Ole hyvä!

Viimeinen kuukausi on tarjonnut seurattavaksemme poikkeuksellisen jännitysnäytelmän: ensin perussuomalaisten puheenjohtajaksi valittiin kiistelty europarlamentaarikko Jussi Halla-aho, minkä seurauksena Suomen hallitus oli vähällä kaatua. Lopulta perussuomalaisten eduskuntaryhmä hajosi kahtia.  Kriisin jälkipuinti on sisältänyt puolin ja toisin syytöksiä valehtelusta ynnä muusta moraalittomuudesta (esim. täällä ja täällä). Se, kumpi osapuoli vaikuttaa uskottavammalta vai vaikuttaako kumpikaan, jääköön lukijoiden pohdittavaksi.

Yhtä kaikki, tällaista peliä seuratessa pienellä yksilölle tulee helposti lohduton olo. Jos politiikassa, jonka tulisi olla yhteisten asioiden hoitamista kaikkien parhaaksi, on kyettävä häikäilemättömään lieroiluun ja suhmurointiin pysyäkseen pinnalla, siitä lienee viisainta pysytellä kaukana, jottei murskaudu vahvempien saappaisiin. Yhä useammin jo tavallinen arkielämäkin vaatii kuitenkin sosiaalista pelisilmää, teräviä kyynärpäitä ja kovaa luonnetta. Erilaisissa elämäntaito-oppaissa onkin vinot pinot vinkkejä siitä, miten kannattaa käyttäytyä, jotta tekee ihmisiin hyvän vaikutuksen, pärjää kilpailussa ja menestyy. Vaan entäpä jos ei jaksa perehtyä niihin eikä ylipäätään jaksa pelaamista? Olisiko olemassa helppo ja varma resepti, jota noudattamalla voisi selviytyä elämästä voittajan puolella?

On. Yksinkertainen neuvo: ole hyvä. Olet voittajan puolella, kun pyrit olemaan hyvä. Miten niin? Eikö hyvyys ole arkitodellisuudelle vierasta heikkoutta ja naiiviutta? Ei. Hyvyydellä ja totuudella on pahuuteen ja valheeseen verrattuna ylivoimainen etumatka, nimittäin se, että hyvyys ja totuus ovat jo hyvyyttä ja totuutta. Paha ja valhe joutuvat sen sijaan toimimaan hyvän ”loisina”: niiden on yritettävä piiloutua hyvyyden alle ja näyteltävä totuutta. Tämän näimme hallituskriisin yhteydessä: kumpikin osapuoli vakuuttivat moraalista suoraselkäisyyttään, vaikka näytti selvältä, että jommankumman täytyi valehdella. Edellä sanotun perusteella näyttää perustellulta olettaa, että hyvyys ja totuus tulevat voittamaan. Niiden ei tarvitse tuhlata voimiaan näyttelemiseen, salailemiseen eikä vakuutteluun. Riittää, että ne ovat, mitä ovat.

Tästä voisi vielä jatkaa pohdiskelemalla, miten edellä sanottu tukee klassisen kristinuskon oppia siitä, miten vain hyvyys on sanan varsinaisessa merkityksessä olemassa olevaa ja miten pahuus on pohjimmiltaan vain olemassaolon puutetta, vaurioita hyvässä. Jääköön se kuitenkin oman postauksensa aiheeksi.

No, mutta olet siis mitä todennäköisimmin voittajan puolella, kun otat elämäsi tärkeimmäksi päämääräksi vilpittömän Totuuden etsimisen. Älä tee itsellesi epäjumalaa, ehdotonta itseisarvoa, mistään ideologiasta, instituutiosta, perinteestä tai sosiaalisesta suhteesta. Sen sijaan ”olkoon Totuus uskontosi ja hyvät teot jumalanpalveluksesi”.

Mitä se tarkoittaa käytännössä? Kuuntele nöyrästi ja huolellisesti vastapuolen argumentteja ja ole valmis muuttamaan mieltäsi, jos huomaat olevasi väärässä. Jos huomaat erehtyneesi tai toimineesi väärin, ole valmis myöntämään se. Muiden argumentteja tai käyttäytymistä tulkitessasi noudata niin sanottua suopeuden periaatetta. Jos sen sijaan Sinulle ei esitetä vedenpitäviä vasta-argumentteja, älä luovu totuudesta sosiaalisen paineen vuoksi, vaikka menettäisit kaiken – henkesikin.

Suhteessa toisiin ihmisiin noudata kultaista sääntöä ja ns. kategorista imperatiivia: ”Kaikki, minkä te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää se heille” sekä ”Toimi aina niin, että voisit toivoa toimintasi maksimissaan tulevan yleiseksi laiksi”. Pidä siis lähimmäistäsi, jokaista toista ihmistä, ”toisena minänäsi”. Hänen tarpeensa kohdatessasi ajattele: entä jos itse olisin vastaavassa tilanteessa? Millaista kohtelua toivoisin? Tästä ei seuraa, että meidän olisi vastattava myöntävästi jokaisen kohtaamamme ihmisen jokaiseen toiveeseen, vaan ainoastaan oikeutettuihin toiveisiin. Suhteuttamalle hänen tarpeensa itseemme voimme kuitenkin paremmin arvioida, mitkä lähimmäisemme toiveet ovat oikeutettuja.

Hyvyyttä ja totuutta tavoitellessasi pyri tavoittelemaan sitä aina päämäärän kanssa yhteensopivilla keinoilla. Valehtelemalla on vaikea edistää totuutta, riistämällä on vaikea pyrkiä kohti oikeudenmukaisuutta, väkivallalla on vaikea ylläpitää rauhaa. Jos näin toimii, on vaara, että päämäärä katoaa näkyvistä ja jäljelle jäävät vain keinot. Tästä uuden ajan totalitaristiset yhteiskuntakokeilut lienevät paras eli pahin havaintoesitys. Rakkautta, oikeudenmukaisuutta ja totuutta edistää parhaiten rakastamalla sekä olemalla itse oikeudenmukainen ja rehellinen. Jeesuksen kehotuksen mukaisesti pahakin kannattaa kostaa hyvällä ja vihamiestenkin puolesta kannattaa rukoilla. Näin pahan kierre katkeaa ja mahdollisuus hyvään avautuu.

Kuinka vapauttavaa! Jumala on itse täydellinen Hyvyys ja Totuus, joten usko häneen on Hyvyyden ja Totuuden etsimistä, omistamista ja ihmettelemistä, ei kouristuksenomaista takertumista tapoihin, instituutioihin tai sosiaalisiin perinteisiin (vaikka niilläkin voi olla ja usein on tärkeä positiivinen rooli totuuden etsimisessä).  Jos tämän oikein sisäistää, siinäkään, että huomaa olleensa väärässä, ei ole mitään pelättävää. Joka rehellisesti ja tinkimättä etsii totuutta, on erehtyessäänkin kuitenkin matkalla kohti totuutta.

Jos elät edellä kuvatulla tavalla, Sinusta todennäköisesti tulee sosiaalisesti suosittu. Jumalan kuvaksi luodun ihmisen onni on olla lähellä Jumalaa, Totuutta. Varmaankin tästä syystä me kaikki voimme parhaiten rehellisessä, avoimessa ja oikeudenmukaisessa ilmapiirissä, jota hyvyyttä ja totuutta päämääränään pitävät ihmiset luovat ympärilleen. Totuudellisuus synnyttää nimittäin luottamusta. Sen varassa elävät pohjimmiltaan kaikki ihmisyhteisöt perheistä ja kaveriporukoista suuriin valtioliittoihin. Luottamus saa puolestaan aikaan rakkautta, jota kokiessaan ihmispersoonat avautuvat kukoistukseen, tulevat siksi mitä ovat.

Voi kuitenkin käydä myös toisin. Langenneena ihminen toisaalta on viehtynyt valheeseen ja pahaan sekä kavahtaa hyvyyttä ja totuutta. Totuuden etsijä voi siksi päätyä myös sosiaaliseksi hylkiöksi, vihan, halveksunnan ja väkivallan kohteeksi. Jos näin käy, muista, että historian valossa siinä ei ole mitään outoa. Muista, mitä ovat kokeneet entiset totuuden etsijät profeetoista ja apostoleista Mahatma Gandhiin, Nelson Mandelaan ja Martin Luther Kingiin, puhumattakaan itse lihaksi tulleesta Totuudesta, Kristuksesta. Ihmiskunnan arkiparadokseihin kuuluu kuitenkin älyllinen kuperkeikka, jonka mukaan yleinen mielipide on erehtynyt ehkä joskus ennen ja hylkiöt ovat osoittautuneet liputuspäivän arvoisiksi sankareiksi, mutta tällä hetkellä yleinen mielipide on Paras, Edistyksellisin ja Ainoa Oikea ja siitä poikkeavat joko päästään vialla tai rikollisia.

”Mikä luulet oikein olevasi, kun jakelet muille tuollaisia neuvoja”, ajattelee ehkä joku. ”Joku pyhimys, vai?” En. Myönnän auliisti olevani perisynnin vanki. Perisynti tekee hyvyydestä ja totuudesta meille vaikeaa. Kuten Joseph Ratzinger hienosti tulkitsee, nykykielelle kääntäen perisynti tarkoittaa sitä kaikkialle tunkevaa syntisyyden kulttuuria, läpi historian ulottuvaa väärien valintojen verkkoa, jonka vuoksi kukaan meistä ei voi tehdä valintojaan neutraalissa tilassa. Ja vanhetessaan ihmisellä on tietysti yhä enemmän takanaan myös henkilökohtaista väärien valintojen ja vahingollisten tottumusten verkkoa, joka sitoo hänet pahaan.

Mikä onni, että perisynnin ongelmaan on kuitenkin vastaus. Se on Kristus. Perisynti eli läpi historian ulottuva valheen, epäoikeudenmukaisuuden ja vihan verkko, estää meitä saamasta osaksemme täydellistä rakkautta, joka olisi meille voimanlähde hyvyyteen ja totuuteen. Tulemalla Kristuksessa ihmiseksi sekä kärsimällä ja kuolemalla meidän kanssamme ja meidän puolestamme Jumala on kuitenkin osoittanut meitä – Sinua ja minua – kohtaan täydellistä rakkautta. Ajattele: Hän tietää ja tuntee paremmin kuin me itse, millaisia me olemme ja hän silti rakastaa meitä äärettömästi! Mitä vahvemmin tämän rakkauden sisäistämme, sitä enemmän se voi muuttaa myös meidän sisintämme Kristuksen sydämen kaltaiseksi eli sellaiseksi, joka on ”täynnä armoa ja totuutta”. Siksi jokainen voisi ehkä ottaa iltarukousohjelmaansa myös tämän rukouksen:

 

Katso sydäntä

joka niin suuresti on rakastanut maailmaa.

Vain harvoin se saa vastalahjaksi muuta kuin kylmyyttä,

välinpitämättömyyttä ja kiittämättömyyttä,

edes niiltä, joita se on syvimmin rakastanut.

Herra, me olemme kuulleet tuskanhuutosi.

Kokemasi kiittämättömyys satuttaa Sinua

enemmän kuin kulkemasi ristintie.

Jos ihmiset osoittaisivat edes rahtusen vastarakkautta,

et minään pitäisi sitä, mitä heidän puolestaan teit.

Tätä vastarakkautta tahdomme Sinulle

vastedes osoittaa, Herra;

myötäkärsivän ja kiitollisen rakkautemme kautta

voimme Sinua lohduttaa.

Voisimmepa elää yksinomaan uhrautuvaisuuden, luopumisen ja rakkauden elämää,

sitä jota sydämesi halajaa ja janoaa!

Nöyrän rakkauden ja hartaan palvonnan tuoksuöljyllä

tahdomme Magdalan Marian tavoin

voidella jalkasi ja pyhän pääsi.

Kaikkien Sinuun kohdistuneiden häväistysten tähden

haluamme Sinua lohduttaa

Veronikan esimerkkiä seuraten.

Yhdessä Pyhän Äitisi, Pyhän Johanneksen

ja muiden ristisi juurella valvoneiden kanssa

tahdomme hyvittää sen,

että niin monet Sinulle rakkaat sydämet hylkäsivät Sinut.

Voisimmepa apostolisen intomme kautta

voittaa Sinulle kaikki sydämet!

Jeesuksen Pyhä Sydän

olkoon rakastettu ympäri maanpiirin!

Jeesuksen Pyhä Sydän

olkoon ylistetty, kiitetty ja lohdutettu

aina ja kaikkialla! Aamen.

 

Aihepiiriin liittyviä raamatunkohtia:

” Hän on ilmoittanut sinulle, ihminen, mikä hyvä on; ja mitä muuta Herra sinulta vaatii, kuin että teet sitä, mikä oikein on, rakastat laupeutta ja vaellat nöyrästi Jumalasi edessä?” (Miika 6:8)

”… varjele kielesi pahasta ja huulesi vilppiä puhumasta; vältä pahaa ja tee hyvää, etsi rauhaa ja pyri siihen..” (Ps. 34:13-14)

” Karta pahaa ja tee hyvää, niin sinä pysyt iankaikkisesti.” (Ps. 37:27)

”Te olette kuulleet sanotuksi: ’Silmä silmästä ja hammas hampaasta’. Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa; vaan jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle toinenkin; ja jos joku tahtoo sinun kanssasi käydä oikeutta ja ottaa ihokkaasi, anna hänen saada vaippasikin; ja jos joku pakottaa sinua yhden virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi. Anna sille, joka sinulta anoo, äläkä käännä selkääsi sille, joka sinulta lainaa pyytää. Te olette kuulleet sanotuksi: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihollistasi’. Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihollisianne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vainoavat, että olisitte Isänne lapsia, joka on taivaissa; sillä hän antaa aurinkonsa koittaa niin pahoille kuin hyvillekin, ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin. Sillä jos te rakastatte niitä, jotka teitä rakastavat, mikä palkka teille siitä on tuleva? Eivätkö publikaanitkin tee samoin? Ja jos te osoitatte ystävällisyyttä ainoastaan veljillenne, mitä erinomaista te siinä teette? Eivätkö pakanatkin tee samoin? Olkaa siis te täydelliset, niinkuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on.” (Matt. 5:38-48)

” Sentähden, kaikki, mitä te tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää myös te samoin heille; sillä tämä on laki ja profeetat.” (Matt. 7:12)

”Niin Jeesus sanoi hänelle: ’Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi’. Tämä on suurin ja ensimmäinen käsky. Toinen, tämän vertainen, on: ’Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi’. Näissä kahdessa käskyssä riippuu kaikki laki ja profeetat.” (Matt. 22:37-40)

” Ja hän sanoi kaikille: ”Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän pelastaa sen. Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saattaisi itsensä kadotukseen tai turmioon? Sillä joka häpeää minua ja minun sanojani, sitä Ihmisen Poika on häpeävä, kun hän tulee omassa ja Isänsä ja pyhäin enkelien kirkkaudessa.” (Luuk. 9:23-26)

”Jos te pysytte minun sanassani, niin te totisesti olette minun opetuslapsiani; ja te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi”. (Joh. 8:31-32)

”…me emme voi mitään totuutta vastaan, vaan totuuden puolesta.” (2. Kor. 13:8)

” Veljet, älkää olko lapsia ymmärrykseltänne, vaan pahuudessa olkaa lapsia; mutta ymmärrykseltä olkaa täysi-ikäisiä.” (1. Kor.14:20)

” Ja vielä, veljet, kaikki, mikä on totta, mikä kunnioitettavaa, mikä oikeaa, mikä puhdasta, mikä rakastettavaa, mikä hyvältä kuuluvaa, jos on jokin avu ja jos on jotakin kiitettävää, sitä ajatelkaa.” (Fil. 4:8)

” Sillä se on hyvää ja otollista Jumalalle, meidän vapahtajallemme, joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden.” (1. Tim. 2:3-4)

” Lapsukaiset, älkäämme rakastako sanalla tai kielellä, vaan teossa ja totuudessa.” (1. Joh. 3:18)

 

Aihepiiristä aiemmin:

Valhe mädättää, totuus tekee vapaaksi

Pätevän ja epäpätevän argumentaation tunnuspiirteitä

Omatunto

67 kommenttia artikkeliin ”Ole hyvä!

  1. amicus curiae

    Joonan lainaama Luuk. 9:23-26 toi mieleen häpeän kulttuurin, jossa vanhoillislestadiolaisuuden tunnusmerkkejä pyritään piilottelemaan ja häivyttämään niin, ettei vaan kukaan arvaisi vanhoillislestadiolaiseksi. Tuntuuko teistä, että meillä olisi taipumusta tällaiseen? Joitakin vuosia sitten Amerikasta Suomeen muuttanut puhuja kertoi saarnassaan, että muuton jälkeen hänen lapsensa kertoivat reippaasti koulussa ja kaveripiireissä olevansa uskovaisia. Lapset kertoivat rohkeasti uskostaan. Tämän jälkeen he kuitenkin pian oppivat, että näitä asioita täytyy hävetä.

    Luukas pistääkin meidät vakavan pohdinnan eteen: ”Sillä joka häpeää minua ja minun sanojani, sitä Ihmisen Poika on häpeävä, kun hän tulee omassa ja Isänsä ja pyhäin enkelien kirkkaudessa.”

    Jos uskomme edustavamme ainoana, tai ainakin parhaalla tavalla, Totuutta ja Kristuksen läsnäoloa maailmassa, eikö häpeämme silloin ole juuri Kristuksen ja Hänen sanojensa häpeää? Jos taas sanomme, että ei suinkaan – emme häpeä Kristusta emmekä Hänen sanojaan vaan pelkästään omaa joukkoamme – eikö tämä samalla tarkoita sitä, että opissamme ja tavoissamme on jotakin sellaista lisää, joka ei ole Kristuksesta ja joka tämän häpeän aiheuttaa? Totuudessa itsessäänhän ei ole mitään hävettävää.

    Häpeän taustalla on toki ymmärrettävästi kiusatuksi tulemisen pelko, mutta suurelta osin häpeä opitaan toisilta uskovaisilta. Eikö tällainen ole turhaa ja vaarallista kulttuurista perimää? Eikö meidän tulisi olla reippaampia ja rohkeampia – pysyä totuudessa ja ottaa vastaan, mitä tuleman pitää? Olen myös havainnut, että muutkin ihmisen suhtautuvat arvostavasti sellaiseen ihmiseen, joka arvostaa itseään ja taustayhteisöään. Kertomalla hymyssä suin olevansa kristitty ja vanhoillislestadiolainen antaa samalla myös hyvän kuvan yhteisöstämme ja uskostamme. Vaikutelma on lämmin ja kutsuva. Häpeilevä ja kiertelevä ihminen taas antaa vaikutelman, että asiassa on jotakin salattavaa – jokin on pahasti pielessä.

    Katolisessa Euroopassa minua puhutteleekin se, kuinka ihmiset tuovat rohkeasti esille uskonsa Kristukseen. Usko näkyy arkielämän keskellä myös katukuvassa ja talojen ja pihojen koristuksessa. Usko ei tietenkään ole pelkästään ulkoisissa tavoissa, mutta kyllä teot ja tavat myös kertovat siitä, mitkä voimat ihmisen sisimmässä vaikuttavat ja vallitsevat. ”Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa.” (Matt. 12:35)

    Liked by 1 henkilö

    1. Joona Korteniemi

      Kiitos kommentistasi, amicus. Olen itsekin ihmetellyt tuota seurakunnassamme vaikuttavaa ilmiötä, jonka hyvin nimesit ”häpeän kulttuuriksi”. Pelkäänpä, että taustalla on molempia: sekä Kristuksen ja hänen sanojen häpeää (ei haluta olla ”hengellisiä”) että sen ainakin puolittaista tiedostamista, että kaikki yhteisömme käytänteissä ei oikein kestä kritiikkiä. Ratkaisu tähän olisi se, että luopuisimme kestämättömistä opetuksista toimintatavoista sekä rukoilisimme rohkeutta olla vapautuneesti ja avoimesti Kristuksen seuraajia.

      Itsekin arvelen, että häpeä on todennäköisesti peräisin enemmän yhteisömme sisältä kuin ulkopuolelta. Toki ymmärrän, että jossain Pohjanmaalla voi olla vaikea olla koulussa vanhoillislestadiolainen lapsi tai nuori. Silti useimmat kohtaamani ulkopuoliset ovat suhtautuneet paremminkin positiivisen kiinnostuneesti, kun olen kertonut olevani vanhoillislestadiolainen kristitty. Se, että tunnustaa uskonsa avoimesti ja rohkeasti, kertoo, että ihminen on sinut asian kanssa. Häpeilevä kiertely ja kaartelu synnyttää puolestaan vaikutelman, että ihminen voi itsekin pahoin uskonsa vuoksi, mikä herättää ulkopuolisessa huolta ja halua ”vapauttaa” ihminen ahdistavasta uskostaan.

      Harmi, että silloin tällöin seurapuheissa häpeilevä suhtautuminen uskoon asetetaan suorastaan elävän uskon tuntomerkiksi. Evankeliumeissa Jeesus varoittaa häpeämästä Häntä ja kehottaa viemään ilosanomaa hänestä kaikkialle maailmaan. Silti joskus seurapuheissa häpeä ja varovaisuus asetetaan melkeinpä ihanteeksi, kun taas rohkea ja avoin uskon tunnustaminen leimataan omavanhurskaudeksi ja ylpeydeksi. Tällainen on kuitenkin avoimessa, objektiviisessa ristiriidassa Jeesuksen selvien sanojen kanssa.

      Tykkää

    2. Jupe

      Varoitan heti, että hiukan sekava kirjoitus, mutta kirjoitin sen, mitä mieleen tuli. Varmaan menee osittain pahasti ohi aiheen, mutta kait siellä jotakin on sinnepäin :).

      ”Häpeän taustalla on toki ymmärrettävästi kiusatuksi tulemisen pelko, mutta suurelta osin häpeä opitaan toisilta uskovaisilta”

      Hyvä pointti, Amicus. Tosin mielestäni myös kiusatuksi tuleminen on kristityn osa, eli nimenomaan sitä Kristuksen ristin kantamista, joten se ei saa olla este kuitenkaan uskon todeksi elämiselle ja sille, että se näkyy ulospäin. Jeesus on hyvin selväsanainen tosiaan siinä asiassa, että joka ei tunnusta Häntä ihmisten edessä, sitä ei Hänkään tunnusta Isän edessä.

      Olen joskus miettinyt tervehdystä ”Jumalan terve” mikä varmaan usein on se ”suurin juttu” (tässä häpeilyn kulttuurissa), että se ei ole korrektia suomenkieltä ja kuulostaa ulkopuoliselle tosi oudolta ja jopa naurettavalta. Ehkä korrektimmalta ja uskottavammalta/vähemmän naurettavalta kuulostaisi, jos sanottaisiin vaikka, niinkuin jenkkiläiset sanovat, että Jumalan rauhaa, koska se on paljon luontevampi ja todella tarkoittaa jotakin. Myös voitaisiin sanoa, niin kuin joissakin kristillisissä piireissä, että rauhaa tai siunausta. Ne ovat luontevia, eivätkä kuulosta mitenkään oudoilta. Ei kukaan epäuskoinen pidä naurettavana (kokemukseni mukaan, tai noh, ei ainakaan suurin osa) tai pahastu vaikkapa siitä, että toivottaa ”siunausta”, ”Jumalan siunausta” tai ”Jumalan rauhaa”, mutta ”Jumalan terve” kuulostaa oudolta, koska se ei oikeastaan tarkoita mitään. Varmaan huomioit nämä tämäntyyppiset asiat siinä, kun sanoit, että onko kristillisyydessämme jotain ylimääräistä. Mielestäni nämä tämänkaltaiset tapanormit ovat asia, joita olisi syytä pohtia, koska ne saattavat johtaa siihen, että rakennetaan itse ristiä itsellemme, mitä Kristus ei ole koskaan meille antanut kannettavaksi.

      Uskoakseni meidän häpeämme uskostamme on kuitenkin syvemmällä, vaikka näinkin pienestä (ja jopa turhasta) se voi lähteä ja helposti levitä muillekin elämän (ja uskon) osa-alueille. Luullakseni todellinen ongelmamme on useinkin se (ei tosin aina), että emme tunne Kristusta. Ihminen, joka tuntee Kristuksen, vaikka hän on inhimillinen ja saattaa tuntea pelkoa, arkuutta ja häpeän tunnettakin, mille ei voi mitään, ei kuitenkaan ole häpeänsä ja arkuutensa kahlitsema, niin että piilottelee uskoaan kaikin keinoin. Päinvastoin, hänen syvin tahtonsa, vaikka liha ei siitä pidäkkään, on auttaa lähimmäistä näkemään Kristus. Tämä on Raamatun todistus.

      Se, ettei tunneta Kristusta näkyy mm. siinä (jos ei ole koskaan ollut kiinnostusta. Tietysti myös sellainen, joka tuntee Kristuksen voi ajautua tähän. Mielestäni meidän liikkemme ongelma on kuitenkin ensiksi mainittu), että ei ole kiinostusta Jumalan sanaan ja sanoisin niinkuin Laestadius, siinä, että ”keveämielisyys, koreus ja maailmanrakkaus” ja pienet synnit tulevat luvallisiksi (kohtuullinen lain rikkominen, kohtuullinen ahneus, kohtuullinen varkaus esim. lataamalla netistä laittomasti jtn. tai jättämällä verot maksamatta, pieni juoruilu jne.). Sen lisäksi kiinostus on enemmän ajallisissa: Lomamatkoissa, työurassa, ulkonäössä, harrastuksissa, rahassa, vastakkaisessa sukupuolessa jne. kuin niissä, mitkä on Jumalan. Ryhmän paine toki pitää aika hyvin kurissa murhan ja huoruuden, tosin ainakin viimeksimainittu on tietojeni mukaan suuresti nousussa, eikä vain sekulaarissa maailmassa. Laestadius sanoo myös, että koreuden mukana tulee huoruus ja tottahan sekin on, ainakin se on omiaan ruokkimaan sitä. Kuitenkin Jeesuksen ja apostolien mukaan ratkaiseva lankeemus on se, mikä tapahtuu sydämessä, ei välttämättä se, mikä tapahtuu käytännössä (murha tai huoruus tms. törkeä rikos). Uskoakseni suurinosa (kadotukseen menevistä (kristityistä)) ihmisistä ajattelee, että en minä sentään murhamies ole tai huorintekijäkään. Jos kristitty ei tee huorin tai murhaa, mutta kuitenkaan ei ole sydämessä taistelua sitä vastaan, että vihaisi lähimmäistään tai sanoisi hänelle pahoin tai himoitsisi jotakuta tai jotakin tms., siis jos nämä on sallittuja, kunhan ei syyllistytä itse huoruuteen tai murhaan tai mikä se konkreettinen teko onkaan, niin Raamatun todistus on se, että silloin on jo ratkaiseva lankeemus useimmiten tapahtunut. Mielestäni olisi syytä pohtia myös tätä asiaa, että onko meidän keskuudessa näin, että tuijotetaan vain ulkonaisia ja pestään astia ulkopuolelta, mutta sisäpuolelta se on täynnä välinpitämättömyyttä, laiskuutta, ahneutta, murhaa ja huoruutta ja vihaa ja katkeruuden sappea. Ehkä sitäkin opetusta, että ”katsoa saa muttei koskea”, voisi joskus hiukan tarkentaa…

      Tästä päästäänkin sitten siihen aiheeseen ”ole hyvä”. Mitä se tarkoittaa suhteessa lähimmäiseeni erityisesti kristillisessä yhteisössä ja pyhien yhteydessä, mutta myös kaikissa yhteyksissä ja yhteisöissä? Eikö se tarkoita aivan kaikkea, ei pelkästään kanssakäymistä, mutta sitä, miten me puhutaan selän takana toisista kristityistä (ihmisistä) ja miten me pukeudutaan ja minkälaisia juttuja me suositaan yksilöinä, mihin suuntaan me siis halutaan viedä yhteisöä, joka koostuu sisarista ja veljistä, tai naapureista jne. omilla valinnoillamme. Yhteisöissä on valitettavasti aina ongelmana se, että kun jostain asiasta on tullut yleisesti hyväksytty, sitä voi olla enää vaikea muuttaa, vaikka se olisi syntiäkin tai pahaksi yhteisölle tai lähimmäiselle. Sitä olisi syytä jokaisen miettiä omalla kohdallamme, kuinka voisin olla hyvä suhteessa lähimmäiseeni muutenkin kuin vain sillä tasolla, että mitä sanon hänelle, kun kohtaan hänet tai kuinka kohtelen häntä kanssakäymisessä. Ei siihen ”hyvyyteen” tarvita elävää kristillisyyttä, että osaa kohdella lähimmäistään kunnioittavasti kasvokkain, lähes kaikki ihmiset, joita tunnen, toimivat näin. Sensijaan elävän kristillisyyden tuntomerkki on, että ymmärtää laajemmin sekä ajallisen, että hengellisen näkökulman näihin asioihin ja tahtoo toimia lähimmäisen parhaaksi todella sydämestä.

      Myös sen määritteleminen on tärkeää varsinkin kristittyjen, mitä on olla hyvä. Eikö Jumala ole hyvä? Eikö kristityn nimenomaan pitäisi seurata Kristuksen esimerkkiä ja kaikessa hänen toiminnassaan tulisi näkyä Jumalan ominaisuudet: Hyvyys, rakkaus, oikeamielisyys, totuus jne. Kokemukseni mukaan se, mitä nämä tarkoittavat, on kuitenkin ihmisiltä monesti aivan hukassa, joten ei riitä, että sanoo jollekulle, että ”ole hyvä”. Jeesus sanoi, että Hän on Tie, Totuus ja Elämä. Voisi varmaan sanoa, että totuuteen pyrkimisessä tärkein asia on Kristus ja Hänen kaltaisekseen pyrkiminen. Kokemukseni perusteella tähän voiman saa Kristuksen kautta, ymmärryksen Kristukselta, ja tiedon Kristuksen Sanasta. Ei liene tarpeen perustella sitä, mitä olen painottanut: Raamatun lukeminen. Pyhä Henki ei syötä meille sanoja ja tietoa vängällä, ne on meille annettu Raamatussa ja eri traditioissa, vaikkakin silloin kun ihminen tulee uskoon, hän myös ymmärtää väistämättä heti paremmin ilman ulkonaista tietoakin hyvän ja pahan, mutta ei täydellisesti. Pyhän Hengen kautta saadaan ymmärrys, mutta ymmärrys ilman tietoa ei auta, niin kuin ei into ilman taitoa, ja uskallan väittää, että ilman tietoa on aika vaikea säilyttää elävää uskoa varsinkin tässä ajassa. Siis yksi iso ongelma sen lisäksi, että ei tunneta Kristusta on se, että vaikka tunnettaisiin Kristus, eli olisi ymmärrys, ei ole tietoa tai yhteisössä opittujen väärien asenteiden ja tapojen jne. takia tilalle ”kasvaa” kuollut usko, niin kuin Laestadius sanoo. Kristillinen oppi on sellainen, että ellei ole pyhitystä, on kuollut usko, näin on aina ollut. Myös ”huono seura turmelee hyvät tavat”, eli vaikka olisi tieto, niin se saatetaan kuitata sillä opetuksella, että ”näin on aina uskottu” jolloin siitä ei ole hyötyä. Yksinkertainen, lapsellinen, tyhmä, tiedoton, mistään mitään ymmärtämätön usko, joka on kasvanut tällaiseen saarnojen, omien vanhempiensa, kavereidensa, siis yhteisön, esimerkin ja opetuksenkin kautta, kuolettaa helposti myös elävän uskon ja tekee siitä vain tapanormijärjestelmän noudattamista. Tällöin totuuteen pyrkiminen unohtuu.

      Tykkää

      1. Jupe

        Siis tarkoitan, että Amicucsella oli hyvä pointti tuo koko häpeän kulttuurin esiin nostaminen, ei tuo lainaamani kohta.

        Tykkää

  2. Staffan

    Harvemmin se kiusatuksi tuleminen johtuu siitä, että olisimme tai tunnustamme olevamme Kristuksen seuraajia. Uskoa Kristukseen ei ole koskaan tarvinnut hävetä. Vaikeampi on tunnustaa kuuluvansa lestadiolaisten joukkoon ja ainakin nuorempana sen kertominen aiheutti usein tahtomattaan hienoisen häpeän tunteen.

    Tykkää

    1. amicus curiae

      Staffan, mikä sinua hävettää lestadiolaisuudessa?

      Minua hävettää lähinnä sellainen eksklusiivisuuden tulkinta, jossa lestadiolaisuuteen kuulumatonta kristittyä suoraa päätä ja automaattisesti pidetään epäuskoisena ottamatta lainkaan selvää hänen uskostaan. Kaikki lestadiolaiset eivät suinkaan ajattele näin, mutta tällainen kuva opistamme taitaa helposti tulla.

      Tykkää

      1. Staffan

        Amicus. Varmaan juuri tuo rajanveto jota kuvailet. Oikeastaan se aiheuttaa enemmän ahdistusta kuin häpeää.

        Tykkää

      2. siirak

        Ei ole kyse siitä että opista syntyisi jotenkin väärä kuva, vaan valitettavasti virallinen ”niskan päällä” oleva oppi on juurikin tuollainen. Tämän pystyi toteamaan myls juuri päättyneiden Suviseurojen useimmista puheista. Toki oli puheita joista pystyi aistimaan muunkinlaista ajattelua, vaikkei suoraan kylläkään uskalleta sanoa.

        Itse ajattelen että harhaoppien, väärinkäytösten ja hoitokokousten myötä tuntema häpeä on merkki siitä että erottaa oikean ja väärän. Erityisesti koska näihin asioihin liittyen yhä esiintyy puolustelua ja suoranaista valehtelua. Myös tällä viime vuosina ja tälläkin hetkellä esiintyy hoitokokouksia, järkyttävää kiusaamista ja vainoa ja harhaoppeja. Ja valitettavasti monella tavalla positiivisesti toiminut nykyinen liikkeen johto ei ole jaksanut puolustaa riittävällä tarmolla vääryyttä vastaan, vaan on suorastaan asettunut vääryyden tekijöiden puolelle ja hylännyt uhrit. Tämä on vakava asia. Tämän vuoksi itse en kovinkaan mielelläni lestadiolaisuuttani ole kuuluttamassa.

        Kokonaan toinen kysymys on häpeän kokeminen suhteessa uskoon ja Kristukseen. Tästä monet jo ovat täällä raikkaasti kirjoittaneet. Ja asia on hyvin ajankohtainen. Myös omalle kohdalle. Joudun tunnustamaan itse tässä olevani vikaan joutunut sekä kelvoton. Parannuksen askelille on käytävä.

        Liked by 1 henkilö

    2. Joona Korteniemi

      Minäkin ajattelisin, ettei vanhoillislestadiolaisuus ole asia, jota olisi syytä hävetä. Näen vanhoillislestadiolaisuuden arvokkaana ja kauniina juonteena kristinuskon suuressa kertomuksessa. Kirkas evankeliumi kaikkien syntien anteeksiantamuksesta sekä tiivi seurakuntayhteys ovat esimerkiksi asioita, joita moni jopa kadehtii liikkeeltämme.

      Toki vanhoillislestadiolaisuuden tarinaan sisältyy myös vähemmän mairittelevia piirteitä. Epämääräisin syin tapahtuneet hajaannukset, valtataistelut, epäraamatullisia opetuksia, hengellistä valinpitämättömyyttä, hyväksikäyttöskandaali jne. Vastaavia epäkohtia löytyy kuitenkin myös monista muista hengellisistä ja sekulaareista yhteisöistä. Ne eivät ole vanhoillislestadiolaisuuden erityispiirre eikä niistä ikävä kyllä pääse eroon liikkeestä lähtemällä. Toki tämä taas ei tarkoita sitä, että me vanhoillislestadiolaiset saisimme laiminlyödä epäkohtiin puuttumisen ja katsoa niitä sormien läpi.

      Liked by 1 henkilö

      1. amicus curiae

        Staffan, missä määrin tunne on ahdistusta ja missä määrin häpeää riippuu ainakin itsellä siitä, kuinka vahvoilla kulloinkin on lestadiolaisen identiteettinsä ja seurakuntaoppivakaumuksensa kanssa. Silloin kun uskoo lujasti, vakaasti ja Kristus-keskeisesti, enempi hävettää eikä ahdista. Silloin kun uskoo tai epäilee (sosiologinen)seurakuntakeskeisesti, enempi ahdistaa. Ahdistaa se, että miksi nämä muut totiset kristityt olisivat menossa helvettiin. Ahdistaa se, että kuulunko ajatuksineni tuohon pieneen pelastuvien joukkoon. Ahdistaa sekin, että jos kerran todellakin on yksi sosiologinen joukko, miksi se olisi tämä meidän joukkomme. Ahdistaa se, että pitäisi pitää totena jotakin, jota ei pidä totena. Pyhän Hengen ja Totuuden omiminen ja sillä ylpeily taas hävettää.

        Siirak, olen samaa mieltä kanssasi. Itse en vain tohtinut tuoda esiin noita SRK:n töppäilyjä viestissäni, jonka kirjoitin juuri Suviseurojen alla. Kuuntelin myös puheita tässä suhteessa tarkalla korvalla ja tartuin niihin, joissa mielestäni oikein jätettiin auki mahdollisuus sille, että elävää uskoa on ympäri maailman liikkeemme ulkopuolellakin. Todettiin seuroissa sekin, että kenestäkään emme voi varmaksi sanoa, että hän oli uskovainen tai epäuskoinen – yksin Jumala näkee sydämeen ja tuomivalta on yksin Hänen.

        Joona, vanhoillislestadiolaisuudessa on paljon sellaista, josta voimme olla ylpeitä. Voimme olla ylpeitä mm.:
        – laajasta, talkoovoimin toteutetusta seuratoiminnasta
        – Suviseuroista ja niiden järjestelyistä
        – kestävistä avioliitoista (keskimäärin)
        – hyvinvoivista suurperheistä (kaikki perheet eivät valitettavasti voi hyvin)
        – pyhäkouluista ja raamattuluokista
        – raamatullisista saarnoista
        – hyväkäytöksisistä lapsista ja nuorista (toki aina vara parantaa, mutta keskimäärin kyllä näin)
        Ja tietysti voimme olla ylpeitä myös rohkeasti keskustelevasta Joonasta 🙂

        Tykkää

      2. Joona Korteniemi

        Kiitos hienosta kommentista, amicus. Niin, olet oikeassa, kaikista noista asioista voimme olla oikealla tavalla ylpeitä seurakunnassamme. Ennen kaikkea voimme olla iloisia siitä, että vanhoillislestadiolaisuudessa pidetään esillä Jumalan tuntemista elämän tärkeimpänä asiana ja varsinaisena päämääränä. Mielestäni se on ja sen tulee olla tämän yhteisön hienoin juttu. Samalla ehkä vanhoillislestadiolaisuuden suurin ongelma on se, että erilaiset sekundaariset asiat – turhat elämäntapanormit, liika seurakuntakeskeisyys, laitostuminen, hengellinen välinpitämättömyys – uhkaavat peittää alleen elävän Jumalan tuntemisen Jeesuksessa Kristuksessa.

        Tykkää

  3. Nimetön

    Niin, mitä merkitsee meille imperatiivi ”ole hyvä” ja kultainen sääntö: ” ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat.” (Matt. 7:12) kun eilen Ylen verkkosivu otsikoi: ”Välimereltä pelastettu parissa päivässä 13 500 turvapaikanhakijaa – Italiaan saapunut tänä vuonna ennätysmäärä ihmisiä” ja kun pelkästään kuluvana vuonna Välimereen on hukkunut jo 2000 ihmistä! https://yle.fi/uutiset/3-9692614

    Jos kysymyksessä olisivat eurooppalaiset, amerikkalaiset tai venäläiset niin se olisi ollut riittävä
    syy konfliktille aina suursotaan ja maailmanpaloon. Eivät ole ihmishenget samanarvoisia meille kristityn nimeä kantavillekaan. Ei eilispäivän uutista noteeraa lipilaari Kotimaa24 uutissivusto, mutta eipä kyllä Päivämieskään. Olisiko Jeesuksen vertauksella laupiaasta samarialaisesta (Luuk.10) meille sanottavaa?

    Blogin alkuosa viittasi viime viikkojen poliittisiin käänteisiin, jossa ns. arvot olivat korkeassa kurssissa – vaikka tämän hallituksemme ei kannata ainakaan kristillisellä arvopolitiikalla paljoa rintaa röyhennellä. Kaikki muu on ollut toisarvoista maakuntahallinnon, valinnanvapauden ja viinanmyyntirajoitusten purkamisen rinnalla. Olisiko katolisten isien syytä pitää hoitokokous ministeri Timo Soinille ja rauhansanan piirissä pääministeri Juha Sipilälle? – Niidenkin hallituspuolueiden kristittyjen kansanedustajien, jotka pohtivat äänestääkö syksyllä alkoholiuudistuksesta jaloillaan poissaolemalla täysistunnon toisesta äänestyksestä vai äänestämällä tyhjää, kannattaa kuunnella radio ylenykkösen sarjan ”Todellisia tarinoita” ohjelma ”Pullopostia lapsuudesta” https://areena.yle.fi/1-1756959 On kai kaiken loogisuuden vastaista, että kaikki argumentit, joilla perustellaan tupakan polton rajoittamista käännetään alkoholin kohdalla juuri päinvastaiseksi, vaikka pelkästään sen taloudellisista seuraus- ja kerrannaismenetyksistä vuodessa on jopa esitetty arvio 8 miljardia euroa ja johon ei siis sisälly vielä lähimainkaan kaikki lähimmäisille aiheutettu henkinen kärsimys !?

    PS. Seuraradiossa kuului äsken mm. ohjelma ”Kahtia jaettu kansa – Rakentakaa rauhaa!”. Oikein hyvä ohjelma – kannattaa kuunnella.

    Tykkää

    1. amicus curiae

      Emme ole osanneet auttaa ja ratkaista konflikteja niin, että ihmisten ei tarvitsisi epätoivoissaan heittäytyä hyväksikäyttäjien riistettäviksi. Rikolliset myyvät täydellisellä ylihinnalla aivan puutteelisia ja merikelvottomia aluksia epätoivoisille ihmisille, jotka sitten joutuvat merihätään Välimerellä. Hyvä Jumala, anna näille ihmisille turvallinen elämä kotimaissaan ja virallisten pakolaiskanavien kautta Euroopassa ja muualla maailmassa.

      YLE kirjoittaa myös hienosti lestadiolaisuudesta artikkelissa ”Kymmenen väitettä lestadiolaisuudesta – saako uskova juoda, meikata tai kilpaurheilla?” Suviseurojen tiedotustoimikunnan puheenjohtaja Pekka Vuonokari vastailee mielestäni hienosti ja mukavan lempeästi.

      Hallitukseen ja politiikkaan liittyen Vuonokari: ”Aikoinaan lestadiolaisten joukossa oli ihmisiä, jotka olisivat halunneet valjastaa yhteisön yhden tai kahden puolueen liikkeeksi. Jos tällaista tapahtuu nykyään, se torjutaan: jokainen saa äänestää ketä haluaa. Äänestäminen on vapaaehtoista, puoluepolitiikka ei kuulu toimintaamme.”

      Tykkää

    2. AC 7.7.2017
      Hyvä kirjoitus, joka siivitti seuraavia ajatuksia. Häpeä ja ahdistus, nämä kaksi asiaa voivat monesti olla totta. Tällaisista ”lihan” ilmiöistä rohkenen ennen varsinaiseen asiaan menemistä mainita myös hmmm… (ajoittaisen) ärtymyksen.

      Yritän kuitenkin parhaani mukaan olla ärtymättä ja nähdä varmuudella seurakunnan rajat piirtävän seurakuntakäsityksen vain sellaisen käsityksen omaavan henkilön ja yhteisön inhimillisenä heikkoutena. Olen aika vakuuttunut, että taustalla on tottumus ja pelko. Yritän oikein taivuttaa mieleni näin ajattelemaan. En voi ajatella ollenkaan niin, että jämäkkyydestään huolimatta rajojen tietäminen edustaisi vankkaa uskoa. Vasta kun paimenilta uhkaa heinät loppua, he alkavat rakentaa aitoja. Minun pitää sietää heikkoutta jos kohta voin/voisin myös hyvin yrittää rohkaista heikkoa. Minun oma heikkouteni puolestaan voi olla esimerkiksi ärtyminen.

      Joka ottaa asiakseen varmuudella rajata muita uskoa Kristukseen tunnustavia pelastuksen ulkopuolelle, on kirjoitetun Jumalan sanan valossa vakavassa vaarassa! On pelottavaa ajatella, että minut tuomitaan juuri samalla tavalla kuin minä tuomisen! Onhan tässä vakavan pohdinnan paikka. Jos minä syyttä suotta vähän vaikka puolivahingossa tuomisen jonkun epäuskoiseksi, Ylituomari tuomitsee minutkin ”syyttä suotta” epäuskoiseksi -tunnetuin seurauksin. Sitä kai Jumalan sana merkitsee, jos otamme tuon paikan (Matt. 7:1) kirjaimellisena totuutena. Kuka haluaa ottaa noin vakavan riskin väärästä tuomiosta? Onko muka pelkuruutta jättää lähimmäinen tuomitsematta, jos ”näyttö ei riittänyt”, kun en kerran nähnyt toisen uskoa tunnustavan sydämeen.

      Aiempi keskustelu sai minut jopa miettimään sitä, onko seurakuntaoppimme käytännön sovellus vallan harhaoppinen. Kun myönnämme tosiasiat, on pakko sanoa, että vallitsevan virallisen näkemyksen mukaan uskoa kuuluu niin, että tämän Jumalan lapsijoukkomme ulkopuolella ei ole pelastusta. Edelleen jos tästä yksityiskohdasta olet toista mieltä ja sanot sen kenelle tahansa, useimmissa tapauksissa sinut katsotaan epäuskoiseksi. Riittävää pelastuksen kannalta ei siten ole uskoa että me pelastumme, vaan täytyy tunnustaa, että kukaan muu ei pelastu. Mihin se perustuu noin niin kuin uskontunnustuksen kannalta? Tässä on vähän sellainen uskontunnustuksen pikkupräntti kyseessä. Tiedän kyllä Ison katekismuksen maininnan yhdestä pyhästä joukosta. Mutta yhtä lailla tunnen Lutherin maininnan vanhurskauttamisoppiin liittyen: ”Mikäli tämä ainoa opinkohta varjellaan puhtaana, varjeltuu koko kristikunta puhtaana ja aivan yksimielisenä, ilman lahkoja. Jos taas tämä ei ole puhtaana, ei pystytä torjumaan mitään harhaa, ei yhtäkään lahkolaista.”

      Viimeksi mainitusta sitaatista teenkin jonkinmoisen aasinsillan siihen, että vanhurskauttamisoppi yksin Kristuksen tähden on niin vahva keskiö, että tuskin pelastuksen ulkopuolelle on tarkoitettu ketään edes äärieksklussiivista kantaa edustavaa suurimman osan maailman kristityistä helvettiin tuomitsevaa, kunhan hän itse inhimillisistä heikkouksistaan huolimatta turvaa uskossa Vapahtajaansa.

      Ainakaan emme sitä tiedä, emmekä siten tietenkään voi tuollaista tuomiota heittää.

      Mitä piditte arkkipiispan tervehdyspuheesta suviseurojen avajaisissa?

      Ps. Tiedän, että edellä on voitu vetää mutkia suoriksi. Olisi erittäin kiinnostavaa tietää parempaa kuin hyvää ja todennäköisesti oikeaa arvausta meikäläisten ruohonjuuritason käsityksistä. Miksihän kukaan ei ole tutkinut näitä kipupisteitä empiirisellä otteella, vai onko?

      Liked by 2 people

      1. amicus curiae

        Kiitos oivallisesta kirjoituksestasi, Siionin Kevät!

        Mainitsemiesi tottumuksen ja pelon lisäksi sosiologisen eksklusiivisuuden osamotiivina voisi nähdä myös autoritäärisen joukkojenhallintastrategian, joka kumpuaa strategian kehittäneiden johtohenkilöiden epävarmuudesta. Jos on oikeasti heiniä, kuten kirjoitat, lampaat kyllä tulevat ruokailemaan eikä kilpailevia laitumia tarvitse pelätä. Jokaiseen kysymykseen ei tarvitse olla vastausta eikä kaikessa tarvitse olla muita viisaampi. Lampaat tuntevat Hyvän Paimenen äänen.

        Itse kysyin vuosia sitten paikallisen rauhanyhdistyksen silloiselta puheenjohtajalta, joka on oppinut ja kristillisyydessämme arvostettu veli, seuraavan kysymyksen: Riittääkö, että uskoo itsensä keskelle taivasta, vai pitääkö vielä uskoa muut helvettiin? Sain jäädä uskomaan yhteisessä rakkaudessa ilman vaatimuksia. Kannattaa siis avata sydäntään.

        Arkkipiispan puhe oli varsin hyvä. Siihen olisi voinut kommentoida niin, että sama kysymys on kaikkein tärkein niin minulle kuin arkkipiispallekin: Olenko minä elävä kivi Kristuksen kirkossa?

        Luuk. 13:23-24:
        Joku kysyi häneltä: ”Herra, onko niin, että vain harvat pelastuvat?” Jeesus vastasi:
        ”Kilvoitelkaa päästäksenne sisään ahtaasta ovesta. Minä sanon teille: monet yrittävät mennä sisään mutta eivät siihen kykene.

        Tykkää

  4. Josko tämä viestini lähtisi nimellä, toisin kuin edellinen kommenttini toiselta koneelta.

    Niin, mitä tulee pakolaiskatastrofin hoitamiseen, kyllä se on vain tahdosta kiinni! Ja ns. salakuljettajat ovat ”yrittäjiä”, jotka tekevät juuri sitä, mikä on EU:n, globalisaation, vapaakaupan ja taloudellisen uusliberalismin ydin idea; ”business” kustannukset minimoiden ja voiton maksimoiden. Mutta eivät afrikkalaiset suviseuravieraatkaan tietystikkään rohkene edellyttää edes hiljaista hetkeä tuhansien ja tuhansien veljiensä ja sisariensa muistolle…

    Minun oli joskus vaikea ymmärtää antiikin filosofien esittämää demokratian kritiikkiä, mutta ei enää näinä demagogian vuosina. – Ja myös ns. intelligentsia on kautta aikain ensimmäisenä ollut sokeasti syöksymässä millloin marxismiin, maolaisuuteen, natsismiin tai ääriliberalismiin..

    Ja kun lipsahdin antiikkiin, niin muistutanpa taas kerran kun blogin teemaan liittyy: ”… oikeamielinen joutuu ruoskittavaksi, kidutuspyörään ja kahleisiin, häneltä kärvennetään silmät päästä ja kaikkien kauheuksien päätteeksi hänet naulitaan paaluun, niin että hän tajuaa, ettei pidä pyrkiä olemaan oikeamielinen, vaan näyttämään siltä…” (Platon, Valtio, II kirja, 362)

    Herramme:
    ”Kuulkaa siis: Minä lähetän teidän luoksenne profeettoja, viisaita miehiä ja lainopettajia. Toiset heistä te tapatte ja ristiinnaulitsette, toisia ruoskitte synagogissanne ja ajatte takaa kaupungista toiseen. (Matt. 24:34)

    Tämä ei ole käynyt toteen vain VT:n ajan Herran kansan kohdalla, mutta valitettavasti myös UT:n ajan suurten kirkkojen, mutta myös monien pienempien kristillisten yhteisöjen kohdalla.

    Siunattuja suviseuroja!

    Tykkää

  5. Kesäkukka

    Häpeästä täällä ollut jo tosi hyviä kommentteja, mutta laitan muutaman oman ajatuksen vielä.

    Vanhoillislestadiolaiseksi tunnustautumisessa on häpeää ja ahdistusta minullakin aiheuttanut tuo ehdottoman eksklusiivinen seurakuntaoppi (kuin myös muut ehdottomuudet esimerkiksi elämäntavoissa). Sellaista ajatusta on ollut raskasta kantaa, että pystyisi itse näkemään/määrittelemään kuka pelastuu, kuka ei. Varsinkin lapsena oli ahdistavaa ajatella, että paras luokkakaveri ei ole uskomassa ja joutuu kadotukseen (jos ei tee parannusta). Mielestäni tällainen ajatus liittyy suoraan harhaoppiin itsen vaikutusmahdollisuuksista omistaa uskoa: se, että saan omistaa sydämessäni elävää uskoa, on osittain (vaikkakin pikkuriikkisen) myös omaa ansiotani. Kun tästä harhasta pääsee eroon, pääsee eroon myös noista ahdistavista ajatuksista siitä, että minulla pitäisi olla tieto kenellä ja missä on pelastavaa uskoa (ainakaan kovin varmaa tietoa). Kun Jumalalle kuuluvat asiat saa jättää Jumalalle, oma kuorma kevenee ja saa vaan ihastella ja ihmetellä sitä, että omistaa sydämessään Kristusta (eikä siihen ole itsellä osaa eikä arpaa) ja samalla häpeä kertoa omasta uskosta ja elää sitä todeksi kaikkialla missä liikkuukaan, poistuu. Koska se (usko) ei ole minusta eikä minun valintani. Jos joku sen jälkeen pitää minua kummallisena, se ei tunnukaan niin pahalta, koska se on Kristuksen omistamisesta johtuvaa ristiä. Mutta jos joku pitää kummallisena siksi, että en tunne oikeasti Kristusta (en osaa sanoittaa uskoani, vaan elän ainoastaan joukon mukana totellen sääntöjä ja noudattaen tiettyä elämäntapaa), on minua syytäkin pitää kummallisena (ja oma häpeän tunne on silloin ihan luonnollinen) sillä sehän (mekaaninen robottiusko) onkin todella kummallista!

    Jos vanhoillislestadiolaiset mielletään yhteisöksi, jossa ajatellaan, että meillä on oikea usko, koska se vain on niin, niin ei ole ihme jos ulkopuoliset ajattelevat meidän olevan koppavia ja ylimielisiä. Ja jos Jumalan valtakunta-termiä käytetään erheellisesti tarkoittamaan omaa joukkoamme, taas on syytä katsoa peiliin ja lopettaa ihmettely siitä miksi hävettää. Ylipäätään seurakunnan (yhteisön?) korostuksen sijaan saisi korostaa Kristusta. Eikö ensin ole Kristus, ja Hänen ympärilleen rakentuu seurakunta (eikä toisinpäin)? En tiedä, jotenkin tuntuu että avoimuus ja rehellisyys auttaisi näissä asioissa. (Myös liikkeen ulkopuolelle) Voisi ihan oikeasti keskustella ja myöntää virheet ja vajavuudet, joita meidänkin liikkeessä on tehty ja joita on ollut ja miettiä perusteluja eri asioille ja toimintatavoille, ja löytyykö niitä, vai eletäänkö vain perinnäissäännösten mukaan (jos on jotain pöhköjä juttuja, niistä voitais luopua, vaikkakin se pöhköys yhdistää ja voi tuntua kivaltakin (?) mutta silti tarvii toisaalta hävetä kun noudattaa juttuja, joille ei löydy järjellisiä perusteita). Ehkä siihen suuntaan ollaan koko ajan menossa. Itse itselle rakennettu risti on ihan turhaa kuten joku jo mainitsi.

    Usko saisi todellakin olla vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä.

    Liked by 2 people

  6. Jupe

    Täytyy sanoa, että itse olen jo pitkään tunnustautunut aina ensin kristityksi ja voi olla että vasta myöhemmin jossain yhteydessä on voinut tulla ilmi, että kuulun vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen. Itseänikin tuo jo monenkin mainitsema eksklusiivisuus häiritsee, sen lisäksi tapanormit, joita ei Raamatusta löydy uskomisen ehtona. Muutenkin ihmiset ovat paljon avoimempia, heillä on paljon vähemmän ennakkoasenteita näin ja ihan evankeliuminkin näkökulmasta se on parempi. Ihmiset kuuntelevat paljon mieluummin kristittyä, joka näyttää selvästi olevan tosissaan sen kanssa, mihin uskoo ja sensijaan, että puhuisi herätysliikkeistä ja tästä joukosta aiheuttaen näin heti ennakkoasenteita evankeliumiin suhtautumiselle, puhuukin Jumalasta ja Kristuksesta. Monta hyvää keskustelua olen käynyt näin. Tosin olen myös joutunut selittelemään, sittenkun on käynyt ilmi, että olen lestadiolainen, että kukaan ei pelastu sillä, että kuuluu porukkaan, vaan pitää uskoa Kristukseen, kuten myös tapanormeista, jotka eivät ole Raamatullisia, että niitä ei mielestäni tarvitse noudattaa, eikä evankeliumille ole ehtoja. Synti on toki synti, mutta niin myös tapanormi on tapanormi. Paavalinkin lähetystyössä oli aina ytimenä se, ettei hän halunnut tietää mistään muusta kuin Kristuksesta, kun hän meni uusiin paikkoihin. Hänen periaatteenaan oli myös aina olla ”kaikille kaikkea” siksi, ettei mikään varmasti aiheuttaisi ennakkoluuloja -ja asenteita, jotka sitten ajaisivat ihmiset pois, ei evankeliumin takia, vaan niiden ennakkoajatusten takia. Ja tämän kyllä huomaa, kun lukee vaikka apostolien teoista Paavalin todistuksia uskoontulostaan ja saarnaamistaan esim. Areiopagilla. Kertomus on aina sen mukainen kuin kohderyhmä. Korinttolaisille hän kertoo näin, mielestäni tämä pitäisi olla myös meidän asenteemme:

    1. Kor. 9:
    19 Sillä vaikka minä olen riippumaton kaikista, olen tehnyt itseni kaikkien palvelijaksi, voittaakseni niin monta kuin suinkin,
    20 ja olen ollut juutalaisille ikäänkuin juutalainen, voittaakseni juutalaisia; lain alaisille ikäänkuin lain alainen, vaikka itse en ole lain alainen, voittaakseni lain alaiset;
    21 ilman lakia oleville ikäänkuin olisin ilman lakia-vaikka en ole ilman Jumalan lakia, vaan olen Kristuksen laissa-voittaakseni ne, jotka ovat ilman lakia;
    22 heikoille minä olen ollut heikko, voittaakseni heikot; kaikille minä olen ollut kaikkea, pelastaakseni edes muutamia.
    23 Mutta kaiken minä teen evankeliumin tähden, että minäkin tulisin siitä osalliseksi.

    Olen joskus miettinyt, että joillekin vanhoillislestadiolaiseksi tunnustautuminen on hyvä syy selittää erilaisia tapanormeja ulkopuolisille. Sensijaan, että sanoisi, että tämä asia ei ole Jumalan tahto ja siksi en tee sitä, on helppo sanoa, että kuulun vl-liikkeeseen, ”you know”, meillä on näitä juttuja. Ikäänkuin sanoisi, niinkuin eräs muslimi totesi minulle evankelioidessani häntä, kun sanoin hänelle, että Jeesus on Jumala ja jos hän lukisi Raamattua ja koraania rinnakkain niin hän kyllä huomaisi totuuden, että ”minä kuulun islamin uskoon ja siksi minun täytyy lukea koraania, sinä olet kristitty niin sinun pitää lukea Raamattua” (ei sanatarkka, mutta tuo oli pointti). Eikö tuo kerro siitä henkilön suhteesta uskontoonsa? Mielestäni tuosta asennoitumisesta paistaa läpi se, että suhdetta Jumalaan ei edes ole, vaan kysymys on juurikin enemmän siitä peritystä uskonnosta. Ei sillä, että muslimeilla voisi ollakkaan, mutta pointin tuosta ymmärtää. Samanlainen asenne on monilla vanhoillislestadiolaisilla nykyään.

    Niin kuin eräs ortodoksikristitty piispa sanoi, kun ortodokseilla on myös tällainen vahva ”me” -meininki, vaikkakaan he eivät ole eksklusiivisia, että ei kukaan tee parannusta ortodoksisuuteen, vaan Kristukseen. Tässä hän viittasi siis siihen, että jotkut tuntevat Kristuksen (mm. hän itse) jo ennen kuin he tulevat ortodoksisuuteen, ja siihen tullaan usein totuuden takia, ei siksi, että tultaisiin ”Jumalan valtakuntaan”, siis pikemminkin opin vuoksi, joka on parempi kuin muualla. Ja vaikka tulija ”tekisikin parannuksen ortodoksisuuteen”, hän tekee parannuksen Kristukseen, eikä ortodoksisuuteen. Tämä pitäisi olla myös meillä se ydinasia. Jos joku tekee parannuksen, hänen kääntymyksensä on Kristukseen, hän uskoo Kristuksen evankeliumin. Mielestäni tämä on monille epäselvä asia.

    Meidän tulisi olla Kristuksen lähettiläitä maailmassa ja toimia niin, että toiminnassamme ja elämässämme näkyy Kristus ja myös tavoitteemme tulisi olla se, että asettaisimme mahdollisimman vähän esteitä evankeliumin uskomiselle niin kuin Paavali. Mielestäni tämän (lähetystyö)näkökulman pitäisi olla vahvasti esillä puhuttaessa tapanormeista. Mielestäni Raamattua lukeneelle se, että saako meikata tai olla korvakoruja tms. ei ole edes mikään kysymys, vaan aivan selvä asia. Jos joku afrikkalaisheimo keskellä viidakkoa pahentuu siihen, ettei minulla ole korvarenkaita ja nenärengasta ja mustia hiuksia, niin olen vaikka valmis ottamaan sellaiset, jotta saan vietyä heille evankeliumin. Ei kysymys kuitenkaan ole korvarenkaista, nenärenkaista tai hiusväristä, vaan evankeliumista. Tai jos jossakin maassa on tapana juoda ruokajuomana viiniä tai kaljaa, niin olen valmis tekemään sen asuessani heidän luonaan, vaikka en muuten niin toimisikaan, jotta en asettaisi evankeliumille esteitä, jos tarkoitukseni on saada nämä ihmiset evankelioitua. Juopottelu on eri asia, kuin ruokajuoma. Voisi sanoa, että paljon äärimmäisimpiinkin keinoihin olisin valmis. Meillä pitäisi olla ”tieto”, niin kuin Paavali asian ilmaisee, kun olemme kerran ainoa oikea uskovien joukko, jolla on yhteneväinen ymmärrys asioista (toisinkuin alkuseurakunnassa oli, koska oli sekä pakana-, että juutalaistaustaisia), eikä meillä näinollen pitäisi olla aihetta pahentua tapanormeista, joita meillä ei pitäisi olla enää, kun meillä on kaikki tiedon ja taidon aarteet ja ymmärrämme, ettei evankeliumi vaadi hiusten pituudeksi 2cm ja väriksi vaalea ja risti kaulaan ja ei reikiä korvissa ja ja ja mitä niitä onkaan… Meitä tulee ajaa rakkaus, ei se, että tuota asiaa ei SAA tehdä, eikä tuotakaan (meidän tapanormijärjestelmän mukaan), vaan se, että nämä ihmiset tarvitsevat Kristusta ja tahdon tuoda heidät Kristuksen luo, enkä siis halua toimia mitenkään niin, että se voisi aiheuttaa ongelmia heidän pelastuksensa näkökulmasta.

    No, jos joku tulee joskus uskoon minun evankelioinnin kautta ja hän sattuu meikkaamaan, niin pitänee varmaan sanoa, että muuta Venäjälle, siellä ne eivät pahennu siitä :DD…

    Tykkää

    1. Useamman kerran viikonlopun aikana kuulleena ilmaisun ”täällä Jumalan valtakunnassa ™” en voi olla lainaamatta Herran yhtä tärkeää lausetta: ”Eikä voida sanoa: ’Se on täällä'”

      Mutta hyvät seurat. Tervetuloa kaikille Poriin tai taajuuksille.

      Tykkää

      1. Jupe

        Sellaiset tapanormit, mitkä eivät ole syntiä, mutta ovat kuitenkin ehdoksi asetettu. Jos listaa haluat, niin meikkaus, korvakorus, hiusten värjääminen, tietynlainen (taitaa olla vähän veteen piirretty tämä viiva. Rytmikäs?) musiikki (vaikkei sanoissa olisi mitään vikaa), täysabsolutismi (mikä tietysti on hyvä) jne. Mitä näitä nyt onkaan. Kaikki nämä voivat kyllä olla syntiä väärin käytettyinä, aivan yhtälailla kuin epäsopiva pukeutuminen. Mutta ei nämä ole syntiä yhtään sen enempää kuin pukeutuminenkaan oikein käytettyinä.

        Miksi nämä häiritsevät? Siksi, että niitä ei löydy Raamatusta uskomisen ehtoina, eikä myöskään synteinä ja silloin niitä on hankala yrittää selittää ulkopuolisille, saatika että alkaisi puolustelemaan niitä jotenkin. Sitten on, ehkä itselläni jopa vahvempana se Paavalinkin ajatus lähetystyöstä, että ollaan sellaisia kuin ihmiset kulttuurissa ovat, ellei siellä nyt ole tapana tehdä huorin naapurin vaimon kanssa tai juopotella. Mutta ulkonaisesti siten, ettei aiheuta ennakkoluuloja eikä näin myöskään esteitä evankeliumille.

        Kirjoitin jo pidemmän selostuksen tästä, mutta varmaan tämä riittääkin, onhan näistä jo tullut paasattua… 😀

        Tykkää

      2. Jupe

        Kieltämättä ihan hyvää pohdiskelua. Ongelmahan meillä on tässä se, että vaikka joku ajattelisikin, että nämä em. asiat eivät ole syntiä, vallitseva opetus käytännössä on, että ne on syntiä ja silloin tullaan juuri tuossa siihen Jaakon mainitsemaan asiaan lähimmäisen huomioon ottamisesta, mikä on ihan validi (ja minkä myös Paavali mainitsee). Nyt voitais kuitenki rueta myös opettamaan niin, että nämä asiat ei ole syntiä, niin silloin kaikki tietäis, eikä tällaista tilannetta tulisi. Koska nythän tilanne on se, että jotkut ovat, tosin ilman Raamatullisia perusteita, sitä mieltä, että meikkaaminen jne. on varmasti syntiä ja silloin se on näille ihmisille syntiä todellisesti, eikä niiden sillon pidä sitä tehdä ja sillon ne myös tietenki pahentuu jos joku muu tekee sitä ja sillon ei toisaalta ole hyvä, jos joku veli tai sisarkaan tekee sitä tai toisaalta, ilman tätä ”tietoa” (siitä, että tämä ei oikeasti oli syntiä) tämä ihminen alkaa vastoin omaatuntoaan tekemään sitä, mitä pitää syntinä. Tästähän Paavali seuraavassa kohdassa puhuu:

        1. Kor. 8
        1 Mitä sitten epäjumalille uhrattuun lihaan tulee, niin tiedämme, että meillä kaikilla on tieto. Tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa.
        2 Jos joku luulee jotakin tietävänsä, ei hän vielä tiedä, niinkuin tietää tulee;
        3 mutta joka rakastaa Jumalaa, sen Jumala tuntee.
        4 Mitä nyt epäjumalille uhratun lihan syömiseen tulee, niin tiedämme, ettei maailmassa ole yhtään epäjumalaa ja ettei ole muuta Jumalaa kuin yksi.
        5 Sillä vaikka olisikin niin sanottuja jumalia, olipa heitä sitten taivaassa tai maassa, ja niitä on paljon semmoisia jumalia ja herroja,
        6 niin on meillä kuitenkin ainoastaan yksi Jumala, Isä, josta kaikki on ja johon me olemme luodut, ja yksi Herra, Jeesus Kristus, jonka kautta kaikki on, niin myös me hänen kauttansa.
        7 Mutta ei ole kaikilla tätä tietoa, vaan tottumuksesta epäjumaliin muutamat vielä nytkin syövät uhrilihaa ikäänkuin epäjumalille uhrattuna, ja heidän omatuntonsa, joka on heikko, tahraantuu siitä.
        8 Mutta ruoka ei lähennä meitä Jumalaan; jos olemme syömättä, emme siitä vahingoitu; jos syömme, emme siitä hyödy.
        9 Katsokaa kuitenkin, ettei tämä vapautenne koidu heikoille loukkaukseksi.
        10 Sillä jos joku näkee sinun, jolla on tieto, aterioivan epäjumalan huoneessa, eikö hänen omatuntonsa, kun hän on heikko, vahvistu epäjumalille uhratun syömiseen?
        11 Sinun tietosi kautta turmeltuu silloin tuo heikko, sinun veljesi, jonka tähden Kristus on kuollut.
        12 Mutta kun te näin teette syntiä veljiä vastaan ja haavoitatte heidän heikkoa omaatuntoaan, niin teette syntiä Kristusta vastaan.
        13 Sentähden, jos ruoka on viettelykseksi veljelleni, en minä ikinä enää syö lihaa, etten olisi viettelykseksi veljelleni.

        Ohjelmassa oli hyvä pointti myös se, että kun se ydinasia, eli suhde Kristukseen on kunnossa, niin nämä muutkin saavat oikean paikkansa.

        Tykkää

  7. Hyvin kirjoitettu Kesäkukka ja Jupe! – Ei meidän tarvitse koota painolastiksi ylimääräisiä taakkoja, jotka ovat niin monet uuvuttaneet. Evankeliumi, puhe rististä on Jumalan hulluutta, mutta se riittää – ei siihen tarvitse lisätä meidän omia hupsutuksia ja hullutuksia!

    Joskus on puolustettu erilaisia taktisia totuuksia ja suorastaan relatiivista totuuskäsitystä myös kristillisyydessä. Argumentteja on löydetty vapaalla allegorisella tulkinnalla vaikkapa patriarkkakertomuksista. Mutta – ei ole raitista esim. Jaakobin ja Rebekan petoksilla puolustaa tällaista. Jumala tosin käänsi Jaakobin väärätkin toimet siunaukseksi, mutta eivät ne saa opettaa meitä vääyyteen. Musta ei muutu valkoiseksi eikä valkoinen mustaksi, vaikka tarkoitus olisi ”hyvä” so. seurakunnan kuvitellun edun mukainen tietyssä tilanteessa…

    Tämä aika lienee erityisesti nuorille kovin kuluttavaa ja vaativaa; kaikkien tulisi olla kauniita ja rohkeita, ulospäin suuntautuvia, kielitaitoisia, kansainvälisiä, itsetietoisia, supertehokkaita… Todellisuus on kuitenkin usein jotain muuta uskovallekin nuorelle; keskeneräisyyttä, vajaamittaisuutta, sisäisiä ristiriitoja, särkyneisyyttä, suurta ahdistustakin… Mutta – kaikesta huolimatta ja kaiken tuon keskellä, meillä on lupa luottaa ja levätä Jumalan ARMOSSA, joka on sydäntämmekin suurempi! – Jumala on auttanut, tehnyt myös suuria ihmeitä pyhien kirjoitusten mukaan ennen ja voi tehdä tänäkin päivänä… Kannattaa kuunnella suviseuraradion ohjelma ”Elämän lahja”, amerikkalaisen Stefan Hotarin haastattelu.

    3. Täällä usein huokaan ja harhailen,
    Minä matkaaja erämaan.
    Vaan ristisi kirkkaus on elon tie,
    Se varmasti kotiin vie.

    4.Ja heikoinkin silmäys ristille
    Minun sieluni terveeksi saattaa.
    Sun verinen kastees mun henkeeni tuo
    Ja voimaksi armosi suo!
    (SLW 180)

    PS. Vielä ohjelmavinkkaus; Rovasti Yrjö Tala puhuu viisaasti mm. jatkuvasta uskonpuhdistuksesta ohjelmassa: Mikä uskonpuhdistus. Uskonpuhdistusten luonne ja merkitys kirkkohistoriassa.

    Tykkää

    1. Kesäkukka

      Jupe: ”Nyt voitais kuitenki rueta myös opettamaan niin, että nämä asiat ei ole syntiä, niin silloin kaikki tietäis, eikä tällaista tilannetta tulisi. Koska nythän tilanne on se, että jotkut ovat, tosin ilman Raamatullisia perusteita, sitä mieltä, että meikkaaminen jne. on varmasti syntiä…”

      Samaa mieltä. Ei ole syntiä nämä.

      Miksi muuten miehillä sallitaan nykyään jo parran kasvatus ja vähitellen pitkät hiukset? Miksi nämä naisille tärkeät asiat hiustenvärjäys, meikkaus ja korvakorut ei mene eteenpäin tai menee kovin hitaasti? Alkoiko ”parrankasvatuskielto” purkautua siten, että ensin yksi, sitten toinen ja kohta kolmas kasvatti parran, jotkut kummeksuivat aluksi, mutta sitten vähitellen huomattiinkin, että ihan sydämestään uskomassa nämä partaveljet ovat? Eikö näiden säännösten purkaminen ole myös oikein? Vapauttaa loppujen lopuksi kaikkia? Ja auttaa keskittymään oleelliseen, Kristuksen lunastustyöhön uskomiseen, ei omaan vaellukseen.

      Tykkää

      1. Kuuntelin minäkin tuon rippikouluopettajien pohdinnan nuorten kysymyksistä. Ihan hyvää pohdintaa tosiaan ja nuoret haluavat vastauksia kysymyksiinsä ihan uskovaisen identiteetin rakentamiseen. Mietin Jupen tavoin, että eikö näihin kysymyksiin voisi vastata myös siten, että ne ovat ”vain” tapoja eikä syntiä vai pitääkö tosiaan maaginen korvakorukielto vain siirtää sukupolvelta toiselle ihmeteltäväksi? Eikö opettajilla itsellään ole selkeää kantaa asiaan vai pelätäänkö ”vanhollisimpien” vanhempien reaktioita?

        Itselleni on täysin selvää että tässä viestiketjussa mainittujen asioiden noudattaminen tai niistä pidättäytyminen ei välttämättä edistä ihmisen pelastumista mitenkään vaan voi viedä huomion täysin ulkokohtaisiin asioihin. Ne ovat raskaita perinnäistapoja, jolla on juurensa yhtenäiskulttuurissa ja varmaan myös 1970-luvun harhoissa, jolloin piti tismalleen tietää itse kunkin tunnontila. Kenenkään uskontilaa ei voi yksinomaan niiden perusteella kuitenkaan päätellä. Yhtä hyvin tapoja noudattava voi olla väärässä tilassa: katkeroituneella mielellä kielloista tai hieman omahyväisenä hyvin onnistuneesta vaelluksesta. Kuten ohjelmassa todettiin, ihminen on yhtä syntinen meikattuna kuin meikkaamattomanakin. On olemassa paljon syntiä ja synnin muotoja, jotka perustuvat kymmenen käskyn rikkomiseen ja kyllä niiden kanssa kristityillä on riittävästi tekemistä, kuten ahneus, huoruus tai pahan puhuminen. Suviseuroissa puhuttiin ilahduttavan paljon lähimmäisen rakkaudesta ja sen toteuttamisesta.

        Tykkää

      2. Jupe

        ”Partaveljet” :DD. Varmaankin kävi juuri niin, että näitä ”partaveljiä” ja pitkätukkaisia veljiä alkoi vain olemaan, kun se tuli muotiin (ainakin pitkätukkaisuus). Muistan joskus varmaan reilu 10v sitten, kun kaverini äiti valitti kaverin veljelle, että tällä on epäsopivan pitkät hiukset, niin kaverin veli kuittasi, että onhan niissä alttaritauluissa Jeesuksellakin pitkät hiukset… Noh, se asia taisi sitten jäädä siihen, eihän ne hiukset uskovaista tee, mutta eipä se alttaritaulujen Jeesus välttämättä sitä alkuperäistä vastaa. Ei siis kovin pitävä ollut tuokaan peruste, mutta varmaan äiti ymmärsi, että ei se hiuksista ole kiinni. Itseäni ehkä lähinnä huvitti tuo peruste ja koko asia, koska minulla ei näissä hius -ja partakysymyksissä (pituus) muutenkaan ole ollut koskaan sellaista ymmärrystä, että ne olisivat syntiä, koska niistä ei minun aikana ole juurikaan opetettu puhujanpöntöstäkään, eikä muistaakseni kotonakaan juuri ollut puhetta.

        Tykkää

  8. Kesäkukka

    Muutama viikonlopun aikana mieleen noussut ajatus. Hajanaisia, irrallisia, keskeneräisiä, ja omasta näkökulmasta :).

    Ensinnäkin yritän lähteä aiheeseen liittyvästä asiasta, ”Ole hyvä”. Joona kirjoittaa, että kannattaa toimia ihmisten kanssa kultaisen säännön mukaan. Tehdä sitä, minkä toivoisi itsellensä samassa tilanteessa tehtävän. Minun mielestä me (yleensä ihmiset :)) ei aina osata tätä kovin hyvin. Yksi esimerkki on se, että jos Suviseuroissa tulee käymään ulkopuolisia läheisiä, heidän ei anneta olla rauhassa vaan heidän elämänratkaisuihinsa saatetaan puuttua liian kovasti ja näin ulkopuoliset saattavat tuntea hienoista painostusta tai vaatimusta liittyä takaisin joukkoon. Miten toivoisin itseäni kohdeltavan tällaisessa tilanteessa? Miten ulkopuolinen kuulisi Hyvän Paimenen kutsun, ei ihmiskutsua?? (Ihmisen, jolle läheisen ratkaisu herättää epämukavuuden tunteita?)

    Tuo Jumalan valtakunta – käsite liittyy myös tähän, ja sen epämääräinen käyttö. Onko niin, ettei henkilö voi kuulua ”Jumalan valtakuntaan” tai paremminkin Kristuksen seurakuntaan, jos hän ei kuulu vl-liikkeeseen? Viime aikoina olen tavannut useita ihmisiä, jotka sanovat, etteivät ole kieltäneet uskoa, ovat yhä uskovaisia, mutta eivät halua kuulua enää vl-liikkeeseen. En voi sanoa, etteivät he ole uskomassa. Mutta sen voin sanoa, että Raamatun mukaan uskovaiset muodostavat seurakunnan, ja sen yhteydessä kristityt elävät. Että hyvä (välttämätöntä) olisi löytää seurakuntayhteys. Miksi eläminen vl-liikkeen yhteydessä ei kelpaa? Jupe puhui tapanormeista. Ajattelen, että voisiko niissä olla yksi syy? Tapanormit, perinnäissäännöt, voivat alkaa tuntua kahlitsevilta ja ahdistavilta. Jos ei ymmärrä synniksi jotain tapoja, tekemisiä tai tekemättä jättämisiä, joita on paljon perinteenä siirtynyt sukupolvelta toiselle ja joista on jopa tullut autuuden ehtoja (mikä on kyllä todella vakavalla tavalla väärin) alkaa niiden noudattaminen viedä kristityn vapautta. Tällöin niiden noudattaminen ei lähde sydämen halusta, vaan vaatimuksesta, ja vaatimusten alla uupuu ja jossain kohtaa haluaa pois. Onko tällainen yhteisö kutsuva, jossa noudatetaan tapanormistoa, ulkopuolisten mukaan ”tiukkoja sääntöjä”? Onko niiden noudattaminen tarpeen, jos ne eivät ole syntiä?

    Luin erään hyvin lämminhenkisen kommentin joltain keskustelupalstalta, jossa henkilö kertoi kuuntelevansa mielellään suviseurasaarnoja, ja ajattelevansa, että ne ovat oikeaa ja hyvää, Raamatun mukaista opetusta, ja että hän itsekin tunnustaa samaa Herraa. Mutta hän ei uskalla tulla lähemmäksi yhteisöä ”tarkkojen sääntöjen takia”, mutta ymmärtää, että ne ovat koossapitävä voima, ja tärkeitä meille, jotka olemme lapsuudesta asti niihin ja elämäntapaamme tottuneet. Olen miettinyt, että jääkö Hyvän Paimenen kutsu pimentoon säännöstön alle? Ovatko ne vaikeuttamassa Kristuksen löytämistä? Kääntyykö hyvää alunperin tarkoittaneet asiat nyt itseään vastaan??

    Jos ottaa vastaan uskolla Herran Jeesuksen, tuleeko kylkiäisenä ”perinnäissäännöstöpaketti”? Onko se, tapanormisto, perinnäissäännöt, meitä koossapitävä voima (kuten tuo kommentoija kirjoitti), vai onko koossapitävä voima Kristus? Vakava kysymys, mutta mielestäni varsin aiheellinen.

    Tuota seurakunta/Jumalan valtakunta – käsitteiden käyttämistä haluaisin tarkennettavan. Blogistien ystävä on tainnut pitää siitä joskus loistavan alustuksen, voisiko sen julkaista täällä? Joskus tuntuu, että sana ”rauhanyhdistys” sopisi tiettyihin lauseyhteyksiin parhaiten. Jos sanotaan esim. ”Jumala on siunannut valtakuntansa työtä” on lause ihan absurdi jos tarkkoja ollaan (ja mielestäni näissä pitäisi olla tarkka).
    Paremmin kävisi ”Jumala on siunannut rauhanyhdistysten työtä”. (Käykö tuohon edes ”seurakunta” – sana…)

    Sunnuntaina tuli kesäseuraradiosta Sana puhutteli-ohjelma. Suosittelen kuuntelemaan jos meni ohi. Siinä mainittiin mm, että Lutherille valkeni se, ettei Jumala VAADI vanhurskautta vaan antaa sen LAHJAKSI. Tämä oivallus muutti kaiken. Koko Raamattu alkoi näyttää kovin erilaiselta kirjalta, kun kaikki olikin lahjaa! Minun mielestä tämä on edelleen meidänkin piireissä juttu, jota saisi uudelleen ja uudelleen korostaa. Esimerkiksi tapanormien noudattaminen ei mielestäni tue sitä, että uskominen ymmärretään täysin vapaaksi kaikista vaatimuksista ja että se on kokonaan Jumalan lahjaa ja armoa, ja mitkään teot eivät vaikuta tippakaan ihmisen vanhurkauttamiseen! Hyvä on kirjoitella ja puhua tällaisistakin aiheista ja herätellä ihmisiä, mutta tärkeintä olisi kasvaa Kristuksen tuntemisessa ja sitä kautta ”olla hyvä”, mahdollisimman paljon hänen kaltaisensa! Kristuksen tunteminen on siellä pohjalla ja se laittaa meidät toimimaan, oman sydämen halusta. ”Jos minulta puuttuu rakkaus, olisin vaan helisevä vaski tai…” Jos sydän ei ole tekemisissä mukana, mitä se hyödyttää? Mutta jos on saanut maistaa oikeasti Kristuksen ihanuutta, Jumalan armoa ja rakkautta, se ei voi olla vaikuttamatta ja näkymättä myös asenteissa, arvoissa, tekemisisissä jne. Ja siinä, että joka päivä minulla on mielessä kysymys ”Mikä on Jumala sinun tahtosi tälle päivälle?”

    Herra, osoita minulle tiesi, opeta minua kulkemaan polkujasi. Ps. 25:4

    Tutki minua, Jumala, ja tunne minun sydämeni, koettele minua ja tunne minun ajatukseni. Ja katso: jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle. Ps. 139: 23-24

    Kun Herra ohjaa askeleita, ihminen kulkee oikeita teitä. Ps. 57:23

    Liked by 2 people

    1. amicus curiae

      Kiitos Kesäkukka hienosta pohdinnasta!

      Tuosta tapanormistosta tuli mieleen juutalaiskristittyjen ja pakanakristittyjen tilanne alkuseurakunnassa. Farisealaistaustaiset juutalaiskristityt yrittivät vaatia pakanuudesta kääntyneiltä ympärileikkausta ehtona pelastukselle, mutta tämä vaatimus ei mennyt apostolien kokouksessa läpi, kuten kaikki muistamme (Ap. t. 15). Suviseuroissa Särkiniemi saarnasi sunnuntaina hienosti tästä asiasta.

      Olisiko meidänkin syytä pohtia tätä apostolien kokousta ihan omalle kohdallemme? Onko meillä sellaisia kulttuurisia tapoja, joihin lestadiolaisperheissä kasvaneiden on hyvä ja turvallinen kasvaa, mutta joita ei voi edellyttää ei-lestadiolaistaustaisilta (vrt. pakanuudesta kääntyneiltä)? Mielestäni emme voi edellyttää yhtä tapanormistoa, jos haluamme edustaa koko Kristuksen kirkkoa. Tämä siksi, että mahdollisimman monet voisivat uskoa ja pelastua. ”Miksi te siis nyt uhmaatte Jumalaa ja panette opetuslasten harteille ikeen, jota eivät meidän isämme emmekä me itse ole jaksaneet kantaa?” (Ap. t. 15:10) ”Tästä syystä ei mielestäni pidä hankaloittaa niiden elämää, jotka vieraista kansoista kääntyvät Jumalan puoleen.” (Ap. t. 15:19)

      Toinen vaihtoehto on tietysti pitää perinnäissäännöistä kiinni ja identifioitua yhdeksi herätysliikkeeksi ja ”sääntökunnaksi” osana maailmanlaajuista Kristuksen kirkkoa.

      Liked by 1 henkilö

      1. Jupe

        Itsekin mietin tuota, varsinkin kuunnellessani Seppo Särkiniemen puhetta, hän kun painotti niin kovasti sitä, että ”ne ovat perinnäissäännöksiä, ei niitä tarvitse noudattaa”, kun puhuttiin esim. lihasta josta ei ole veri laskettu, ja verestä. Mielummin em. ”sääntöä” pitäisi Raamatun mukaan noudattaa, koska siitä on apostolien kokouksen määräys, kuin meidän tapanormistoa. Mooseksen laki ei kiellä koruja, meikkausta tms, eikä sitä kiellä myöhemmin apostolien kokouskaan. Eikö siis näiden meidän tapanormien pitäisi olla juuri niitä perinnäissäännöksiä tämän Särkiniemen(kin) logiikan mukaan, mitä ei tulisi vaatia noudattamaan, juuri niinkuin Amicuskin mainitsi?

        Se, että näistä tapanormeista luovuttaisiin, tapahtunee ainakin aika hitaasti, jos ollenkaan. Toinen vaihtoehto minkä mainitsit, kuulostaa liian epäeksklusiiviselta, että pidän sitä todennäköisenä, senverran vahva on käsitys ainoasta oikeasta seurakunnasta. Toivossa on kuitenkin hyvä elää :D.

        Tykkää

  9. kirstymai

    Niin kiinnostavaa taas, kiitollisena ahmin pitkästä aikaa!
    Hyvään pyrkiminen ja totuus ovat sisaruksia. Mutta kenen totuus? Kenen määrittelemän Jumalan totuus? Kenen tulkitsema Raamatun totuus? Kenen omistama Pyhän Hengen valaisema totuus?
    Kyllä, on helppo sitoutua periaatteen tasolla hyvän tekemiseen, koska hyvä luo hyvää. Hyvän tekeminen tuntuu pikkuisen egoistiseltakin, sillä tekemänsä hyvänhän saa takaisin. Hyvä palaa aina takaisin, jossain muodossa.
    Mutta käytännössä, kun teen hyvää, se ei olekaan toisen mielestä totuudessa rakastamista. Eli mikä on totuus?

    Häpeä. Minä häpeän, jos koen että en riitä. Tai olen ollut epärehellinen. Sekin kai liittyy lopulta riittämättömyyteen, en ole täyttänyt rehellisyyden normia. Häpeään liittyy pelko siitä, että ilmi tulee jotain itselleni epäedullista. Tullessani tähän yhteisöön, opin, että uskovaiset ( me) häpeilemme ja olemme kiusauksissa uskomme vuoksi ja että uskon tunnustaminen on hävettävää ja vaikeaa ja että onneksi lapset usein tunnustavat uskomme puolestamme tai kieltäytyminen vaikkapa alkoholista paljastaa uskomme. Tätä settiä, tunnistatte varmaan. Opin pyrkimään tällaiseen häpeän kulttuuriin, mutta ei se kotoisalta ole koskaan tuntunut. Itse olen ollut ei-lestadiolainen (eli potentiaalinen kiusaaja ?) 20 ensimmäistä elinvuottani, enkä ymmärrä pelkoa tulla kiusatuksi. Joskus on tuntunut, että sitä on pidetty todisteena oikeasta uskosta?
    Häpeää liittyy tervehtimiseen, kyllä. Hävettää, eikä tunnu oikealta erotella tervehdyksellä lähimmäisiäni. Kevään ylioppilasjuhlassa kotonamme meikäläiset vieraat tullessaan tervehtivät meidät Jumalan terveellä ja korvakorulliset naapurimme pelkällä terveellä. Kysymättä, tietämättä, tuntematta. Toki kuka vain voi perustaa vaikka raitapaitojen kerhon, jossa vain raitapaitoja tervehditään esimerkiksi Heippasti- huudahduksella ja muille sanotaan Moi. Monet muutkin tapanormimme ovat ristiä, jota itse rakennamme. Omaa uskoani nämä askelkuviot eivät vahvista.

    Tykkää

  10. kirstymai

    Tuli vielä mieleeni Jyri Komulaisen vanha artikkeli Suomenkuvalehti.fi/rajalla/2016/04/12/. Se liittyy tähän hyvän tekemiseen, hyvänä olemiseen. Näkökulma oli kiinnostava. Komulainen lähti siitä ajatuksesta, että kristinuskossa on kyse sellaisen Mestarin seuraamisesta, joka valitsi seurakseen hyljeksityt ja syrjäytetyt, joka söi epämääräisen rupusakin – ja pikkutalousrikollisten kanssa. Jeesuksen mallin mukaan kristityt etsiytyvät marginaaleihin, mutta mitä marginaalit ovat minäkin aikana? Artikkelissa esitetään, ettei kyse ole vain auttamisesta vaan heikossa asemassa olevien puolesta puhumisesta ja heidät tosissaan ottamisesta ( ”advocacy”). Syrjittynä ovat eri ihmiset eri aikoina. Jotta kristitty todella edistäisi Valtakuntaa, jossa ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi (Matt. 20:1–16), tulee hakeutua marginaaleihin. Kirkon tulee puhua niiden puolesta, joiden puolesta kukaan ei muista tai halua puhua. Ei vasta sitten, kun ihmisoikeusjärjestöt ovat raivanneet tien vaan ennen niitä. Uskovaisten tulisi puolustaa ja auttaa aikana, jolloin muut ovat vastaan.
    Konkreettisena esimerkkinä Komulainen mainitsee pimeissä puistoissa lymyilleen halveksitun vähemmistön homoseksuaalit. Kirkkoa (uskovaisia?) ei kiinnostanut heidän ihmisarvonsa vaan se vastusti homoseksuaalisuuden poistamista rikoslaista vuonna 1971. ”Jos kirkko olisi toiminut Jeesusta seuraten, se olisi puhunut puistojen miesten oikeuksien puolesta aikana, jona ne yleisesti kiellettiin!
    Voi pohtia, millaisia valituksia tuomiokapituliin olisi tehty sellaisesta papista, joka olisi 1950-luvulla toiminut Jeesuksen mission hengessä – vaatimalla täyttä ihmisarvoa ja oikeutta astua pelkäämättä päivänvaloon homoseksuaaleille, jotka mainittiin rikoslaissa ja sairausluokituksissa.”
    Nykyään on trendikästä puhua homoseksuaalien puolesta, kun yhteiskunnallinen ilmapiiri on muuttunut ja teemalla saa sosiaalisessa mediassa tykkäyksiä. Siihen en nyt mene, mitä ajatellaan tämän persoonallisuuden piirteen omaavien oikeudesta avioitua kirkollisin menoin tms. – yhtä mieltä kai ollaan siitä, että vaikeaa on varmaan elää homoseksuaalina ja että se ei ole oma valinta. Mutta pointti on tämä: Missä ovat hyljeksityt tänään? Mihin marginaaliin kirkon ( ja yksityisen kristitynkin) tulisi suunnata katseensa nyt, jos se haluaa seurata Jeesusta? Pitäisikö kristityn olla muita edellä, jos se ajaa Jumalan valtakuntaa? Pitäisikö meidän pohtia, millaisia yleisesti halveksittuja ja/tai unohdettuja vähemmistöjä yhteiskunnassa on juuri nyt. Onko meillä ryhmiä tai yksityisiä ihmisiä, joille ei sosiaalisessa mediassa peukuteta? Miten me menemme ”teille ja aitovierille”. (Luuk. 14: 21–24) Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa – olisiko se etsimistä, Jeesuksen seuraamista, tahdon noudattamista, konkretiaa? Ehkä kristityn on oltava enemmän kuin mitä yleisesti ottaen pidetään hyvänä ja hyväksyttynä. Pitäisikö rajat ylittää radikaalimmin, jos on tarvis?
    Toinen asia, mikä tuossa artikkelissa puhutteli, oli väite, että nyt menee kirkolla paremmin kuin 1950-luvulla. Kirkko on aktivoitunut puhumaan vahvasti turvapaikanhakijoiden puolesta – ja saanut osakseen kritiikkiä. Kirkkomme yksittäiset jäsenet tukevat turvapaikanhakijoita, puolustavat parisuhdelakia ja naispappeutta. Tätä me kutsumme kirkon maallistumiseksi, sekularisaatioksi, eikö vaan? Mutta onko se todella sitä? Onko maallistumista huomata, huomioida, antaa tilaa, tehdä näkyväksi, pohtia, herätellä, neuvotella, kuulostella vastakkaisiakin tulkintoja ja näkemyksiä? Mitä jos tämä liberaalimpi suunta onkin oikea ja sekulaaria onkin pitäytyä konservatiivisissa näkemyksissä? Jos liberaalisuus onkin liikettä siihen suuntaan, että ihminen olisi armollisempi ja rakastavampi toista ihmistä kohtaan? Kun Korinttilaiskirjeessä sanotaan, että ”usko toivo ja rakkaus ja suurin niistä on rakkaus”, niin mitä jos oikeasti on niin!? Että meidät on laitettu tänne kulkemaan nimenomaan siksi, että ottaisimme sitä olemassa olevaa pahaa pois olemalla hyviä ja rakastavia. Kammoan käänteistä rakastamisen tapaa: ” ..puhuttelen sinua tästä asiasta (musiikin kuuntelu, meikkaus ..), koska teen sen ihan rakkaudesta.” Koska rakkaus on rakkautta ja tuntuu siltä. Vallankäyttö on vallankäyttöä ja tuntuu vallankäytöltä.
    keskeneräistä, mutta tulipahan mieleen 🙂

    Liked by 1 henkilö

    1. Oma kommenttini liittyi Jupen 9.7. klo 12.17 lähettämään…

      Kirstymaille: Ilman muuta Jeesus rakastaa myös homoseksuaaleja jumalallisella rakkaudella, antaa synnit anteeksi, kehottaa seuraamaan; ”Niin Jesus sanoi: en minä myös sinua tuomitse: mene, ja älä silleen syntiä tee.” (Joh. 8:11)

      Tykkää

    2. Joona Korteniemi

      Kiitos kommentistasi, Kirsty. Se herätti paljon ajatuksia.

      Jos todella haluaa edistää Jumalan valtakuntaa, tulee hakeutua marginaaleihin, totta. Tulee kuitenkin olla tarkkana siinä, mitä tarkoitamme käsitteellä ”marginaaleihin hakeutuminen”. Komulaiselle se näyttää tarkoittavan ihmisten elämäntavan ja toiveiden hyväksymistä. Tarkoittiko se Jeesukselle sitä? Selvästikään ei.

      Uuden testamentin mukaan Jeesus aterioi usein publikaanien eli Rooman miehitysvaltaa palvelleiden tullimiesten ja veronkerääjien kanssa (Mark. 2:16; Matt. 9:11; Luuk. 5:30). Publikaanit olivat sosiaalisesti marginaalissa, siis eristettyjä ja vihattuja, mutta taloudellisesti he olivat eliittiä. Kansan publikaaneja kohtaan tuntemaa vihaa voi pitää ymmärrettävänä. Ihmiset elivät muutenkin nälkärajalla. Publikaanien kiskomat ylimääräiset verot ja tullimaksut saattoivat johtaa siihen, että perheen vanhemmat kuolivat nälkään ja lapset myytiin orjiksi tai prostituoiduiksi. Publikaaneja pidettiin siis aivan oikeutetusti pahoina – he rikastuivat kansan hiellä, verellä ja kyynelillä. Lisäksi he palvelivat pakanallista miehitysvaltaa, jonka keisari vaati, että häntä oli palvottava jumalana.

      Minkä Jeesus opettaa meille aterioimalla vihattujen publikaanien kanssa? Senkö, että on oikein viedä toisen omaa ja tuhota siten lähimmäisten elämä? Tai että on hyväksyttävää pettää kansansa ryhtymällä palvelemaan brutaalia miehittäjää? Ei tietenkään. Sen sijaan Jeesus tahtoo opettaa meille, että jokaisella ihmisellä, oikeutetustikin pahana pidetyllä, on ihmisarvo, ja että Jumalan täydellinen armo todella kuuluu jokaiselle, syvästikin langenneelle. Jeesuksen esimerkki kehottaa meitä rakastamaan ehdoitta, antamaan anteeksi syvätkin loukkaukset ja viemään itseämme säästämättä evankeliumia kaikille, ihmishirviöillekin: murhaajille, pahoinpitelijöille, hyväksikäyttäjille, sotarikollisille, uusnatseille, huumediilereille – vaikka hitlereille ja stalineille.

      Samalla täydellinen armo ei kuitenkaan tarkoita synnin hyväksymistä tai myötäilemistä missään muodossa: ”Mutta Sakkeus astui esiin ja sanoi Herralle: ’Katso, Herra, puolet omaisuudestani minä annan köyhille, ja jos joltakulta olen jotakin petoksella ottanut, niin annan nelinkertaisesti takaisin’.” (Luuk. 19:8)

      Mielestäni samaa periaatetta on sovellettava suhtautumisessa homoihin. Jeesuksen esimerkki opettaa meitä suhtautumaan homoseksuaaleihin ehdottomalla lämmöllä ja rakkaudella. Se opettaa meitä puolustamaan heidän ihmisarvoaan. Se opettaa meitä antamaan vaikka henkemme heidän puolestaan, jos se on tarpeen. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että meillä olisi lupa missään tilanteessa hyväksyä homosuhteet (Room. 1:26-28; 1. Kor. 6:9; 1. Tim. 1:10).

      Kyselet, eikö kirkon liberalisoituminen voi olla oikea suunta eikä maallistumista. Useimmat ideologiat sisältävät sekä hyvää että pahaa ja ovat saaneet aikaan sekä hyvää, että pahaa, myös liberalismi. Liberalismi ja vasemmistolaisuus ovat vuosisatojen saatossa edistäneet tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia, mikä on hyvä. Samalla kannattaa muistaa, että tasa-arvon, vapauden ja edistyksen nimissä on myös surmattu satoja miljoonia ihmisiä. Siksi kristityn ei koskaan kannata sitoutua varauksettomasti mihinkään ideologiaan vaan hänen kannattaa olla ennen kaikkea kristitty ja Totuuden etsijä. Itse esimerkiksi näen maahanmuuttajien puolesta puhumisen pääsääntöisesti hyvänä asiana mutta naispappeuden sekä pyrkimyksen muuttaa avioliittokäsitystä pahana kehityssuuntana.

      Mielestäsi rakkauden tunnistaa siitä, että se tuntuu rakkaudelta ja vallankäytön siitä, että se tuntuu vallankäytöltä. Mielestäni ihmisten tunteet ovat niin moninaisia ja hallitsemattomia, että tuo on kestämätön periaate. Tunteiden lisäksi on oltava objektiivisempiakin arvosteluperusteita. Kristitylle niitä olkoon järkeen kirjoitettu luonnollinen moraalilaki sekä Raamattu, Jumalan sana.

      Tykkää

      1. Nimetön

        Joona, ehkäpä olet oikeassa.
        Minulla on tapana miettiä, miksi halu seurata Kristusta johtaa kuitenkin maailmassa niin erilaisiin tulkintoihin ja on monia ainoita oikeita, vakuuttuneita tulkitsijoita. Yritän ymmärtää ja nähdä, ja joskus näen vasta kun kääntelen asetelmia ylösalaisin.
        Nyt hain termien määrittelyä. Pyritään tähän: ole hyvä (= tee hyvää, ajattele oikein ja totta, etsi Jumalan valtakuntaa eli Hänen tahtoaan, hallintavaltaansa elämässä, siis hyvää ja totuutta). Silloin en halua maallistua eli irrottautua Jumalan sanasta. Siksi on olennaista ymmärtää mitä Jumalan sana tarkoittaa ja miten se minäkin aikana tulkitaan, jotta ydin pysyisi samana.
        Kyllä, kristitty on totuuden etsijä. Jos etsin totuutta, löydän lopulta Jumalan? Jos etsin Jumalaa, löydän totuuden? Jos Jumala suo.
        Juuri sitä välttelen, että sementoisin ajatteluani ismien sisälle. Tunne, järki, objektiivinen tieto (mitä sekin on?) ovat vain erilaisia käyttöjärjestelmiä kun ihminen muodostaa käsityksiään. Työkaluja. Joku etsijä tulee lähelle maalia intuitiolla, toinen enemmän päättelyketjujen kautta. Raamattuun peilaten, aina. Hallitsemattomia kaikki, jopa niin päin, että tunteilla on mielestäni selkeämmät rajat.

        Tykkää

      2. Joona Korteniemi

        Hienoa, että yrität ymmärtää erilaisia tulkitsijoita, Kirsty. Se on kunnioitettavaa. On tärkeä kohdata erilaisia näkemyksiä suopeuden periaatteella ja ottaa aidosti huomioon se mahdollisuus, että väärässä voinkin olla minä eikä tuo toinen.

        Ymmärtämisen ohella on kuitenkin tärkeä muistaa, että jos todella uskomme hyvyyden ja totuuden olemassaoloon, silloin myös pahan ja valheen on oltava meille realiteetteja. Muutoin hyvyys ja totuus käsitteinä turhentuvat. Ja jos uskomme pahan ja valheen vaikutukseen, silloin meidän on otettava huomioon se mahdollisuus, että kaikki tulkinnat eivät ole samanarvoisia: Jotkut tulkinnat heijastavat hyvyyttä ja totuutta puhtaammin, toiset heikommin. Jotkut pintapuolisesta kauneudestaan huolimatta voivat olla suoranaisia pahan ja valheen ansoja.

        Minustakin on ymmärrettävää, että ihmiset ihastuvat liberaaleihin kristinuskon tulkintoihin. Samalla en voi olla surukseni päätymättä yhä uudestaan siihen, että useimmat niistä heijastavat totuutta huomattavasti heikommin kuin klassinen kristinusko. Kokonaisuutena ja puhtaaksi viljeltynä liberaaliteologia on mielestäni kokonaan eri uskonto kuin klassinen kristinusko. Sellaisena se on vaarallinen valheen ansa. Puhtaaksiviljellyssä liberaaliteologiassa Jumalan ilmoituksesta tulee ihmisen puhetta uskonnollisista kokemuksistaan, Vapahtajasta tulee suvaitsevaisuuden opettaja ja Totuudesta tulee ”suhteellinen totuus”, joka on käsitteenä yhtä mielekäs kuin kulmikas pallo.

        Tykkää

    3. amicus curiae

      On totta, että kirkon tulee mennä myös unohdettujen, väheksyttyjen ja syrjittyjen luokse. Kirkon ei kuitenkaan pidä marginalisoitua vaan julistaa evankeliumia kaikille kansoille ja kaikkialle maailmaan (Matt. 24:14). Tahtoohan Jumala, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden (1. Tim. 2:4). Kirkko ei siis ole vain marginaalissa olevia vaan meitä kaikkia varten.

      Kirkko on siis sivuun syrjittyjen lisäksi myös tavallisia ihmisiä varten, sillä Jeesus saarnasi maastossa tuhansille tavallisille ihmisille.

      Kirkko on myös nk. parempaa väkeä varten, sillä myös rikas ja arvossa pidetty neuvoston jäsen Joosef arimatialainen oli Jeesuksen opetuslapsi (Matt. 27:57; Mark. 15:43). Jeesuksen seurassa oli myös Johanna, jonka aviomies Kuusas oli Herodeksen korkeita virkamiehiä (Luuk. 8:3).

      Jeesus opetti moneen otteeseen temppelissä ja synagogassa ja herätti myös kuolleista synagogan esimiehen tyttären. Hän keskusteli ylipappien, vanhimpien ja fariseusten kanssa.

      Paavali ei myöskään ollut väheksytystä marginaalista ja varhaisseurakunnissa oli myös viisaita, vaikutusvaltaisia ja jalosukuisia, ei tosin monta (1. Kor. 1:26).

      Jeesuksesta kyllä pyritään tekemään liberaaliajattelija ja sen ohella myös vasemmistoradikaali ja hänen opetuksiaan tulkitsemaan sosiaalipoliittisista tarkoitusperistä lähtien. Nämä näkemykset ovat mielestäni tarkoitushakuisia eivätkä vastaa todellisuutta. Kehotus olla unohtamatta unohdettuja ja sivuuttamatta syrjittyjä on kuitenkin hyvä.

      Liked by 2 people

    4. amicus curiae

      Homoseksuaalien syrjiminen ei tietenkään ole oikein, mutta perinteisen kristinuskon negatiivinen kanta homoseksuaalisen taipumuksen toteuttamiseen ei mielestäni pohjimmiltaan kumpua homofobiasta, ennakkoluuloista tai syrjinnästä, vaikka näin mielellään jotkut haluavatkin asian esittää.

      Kielteinen suhtautuminen homoseksiin nousee perinteisestä avioliiton teologiasta. Kristinuskossahan on perinteisesti ajateltu, että:

      1. Avioliiton ensimmäinen tehtävä on seuraavan sukupolven tuottaminen ja toinen tehtävä huoruuden välttäminen.
      2. Kaikki avioliiton ulkopuolinen seksi on huoruutta ja syntiä. Tämä sisältää myös esiaviolliset seksisuhteet eikä pelkkää aviorikosta (pettämistä).
      3. Avioliitto on elinikäinen.

      Kysymys homoseksistä ei ole pelkästään sukupuoliseen suuntautumiseen tai syrjintään liittyvä kysymys vaan se ravistelee koko avioliiton teologiaa ja näin vaikuttaa myös käsitykseen heterojen välisestä avioliitosta.

      Nimittäin jos homoseksuaalien välinen avioliitto hyväksytään, kohta 1. ei enää voi pitää paikkansa, sillä homoliiton tehtävänä ei voi olla seuraavan sukupolven tuottaminen. Näin olisi hyväksyttävä kristilliseksi avioliitoksi myös sellainen heterojen välinen avioliitto, joka lähtökohtaisesti sulkee pois jälkeläisten mahdollisuuden. Homoseksin hyväksyminen avioliiton ulkopuolella taas nostaisi kysymyksen, että eikö avioliiton ulkopuolinen seksi pitäisi sallia myös heteroille. Edelleen mikäli avioliiton tarkoituksena ei ole jälkeläisten tuottaminen ja huoruuden välttäminen ja seksi ilman avioliittoa ei ole huoruutta, ei ole enää tarvetta avioliiton elinikäisyydellekään, koska ei ole turvattavana jälkeläisten etua ja eron vaikutukset toiseen osapuoleenkin ovat pienentyneet.

      Em. syistä katolinen kirkko ei olekaan hyväksynyt homosuhteita. Meidän kirkossammekaan kehitys ei ole itse asiassa tainnut mennä homojen oikeudet edellä vaan ehkä pikemminkin heteroja koskevien klassisten periaatteiden rapautumisen kautta. Kun avioliiton perinteinen olemus (kohdat 1.-3.) on ensin rapautettu, ei ole enää ollut loogisia perusteita olla tarjoamatta samaa olemukseltaan typistettyä avioliittoa myös homoseksuaaleille.

      Liked by 2 people

  11. Aivan niin – tällaisena perinnäissääntöjen ”emäjokena” meillä ei kai olisi varaa morkata niistä edes fariseuksia. Toisaalta ei fariseuksia ole reilua siitäkään syyttää, että he pyrkivät täyttämään Mooseksen lain ja kaikki tooran säädökset. Sehän oli Jumalan vaatimus!!! – Heidän virheensähän ja sokea pisteensä oli vain siinä käsityksessä ja luulossa, että pystyvät siihen!

    Ei ole raamatullista väittää lain vaatimukseksi neuvon ja nuhteen sanojakaan. OLE HYVÄ! Sekin kuuluu terveelliseen evankeliumiin, vaikka evankeliumin ydintä onkin sanoma Kristuksen sovituksesta, ARMOSTA ja anteeksiantamuksesta, jotka yksin ovat meidän – epätäydellisten ja vajaamittaisten – pelastuksemme perusta!

    Kun Herramme kehottaa: ”Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.” (Matt. 5:48) tai Herran weli Jaakob: ”Ja kestävyys johtakoon täydelliseen tulokseen, jotta olisitte täydellisiä ja eheitä, ette vajaita miltään kohden.” (Jaak. 1:4) niin kyllä ne olivat evankelisia ohjeita, vaikka Herramme jos kuka tiesi, ettei ihminen pysty täydellisyyteen ”Ainoastaan Jumala on hyvä, ei kukaan muu.” (Mark. 10:18) ja kuten vaikkapa heprealaiskirje opastaa. Meidän ei vain tule vääntää Raamatun sanomaa väkisin tiettyyn muottiin…

    Ei ole myöskään raamatullista väittää, ettei Jumalan rakkaudella ole mitään tekemistä yleisen lähimmäisen rakkauden kanssa. Ensin on Jumalan rakkaus – ja jos se saa meitä uudistaa, virvoittaa tai peräti täyttää meidät, se säteilee meissä rakkautta lähimmäisiin lähellä ja kaukana ja koko luomakuntaan! On todellinen ”kahden regimentin -opin” vääristymä ja harha väittää, ettei huoli ja vastuu kaukaisista lähimmäisistä ja luomakunnasta kuulu kristitylle sen enempää kuin vain mitä ”maallinen regimentti” ja yleinen inhimillisyys edellyttävät…

    Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä. (1. Joh. 4:17)

    Jeesus vastasi: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi.
    Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.” (Matt. 32:37-40)

    Siinä on rakkaus — ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. (1. Joh. 4:10)

    Rakkaus on väkevä kuin kuolema, kiivas ja kyltymätön kuin tuonela. Sen hehku on tulen hehkua, sen liekki on Herran liekki. (Laul. l. 8:6)

    Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Näin rakkaus toteuttaa koko lain. (Room. 13:10)

    Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. (1. Kor. 13:2)

    Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus. (1. Kor. 13:13)

    Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, (Gal. 5:22)

    Näin Kristus asuu teidän sydämissänne, kun te uskotte, ja rakkaus on elämänne perustus ja kasvupohja. (Ef. 3:17)

    Mutta kaiken kruunuksi tulkoon rakkaus, sillä se tekee kaiken täydelliseksi. (Kol. 3:14)

    Meidän Herramme armo on ollut yltäkylläinen, samoin se usko ja rakkaus, jonka Kristus Jeesus saa aikaan. (1. Tim. 1:14)

    Jos joku, jonka toimeentulo on turvattu, näkee veljensä kärsivän puutetta mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus voisi pysyä hänessä? (1. Joh. 3:17)

    Tykkää

  12. ”Toinen vaihtoehto on tietysti pitää perinnäissäännöistä kiinni ja identifioitua yhdeksi herätysliikkeeksi ja ”sääntökunnaksi” osana maailmanlaajuista Kristuksen kirkkoa.” Yksi mahdollinen kehityskulku on myös, että pidetään perinnäissääntöjä autuuden ehtona (jota käytännössä tehdäänkin) ja muututaan lahkoksi. Jollaisena jotkut vanhoillislestadiolaisuutta pitävätkin.

    Itselleni päänvaivaa juurikin aiheuttaa se, että mitä ja miten kerrot perinnäissäännöistä uskosta kiinnostuneelle ihmiselle, jos itsekin pidän niitä epäraamatulllisina tai vain lestadiolaisuuden ominaispiirteinä. ”Jos teet parannuksen, sinun tulee välttää näitä asioita, muuten sinua ei pidetä uskovaisena” – näinkö? Oman kokemukseni perusteella en voi luvata, että ne kirkastuvat synniksi. Sinänsä näissä säännöissä on aikoinaan ollut hyviä neuvoja, jos ne sellaisiksi olisivat jääneet.

    Tykkää

  13. Quo Vadis

    Joonan puheenvuoron alla tuli mieleen jo edellä mainittu Raamatun kohta ( Matt. 19: 16-22: “16) Eräs mies tuli kysymään Jeesukselta: ”Opettaja, mitä hyvää minun pitää tehdä, jotta saisin iankaikkisen elämän?” 17) Jeesus vastasi hänelle: ”Miksi sinä minulta hyvästä kyselet? On vain yksi, joka on hyvä. Jos haluat päästä sisälle elämään, noudata käskyjä.”…”20) ”Kaikkia niitä olen noudattanut”, sanoi nuorukainen, ”mitä vielä puuttuu?” 21) Jeesus sanoi hänelle: ”Jos tahdot olla täydellinen, niin mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille. Silloin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua.” 22) Mutta kun nuorukainen kuuli nämä sanat, hän lähti surullisena pois, sillä hänellä oli paljon omaisuutta.”
    Edellä olevaan Raamatunkohtaan viitaten voisi ehkä sanoa, kun puhumme Hyvästä ja Hyvyydestä, puhumme Jumalasta (vrt. engl. God vs. good, tai ruots. Gud vs. god tai saks. Gott vs. Gut). Sen sijaan suomalaisen Jumala-sanan alkuperästä on useita selityksiä. Rinnakkaissanoja muinaissuomalaisia rinnakkaismuotoja ovat “Joma” ja “Jomala” Yhden selityksen mukaan Jumala-sana on johdannainen sanasta, joka merkitsee “valoisa, kirkas”.
    Jeesuksen mukaan on vain yksi, joka on Hyvä, eli Jumala. Jumala on Hyvä isolla H:lla. Näin ollen otsikon mukaisen imperatiivin Ole hyvä!, voisi ehkä sanoa Ole Jumalan kaltainen! Ole Pyhä! Tai Ole Valo! Ole Kirkkaus! Ole Totuus! Ole Rakkaus!, koska täydellinen Hyvyys sisältää nämä kaikki jumalallisen hyvyyden olemuspuolet.
    Voimmeko siis ylipäätään olla Jumalan kaltaisia? Hyvyyden, pyhyyden, rakkauden ja totuuden tosiolemuksia ja ilmikuvia?
    Oman arkikokemukseni perusteella voin sanoa, emme voi, ja tähän käsitykseen ovat päätyneet useat poisnukkuneet kaidan tien kulkijat ennen minua. Jos olen joskus erehtynyt kuvittelemaan itsestäni olevani Hyvä, hengellinen ylpeyteni on seuraavassa hetkessä kokenut nöyryyttävän kolauksen. Elämme ahtaassa puun ja kuoren välissä täällä maailmassa. Toisaalta olemme osallisia Jumalan kirkkaudesta, totuudesta ja vanhurskaudesta, mutta toisaalta olemme osallisia maallisista evoluution muokkaamista ominaisuuksista, joista osa palvelee hyvää ja kestävää, osa ruokkii kärsimystä ja tuhoa.
    Entä voiko hyvyys olla myös suhteellinen käsite? Mitä tarkoittaa Hyvä kenenkin kannalta, lyhyessä tai pitkässä juoksussa, tämän maallisen elämän vai iankaikkisuuden näkökulmasta? Ankarat vastoinkäymiset elämässä voivat isossa perspektiivissä osoittautua Hyväksi, jotka ajavat ihmistä kohti Jumalaa, totuutta ja Hyvää. Toisaalta vastoinkäymiset voivat musertaa ihmisen, jolloin ihminen katkeroituu, täyttyy vihasta ja etsii kostoa. Ihminen ajautuu kohti Pimeyttä ja tuhoa. Toisaalta sanotaan, että ihmisen kärsimys on syntiinlankeemuksen ja synnin seurausta, mutta toisaalta se voi olla myös siunausta ja korkeinta hyvyyttä.
    Paradoksaalisesti Jumalan täydellinen hyvyys näyttäytyy ja puskee esiin Kristuksen kärsimyksen, väkivaltaisen ja raadollisen kuoleman kautta. Brutaali kärsimysnäytelmä onkin Jumalan suurinta hyvyyttä ja rakkautta ihmiskuntaa kohtaan. Kristinuskon ytimessä läsnäoleva kammottava väkivalta ja veri, pimeys ja tuho, muuttuukin ylösnousemuksessa kirkkaudeksi, valoksi, armoksi ja totuudeksi. Mitä tämä oikein tarkoittaa? Missä on nyt väkivalta ja tuho, kärsimys ja kuolema? Ajattelen, että Kristuksen väkivaltainen kuolema on meille kuin ihmiskunnan poltinmerkki: Kristus itse kärsii jokaisessa Syyrian tuhotussa kaupungissa, pakolaisessa, hyväksikäytetyssä lapsessa, yksinäisessä ja heitteillejätetyssä…
    Kristityn hyvyys on lahjaa Jumalalta, joka on itse Hyvyys ja hyvyyden lähde. Emme koskaan tule Jumalan kaltaisiksi, mutta elämä Kristuksessa ja Jumalan läsnäolossa herkistäköön ja kutsukoon meitä Kristuksen esimerkin mukaisesti aina etsimään elämässämme ja yhteisten asioiden hoitamisessa pienimmän ja heikoimman hyvää ja turvaa, pienessä ja isossa mittakaavassa, ajallisen elämän ja iankaikkisuuden näkökulmasta.
    Huomaamme että Jeesuksen puhuttelu rikkaalle nuorukaiselle sisälsi myös tämän ajallisen elämän näkökulman: maallisen hyvinvoinnin jakamisen, joka koituu ennen muuta olosuhteiden uhrien ja puolustuskyvyttömien hyväksi. Näkyykö tämä nyt esim. tämän hetken poliittisissa päätöksissä? Onko prioriteetit ns. kohdillaan? Millä tavoin heikoimpien äänen kuulumisen ja puolustamisen tulisi näkyä esim. seurakunnan järjestäytyneisyydessä, opetuksessa ja käytänteissä?

    Tykkää

  14. On iloa lukea erinomaisia keskustelukommenttejanne!

    Niin ja vielä palaan aiemmin esitettyyn; on kai logiikkamme heittänyt hiukka häränpyllyä, jos ja kun pidämme omia kokouksiamme absoluuttisen totuuden lähteinä, ja ensimmäistä piispallista apostolien kirkolliskokousta sen sijaan vain paikallisten perinnäistapojen vahvistajana… 🙂 – Epäjumalille uhratun lihan kysymys oli ajankohtainen, koska temppelissä voitiin päivittäin uhrata jopa tuhansia eläimiä; ja näiden liha kai hyödynnettiin edullisissa lihamyymälöissä ja ravintoloissa, joita varmaan toimi myös temppelialueella… Tietenkin voisi tänä päivänä kysyä, misä määrin massa- ja tehotuotettu liha myös rahan ja mammonan epäjumalan saastuttamaa?

    Mutta vielä Porin suviseuroista 2017. Juhlatunnus ”Minä olen ylösnousemus ja elämä” (Joh. 11:25) toteutui aivan konkreettisesti rakkaan uskonystävämme muuttaessa taivaan kotiin juhannuspäivänä suviseurojen ”aattoseurojen” alkaessa!

    Komiat seurat olivat porilaiset kristityt järjestäneet. Kaikki näytti sujuvan niin jouhevasti. Ja olivat kansanjuhliin Kirjurinluodollaan tottuneet kaupunkilaisetkin ilmeisen vaikuttuneita ja virtasivat joukoin kahtomaan seuramenoa. Seuraorganisaatiota aiottiin pyytää konsultoimaan liikennejärjestelyjä muihinkin suuriin tapahtumiin – no toivon mukaan eivät lähde ainakaan rock -festivaaleille konsulteiksi! Poliisia ei liene hälytetty paikalle koko aikana – mitenhän lie viime viikonlopun herättäjäjuhlilla Nilsiässä? – Iltapäivälehdetkin näyttivät tapahtuman huomioineen. – Yle taisi sensijaan keskittyä lähinnä Helsingin Pride-tapahtumaan. Muulla kuin ”seksuaalisen suuntautumisen tasa-arvollahan” nykymaailmassa ei ole enää juuri mitään merkitystä… Joku presidenttiehdokaskin oli kuulemma käynyt laskemassa verkkojaan paikalla.

    Paljon saarnattiin raamatullisesti terveellistä evankeliumin sanaa Kristuksesta ja Jumalan Valtakunnasta. Jo menomatkalla perjantai-iltana kuuntelin hyvän ”puheenvuoron” nuorille – niin ja olipa ylenykkösen iltahartaudessakin vuorossa vl-kristitty pastori. Kannattaa kuunnella myös vaikkapa sotilaspastori Risto Alakärpän puhe maanantaiaamulta teemana ”elämän lahja”. – Paljon laulettiin ns. vanhoja siioninlauluja – ja seuradiossa ne ovat erityisesti soineet äänityksiltä aivan jatkuvalla syötöllä – kiitos! Upea oli globaalisuudesta kertova lippurivistö, mutta muistettava on, ettei afrikkalaisia ja eteläamerikkalaisia ”vl-kristittyjä” ole kuitenkaan montakaan tuhatta…

    Pieni exkursio mielenkiintoiseen sisäpiirin terminologiaamme: ”saarna” eli ”puhe” on pidettävä – ainakin maallikkoteologisen käsityksen mukaan – ilman muistiinpanoja, vaikka niin Luther kuin Laestadius kirjoittivat puheensa sana sanalta 🙂 Sensijaan ”puheenvuoro” ja ”alustus” on kirjoitettava etukäteen. Puheenvuoro eroaa alustuksesta siinä, ettei puheenvuorosta käydä julkista keskustelua. Ja kun alustus yleensä on vain keskustelun virittäjä, niin meillä tapana on, että alustuksessa pyritään vastaamaan etukäteen jo kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin… Mutta vertailun vuoksi: puhuikohan muuten herättäjäjuhlilla Raamatulla argumentoiden muut kuin piispa Jolkkonen?

    Uudelle ”johtotroikallemme” siunausta työhön! Kun Viljo Juntunen valittiin kolme vuotta sitten SRK:n puheenjohtajaksi, hän aikoi pyrkiä suurempaan avoimuuteen ja rehellisyyteen https://www.kotimaa24.fi/artikkeli/srkn-viljo-juntunen-pyytaa-anteeksi-ja-kiittaa-tutkijaa/?katselukoodi=98b47f7d91ceaf71dbdaf6cc52582ee7f5974147e31f103cd97ddad0cc543932 ja Matti Taskila nyt suurempaan avoimuuteen (Pvm 5.7.2017). Valitettavasti rovasti Viljo Juntusen ilmeisen vilpittömät anteeksipyyntöyritykset eivät johtaneet kuitenkaan sen enempään ”totiseen parannukseen” yhteisöllisellä tasolla; eivät katumukseen, eivät virheiden oikaisuun, hyvityksestä ja rehabilitoinnista puhumattakaan…

    Hienoa, että weljet ylen Horisontti-ohjelman haastattelussa puolustivat suoraselkäisesti kristillistä avioliittokäsitystä! Toivon mukaan kanta kestää kirkolliskokouksessa myös mahdolliset libelaari-rintaman lehmänkauppaviritykset. – On tosiaan myös lestadiolaisuuden lahja kristikunnalle, että ymärrämme niin kirkkaasti, että kaikki lapset syntyvät tähän maailmaan Jeesuksen sovituksen ansiosta pelastettuina!

    Kun ylen Horisontti-ohjelmassa kysyttiin, onko SRK:n johtokunnan tai puheenjohtajiston tehtävä hengellinen ”paimentehtävä”, ei siihen saatu selkeätä vastausta, vaikka hiukka aiemmin naisten jäsenyys johtokunnassa oli torjuttu rinnastamalla se puhujan tehtävään… Taustalla on tietysti SRK: n roolin uudelleen määrittely 2000-luvulla tilanteessa, kun erilaisiin väärinkäytöksiin ja harhoihin kaivattiin vastuunkantajaa…

    ”Oppimme” näyttäytyi kyllä em. haastattelussakin jonkinlaiselta ”sillisalaatilta”; nimittäin sisältäen valittuja paloja Raamatusta, samoin Lutherilta siten, että tietyt tohtori Martin reformaation historiaan liittyvät taktiset kannanotot menevät Herrammekin edelle, ja tämän lisäksi tulevat vähintäänkin piilo-opetussuunnitelmana omat maallikkoteologiseen kansanhurskauteen pohjautuvat uskonkäsitykset ja perinnäissääntömme… Ja kun ujostuttaa puhua suoraan eksluvisismista, voidaan se piilottaa käsitteen ”uskonvanhurskaus” alle määrittelemällä se niin tarkoitushakuisesti, että siitä mahtaisi reputtaa niin useimmat apostolit kuin itse Herrammekin 🙂 !

    Tykkää

    1. Kari-Matti Laaksonen

      Olipa kertakaikkiaan hieno tämä Markun kommentti, kiitos:-) Noista Suviseuroista – eikun sitä minä vaan ihmettelen että samaan aikaan kun körtit laskevat omilla herättäjuhlillaan kaikki kävijät varmuuden vuoksi kolmeen kertaan, että päästään 30 000:een, niin SRK vähättelee kävijämäärää, joka muuten kirkollisten kesäjuhlien puolivirallisella laskentakaavalla (perjantain suurin tilaisuus + sunnuntain suurin tilaisuus + puolitoista kertaa lauantain suurin tilaisuus) olisi Porissa ollut 266 000!

      Tykkää

  15. Kiitos Kari-Matti! Kari-Matin blogi aiheeseen liittyen on Kotimaa24:ssä https://www.kotimaa24.fi/blogit/heratysliikkeiden-kesajuhlien-kavijamaarat/

    Muun muassa Siionkin Kevät ja amicus curiae nostivat aiemmin esille äärieksluvisismin. – Aivan; oli jälleen niitäkin puhujia, jotka näyttävät jatkavan perinnettä ns. ”kolmen kyynärän jumala- ja seurakuntaopista”. Pelastuksen ehtona on kaikkien menneisyyden harhojemmekin, perinnäistapojemme ja ääriekskluvisismin ehdoton hyväksyminen. Tämähän on suorastaan jumalattomuutta! Eikä sellainen todellakaan ollut Lestadiuksen ja Raattamaankaan oppi. Lestadius saarnasi ”maailmaa” (mm. juoppoutta ja riettautta), ”kuollutta uskoa” ja ”omaa vanhurskautta” vastaan. Äärieksluvisismillä leikkaamme pelastuneiden joukosta ei vaan Lestadiuksen ja Raattamaan, vaan myös Lutherin, kirkko-isät ja apostolit – tiedämme asiat paremmin kuin Herramme…

    ”Johannes Kastajan päivistä asti taivasten valtakunta on ollut murtautumassa esiin, ja jotkut yrittävät väkivalloin temmata sen itselleen.” (Matt 11:12)

    ”Kun fariseukset kysyivät Jeesukselta, milloin Jumalan valtakunta tulee, hän vastasi: ”Ei Jumalan valtakunta tule niin, että sen tulemista voidaan tarkkailla. Eikä voida sanoa: ’Se on täällä’, tai: ’Se on tuolla.’ Katsokaa: Jumalan valtakunta on teidän keskellänne (tai: sisäisesti teissä).” (Luuk 17:20-21.)

    Emme pelastu ääriekskluvisuuden vuoksi, vaan Jumalan armosta siitä huolimatta, jos sen pohjalla on ymmärtämättömyys – mutta jos toimitaan vastoin parempaa tietoa, käynee kuten edellä Siionin Kevät uumoili viitaten Matt. 7:1;

    ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. Niin kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät tuomitsemaan, ja niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan.”

    Em. julistus on ollut niin hengellisesti kuin henkisesti tuhoisaa; seurakuntaa raatelevaa. Mutta onko niin, etteivät nämä julistajat ole mitään halunneet oppia, vaikka SRK on aiempia harhoja ”pahoitellut” ja jopa jotenkuten ”anteeksi pyytänytkin” henkisesti, hengellisesti ja fyysisesti särjettyjen jäljiltä? Tuhansia on ajettu henkiseen ja hengelliseen umpikujaan; myös aivan vastaaviin piinallisiin itsensä tarkkailun ja erittelyn kierteisiin, kuin aikanaan Luther katolisessa kirkossa.

    ”Aina oppivaiset, ja ei koskaan totuuden tuntoon tulevaiset.” (2. Tim. 3:7)

    ”He sitovat kokoon raskaita ja vaikeasti kannettavia taakkoja ja panevat ne ihmisten hartioille…” (Matt. 23:4)

    Ja kun on kerrankin erehdytty, ei vaadi edes logiikan alkeiskurssia päätellä, että silloin ei voida puhua enää ”erehtymättömyydestä” vaan seurakuntaopin tulkinnassa on ollut vika! Koska siis olemme olleet erehtyväisiä, niin me saamme uskoa ja ymmärtää, että emme ole Jumalan valtakunta nominatiivissa vaan partitiivissa; olemme Jumalan globaalissa mittakaavassa sittenkin olleet yksi erehtyväinen paikallisseurakunta!

    Mutta onko siis niin, että puhuja, joka on kokenut jossain suhteessa olleensa vaikkapa ”pehmeä” – profiloituu kertaheitolla ”oikeassa hengessä” olevaksi julistamalla äärimmäisen jyrkkää seurakuntaoppia; velat muuttuvat kertaiskulla saataviksi… Mutta tällaiselle julistukselle on sanottava kuin Herramme Pietarille tietyssä tilanteessa: ”Väisty tieltäni, Saatana! Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!” (Mark. 8:33)

    Rovasti Aarre Laitila huomautti – aivan oikein – Lutherin saaneen evankeliumin valon ESIMIEHELTÄÄN, siis juuri katoliselta augustinolaisluostarin vikaarilta Johan von Staupitzilta. Painetta kun näyttää olevan uskoa 1800-luvun historiallisten romaanien spekulaatioita…

    Rovasti Yrjö Tala puhui suviseuraradion haastattelussa ”jatkuvasta reformaatiosta”. Se onkin se oikea tapa kunnioittaa Lutheria reformaation 500-vuotisjuhlavuonna; ei patsastella hänellä, koska hän ei ole uskomme kohde – mutta noudattaa hänen metodiaan; ojentautua uskossamme Raamatun mukaan ja hylätä se, mikä ei sitä ole, vaikka kyseessä olisikin jo sadankin vuoden ”perinne”!

    Tykkää

  16. Aina silloin kun saarnataan vastoin Raamattua; vastoin Herramme sanoja ja opetuksia, tai vastoin apostolista uskontulkintaa ja uskontunnustusta:

    Credo in Deum, Patrem omnipotentem, Creatorem caeli et terrae. Et in Iesum Christum, Filium eius unicum, Dominum nostrum; qui conceptus est de Spiritu sancto, natus ex Maria virgine; passus sub Pontio Pilato, crucifixus, mortuus, et sepultus; descendit ad inferna; tertia die resurrexit a mortuis; ascendit ad caelos; sedet ad dexteram Dei Patris omnipotentis, inde venturus est iudicare vivos et mortuos. Credo in Spiritum Sanctum; sanctam ecclesiam catholicam; sanctorum communionem; remissionem peccatorum; carnis resurrectionem et vitam aeternam. Amen.

    Luther kieltäytyi Wormsissa 1521 peruuttamasta mitään: ”Ellei minua saada vakuutetuksi Raamatun todistuksen tai selvän järjen perusteella…”

    Tykkää

  17. Kirstymai

    Joonalle vielä.
    Myös klassinen kristinusko on käsitteenä epäselvä. Sillä voi perustella monenlaisia käsityksiä. Kun ehdin, mietin tätä vielä.

    Tykkää

    1. Joona Korteniemi

      Tietenkään klassinen kristinusko ei ole absoluuttisen tarkka käsite, kuten useimmat käsitteet eivät ole. Mielestäni se on silti riittävän tarkka ja käyttökelpoinen käsite, erityisesti vastapoolina liberaaliteologialle. Kristinusko on 2000 vuoden ajan ollut ILMOITUSUSKONTO: Jumala tulee ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa, apostolien ja profeettojen todistus hänestä on tallennettu Raamattuun, Jumalan sanaan, Kristus on Pyhän Hengen kautta todellisesti läsnä Kirkossaan, sen virassa, opetuksessa ja armonvälineissä. Näin toteutuu Kristuksen lupaus: ”Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko Totuuden.” (Joh. 16:13)

      Liberaaliteologiassa kristinuskon luonne ilmoitususkontona vesittyy. Kuten totesin, puhtaaksi viljellyssä liberaaliteologiassa Kristuksesta, ihmiseksi tulleesta Jumalasta, tulee esimerkillinen ihminen, edistyksen edistäjä ja suvaitsevuuden opettaja. Raamatusta, Jumalan sanasta tulee ihmisten kertomuksia hengellisistä kokemuksistaan. Kirkosta, Kristuksen mystisestä ruumiista, tulee inhimillinen organisaatio muiden joukossa. Totuuden etsimisen ja tuntemisen sijaan astuu epävarmuuden ja suhteellistamisen ihannointi kaiken muun paitsi tietysti liberalismin ja vasemmistolaisuuden omien dogmien suhteen.

      Lyhyesti sanoen: liberaaliteologiaa on perusteltua pitää eri uskontona kuin 2000-vuotista kristinuskoa, koska siinä itsensä ilmoittavan Jumalan sijaan pääasiallisena subjektina on ihminen. Näin liberaaliteologia kuulostaa kauniilta, mutta on mielestäni todellisuudessa vaarallinen valheen ansa. Joka siihen astuu, voi valitettavasti menettää kaiken, aivan kaiken, menettäessään Kristuksen, jossa meille lahjoitetaan itse Jumala. Siksi sen suhteen kannattaa olla valpas ja tiedostava.

      Tykkää

      1. Quo Vadis

        Joona: “Puhtaaksiviljellyssä liberaaliteologiassa Jumalan ilmoituksesta tulee ihmisen puhetta uskonnollisista kokemuksistaan…”
        “Kristinusko on 2000 vuoden ajan ollut ILMOITUSUSKONTO: Jumala tulee ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa, apostolien ja profeettojen todistus hänestä on tallennettu Raamattuun, Jumalan sanaan…”
        Rippikoulussa opin, että Jumala on ilmoittanut itsensä erityisesti Jeesuksessa Kristuksessa ja Pyhissä Kirjoituksissa, sekä yleisesti luomakunnassa ja kansojen kohtaloissa.
        Tässä on nyt tämä “gäppi”. Mikä näistä ilmoituksista on tärkein? Käsittääkseni Jeesus Kristus. Pyhät kirjoitukset ovat syntyneet pyhien miesten kokemusten ja siitä syntyvien tulkintojen kautta, kun he ovat todistaneet ja sanoittaneet kokemaansa kirjoitetun sanan muotoon. Samaan aikaan he ovat peilanneet omaa todistustaan suhteessa aikaisempiin todistuksiin. On myös huomioitava, että esim. nainen ei ollut pätevä todistaja 2000 vuotta sitten, naisen ei myöskään ollut kunniallista esiintyä julkisesti, altistamatta itseään erityisesti seksuaaliselle väkivallalle.
        Mielenkiintoinen kysymys itselleni on se, että millä tavoin Jumala ilmoittaa itsensä Kristuksessa luomakuntansa ja kansojen kohtaloiden kautta?
        Entä missä määrin Pyhät kirjoitukset ovat inhimillisiä ja missä määrin jumalallisia totuuksia? Jos ajattelemme että Jumalan seurakunta kokonaisuudessaan ja yksityisenä Kristuksen opetuslapsena on yhtäaikaa syntinen ja vanhurskas, niin samoin jokainen edesmennyt Raamatun kirjoittaja on ollut syntinen ja vanhurskas. Voidaanko ajatella että Raamatun kirjoituksia tulee lukea myös inhimillisestä näkökulmasta? Mikä on saviastian makua, ja mikä on Pyhän Hengen totuutta, joka tulee saviastian läpi? Mikä Raamatun ilmoituksesta resonoi “armon ja totuuden” eli Kristuksen kanssa, mikä on inhimillisyyteen sidottua? Millä tavoin “raamatullisuus” peilautuu suhteessa Kristukseen, armoon ja totuuteen? Käsittääkseni Raamatun ilmoitusta pitää peilata pelastushistoriallisesti suhteessa Kristukseen.
        “Näin toteutuu Kristuksen lupaus: ”Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko Totuuden.” (Joh. 16:13) Mikä on koko totuuden tunteminen? Se on Jeesuksen Kristuksen todellista tuntemista: millä tavoin armo ja totuus voisi tulla näkyväksi ja todeksi eletyksi omassa elämässämme, seurakunnan elämässä?
        Käsittääkseni Kirkon virkakysymysten, opetuksen ja armovälineiden tulee myöskin resonoida ennen muuta Kristuksen kirkastetun olemuksen, “armon ja totuuden” kanssa, jos haluamme tulla johdatetuksi tuntemaan koko totuuden eli Kristuksen.

        Liked by 1 henkilö

      2. kirstymai

        Halusin käsitteen määrittelyä siinä mielessä, että tuskin pääosa liberaaleista kirkon piirissä pyrkii irti Raamatun sanasta. Liberalismi yksinkertaisimmillaan määriteltynä pitää keskeisenä arvonaan vapautta jostakin ja vapautta johonkin. Miksi sen pitäisi tarkoittaa halua ”vapautua” Raamatun sanasta? Enemmänkin vapautta pyrkiä pois päin ihmisen sanasta ja – ajatuksista. Konservatiivikin voi olla omien pelkojensa, kasvatuksensa ja tulkintatottumustensa vanki. Ajattelen, että tässä yhteydessä liberaali ajattelu olisi vapautta ajatella ja tutkia Raamatun sanaa peilaten tähän aikaan. Eikö teologian idea ole juuri yrittää selittää ja ymmärtää uskonnollista ajattelua ja toimintaa. Sen idea ja myös haaste on siinä, että kristillisyys elää ajassa, muuttuu kulttuureissa – nimenomaan, jotta se sama usko pystyy vastaamaan ihmisen tarpeisiin eri aikakausina. Kilvoittelua käydään syntiä vastaan, ei tarvitse kilvoitella oikeassa olemisessa eikä perinteiden vaalimisessa.
        Liberaaliteologi voi olla hyvinkin konservatiivinen, jos pidetään mittarina kristuskeskeisyyttä. Ajattelen, että liberaali, vapaa suhtautuminen kristinuskoon, antaa mahdollisuuden pohtia kristinuskoa niin, että voidaan keskustella ajallemme relevanteista kysymyksistä, vaikka helpommista, kuten luonnon ja ihmisen vuorovaikutukseen liittyvistä, mutta myös niistä vaikeammista.

        Tykkää

  18. Pentti S. Varis

    http://www.cell.com/neuron/fulltext/S0896-6273(13)00004-4?_returnURL=http%3A%2F%2Flinkinghub.elsevier.com%2Fretrieve%2Fpii%2FS0896627313000044%3Fshowall%3Dtrue

    https://www.sciencedaily.com/releases/2013/02/130206131048.htm

    Moni eri mieltä olo jäisi kärjistymättä jopa yhteyttä vahingoittavaksi riidaksi, jos eri mieltä oleva keskustelija ymmärtäisi sisäänrakennetun taipumuksensa nähdä joitakin asioita hieman eri tavalla kuin tuo toinen. Mielipiteiden perustelu, arviointi ja omaksuminen tapahtuisivat varmaan sopuisammissa merkeissä, jos ”erimielisyysperiaate” huomioitaisiin.

    Tykkää

    1. Aivan Pentti S. – yksi keskeinen ja yleisesti tunnustettu persoonallisuuden piirre on kai henkilön temperamentin suuntautuminen ulospäin (ekstrovertti) tai sisäänpäin (introvertti). Evankeliumeissa jako tullenee selvästi esille ainakin kertomuksessa, jossa Jeesus vierailee Martan ja Marian luona. Eiköhän Pietarikin kuulunut Martan tavoin ekstrovertteihin, kun taas Jeesuksen äiti Betanian Marian tavoin introvertteihin. – Kun ekstrovertti suuntautunee ennen muuta ”käytännöllisesti” (reaali)maailman ongelmiin, niin introvertille yhtä tärkeää on myös sisäisen maailman periaattellinen ja looginen taso, ehkä myös analyyttisyys ja holistisuus… Jo Laestadius selitti ”Hulluinhuonelaisessa” myös ihmisen psyykkisiä tiloja ja tarpeita ihmisen fysiologiasta eli materiasta käsin.

      Tykkää

  19. Quo Vadis: ”Mielenkiintoinen kysymys itselleni on se, että millä tavoin Jumala ilmoittaa itsensä Kristuksessa luomakuntansa ja kansojen kohtaloiden kautta?”

    Vaikka kristinuskon perusajatukset eivät olleet kovin trendikkäitä valistusajan jälkeisinä vuosisatoina, on niillä ikivanhat, vähintäänkin kymmenien tuhansien vuosien taakse ulottuvat juuret. Tulee mieleen ainakin seuraavia ikivanhoja ihmiskunnan yhteisiä uskonnollisen ajattelun ja maailmankuvan ”perusmeemejä” ja ”arkkityyppejä”:

    Tietysti ensimmäisenä ajatus yli-inhimillisistä ”tuonpuoleisista” voimista so. jumaluudesta… – Mutta eri kansoilla toistuu myös paljolti samantyyppisiä perusmyyttejä elämästä ja kuolemasta yhdistyen vuodenkiertoon ja aivan erityisesti uuden elämän syntymiseen keväisin. Hauduttu ihminen voitiin yhdistää maahan kylvettyyn siemeneen ja kymmeniä tuhansia vuosia vanhoissa haudoissa on merkkejä, mitkä on liitetty ajatukseen elämän voittoon kuolemasta, siis kuoleman jälkeisestä elämästä; mm. punaista maata (okraa), joka on tulkittu symbolisoivan elämän voimaa eli verta sekä jäänteitä kukista… Nämä ovat tuttuja Jeesuksenkin haudasta Torinon käärinliinankin perusteella.

    Muita ovat esim. ajattelu syyllisyydestä ja sen vaatimasta uhrista. Kun elämän ja kuoleman ideat näyttävät yhdistyvän ainakin maanviljelyskulttuureissa ennen muuta kasvikuntaan, näyttää sovitus yleensä vaativan vähintäänkin eläinkuntaan kuuluvan uhrin. Usein kai se oli yhteisön elintärkeä ”toteemieläin”, johon voitiin liittää myös käsitys yhteisestä alkuperästä. Pronssikaudella yleistyy ja leviää myös Euroopassa suolöytöjenkin perusteella ajatus yhteisön vastoinkäymisten vaatimasta ”korkeimmasta uhrista”, joka oli mahdollisimman kivuliaasti uhrattu kuningas ja hänen vuodatettu verensä! – ”Pilatus oli kirjoituttanut taulun, joka kiinnitettiin ristiin. Siinä oli sanat: `Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas.” (Joh. 19:19)

    Abrahamin suku oli Kaldean Urin kuunpalvelijoita. Jumalallisesta sallimuksesta ”valitun kansan” piti tutustua niin egyptiläiseen kuin persialaiseen uskontulkintaan, joissa keskeisiä uskonnon elementtejä oli ikuisen elämän ohella myös ajatukset hyvän ja pahan taistelusta ja viimeisestä tuomiosta. Myös monoteismin eli yksijumalisuuden idea lyö ikäänkuin läpi näihin aikoihin; niin Abrahamin sydämessä, kuin vaikkapa egyptiläisen faraon Ekhnatonin (Amenhotep IV), Salemin kuninkaan Melkisedekin ja Midianin papin Jetron sydämissä. Tähän ajatteluun liittyen leviää myös ajattelu auringosta tämän ikuisen elämän ja kuoleman voiman kuvana ja symbolina, mutta myös kaiken paljastavana ”vanhurskauden aurinkona”.

    ”Herra, sinun armosi on avara kuin taivas, pilviin ulottuu sinun totuutesi. Vanhurskautesi on vuoria korkeampi ja oikeutesi kuin syvyyksien syvyys. Ihmistä ja eläintä sinä autat, Herra. Ihmeellinen on sinun armosi, Jumala! Sinun siipiesi suojaan rientävät ihmislapset. Sinä ruokit heidät talosi runsain antimin ja annat heidän juoda ilosi virrasta. Sinun luonasi on elämän lähde, sinun valostasi me saamme valon.” (Ps. 36:5-9)

    ”Jumala, joka on luonut maailman ja kaiken, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä. Häntä ei myöskään palvella ihmiskäsin, ikään kuin hän tarvitsisi jotakin — itse hän antaa kaikille elämän, hengen ja kaiken muun. Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet. ”Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme. Ovathan muutamat teidän runoilijannekin sanoneet: ’Me olemme myös hänen sukuaan.’ Koska me siis olemme Jumalan sukua, meidän ei pidä luulla, että jumaluus olisi samankaltainen kuin kulta, hopea tai kivi, kuin ihmisen mielikuvituksen ja taidon luomus. ”Tällaista tietämättömyyttä Jumala on pitkään sietänyt, mutta nyt sen aika on ohi: hän vaatii kaikkia ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen. Hän on näet määrännyt päivän, jona hän oikeudenmukaisesti tuomitsee koko maailman, ja tuomarina on oleva mies, jonka hän on siihen tehtävään asettanut. Siitä hän on antanut kaikille takeet herättämällä hänet kuolleista.”

    Tykkää

  20. Viimeinen lainaus oli tietysti Ap.t. 17:24-36.

    Yksi Kristukseen liittyvä tärkeä taustaidea on tietysti ajatus jumalallisesta hallitsijasta; inkarnoituneesta jumalkuninkaasta so. jumalan pojasta. Myös tämä idea näyttää syntyvän eri puolilla maailmaa tai leviävän kaikkiin korkeakulttuureihin viimeistään n. 3000 eKr. lähtien lähi-idästä Kiinaan ja Japaniin ja aina Amerikkaan… Jumalallinen hallitsija oli myös ylimmäinen pappi kuten esim. ”pontifex maximus” jo Rooman varhaisessa kuningaskunnassa ja sittemmin Augustuksesta lähtien Rooman keisarilla. Roomassa eläneet kristityt tunnustivat ylimmäiseksi papikseen kuitenkin Herramme Jeesus Nasaretilaisen. – Myöhemmin Rooman piispan eli paavin arvonimiin on liitetty ”pontifex maximus”.

    Tykkää

  21. amicus curiae

    Joona kirjoittaa: Ole hyvä! Tällainen kehotus aktiiviseen hyvän tekemiseen on jopa hieman härnäävä vanhoillislestadiolaisuudessa, jossa perinteisesti pyhityselämän tai elämänvanhurskauden kehotus on ollut passiivinen: Vältä syntiä, älä ole paha! Kehotuksemme kärkenä on ollut synnin välttäminen – ei hyvän tekeminen. Kehotusta hyvän tekemiseen on jopa vieroksuttu omavanhurskautena ja lakihenkisenä ja siinä on historiallisista syistä voitu nähdä eriseuran siemen.

    Joonan lainaama psalmi sisältää kuitenkin nämä molemmat puolet, passiivisen ja aktiivisen: ”Karta pahaa ja tee hyvää, niin sinä pysyt iankaikkisesti.” (Ps. 37:27) Kehotus hyvän tekemiseen myös toistuu useaan otteeseen Uudessa testamentissa.

    Onko kehotuksessa aktiiviseen hyvään todella jotain pelättävää? Alammeko kerätä ansioita itsellemme, tuleeko meistä omavanhurskaita? Eikö tämä ole ”maailman kristillisyyttä” tai katolista hapatusta? Miten ihmeessä Jeesus ja apostolit sitten uskalsivat kehottaa hyvään?

    Näin reformaation merkkivuonna haluaisin kurkistaa tuohon katoliseen hapatukseen ja kutitella keskustelijoiden älynystyröitä ja pöllyttää mahdollisia ennakkoluuloja, myös omiani, lainaamalla muutamia otteita Katolisen kirkon katekismuksesta. Myönnän kyllä heti, että olen poiminut alle luterilaisittain katsottuna parhaita paloja.

    Katolisen kirkon katekismus (viitatut kohdat suluissa):

    ”Kristuksen rakkaus on meissä kaikkien ansioidemme lähde Jumalan edessä. Armo liittää meidät teoissa ilmenevässä rakkaudessa Kristukseen ja varmistaa siten tekojemme yliluonnollisen luonteen ja sen seurauksena niiden ansiollisuuden Jumalan ja ihmisten edessä. Pyhimykset ovat olleet aina
    elävästi tietoisia siitä, että heidän ansionsa ovat pelkkää armoa:
    ”Kun karkotusaikani maan päällä päättyy, toivon saavani kotimaassa iloita sinusta. En halua kuitenkaan koota ansioita taivasta varten, vaan tehdä työtä yksin rakkaudesta sinuun … Tämän elämän päätyttyä astun eteesi tyhjin käsin. En näet pyydä sinua, Herra, pitämään kirjaa teoistani. Kaikki omavanhurskautemme on sinun silmissäsi täynnä tahroja! Haluan siis pukeutua sinun omaan vanhurskauteesi ja sinun rakkaudestasi saavuttaa sinut itsesi ikuiseksi omaisuudekseni.” (pyhä Jeesus-lapsen Teresa) (kohta 2011)

    ”Pyhittävä armo on se ansaitsematon lahja, jossa Jumala lahjoittaa meille elämänsä. Pyhä Henki vuodattaa sen sieluumme parantaakseen sielun synnistä ja pyhittääkseen sen.” (2011)

    ”Kukaan ei voi ansaita itselleen ensimmäistä armoa, joka on kääntymyksen lähtökohta.” (2027)

    ”Vanhurskauttamisemme tulee Jumalan armosta. Armo on suosio, ansaitsematon apu, jonka Jumala antaa meille, jotta vastaisimme hänen kutsuunsa ja tulisimme Jumalan lapsiksi, hänen adoptoimikseen lapsiksi, osallisiksi jumalallisesta luonnosta ja ikuisesta elämästä.” (1996)

    ”Hyvä aikomus (esimerkiksi lähimmäisen auttaminen) ei tee hyväksi tai oikeaksi käyttäytymistä, joka itsessään on väärä (kuten valhe tai panettelu). Päämäärä ei pyhitä keinoja. Siitä syystä ei esimerkiksi syyttömän tuomitsemista voida pitää oikeutettuna keinona koko kansan pelastamiseksi. Sitä vastoin jokin itsessään hyvä teko (esim. almujen anto) muuttuu pahaksi, kun siihen liittyy huono aikomus (esim. turhamaisuus).” (1753)

    Tykkää

    1. Olof Tallius

      Ainakaan Luther ei ujostellut kehottaa tekemään hyvää. Pikaisesti poimittuna vaikkapa nämä pari esimerkkiä Galatalaiskirjeen selityksestä:

      …rakkauden tekoja kuuluu tehdä ja että kristittyjen on rakastettava toisiaan ja oltava valmiit viemään kaikenlaisissa hätätiloissa apua lähimmäisilleen. Eikä se riitä, että avustamiseen käyttää rahojaan, vaan likoon on pantava koko ruumis: kieli, käsi, sydän ja kaikki voimat.

      …Kumpaakin opinkohtaa, sekä uskosta että teoista puhuvaa, on tunnollisesti opetettava ja tähdennettävä, mutta siten, että kumpikin pysyy rajojensa sisällä. Jos opetetaan pelkästään tekojen tekemistä, kuten paavikunnassa, menetetään usko. Mutta jos opetetaan yksinomaan uskoa, rupeavat itsekkään luontonsa vallassa olevat ihmiset kuvittelemaan, ettei kristityn tarvitse tehdä yhtään mitään.

      Tykkää

      1. Jupe

        ”Mutta jos opetetaan yksinomaan uskoa, rupeavat itsekkään luontonsa vallassa olevat ihmiset kuvittelemaan, ettei kristityn tarvitse tehdä yhtään mitään.”

        Näinhän suurinosa toimii. Protestantit (muutkin kuin vl) ei oikeen oo älynny sitä, että pitää ymmärtää teot ennen uskoa ja teot uskon jälkeen. Ensimmäisillä ei ole merkitystä, vaan toisilla. Nyt opetetaan käytännössä, ettei mitään tekoja koskaan tarvita missään ja ihan ilman minkäänlaista kiinostusta Jumalaa kohtaan kyllä pelastuu kunhan kuuluu tähän porukkaan ja toimii niinku on aina toimittu…

        Tykkää

  22. Kesäkukka

    Tallius:
    ”Mutta jos opetetaan yksinomaan uskoa, rupeavat itsekkään luontonsa vallassa olevat ihmiset kuvittelemaan, ettei kristityn tarvitse tehdä yhtään mitään.”

    Tähän on pakko puuttua, koska tuo särähtää aina korvaani. Sanoisin itse ettei kristityn tarvitse oikeasti tehdäkään mitään, mutta hän tekee. Ei siis PIDÄ eikä TARVITSE, mutta TEKEE. Koska Kristus vaikuttaa hänessä. Ja jos hän ei tee, ratkaisu ei ole ottaa ruoskaa käteensä ja pakottaa hyviin tekoihin. Ei. Ratkaisu on tutkiskella, asuuko Kristus vielä sydämessäni, tunnenko hänet, rakastanko häntä ja Jumalan sanaa. Ja sitä kautta löytää taas hyvän tekeminen.

    Jos opetetaan yksinomaan uskoa…. hmm. Sitten se ei ole oikeaa uskoa jos se ei laita toimimaan? Vaikuta myös asenteisiin, arvoihin, tekemisiin??

    Ehkä Tallius ja Jupe ajattelette samoin kuin minä tästä, mutta selvyyden vuoksi vielä halusin puuttua tähän. Helposti voi tulla väärinymmärryksiä. Nimittäin jos ymmärtää, että täytyy puristaa väen väkisin hyviä tekoja. Se on uuvuttavaa ja vie uskomisen ilon, rauhan ja vapauden. Lisäksi ihminen voi ajatella että ne ”hyvät teot” voivat liittyä jopa siihen itse itselleen tehdyn ristin kantamiseen tapasäännösten kautta. (Noh, olenhan minä kilvoitellut. Olen ollut meikkaamatta, käynyt seuroissa ja hävennyt uskoani. Noin niinkuin karrikoidusti.)

    Viinipuuvertausta opettaessani raamattuluokkalaisille ymmärsin asian niin, että jos oksa ei ole kiinni puussa, se ei voi tuottaa hyvää hedelmää. Jos hedelmät (jotka Paavali luettelee kirjeessään rakkaus, ilo, rauha…) eivät ole hyviä, eli ihmisessä ei näy näitä hyviä ominaisuuksia oikein mitenkään, oksa on irronnut Kristus-puusta tai se on irtoamassa tai huonosti kiinni? Tärkeintä on siis huolehtia, että oksa on kiinni puussa. Ei yrittää tehdä mädistä ja huonoista hedelmistä jotenkin syömäkelpoisia ja hyviä. Kaunistaa ja pyyhkiä jotenkin niitä että ne näyttäisivät edes hyviltä.

    Joh.15: 4 – 6 ”Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa.
    ”Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään. Joka ei pysy minussa, on kuin irronnut oksa: se heitetään pois, ja se kuivuu. Kuivat oksat kerätään ja viskataan tuleen, ja ne palavat poroksi.”

    ”Ilman minua te ette saa aikaan mitään.”

    Tästä tulee mieleen vähän nykyaikainen sairauksien hoito. Helposti hoidetaan vain oireita, mutta syy jää selvittämättä, joten sairaus kyllä pysyy piilossa jonkin aikaa mutta uusii aika ajoin. (Juuri luin, että esimerkiksi masennusta ”hoidetaan” monin eri tavoin, mutta sen takana olevat traumat, joista se on lähtöisin, jäävät usein hoitamatta.)

    Jotkut puhujat aloittavat saarnansa ihanasti: ”Armo, laupeus ja rauha lisääntyköön teille meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tuntemisen kautta.”

    Jupe: ”Nyt opetetaan käytännössä, ettei mitään tekoja koskaan tarvita missään ja ihan ilman minkäänlaista kiinnostusta Jumalaa kohtaan kyllä pelastuu kunhan kuuluu tähän porukkaan ja toimii niinku on aina toimittu…”
    Kyllä noitten tekojen opetusta on kyllä ollut mun mielestä (just niitä joukkoonkuulumisen merkkejä ja onhan sekin teko että kuuluu joukkoon ja sopeutuu sen tapoihin?) Mutta tuo se on kumma jos ei Jumalan sana kiinnosta muutoin kuin ”pakollisen” seuroissakäymisen muodossa. Ja kiinnostaako siinäkin joskus jotkut muut asiat kuin se, että oppisi sitä Sanaa…

    Vajavaiseksi näissä kyllä itsekin jää, ei silti… mutta siksipä juuri on se armo. ❤

    Tykkää

    1. Jupe

      ”Mutta tuo se on kumma jos ei Jumalan sana kiinnosta muutoin kuin ”pakollisen” seuroissakäymisen muodossa.”

      Tätä olen itsekin miettinyt. Ja eihän, voi sanoa, suurinta osaa juurikaan kiinosta.

      Olen itse taipuvainen ajattelemaan ehkä hieman epälestadiolaisesti noista teoista. Mitkään teot eivät hyödytä mitään ilman uskoa, se on selvä. Ellei ihmisellä ole elävää uskoa, Jumalan rakkautta sydämessään, on kaikki teot turhaa touhua. Mutta mielestäni on selvää Raamatun mukaan, että sitten kun ihmisellä on elävä usko, hän

      a) mielellään toimii Jumalan tahdon mukaan:

      ”Minä otan teidät pois pakanakansoista ja kokoan teidät kaikista maista ja tuon teidät omaan maahanne. Ja minä vihmon teidän päällenne puhdasta vettä, niin että te puhdistutte; kaikista saastaisuuksistanne ja kaikista kivijumalistanne minä teidät puhdistan. Ja minä annan teille uuden sydämen, ja uuden hengen minä annan teidän sisimpäänne. Minä poistan teidän ruumiistanne kivisydämen ja annan teille lihasydämen. Henkeni minä annan teidän sisimpäänne ja vaikutan sen, että te vaellatte minun käskyjeni mukaan, noudatatte minun oikeuksiani ja pidätte ne.” (Hes. 36:24-27)

      ”Jokainen, joka uskoo, että Jeesus on Kristus, on Jumalasta syntynyt; ja jokainen, joka rakastaa häntä, joka on synnyttänyt, rakastaa myöskin sitä, joka hänestä on syntynyt. Siitä me tiedämme, että rakastamme Jumalan lapsia, kun rakastamme Jumalaa ja noudatamme hänen käskyjänsä. Sillä rakkaus Jumalaan on se, että pidämme hänen käskynsä. Ja hänen käskynsä eivät ole raskaat” (1. Joh. 5:1-3)

      b) joutuu myös ristiinnaulitsemaan lihansa ja toimimaan, siis tekemään, vaikka se ei aina kivalta tuntuisikaan lihan puolesta:

      ”Minä puhun ihmisten tavalla teidän lihanne heikkouden tähden. Sillä niinkuin te ennen annoitte jäsenenne saastaisuuden ja laittomuuden palvelijoiksi laittomuuteen, niin antakaa nyt jäsenenne vanhurskauden palvelijoiksi pyhitykseen. Sillä kun olitte synnin palvelijoita, niin te olitte vapaat vanhurskaudesta. Minkä hedelmän te siitä silloin saitte? Sen, jota te nyt häpeätte. Sillä sen loppu on kuolema Mutta nyt, kun olette synnistä vapautetut ja Jumalan palvelijoiksi tulleet, on teidän hedelmänne pyhitys, ja sen loppu on iankaikkinen elämä. Sillä synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Room. 6:19-23)

      ”Mutta olkaa sanan tekijöitä, eikä vain sen kuulijoita, pettäen itsenne. Sillä jos joku on sanan kuulija eikä sen tekijä, niin hän on miehen kaltainen, joka katselee kuvastimessa luonnollisia kasvojaan; hän katselee itseään, lähtee pois ja unhottaa heti, millainen hän oli. Mutta joka katsoo täydelliseen lakiin, vapauden lakiin, ja pysyy siinä, eikä ole muistamaton kuulija, vaan todellinen tekijä, hän on oleva autuas tekemisessään. Jos joku luulee olevansa jumalanpalvelija, mutta ei hillitse kieltään, vaan pettää sydämensä, niin hänen jumalanpalveluksensa on turha. Puhdas ja tahraton jumalanpalvelus Jumalan ja Isän silmissä on käydä katsomassa orpoja ja leskiä heidän ahdistuksessaan ja varjella itsensä niin, ettei maailma saastuta.” (Jaak. 1:22-27)

      ”Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut. Joku ehkä sanoo: ”Sinulla on usko, ja minulla on teot”; näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, niin minä teoistani näytän sinulle uskon. Sinä uskot, että Jumala on yksi. Siinä teet oikein; riivaajatkin sen uskovat ja vapisevat. Mutta tahdotko tietää, sinä turha ihminen, että usko ilman tekoja on voimaton? Eikö Aabraham, meidän isämme, tullut vanhurskaaksi teoista, kun vei poikansa Iisakin uhrialttarille? Sinä näet, että usko vaikutti hänen tekojensa mukana, ja teoista usko tuli täydelliseksi; ja niin toteutui Raamatun sana: ”Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi”, ja häntä sanottiin Jumalan ystäväksi. Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta.” (Jaak. 2:17-24)

      c) voi myös kieltää Kristuksen tai olla tahallaan tekemättä sitä, mikä Jumalan tahto ja tarkoitus on:

      ”Sillä jos he meidän Herramme ja Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen tuntemisen kautta ovat päässeetkin maailman saastutuksia pakoon, mutta niihin taas kietoutuvat ja tulevat voitetuiksi, niin on viimeinen tullut heille ensimmäistä pahemmaksi. Parempi olisi heille ollut, etteivät olisi tulleet tuntemaan vanhurskauden tietä, kuin että sen tunnettuaan kääntyvät pois heille annetusta pyhästä käskystä. Heille on tapahtunut, mitä tosi sananlasku sanoo: ”Koira palaa oksennukselleen”, ja: ”Pesty sika rypee rapakossa”.” (2. Piet. 2:20-22)

      ”Katsokaa, veljet, ettei vain kenelläkään teistä ole paha, epäuskoinen sydän, niin että hän luopuu elävästä Jumalasta, vaan kehoittakaa toisianne joka päivä, niin kauan kuin sanotaan: ”tänä päivänä”, ettei teistä kukaan synnin pettämänä paatuisi; sillä me olemme tulleet osallisiksi Kristuksesta, kunhan vain pysymme luottamuksessa, joka meillä alussa oli, vahvoina loppuun asti.” (Hepr. 3:12-14)

      ”Mutta minä pelkään, että niinkuin käärme kavaluudellaan petti Eevan, niin teidän mielenne ehkä turmeltuu pois vilpittömyydestä ja puhtaudesta, joka teissä on Kristusta kohtaan.” (2. Kor. 11:3)

      Matt. 25:
      14 Sillä tapahtuu, niinkuin tapahtui, kun mies matkusti muille maille: hän kutsui palvelijansa ja uskoi heille omaisuutensa;
      15 yhdelle hän antoi viisi leiviskää, toiselle kaksi ja kolmannelle yhden, kullekin hänen kykynsä mukaan, ja lähti muille maille.
      16 Se, joka oli saanut viisi leiviskää, meni kohta ja asioitsi niillä ja voitti toiset viisi leiviskää.
      17 Samoin kaksi leiviskää saanut voitti toiset kaksi.
      18 Mutta yhden leiviskän saanut meni pois ja kaivoi kuopan maahan ja kätki siihen herransa rahan.
      19 Pitkän ajan kuluttua näiden palvelijain herra palasi ja ryhtyi tilintekoon heidän kanssansa.
      20 Silloin tuli se, joka oli saanut viisi leiviskää, ja toi toiset viisi leiviskää ja sanoi: ’Herra, viisi leiviskää sinä minulle uskoit, katso, toiset viisi leiviskää minä olen voittanut’.
      21 Hänen herransa sanoi hänelle: ’Hyvä on, sinä hyvä ja uskollinen palvelija. Vähässä sinä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Mene herrasi iloon.’
      22 Myös se, joka oli saanut kaksi leiviskää, tuli ja sanoi: ’Herra, kaksi leiviskää sinä minulle uskoit, katso, toiset kaksi leiviskää minä olen voittanut’.
      23 Hänen herransa sanoi hänelle: ’Hyvä on, sinä hyvä ja uskollinen palvelija. Vähässä sinä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Mene herrasi iloon.’
      24 Sitten myös se, joka oli saanut yhden leiviskän, tuli ja sanoi: ’Herra, minä tiesin sinut kovaksi mieheksi; sinä leikkaat sieltä, mihin et ole kylvänyt, ja kokoat sieltä, missä et ole eloa viskannut.
      25 Ja peloissani minä menin ja kätkin sinun leiviskäsi maahan; katso, tässä on omasi.’
      26 Mutta hänen herransa vastasi ja sanoi hänelle: ’Sinä paha ja laiska palvelija! Sinä tiesit minun leikkaavan sieltä, mihin en ole kylvänyt, ja kokoavan sieltä, missä en ole viskannut.
      27 Sinun olisi siis pitänyt jättää minun rahani rahanvaihtajille, niin minä tultuani olisin saanut omani takaisin korkoineen.
      28 Ottakaa sentähden leiviskä häneltä pois ja antakaa sille, jolla on kymmenen leiviskää.
      29 Sillä jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hänellä on oleva yltäkyllin; mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin, mikä hänellä on.
      30 Ja heittäkää tuo kelvoton palvelija ulos pimeyteen; siellä on oleva itku ja hammasten kiristys.’

      Mutta näissä pitää ymmärtää se, että ilman Jumalan rakkautta sydämessä, siis elävää uskoa, ei teoista ole mitään hyötyä. Paavali sanoo, että ”…vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin vuoria siirtää, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi.” (1. Kor. 13:2). Sen lisäksi hän sanoo, että ”… Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu.” (Room. 5:5). Eikö myös Jeesuksen vertauksessa raha kuvaa elävää uskoa ja sillä ansaittu korko hedelmää, tekoja? Hedelmätön palvelija joutui pimeyteen. Siksi tulee ensin kysyä, että asuuko Kristus minussa, ennen kuin alkaa tekoista puhumaan. Raamatussa on kuitenkin useita kohtia, jotka puhuvat selvästi teoista, eikä niitä noin vain voi sivuuttaa. Tietysti voi jos lukee ne pelkästään (lestadiolaisen tulkinnan mukaan) luterilaisten tunnustuskirjojen kautta. Mutta luterilaisessa, niin kuin kalvinistisessakin opissa on se vika, että molemmat lopulta ovat samaa mieltä siitä, että tekoja ei oikeasti tarvitse, ei ennen pelastavan uskon saamista, eikä sen jälkeenkään. Vaikka kyllähän Luther oli sitä mieltä, että tekoja tarvitaan.

      Tässä on mielestäni se, miten asia pitäisi ymmärtää:

      ”Siis, rakkaani, samoin kuin aina olette olleet kuuliaiset, niin ahkeroikaa, ei ainoastaan niinkuin silloin, kun minä olin teidän tykönänne, vaan paljoa enemmän nyt, kun olen poissa, pelolla ja vavistuksella, että pelastuisitte; sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi. Tehkää kaikki nurisematta ja epäröimättä, että olisitte moitteettomat ja puhtaat, olisitte tahrattomat Jumalan lapset kieron ja nurjan sukukunnan keskellä, joiden joukossa te loistatte niinkuin tähdet maailmassa, tarjolla pitäessänne elämän sanaa, ollen minulle kerskaukseksi Kristuksen päivänä siitä, etten ole turhaan juossut enkä turhaan vaivaa nähnyt.” (Fil. 2:12-16)

      Jumalan armo, Jumalan rakkaus, siis Pyhä Henki on se, joka ”vaikuttaa teissä sekä tahtomisen että tekemisen”. Mutta silti Paavali kehottaa ahkeroimaan pelolla ja vavistuksella, että Filippiläiset pelastuisivat. Vielä tuon kehotuksen jälkeenkin sanoo, että tehkää kaikki nurisematta ja epäröimättä. Eikö tässä ole ristiriita, ellei ajattele (epäluterilaisesti tai ehkä pikemminkin epälestadiolaisesti) siten, että Jumala on se joka vaikuttaa tahtomisen ja tekemisen, mutta kehotusta tarvitaan ja rohkaisua, koska meillä on vapaa tahto olla myös tekemättä hyvää tai tehdä pahaa. Ymmärrän, että se on Paavalin ajatus tuossa. Tässä on sama ajatus kuin Johannes kastajalla, joka sanoo:

      ”Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole KUULIAINEN Pojalle, se ei ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällänsä” (Joh. 3:36)

      Olen joskus ajatellut, että ehkä tuo (lestadiolais)luterilainen/kalvinistinen malli on muodostettu enemmänkin kokemusten pohjalta. Itse ainakin muistan, kun koin saaneeni elävän uskon (itselläni muutos oli niin radikaali), että ajattelin kalvinismin olevan ihan jees, koska olin niin ”fiiliksissä” niin pitkän aikaa, että en mitään muuta halunnutkaan kuin lukea Raamattua ja tehdä sen mikä on Jumalan tahto ja ajattelin, että on se varmasti totta, että kun ihminen tulee elävään uskoon niin hän vapaasti tahtoo noudattaa Jumalan tahtoa, eikä siis voi langeta pois elävästä uskosta, koska kyllä minä tahdoin. Noh, aikaa menee niin suurimmat fiilikset karsiutuu, mutta koskaan ei rauha, ilo ja tahto Jumalan tuntemiseen ole hiipunut, mutta alkaa ymmärtämään sen, että välillä sitä kieltämättä ajattelee, että ei millään jaksaisi, mutta kyllä minä nyt luen hiukan Raamattua, että oppisin tuntemaan Jumalaani vieläkin paremmin ja että saisin niitä neuvoja ja nuhteita, mitä tarvitsen. Välillä joutuu patistamaan itseään, välillä ei. Ymmärtää sen, että vaikka se järjenvastaiselta tuntuukin ainakin itselleni, niin kyllä minä voisin toimia vastoin Jumalan tahtoa, varmasti voisin langeta raskaisiinkin synteihin, olenhan vain ihminen ja tunnen kyllä itseni. Mutta vaikka joudunkin patistamaan itseäni ja ristiinnaulitsemaan lihani, niin en kyllä ole koskaan kokenut, että olipa turhaa touhua, siis että jotenkin tekisin sitä ikään kuin pakosta. Ajattelisin, että Pyhä Henki vaikuttaa sen, että kun ristiinnaulitsee lihan ”Hengen avulla”, niin kuin Paavali sanoo (Room. 8), ei se tunnu kuitenkaan lainomaiselta sille, joka on elävässä uskossa. Ja sille, joka pitää kiinni Kristuksesta ja Hänen rakkaudestaan, ei ole mitään kadotustuomiota ja toteutuu tämä Paavalin sana, joka on muuten itselleni yksi tärkeimmistä Raamatunkohdista:

      Room. 8:
      32 Hän, joka ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi kaikkien meidän edestämme, kuinka hän ei lahjoittaisi meille kaikkea muutakin hänen kanssansa?
      33 Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala on se, joka vanhurskauttaa.
      34 Kuka voi tuomita kadotukseen? Kristus Jeesus on se, joka on kuollut, onpa vielä herätettykin, ja hän on Jumalan oikealla puolella, ja hän myös rukoilee meidän edestämme.
      35 Kuka voi meidät erottaa Kristuksen rakkaudesta? Tuskako, vai ahdistus, vai vaino, vai nälkä, vai alastomuus, vai vaara, vai miekka?
      36 Niinkuin kirjoitettu on: ”Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken päivää; meitä pidetään teuraslampaina”.
      37 Mutta näissä kaikissa me saamme jalon voiton hänen kauttansa, joka meitä on rakastanut.
      38 Sillä minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset eikä tulevaiset, ei voimat,
      39 ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.

      Joku siinä (lestadiolais)luterilaisessa/kalvinistisessa mallissa ei täsmää, että ihminen pelastuu ilman tekoja, koska siinä on vain se yksi puoli. Eikö ole Raamatullisempaa ajatella, että elävän uskon saa ilman tekoja, täysin armosta, siis pelastuksen (Pyhän Hengen), mutta Jumala vaikuttaa meille tahtoa sen kautta. Ellemme sitten toimi, niin kuin Jumalan tahto on, käännymme pois Hänestä, emmekä tee totuutta. Tämä on ehkä aika Ortodoksinen/Arminiolainen (jonkinlainen synergismi siis) ajatus, mutta mielestäni se on ehkä parhaiten linjassa Raamatun kokonaisuuden kanssa ilman että tekee väkivaltaa sille. Perinteisessä luterilaisessa ja kalvinistisessa mallissa on hyvin vaikea olla tekemättä väkivaltaa todella isolle osalle Raamattua. Ja kyllähän sen näkee apostolien kirjeistä, että kokoajan patistellaan seurakuntia ja rohkaistaan. Heprean seurakunta ehkä kaikkein räikeimpänä esimerkkinä näistä, jotka alkoivat veltostua. Meillä unohtuu monesti se, että jos sanotaan, että ihminen pelastuu täysin ilman omia tekoja, niin se tosiaan tarkoittaa silloin sitä, mutta monestikkaan asiaa ei selitetä oikein. Eli siten, että usko ilman tekoja on kuitenkin kuollut ja Raamattu sanoo, että elävän uskon tuntomerkkejä itseasiassa on pitkämielisyys, rakkaus, rauha, ilo jne. eikä sitä voi luottaa vain pään tietoon, jos kaikki nämä puuttuu. Sillon täytyy tehdä parannus.

      Tietysti lestadiolainen heti sanoo, että tekojen oppia, harhaoppia. Jeesus kuitenkin sanoo myös näin:

      ”Jos jollakin teistä on palvelija kyntämässä tai paimentamassa, sanooko hän tälle tämän tullessa pellolta: ’Käy heti aterialle’? Eikö hän pikemminkin sano hänelle: ’Valmista minulle ateria, vyöttäydy ja palvele minua, sillä aikaa kuin minä syön ja juon; ja sitten syö ja juo sinä’? Ei kaiketi hän kiitä palvelijaa siitä, että tämä teki, mitä oli käsketty? Niin myös te, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän on käsketty tehdä, sanokaa: ’Me olemme ansiottomia palvelijoita; olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään’.”” (Luuk. 17:7-10)

      Ja tottahan se on, niin kuin Kesäkukka sanoit lopuksi, että lopulta meistä jokainen on armon kerjäläinen Jumalan edessä. Jumalan armon voimalla on kaikki tehty, mitä on tehty, Jumala on vaikuttanut tahdon ja tekemisen ja kaikki tehdään Jumalalle. Jumala on se, joka pelastaa, Hän on se, joka armahtaa. Jos joku alkaa pohtimaan mitä kaikkea hyvää on tehnyt ja keräämään siitä itselleen ansiota, silloin mennään harhaan. Katse on oltava kokoajan Kristuksessa, siis siinä mitä Jumala on tehnyt. Samalla on kuitenkin ymmärrettävä se, että Raamattu kertoo selvästi elävän uskon tuntomerkit. Lopulta kukaan ei ”työskentele” itseään taivaaseen, vaikka olisi tehnyt mitä, vaan joutuu toteamaan, että en saanut elävää uskoa lakia noudattamalla, vaan uskossa kuulemalla, olen vain tehnyt sen, mitä kuuluikin, minä ansioton palvelija, Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä!

      Ajattelisin, että olemme aikalailla samaa mieltä, katsot ehkä itse enemmän luterilaisesti asiaa. Kuitenkin se pointti on, että ilman uskoa teot on turhia, ilman uskoa ei ole rakkautta, ja ilman rakkautta on usko ja kaikki hyvät teot myös turhaa. Erityisesti Jaakobin kirje oli Lutherille kova pala ja on se kova pala meillekin, jos rehellisiä ollaan, niin selvää puhetta se on. Asian voi ilmaista siten, että kristitty tekee hyvää ilman pakkoa, mutta Jaakob ilmaisee asian siten, että usko ilman tekoja on kuollut. Sen lisäksi hän sanoo kristityille: ”olkaa sanan tekijöitä, eikä vain sen kuulijoita, pettäen itsenne…” (Jaak. 1:22). Siksi mielestäni puhtaasti kalvinistinen/lestadiolainen kanta asiaan ei ole se kaikkein Raamatullisin. Jaakobin kirje on osoitettu kristityille, eikä sen lukeminen kalvinistiset/lestadiolaiset nokalla ole mielestäni täysin rehellistä Raamatuntulkintaa. Katolinen kirkko oli ehkä keskiajalla unohtanut kokonaan sen, että pitää olla se elävä usko, ennen kuin kannattaa puhua teoista. Noh, Lutherin tarinan jokainen meistä tietää. Olisi pitänyt opettaa enemmän sitä, mitä se elävä usko on, niin olisi voitu puhua myös teoista. Hänen ongelmansa oli se, että hän luuli voivansa ansaita Jumalalle kelpaavan vanhurskauden omilla teoillaan.

      Ja vielä täytyy sanoa, että eihän luterilainen, kalvinisti tai lestadiolainenkaan opeta todellisuudessa, että kukaan pelastuu ilman tekoja. Kaikki vaativat vähintään elävän uskon todisteena tekoja, eikä ilman pyhitystä ole elävää uskoa. Näkökulmasta riippuu, miten asia ilmaistaan. Protestanttien ongelma on siinä, että korostetaan liikaa sitä, että yksin uskosta ja unohdetaan kolikon toinen puoli.

      Liked by 1 henkilö

      1. Jupe

        ”Meillä unohtuu monesti se, että jos sanotaan, että ihminen pelastuu täysin ilman omia tekoja, niin se tosiaan tarkoittaa silloin sitä, mutta monestikkaan asiaa ei selitetä oikein.”

        Tuon oli tarkoitus tarkoittaa, että se todella tarkoittaa silloin sitä kuulijakunnalle ja silloin tapahtuu se, että ihmiset ajattelevat, ettei uskovaisenkaan ihmisen ole tarvetta toimia mitenkään ja se on ihan normaalia ja raamatullista olla passiivinen kristitty.

        Tykkää

      2. Kesäkukka

        Jep. Samoilla linjoilla varmasti ollaan :). Itelläni vain korostuu omasta taustastani johtuen tuo ”yksin uskosta” – ajatus. Aina kun mulle ei ole ollut ihan selvää, ettei pelastukseni ole minun ja Jumalan yhteistyötä, vaan yksin Jumalan armoa minua kohtaan. Ja sitten kun se todella kirkastuu, se armo-oppi korostuu omissa puheissa ja ajatuksissa, koska niin vapauttavaa se on.

        Mutta joo, ei voi ajatella niin että nyt kun Jumalan valtakunta on kerran löydetty niin voi sitten loppuelämän levätä laakereillaan takapihan löhötuolissa aurinkoa ottaen 🙂 ja unohtaa kaikki jumalalliset. Sanoihan Jeesus omille opetuslapsilleen että etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan… Joka päivä on löydettävissä uudestaan Jumalan valtakunta! (Ja Jumalan valtakunta siinä merkityksessä kuinka siitä puhutaan tuossa seuraavassa blogitekstissä:))

        Tuli mieleen että tästä ollaan ennekin haasteltu, huomaan nimittäin toistavani itseäni :).

        Kiitos muuten kaikille kommentoijille! Tätä koko keskustelua on ollut ilo lukea!

        Tykkää

  23. Tiivistäen voi sanoa, että vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan tekemättä jättämisiä huomattavasti runsaammin, kuin hyviä tekoja. Jokaisella ihmisellä on kyky tehdä hyvää ja kyky tehdä pahaa. Jokaisella. Mutta kristityn kohdalla Jumalan armon Kristuksessa pitäisi saada aikaan hyviä tekoja, aktiivista toimimista. Siihen Kirjoitukset kiistatta meitä kehoittavat.

    Kristityn kilvoittelun ei pitäisi olla passiivista syntien välttelemistä, vaan aktiivista työtoveruutta Jumalan kanssa. Jumalan kanssa työskentely ei voi olla omaavanhurskautta, vaan se on pyhää palvelusta lähimmäistä, luomakuntaa ja itse kolmiyhteistä Jumalaa kohtaan ! On suorastaan harhaoppia väittää muuta. Pelastus tulee yksinomaan Jumalalta, hänen armostaan. Mutta usko, joka ei saa ihmistä toimimaan on kuollut !

    Tykkää

  24. Niin, eikä Herramme opettanut meitä myöskään hukkaamaan aikaa motiiviemme loputtomaan kuurnitsemiseen ja analyyttiseen saivarteluun, vaan voimme tehdä hyvää ihan kohteen – oli se sitten lähimmäinen, luontokappale tai ympäristö – hyväksi! Hyvä teko kannattaa siis aina, kun ajattelemme kohteen kannalta, se voi aiheuttaa myös lumipalloefektin kun laitamme hyvän kiertämään – ja voi tulla vielä meitä vastaan ja auttaa itseämmekin, eikä sekään ole pahasta…
    Eikä tämä ole missään ristiriidassa sen kanssa, että pelastuksemme on yksin armosta!

    Kirstymaille; liberaaliteologialla lienee tällä palstalla tarkoitettu ennen muuta eettistä arvoliberalismia, joka pyrkii selittämään pois suuren osan Herramme ja apostolien normatiivisista eettisistä ohjeista. Yhteiskunnallisesti Jeesus oli monissa suhteissa radikaali, Galilean pienten ihmisten, köyhän kansan, lasten, naisten ja sairaiden puolella, eettisesti kuitenkin ”arvokonservatiivi” ainakin meidän aikamme mittapuulla.

    Tykkää

  25. Pääministeri Juha Sipilä Rauhan Sanan suvijuhlilla 15.7.2017:
    ”…Erityisesti hän otti esille turvapaikanhakijat. Hän muistutti, kuinka kunnon kristitty auttaa hädänalaisia. Näin olivat rauhansanalaiset tehneetkin, Sipilä kiitteli. Pääministeri sanoi, että jos turvapaikkaan ei ole perusteita, esivaltaa ja lakia on noudatettava ja hakijat palautetaan…”

    Ulkoministeri Timo Soini 17.7.2017:
    ”…Suomi ei aio sitoutua uusiin turvapaikanhakijoiden siirtoihin muista EU-maista…”

    Ruotsin reformaattori Olaus Petri tuomarinohjeissaan 1500-luvulla:

    ”Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan; sen kohtuuden tähden, joka laissa on, se hyväksytään.
    Kaikkea lakia on älyllä käytettävä, sillä suurin oikeus on suurin vääryys, ja oikeudessa pitää olla armo mukana.”

    YLE 17.7. 2017:
    ”NÄLÄNHÄTÄ VOI ISKEÄ SUOMEENKIN – asiantuntijat huolissaan; maatalouden näivettyminen nakertaa omaa leipäämme. Ilmastonmuutos muuttaa säätä ja sitä kautta myös viljelyä niin Suomessa kuin maailmallakin. Asiantuntijat ovat huolissaan siitä, että Suomi ei ole omavarainen…”

    Mahdollisena pidetään, että jopa lähivuosikymmeninä voi tulla jo tilanne, ettei leipäviljaa ja elintarvikkeista saada ulkomailta – ja kun olemme luopuneet riittävistä omavaraisuustavoitteista ja huoltovarmuusvarastoista, edessä on vanha tuttu: puute ja nälkä! – Yli 3000 vuotta sitten Egyptissä toimittiin toisin, kun Joosef oli maatalous- huoltovarmuus- ja valtionvarainministerinä. Eikä Jaakobin suku ollut ainoa, joka sai muuttaa maahan ”paperittomana” ja ”laittomana elintasopakolaisena”.

    Mutta pitäisivätkö kiihkeimmät turvapaikanhakijoiden vastustajat kuitenkin itsestään selvänä, että heillä on oikeus maastamuuttoon leveämmän leivän vuoksi – vai ryhtyisivätkö he nälissään peltojen kunnostamiseen, silloin kun särjen onginnalta joutaisivat…?

    Pääministeriltä ei ilmeisesti kysytty, miten kristilliseen maailmakuvaan sopii, ettei aborttilakia tosissaan edes yritetty tiukentaa, ns. sukupuolineutraalin avioliittolain edessä antauduttiin, kauppojen sunnuntai -aukiolot vapautettiin ja nyt limuviinat ajetaan kauppoihin kuin käärme pyssyn piippuun uhreista välittämättä… Hallitusohjelma kun rakennettiin pääosin materialistisille ja valtapoliittisille intresseille.

    Päätoimittaja Pekka Aittakumpu kirjoittaa erinomaisesti ja kriittisesti tämän hetken yhteiskuntapolitiikasta pääkirjoituksessaan otsikolla ”Raamatun arvot edistävät yhteistä hyvää” Siionin Lähetyslehden uusimmassa numerossa (nro 7-8/2017).

    Sen sijaan lehden muutamassa kirjoituksessa lyö läpi väliin ylikorostunut kahden regimentin opin tulkinta, kuten sitaatissa ”Jumala antaa päättäjille oikean ymmärryksen”, tai ”…tätä kaikkea johtaa ja ohjaa Jumalan kaikkivaltias voima ja valta.” Emme näet voi Jumalaa vastuuttaa päättäjien luopumuksesta ja jumalattomista päätöksistä… Näyttää siltä, etteivät kaikki kirjoittajat ole sisäistäneet demokraattisen hallintojärjestelmän perusolemusta ja ideaa, jossa kansa on päävastuussa hallituksesta ja sen tekemisistä!

    Tykkää

  26. Päivitysilmoitus: Hulluinhuonelainen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s