun armaani, ja tule minun ihanaiseni, tule tänne» y. m.

      Minä saan myöskin mainita, että kun Herra henkensä katoamattomalla voimalla on saanut tehdä Sanansa eläväksi sydämessäni, niin että olen saanut kokea, en mielikuvituksessa vaan todellisuudessa, Vapahtajani katkeran kärsimisen ja kuoleman sekä hänen voitollisen kuolleista nousemisensa voiman, niin on myöskin entisaikoina, kerran ja toisen syntynyt sydämessäni niin suuri ilo, etten ole voinut pidättäytyä hyppäämästä, lyömästä käsiä yhteen ja kovaäänisesti ylistämästä ja kiittämästä Vapahtajaani, jonka olkoon kunnia ijankaikkisesti.

      Minua ei ihmetytä, että ihmiset, joilla on ainoastaan kirjaintieto Jumalan sanasta ja jotka niin muodoin eivät voi käsittää, että Jumalan valtakunta on sisällisesti ihmisessä ja on vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä: Luk. 17:21 Rom. 14:17, eivät siedä sellaista ilonilmausta kuin tämä nyt syytteeseen pantu, ja ovat sen tähden luultavasti myöskin käsittäneet minun tilani ja esiintymiseni kosketellussa tilaisuudessa johtuvaksi joko mielisairaudesta tai vallattomuudesta, varmasti jälkimmäisestä, koska ei voi kuulla mielisairaita kutsuttavan vastaamaan maallisen oikeusistuimen eteen: minä sanoin, että tämä ei ihmetytä minua, koska Pyhä Kirja selvästi todistaa siitä, että luonnollinen ihminen ei voi uudestisyntymättömässä ja hengellisesti kuolleessa tilassaan käsittää mitään, mikä Jumalan Hengen on, 1 Kor. 2:14, sekä että sellaisilla ihmisillä, jotka ovat kuulleet Jumalan rakkauden kutsun sekä omistaneet armon parannukseksi ja uudestisyntymiseksi sekä alkaneet vaeltaa Herransa ja Mestarinsa askelissa ristin ja kärsimyksen tietä, sitä ainoata joka johtaa taivaaseen, että sellaisilla ei ole odotettavana muuta kuin sitä, joka tuli Herran Kristuksen osaksi, »joka oli ihmisten pilkka ja kansan hylky» Ps. 22:7, sillä hän elävän Jumalan Poika sanoo Matt. 10:24–25, »Ei ole opetaslapsi opettajaansa parempi, eikä palvelija parempi isäntäänsä, – jos he perheenisäntää ovat sanoneet Belsebubiksi, kuinka paljoa enemmän hänen perheväkeään» sekä v. 22 »Te joudutte kaikkien vihattavaksi minun nimeni tähden», v. 17 »he vetävät teidät oikeuksiin» ja Joh. 16:2 »He erottavat teidät synagogasta» y. m.

      Siinä toivossa että Hyväarvoinen Kihlakunnanoikeus ei ota (käsiteltäväksi) Sielun asiaa samalla mielellä kuin syyttäjä, olen minä täten totuudenmukaisesti ilmoittanut ja tunnustanut tilani ja käyttäytymiseni syytteenalaisessa tilanteessa, uskoen, että Hyväarvoinen Kihlakunnan Oikeus Jumalan armosta tunnustaen Pyhän Kirjan todistuksen hengellisissä asioissa ei tahdo eikä voi selittää nyt syytettyä käyttäytymistäni kuuluvaksi senlaatuiseen vallattomuuteen ja epäjärjestykseen, josta Rikoskaaren 3 luk. 4 § määrää 25 taalaria sakkoja.

      Tykkää

    3. Ja jotta Hyväarvoisen Kihlakunnan Oikeuden ei tarvitsisi vaivata Lääkäri- tai Terveyskollegiota saadakseen tutkituksi, missä määrin minun voidaan katsoa olleen oikeassa ymmärryksessäni, saan tässä osassa, Herran minun luojani kunniaksi, todistaa, etten minä, Jumalan olkoon kiitos ja kunnia, sinä hetkenä ollut ymmärryksen puolesta järkytetty. Mutta että ihminen olematta heikkomielinen tai hullu voi joutua tilaan, joka kevytmielisen, ajattelemattoman ja sielun iäisestä onnesta huolehtimattoman sekä omasta viisaudestaan pöyhkeilevän maailman mielestä näyttää hullulta, sen todistaa Pyhä Kirja monissa paikoissa: esim., kun Kuningas David hyppäsi ja tanssi Herran edessä kaupungin kaduilla, niin että vieläpä Mihal, hänen rakastettunsa halveksi häntä sydämessään 2 Sam. 6:14,16, Apostolien käytös ensimmäisenä helluntaipäivänä, jolloin muutamat sanoivat heistä: »he ovat täynnä rnakeata viiniä» Ap. T. 2:13, parannettu rampa, joka seurasi Apostoleja temppeliin ja »hyppi sinne tänne ylistäen Jumalaa» Ap. T. 3:8 y. m. Paitsi vetoamista Pyhän Kirjan todistukseen saan enemmäksi valaistukseksi tähän varsin tärkeään aineeseen esittää erään koko Kristikunnassa tunnetun tekijän, Joh. Arndt vainajan, nöyrästi anoen, että Hyväarvoinen Kihlakunnan Oikeus ottaa mainitun Joh. Arndtin kolmannesta kirjasta Totisesta Kristillisyydestä, joka tässä annetaan oikeudelle, pöytäkirjaan koko 6 luvun ja sitä seuraavat Korkean Veisun säkeistöt 7:11,12. Siitä mitä tässä nöyrästi on esitetty, seurannee ilmeisesti, ettei minua kanteenalaisesta käyttäytymisestä voida oikeutta myöten tuomita rikollisena, varsinkaan, koska syyttäjä ei voine osoittaa, että minä olisin ollut päihdyksissä väkevistä juomista, tai että minä sanoin tai teoin olisin vahingoittanut ketään tai että olisin pilkannut pyhiä asioita, jonka tähden minä myöskin nöyrästi pyydän Hyväarvoiselta Kihlakunnan Oikeudelta, että Nimismies Nyströmin minua vastaan tekemä syyte kaikilta osiltaan hylättäisiin, sitä enemmän, kun meidän korkea esivaltamme ei suinkaan ole määrännyt nimismies Nyströmin vaatimaan vastuuta ja sakkoja rauhallisilta kansalaisilta, jotka ovat tulleet kylläisiksi ja päihtyneiksi Jumalan huoneen runsaista lahjoista sekä ylistävät ja kiittävät Herraa, mutta kylläkin niiltä, jotka ovat päihdyksissä punssista, totista, paloviinasta y. m. sekä ylistävät ja kiittävät saatanaa valoilla ja kirouksilla.

      Pyytäen Hyväarvoista Kihlakunnan Oikeutta tarkastamaan minun ehkä liian laajalta tuntuvaa lausuntoani tästä asiasta lopuksi tahdon esittää vapahtajan sanat: Math. 18: 6. »Mutta joka viettelee yhdenkään näistä pienistä, jotka uskovat minuun, hänen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen» sekä Math. 5: 11,12 »Autuaita olette te, kun ihmiset minun tähteni solvaavat ja vainoavat teitä ja valhetellen puhuvat teistä kaikenlaista. pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä teidän palkkanne on suuri taivaassa.»

      Kunnioituksella ja arvonannolla Nöyrästi Eeva Kaisa Heikintytär, palvelijatar Björkforsista. Kirjoittanut Ferd. Mustaparta, koulunopettaja Björkforsista. >>

      ================

      Tykkää

      1. Olen Castrénin tavoin vakuuttunut siitä, että vastineen oikea sepittäjä oli Laestadius itse. Nimellinen kirjoittaja oli alakainuulainen (Nederkalix) opettaja Abraham Ferdinand Mustaparta (1823–1865), jonka vaimo oli Laestadiuksen tytär Fredrika Johanna (Jeana) Laestadius (1840–1902).

        Provastin kynänjälki näkyy kuitenkin selvästi terävissä muotoiluissa. Esim. eihän syyttäjän tehtävä ole ruveta ”vaatimaan vastuuta ja sakkoja rauhallisilta kansalaisilta, jotka ovat tulleet kylläisiksi ja päihtyneiksi Jumalan huoneen runsaista lahjoista sekä ylistävät ja kiittävät Herraa, mutta kylläkin niiltä, jotka ovat päihdyksissä punssista, totista, paloviinasta y. m. sekä ylistävät ja kiittävät saatanaa valoilla ja kirouksilla.”

        Laestadiukselta on tuttu myös ilmaus ”autuuden esimaku”, joka esiintyy muodossa ”taivaallisen ilon esimaku” hänen kertomuksessaan Lapin Mariasta (ja muuallakin). Laestadius taas on voinut löytää sen David Hollazin kirjasta Armon Järjestys Autuuteen.

        Mielenkiintoinen on myös suuri arvostus, jonka Laestadius antaa Johann Arndtin kirjalle Totisesta kristillisyydestä: ”Paitsi vetoamista Pyhän Kirjan todistukseen saan enemmäksi valaistukseksi tähän varsin tärkeään aineeseen esittää erään koko Kristikunnassa tunnetun tekijän, Joh. Arndt vainajan – – –”. Noin 90 vuotta myöhemmin Heikki Jussila pitää samaa kirjaa ”possunruokana”. Jotain on siis tällä välillä muuttunut lestadiolaisuuden spiritualiteetissa. 🙂

        Tykkää

      1. Kiitos, Siionin Kevät! Olipa sattuvia säkeitä:

        1 Kun Herra käänsi Siionin kohtalon, se oli meille kuin unta.
        2 Silloin suumme hersyi naurua ja riemu kajahti huuliltamme.
        Silloin sanoivat vieraat kansat: ”Suuret ovat Israelin Herran teot!”
        – – – –

        Piti oikein katsoa vanhempia käännöksiä säkeestä 2:
        – Silloin oli meidän suumme naurua täynnä, ja kielemme riemua täynnä; silloin sanottiin pakanain keskuudessa: ”Herra on tehnyt suuria heitä kohtaan.” (1933/38-käännös)
        – Silloin meidän suumme naurulla täytetään, ja kielemme on täynnä riemua; silloin sanotaan pakanoissa: Herra on suuria heidän kohtaansa tehnyt. (Biblia 1776)

        Kyllä sitä naurua siis Raamatusta tosiaan löytyy. Tässä vielä yksi: Vielä hän täyttää sinun suusi naurulla ja huulesi riemulla. (Job 8:21). Odottakaamme siis naurulla ja riemulla Siionin Kevättä ja Siionin kohtalon kääntymistä! 🙂

        Tykkää

      2. Kaikki esimerkkimme naurusta taitavat olla VT:n puolelta. Juutalaiset siis osasivat nauraa. Eivätkö kristityt enää osaakaan? UT:sta en löytänyt mitään nauramisesta. Kai Jeesuskin silti joskus nauroi, koska hän kaksiluonto-opin mukaan oli myös tosi ihminen. Ainakin hänen hyväksyi huumorin ja käytti myös ironiaa saddukeuksille ja fariseuksille vastatessaan.

        Tarkoittikohan Laestadius juuri sitä, ettei löydä naurua UT:sta? Mahtoiko itsekään paljoa nauraa, melankoliaan taipuvainen kun oli? Siksikö kuolikin vain 61-vuotiaana? (Taisi kyllä olla mahasyöpä, johon naurukaan tuskin olisi auttanut.) No, mehän nykyisin tiedämme, että nauru on tutkitusti terveellistä ja pidentää ikää. Roskiin siis kalevalainen viisaus: Itku pitkästä ilosta, rupsu paljosta naurannasta.

        Tykkää

  11. Pertti, kiitos kun otit esille lestadiolaiset ns. liikutukset. Lestadiolaisuudessa ne ovat pidettyjä (tai toivottuja) ja –keskusteltuani erittäin monen ihmisen kanssa– myös pelättyjä? Blogin aiheeseen liittyen, missä määrin ns. liikutukset ovat ilon ilmauksia? Liikutukset taitavat olla vanhoillislestadiolaisuudessa ohi. Esimerkikisi esikoisten seuroissa niitä esiintyy yhä…ja olen niitä kuullut muidenkin lestadiolaisuuden osaryhmien seuroissa.

    Siis mitä liikutukset oikein ovat? Miksi suurimmassa lestadiolaisryhmässä ne ovat vaienneet, lähes kokonaan? Miten liikutukset muuttuivat toivotusta ei-toivottuun käytökseen? Miksi liikutuksille nykyään jopa naureskellaan?

    Tykkää

    1. Samaa minäkin olen miettinyt. Hyvä kysymys on tuo, miksi juuri vanhoilliset karsastavat liikutuksia. Kuten sanoit, esikoisuudessa niitä edelleen esiintyy. Entä tiedätkö miten rauhansanalaiset liikutuksiin suhtautuvat? Olisi hauska kuulla ainakin vl-liikkeen nykytilanteesta, jonka monet täällä varmaan tuntevat.

      Ensimmäiset liikutuksiin liittyvät epäilykset heräsivät jo 1800-luvulla. Suuri kokous Alkkulassa 1875 päättyi kiusallisesti, kun toisena kokouspäivänä kirkossa puhkesi voimakkaita liikutuksia. Metelistä säikähtänyt rovasti Albert Heikel sulki kirkon ja poistui kiukuissaan pappilaansa murjottamaan. Raattamaa sai sairauskohtauksen ja lähti paikkakunnalta hyvästejä sanomatta.

      Lisäksi alkoi näihin aikoihin ilmetä ns. ”kylmiä hyppyjä”. Ne ovat tahallisia (itseaiheutettuja) haltioitumisilmiöitä tai jopa niiden teeskentelyä. Niitä alkoi ilmaantua, kun liikutuksista muodostui liikkeen tuntomerkki ja tavoiteltava elävän uskon todiste. Liikkeen johto kyllä ankarasti tuomitsi kylmät hypyt, mutta jotkut saarnaajat, kuten Juho Viheriä, näyttävät niihin jopa kehottaneet. U. Kallunki kuvaa ilmiötä elävästi Päivämiehessä 15.1.1969:

      >> Kylmä hyppy puhkesi kukkaansa Amerikan pollarilaisten keskuudessa, jossa sanottiin, että ”pitää ruveta, että pääsee alkuun.” Huonekalut jo etukäteen siirrettiin sivummalle, ja pimeimpien pakanoiden tavalla hyppäämällä itsensä hurmokseen saatettiin. Kristityt ovat saaneet tästä kärsiä, ja monesti todelliset liikutukset ovat rinnastettu maailman mielestä kylmiin hyppyihin. >>

      Nämä epäilykset ”kylmästä hypystä” olivatkin sitten omiaan sammuttamaan myös ”kuumat hypyt”.

      Nykyisin ehkä tärkein syy liikutusten vähäisyyteen on pelko vertautumisesta villeihin karismaattisiin liikkeisiin, joista Jupe edellisessä ketjussa kirjoitti. Voisiko eräs syy olla myös etäisyyden ottaminen ”alkukantaisina” pidettyihin esikoisiin?

      Tykkää

  12. Nykyvuosikymmenina liikutuksia on pidetty lähinnä mielenterveyskuntoutujien tunteenilmaisuina. Toissalta, muistan itse, Oulun keskimmäiseltä rauhanyhdistykseltä hahmoja, jotka säännöllisesti olivat ns. liikutuksissa. Jälkeenpäin ajateltuna, itse pidän niitä huomionhakuisuutena ja myös jossain määrin kunkin puhujan mielistelynä, kun abloodien esittämisenä teatterissa.

    Näiden hahmojen liikutuksia myös pelättiin, koska nämä ns. riemunpurkaukset alkoivat monella hyvin äkillisesti. Monet silloiset lapset ovat traumatisoituneet tosi pahasti –sen voin vakuuttaa. Enkä puhu itsestäni!

    Tykkää

    1. Quo Vadis

      Itse muistan myöskin lapsuudesta voimakkaita liikutuksia, erityisesti isojen seurojen yhteydessä. Lapsena tuli joskus säikähdettyä pahemman kerran, varsinkin jos oli nukahtanut seurapenkkiin ja yhtäkkiä alkoi kuulumaan kiitosääniä. Sittemmin saatoimme jännityksellä seurata muutamien sisarten käyttäytymisen korreloimista puhujan äänenpainon muuttumiseen, joka ennakoi saarnan loppuhuipennusta, aamenta ja lopussa odottavia pullakahveja.
      No, myöhemmin en enää pelännyt niin paljon, vaan ymmärsin että kiusatuilla sieluilla saattaa malja läikkyä yli, kun Jumalan armo syvästi koskettaa.
      Myöskin ns. ”kylmiä hyppyjä” olen kuullut olevan, varsinkin 1960-luvulla Helsingin rauhanyhdistyksellä silloin, kun oli nuoria teologiveljiä saarnaamassa.

      Tykkää

      1. Toivo Kulpakko kuvaa tätä linkkaamassani artikkelissa:

        >> Joillakin maallikkosaarnaajilla oli erityinen liikutusnuotti puheessa eli käyttöön otettiin määrätynlainen itkunsekainen intonaatio ja falsettia tavoitteleva ääni silloin, kun oli tarkoitus, että väki joutuu liikutukseen. Joskus tämä oli maallikkosaarnaajilla tahallista, eräänlainen tehokeino, mutta tavallisesti aivan tahatonta. – – – Myös papeilta tätä esiintyi esim. Kullervo Hulkolla. Muistan 1950-luvulta tapauksen, kun joku emäntä joutui puheen alla liikutukseen ja hoki Kullervo Hulkon edessä: ”Kyllä met uskomma poika rakas keskelle taivasta”. >>

        Castrén kertoo kirjassaan, miten Pajalan vanhimmat (ilmeisesti Castrénin haastattelemat) muistavat vieläkin, että Lapin ”ämmät” siellä viipyivät viikkokausia jumaloidun opetusisänsä lähettyvillä eikä heidän ihastumisellaan ollut rajoja. Näitä ilmiöitä vastustajat olivat tulkinneet suorastaan epäsiveyttä todistaviksi.

        Varmaan Laestadiuksen saarnoissaan käyttämät vahvat morsiusmystiset kielikuvat auttoivat liikutusten syntyä varsinkin ”vaimoväessä”. Tämä taas synnytti vastustajissa kaunaa ja jopa hyvin inhimillistä mustasukkaisuutta. Tämän saivat toki myöhemminkin kokea varsinkin nuoret (ja komeat) saarnaajat Toivo Korpelaa ja Kullervo Hulkkoa myöten.

        Ehkä myös ne Helsingissä 60-luvulla nuorten teologiveljien saarnatessa esiintyneet hypyt olivat ihan samasta aidosta ”kuumasta lähteestä” peräisin kuin Laestadiuksenkin aikoina. Vai tarkoitatko, että ne olivat teeskenneltyjä ja teologiveljien miellyttämiseen tarkoitettuja? No, onhan sekin mahdollista…

        Tykkää

  13. Rauhan Sanan seuroissa esiintyy yhä liikutuksia, joskin harvakseltaan. Esikoisten seuroissa ” säännöllisemmin”. Eiköhän kaikkien lestadiolaisuuntien seuroissa joskun joku tule liikutuksiin. Aivan kuin muistumana liikkeen juurista.

    Tykkää

    1. Kuvaat tilannetta varmaan oikeaan osuvasti. Vl-ystävänikin kertovat, että odottavat seuroissa tiettyjen samojen (yleensä vanhempien naishenkilöiden) joutuvan aina paikalla ollessaan liikutuksiin. Voi siinä toki olla huomionhakua ja halua puhujan mielistelyyn, mutta ehkä myös aitoa liikkeen juurien tunnustamista – siis välittämättä ”sivistyneempien” veljien ja sisarten mahdollisesta paheksunnasta.

      Paavo Rintala kuvaa romaanissaan ”Rikas ja köyhä” varsin autenttiselta vaikuttavalla tavalla vl-seuroja Oulussa 1952. Sokean maallikkosaarnaja Jalmari Isopaasin väkevä julistus ja sen seuraväessä saama lähes joukkohysteriaan yltyvä vastaanotto on kuvattu upeasti. No, eihän kirja kiitosta SRK:n suunnalta saanut 🙂

      Lapsien traumatisoitumisesta tulee mieleen omat kokemukseni 50-luvun esikoisseuroista Myrskylässä. Olihan se jonkinlainen järkytys nähdä tuttujen ja turvallisten aikuisten muuttuvan käytökseltään oudoiksi ja käsittämättömiksi. Eipä tuo kuitenkaan päässyt traumaa jättämään, koska vanhempani olivat ihan tavallisia evlutteja. Mummoni kyllä kävi näissä esikoisseuroissa, mutta yhtä paljon myös kirkossa, eikä hän koskaan minua seuroihin mukaansa pyytänyt. Esikoisuus oli muuten ainoa lestadiolaisuuden haara, joka paikkakunnalla tuolloin tunnettiin.

      Tykkää

  14. Kittilän kirkkoherra Toivo Kulpakko (1944–2004) kirjoitti Lapin Kansassa 28.12.1992 kiinnostavan artikkelin ”Lestadiolaiset liikutukset vähenemässä”: http://keskustelu.suomi24.fi/t/1525465/lestadiolaiset-liikutukset-vahenemassa.

    Kulpakko oli värikäs hahmo, joka sai jopa tuomion perättömistä ilmiannoista, useista julkisista herjauksista ja virkavelvollisuuden rikkomisesta. Lopulta hän erosi kirkosta vuonna 2000 perustellen asiaa mm. erimielisyyksillä Oulun hiippakunnan piispan Olavi Rimpiläisen kanssa. Kulpakon artikkelista saa joka tapauksessa kuvan hyvin asiaa omakohtaisesti tuntevasta kirjoittajasta. En saanut varmaa selvyyttä, oliko hän lestadiolainen – luultavasti, mutta mistä haarasta?

    Keskusteluketjussa VL-foorumilta tuttu nimimerkki ”O.M” esittää mielenkiintoisen eskatologisen tulkinnan liikutusten vähenemisestä:

    >> Ainakin vl-seuroissa liikutukset *hyväksytään* täysin, mutta ehkä kyse on erään ajan merkin täyttymisestä. Veisuun tyttäret (=kiittäjänaiset?) vaikenevat ennen kuin ovet katua vasten suljetaan (= Jumalan valtakunnasta ei saarnata enää evankeliumia ulos?).
    Saarn.12:
    1. Ajattele Luojaas nuoruudessas, ennenkuin pahat päivät tulevat, ja vuodet lähestyvät, koskas olet sanova: ei ne minulle kelpaa;
    2. Ennenkuin aurinko ja valkeus, kuu ja tähdet pimiäksi tulevat, ja pilvet tulevat jälleen sateen jälkeen,
    3. Silloin koska vartiat huoneessa värisevät, ja väkevät notkistavat itsensä, ja jauhajat ovat joutilaina, että he harvaksi tulleet ovat, ja näkö tulee pimiäksi akkunan lävitse;
    4. Ja ovet katua vastaan suljetaan, niin että myllyn ääni vaikenee, ja hän heräjää linnun ääneen, ja kaikki veisun tyttäret vaipuvat. >>

    Tykkää

    1. Kiitoksia Pertille tästä ”taivhaallisen ilon” tutkielmasta linkkeineen; olivatpa perusteellisia myös Eeva Kaisa Heikintyttären / Fredrik Mustapparran / Lars Levin liikutusten apologia kuin Toivo Kulpakon artikkelikin… Ja Eudokimokselle kiitokset pääsiäisterveisistä Kreetalta!

      Hajanaisina mielteinä; joskus autuaasti edesmennyt isänikin oli rajuissa liikutuksissa – ja olihan se tietysti hiukan noloa ja outoakin lapsen näkökulmasta. Mutta saattoi hän saarnoissakin ihan oikein hoksauttaa; että jos tämän maailman urheilukilpailuissa tai teattereissa ihmiset kiittävät suorastaan hurmiossa ihmistä niin miksi ei sitten Kaikkivaltiasta, Taivaan ja maan Luojaa saisi. – No tottapuhuen kyllä hän itsekkin suurinpiirtein liikutuksissa oli silloinkin, kun naapurikylän poika Mänty-Eero voitti kiperässä kamppailussa Mietaan Jussin Ounasvaaralla… 🙂

      Niistä apokryfikirjoista muistan isä-Paulin saarnanneen tekstin ollessa muun muassa; Juditin kirjasta, Tobian kirjasta, Makkabealaisten kirjasta, Esterin kirjasta, Susannan historiasta, Babelin Belistä, Babelin Lohikäärmeestä ja Kolmen miehen kiitosvirrestä. Kertomukset olivat siinä määrin jännittäviäkin, että me pojatkin niitä kuuntelimme miellellämme ja kyllä niistäkin löytyi kristillistä hengellistä opetusta ja opastusta!

      Tykkää

    2. Usein liikutusten vähenemistä ”perustellaan” vanhoillislestadiolaisuudessa em. raamatunkohdalla. Kohta puhuu selkeästi ihmisen vanhenemisesta ja kielikuvin kuvaa vanhenevan ihmisen elämää ja aistienkin heikkenemistä. Se kehoittaa muistamaan Luojaa jo nuorena, ennen kuin nuo vanhuuden päivät tulevat.

      Aika kaukaa haetulta tuntuu, että sillä perustellaan liikutusten vähenemistä. Ovet katua vastaan suljetaan-oppirakennelma on kaikkien vanhoillislestadiolaisten sisäistämä: kerran ” Jumalan valtakunnan” ovet suljetaan ”epäuskoisilta”, ja he eivät pääse sisälle…Tämän opin raamatullisuus on nähdäkseni aika kyseenalainen. Lienee ääri-allegorisen maallikkoraamatuntulkinnan tuotetta menneiltä vuosikymmeniltä! Vanhimman kirkkoraamatun suomennoskin on varmasti tähän tulkintaan syynä?

      Tähän mielivaltaiseen tulkintaan voisi joku teologi ottaa kantaa, lienenkö väärässä?

      Tykkää

  15. Kaarlo Castrén kertoo em. kirjassaan aika oudon tarinan maanmittari P. W. Aurénin ja Laestadiuksen tapaamisesta:

    >>

    Suomalainen maanmittari P. W. Aurén, jolla kesällä 1857 oli virantoimituksia Pajalaa vastapäätä olevassa Kolarin kappelissa, kävi töittensä väliaikana Laestadiusta tervehtimässä. Tästä käynnistänsä Aurén on antanut vilkkaan ja Laestadiusta erinomaisesti valaisevan kertomuksen.

    Laestadiuksen Aurén tapasi niityn ojaa perkkaamasta. Laestadius otti vieraan sangen ystävällisesti vastaan, vaikka kuuli, ettei tämä kuulunut hänen uskonsuuntaansa, vaan oli tullut tunnettua tiedemiestä tapaamaan. Laestadius puhui mukaansatempaavasti yleisistä asioista, ajan keksinnöistä y. m. ja näytti kasvi-, kivi- ja muita kokoelmiansa, jotka kaikki osoittivat hänen melkoista oppineisuuttansa.

    Lopulta ukko ehdotti arvonimet jätettäviksi pois lausuen »me ruotsalaiset ja suomalaisethan olemme vanhoja veljiä». Laestadius oli resuisissa ja likaisissa vaatteissa, ja varsin huono järjestys ja siisteys oli hänen huoneessansakin. Tupakkaa hän poltti lujasti vetäen isoa piippuansa, jonka koppaan oli kaiverrettu apostolien kuvat, ja kahvipannu oli koko ajan tulella.

    Aurén mainitsee keskustelun kuluessa ottaneensa moittiaksensa Laestadiuksen törkeää saarnakieltä.

    Laestadius oli näyttänyt vieraallensa verrattaviksi erään »jokin aika sitten Straubingissa Etelä-Saksassa loistavalle seuralle pitämänsä saarnan» ja toisen Pajalassa pidetyn saarnan. Aurén sanoo, että saksankielisen saarnan sekä kieli että sisällys olivat loistavat. Laestadius kertoi, että eräs hänen entinen yliopistotoverinsa oli asettunut asumaan Straubingiin ja kun Laestadius »eräällä matkallansa», joka kulki sanotun kaupungin kautta, kävi vanhan toverinsa luona, tämä ehdotti, että Laestadius saarnaisi siellä P. Pietarin kirkossa. Laestadius epäili, mutta kun vanha toveri ärsytti häntä sanomalla, ettei hän uskalla esiintyä sivistyneen yleisön edessä, niin hän suostui ja ryhtyi kirjoittamaan saarnaa. Paikkakunnan sanomalehdessä oli lihavilla kirjaimilla ilmoitettu, että »lappalainen pappi» pitäisi saarnan ja sen johdosta oli kirkko täpösen täynnä kaikkiin yhteiskuntaluokkiin lukeutuvia kuulijoita, jotka Laestadiuksen sanojen mukaan näyttivät »eräänlaisella huomaavaisuudella» kuuntelevan saarnaa.

    Laestadius kysyi Aurénilta, mitä hän piti tuosta saksankielisestä saarnasta, johon Aurén vastasi, että hän tahtoisi joka päivä kuulla sellaisen. Laestadius tiedusteli edelleen, mitä hyötyä Pajalan seurakunnalla olisi sellaisesta saamasta. Aurén ei osannut siihen vastata. – Mainittakoon tässä, ettei ainakaan tämän kirjoittaja ole Laestadiusta koskevasta kirjallisuudesta tai muista lähteistä tavannut tietoja mistään Laestadiuksen tekemästä ulkomaanmatkasta.

    >>

    Maanmittari Petteri Wilhelm Aurén oli merkittävä aikansa yhteiskunnallinen vaikuttaja Lapissa, ja häntä voinee pitää luotettavana lähteenä. Nykyisin on suomeksi saatavilla hänen kirjansa ”Matkani Lapinmaassa 1867: Inari, Utsjoki, Sodankylä, Jäämeren ranta”, joka kai alun perin oli omakustanne. Olisiko Castrénin tarina tästä kirjasta peräisin?

    Castrén toteaa, ettei tiedä mistään Laestadiuksen tekemästä ulkomaanmatkasta – enkä tiedä minäkään. Suomen puolella hän oli kyllä käynyt. Hänethän vihittiinkin Brita-Kajsansa kanssa Suomen Enontekiön kirkossa Palojoensuussa 1.4.1827. Vihkimisen suoritti Laestadiuksen ystävä Muonion ensimmäinen kirkkoherra Mathias Kolström. (Muistelen, että LLL olisi joskus saarnannutkin Suomen puolella Kolströmin pyynnöstä, mutta en ole varma – ja ketäpä kiinnostaisikaan.)

    Olisiko Laestadius ollut niin suuri humoristi, että olisi syöttänyt Aurénille pajunköyttä? Vai vedättääkö Aurén lukijoitaan? (Castrénia en sentään uskalla epäillä.) Vai tekikö Laestadius incognito-ulkomaanmatkoja jopa Brita-Kajsan tietämättä. Kas tässä taas uusi tutkimusaihe! 🙂

    Tykkää

    1. Löysin kirjastosta Aurénin kirjan Matkani Lapinmaassa 1867. Siinä Aurén kirjoittaa Laestadiuksesta 10 sivua verran otsikolla ”Suorasukainen kertomus Laestadiuksesta”. Kertomus LLL:n Saksan-matkasta löytyy sieltä melko samassa muodossa kuin Castrénin kirjassakin, joten Aurén lienee juuri se Castrénin lähde (vaikka hän ei sitä sanokaan).

      Netistä löytyy myös Aurénin ruotsinkielinen kirja ”Uleåborgs län: resedagboksanteckningar i länet samt under 12 års tjänstgöring i Lappmarken – Första delen, Anteckningar om Utsjoki, Enare och Sodankylä (P. W Aurén, 1894), joka myös toistaa saman kertomuksen Saksan-matkasta. http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/101461/Ule_borgs_lan_resedagboksantec.pdf?sequence=1

      Jorma Ojala lainaa omassa kirjassaan Aurénin ruotsinkielistä kirjaa, mutta jättää pois Saksan-matkan. Pitikö hän kertomusta hölynpölynä, josta oli viisainta vaieta? Enpä tiennyt tavatessamme asiaa Jormalta kysyä. Jääköön arvoitukseksi…

      Vielä viimeinen lukuvinkki. Viime vuoden lopulla väitteli Kosti Joensuun Lapin yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnassa otsikolla ”The Physical, Moral and Spiritual: A Study on Vitalist Psychology and the Philosophy of Religion of Lars Levi Laestadius”. Väitöskirja käsittelee Laestadiuksen antropologista ja uskonnonfilosofista ajattelua, joka on selkeimmin esitetty hänen Hulluinhuonelainen-teoksessaan. Aikaisemmin on asiaa sivunnut Hannu Juntunen erinomaisessa suomenkielisessä väitöskirjassaan Lars Levi Læstadiuksen käsitys kirkosta (1982). Joensuun väitöskirja on kuitenkin ensimmäinen LLL:n uskonnonfilosofiaan keskittynyt tutkimus. Harmi, ettei se ole suomenkielinen.

      Nyt olen varmaan ylittänyt runsaasti kommenttikiintiöni tässä ketjussa. Paras siis pitää hengähdystauko, varsinkin kun ulkonakin on upea ilma. 🙂

      Tykkää

    2. Nyt lenkin jälkeen tarkistin asian vielä Seppo Lohen kirjasta ”Sydämen kristillisyys”. Hänkin tuntee Aurénin kuvauksen Laestadiuksen tapaamisesta ja lainaa sitä laajasti. Mutta LLL:n Saksan matkasta ei Lohikaan mainitse mitään (kuten ei Ojalakaan).

      Mysteeri siis jatkuu ja syvenee. Pitäisiköhän kirjoittaa kirja ”Laestadius Saksassa ja muita myyttejä Pohjolan kristillisyydestä”? No nyt alan kuulla sieluni korvin Jorma Ojalan äänen, joka huutaa: Lopeta jo, Niukkanen! 🙂

      Tykkää

  16. Tässä viimeinen lainaus Castrénin kirjasta, nyt vakavammasta aiheesta. Lars Levi Laestadius (10.1.1800 Arjeplog, Ruotsi – 21.2.1861 Pajala, Ruotsi) oli kuollessaan juuri 61 vuotta täyttänyt. Hänen seuraajansa herätysliikkeen johdossa oli Juhani (Johan) Raattamaa (12.9.1811 Kaaresuvanto – 7.3.1899 Saivomuotka). Laestadiuksen kuollessa Raattamaa oli 49-vuotias, ja edessä oli n. 40 vuotta kasvavan ja etelään leviävän liikkeen peräsimessä. Varmaan vastuu painoi raskaana Raattamaan hartioita, vaikka hän ei vielä voinut aavistaa miten raskaaksi tehtävä hajaannuksen alkaessa muodostuisi.

    Rovasti Laestadiuksen hautaustilaisuudessa ruumiinsiunauksen toimitti Laestadiuksen lanko pastori Per Lorens Stenborg, ja useista tilaisuudessa pidetyistä muistopuheista oli Raattamaan puhe merkittävin. Lainaan siitä pienen osan, joka kertoo Laestadiuksen viimeisistä päivistä:

    >> Tiistaina sinä viikkona, jona hän kuoli, koska hänellä vielä oli puhe, oli hän niin kuin unessa ja kuin hän heräis sanoi hän: mikä Tohtori on tullut tähän kylään, johon hänen puolisonsa vastais hänelle, ei täällä ole yhtään Tohtoria, niin naurahti hän ja sanoi, yksi kaunis vaimo kävi tässä. Vapahtaja tulee minua avoimilla rinnoilla noutamaan, jo nyt vieraat taivaasta tulevat noutamaan», – – – »ja kuin hän aukaisi silmiänsä ja katsoi ihmisten päälle, meni suu nauruun, ja ilo ja rakkaus loisti hänen silmistänsä, mutta ruumiinsa heikkouden tähden ei hän jaksanut puhua enään. Iloista se on ollut nähdä ja katsella kaikilla läsnäolevilla, koska hän aukaisi aivan usein silmiänsä ja katseli ylös taivasta kohden iloisilla silmillä ja naurusuulla, josta saatettiin selkeästi nähdä että hän katseli taivaallisia asuntoja ja vielä viimeisissä hengen vetämisissä veti hän suunsa nauruun ja hän tahtoi nostaa kätensä ylös kiitokseen, koska jo toinen käsi oli tantistunut, mutta kuin hän sai puolisonsa käden kiinni, niin hän pani oman kätensä kanssa ristiin ja korotti ylös kiitokseen lunastajaansa kohtaan. >>

    Tämä kuvaus kyllä todistaa, että Laestadius osasi iloita (ja jopa nauraa). Ruumiin tuskien keskelläkin hän ”katseli ylös taivasta kohden iloisilla silmillä ja naurusuulla.” Parempaa lähtöä en osaa kristitylle toivoa.

    Tykkää

  17. Aivan niin, oli siinä lähdössä sitä taivaallista iloa, johon Roosan blogikin viittaa – ja olihan se aika erilainen lähtö kuin Paavo Ruotsalaisella, huomautti isänikin usein saarnoissaan!

    Vai on viimeinkin ilmestynyt väitöskirja Laestadiuksen uskonnonfilosofiasta ja -psykologiasta – no jo oli aikakin. Laestadiushan oli – vaikka hänellä ei virallista tieteellistä loppututkintoa ollutkaan – omaksunut ennakkoluulottomasti paljon aikansa modernista tieteellisestä maailmankuvasta ja ihmiskuvasta. Hulluinhuonelaisessa hän pyrki selvittämään sovituksen salaisuutta etsien perustetta yleisistä – osin kai jopa itse lanseeraamistaan tai ainakin viilaamistaan psykologisista ja eettis-filosofisista lainalaisuuksista. Ja tässä hän pyrkii yhdistämään materialistisen ja idealistisen lähestymistavan…

    Olen lukenut Castrenin kirjan yli kolmekymmentä vuotta sitten, eikä muistiin ole jäänyt tuo Straubingin matkan ongelmaa. Vuonna 1822 Laestadiuksen tiedetään käyneen Etelä-Ruotsissa Skånessa, Smålannissa ja Ölannissa professorinsa Göran Wahlenbergin mukana. Kaikkiaan hän lienee taittanut apostolinkyydillä eli jalkapatikalla matkoja Lönnrotin tapaan kymmeniä tuhansia kilometrejä.

    Duoda, duoda ehkä Lars Levi ei kuitenkaan sanonut reisusta, että soon ”valehtelematon tosi” (Ragnar Lassinantin tapaan 🙂 Katsoiko Lars Levi, että tässä tapauksessa tarkoitus pyhittää keinot, ja pieni ”opettavainen luku” Suomen herra Aurenille oli tarpeen. Eikä hyvän jutun kertomista – ja ainakhan värittämistä eli parantelua – ole Tornionlaaksossa pietty minhään suurena syntinä. Niin ja tulee mieleen Ylitorniollakin pappina toimineen Arvi Järventauksen romaani Satu-Ruijan maa, joka kertoo köyhän suntion ja puolisonsia kotipiiriinsä sitoman Abraham Kellonsoittajan mielikuvitusmatkasta Ruijan rannalle.

    Niin ja oma lukunsa on – salittakoon pieni pilkekin silmäkulmassa – matkat ilman ajan ja paikan rajoituksia. Profeetta Habakuk sa tehtävän eloväelle tarkoitettu ruoka Baabeliin Danielille leijonien luolaan: ”Silloin tarttui enkeli hänen kiireeseensä, ja vei niinkuin väkevä tuuli Baabelia päin luolan tykö” (apokr. Baab. Lohik. jae 35). Tai ”Herran Henki tempasi Filippoksen pois”. (Ap. t.8:39) Tämä kyky oli Herrallammekin, ja jopa italialaisella isällä Padre Piolla…

    Muutama päivä sitten sain vinkauksen Swenska Dagbladetin Kajaanin Lehteen käännettyyn artikkeliin 30.11.1907 http://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/642524?page=4 , jossa otsikolla ”Lappalaisten näkijätaidoista” viitataan muun muassa Lars Levin velipuolen lapinpappi Petrus Laestadiuksen omakohtaisen kertomukseen lappalaisesta, joka hänen seurueensa läsnäollessa Arjeplogissa haki yli tuhannen kilometrin päästä Upsalasta erään naishenkilön sormuksen ja voitiinpa vielä todeta lappalaisen silminnäkijäkuvauskin oikeaksi: ”Tämän merkillisen kohtauksen aika ja hetki pantiin muistiin ja selville tuli, että puhuttu nainen juuri sinä aikana oli leiponut, istahtanut kahvia juodakseen puulaatikon kannelle, kun ovi aukeaa ja pieni lappalaisukko astuu sisään, ottaa sormukset akkunalta ja samassa katoaa. Poliisille ilmoitettiin varkaus, mutta ei kukaan muu kuin nainen itse ollut mitään Lapin ukkoa nähnyt”.

    Tykkää

  18. Kiitos kiintoisista kommenteista, Markku. Niistä saakin monta uutta langanpäätä, joita on taas hauska keriä auki. 🙂 Internet on kyllä joskus siunaus. Onhan tuo Kansalliskirjaston digiarkistokin uskomaton aarreaitta, kiitos linkistä!

    Lapin ”noitien” paranormaaleista kyvyistä on paljon tarinoita, joista varmaan linkkaamasi tarinan kertoja oli luotettavimmasta päästä – olihan hän ”äärimmäisestä tunnollisuudestaan ja luotettawaisuudestaan tunnettu Lapin lähetyssaarnaaja Petrus Laestadius”. Petrus oli kyllä Lars Levin kokoveli. Ajattelit ehkä heidän vanhempaa velipuoltaan Karl Erik Laestadiusta (1775 – 1817), jonka luona veljekset viettivät lapsuusvuosiaan.

    Myös LLL oli hyvin kiinnostunut saamelaisten perinteestä ja vanhasta uskonnosta. Hänen ”Lappalaisten mytologian katkelmia”-kirjansa käsikirjoituksen löytyminen on jopa jännittävämpi tarina kuin ”Hulluinhuonelaisen”. Nilla Outakoski esittää hiukan kiistelyäkin herättäneessä väitöskirjassaan ”Lars Levi Laestadiuksen saarnojen maahiskuva verrattuna Karesuvannon nomadien maahiskäsityksiin”, että Laestadius otti maahiset todesta. (Tämäkin kirja vielä odottaa lukemistaan.)

    Joka tapauksessa Laestadius otti näyt ja profetiat vakavasti – olihan hänellä niistä omiakin kokemuksia. Laestadius hyväksyi myös naiset profeetallisessa roolissa, mistä osoituksena on parikin hänen itse julkaisemaansa naisten näkyä vuodelta 1848: Sofia Nivan ja Anna-Stina Klavun näyt painettiin Piitimessä 1850 ja 1851. Castrénin kirjassa ne ovat liitteenä alkuperäisessä fraktuura-asussaan, ja toinen löytyy netistäkin (sukarilaisten sivuilta): https://asiakas.kotisivukone.com/files/lestadiolaisuusalkuperaisena.auttaa.fi/Uudet/Klavun_Annastinan_ilmoitus_24.9.1848.pdf. Tuomiokapitulin moitteet ja nuhteet tästäkin olivat seurauksena. Myönnettävä onkin, että nimeltä mainittujen henkilöiden kuvaaminen helvetin vaivassa olisi ainakin nykyisin viharikos tai kunnianloukkaus. Mutta ajat ovat toki muuttuneet…

    Analyysisi Laestadiuksen Saksan matkasta taitaa osua oikeaan. Olihan LLL ”aika vekkuli”, kuten Castrén kääntää ilmaisun ”une vraie canaille” LLL:n ranskalaisten ystävien kirjeenvaihdosta. Google kylläkin kääntää ilmaisun muotoon ”todellinen roisto” 🙂

    Tykkää

    1. Aivan – ja kiitos korjauksesta; sekoitin tuossa tosiaan Petruksen ja Karl Erikin. – Voisi tietenkin spekuloida, että Laestadiuksen näyttämä saarna olisi voinut olla vaikka harjoitussaarna pappisseminaarin ajoilta. Tosin en ole selvittänyt, oliko seminaarin ohjelmassa saksankielikin. Isäni kyllä luettelee toimittamassaan Laestadiuksen kasvikirjan ”Loca parallela plantarum” suomennoksen (2001) esipuheessa Lars Levin kielirepertuaariin kuuluvan ruotsin ja suomen lisäksi: tornionsaamen, piitimensaamen, luulajansaamen, eteläsaamen, norjan, latinan, ranskan, heprean ja kreikankin…

      Se Laestadiuksen ”karkea” suomi oli tietysti sitä ainakin perukassa vielä yleisesti puhuttua vanhaa suomea ennen suomenkielen tietoista uudistamista ja modernisointia 1800-luvulla. Jällivaarassa asunut Anja-tätini oli ihan hieno ihminen, mutta saattoi varoittaa kläppejä elikkä sikiöitä vaikkapa; ”Älkää kläpit kylmettäkö ittiänne, ettettä saa kusitautia” (so. virtsatientulehdusta).

      Kyllä ”Lappalaisten mytologian katkelmia” on merkittävä teos ja ilman muuta Laestadius uskoi Kaikkivaltiaan luoneen myös näkymättömän maailman kuten Nikean uskontunnustuskin sanoo. Matilda-ämmini oli ollut 15-vuotias ja mukana Muonion Liepimäjärvellä, kun kerpunottoon mennyt venekunta kohtasi kuusenkorkuisen haltijan järvellä. Setänsä Juho Anttila oli lukenut Isämeitää ja käskenyt mennä pois Herran Sebaotin nimessä… Tehdessäni muinaisjäänteiden kartoitusta Lankojärven Kolhonniemessä, kertoi Eero Mäntyranta kristitystä Raution Kallesta, joka oli nähnyt vedenhaltijan tai kalojen vanhimman järvellä. – Ja Airijärveltä jouduin itsekkin poistumaan kiireenvilkaa kesken inventointikäynnin. 🙂

      Tykkää

      1. Menipä taas vaikeaksi – sotkin edellä asioita, kun kirjoitin ”sisartaankaan hän ei näe taivaassa, vaan sen portilla.” Olihan se sisar taivaassa, ja portilla oli Nivan Anna-Liisa. Oliko tämä Anna-Liisa Sofian sukulainen ja milloin hän oli elänyt, sitä ei teksti kerro. Tähän Anna-Liisa Nivaan ei Laestadiuskaan viittaa loppusanoissaan, vaikka annoin niin ymmärtää. Pahoittelen…

        Joka tapauksessa Sofia sanoo taivaan portilla sisäänpääsyä odottavasta Anna-Liisasta: ”Minä käskin hänen pyörtää takaisin, ja mennä oven kautta sisälle, muutoin hän menee kadotukseen, kuten hänelle ennen olen sanonut. Mutta hän oli ääneti eikä mitään vastannut.”

        Paljon on lainattu Raattamaan kirjettä Kaarle Petteri Knuutille 18.5.1869, jossa Raattamaa kirjoittaa: ”Jos saarnamies ei ole saanut Pyhää Henkeä, niin ei hänellä ole kuin kirkon avaimet eikä hän pääse niillä itsekään taivaaseen. Mutta ne saarnamiehet, jotka oven kautta ovat tulleet seurakuntaan ja ovat Pyhän Hengen saaneet, niillä ovat taivaan avaimet ja ne seurakunnan kanssa yhdistettyinä avaavat ja sulkevat.”

        Kirje liittyy syntyneisiin vaikeuksiin Ylitornion seudulla. Nopeasti etelään päin levitessään törmäsi lestadiolaisuus jo sinne aikaisemmin ehtineisiin herätysliikkeisiin, mm. Etelä-Ruotsissa syntyneeseen uusevankelisuuteen. Monet lestadiolaiset (esim. Mathilda Fogman) pitivät heitä ”uskonveljinä”. Ryhmien välille syntyikin jossakin määrin yhteistyötä. Tämä varhainen yhteistyö kariutui (ainakin johtajatasolla) Paul Peter Waldensrömin (1838–1917) negatiiviseen lehtiarvioon lestadiolaisuudesta 1869. Tämä aiheutti Raattamaassa voimakkaan vastareaktion (esim. kirjeessä Fogmanille Raattamaa kutsui Waldenströmin kannattajia ”hengellisiksi äpäriksi”).

        Raattamaa opastaa Knuutia, miten sekavaan tilanteeseen tulisi suhtautua. Sekaannusta lisäsivät muutkin kuin uusevankeliset (esim. korakkilaiset ja Simon seudulta peräisin oleva Huttulan ryhmä). Raattamaalla oli huoli liikkeen yhtenäisyyden säilymisestä. Kirjeessä mainittu eriseuraisuus on siis omille joukoille tarkoitettu. Tämä sisäinen välienselvittely näyttää ratkenneen jo vuoden 1869, jolloin ”riitelijät” erosivat pois. Ei ole selvää, keitä he olivat.

        Tämä Raattamaan puhe ”oven kautta tulleista” on saanut vl-liikkeen maallikkoteologiassa eksklusiivisen tulkinnan. Kyllähän kirje siihenkin viittaa, mutta konteksti on liikkeen sisäisissä ristiriidoissa. Samanlaisen tulkinnan on saanut Raamatun lause: ”… se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät.” (Mt.7:14). Ahdas portti on tässä tietysti Jeesus Kristus, mutta maallikkoteologiassa se usein samaistuu rauhanyhdistyksen oveen.

        Tällaista oli ajatusteni taustalla, kun väitin että Sofia Nivan lause ”Minä käskin hänen pyörtää takaisin, ja mennä oven kautta sisälle” viittaisi seurakuntaoppiin. Väite on tosiaan anakronistinen. Vuonna 1848 tuskin mitään ”viestikapulaoppia” oli – ei edes sen esiastetta. Avainten vallan ja synninpäästön käyttöönottokin tapahtui Raattamaan toimesta vasta 1853. Tässä suhteessa ei siis Laestadiuksella ollut mitään, mitä olisi pitänyt selitellä parhain päin. Pahoittelen jälleen…

        Jotakin ”opillista” kuitenkin täytyy sisältyä tähän yksinkertaiseksi, umpimieliseksi ja hidasluonteiseksi kuvatun suomalaistytön näkyyn taivaan portille asti päässeestä, mutta väärällä tavalla sisään yrittävästä Anna-Liisasta. Ainakin nykyisin kuvaus ymmärrettäisiin omavanhurskaan toivottomaksi yritykseksi pelastua ilman vl-seurakunnan siunausta ja synninpäästöä.

        Mitä tuo ”opillinen” sitten on – jos mitään. Ehkä vain yleinen tunne, että Anna-Liisa ei ole ”elävässä uskossa”. Ehkä Sofia odottaa, että Anna-Liisa sen vielä löytää? Toisaalta, jos Anna-Liisa on jo kuollut, ei tätäkään toivoa enää ole? Oma toiveeni alkaa nyt olla, että Laestadius ei olisi koskaan koko Sofian profetiaa julkaissutkaan. Olisin tältäkin selittelyltä säästynyt. 🙂

        Tykkää

    2. Onneksi meni sääennustukseni pieleen. Helsingissä on ollut vapusta alkaen ihan upea sää. Kävin juuri lenkillä Keskuspuistossa ja enää ei voi epäillä kesän tuloa: polun varressa leskenlehtiä, sinivuokkoja, valkovuokkoja, sisiliskoja ja sammakoita – laululinnuista puhumattakaan. Vaan onnistuuhan se ilonpilaaminen, jos oikein yrittää: Ei tää varmaan kauaa kestä…

      Kiitos tosi mielenkiintoisista maahis- ym. tiedoista, Markku. Ihan tässä etelän miehen kateeksi käy. Sinulle kun nuo pääkallonpaikat ovat maantieteellisesti kuin myös henkisesti paljon lähempänä – myös sukuhistorian kautta. Itse jään vielä arvailemaan miten suhtautuisin, jos lenkkipolulla kohtaisin kuusenkorkuisen haltijan.

      Minullekin tuli mieleen, että se saarna voisi olla harjoitussaarna. Kuitenkin Laestadiuksen esittämä tarkka saarnan pitopaikka ihmetyttää (Straubingin Pyhän Pietarin kirkko, joka todella oli silloin olemassa). Ihmetyttää myös, ettei kukaan Laestadius-tutkija (Castrénia lukuun ottamatta) ole tietääkseni kommentoinut asiaa.

      Löysin VL-foorumilta sen toisenkin Laestadiuksen painattaman näyn: http://vlfoorumi.foorumi.eu/viewtopic.php?f=27&t=3953. Se on hiukan editoituna julkaistu Siionin Lähetyslehdessä helmikuussa 1956. Kyseessä on Sofia Nivan näky, joka sisältää myös niitä henkilökohtaisuuksia:

      >> Minä näin Nivan Heikin vainajan (yksi jumalaton mies, joka oli ennen kuollut) kuinka kauheasti häntä piinattiin, ja kuulin kuinka hirmuisesti hän kirosi lapsiansa sen tähden, että ne ovat häntä sinne saattaneet. Tunsin minä sielä vielä monta muuta. Niistä kaikista kärsi Mämmin Greta vainaja hirmuisinta vaivaa. – – –
      Minut vietiin kaikkein niiden ohitse taivaan portille, jonka takana seisoi paljon ihmisiä, jotka tahtoivat väkisin tukkeutua sisälle portista. – – – En minä muista, että minä olisin heistä puhutellut muita kuin Nivan Anna-Liisaa, joka myös oli heidän seurassansa. Minä käskin hänen pyörtää takaisin, ja mennä oven kautta sisälle, muutoin hän menee kadotukseen, kuten hänelle ennen olen sanonut. Mutta hän oli ääneti eikä mitään vastannut. >>

      Asiaa joutuu Laestadius jälkisanoissaan selittämään:

      >> Tahdon viimein mainita, että Nivan Heikki, jonka Sofia Pietarintytär näki kadotuksessa, oli kuollut muutamia kuukausia ennen. Hän oli eläessänsä ollut riidassa vaimonsa ja lastensa kanssa ja vaikka hän sairasti monta kuukautta, ei hän kuitenkaan tehnyt katumusta ja parannusta, vaan kuoli kuolleessa uskossa. Mämmin Greeta, joka myös nähtiin kadotuksessa, oli jo kauan aikaa ennen kuollut. Hän oli eläessänsä ollut ankara maailman perään, ja petollisella viinakaupalla koonnut rahaa. – – – Mutta Sofian sisar, jonka hän näki taivaan valtakunnassa, oli kuollut silloin, kun Sofia itse oli pieni lapsukainen. Ja minä allekirjoittanut, joka olen ollut opettajana Kaaresuannon seurakunnassa kolmattakymmentä ajastaikaa, muistan vielä, mitä tämä Sofian sisar sanoi, koska hän makasi tautivuoteellansa, ja tunsi kuoleman läsnä olevan. Hän oli silloin lautamiehen Pekan morsian, ja aikoi mennä hänen kanssa naimisiin. Mutta minä sanoin hänelle, koska minä tulin ripittämään häntä: ”Nyt on parempi Ylkämies tullut sinua noutamaan.” Hän vastasi: ”On totisesti, enkä vaihtaisi siihen, joka jääpi.” Ja tämä Sofian sisar kuoli vuonna 1828. Sen todistan minä tänä vuonna 1850. >>

      Näyttää siltä, että Sofian profetiassa on paljonkin ”astian makua”, jolta eivät sukulaisetkaan säästy. Sisartaankaan hän ei näe taivaassa, vaan sen portilla. ”Pitää mennä oven kautta” viittaa myös jo tuolloin maallikkoteologiassa kehittymässä olevaan seurakuntaoppiin, jota Laestadius sitten yrittää selitellä parhain päin.

      Muutakin piti vielä sanoa mutta lenkki ramasee, joten taidan mennä nokosille…

      Tykkää

  19. Sofia Nivan ilmestyksestä puhuessani sekoitin taivaan portilla odottelevan Anna-Liisa Nivan ja jo 1828 kuolleen Sofia Nivan sisaren. Tästä sitten seurasi muitakin virhetulkintoja. Yön yli nukuttuani ovat ajatukseni (toivottavasti) hiukan seljenneet.

    Sofia Nivan lause ”Minä käskin hänen pyörtää takaisin, ja mennä oven kautta sisälle” on uuden tulkintani mukaan vain viittaus Kristukseen ahtaana porttina, jonka kautta kuolleessa uskossa oleva pääsee elävään uskoon. Tämä on tietysti ihan oikeaoppinen ja raamatullinen ajatus. Jos Anna-Liisa Niva oli ilmestyksen aikaan vielä elossa, oli tässä siis hänelle kehotus tehdä parannus.

    Laestadius näyttää loppusanoissaan vain haluavan vahvistaa Sofian näyssä mainittujen jo kuolleiden henkilöiden todennäköisen kohtalon. Ehkä hän koki tämän tehtävän hiukan kiusallisenakin. Anna-Liisa Nivan epäselvästä tilanteesta hän ei sano mitään.

    Viittasin myös Raattamaan kirjeeseen Kaarle Petteri Knuutille 18.5.1869. Se löytyy numerolla 49 Pekka Raittilan toimittamasta Raattamaan kirjeiden kokoelmasta (1976). Löytyy se myös Lauri Koistisen sivuilta: http://www.koistinen.se/VK1_BOOKMARKS.pdf . Tässä hiukan pitempi lainaus kirjeestä:

    >> Vanhoille on sanottu, että taivaan valtakunnan avaimet on annettu saarnaviralle erinomattain; mutta jos saarnamies ei ole saanut Pyhää Henkeä, niin hänellä eivät ole muut kuin kirkon avaimet, eikä hän niillä pääse itsekkään taivaaseen, Mutta ne saarnamiehet, jotka ovat oven kautta tulleet seurakuntaan, ja ovat Pyhän Hengen saaneet, niillä ovat taivaan valtakunnan avaimet, ja ne seurakunnan kanssa yhdistettyinä avaavat ja sulkevat. >>

    Tässä ”saarnavirka” viittaa pappeihin, joita kirjeessä muutenkin arvostellaan. Taustalla ovat nahinat Waldenströmin kanssa. Jotkut liikkeen papitkin olivat uusevankelisuuteen kallellaan, vaikka Waldenström tuntui papin ja tohtorinarvonsa ylemmyydellä halveksivan yksinkertaisten Jumalan lasten armolaumaa. Lisäksi ”Matarengin provasti” Isak Vilhelm Bucht oli tekemässä lestadiolaisten toimista valitusta piispalle.

    Kaikki tämä huoli liikkeen tilasta näkyy Raattamaan kirjeen ärtyneessä sävyssä. Eräässä kirjeen kopiossa onkin sattuva lisäys: ”Tämä on J. Raattamaan lähetys-kirje, jonka hän on kirjoittanut alapuolen kristityille neuvoksi ja varoitukseksi vääriä opettajia ja villihenkiä vastaan”. Parin vuoden kuluttua ovat ongelmat ilmeisesti ratkenneet, koska kesällä 1873 Knuutille lähetetty kirje on sävyltään aivan erilainen.

    Mielestäni Raattamaan puhe ”oven kautta tulleista” tarkoittaa tässäkin vain elävässä uskossa olevia (ilman mitään viittausta eksklusiivisuuteen). Kuolleessa uskossa olevia pappeja kohtaan hän kyllä tässä kirjeessään (ehkä turhautumisen puuskassaan) on ankarampi kuin oppi-isänsä Laestadius. Laestadiushan sanoo kuuluisassa avainsaarnassaan: ”hengellinen pappi kantaa avaimia aina, ’suruton’ vain virantoimituksessa”.

    Ehkä tämä sekoiluni on varoittava esimerkki anakronistisesta nykykäsitysten sijoittamisesta aivan toisenlaiseen historialliseen tilanteeseen. Sikäli se voi olla hyödyllinenkin niille (oletettavasti harvoille), jotka jaksavat sepustukseni oikeassa järjestyksessä lukea. 🙂

    Tykkää

  20. Ehtoola kävimä hiihtamassa; Paljakan Joutensuolla lunta oli 65 sm ja laavun vieraskirjan mukaan muutama päivä sitten saman suunnan Lumivaarassa nimensä mukaisesti 125 sm! Että semmosta kevättalvea tällä perukalla… 🙂

    Mutta Johannes Damaskolaisen mukaan:

    2.
    Nyt talven alta, siskot, veljet,
    kevääseen nouskaa kirkkaaseen,
    kun Kristus särki haudan teljet,
    julisti rauhaa omilleen.
    Siis olkoot puhtaat sydämemme
    Kristuksen kasvot nähdäksemme.

    3.
    Riemuitkaa, taivaat, Herrastanne,
    puhkea kiitoslauluun, maa!
    Te kaikki luodut, Luojastanne
    nyt yhteen ääneen iloitkaa.
    Voittaja seisoo keskellämme,
    valollaan täyttää elämämme.
    (VK 94:2-3)

    Tykkää

  21. Täytyy vielä kehua mainittua Castrénin kirjaa. Se on tosiaan hyvin dokumentoitu ja kohdehenkilön kuvaus on realistista ilman turhaa sievistelyä. Kaarlo Castrén (1860–1938) oli myös intohimoinen kadonneiden aarteiden ”Hulluinhuonelaisen” ja ”Lappalaisten mytologian katkelmien” käsikirjoitusten metsästäjä. Tämän jahdin tilanteesta vuonna 1932 antaa Castrén eloisan kuvauksen.

    Hulluinhuonelaisen puuttuvia osia Castrén metsästi Amerikkaa myöten, jossa niiden uskottiin olevan ”erään vanhan lestadiolaisen” hallussa. Castrén sai kuitenkin tiedustelijaltaan ikävän viestin: ”Hän pitää, että senaattori Castrénilla ei voi olla se oikea kristitty käsityskanta kirjaan nähden, koska hän ei kuulu siihen hänen hyväksymäänsä kristittyjen joukkoon, joka muodostaa ainoastansa pienen ryhmän Laestadiuksen uskon nykyisistä tunnustajista, ja sen takia ei varmastikaan ole inspiroitu käsittämään Laestadiuksen kirjoitusta oikealla tavalla, vaan tulkitsisi sen väärin.”

    Kyseinen ”vanha lestadiolainen” oli mitä ilmeisimmin esikoislestadiolainen saarnaaja Henrik (Heikki) Koller (1859–1935), joka säilytti käsikirjoituksia talonsa kivijalkaan muurattuna. Kuolinvuoteellaan hän kuitenkin testamenttasi ne Suomen Kirkkohistorialliselle seuralle, ja Helsinkiin ne lopulta saatiin vuonna 1935. Tämänkin jälkeen puuttui edelleen teoksen alkuosa. Se löydettiin yllättäen vasta 1961 Uppsalan yliopistosta. Tätä ei Castrén enää ollut näkemässä.

    Miten sitten kävi Eeva Kaisa Heikintyttärelle, jonka pitkä puolustuskirje edellä esiteltiin? Kihlakunnanoikeus tuomitsi hänet sakkoihin, mutta valituksen jälkeen Svean hovioikeus vapautti hänet tuomitusta rangaistuksesta ja korvausvelvollisuudesta. Castrén vertaa tätä vastaavien tapausten oikeuskäsittelyyn Suomessa. Vuonna 1850 syytettiin Kittilässä kolmea naista vastaavanlaisesta kirkkohäiriöstä. Tapauksesta kirjoittaa eloisasti myös Toivo Kulpakko:

    ”Jo viime vuosisadalla 1850-luvulla istutettiin Kittilän puulinnassa vedellä ja leivällä 8 vuorokautta Brita Jussilaa Kittilän kirkolta, Maria Stiina Sirkkaa ja Vappu Rauhalaa Kittilän Sirkasta siitä, että he tapanina 1852 [pitänee olla 1850; tuomio tuli 1852] olivat ehtoolliskirkon aikana tulleet liikutuksiin ja jyskäneet Kittilän kirkon keskikäytävällä ja menneet ja hyppineet aina kirkon eteisessä saakka. Brita Jussila oli vielä korkealla äänellä kirkunut ja itkenyt kirkossa ja oli ennen muuta pahentanut kirkossa istuneen kruununvouti Buchtin. Hän teki kantelun Turun kapitulille, joka alisti asian vasta perustetulle Kuopion kapitulille. Kirkkoneuvoston nuhtelu ja jalkapuussa istuttaminen ei riittänyt naisten rangaistukseksi, vaan kun he jättivät keisarillisen Vaasan hovioikeuden määräämät sakot maksamatta, he joutuivat lankkuaidan taakse Kittilän puulinnaan syntejään sovittamaan.”

    Castrén toteaa tapauksia verratessaan: ”Huomaa suruksensa ja häpeäksensä, miten meidän ylimmät tuomioistuimemme hengellisissä asioissa edustivat mustaa keskiaikaista katsantokantaa, mutta Ruotsin ylioikeudet sitä vastoin valistuneempaa ja ymmärtävämpää maailmankatsomusta.”

    Tykkää

    1. Sukunimi Bucht esiintyy usein lestadiolaisuuden historiaa käsittelevissä kirjoissa – ja useimmiten kumpikin negatiivisessa yhteydessä. Siksi kaksi eri henkilöä saattaa mennä lukijan mielessä sekaisin.

      Isak Wilhelm Bucht (1801–1877) oli Ruotsin Ylitornion kirkkoherrana 1845–1877 ja lääninrovastina vuodesta 1856. Hänellä oli uusevankelisia yhteyksiä ja hän vastusti kiivaasti seurakuntaansa leviävää lestadiolaisuutta.

      Bucht oli tekemässä 1869 lestadiolaisten toiminnasta valitusta Härnösandin piispalle A. F. Beckmanille. Juuri tähän Raattamaa viittaa kirjeessään Kaarle Petteri Knuutille 18.5.1869:

      ”Mitä sinä kirjoitat Matarengin provastista, että hään on aikonut pispalle kirjotta: se ei ole ihmellinen ejkä outo asia; sillä papit ovat ennenki jo Jerusalemin temppelistä ulos ajaneet niitä miehiä, jotka saarnaisit parannusta ja syntein anteeksi saamista Herran Jesuksen nimeen.”

      Lars Johan Bucht (1813–1852) oli ainakin Laestadiuksen henkilöhistorian kannalta paljon tärkeämpi ja mielenkiintoisempi henkilö. Bucht oli tullut 1838 Yli-Luulajan nimismieheksi, mutta hänet oli erotettu määräaikaisesti jopa kahdesti tiliepäselvyyksien vuoksi. Tästä tuohtuneena Bucht jätti perheensä ja lähti pohjoiseen vapaaehteiseen ”maanpakoon” 1848. Hän vietti jonkin aikaa Muonionniskassa konttoriapulaisena asuen ystäviensä luona, joihin näyttää kuuluneen myös pastori Emanuel Kolström.

      Tänä aikana Bucht tutustui myös lestadiolaisuuteen, joka ei näytä häntä miellyttäneen. Bucht laati 1849 Adam Muodoslompolon nimissä kantelun Laestadiuksesta. Siinä Laestadiusta syytetään ”oppilaittensa” tekemästä kotirauhan rikkomisesta. Toisen kantelun hän teki Kittilän kirkkohäiriöstä 1850, jossa kolme naista oli joutunut liikutuksiin. Tähän viittaa myös Toivo Kulpakko linkkaamassani artikkelissa: ”Brita Jussila oli vielä korkealla äänellä kirkunut ja itkenyt kirkossa ja oli ennen muuta pahentanut kirkossa istuneen kruununvouti Buchtin.”

      Nämä valitukset johtivatkin Laestadiuksen saamiin nuhteisiin. Tätä hän arvostelee kärkevästi Huutavan äänessään. Laestadiuksen ”vastinetta” on käsitelty laajasti täälläkin Joonan blogikirjoituksessassa ”Suoria sanoja” https://hulluinhuonelainen.wordpress.com/2015/04/21/suoria-sanoja/

      Vuonna 1851 Bucht sai nimityksen Kautokeinon nimismieheksi, jossa virassa hän myös kohtasi 8.11.1852 kohtalonsa. Kautokeinon hurmahenkiset kapinalliset surmasivat hänet yhdessä Buchtin ystävän kauppias Carl Johan Ruthin kanssa. Seppo Lohi antaa Suuri hajaannus -kirjassaan Kautokeinon kapinasta selkeän ja tasapuolisen kuvauksen. Tapahtumista on myös norjalainen Nils Gaup tehnyt 2008 elokuvan ”Kautokeinon kapina” (norj. Kautokeino-opprøret), joka kyllä hiukan ihannoi kapinallisia – ehkä siksi että eräs kapinajohtajista Ellen Skum oli Gaupin isoisoisoäiti.

      Tykkää

    2. Tässä vielä viimeinen loppukaneettini.

      VL-foorumilla on käyty vilkasta keskustelua Johann Arndtin kirjasta ”Totisesta kristillisyydestä” ja Laestadiuksen puolustuskirjeestä Eeva Kaisa Heikintyttären oikeusjutussa. http://vlfoorumi.foorumi.eu/viewtopic.php?f=19&t=5850&start=20

      Kirjeessään Laestadius sanoo: ”Paitsi vetoamista Pyhän Kirjan todistukseen saan enemmäksi valaistukseksi tähän varsin tärkeään aineeseen esittää erään koko Kristikunnassa tunnetun tekijän, Joh. Arndt vainajan, nöyrästi anoen, että Hyväarvoinen Kihlakunnan Oikeus ottaa mainitun Joh. Arndtin kolmannesta kirjasta Totisesta Kristillisyydestä, joka tässä annetaan oikeudelle, pöytäkirjaan koko 6 luvun ja sitä seuraavat Korkean Veisun säkeistöt 7:11,12.”

      Itselläni on Arndtin kirjasta vain N.E.Wainion uudelleen suomentama laitos, joka sisältää 5 ensimmäistä kirjaa (WSOY Porvoo 1927). Kopioin sieltä nuo Laestadiuksen mainitsemat kohdat, jotka nyt siis löydät VL-foorumilta. Toivottavasti kiinnostaa. 🙂

      No, VL-foorumin kunniaksi on ainakin sanottava, että siellä asiaan suhtaudutaan vakavasti. Juuri sieltä olen löytänyt paljon apua rakennellessani SRK-maallikkodogmatiikan rautalankamalliani.

      Tykkää

  22. Vai hiihtelee Markku metristen hankien keskellä! Minä vaan nökötän pölyisten Laestadius-kirjojeni ääressä, vaikka ulkona on yli 10 plussaa ja sininen taivas. Pakko on nyt vielä mainita yksi kirja, kun siitä pölyt jo ehdin karistella.

    Juha Pentikäinen ja Risto Pulkkinen kirjoittivat Laestadiuksen kuoleman 150-vuotispäiväksi teoksen ”Lars Levi Laestadius. Yksi mies, seitsemän elämää.” (Kirjapaja 2011). En ollut siihen tarkemmin tutustunut, kun luulin sen olevan vain kauniita kuvia ja tavanomaisia kohteensa ylistyksiä sisältävä juhlakirja. Kylläpä olin väärässä!

    Kirjassa on tosiaan paljon kuvia, mutta ei yhtäkään turhaa. Laestadiuksen tiedemiesrooli tulee perusteellisesti selvitetyksi. Varsinkin Pentikäisen kuvaus LLL:stä kansatieteilijänä ja mytologian tutkijana on uutta tietoa antava. Risto Pulkkinen taas läpivalaisee Laestadiuksen persoonallisuutta jopa armottomallakin psykoanalyysilla. Äidillistä naista idealisoivana LLL taipui näkemään Kristuksen hahmon feminiinisenä jopa kuolinvuoteellaan.

    Monet vanhat tarinat saavat lisävalaisua, esim. Orleansin prinssin (tuleva Ranskan ”porvarikuningas” Ludvig Filip) oleskelu Muoniossa 1795 ja sen hedelmänä syntynyt ”Puolikko-Erkki”. Myös Kaarlo Castrénin aloittama käsikirjoitusten metsästys kerrotaan jännittävästi aina onnelliseen päätökseensä saakka. Muutenkin tekijät kiittelevät Castrénia vakavan Laestadius-tutkimuksen pioneerina.

    Mikä minä siis olen näin hienoa kirjaa arvostelemaan? No, sanonpa nyt jotakin kuitenkin. 🙂 Lapin Marian kohtaaminen on mielestäni esitetty kovin perinteisellä ja sovinnaisella tavalla. Syvempää näkemystä LLL:n spiritualiteetista olisi voinut saada vaikka Jorma Ojalaa konsultoimalla.

    Ihmettelen myös luvun ”Lars Levi Laestadiuksen vaiettu saamelaisuus” otsikointia. Kyllä häntä kulttuurisesti voi saamelaisena pitää ja saame oli hänen toinen äidinkielensä ruotsin rinnalla. Mutta miten olivat ne saamelaiset sukujuuret? ”Hänen äitinsä oli eteläsaamelainen” todetaan kirjassa yksikantaan. Tutkin aikoinani näitä sukujuuria Seppo Lohen antamien tietojen perusteella ja päädyin ihmettelemään: ”Äiti kahdeksasosasaamelainen, isä kuudestoistaosasaamelainen – mutta poika silti saamelainen?” Kyllä Nürnbergin rotulakienkin mukaan olisi LLL ollut aito – tuota noin – ruotsalainen.

    En vieläkään oikein ymmärrä mitä Pentikäinen tarkoittaa. Kyllä hän varmasti tuntee Laestadiuksen sukujuuret siinä missä Lohikin. Silti hän korostaa, että Laestadius oli saamelainen (eikä ruotsalainen). Ehkä hän haluaa asettaa ”kulttuurisaamelaisuuden” etnisgeneettisen saamelaisuuden edelle. Minusta ne kuitenkin kannattaisi pitää selvästi erillään, vaikka tämä ajatus ei ihan poliittisesti korrekti taida ollakaan.

    Tekijöiden ajatukset voi löytää tiivistettynä netistäkin: http://agon.fi/pdf/AGON-32-2011-4.pdf

    Tykkää

    1. Vielä eräs assosiaatio. Olen tässä hiukan sivunnut kahta ”skandaalia”, Kautokeinon kapinaa ja korpelalaisuutta (varsinkin sen jälkivaihetta). Kummankin syntyyn vaikutti lestadiolaisuus, vaikkakin etäisenä. Kumpikin oli ääripohjoisen hurmosliike, joka toisessa tapauksessa johti suoraan väkivaltaan.

      Kullervo Hulkko oli kiinnostunut kummastakin liikkeestä. Hän oli tekemässä näistä ja muista varhaislestadiolaisista hurmosliikkeistä väitöskirjaakin, mutta sota katkaisi suunnitelman. Korpelalaisuuden osalta hän ehti tehdä kenttätutkimuksiakin. Toivo Korpelaa itseään hän ei kuitenkaan haastatellut, mikä on kyllä suuri vahinko. Myös Hulkon myöhempi hyvä ystävä Juha Pentikäinen arvosti häntä pätevänä uskontotieteilijänä, jonka lupaavan uran varhainen kuolema katkaisi.

      Hulkon tavallista syvempi ymmärrys korpelalaisuudesta näkyy myös hänen SRK:n 50-vuotisjuhlakirjana 1956 julkaistussa historiikissaan ”Minä lähetän teidät”. Sitä laatiessaan joutui Hulkko tinkimättömänä tutkijana poikkiteloin SRK:n toiveiden kanssa, koska hän halusi kuvata myös lestadiolaisuudessa esiintyneitä harhaoppeja. Hannes Leinonen kommentoi: ”Harhaoppeja koskevaa lukua en ottaisi mukaan, – – – koska kyse on SRK:n työtä koskevasta tutkimuksesta ja tämä on sittenkin vain sitä tangeeraava asia. Lisäksi sen esiintuomisella – – – lukijalle saattaa tulla vaikutelma, että koko lestadiolaisuus on pääasiassa harhaoppien karikon välitse purjehtimista.” Ilmestymisen jälkeenkin kirjaa kritisoitiin juuri korpelalaisuuden liian laajasta esittelystä ja siitä, että ”pikkuesikoisuus” oli jäänyt käsittelemättä.

      Varmaan Hulkko törmäsi hurmosliikkeitä tutkiessaan myös samaan vaikenemisen muuriin, jota Bengt Pohjasen Korpela-trilogiassa kuvataan. Liikkeisiin osallistuneet ja heidän sukulaisensa kokivat tapahtumat ja ympäristön pilkan niin traumaattisina ja häpeällisinä, että niitä ei haluttu enää muistella.

      Tämä trauma saattoi jatkua sukupolvesta toiseen. Kautokeinon kapinasta kertovan Nils Gaupin elokuvan ensi-illasta 2008 kertoi Hesari seuraavaa: >> Ensimmäistä kertaa Suomessa viime viikonlopun Yötön yö -festivaalilla näytetty elokuva hiljensi Inarin ja Ivalon saamelaisyleisöt. Katsojat poistuivat itkettyneinä. Omat sukulaiset saivat viimeinkin oikeutta. Katsomiskokemus oli parantava. ”Häpeän taakka on ollut niin suuri, ettei tapahtumista ole suvussa puhuttu”, sanoo kapinallisen Aslak Hetan viidennen polven jälkeläinen Inkermarja Hetta. >>

      Ehkä Bengt Pohjanenkin on saanut torjuvan vastaanoton lestadiolaisuutta ja korpelalaisuutta tutkiessaan. Olen kuullut, ettei hänen Laestadius-romaaninsa Ropandes röst (1981, suom. Huutavan ääni, 1999) ole hyvässä huudossa rauhansanalaisten keskuudessa. (En kyllä ymmärrä miksi?) Väitöskirjansa hän teki vanhoillislestadiolaisen Antti Hyryn tuotannosta. Nykyisin hän on ortodoksi. Markku saattaisi ”paikkakuntalaisena” tietää, mikä Pohjasessa ketäkin hiertää? Minusta ne kirjat, joita olen häneltä lukenut, ovat oivaltavia ja uusia näköaloja avaavia.

      Tykkää

  23. Hannastiina

    Ilo on myös hengen hedelmä. Gal. 5:22

    Eli Pyhän Hengen aikaasaannos =hedelmä ihmisen elämässä.

    Tykkäsin sun tekstistä. 🙂

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s