Usko ja tunteet?

Alla oleva oleva alustus on pidetty Helsingin Rauhanyhdistyksen nuortenillassa 6.5.2017. Teksti on alkuperäisestä alustuksesta hiukan muokattu versio. 

Usko, tunteet ja kärsimyksen ongelma

Usko ja pelastus

Kristinuskon mukaan maailmankaikkeus, jossa elämme, ja erityisesti me ihmiset olemme hädässä, ja tarvitsemme siksi pelastusta. Jumalan hyväksi luoma todellisuus särkyi syntiinlankeemuksessa. Sen vuoksi meitä uhkaavat Jumalan vastustaja eli Saatana ja muut pahat henget (Ilm. 12:7-9, 12). Meissä itsessämme ja langenneessa maailmassa vaikuttavan synnin kautta ne tahtovat etäännyttää meidät Jumalasta, joka on Totuus, Rakkaus ja Elämä, niin, että kuoltuamme joutuisimme hänestä ikuiseen, lopulliseen eroon. Tätä kauheaa tilaa Raamattu kutsuu kadotukseksi ja helvetiksi.

Onneksi meille on valmistettu pelastus. Se on tarjolla Jeesuksessa Kristuksessa, joka on samassa persoonassa sekä todellinen Jumala että todellinen ihminen. Hänessä Jumala itse, ihmiseksi tulleena, rakkaudesta meitä kohtaan, on kärsinyt meidän puolestamme rangaistuksen, joka oikeuden mukaan olisi kuulunut meille. Näin Saatanan valta on voitettu, uhka on väistynyt ja meillä on toivo siitä, että kerran saamme olla täydellisessä yhteydessä Luojaamme, saamme kokea Totuuden, Rakkauden ja Elämän täydellisenä.

Kysymykseksi jää, miten edellä kuvatusta pelastuksesta voi tulla osalliseksi? Raamatun mukaan se tapahtuu uskon kautta (Joh. 3:14-16, 18). Usko on väline, jolla ihminen ”tarttuu” Kristukseen ja omistaa hänet omaksi Vapahtajakseen. Pelastava eli elävä usko ei Raamatun mukaan ole pelkkää Jumalan olemassaolon totena pitämistä. Elävä usko ei ole myöskään sukuperinne, tapakokoelman noudattamista tai pelkkää hengailemista uskovaisten porukoissa. Sen sijaan usko on ytimeltään sisäistä turvautumista kaikkeen siihen, mitä Jeesus on tehnyt meidän puolestamme. Ennen kaikkea usko kohdistuu Kristuksen sijaiskärsimykseen meidän puolestamme ja sen meille ansaitsemaan syntien anteeksiantamukseen (Jes. 53:5).

Pelastava usko on siis eräänlaista sisäistä ystävyyttä Jeesuksen kanssa, Kristuksen tuntemista (Fil. 3:8-11). Kuten vanhoissa Siionin lauluissa kauniisti kuvataan, Jeesus on uskovaiselle Veli, Paras Ystävä ja Sulhanen eli ”Veriylkä”. Raamatun mukaan uskon kautta Kristus itse asuu uskovaisen sisimmässä niin, että uskovainen ja Kristus ovat Jumalan edessä kuin yksi persoona (Gal. 2:20). Tästä syystä uskovainen on Jumalan silmissä pyhä ja täydellinen, kuten Kristus on, eli vanhurskas. Siten hän on joka hetki lähtövalmis ja taivaskelpoinen, vaikka onkin omalta puoleltaan yhä syntinen (Room. 4:3-8).

Mistä tunnistaa elävän uskon?

No, kun uskolla on näin olennainen tehtävä pelastuksessa, herää kysymys, mistä voimme tunnistaa olevamme elävässä uskossa, pelastuksen osallisuudessa. Usein ehkä ajattelemme, että tunteista: uskovainen tuntee iloa, rauhaa, vapautta, onnea ja turvallisuutta. Hänellä on hyvä olla. Epäuskoinen tuntee sen sijaan ahdistusta, epätoivoa, rauhattomuutta ja syyllisyyttä. Hänellä on paha olla. Toki tällaiselle puhetavalle on perusteita niin Raamatussa (esim. 1. Piet. 1:8-9; Room. 8:16) kuin varmasti myös uskovaisten kokemuksissa. Epäilemättä moni on parannuksen armon saadessaan kokenut, että syyllisyys, epätoivo ja kuolemanpelko vaihtuivat omantunnon rauhaksi, iloksi ja toivoksi.

Asia ei ole kuitenkaan yksinkertainen. Voi käydä nimittäin niinkin, että uskon ja tietynlaisten tunteiden yhdistäminen johtaa siihen, että tunteet koetaan vaatimuksena, mittana, johon on yllettävä ollakseen uskovainen. Moni tuntemani uskonsa kieltänyt nuori on kertonut ratkaisunsa syyksi nimenomaan sen, ettei hän löytänyt itsestään tunteita, joita uskovaisella ”pitäisi” olla. Erityisen kipeästi tämän voivat kokea vaikeista mielenterveysongelmista kärsivät tai esimerkiksi vakavan kiusaamisen, fyysisen väkivallan tai seksuaalisen hyväksikäytön uhrit. Heidän voi olla, kokemuksistaan johtuen, erityisen vaikeaa, jopa mahdotonta, kokea iloa, rauhaa, onnea tai turvallisuutta. Pahimmillaan tunteiden ja uskon liian vahva yhdistäminen voi johtaa siihen, että Vapahtajan sijaan ihminen yrittää uskoa omaan uskovaisuuteensa, eli yrittää löytää itsestään merkkejä, jotka kertoisivat, että hän kokee asiat oikealla tavalla, ja täyttää näin ”uskovaisen kriteerit”.

Mitä sanoo Jumalan sana?

Miten sitten opettaa uskomme ylin auktoriteetti, Raamattu, Jumalan sana? Onko niin, että positiiviset tunteet ovat elävän uskon varma ja välttämätön tuntomerkki? Jo pintapuolinen Raamattuun tutustuminen osoittaa, ettei näin ole. Pyhä Kirja kertoo paljon mykistävän raskaista ihmiskohtaloista ja vaikeista tunteista.

Tunnetuin esimerkki lienee Job. Hän menetti Jumalan sallimuksesta yhtenä päivänä niin omaisuutensa kuin lapsensa, lopulta myös terveytensä. Viimein hän tuskissaan kiroaa syntymäpäivänsä (Job 3: 1-5; 11-13). Lopulta, monien vaiheiden jälkeen, Jumala kääntää Jobin kohtalon ja hän saa omaisuutensa sekä perheensä takaisin. Silti Jobin kirja on ajaton puheenvuoro kärsimyksen ongelmasta sekä siitä, miten suhde elävään Jumalaan ei takaa helppoa elämää ja hyvää oloa.

Ehkä Jobiakin puhuttelevamman esimerkin muodostaa silti profeetta Jeremian elämä. Noin 600-luvulle eKr. sijoittuva Jeremian kirja kertoo miehestä, jonka Jumala kutsuu profeetaksi hyvin nuorena. Hän saa epäkiitolliseksi tehtäväkseen julistaa Juudan kansalle ankaraa sanomaa lähestyvästä tuhosta. Jeremian kirja kuvaa suorastaan sydäntä särkevästi profeetta yksinäisyyttä sekä sitä, kuinka pilkka murtaa hänet, hänen osakseen saamaansa väkivaltaista kohtelua sekä sitä, miten hän yrittää pyristellä irti raskaasta tehtävästään siinä kuitenkaan onnistumatta (Jer. 20:7-10). Jeremian nimissä kulkeva kirja Valitusvirret ovat vavahduttava ja ajaton esimerkki siitä, millaista tuskaa myös uskovainen voi kokea sisimmässään: ”…Minä kadotin onneni päivät, unohdin, millaista on elää rauhassa. Minä sanoin: ’Kaiken olen menettänyt, Herra on vienyt minulta toivon.’ Kurjuuteni ja kodittomuuteni täyttää mieleni, kaikki maistuu myrkyltä ja koiruoholta. Minä en voi unohtaa onnettomuuttani, en saa sitä mielestäni.” (Valit. 3:17-20)

Lukemattomia muitakin esimerkkejä Raamattu tarjoaisi, itse Kristus mukaan lukien. Hän, ihmiseksi tullut Jumala, syntyi eläinsuojassa, vietti lapsuutensa pakolaisena ja joutui kohtaamaan pilkkaa ja kiusaamista. Läheinen ystävä petti hänet, muut jättivät yksin tai kielsivät hänet vaikeimmalla hetkellä, hetkellä, jona hän joutui sanomaan: ”Minun sieluni on syvästi murheellinen kuolemaan asti.” (Mark. 14:34). Hän kuoli ristillä, orjien kidutuspaalussa. Elävän kristillisyyden tuoreemmasta historiasta voisi puolestaan nostaa esille vaikkapa ahdistuksistaan ja sisäisistä kamppailuistaan tunnetut Lutherin ja Laestadiuksen. Riittäköön kuitenkin tältä erää. Olennaista on, että Raamatun valossa ei ole perusteltua sanoa, että elävän uskon tunnistaa ainoastaan positiivisista tunteista ja helposta elämästä. Voi se toki johtaa sellaisiinkin. Niistäkään ei tarvitse missään tapauksessa tuntea syyllisyyttä vaan ne saa ottaa kiitollisuudella vastaan Jumalan lahjoina. Pointti on se, että sama pelastava usko voi näyttäytyä eri ihmisillä ja eri tilanteissa erilaisena. Jollekulle usko merkitsee vahvaa ja turvallista luottamusta Jumalan armoon sekä sen tuomaa iloa ja rauhaa. Jollekulle taas usko on hätäinen avunpyyntö, kuten opetuslapsilla myrskyssä: ”Herra, auta, me hukumme!” (Matt. 8:25).

Siihen, millaiseksi uskovaisen Jumala-suhde muotoutuu, vaikuttavat väistämättä kokemukset ihmisistä. Jos kokee, erityisesti lapsuudessaan ja nuoruudessaan, että ihmiset ovat luotettavia ja pitävät lupauksensa, on väistämättä helpompi luottaa myös Jumalan lupauksiin ja hyvyyteen. Jos joutuu sen sijaan kokemaan esimerkiksi kiusaamista, väkivaltaa tai yksin jäämistä, on huomattavasti vaikeampaa luottaa myös Jumalan hyvyyteen. Tällöin usko voi olla enemmän ikävöivää ja kaipaavaa kuin luottavaa ja omistavaa uskoa. Tällaisenakin se voi silti olla elävää ja pelastavaa uskoa.      

Kärsimyksen syy?

Miksi sitten Kaikkivaltias Jumala antaa omiensakin kärsiä? Kysymys liittyy laajempaan teodikean eli pahan ongelmaan: Miten on mahdollista, että pahalla maailmalla on hyvä ja Kaikkivaltias Jumala? Raamattu ei tarjoa tähän kysymykseen loogista vastausta. Myös kysymys siitä, miksi uskovainen, Jumalan lapsi, joutuu kärsimään, jää tyhjentävää vastausta vaille.

Raamatun tarjoaa erilaisia vastausmalleja: Koettelemuksissa usko puhdistuu kuin kulta hehkuvassa ahjossa (1. Piet. 1:7). Se näyttäytyy siis ihmiselle entistä arvokkaampana, kun muusta joutuu luopumaan. Koettelemukset ja kärsimykset opettavat uskovaista rukoilemaan ja valvomaan eli taistelemaan synnin kiusauksia vastaan (Matt. 26:41). Kun ihmisellä ei ole omia voimia, hän ei pysty kerskumaan itsestään vaan ainoastaan Jumalan voimasta ja armosta (2. Kor. 12:9).  Monenlaiset vastoinkäymiset on varmasti mahdollista nähdä merkityksellisinä näiden vastausten valossa. Joskus fyysinen tai psyykkinen kipu voi kuitenkin olla niin suurta, ettei sitä voi tehdä ymmärrettäväksi oikein mitenkään. Tällöin ei kannata sanoa: ”Tälläkin on tarkoituksensa. Tämä vahvistaa uskoasi ja opettaa Sinua valvomaan ja rukoilemaan.” Sen sijaan kannattaa vain kuunnella.

Rohkenen kuitenkin ajatella, että kristinusko kokonaisuutena on kaikesta huolimatta paras vastaus kärsimyksen ongelmaan. Erityisesti sanoma siitä, että Jumala on itse tullut ihmiseksi kärsimään meidän kanssamme ja meidän puolestamme, on uskontojen ja maailmankatsomusten joukossa jotain täysin poikkeuksellista ja koskettavuudessaan erityisen toivoa herättävää. Huomionarvoista on myös se, että Raamattu kuvaa paljon Jumalalle kohdistettuja tuskaisia, jopa suorastaan vihaisia kysymyksiä ja syytöksiä (esim. Ps. 13; Hab. 1:2-3). Tämä kertoo sen, että meidän ei tarvitse hävetä, jos tunnemme negatiivisia tunteita Jumalaa kohtaan. Hän ei mene siitä rikki.

Uskon kohde on meidän ulkopuolellamme

Mistä sitten saamme vakuuden ja todistuksen siitä, että Jumalan armo kuuluu meille, jos emme omista tunteistamme? Saamme sen itsemme ulkopuolelta, Raamatun hyvistä ja armollisista lupauksista, joita meille tarjotaan Sanassa ja sakramenteissa. Niin onkin parempi, koska meidän tunteemme ja sisäiset kokemuksemme muuttuvat, tulevat ja menevät. Sen sijaan Jumalan sana ja sen lupaukset pysyvät samoina meidän tunteistamme huolimatta (Jes. 54:10; Matt. 24:35; 2. Piet. 1:19). Saamme siis luottaa olevamme armahdettuja ja pelastettuja, vaikka tuntisimme täysin päinvastaista, koska synninpäästön sana, evankeliumin yleinen saarna sekä kaste ja ehtoollinen meille niin vakuuttavat. Kuten Lina Sandel-Berg runoilee rakastetussa laulussaan:

 ”Sanassasi pidä, Jeesus, / silloin eivät lyö / mitkään myrskyt, vaikka saapuu / ahdistusten yö.

 

Vaikka kuinka myrsky riehuu, / sanaan turvaudun. / Eksymään se ei voi johtaa, / onhan sana sun.

 

Kuinka paljon ihmismieli / aina muuttuukaan! / Neuvo siksi sanaas varmaan, / Jeesus, katsomaan.

 

Sanas säilyy silloinkin, kun / hukkuu taivas, maa. / Anna sille kalliolle, / Jeesus, rakentaa.”

 

Kuinka vapauttavaa: Meidän ei tarvitse katsoa itseemme eikä yrittää uskoa omaan uskoomme. Sen sijaan saamme nostaa katseemme Kristukseen ja turvautua Häneen omana Vapahtajanamme, ”tuntui miltä tuntui ja näytti miltä näytti”. Tällöin olemme kuin Abraham, uskon esi-isä, joka luotti Jumalan lupauksiin ja ”toivoi, vaikkei toivoa ollut” (Room. 4:18). Se toivo vei hänet perille ja se voi viedä perille myös meidät.

26 kommenttia artikkeliin ”Usko ja tunteet?

  1. Kiitos, Joona, kun jaoit erinomaisen uskon ja tunteen dynamiikkaa havainnollistavan alustuksesi täällä. Alustuksesi on raamatullinen sanan varsinaisessa mielessä. Avaat hienosti Raamatun kohtien sanomaa osana laajempaa kokonaisuutta ja vuoropuhelussa ihmiselämän todellisuuden kanssa. Näin tulee jälleen osoitetuksi, mikä etu on laajasta Raamatun tuntemuksesta. Olen kuullut sellaisiakin ”raamatullisia” alustuksia, joissa kyllä luetaan paljon Raamattua, mutta eri tekstikohtia yhdistävä tekijä tuntuu olevan jokin hakusana, joka on syötetty nettiraamatun hakukenttään. Ongelma on se, että teologinen kokonaisrakenne ja Raamatun kohtien keskinäinen selittävyys puuttuu.

    Arvoisat muut hullujenhuonelaiset. Joonan kirjoitus avaa minulle näkymän klassisen herännäisyyden oikeutukseen yhtenä aitona Kristuksen seuraamiskokemuksena. Mutta, siellä minne Jumalan rakentaa kirkon, paholainen rakentaa viereen oman, kuten M. Luther sanoi. Kaipaavaan uskon nimissä voi helposti oikeuttaa epäuskon, laiskuuden, pelkuruuden ynnä muun synnin, minkä tämän päivän rappikörttiläisyys osoittaa toteen. Eikä tämä ole ainoastaan körttiläisyyden synti. Ylipäätään meidän aikamme tuntuu jostain syystä paljastavan erityisesti pietististen ryhmien varjopuolia. Johtunee juuri tuosta pietismin subjektiivisuudesta ja tunteellisuudesta.

    Minä olen muuten löytäny ratkaisun tuohon teodikean ongelmaan :). Tai ainakin tähän 2. Pietarin kirjeen jakeeseen on kätketty mielestäni paras Raamatun antama vastaus:

    ”Ei Herra vitkastele täyttäessään lupaustaan, vaikka hän joidenkin mielestä on myöhässä. Päinvastoin: hän on kärsivällinen teitä kohtaan, koska ei halua kenenkään tuhoutuvan vaan tahtoo, että kaikki kääntyisivät.” (2. Piet. 3:9)

    – Kun Jumalan lupaukset lopullisesti täyttyvät, hyvä ja paha erotetaan toisistaan. Silloin kärsimys loppuu, ja se on samalla myös ajan loppu – armon ajan loppu. Me joudumme tuntemaan täyttymättömyyttä eli vajavuutta ja sitä myöten kärsimystä, jotta me kaikki ihmiset saisimme aikaa kääntymykseen. Me tarvitsemme aikaa, senkin jälkeen kun olemme lähteneet seuraamaan Jeesusta. Jeesushan julisti myös opetuslapsilleen kääntymystä. He tarvitsivat aikaa.

    Paha saa rajoitetun ajan mellestää, mutta vaikka näyttäisi siltä että hänen ja muiden tuhovaltojen voima on ylivoimainen, (se onkin meitä voimakkaampi), heidän toimintansa on kuitenkin rajattu. Kristus suostuu haavoitettavaksi, jotta armon todellisuus pääsisi esiin. Tämä maailma on joutunut katoavaisuuden alaisuuteen, jotta se voitaisiin lunastaa Jumalan lasten ilmestyksen osallisuuteen.

    Tykkää

  2. Quo Vadis

    Kiitos Joona rohkaisevasta puheenvuorosta.
    Ihmisen tunne-elämä ja rationaalinen ajattelu sijoittuvat aivorakenteissamme eri tavoin. Tunne-elämän eri vivahteet muodostuvat jo varhaisen kehittymisemme aikana ja ne toimivat aivojen syvissä kerroksissa, limbisen järjestelmän alueella. Erilaiset tunteet ovat reaktioita havainto- ja aistimaailman erilaisiiin ärsykkeisiin. Usein negatiivisiksi luokittelemamme/ tulkitsemamme tunteet, kuten viha, kateus, katkeruus tai masennus voivat olla seurausta erilaisista vahvoista subjektiivisista kokemuksista, jolloin olemme kokeneet olevamme jollakin tavoin sisäisesti tai ulkoisesti uhattuina. Tällaisia kokemuksia voivat olla epäoikeudenmukaisuuden kokemus, pelko, perustarpeiden laiminlyönti tai pitkäkestoinen suru, joka ei ole tullut hyväksytysti kohdatuksi.
    Rationaalinen ajattelu, looginen järki syntyy paljon myöhemmin ihmisen kehityksen aikana ja rakentuu otsalohkon alueelle. Järjen avulla selitämme ja rakennamme ulkoista ja pään sisäistä maailmaa loogiseen järjestykseen. Järjen avulla myös sanoitamme ja teemme tulkintoja sisäisistä kokemuksista.
    Vaikuttaako usko siis aivojen limbisen järjestelmän alueella eli tunne-elämän alueella vai otsalohkon eli loogisen ja rationaalisen ajattelun alueella?
    Neurobiologit ovat tulleet siihen tulokseen, että uskonnollinen, pyhän kokemus syntyy nimenomaan tunne-elämän eli aivojen limbisen järjestelmän alueella:
    http://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/uskonnollinen_kokemus_tunneaivojemme_luomus_
    Sen sijaan uskonnollisen kokemuksen sanoittaminen ja tulkinta tapahtuu otsalohkon eli rationaalisen ajattelun alueella. Kristillinen teologia ja erilaiset tulkinnat ovat Kristuksen ylösnousemuksen ja sen kokeneiden apostolien kokemusten sanoittamista. Paavali ei uskonut Kristukseen ensisijaisesti rationaalisen ajattelun avulla ja turvin, vaan Kristuksen ilmestymisen ja sen jälkeisten tapahtumien jälkeen rakentui kristillinen teologia ja kristinuskon apologia.
    Toisin sanoen: Jumala on luonut ihmisaivojen rakenteeseen sekä tunne-elämän että rationaalisen ajattelun alueet. Kumpikin näistä aivoalueista toimivat myös uskonelämässä, toisilla painottuu enemmän varhaisemmat aivoalueet ja tunne-elämän puoli ja toisilla taas enemmän looginen ja rationaalinen ajattelu eli otsalohko. Kumpikaan ei sulje toisiaan pois, mutta voivat kyllä hyvin käydä dialogia keskenään.
    Väitän kuitenkin, että aivojen limbinen järjestelmä on uskonelämän puolella vahvemmin edustettuna, koska uskon mysteeri ei juurikaan taivu loogiseen ajatteluun. Siksi voi olla vaikeaa olla kylmästi uskomassa, jos ei ole kokemusta Isän tai Äidin lämpimästä ja turvallisesta sylistä. Tässä kohdin tulee myös väistämättä mieleen apinanpoikasilla suoritettu koe, jossa oli tarjolla kaksi emovaihtoehtoa: toinen oli kylmä rautakehikko, jossa oli ruokaa tarjolla ja toinen oli pehmeä ja lämmin “emo”, jossa taas ei ollut ruokaa. Apinanpoikanen takertui pehmeään “emoon” ja kurkotteli sieltä käsin ruokaa rautakehikosta. Poikanen tarvitsee siis sekä turvaa että ruokaa, mutta valitsee ensimmäiseksi turvallisuuden.
    Toisaalta voimme ajatella, että Isän Jumalan rakkaus voi täyttää ja eheyttää kokemuksemme turvan ja rakkauden vaillejäämisestä.

    Tykkää

  3. Kari-Matti Laaksonen

    Kiitän Joonaa erinomaisesta blogista. Eräs pietismin varjopuolista – hengenllisesti ajoittain jopa lamauttavista piirteistä – oli/on tunteiden ylikorostus, jopa neuroottinen omien tunteiden tarkkkailu. Körttimaneerit ovat oma lukunsa : Kun moderni körtti alkaa todistaa huonouttaan, kannattaa hengellisesti hiukan vaatimattomamman ottaa jalat alleen.
    Monesti saattaa tuntua, ettei elämästä Kristuksen omana kertakaikkiaan tule mitään: ahdistaa, stressaa. Oma usko(minen) on pelleilyä, narrin touhua. Ilo, lepo ja rauha ovat kaukana. Onneksi on niin, ettei usko ole oman yrittämisen varassa. Kun evankeliumissa julistetaan synnit anteeksi, ovat ne anteeksi annetut, tuntuipa sillä hetkellä hyvältä ja erilaiselta tai ei. Jumalaan armoon voi luottaa väsyneimpänäkin hetkenä. Kuten Quo Vadis tuossa ylempänä kirjoittaa, Isän rakkaus (ja Pojan todellinen asuminen uskovassa) lopulta eheyttävät lapsuudessa tai nuoruudessa rakkautta ja huolenpitoa ilman jääneenkin, kiusatun, ahdistetun, hyväksikäytetyn tai marginalisoituneen. Niinhän tapahtui Lapissa 1800-luvun puolivälissä. Kun hallitus nyt on – panimoteollisuuden, ison rahan ja arvoliberaalien mieliksi – tuomassa limuviinoja kauppoihin, niin syytä muistaa, että lestadiolaisuus oli ensi vuosina ennen muuta raittiusliike sosiologisessa mielessä. Synninpäästön sana eheytti rikkonaiset sielut.

    Eilen ajoin ohi paikan, jossa noin puolisen tuntia aiemmin oli liikenneonnettomuudessa kuollut kuusi-vuotias tyttö. Tiedän etten osaa selittää sitä mitenkään, enkä halua. Joskus kärsimyksen, epäoikeudenmukaisuuden tunnon edessä on sanaton, on pelkkä hiljaisuus, eikä muuta. Kun höyrylaiva Kuru upposi Näsijärvellä vuonna 1929 vieden järven syvyyksiin kymmeniä ihmisiä, niin dogmatiikan silloinen professori Antti J. Pietilä totesi, että se oli Jumalan tahto…

    Tykkää

  4. Pentti S. Varis

    Mielestäni on hieman ongelmallista ajatella, että elämykselliset tuntemukset ovat joidenkin aivoalueiden toimintamuotoja. Vaikka tietoiset elämykset saattavat kovasti muuttua tai suorastaan lakata joitakin aivoalueita käsiteltäessä, jää aineellisille aivoille vielä monta muutakin mahdollista tapaa ottaa osaa tietoisuuden ilmiöihin. Mitä tietoisuus sitten on, jos ei materian toimintaa ja tiloja? Vaihtoehtoisesti voisi ajatella, että aineen lisäksi olisi jotain muuta, jonka tiloja tietoiset tuntemukset vasta olisivat.

    Materialistin mielestä ajatus on kaikin puolin pelkkää materiaa. Materiasta ainoana merkittäviä asioita sanomaan kykenevä fysiikkatiede ei kuitenkaan ole havainnut materiassa mitään tietoisuuden alkeisiinkaan viittaavaa. Kärjistäen voisi sanoa, että esimerkiksi ujoutta ujona materiana, vihaisuutta vihaisena materiana tai uskoa uskovana materiana on äkkipäätä vaikea kuvitella olemassa olevaksi.

    Äskettäin Helsingissä pidetyssä kansainvälisessä tietoisuuden tutkijain symposiumissa ei yksikään osallistuja voinut realistisesti edes arvella lähestyvänsä elämyksellisen tietoisuuden ongelman ratkaisua
    https://www.areiopagi.fi/2015/07/kohti-tietoisuuden-tiedetta-tsc-2015-konferenssi-helsingissa/
    (Huom: Näkemykseni 1. kommenttini kohdalla on olennaisesti muuttunut).

    Pyydän anteeksi tätä ilmeisen epäoleellista kommenttiani, mutta koska se kiinnosti niin itseäni..

    Tykkää

    1. Quo Vadis

      Ihmisen tietoisuus on totisesti muutakin kuin pelkkää materiaa.
      Lainaukset linkistäni:
      “Uskontojen epäilijät väittävät hanakasti aivojen rakenteen ja toiminnan todistavan, ettei Jumalaa todellisuudessa ole olemassa ja että koko homma on lähtöisin aivoista.”
      “Mitä meille lopulta jää käteen kaikesta tästä? Oli syy mikä tahansa – luonnollinen tai yliluonnollinen – isot ja suorituskykyiset aivomme mahdollistavat elämykset, joita me nimitämme uskonnollisiksi. Paljon muuta emme oikein pysty sanomaan.”
      Olisihan se aika mielenkiintoinen selitys, että Paavali sai Damaskoksen tiellä kuumassa ja helteessä sekä stressitilanteessa jonkinlaisen epilepsiakohtauksen, jonka seurauksena hän kuuli “ääniä” ja menetti näkönsä. Ja siitä seurauksena Hän teki elämässään täyskäännöksen: “…Samaa kuvailevat uskonnollisen kääntymyksen kokeneet, joista tuntuu kuin he näkisivät onton minänsä tai pinnallisen todellisuuden läpi syvempään todellisuuteen…”
      “Asia on hankala, koska kaikki kokemuksemme ovat yhdenvertaisia sikäli, että ne tapahtuvat aivoissa. Niin todellisuus, tiede kuin mystiikka koetaan aivoissa.”
      Mutta:
      “Uskonnollisen ihmisen mielestä on jopa loogista, että aivot voivat toimia näin. Jos Jumala on olemassa, tuntuu ihan järkeen käyvältä tehdä aivot sellaisiksi, että jonkinlainen vuorovaikutus on mahdollinen.”
      “ Voidaan sanoa, että Shakespearen sonetit ovat pelkkää grafiittia ja selluloosaa, Charles Harper huomauttaa. – Toisaalta voidaan myös sanoa, että ne ovat suuren taiteilijan aikaansaannos, ja sekin on totta.”
      “Fyysikotkaan eivät pysty täysin ymmärtämään elektronia pelkästään hiukkasena tai aaltona vaan ainoastaan molempina yhtä aikaa, Newberg muistuttaa. – Aivan samoin tarvitsemme sekä luonnontiedettä että subjektiivisempaa hengellistä ymmärrystä, jotta käsittäisimme täysin todellisuuden luonteen.”

      Tykkää

  5. Kiitos Joonalle hyvästä alustuksesta. Se tarttui rohkeasti ikuisiin kysymyksiin kärsimyksen ongelmasta ja elävästä uskosta. Teodikean ongelma kysymyksenä vanhurskaan kärsimyksestä on toki Jobin kirjasta tuttu. Se tosiaan opettaa, että ”suhde elävään Jumalaan ei takaa helppoa elämää ja hyvää oloa”. Kärsimyksen perustelu näyttää tässä olevan sen ”kasvatuksellinen” luonne: Koettelemuksissa usko puhdistuu.

    Sarjamurhaajan raiskaamaksi ja silpomaksi joutuneen pikkutytön äidille tämä kasvatuksellinen näkökulma tuskin riittää. Kenen usko tässä kirkastuu – pikkutytön, murhaajan vai äidin? Tuskin äitiä myöskään lohduttaa toteamus: ”Tälläkin on tarkoituksensa.” Kuinka usein menetämmekään erinomaisen tilaisuuden pitää suumme kiinni (koskee myös minua)! Ainakaan tässä yhteydessä tuo ”kaikella on tarkoitus” tuskin saa tukea Raamatusta?

    Entä suuronnettomuudet kuten Kari-Matin mainitsema Kurun uppoaminen? ”Nukkuiko Jumala?” kysyi piispa Huovinen autolautta Estonian upottua syksyllä 1994. Entä luonnonkatastrofit kuten tsunamit, tulivuorenpurkaukset, meteoriittien törmäykset jne. Oliko Jumalan rangaistus, että Lissabonin maanjäristys tapahtui pyhäinpäivän aamuna 1.11.1755, jolloin suurin osa kaupunkilaisista oli järistyksen aikaan kirkoissa aamumessussa ja monet heistä joutuivat sortuvien kirkkorakennusten murskaamiksi?

    Etsiessämme loogisia syitä syyttömien kärsimyksille joudumme usein sellaiseen Jumalan puolustamiseen, joka ei ole Jumalan kunniaksi (eikä esittäjänsäkään). Raamattu ei tällaiseen ymmärtääkseni rohkaise. Se ei anna teodikean polttavaan ongelmaan mitään helppoa tai loogista vastausta. Emme saa tietää, mitkä tapahtumat ovat Jumalan määräämiä, tahtomia, sallimia tai vain luodun universumin lainomaista toimintaa. Ehkä juuri tämä onkin Jumalan tarkoitus?

    Filosofisesti voinemme ajatella yleisnero Leibnitzin tapaan, että elämme ”parhaassa mahdollisessa maailmassa”, jota Jumalakaan ei enää voi/halua paremmaksi tehdä. Tuo Leibnitzin stoalaisen seesteinen näkemys ei taida minulle riittää – ja tuskin juuri muillekaan. Ei se näkemys myöskään ole raamatullinen. Kyllä kaikkien kristittyjen velvollisuus on yrittää tehdä maailmasta vielä parempi asua, esim. rakkauden kaksoiskäskyä noudattamalla.

    Minuakin Jeremia puhuttelee syvemmin kuin Job – ehkä siksikin, että hänen maallinen vaelluksensa päättyi (perimätiedon mukaan) maanmiestensä kivittämänä. Oma uskonikin on lähellä sitä, mistä Joona kirjoittaa: Jollekulle taas usko on hätäinen avunpyyntö, kuten opetuslapsilla myrskyssä: ”Herra, auta, me hukumme!” Joonan tavoin ajattelen myös, että kristinusko kokonaisuutena on kaikesta huolimatta paras vastaus kärsimyksen ongelmaan. Jumala kärsii rinnallamme ja ymmärtää syytöksemme.

    Näistä lähtökohdista on yritetty kehitellä ns. prosessiteologiaa (esim. Charles Hartshorne), joka suhtautuu kriittisesti klassisiin Jumalan määrittelyssä käytettyihin käsitteisiin (esim. kaikkivaltius). Vaikka tunnen tiettyä sympatiaa tätä yritystä kohtaan, en usko että mikään teologia pystyy paljastamaan Jumalan salattua todellisuutta. Riittää ”toivoa, vaikkei toivoa ollut” ja turvautua Kristukseen ”tuntui miltä tuntui ja näytti miltä näytti”. Omalla kohdallani tämän voinee lausua ”credona”: Jumala on oikeudenmukainen. Lopullinen kohtaloni on oikeudenmukaisen Jumalan käsissä ja siihen tyydyn mielelläni.

    Joona kysyi myös ”Mistä tunnistaa elävän uskon?” Mistä tiedän, olenko elävässä uskossa, mistä tiedän oletko sinä? Tämä lieneekin visaisempi kysymys. Joonakin vastaa siihen enemmän negaatioiden kautta: Tätä ei elävä usko ainakaan edellytä. Elävän uskon riittävien tunnusmerkkien luetteleminen voisikin olla ylivoimainen tehtävä. Henkien erottamisen armolahjakin lienee nykyisin harvinainen. Asian tekee vaikeaksi sekin, että pitäisi olla myös lahja sen erottamiseksi, kenellä on henkien erottamisen lahja. 🙂

    Tykkää

  6. Jo Joonan alustus herätti ajatuksia moneen suuntaan. Quo Vadis laajensi sitä kysymyksiin pyhän kokemisen aivoperustasta. Tästä taas ystäväni Pentti Varis laajensi aihetta modernin fysiikan ja tietoisuudentutkimuksen suuntaan. Aihealue on jo niin valtava, etten tiedä mihin ensimmäiseksi tarttua. Lupaamani vaikeneminen taitaa siis jäädä aika lyhyeksi. Tuntuu myös, että unohdin mitä edellä itse sanoin hyvän tilaisuuden hukkaamisesta… 🙂

    Luonnontieteen ja teologian läheinen yhteys näkyi jo Laestadiuksen Hulluinhuonelaisen antropologissa. Hän oli hyvin perillä aikansa psykologiasta ja fysiologiasta. Myös modernilla aivotutkimuksella ja psykologialla on paljon sanottavaa esim. ihmisen vastuusta teoistaan. Tämä taas liittyy ikuisuuskysymykseen tahdon vapaudesta, joka kiinnostaa niin teologeja kuin filosofejakin.

    Geneettiselle perimällemme emme voi mitään. Jotkut ovat saaneet syntymälahjanaan sellaisen aivojen ”piuhoituksen”, joka ilmenee täydellisenä tunnekylmyytenä ja psykopatiana. Ne ovat heidän toimintansa ylittämättömiä ”reunaehtoja”. Tällainen ”luonnehäiriö” on useimpien psykiatrien mukaan äärimmäisen vaikea, jopa mahdoton parantaa. Parantumisen edellyttämä aivorakenne yksinkertaisesti puuttuu.

    En tietenkään tarkoita vain psykopaattisia väkivallantekijöitä. Psykopaatin tunnekylmyys ja kykenemättömyys tuntea vastuuta voivat olla jopa etu esim. liike-elämän tai politiikan kovassa maailmassa. Karismaattisina ja hyvinä ihmistuntijoina he voivat myös nousta uskonnollisten yhteisöjen johtajiksi, jotka (ulkoa katsoen) häikäilemättä käyttävät seuraajiaan hyväksi. Ovatko he vastuussa teoistaan, jos aivorakenne estää alkeellisetkin empatian tunteet? Onko heillä ollut reunaehtojensa puitteissa ”vapaa tahto” toimia toisin? Ainoa lohdutus tässä on, että Jumalan tuomio heidänkin osaltaan on oikeudenmukainen – itse en ainakaan siihen pystyisi.

    Toinen asia on sitten niiden kohtalo, joiden itsetunto, turvallisuudentunne ja luottamus kanssaihmisiin ja Jumalaan on särjetty jo varhaislapsuudessa. Siitähän Joona ja Quo Vadiskin puhuivat. Kuten Joona sanoi: ”Tällöin usko voi olla enemmän ikävöivää ja kaipaavaa kuin luottavaa ja omistavaa uskoa. Tällaisenakin se voi silti olla elävää ja pelastavaa uskoa.” Tämä on varmasti totta. Pessimistinä kuitenkin tulee mieleeni myös mahdollisuus, jossa kaltoinkohdeltu on niin henkisesti murskattu, ettei hän pysty tekemään edes yhtä huokausta tai rukousta Jumalan puoleen. Tilanteessa tuskin auttaa vakuuttelu, että Jumalan rakkaus lopulta eheyttää sinutkin. Olisiko parempi vaihtoehto sanoa, että Jumala on oikeudenmukainen ja ymmärtää sinua eheytymättömänäkin? Tai sitten olla hiljaa ja antaa ajan kulua – ehkä se parantaa haavoja edes sen verran, että keskustelu tulee mahdolliseksi…

    Näistä tunnekuohua nostattavista ajatuksista lienee parasta palata pohtimaan tieteen ja uskon suhdetta.

    Pentin linkkaama Areiopagin artikkeli ”Kohti tietoisuuden tiedettä” onkin hyvä esimerkki palstan korkeasta tasosta. Kirjoitus voi kylläkin olla ensimmäiseksi suupalaksi liian vaikeaa purtavaa – käsitteleehän se tieteen ja filosofian luultavasti kovinta pähkinää, elämyksellistä tietoisuutta. Toinen suosikkiaihe on tahdon vapaus, joka varmasti jo liittyy myös teologiaan. Mutta helppo ei sekään ole. Tässä muutama esimerkki käsitellyistä aiheista:

    – Arvio Tiede-lehden artikkelista ”Jumalan olemassaolosta ja muista elämän suurimmista arvoituksista”
    – Miksi edes vaivautua miettimään onko tahto vapaa vai ei?
    – Onko tiede osoittanut tahdonvapauden vain kuvitelmaksi?
    – Käveleekö ihmisen erityisyys ulos kuvioista, jos kristillinen fysikalismi on totta?
    – Olenko aivot ja jos olen, mitä se voisi tarkoittaa?
    – Oliko K. V. Laurikainen uskonnon ja tieteen keskustelun edelläkävijä?
    – Kirja-arvio: Tasapainoinen analyysi älykkäästä suunnittelusta
    – Todellisuutta ei voi pilkkoa tiedeuskon vaatimalla tavalla
    – Kolme syytä, miksi luonnontiede tarvitsee filosofiaa
    – Onko objektiivinen moraali illuusio?
    – Rakentavatko tiedeuskon kriitikot olkiukon, koska pelkäävät tieteen menestystä?
    – Kuinka Jumala vaikuttaa maailman tapahtumiin?
    – Reformaattorit epäilivät ja edistivät aurinkokeskistä maailmankuvaa
    – Onko luterilainen luonnollinen teologia mahdotonta?
    – Pahan ongelma ei ole vain älyllinen ongelma: huomioita pragmatistisesta antiteodikeasta
    jne.

    Areiopagi on ollut mukana järjestämässä seminaareja tieteen ja uskonnon kohtaamisen merkeissä. Esitelmöitsijöiksi on saatu monia kansainvälisesti tunnettuja teologeja, esim. professori Alister McGrath. Areiopagin julkaisemat kirjat ovat myös hyvin suositeltavia ja korkeatasoisia, esim.

    – Ronald L. Numbers (toim.): Galileo tyrmässä ja muita myyttejä tieteestä ja uskonnosta (2015)
    – Alister McGrath: Tieteen ja uskonnon dialogi (2016)
    – Mikael Stenmark: Tiedeusko ja todellisuuden rajat (2016)

    Viime maanantain vietin kuunteluoppilaana Reformaatio ja luonnontieteet -seminaarissa Tieteiden talolla Helsingissä. Paikalla oli mielenkiintoisia ihmisiä, esim. täälläkin piipahtanut isä-Oskari. Ehkä vielä raportoin hiukan tilaisuudesta myöhemmin…

    Tykkää

    1. Korjauksena edelliseen:

      Tarkoitus oli varottaa tahattomasta puoskaroinnista henkisesti/hengellisesti kaltoinkohdellun kohtaamisessa. ”Antaa ajan kulua” ei kuitenkaan ole aina paras ohje. Vakavissa tapauksissa ei ole aikaa hukattavissa, koska tilanne voi kärjistyä itsetuhoiseksi ja jopa itsemurhaksi. Tällöin uhri on saatava pikaisesti ammattiavun piiriin. Nykyisin löytyy jo psykiatreja, jotka ovat perehtyneet nimenomaan tällaisiin tapauksiin. He osaavat lähestyä autettavaa tavalla, johon tavallinen hyvää tarkoittava lähimmäinen ei pysty.

      Tykkää

  7. Tässä se lupaamani raportti Reformaatio ja luonnontieteet -seminaarista 29.5.2017. Sen järjestivät ProFini-verkosto, Helsingin yliopiston ilmakehätieteet, Reformaatio 2017 ja Luonnontieteilijät ja teologit (http://www.ilmastokannanotto.fi/keita-olemme/). Tarkoituksena oli käsitellä seuraavia kysymyksiä: Miten reformaation vaikutus on näkynyt luonnontieteiden kehityksessä 1500-luvulta tähän päivään? Mitä voisimme oppia Lutherilta ja muilta reformaattoreilta tämän päivän suurien haasteiden edessä?

    Puolen tunnin mittaiset luennot kuultiin aiheista:
    – Risto Saarinen: Lutherin vaikutus luonnontieteiden kehitykseen Euroopassa
    – Antti Raunio: Luther, Melanchton ja luonnontieteet
    – Markus Olin: Reformaatio ja luonnontiede – havainto ja selitys
    – Markku Kulmala: Ihmisen ja luonnon suhde nyt
    – Panu Pihkala: Luterilainen ekoteologia
    – Suvielise Nurmi: Luterilainen etiikka ja toimijuus ympäristöasioissa
    Luentojen välissä oli aikaa keskusteluille, joita käytiin vilkkaasti myös lounas- ja kahvitauoilla. Lopuksi oli paneelikeskustelu.

    Saarinen esitteli mm. niitä yliopistoja, joissa tehdään parasta uskonnon ja tieteen yhteyksiä selvittelevää tutkimusta. Top 10 -rankingissa esiintyi eniten reformoidulta pohjalta perustettuja (esim. USA:n huippuyliopistot). Yksi katolinenkin mahtuu mukaan, mutta ei yhtään luterilaista. Tätä voi kyllä ihmetellä. Tottahan luterilaisia tiedemiehiä on Euroopassa ollut (muitakin kuin puhtaita teologeja), esim. Johannes Kepler, Gottfried Wilhelm Leibniz, Carl von Linné (ja kai Laestadiuskin voidaan mukaan laskea). Ehkä luterilainen regimenttioppi on osaltaan vaikuttanut kiinnostuksen puutteeseen?

    Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuskoordinaattori Jussi Sohlberg kysyi esoteerisen perinteen mahdollisista vaikutuksista reformaation ja luonnontieteen nousun taustalla. Tässä yhteydessä hän mainitsi tutkija Frances Yatesin nimen. Höristelin korviani, koska olin lukenut Yatesin kirjan ”Giordano Bruno and the Hermetic Tradition” (1964) ja pitänyt sitä varsin merkittävänä. Saarinen ei asiasta kuitenkaan innostunut, vaan kuittasi tällaiset yhteydet aivan marginaalisina.

    Muista esitelmistä jäi mieleen lähinnä Markku Kulmalan vakava puhe ihmisen ja luonnon suhteesta. Hän on maailmanlaajuisestikin johtavia ilmastonmuutoksen tutkijoita, jonka sanat kannattaa ottaa tosissaan. Hänkin peräänkuulutti kristityn vastuuta luomakunnasta.

    Sama ”viljele ja varjele”-teema oli muillakin esitelmöitsijöillä. Sen toteutuminen vaatii vakavaa tieteen etiikan tarkastelua, jota juuri tällainen foorumi voikin edistää. Ongelma on vain tieteiden eriytyminen yhä kapeammiksi sektoreiksi, jolloin naapuritiedekään ei ymmärrä vieruskaverin kieltä eikä tutkimusmenetelmiä. Esim. Areiopagilta tuttu filosofi Aku Visala on spesialisoitunut poikkitieteelliseen tutkimukseen, mutta kertoi kohtaavansa usein kysymyksen ”Mitä sinä oikeasti teet?” Yleisesti oltiin paneelissa sitä mieltä, että jokaisella olisi oltava oma ”kotitieteensä”, jonka hän hallitsee syvällisesti. Nämä erikoisasiantuntijat (teologia mukaan lukien) kokoontuisivat sitten aivoriiheksi, josta synteesinä saataisiin ohjeita parempaa tulevaisuutta varten. Kuulostaako tutulta? Ehkäpä – mutta tällä kertaa alkaa olla tosi kysymyksessä!

    Yleisöstä tunnistin Areiopagin Aku Visalan ja Miikka Niirasen, Oskari Juurikkalan, Ilmari Karimiehen ja Tapio Luoma-ahon. Lounastauolla kyselin Saariselta lisää siitä esoteerisesta perinteestä. Eipä hän mielipidettään tietenkään muuttanut, mutta kertoi kuitenkin että joissakin Euroopan yliopistoissa on oppituoli kyseistä tutkimusta varten. Pari sanaa ehdin vaihtaa myös isä-Oskarin kanssa. Houkuttelin häntä osallistumaan Hulluihuonelaisen keskusteluun, jossa jotkut katolisuuteen liittyvät kysymykset ovat vielä vastausta vailla. No, nyt se taitaa jo olla myöhäistä.

    Enemmän ehdin jutella Jussi Sohlbergin kanssa, jolla huomasin olevan samoja kiinnostuksen kohteita kuin itselläni. Kirkon tutkimuskeskuksen toiminta on kiinnostanut minua jo 80-luvulta asti, jolloin se Harri Heinon johdolla tuntui olevan ainoa uususkontoja ja esoteriikkaa tutkiva laitos. Keskuksen sivustolta löytyy paljon kiinnostavia tutkimuksia Suomen uskontotilanteesta ihan ilmaiseksi, esim. uunituore ”Monien uskontojen ja katsomusten Suomi” http://sakasti.evl.fi/julkaisut.nsf/2AA37D11FA0613ACC22580B20038D68B/$FILE/Kirkkohallitus_MUKS%20julkaisu_verkkojulkaisu_17_04_24_B.pdf
    Pari herkkupalaa kirjan sisällöstä:
    – Hanna Salomäki: HERÄTYSLIIKKEET SUOMALAISESSA YHTEISKUNNASSA
    – Emil Anton: KATOLISUUS SUOMESSA
    – Jussi Sohlberg: LÄNSIMAINEN ESOTERIA SUOMESSA

    Varsin antoisa tilaisuus siis kaikkiaan. Erityiskiitos järjestäjille ilmaisista kahveista, piirakoista ja pullista. Jo niidenkin vuoksi kannatti lähteä. 🙂

    Tykkää

  8. Juuri edellisen blogin kommenteissa muisteltiin piispa Salmen synninpäästöä Pudasjärven suviseuroissa 2013. Ja kuinkas kävikään – asia nousi uudelleen esiin Radio Dein ”Piispan kyselytunti”-ohjelmassa keskiviikkona 31.5. https://www.radiodei.fi/samuelsalmi/

    Kotimaa24 teki asiasta uutisen ja Johannes Alaranta blogikirjoituksen ”Rauhan Turraus” https://www.kotimaa24.fi/blogit/rauhan-turraus/ .Tuohon Alarannan blogiin kirjoitin pitkän kommentin. Vanhan kertaustahan se suurimmaksi osaksi on, mutta on siinä joitakin uusiakin spekulaatioita. Kai se jotenkin tämänkin blogin otsikkoon liittyy – siis tunteisiin. Ainakin siitä käy ilmi, että piispa Salmi suhtautuu asiaan edelleen hyvin tunteikkaasti. 🙂

    Tykkää

  9. Quo Vadis

    Kiitos edellä olevista mielenkiintoisista puheenvuoroista.
    Itse ajattelen, että piispa Samuel Salmen “tapaus” osoittaa sen, että ekslusiiviinen vain me- seurakuntaoppi nostattaa vaikeita kysymyksiä ja suuria tunteita. Kysymys on pohjimmiltaan varsin inhimillisestä asiasta: ryhmään ja yhteisöön kuulumisesta tai ulkopuolisuudesta, mukaan ottamisesta tai hylkäämisestä. Ihmisellä on luontainen taipumus hakea yhteyttä toisiin ihmisiin jo vauvasta lähtien; se on eloonjäämisen ehto. Niinpä jokainen kristitty haluaa kuulua Kristuksen opetuslasten joukkoon, koska se on pelastumisen ehto.
    Piispa Salmen “tapaus” myös osoittaa että vl-kristityillä virkapappeus/ -piispuus ei ole ehto ja yläkäsite pätevälle synninpäästön julistukselle. Ylimpänä käsitteenä pappeuden hierarkiassa on Pyhän Hengen pappeus, jolle kaikki muut pappeuden muodot ovat alisteisia. Näin ollen vl-kristityillä jopa pienen lapsen julistama synninpäästön evankeliumi on pätevä, koska lapsella on Pyhä Henki. Sen sijaan virkaa toimittavan piispan julistama evankeliumi ei ole välttämättä pätevä, JOS hänellä ei ole Pyhää Henkeä.
    No, nyt kun Kristuksen perintöä ollaan fundeerattu ja taivaspaikkoja jaettu viimeiset 2000 vuotta, ja jossa nykyinen vanhoillislestadiolainen kristillisyyskin on mukana, voimme miettiä millä perusteella tuota ekslusiivista rajanvetoa tehdään? Kuten Heikki Räisänen kirjoittaa kirjassaan Mitä varhaiset kristityt uskoivat, että kristittyjen sisäistä rajanvetoa on muodostunut alusta alkaen: ensinnäkin ihan kielimuuri ja kulttuuriperintö kreikkalaiskristittyjen, heprealaisten ja pakanoiden välillä aiheutti jännitteitä, väärinymmärryksiä ja -käsityksiä. Toisaalta Paavalin sanoin, sosiaalisten ja yhteiskunnallisten raja-aitojen murtuminen on Kristuksen johtamalle Hengen ilmapiirille tyypillistä (“Ei tässä ole juutalaista eikä kreikkalaista…”).
    Varhaisten kristittyjen parissa erilaiset ekstaattiset kokemukset, ilmestykset, kielilläpuhumiset, ym. hurmosilmiöt, sairaiden parantamiset sekä unet ja näyt toimivat näkyvinä Pyhän Hengen merkkeinä, jotka vahvistivat juutalaisesta traditiosta tulevien apostoleiden uskallusta kastaa ympärileikkaamattomia pakanoita. Jopa Paavalin käyttämillä vaatekappaleilla oli parantavaa voimaa. Myöhemmin Hengen hurmio arkipäiväistyi ja typistyi raittiiksi, (järkeväksi) ja viisaaksi asioiden hoitamiseksi seurakunnassa.
    Kysymys Pyhän Hengen omistajuudesta on vaikea, koska, kuten todettua, varsinaista PH-mittaria ei ole. Lähestyisin kysymystä siten, että millä tavalla emme olisi estämässä Jumalan ja Pyhän Hengen työtä? Millä tavalla se näkyisi kanssakeskusteluissa ja elämässä käytännön tasolla: tehdäänkö jyrkkien kannanottojen kautta pesäeroa vai etsitäänkö rukouksella ja nöyryydellä sopuisaa rinnakkaineloa uutta luovia ja rakentavia sovelluksia etsien? Mikä on luovuttamatonta? Millä tavalla vl-kristillisyys navigoi erilaisten rintamalinjojen välissä menettämättä arvokkaintaan?
    p.s. Olen mietiskellyt srk:n logoa ja koska kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mitä se mielestäsi kertoo?

    Tykkää

  10. Nimetön

    Quo Vadis, luen aina uteliaana ja mielelläni kommenttejasi näissä keskusteluissa. Niiden sisältö tukee uskonelämääni. Kiitos sinulle siitä!

    Viimeinen kysymyksesi srk:n logosta jäi mietityttämään: tarkoitatko suunnitella yleensä seurakunnan logoa, jonkun tietyn seurakunnan logoa, vai SRK:n logoa?

    Tykkää

  11. Helluntain sanoma, jos mikä korostaa kokemuksellisuutta, tunteita ja elämyksiä – mutta onneksi kaikki ei ole siinä, kyllä kristillisyydessäkin on vanhastaan luvattu raamatullisesti uskoa myös vastoin omia tunteita – ja kokemusten puuttuessakin, eksistentiaalisen ahdistuksen ja yksinäisyydenkin vallassa. Samoin hengellisissä lauluissa ja virsissä:

    ”Jos en voi suoraan Isän syliin juosta ja uskon varmuudesta riemuita, saan ahdistuksen yössä sinuun luottaa ja ääneen huutaa: Herra armahda!”
    (VK 289:2, suom. AR)

    ”Koska vakuudeksi armosta, jo valo koittanee? Koska pääsee sydän vaivasta ja usko kasvanee…”
    (VK 361:2, WM)

    ”Mua auta, Herra, mä toivon vaan, vaikkei ois toivoa ollenkaan. En päästä sua, ennen kuin mua käyt siunaamaan.”
    (VK 631:4 WM)

    ”Täällä usein huokaan ja harhailen, Minä matkaaja erämaan. Vaan ristisi kirkkaus on elon tie, Se varmasti kotiin vie.”
    (SLW 180:4, AL)

    Laestadiuksen saarnavirressä veisataan:
    ”Kuka lie kodin kaupungin, löytänytkään, joka säilyä voisi maan päällä. Ilo häipyy vain hetkisen kestettyään, kuten kuihtuvi kukkanen täällä. Elo täällä kuin unta ja varjoa on, kuten kuohuva koski se on levoton, veden lailla se hiekkahan haihtuu.”
    (VK 622:2)

    Kyllä kylmälle ja kaipaavalle Jumala jossain vaiheesa suo armosateensa:

    ”Sun Henkesi kasteen alle
    Mun sieluni uupunut vie…!

    Mä tarvitsen uutta tulta,
    Uutta armoa matkallain.”
    (SLW 143:1-2, VR)

    Tämä hengellisen erämaan kokemus on ollut tuttu myös monille erämaakilvoittelijoille krsitinuskon historiassa. Karoliinien wirressä viitataan todellisuuden luonteeseen ja olemukseen, josta länsimainen tieteellinen ajattelu pystyy analysoimaan vain kapeita sektoreita. Tästä kertovat myös monet tieteelle selittämättömät ilmiöt ja kokemukset. – ”Jumala on henki” (Joh. 4:24) ja kosmoksemme luonnonlakeineen on hänen kokeilunsa aineella, avaruudella, ajalla… Muistan kun katselin avannossa veden pintaa 10 sentin päässä kasvoistani ja tuosta veden kalvosta tuli tajuntaani kuin todellisuuden raja; kohta menisin toiseen todellisuuteen, joka on tuon kalvon takana.

    Kyllä kristityn tunteita on käytetty myös patologiseen vallankäyttöön. Paljon on hallaa tehty edellyttämällä oikealta kristityltä tässä ja tässä tilanteessa tämmöisiä ja tuossa tuommoisia tunteita ja elämyksiä. Monen hengellinen ja henkinenkin elämä on ajettu umpikujaan. Valitettavasti lääke ei siihen ole välttämättä ollut, että korjattaisiin julistusta vaan on syyllistetty taas kerran; kuulijat!

    ”Tietä kaitaa käydessäni
    ole matkasauvana.
    Ole itse elämäni
    kuolemankin tullessa.
    Herran päivän aamuna
    minun anna astua
    rakkaan Jeesukseni eteen
    pyhäin kanssa käsi käteen.”
    (VK 117:8, PG)

    Tykkää

  12. Quo Vadis

    Emer.piispa Eero Huovinen sanoittaa mielestäni hyvin uskon luonnetta kirjassaan Uusi Ilo, pääsiäisen evankeliumi.
    Uutiset ylösnousemuksesta, Jeesuksen ilmestykset ja Helluntain tapahtumat vaikuttivat voimakkaasti Jeesuksen seuraajiin. Ristinkuolema oli aiheuttanut voimakkaan pettymyksen ja toivottomuuden, mutta sitten kaikki muuttui: naiset ja opetuslapset kokevat jotakin uutta ja odottamatonta, mikä menee yli ymmärryksen. Ylösnousemus siis tapahtuu täysin Jumalan tekona, ilman mitään inhimillistä etukäteisvalmistelua. Ylösnousemus on siis luonteeltaan kokemuksista ja tunteista riippumatonta, koska se tapahtui Jumalan tekona ENNEN opetuslasten kokemusta ja sen herättämiä tunteita. Tapahtuman jälkeen opetuslapset lähtevät ottamaan selvää, mitä on oikein tapahtunut ja kertovat eteepäin mitä ovat nähneet ja kuulleet. Eteenpäin ei siis viety vain omia kokemuksia tai tunteita. Luukkaan mukaan apostolit, siis miehet, eivät kuitenkaan uskoneet naisia, jotka kertoivat heille ylösnousemuksesta, josta Jeesus heitä sitten moittikin (Mark.16:14). Naisten ylösnousemustodistukset ja kokemukset eivät vakuuttaneet opetuslapsia.
    Usko (kuten ylösnousemus) syntyy Jumalan tekona ja vaikutuksesta. Se ei ole ihmisen luontainen hengellinen asenne, vaan seurausta siitä, mitä Jumala on ensin tehnyt. Ensin Jumala, sitten ihminen. Ensin armo, sitten usko. Ensin tapahtuma, sitten ihmettely. Ensin Jumalan teko tai sana, sitten kokemus ja sen herättämät tunteet (jos niitä tulee). Joka tapauksessa Jumalan lahjoittama usko on meistä riippumatonta. Kuten Joona edellä asian ilmaisikin:
    “Meidän ei tarvitse katsoa itseemme eikä yrittää uskoa omaan uskoomme. Sen sijaan saamme nostaa katseemme Kristukseen ja turvautua Häneen omana Vapahtajanamme, ”tuntui miltä tuntui ja näytti miltä näytti”. Tällöin olemme kuin Abraham, uskon esi-isä, joka luotti Jumalan lupauksiin ja ”toivoi, vaikkei toivoa ollut”

    Tykkää

  13. Pentti S. Varis

    http://www.shroud.fi/
    Käärinliinat voisivat olla uskonyhteisössämme nykyistä paljon useampien tuntemia. Niihin perehtyminen ainakin minulla vahvistaa ainutlaatuisesti tajuntaa Jeesuksen kärsimysten kovuudesta ristillä, uskoipa sitten liinojen olevan aidot tai ei. Ehkä myös usko Jumalan armopäätökseen omalla kohdalla vahvistuu, kun tajuaa, mikä hinta on maksettu sen mahdollistamiseksi.

    Tykkää

  14. Vasta nyt huomasin, että Emil Anton oli kirjoittanut jo 2.6. loppukommentin edelliseen ketjuun. Suurkiitos Emilille! Kannattaa käydä katsomassa, jos et sitä ole huomannut. Moni saa sieltä vastauksia ja kiitoksiakin. 🙂

    Tykkää

  15. Kesäkukka

    Pitkästä aikaa osallistun kirjoittamalla, vaikka mielenkiinnolla olen koko ajan blogia seurannut. Kiitos, Joona, tästä alustuksesta. Miten sattuukaan, että tänne tulee aina blogikirjoitus aiheesta, jota juuri sillä hetkellä kuumeisesti mietin :). (Vai onko se sattumaa ;))

    On mielenkiintoista, että Jumalasuhteeseen vaikuttaa se, miten on kokenut omat varhaiset ihmissuhteensa. Hyvin kiinnostava oli blogitekstin seuraava kohta:
    ”Siihen, millaiseksi uskovaisen Jumala-suhde muotoutuu, vaikuttavat väistämättä kokemukset ihmisistä. Jos kokee, erityisesti lapsuudessaan ja nuoruudessaan, että ihmiset ovat luotettavia ja pitävät lupauksensa, on väistämättä helpompi luottaa myös Jumalan lupauksiin ja hyvyyteen. Jos joutuu sen sijaan kokemaan esimerkiksi kiusaamista, väkivaltaa tai yksin jäämistä, on huomattavasti vaikeampaa luottaa myös Jumalan hyvyyteen.”
    Äkkiseltään luulisi, että kun on käynyt samat pyhäkoulut, päiväkerhot, raamattuluokat ja seurat, ja kuullut niissä Raamatun mukaista opetusta Jumalasta, joka on hyvä, armollinen, lupauksensa pitävä ja anteeksiantava, olisi ”oppi” mennyt perille ja ajatus Jumalasta samanlainen kuin muilla näissä samoissa tilaisuuksissa käyneillä. Mutta ei. Vielä pitkälle aikuisuuteenkin ehtineenä joutuu kysymään: ”Millainen on Jumala?” ja toteamaan, että toisilla on tosiaan helpompi luottaa Jumalan hyvyyteen ja armollisuuteen kuin toisilla.

    Itä-Suomen yliopiston käytännöllisen teologian professori Paavo Kettunen kysyy sielunhoitoon keskittyvässä kirjassaan Auttava kohtaaminen 1 (jota voin lämpimästi suositella etekin tunnepuolen haasteiden kanssa painiville, eli kaiketi kaikille :)) mm. edellä jo esittämäni kysymyksen ”Millainen olet, Jumala?” Kettunen selventää, että puhuessaan Jumalasta, ihminen oikeastaan puhuu jumalakuvasta. Lainaus s. 235: ”Jumalasta puhuminen on teologiassa ja uskonnollisessa julistuksessa sekä vaikeaa että monin tavoin ongelmallista. Miten ihminen voisi kyetä sanomaan jotain Jumalasta, joka ei ole hänen määrättävissään eikä määriteltävissään? Miten voisi kertoa jotakin hänestä, joka on salattu ja ilmoittaa nimekseen ’Minä olen se joka olen.’ 2. Moos. 3:14.”

    Ihmisten jumalakuvat voivat siis erota toisistaan, mutta Jumala on sama. Vastakkaisia ne eivät välttämättä ole, mutta rajoittuneita kaikki ovat. ”Jumalasta puhuessamme siihen sekoittuu aina myös ihmisen omia tunteita ja kokemuksia.” Oman jumalasuhteen intensiivinen pohtiminen tulee vastaan etenkin elämän kriisipaikoissa ja silloin joutuu kohtamaan myös mainitun teodikean kysymyksen. (Kettunen)

    Itseäni kiinnosti Kettusen kirjassa tähän liittyen ihmisen kokemusten perusteella jumalakuvien jako viiteen eri jumalatyyppiin, joita ovat houkuttaja, hallitsija, vetäytyjä, vaatija ja parantaja. Erityisesti kiinnitin huomioini vaatijaan. Kun jumalakuvassa on vaatijan piirteitä, uskonnollisuudessa korostetaan ihmisen syntisyyttä ja syyllisyyttä. Yhteys Jumalaan syntyy vain siten, että ihminen tekee parannuksen ja luopuu syntisestä elämästään. Vaatijassa on kaksi puolta: aggressiivinen, joka syyttää, ja rakkaudellinen, joka antaa anteeksi. Anteeksiannossa kuitenkin edellytetään, että synnit tunnustetaan, pyydetään anteeksi ja pidättäydytään jatkossa synnin tekemisestä. Vaatijan muotoinen Jumala voi olla sekä suuren lohdutuksen että suuren ahdistuksen lähde. Lohduttaja hän on antaessaan synnit anteeksi (vaikka anteeksianto on ehdollinen) ja ahdistuksen lähde silloin, kun henkilö ei kykene luopumaan syntisestä elämästään.
    Resonoiko edellä kuvattu teissä? Ehkä ainakin joissakin? Onko vl-kristillisyydessä ollut ja onko vielä opetusta, joka viittaa siihen, että Jumala näyttäytyy vaatijana? Tukevatko jotkut vl-rakenteet vaatija-jumalakuvaa?
    Tahra-teologia?

    Toinen hyvin mielenkiintoinen on blogissa esiinnostettu kysymys:
    ”Mistä tunnistaa elävän uskon?” Tätä olen miettinyt niin itseni kohdalla, kuin kanssaihmisteni suhteen. Kun joku ei-vl sanoo että uskoo syntinsä anteeksi Jeesuksen sovintotyön tähden, eikö hän usko samoin kuin minäkin? Herää kysymys, enkö minä ole pelastavassa uskossa vai eikö hän ole, koska kuulumme ”eri laumaan”? Mistä tiedän, että olen pelastavassa uskossa? Tunnenko yhteenkuuluvuutta seuroissa siksi, että siellä kokoontuu Kristukseen uskovat, vai siksi, että meillä ry.llä kävijöillä on niin samanlaiset, valtaväestöstä joissakin tapauksissa hyvin radikaalisti poikkeavat elämäntavat, (joille en aina edes löydä raamatullisia perusteita, ja jotka kyllä luovat tunnetta yhteenkuuluvuudesta, kun poikkeavat paljon valtaväestöstä)? Niin ikään en ole seuroissa kävijöiden kanssa puhunut kuin muutaman ihmisen kanssa omasta henkiökohtaisesta jumalasuhteestani, enkä ole heidän kuullut omastaan puhuvan. Kuten Ruiskukka jossain aiemmassa kommentissa sanoi, uskosta puhuminen on meidän piireissä hyvin vähäistä.

    Tästä sainkin hyvän aasinsillan vielä viimeiseen asiaan, jonka haluan nostaa esille. Sain olla silloin aikanaan kuuntelemassa Roosan ”Osaanko iloita”-alustusta, ja sitä seurannutta keskustelua. Keskustelu oli mielestäni vähintäänkin yhtä hyvä kuin alustus. Roosa kirkasti keskustelussa niin huippuhienosti (ei oo ylisanoja, se oli oikeesti niin selventävää) uskon keskeisiä käsitteitä ja opetti Raamattua. Suuressa osassa kuulijoissa tuntui olevan suuri tarve ymmärtää mitä on kristinusko. Käytiin läpi rippiä, parannusta, syntiä, Raamatun lukemista ym. Moni tuli jälkeenpäin kiittelemään, että ”kerrankin puhuttiin niin että tyhmenpikin ymmärsi”. (Toisaalta muutamat ihmettelivät naista tuossa roolissa, mutta ei nyt siihen enempää.) Joka tapauksessa, tarvitaan siis opetusta! Rippikoulu on käyty, mutta se on voinut mennä ohi, jos silloin asiat eivät ole olleet omalle kypsyystasolle ajankohtaisia tai muusta syystä. Miten olisi aikuisten rippikoulu? Tai aikuisten raamattuopetus?
    Olisiko paikallisseirakunnissamme tällaista opetustoimintaa, johon voitasiin suositella ihmisten osallistuvan? Vai järjestettäisiinkö itse ko. opetus? Vai voisivatko seurapuheet olla myös enemmän opetuspuheita?

    Olen ajatellut, että paljon selkiyttä asioihin tulisi sillä, että ihmiset alkaisivat itse lukea Raamattua, ”opiskella” kristinuskoa. Mutta ymmärrän, että kirjaan tarttuminen on vaikeaa. Mistä ja miten aloittaa. Siihen tarvittaisiin opastusta. Mielenkiintoa uskonasioita kohtaan olen huomannut etenkin nuorten vl-perheiden aikuisten taholta. Miten teologia/raamatuntuntemus/kristinoppi voisi tulla keskuuteemme siten, että kaikki tiedonjanoiset ja kiinnostuneet löytäisivät sen, ja nekin, joita ei näytä heti niin kiinnostavan, kiinnostuisivat vähitellen?
    Saattoi mennä nyt hieman sivuraiteille, mutta tunteistahan tuo Roosakin alustus puhui. Maallisten ilojen ja Kristuksesta nousevan ilon erilaisuutta olen pohtinut. Ehkä niitä ei voi edes oikein aina erottaa. Kaikki hyvä tulee Jumalalta.

    Mutta nyt piste. Ehkä taas joskus lisää. 🙂

    Tykkää

    1. Jupe

      Kiva saada sinut taas tänne, Kesäkukka, johan ne kukat alkaa kukkimaankin täällä etelässä :D. Asiaan:
      Kysymys ripistä on itsellänikin ollut ongelma ja olen paljon varsinkin viimeaikoina pohtinut sen todellista merkitystä luterilaisen, reformoidun ja ylipäänsä protestanttisen vanhurskauttamisopin näkökulmasta. Mitä hyötyä siitä on muutakuin sielunhoidollinen ( = helpottaa koettua ahdistusta, mutta ei tosiasiassa vaikuta mitenkään siihen, onko ihminen elävässä uskossa vai ei)? Mielestäni johdonmukainen vastaus on, että ei mitään.

      Muistan joskus nuorempana (ne oli puistattavia aikoja), kun olin kovissa omantunnontuskissa, eikä ollut ketään kenelle olisi voinut uskoutua ja seuroissa kuulin, että ”kaikki synnit saa uskoa anteeksi”, mutta samaan hengenvetoon ”niin saat sitten voiman tunnustaa nimellisetkin synnit”. En koskaan saanut vahvistusta uskolleni, koska tuohan tarkoittaa käytännössä sitä, että synnit on pakko tunnustaa ja siitä seuraa se, että ellei niitä tunnusta, elää synnissä. Lopulta tulin aina siihen tulokseen, että helvettiä kohti mennään, kun en uskalla kuitenkaan tunnustaa kenellekkään enkä tunne edes ketään, kenelle voisin tunnustaa. Kaikkein pahinta (tai parasta hetken aikaa) oli, kun kerran sattui suorastaan lottovoitto, että joku puhujasetä sanoi, että nimellisetkin synnit saa uskoa anteeksi, eikä lisännyt siihen kehoitusta kipasta ripille. Ajattelin, että no nyt ne on viimeinkin anteeksi ja arvatkaa olinko onnellinen. Mutta mitä vielä, seuraava seurapuhe teki taas selväksi, että rippi on sellainen ”armoetu”, ettei ilman sitä pysy uskossa ja vaikka kaikki synnit saarnattiin anteeksi, palasi taas ahdistus, että jaa ei ne sitten olekkaan anteeksi ja matka kohti helvettiä jatkui.

      Sitä olen miettinyt (erityisesti vl-kontekstissa) myös, että mitä järkeä niitä on tunnustaa jollekkin ihmiselle, koska ne on tunnustettu jo Jumalalle ja puhuja kuitenkin saarnaa KAIKKI synnit anteeksi? Makes no sense.

      Väitän, että esimerkiksi baptistit ja helluntalaiset ja reformoidut yleensä (ei mennä nyt siihen väittelyyn, ovatko he väärää hengellisyyttä vai ei), vaikka heilläkin paljon sielunhoitoa tehdään ja syntiä tunnustetaan, kuitenkin ovat terveempiä tässä suhteessa. Heillä kun opetetaan selvästi, että riittää, jos synnin tunnustaa Jumalalle ja niin mielestäni Raamattukin opettaa. Em. porukoiden ihmisten on keskimäärin paljon helpompi luottaa (kokemukseni mukaan) siihen, että kun se on tunnustettu Jumalalle ja sitä on kaduttu, se on anteeksi annettu, koska heille on AINA opetettu niin selvästi ja johdonmukaisesti ja kerrottu, että usko Jeesukseen riittää, aivan niin kuin Raamattukin opettaa. Päähuomio on nimenomaan heillä useinkin siinä, että ihminen ei voi elää synnissä, eli kun synti on tunnustettu ja hyljätty, ollaan taas ”okei”. Kyllä heidänkin porukoissa on henkilöitä, jotka tarvitsevat myös synnin tunnustamista toiselle uskovaiselle ja sielunhoitoakin jne., mutta pointtini on, että tällainen ehkämuttajoskuitenkinmuttaeisittenkäänvarmasti -opetus ei ole tervettä. Pitäisikö meidän siis enemmän panostaa siihen, että olisi erikseen opetustilaisuudet, missä tehtäisiin selväksi, mitä on rippi jne. ja silloin kuin saarnattaisiin, silloin saarnattaisiin evankeliumia, eikä ehdollistettaisi syntien anteeksisaamista. Jos joku tarvitsee sielunhoitoa/rippiä, hän kyllä hakeutuu sitten jonkun puheille (jos on selkeästi opetettu, mitä se on), mistä päästäänkin siihen, että ei ole mitään vakiintunutta käytäntöä tähän, mikä kyllä helpottaisi sellaisia ihmisiä, jotka ovat yksinäisiä tai sellaisia, joilla ei ole sellaista läheistä jolle uskaltaisi avautua.

      Senverran pitää vielä lisätä, että tietysti kaikissa porukoissa opetetaan, että lähimmäistä vastaan jos on rikottu, täytyy tältä pyytää anteeksi ja korvata aiheutettu vahinko. Olen ihmetellyt, kun myös niin on opetettu, että jos olen rikkonut epäuskoista vastaan, mutta pyytänyt asiaa anteeksi häneltä, täytyisi vielä pyytää evankeliumi päälle (olisikohan Johnkin joskus sanonut täällä näin?) uskovaiselta, koska epäuskoisen kanssa asiaa ei sovitakkaan ehkä evankeliumilla ja silloin tämä nimellinen synti on erikseen laitettava ripissä pois. Raamattu ei opeta näin. Täytyy sanoa, että itse koen asian olevan sekä lähimmäiseni, että Jumalan kanssa sovittu, kun se on lähimmäisen kanssa sovittu ja Jumalalle tunnustettu. Ei kyllä sen jälkeen enää omatunto kolkuta, että nyt tästä pitäisi vielä ripillekkin mennä.

      (Varoitus, teen nyt ”Johnit” ja kopsaat miljoona jaetta tämän jutun perään :D. Ehkä menen hiukan asian ohikin)
      Tuossa vielä pari raamatunkohtaa:

      1. Joh. 1:
      9 Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.

      Ps. 32:5
      5 Minä tunnustin sinulle syntini enkä peittänyt pahoja tekojani; minä sanoin: ”Minä tunnustan Herralle rikokseni”, ja sinä annoit anteeksi minun syntivelkani. Sela.

      1. Kun. 8:
      38 ja jos silloin joku ihminen, kuka hyvänsä, tai koko sinun kansasi Israel rukoilee ja anoo armoa, kun he kukin tuntevat omantunnon vaivoja ja ojentavat kätensä tähän temppeliin päin,
      39 niin kuule silloin taivaasta, asuinpaikastasi, ja anna anteeksi ja tee niin, että annat jokaiselle aivan hänen tekojensa mukaan, koska sinä tunnet hänen sydämensä-sillä sinä yksin tunnet kaikkien ihmislasten sydämet-
      40 jotta he sinua pelkäisivät niin kauan kuin he elävät tässä maassa, jonka sinä olet meidän isillemme antanut.
      41 Myös jos joku muukalainen, joka ei ole sinun kansaasi Israelia, tulee kaukaisesta maasta sinun nimesi tähden-
      42 sillä sielläkin kuullaan sinun suuresta nimestäsi, väkevästä kädestäsi ja ojennetusta käsivarrestasi-jos hän tulee ja rukoilee kääntyneenä tähän temppeliin päin,
      43 niin kuule taivaasta, asuinpaikastasi, häntä ja tee kaikki, mitä muukalainen sinulta rukoilee, että kaikki maan kansat tuntisivat sinun nimesi ja pelkäisivät sinua, samoin kuin sinun kansasi Israel, ja tulisivat tietämään, että sinä olet ottanut nimiisi tämän temppelin, jonka minä olen rakentanut.

      Miika 7:
      7 Mutta minä panen toivoni Herraan, odotan pelastukseni Jumalaa: minun Jumalani on minua kuuleva.
      8 Älkää iloitko, minun viholliseni, minusta: jos minä olen langennut, niin minä nousen; jos istun pimeydessä, on Herra minun valkeuteni.
      9 Minä tahdon kantaa Herran vihaa, sillä minä olen tehnyt syntiä häntä vastaan, siihen asti että hän minun asiani toimittaa ja hankkii minulle oikeuden. Hän tuo minut valkeuteen, minä saan nähdä hänen vanhurskautensa.
      10 Minun viholliseni saavat nähdä sen, ja häpeä on peittävä heidät, jotka sanovat minulle: ”Missä on Herra, sinun Jumalasi?” Minun silmäni saavat ilokseen katsoa heitä: silloin he joutuvat tallattaviksi kuin katujen loka.

      Jaakob 5 (tässäkin tunnustaminen liitetään enemmänkin parantumiseen kuin meidän tuntemaamme rippiin, jossa on absoluutio. Tässä on kyse toisen esirukouksesta, ei absoluutiosta, ja nimenomaan parantumista korostetaan):
      14 Jos joku teistä sairastaa, kutsukoon tykönsä seurakunnan vanhimmat, ja he rukoilkoot hänen edestään, voidellen häntä öljyllä Herran nimessä.
      15 Ja uskon rukous pelastaa sairaan, ja Herra antaa hänen nousta jälleen; ja jos hän on syntejä tehnyt, niin ne annetaan hänelle anteeksi.
      16 Tunnustakaa siis toisillenne syntinne ja rukoilkaa toistenne puolesta, että te parantuisitte; vanhurskaan rukous voi paljon, kun se on harras.

      Tietysti Johannes Kastaja on toinen juttu, koska hän vaati syntien tunnustamista hänelle (tai sellaisen kuvan saa), mutta Jeesus ei koskaan vaatinut. Tätäkin olen pohtinut.

      Ja mitkä ihanat evankeliumin lupaukset:

      2. Kor. 1:
      19 Sillä Jumalan Poika, Kristus Jeesus, jota me, minä ja Silvanus ja Timoteus, olemme teidän keskellänne saarnanneet, ei tullut ollakseen ”on” ja ”ei”, vaan hänessä tuli ”on”.
      20 Sillä niin monta kuin Jumalan lupausta on, kaikki ne ovat hänessä ”on”; sentähden tulee hänen kauttaan myös niiden ”amen”, Jumalalle kunniaksi meidän kauttamme.

      Joh. 3:18
      Joka uskoo häneen, sitä ei tuomita; mutta joka ei usko, se on jo tuomittu, koska hän ei ole uskonut Jumalan ainokaisen Pojan nimeen.

      Joh. 5:24
      Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka kuulee minun sanani ja uskoo häneen, joka on minut lähettänyt, sillä on iankaikkinen elämä, eikä hän joudu tuomittavaksi, vaan on siirtynyt kuolemasta elämään.

      Joh. 6:40
      Sillä minun Isäni tahto on se, että jokaisella, joka näkee Pojan ja uskoo häneen, on iankaikkinen elämä; ja minä herätän hänet viimeisenä päivänä.”

      Ap. t. 10:43
      Hänestä kaikki profeetat todistavat, että jokainen, joka uskoo häneen, saa synnit anteeksi hänen nimensä kautta

      Room. 10:4
      Sillä Kristus on lain loppu, vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo.

      Room. 10:11
      Sanoohan Raamattu: ”Ei yksikään, joka häneen uskoo, joudu häpeään”.

      Room. 8:1
      Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.

      Room. 8
      31 Mitä me siis tähän sanomme? Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?
      32 Hän, joka ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi kaikkien meidän edestämme, kuinka hän ei lahjoittaisi meille kaikkea muutakin hänen kanssansa?
      33 Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala on se, joka vanhurskauttaa.
      34 Kuka voi tuomita kadotukseen? Kristus Jeesus on se, joka on kuollut, onpa vielä herätettykin, ja hän on Jumalan oikealla puolella, ja hän myös rukoilee meidän edestämme.
      35 Kuka voi meidät erottaa Kristuksen rakkaudesta? Tuskako, vai ahdistus, vai vaino, vai nälkä, vai alastomuus, vai vaara, vai miekka?
      36 Niinkuin kirjoitettu on: ”Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken päivää; meitä pidetään teuraslampaina”.
      37 Mutta näissä kaikissa me saamme jalon voiton hänen kauttansa, joka meitä on rakastanut.
      38 Sillä minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset eikä tulevaiset, ei voimat,
      39 ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.

      Room. 10:
      9 Sillä jos sinä tunnustat suullasi Jeesuksen Herraksi ja uskot sydämessäsi, että Jumala on hänet kuolleista herättänyt, niin sinä pelastut;
      13 Sillä ”jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu”.

      Olen myös huomannut, että Jumalan suuruuden ymmärtäminen, opiskeleminen ja pohtiminen auttaa, kun hoksaa, että ei meillä mikään pikkujumala ole, vaan ääretön Jumala, joka kyllä voi pitää meistä huolta (en nyt vitsi alkaa tämän enempää tästä saarnaamaan :DD). Tämäkin, vaikka on tietysti selvä asia, unohtuu helposti.

      Tykkää

      1. Jupe

        Suosittelen, erittäin kauniisti esitetty evankeliumi, itse olen saanut tästä(kin) ”väärän hengellisyyden” saarnapätkästä paljon:

        Nyt hiljenen, etten mene enää pahemmin sivuraiteelle 😀

        Tykkää

    2. Quo Vadis

      Kiitos sinulle Kesäkukka viisauden jakamisesta :-).
      “Kerro minulle, millainen Jumala on, niin kerron sinulle, millainen sinä olet.”
      Kuten Kettunen kirjoittaa, kun ihminen puhuu Jumalasta, hän puhuu siitä, millainen käsitys ja kuva Jumalasta hänen aivoissaan on syntynyt elämänsä varrella erilaisten kokemusten, tunnemuistojen ja hengellisen perehtyneisyytensä tuloksena, sekä siitä miten ihminen asemoi itsensä suhteessa tähän sisäiseen kuvaansa Jumalasta. Kun tämä laajennetaan yksilön tasolta yhteisön tasolle, voimme ajatella että yhteisön sisäistämä Jumalakuva määrittelee sen, mitä yhteisö opettaa ja miten rakentuu ja organisoituu. Tämä koskee sekä pienempiä hengellisiä yhteisöjä että kokonaisia heimoja, etnisiä kulttuureita ja kansakuntia. Millainen hierarkia ja tärkeysjärjestys yhteisössä vallitsee, sellainen on käsitys Jumalasta/ jumaluudesta/ pyhyydestä. Tekee mieleni myös kysyä, millä tavalla apostolien (esim. Paavali tai Pietari), kirkkoisien (esim. Augustinus) tai oppi-isän (esim. Luther) subjektiivinen Jumalakuva on vaikuttanut valikoivasti esim. Raamatun tulkintaan ja sitä kautta koko kristillisen teologian rakentumiseen? Onko eroa naisilla ja miehillä sisäisen Jumalakuvan suhteen, esim. hormonien ja aivorakenteiden yhdessä kasvuympäristön ja kiintymyssuhteiden vaikutus?
      Kristittyinä meidän pitäisi tietysti kysyä, millainen on Kristus?
      “Onko vl-kristillisyydessä ollut ja onko vielä opetusta, joka viittaa siihen, että Jumala näyttäytyy vaatijana? Tukevatko jotkut vl-rakenteet vaatija-jumalakuvaa?”
      Vl-kristillisyyden tulisi siis kysyä itseltään: millainen on Kristus? Millaisen todistuksen Raamattu antaa Kristuksesta? Entä millaisena näyttäytyy Kristuksen seuraajien opetus, yhteisölliset rakenteet ja käytänteet? Onko sisäinen kuvamme Kristuksesta “houkuttaja, hallitsija, vetäytyjä, vaatija vai parantaja”, vai kaikkia yhtäaikaa ja erikseen? Mikä on Kristus Vapahtajan tosiolemus? Johanneksen teologisen evankeliumin mukaan “Hän oli täynnä armoa ja totuutta.” Millainen on pyrkimys armon ja totuuden rakentamaan hengellisyyteen opetuksen ja käytänteiden tasolla?
      Olisin ajattelemassa, että armon ja totuuden kautta jäsentyy myös Kristuksen tapa toimia milloin houkuttajana, hallitsijana, vetäytyjänä, vaatijana tai parantajana: poislähtevälle lempeä houkuttaja, rikkirevitylle ja kaltoinkohdellulle Hän on parantaja, paatuneelle ja omavanhurskaalle vaatija ja hallitsija, omahyväiselle ja itseriittoiselle päsmärille vetäytyvä?

      Tykkää

  16. Kesäkukka

    Kiitos Jupe ja Quo Vadis kommenteista! (Ehdin jo ajatella että niinköhän se meni ihan mettään kun kukaan ei kommentoi :)) Kuin myös kiva lukea viisaita ajatuksianne! Ja kaikkien muidenkin :).

    Tutulta kuulosti Jupen kuvaus ahdistuneisuudesta ”anteeksiantamattomien” syntien takia. (Itse jopa nuorena päättelin, että on viisainta olla tekemättä ollenkaan syntiä, kun tuo anteeksisaamisasia on niin epävarma. Huoh! Kuinka pihalla sitä voikaan olla!)

    Jostain löysin Vähä Katekismukseen perustuen ajatuksen ripin jakamisesta viiteen eri ryhmään, mikä kiinnosti minua kovasti. Ryhmät ovat: jatkuva rippi Jumalan edessä, rakkauden rippi lähimmäisen edessä, yksityisrippi rippi-isän edessä, yhteinen rippi jumalanpalveluksessa ja julkisyntisen ripittäminen saarnaviran toimesta.

    Kiinnittäisin huomion ensimmäiseen kohtaan, josta Jupekin laajasti kirjoitti ja joka on mielestäni jäänyt vähemmälle opetuksessamme, koska huomio on kiinnittynyt ehkä enemmän tuohon kolmoskohtaan, mutta joka (ensimmäinen kohta) on mielestäni aivan olennainen osa kristityn vaellusta. Sitä selitetään näin:
    ”Mitä ymmärrämme jatkuvalla ripillä Jumalan edessä?

    Jatkuvalla ripillä Jumalan edessä ymmärrämme sitä, että olemme aina Jumalan edessä ja tunnustamme itsemme jatkuvasti syyllisiksi kaikkiin synteihin, myös niihin, joita emme tunne, rukoilemme syntejämme anteeksi ja omistamme uskolla anteeksiantamuksen Jumalan armolupausten nojalla ilman, että sitä kukaan toinen meille julistaa. Muissakin ripeissä ihminen on Jumalan edessä.” Siis ”arjen uskomista” joka päivä ja joka hetki! Eikös tämän tulisi olla ihan lähtökohta kristittynä elämisessä?

    Kyllä, tuo Quo Vadiksen ajatus, että kristyn tulisi kysyä millainen Kristus on, tuli kyllä itsellenikin mieleen. Muistaakseni Johanneksen evankeliumissa Jeesus puhuu siitä paljon, että joka tuntee hänet, tuntee myös Isän. Jos haluaa oppia tuntemaan Isän, on opittava tuntemaan Poika.

    Hyviä ajatuksia ja kysymyksiä Quo Vadiksella pureskeltavaksi. Loppu oli mielestäni upea:
    ”Olisin ajattelemassa, että armon ja totuuden kautta jäsentyy myös Kristuksen tapa toimia milloin houkuttajana, hallitsijana, vetäytyjänä, vaatijana tai parantajana: poislähtevälle lempeä houkuttaja, rikkirevitylle ja kaltoinkohdellulle Hän on parantaja, paatuneelle ja omavanhurskaalle vaatija ja hallitsija, omahyväiselle ja itseriittoiselle päsmärille vetäytyvä?”

    Kiitos tästä! Jatketaan.

    Tykkää

    1. siirak

      Lämmin kiitos Jupelle, Quo Vadikselle ja Kesäkukalle viisaista kirjoituksista. Paljon asioita joita mielessä pyörinyt Joonan alustuksen pohjalta, mutta joita ei ole itse saanut aikaiseksi tänne kirjoittaa. Eittäin tärkeitä kipukohtia kristillisyytemme opetuksista nostettiin esiin ja viisaasti oikaistiin Raamatulla. Itse olen nuorempana paljonkin kompastellut tuon rippiopetuksen ja evankeliumin tietyn ehdollisuuden kanssa. Ja kyllä sitä kompurointia yhä on ja nytkin nämä kirjoitukset nostivat uskomaan vapaammin varsin ahdistavien tunnelmien keskeltä. Hyvä on tämän blogin äärellä pysähtyä ja oppia sekä pyristellä eroon opituista harhoista.

      Tykkää

  17. Reino

    Kiitos alustuksen jakamisesta täällä. Hyvä muistutus tässä alustuksessa oli itselle tuo, että saamme vastaanottaa kokonaan ulkopuolelta Jumalan armon, se ei riipu meistä/meidän tunteista vaikka Jeesus asuukin meidän ”sisällä”.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s