Mitä eroa on käsitteillä Jumalan valtakunta ja seurakunta?

Vieraskynäkirjoituksena julkaisemme pastori Jaakko Rannan tammikuussa 2017 pitämän alustuksen tiivistelmän aiheesta Mitä eroa on käsitteillä Jumalan valtakunta ja seurakunta.

 

Jumalan valtakunta

Jeesuksen julistustoiminnan keskeisimpiä elementtejä on käsitepari Jumalan valtakunta. Vaikka käsitepari on keskeinen, se on samalla vaikea. Vaikea se on siksi, että Jeesus ei oikein tarkalleen itsekään määritellyt sitä, mitä hän Jumalan valtakunnalla tarkoitti; vaikka hän julisti sitä.

Raamatun kohtia, joissa puhutaan Jumalan valtakunnasta:

Luuk. 17:21 Eikä voida sanoa: ’Se on täällä’, tai: ’Se on tuolla.’ Katsokaa: Jumalan valtakunta on teidän keskellänne/sisäisesti teissä.”* (siis läsnä)

Mark. 1:15 Hän sanoi: ”Aika on täyttynyt, Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa hyvä sanoma!” (tulee)

Matt. 21:43 ”Tämän takia minä sanon teille, että Jumalan valtakunta otetaan teiltä pois ja annetaan kansalle, joka tekee sen hedelmiä.” (otetaan pois)

Usein kun me puhumme jostakin valtakunnasta, niin me tarkoitamme sillä jotakin konkreettista valtiota tai konkreettista paikkaa (esim. Rooman valtakunta), mutta Jeesuksen mukaan Jumalan valtakunta on pikemminkin jotakin sellaista, joka TULEE, ON LÄSNÄ, ON SISÄISESTI TEISSÄ TAI TAPAHTUU – MUTTA EI NIINKÄÄN SITÄ, ETTÄ SE OLISI JOKIN KONKREETTISESTI RAJATTU ALUE TAI JOKIN IHMISRYHMÄ. Jumalan valtakunta on jotain sellaista, joka on totta ja läsnä jo nyt siitä syystä, että Jeesus on paikalla. Jeesuksen läsnäolo sai aikaan sen, että Jumalan valtakunta oli tullut lähelle, ja sen, että Jumalan valtakunta oli heidän keskellä.

Paavali sanoo (Room. 14:17) Sillä ei Jumalan valtakunta ole syömistä ja juomista, vaan vanhurskautta ja rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä.

Toisin sanoen: Jumalan valtakunta ei ole syömistä tai juomista koskevissa ratkaisuissa, vaan Jumalan voimassa. Ihminen omistaa valtakuntaa omassa sydämessään omistaessaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa.

Voiko valtakuntaa selittää konkreettisemmin auki?

Jumalan valtakuntaa on mahdotonta selittää täysin auki siitä syystä, että se liittyy niin läheisesti Jumalan omaan olemukseen. Jos yrittäisi puhkaista tämän käsitteen auki, meidän pitäisi pystyä sanoittamaan salattu Jumala auki. Jumalan valtakunnan syvin olemus on Jumala itse. Ehkä sen vuoksi Jeesuksen opetus valtakunnasta oli hyvin monipuolista ja joskus vaikeaselkoistakin?

Mielenkiintoista on se, kun Jeesus opetti usein Jumalan valtakunnasta salaisuutena, johti se aika usein kuulijat suuren epätietoisuuden valtaan. Osa ihmisistä odotti poliittista messiasta – siis uutta mahtavaa, voimallista ja määrätietoista kuningasta, joka johtaisi konkreettista Israelin valtakuntaa.

Jeesuksen valtakunta ja kuninkuus oli ja on jotain sellaista, joka pakeni ja pakenee kaikkea maallista valtaa. Jeesuksen kuninkuus on kuninkuutta, jossa voima näkyy heikkoudessa, suuruus pienuudessa ja rakkaus kärsimyksessä (vallan negaatio). Ja koska Jeesuksen kuninkuus ei ole mitään maallista, siksi valtakuntakaan ei ole mitään maallista eikä maallinen yhteisö, vaan se on Jeesus-kuninkaan läsnäoloa uskon kautta ihmisen sydämessä.

Luther kirjoittaa: ”Kristus on kyllä kaiken Herra, hurskasten ja jumalattomien, enkelten ja perkeleitten, mutta pää hän on vain hurskaille, uskoville kristityille, jotka hän Hengessä kokoaa – – – Samoin ei hänen valtakuntansakaan ole maallinen yhteisö ja valtakunta.” (St. L. XVII, 1025; W.A. 6, 301 s.)

Tämän vuoksi valtakunnan kansalaisuus ei perustu omavaraiseen hurskauselämään tai kirkon ja rauhayhdistyksen jäsenyyteen, vaan se perustuu sydämen hallitsijaan. Siis ihminen, jonka sydämessä kuninkaana eli hallitsijana on Kristus, on valtakunnan kansalainen, mutta hän ei itsessään ole valtakunta.

Jumalan valtakunta -käsitteen ytimessä on siis oikeastaan Jumalan hallintavalta. Siksi aika useat Raamatun tutkijat ovat kääntäneet ”Jumalan valtakunta” (βασιλεια) termin myös Jumalan ”kuninkuudeksi”. Kuninkuus termiä on käytetty, koska on ajateltu, että se tavoittaisi paremmin basileia-termin merkityksen. Siis sen, että siellä missä sydämessä Jeesus Kristus kuninkaana hallitsee, siellä on läsnä Jumalan valtakunta eli Jumalan kuninkuus. Ehkä kuninkuus termiä vasten selittyy paremmin myös se, miten Jeesuksen julistaessa Jumalan valtakuntaa, hän julisti nimenomaan Jumalan kuninkuutta.

Mitä me voimme tästä päätellä?

Sen, että siellä, missä Jeesus on ihmisten sydämissä uskon kautta, siellä on Jumalan valtakunta eli kuninkuus läsnä, koska siellä Kristus hallitsee.

Summa summarum: kun puhutaan valtakunnasta puhutaan aina sellaisesta valtakunnasta, joka on lähestynyt minua. Valtakunnasta, joka on tullut Jeesuksen kautta läsnä olevaksi keskellemme. Siksi on tärkeä muistaa, että kun sanomme ”Jumalan valtakunta on läsnä keskellämme” niin kysymys ei ole itsestäänselvyydestä. On lopulta kysymys Jumalan armosta.

Seurakunta

Raamatussa sana seurakunta on kreikaksi ekklesia, mikä tarkoittaa erilleen kutsuttua joukkoa, kokousta ja yhteen tulemista. Se on siis termi, joka ei sisällä ajatusta organisoituneesta kirkkoyhteisöstä. Jumalan seurakunta on Kristuksen ruumis. Siis ne ihmiset, jotka saavat omistaa Jumalan valtakuntaa sydämessään – eli niitä ihmisiä, joilla Kristus kuninkaana sydämessä hallitsee. Heidän keskellään on läsnä Jumalan valtakunta eli kuninkuus, ja he kuuluvat Kristuksen seurakuntaan.

Missä kulkee seurakuntaan kuuluvan ja siihen ei kuuluvan välinen raja?

Näkyvän ja näkymättömän seurakunnan jaottelu: näkyvä seurakunta on esimerkiksi koolla oleva seurakunta.

Apologia: ”Jos määrittelemme seurakunnan ainoastaan ulkonaiseksi, niin hurskaat kuin jumalattomatkin käsittäväksi laitokseksi, silloin ihmiset eivät käsitä Kristuksen valtakuntaa sydämen vanhurskaudeksi.”

Apologia 7 ja 8 kohta: ”Ne ihmiset ovat oikea kirkko/seurakunta, jotka . . . todella uskovat Kristukseen.”

Tämän vuoksi puhutaan usein näkymättömästä seurakunnasta, koska rajat ”kulkevat uskosta uskoon”. Todellisen Jumalan seurakunnan (ekklesian) rajat ovat näkymättömät. Ja tämän todellisen seurakunnan jäsenillä on Kristus kuninkaana sydämessä ja heidän keskellään on läsnä valtakunta eli kuninkuus. He eivät siis itsessään ole valtakunta, mutta he omistavat sisäisesti sen syvintä olemusta eli Jumalaa. Jumalan seurakunta on siis Jumalan valtakunnan eli kuninkuuden kansa. Ja tämän vuoksi uskovaisia ihmisiä sanotaan 1. Pietarin kirjeessä kuninkaalliseksi papistoksi. Ja tämän kuninkaallisen papiston keskellä on elävä evankeliumi eli heidän keskellään sana julistetaan puhtaasti (CA 7).

Toiseksi seurakunta/kirkko on näkymätön siksi, että siihen kuuluvat myös kuolleet jäsenet. Kuolleiden kristittyjen joukkoa kutsutaan riemuitsevaksi seurakunnaksi. Vaikka kuolleet kristityt eivät ole enää näkyvän seurakunnan jäseniä, he ovat silti näkymättömän Kristuksen ruumiin jäseniä. Seurakuntaruumis, josta nyt saan olla osallinen, ulottuu siis iankaikkisuuteen asti (ecclesia triumphans). Ja tässä seurakuntaruumiissa toteutuu koko Jumalan luomistyön tarkoitus. Vaikka synti erotti ihmisen Jumalasta, Jumala synnyttää ihmisen Kristuksessa uudestaan ja liittää hänet takaisin Kristus-ruumiiseen. Tämän vuoksi Jumalan seurakunnassa toteutuu Jumalan alkuperäinen luomistarkoitus – siis se, että Hän loi ihmisen yhteyteensä. Siksi seurakuntaa ja Kristusta ei voi erottaa toisistaan.

Jumalan seurakunnan ominaisuudet

Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksessa me sanomme ”uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon/seurakunnan”.

Seurakunnalle annetaan neljä ominaisuutta: yksi, pyhä, yhteinen ja apostolinen.

Miksi seurakunta on yksi?

Aiemmin tuli ilmi, että Paavali vertasi seurakuntaa Kristuksen ruumiiseen, jossa seurakunnan jäsen vastaa yhtä ruumiinosaa. Tässä kokonaisuus muodostaa toimivan kehon, jossa päänä on Kristus. Koska Kristus on yksi, sen vuoksi myöskin seurakunta on yksi, vaikka näkyvänä seurakuntana uskovat kokoontuvat eri paikoissa ympäri maailmaa. Siksi esimerkiksi Paavali kirjoitti ”Korintissa olevalle Jumalan seurakunnalle” (1. Kor. 1:2) – oli siis yksi Kristuksen ruumis, joka kokoontui eripuolilla Välimerta.

Miksi seurakunta on pyhä?

Seurakuntaa sanotaan pyhäksi siksi, että se on erotettu Jumalalle. Seurakunnan pyhyys ei kuitenkaan ole jäsenten pyhyyttä, vaan ruumiin pään eli Kristuksen pyhyyttä. Se on siis sitä pyhyyttä, joka on Jumalan valtakunnan syvintä olemusta. Ja seurakunnassa Kristus on läsnä ja vahvistaa seurakunnan jäseniä Jumalan sanalla ja sakramenteilla.

Tähän liittyy myös ajatus seurakunnan erehtymättömyydestä. Erehtymättömyydellä tarkoitetaan sitä, että Jumalan seurakunta on siinä merkityksessä erehtymätön, että se säilyy maan päällä maailman loppuun asti. Maan päällä siis säilyy loppuun saakka Jumalan elävä seurakunta, jolla on Totuuden sanat eli Kristuksen anteeksiantamuksen evankeliumi. Jeesus on sanonut: ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun saakka” (Matt. 28:20). Mutta sitten on tärkeä muistaa, että tällä erehtymättömyydellä ei tarkoiteta sitä, että näkyvä seurakunnan kokous olisi erehtymätön.

Seurakunta on yhteinen, yleinen tai katolinen. Miksi?

Seurakunta on kahdessa mielessä katolinen. Ensinnäkin siksi, että se pyrkii levittäytymään koko maailmaan (määrällisesti). Siksi seurakunta ei ole itseensä käpertyvä yhteisö vaan ulospäin suuntautuva seurakunta, joka julistaa Jumalan sanaa. Se sana, jota me julistamme ei ole vain informaatiota Jumalasta, ei runoutta eikä kaunopuheisuutta – vaan se Sana, jota seurakunnan palvelijat julistavat on ”lihaa ja verta”. Oikeastaan se, että Kristus on tullut ihmiseksi, on peruste sille, että me voimme Hänestä saarnata. Ja kun me saarnaamme itse kukin, me emme vain välitä sanoja, vaan niiden sanojen välityksellä itse Sana eli Kristus tulee läsnä olevaksi. Eli se elävä Sana, jota me julistamme, on Jumalan valtakuntaa eli kuninkuutta, joka on Kristus. Miksi? Siksi, että Kristus saisi tulla kuninkaaksi kaikkien ihmisten sydämeen.

Toiseksi seurakunta on yleinen siksi, että se edustaa ja opettaa Jumalan ilmoituksen eli Raamatun koko totuutta (laadullisesti). Seurakunnan tehtävä on siis pysyä sanassa, ja sanassa pysyessään seurakunta pysyy Jumalan seurakuntana.

Apostolisuus. Miksi ja mitä?

Seurakunnan perustana on Jeesuksen opetuslasten eli apostolien todistus Jeesuksesta. Seurakunnan usko siis perustuu UT:n todistukseen Kristuksesta. Oikeastaan seurakunnan apostolisuuskin on lopulta kiinni siitä, pitäytyykö seurakunta Jumalan sanassa vai ei.

Tähän liittyy myös ajatus siitä, että seurakunta on ensisijassa myös totuusyhteisö. Ei siis mielipideyhteisö vaan totuusyhteisö. Seurakunnan tehtävä ei ole kertoa erilaisista vaihtoehdoista ja antaa virikkeitä ihmisen itsestä nousevalle uskonnollisuudelle, vaan seurakunnan tehtävä on julistaa Totuutta eli Kristusta; sitä, että vain Hänen kauttaan kulkee tie pelastukseen. Pyrkiminen totuuteen ei merkitse sitä, että ihmisten erilaisuus unohdettaisiin ja keskustelu kahlittaisiin, vaan sillä tarkoitetaan sitä, että me aina menisimme etsimään totuutta Jumalan sanasta eli Raamatusta, koska Raamatussa Jumala, Totuus, puhuu meille. Siksi tänäkin aikana on tärkeä vaalia luterilaista yksin Raamattu periaatetta. Se on pyrkimistä Totuuteen. Jumalan seurakunta elää aina sanasta. Ja Jumalan seurakunta on viime kädessä siellä, missä sana julistetaan puhtaasti ja sakramentit jaetaan oikein.

75 kommenttia artikkeliin ”Mitä eroa on käsitteillä Jumalan valtakunta ja seurakunta?

  1. Mielenkiintoinen ja tarpeellinen alustus, kerrassaan.

    Tarpeellinen siitä syystä, että käsitteet menevät sekaisin luoden pohjaa väärinkäsityksille. Yleistä on käyttää uskonyhteisöstämme (nähtävästä) ilmaisua Jumalan valtakunta. Vähän enemmän pureksittuna samaa käsitettä käytetään näkymättömän Jumalan seurakunnan synonyyminä. Uuden liiton mukainen seurakunta muodostui Jeesuksen myöhempien opetusten ja valtuutusten perusteella, ei siitä, kun Jeesus julkisen toimintansa alkajaisiksi sanoi: ”Aika on täyttynyt, Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa hyvä sanoma!”

    Mielestäni Jumalan valtakunta on tiivistetysti ymmärrettävä kahdesta näkökulmasta, jotka ilmenivät myös alustuksesta:
    1. Jumalan kuninkuus: Jumala määrää! Hän on on nujertanut perkeleen ja hallitsee kaikkia asioita Taivaassa ja maan päällä, ikuisesti.
    2. Vanhurskaus, rauha ja ilo Pyhässä Hengessä (Room. 14): Jumalan valtakuntaan kuuluminen pienen yksilön kannalta. Uskosta vanhurskas on osallinen Jumalan voitosta ja täydellisyydestä. Jumalaan valtakuntaan, sen kansalaiseksi voi tulla, kun Jumalan valtakunta on lähestynyt ja ottanut omakseen. Sieltä voi myös mennä pois, jos luopuu uskosta ja siten osallisuudesta Jumalan kuninkuuteen.

    Hyvän lähtökohdan pohdinnalle antaa myös lainaus Isosta katekiskuksesta Isä meidän rukouksen selityksestä (toinen pyyntö). Siitä ei saa lainkaan tukea ajatukselle, että käsitteen Jumalan valtakunta yhteydessä tulisi puhua ihmisjoukosta.

    Luther :
    ”Mitä sitten tarkoittaa Jumalan valtakunta? Se tarkoittaa juuri sitä, mistä kuulimme edellä, kun puhuimme uskosta. Jumala on lähettänyt maailmaan Poikansa, Kristuksen, meidän Herramme, lunastamaan meidät vapaaksi Perkeleen vallasta ja liittämään meidät yhteyteensä sekä hallitsemaan meitä vanhurskauden, elämän ja autuuden kuninkaana. Näin hän torjuu syntiä, kuolemaa ja pahaa omaatuntoa. Sitä varten hän on antanut myös Pyhän Henkensä, joka tuo tämän meille hänen pyhän sanansa välityksellä sekä valaisee ja voimallaan vahvistaa meitä uskossa. Siksi me pyydämme tässä rukouksen kohdassa ensiksikin sitä, että kaikki tuo vahvistuisi meidän keskuudessamme ja että hänen nimeään ylistettäisiin käyttämällä Jumalan pyhää sanaa ja elämällä kristillisesti. Pyydämme tätä siinä tarkoituksessa, että me sen omaksemme saatuamme myös joka päivä siinä pysyisimme ja kasvaisimme ja että Jumalan valtakunta menestyisi ja saisi suosiota ja kannatusta myös muiden ihmisten keskuudessa. Näin se vastustamattomasti etenisi kaikkialle maailmaan ja monet ihmiset pääsisivät Pyhän Hengen vetäminä armon valtakuntaan ja osallisiksi lunastuksesta, niin että me kaikki yhdessä voisimme ikuisesti pysyä valtakunnassa, joka on nyt saanut alkunsa.”

    Kuten aiemmassa kommentissani edellisessä ketjussa totesin, on harmillista (ja lisätään vielä että hullunrohkeaa) kertoa meistä peltoaukealle kokoontuneista, että ”täällä Jumalan valtakunnassa”, kun Herra sanoo valtakunnastaan, että ei voida sanoa, että se on ”täällä”.

    Tykkää

  2. Kesäkukka

    Kiitos tästä alustuksesta! Ihailen teidän joidenkin (blogistit, vierasalustajat ja tietty useat kommentoijat) kykyä sanoittaa ja selittää asioita niin ymmärrettävästi ja systemaattisesti!
    Tärkeä aihe. Tässähän on kyse aivan uskon ydinasioista!

    Tykkää

  3. Jupe

    Tulee mieleen, että Jumalan Valtakunnan ja seurakunnan erottaminen tällä tavalla aiheuttaa lähes poikkeuksetta sen, ettei Pyhän Hengen virka -oppia sellaisenaan kuin me sen tiedämme, voida enää pitää vakavasti otettavana, eikä näinollen myöskään seurakunnan rajapyykkejä. Jos ajatellaan, että siellä on Jumalan Valtakunta läsnä, missä Sana puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein jaetaan (niinkuin järkevintä on, sen sijaan, että voitaisiin vastoin Raamatun todistusta ilmoittaa, että ”täällä se Pyhä Henki on, eikä muualla”), ei voida enää määritellä, että tuolla henkilöllä on Pyhä Henki ja tuolla ei, eli tuolta ei kannata pyytää synninpäästöä, mutta tuolta kannattaa, vaan silloin pakostakin sidotaan Pyhä Henki nimeomaan Sanaan ja sakramentteihin ja silloin esimerkiksi jokainen aktiivinen kastettu seurakunnan jäsen on Kristuksen lähettiläs, oli hänellä Henkeä tai ei. En tiedä, saanko aivan selitettyä sitä, mitä ajattelen, mutta ehkä voisi tiivistää, että silloin ajatellaan siten, että Pyhä Henki toimii pikemminkin Sanaan sidottuna seurakunnasta käsin, miten sitä sanaa sieltä levitetäänkään pikemminkin kuin Pyhän Hengen omaavien ihmisten kautta. Toki Pyhä Henki toimii ihmisten kautta, mutta katse ei silloin ole ihmisissä, vaan Sanassa. Tällöin on aivan mahdoton ajatus alkaa määrittelemään, että Jumalan valtakunta on täällä tai tuolla tai että metodi tulla uskoon on tämä tai tuo. Ja itseasiassa tämä onkin järkevintä, koska aina kun katse käännetään pois sanasta meihin ihmisiin, ei saarnata enää Kristuksesta, niinkuin Jaakonkin mukaan tulee tehdä, vaan meistä, ikäänkuin että se voima olisi meistä lähtöisin. Paavali kuvaa asiaa tällä tavalla:

    2. Kor. 4:
    1 Sentähden, kun meillä on tämä virka sen laupeuden mukaan, joka on osaksemme tullut, me emme lannistu,
    2 vaan olemme hyljänneet kaikki häpeälliset salatiet, niin ettemme vaella kavaluudessa emmekä väärennä Jumalan sanaa, vaan julkituomalla totuuden me suositamme itseämme jokaisen ihmisen omalletunnolle Jumalan edessä.
    3 Mutta jos meidän evankeliumimme on peitossa, niin se peite on niissä, jotka kadotukseen joutuvat,
    4 niissä uskottomissa, joiden mielet tämän maailman jumala on niin sokaissut, ettei heille loista valkeus, joka lähtee Kristuksen kirkkauden evankeliumista, hänen, joka on Jumalan kuva.
    5 Sillä me emme julista itseämme, vaan Kristusta Jeesusta, että hän on Herra ja me teidän palvelijanne Jeesuksen tähden.
    6 Sillä Jumala, joka sanoi: ”Loistakoon valkeus pimeydestä”, on se, joka loisti sydämiimme, että Jumalan kirkkauden tunteminen, sen kirkkauden, joka loistaa Kristuksen kasvoissa, levittäisi valoansa.
    7 Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä.

    Ensinnäkin, Paavali sanoo, että (1) apostolit eivät väärennä Jumalan sanaa, vaan julkituovat totuuden. Hän sanoo, että (2) valkeus lähtee Kristuksen kirkkauden evankeliumista. Kolmanneksi hän sanoo, että (3) he eivät julista itseään, vaan Kristusta Jeesusta. Hän myös vielä korostaa sitä, että kaikki on Jumalalta, eikä meistä, sanoen, että (4) ”Jumala, joka sanoi: ”Loistakoon valkeus pimeydestä”, on se, joka loisti sydämiimme, että Jumalan kirkkauden tunteminen, sen kirkkauden, joka loistaa Kristuksen kasvoissa, levittäisi valoansa”. Lisäksi hän korostaa, että (5) tämä aarre on meillä savisissa astioissa, siis katoavassa ruumissa, että kaikki huomio kohdistuisi Kristuksen kirkkauden evankeliumiin, eikä edes näyttäisi siltä, että se tulisi meistä. Paavali siis halusi kohdistaa kaiken huomion Kristukseen, eikä ihme. Huomion ei tule olla siinä, kuka saarnaa, vaan siinä, mitä saarnataan. Ei Paavali esimerkiksi Galatalaistenkaan tapauksessa ollut huolestunut siitä, oliko valheopettajilla väärä henki, vaan siitä, että he saarnasivat väärää evankeliumia, siis sitä, että ihmisten tulee noudattaa Mooseksen lakia vielä Kristukseen uskomisen lisäksi, että he pelastuvat.

    Tulee siis itselleni ainakin mieleen, että meidän ei tulisi määritellä niinkään Pyhän Hengen toimintaa, toimintamahdollisuuksia, vaan luottaa siihen, että kun Kristusta saarnataan uskollisesti, toteutetaan varmasti sitä, mitä Pyhä Henkikin tahtoo, eli Kristuksen kirkastamista. Näin ei siis ole järkevää alkaa määrittelemään sitä, kenellä Pyhä Henki on ja kenellä sitä ei ole, vaan pitäisi ennenkaikkea pohtia, mikä on Pyhän Hengen tahto, mitä Jumala sanassaan meille tahtoo kertoa siitä, mikä on tärkeintä.

    Nousee ajatus, että esimerkiksi Luterilaisessa tunnustuskunnassa muuallakin kuin vl-liikkeessä voi hyvinkin olla tämän alustuksen perusteella elävää uskoa. Esimerkiksi Luther-säätiössä ja jopa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa.

    Tykkää

  4. Oikein hyvä Jaakko Rannan alustus! – Virheemme on ollut, että olemme menneet ylikireästi YLI Raamatun so. Herramme ja apostolien opetuksen opetuksessamme Jumalan Valtakunnasta ja seurakunnastaan… Olemme pitäneet kyllä tosiasiana, että ”Jumalan valittu kansa” erehtyi moniaita kertoja VT:n aikana, ja että UT:n aikana kaikki aiemmat kirkkohistoriasta tunnetut herätykset ja kirkkokunnat ovat voineet ennen pitkää harhautua, mutta – me emme voi erehtyä! – Ja olemme olleet ylivalmiit tuomitsemaan, leikkaaman ja jopa kieltämään ”uskon voiman” vaikka ”Tuuli puhaltaa missä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Samoin on jokaisen Hengestä syntyneen laita.” (Joh. 3:8)

    Sielunvihollinen on kuitenkin kavala ja on lähestynyt aina sieltä, mistä vähiten odottaisi – siispä meitä ennen muuta äärieksluvisismin eli ”kolmen kyynärän Jumala- ja seurakuntaopin” muodossa ja kautta… Heresioita olemme vainunneet aina vainoharhaisuuteen asti. Erityisesti 1970-luvulla kärjistyneet harhat ovat peili, johon Jumala haluaa meidän katsovan ja puhdistavan opetustamme reformaation hengessä!

    Evankeliumi on ”hengen virka”, sillä ”Henki tekee eläväksi.” (2. Kor. 3:6). Sen että Luther ja Laestadius tuovat esille jopa viran ja sanan pyhityksen, voimme ymmärtää myös maltillisesti ja raamatullisesti niin, että ”virka” – jopa viranhaltijan sydämen tilasta huolimatta – voi olla Jumalan Valtakunnan ja Pyhän Hengen asialla, kun se KUTSUU Jumalan SANAN luo ja tuo ELÄVÄ SANA puolestaan ohjaa sitten Jumalan globaaliin ja yliajalliseen Valtakuntaan ja paikalliseenkin seurakuntayhteyteen – ”Kristus-viinipuun eläväksi oksaksi”!

    Tykkää

  5. Joona Korteniemi

    Erinomainen alustus Jaakolta, ja valtavan tärkeästä aiheesta! Pienenä vinkkinä: Eräs aikakautemme suurimmista teologeista, Joseph Ratzinger eli paavi Benedictus XVI analysoi Jumalan valtakunta-käsitettä Jeesus-trilogiansa ensimmäisessä kirjassa ”Jeesus Nasaretilainen”. Suosittelen lukemaan! Ainakin minulle Ratzingerin analyysi avasi käsitteen aivan uudella tavalla.

    Kuten Jaakko, Ratzinger tulee tulokseen, että valtakunta on dynaaminen, Jumalan toimintaan viittava käsite. Parempi käännös voisikin olla ”Jumalan kuninkuus”, ”Jumalan valta” tai ”Jumalan hallitseminen”. Julistaessaan ”evankeliumia Jumalan valtakunnasta” Jeesus julisti siis ilosanomaa Jumalasta, siis siitä, että Jumala ei vain seuraa passiivisesti pahan valtaa maailmassa vaan puuttuu asioihin, hallitsee, on kuningas. ”Ratzingerilaisittain” tulkittuna myös Isä meidän-rukouksen pyyntö ”tulkoon Sinun valtakuntasi” tulee ymmärrettäväksi. Pyyntö on (tietysti) rinnakkainen pyynnöille ”pyhitetty olkoon Sinun nimesi” ja ”tapahtukoon Sinun tahtosi”. Pyytäessämme Jumalan valtakunnan tulemista pyydämme, kuten rinnakkaisissakin pyynnöissä, että Jumala saisi olla siinä asemassa, joka hänelle kuuluu, että Hän olisi kuningas ja hallitsija.

    Nykyisellä vahvojen, byrokraattisesti järjestäytyneiden valtioiden aikakaudella myös Jumalan valtakunnan ymmärtää helposti joksikin staattiseksi, näkyväksi instituutioksi tai ihmisryhmäksi. Kyse on siis kuitenkin dynaamisesta, Jumalan toimintaan viittaavasta käsitteestä. Tällöin sitä ei tule koskaan samaistaa mihinkään instituutioon tai ihmisjoukkoon, ei edes seurakuntaan/kirkkoon. Jumalan valtakunta on kuitenkin kätkettynä Kristuksen kirkon armonvälineisiin, Sanaan ja sakramentteihin, ja uskon kautta Kristukseen ihminen on osallinen Jumalan valtakunnasta.

    Liked by 1 henkilö

  6. siirak

    Olipa erinomainen alustus. Hyvin tämän suuntaisesti olen itsekin pidemmän aikaa ajatellut, vaikken sitä ole kyennyt teologisesti kovin perusteellisesti itselleni selittämään. Jos järjestettäisiin Hulluinhuonelainen on the road show kaikilla Suomen Ry:llä, niin tämä alustus tulisi ottaa ehdottomasti päänumeroksi. Jos tälläinen leikittely sallitaan 😉

    Tykkää

  7. Kuolleenuskon pappi

    Minusta on hauska ilmiö sinänsä, että käytetään nimeä lestadiolainen, lestadiolaisuus, mutta ei kuitenkaan seurata Laestadiuksen käsitystä seurakunnan rajoista, eikä Raattamaankaan. Minulle riittää toki Tunnustuskirjojen ”jumalattomat ei ole mikään kirkko”, mutta lestadiolainen tapa rakentaa Sionin muuria ei ole kylläkään raamatullinen. Laestadius oli allianssikristitty, hänelle kelpasivat veljeksi monet sellaiset, joille vanhoilliset nyrpistää nenäänsä

    Tykkää

  8. Hyä ”kuolheenuskon pappi” – älä loukkaannu, mutta ei kommentissasi mithään uutta ollut 😉 – no joo, samoja asioita tietysti toistamme niin myös seurapuheissa kuin vaikkapa minä täälläkin… a la ”repetitio mater studiorum est”. Tervetuloa vaan kommentoimaan!

    Tuo Valtakunnan ”dynaamisuus” tulee tosiaan hyvin esille ”Isä meidän” -rukouksen kohdasta ”tulkoon Sinun valtakuntasi”(Matt. 6:10), jonka Jeesus opetti niin kansanjoukoille kuin OPETUSLAPSILLEEN, joista viimeksi mainitut Kristuksen seuraajina ilman muuta jo olivat Valtakunnan lapsia. Ja Luukkaan mukaan rukous opetettiin pyynnöstä juuri ja vain opetuslapsille! (Luuk. 11:1) – Edelleen Jeesus kehottaa myös SEURAAJIAAN ”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan…”(Matt. 6:33)

    Voi jopa sanoa, että Jeesuksen opetuksen mukainen ”Jumalan Valtakunta” -käsite on suorastaan ”elastinen”. Me emme ole Jumalalle korvaamattomia, emmekä ole horjumattomia – kuten ei mikään muukaan kristillinen herätys, yhteisö tai kirkkokunta – sen enempää myöskään ortodoksinen, katolinen tai luterilainen kirkko… Jumala Kaikkivaltiaana voisi herättää eloon ja seuraajikseen vaikka kivet (vrt. Luuk. 19:40).

    Jumalan valtakunta on ikuinen ja horjumaton yliajallisena ja ylipaikallisena yhteisönä kuten Jumalakin on. 1900-luku oli suuri poliittisten maanpäällisten jopa antikristusten ”valtakunta” -ideoiden ja aatteiden aika (esim. kansallissosialismi, kommunismi, sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio jne.), ja tämä ”ajan henki” löi läpi myös kristillisyytemme ”Jumalan valtakunta” dogmin ja käsitteen sisältöön ja sen määrittelyn kehitykseen… Mutta kuten Jaakko edellä huomauttaa, mekin olemme osa Jumalan Valtakuntaa jos ja kun ja siinä määrin, kuin pidämme kiinni Raamatun Sanasta!

    Tykkää

  9. Taavetti

    Pitkästä aikaa taas kirjoittelen. Mielenkiinnolla olen kyllä lukenut blogia.

    Erittäin hyvä ja tarpeellinen alustus Jaakolta, kiitos!

    Sitä jäin ihmettelemään että alustuksessa ei juuri viitattu ”Moosekseen ja profeettoihin”. Johonkin tietysti on aina rajattava.

    Miksi Jeesus yleensäkään puhui Jumalan valtakunnasta. Ymmärtääkseni sen tähden koska siitä oli paljon profetioita Vanhan testamentin puolella. Sen tähden että juutalaiset ymmärtäisivät ennustusten tässä ja nyt toteutuneen.

    Jotta ymmärtäisi Jeesuksen puheita, tulisi osata ”Mooses ja profeetat”, eli kirjoitukset, eli VT kaanon. Aikalaiset juutalaiset kuulijat osasivat ne ilmeisen hyvin.

    Erittäin hyvin Jaakko selventää; Jumalan valtakunta on Jumalan kuninkuutta, Jumalan seurakunta on pyhien näkymätön yhteisö.

    Jeesuksen ja Johanneksen puhuessa Jumalan valtakunnan lähestymisestä, he puhuivat profetioiden toteutumisesta; nyt Jumalan kuninkuus on lähestynyt! Se mitä on sadat vuodet odotettu hartaasti. Jumala itse tuli lihassa maan päälle, kunnian Kuningas. Nyt on Jumalan kuninkuus lähellä. Uskovissa se kuninkuus on ”itse teissä” Jeesuksen Kristuksen kautta.

    Mielestäni Luther selittää sen isossa katekismuksessa noin kuin Jaakko esittää, tosin Jaakko esittää sen ymmärrettävemmin ;).

    Kiitos Joonalle paavillisesta vinkistä. Onkohan Paavikin ammentanut käsityksiään Lutherin teksteistä ;)? Tai sitten Paavi on lukenut Raamattua… Varmastikin paljon enemmän kuin minä.

    Tykkää

  10. Kesäkukka

    ” ”tulkoon Sinun valtakuntasi”(Matt. 6:10), jonka Jeesus opetti niin kansanjoukoille kuin OPETUSLAPSILLEEN, joista viimeksi mainitut Kristuksen seuraajina ilman muuta jo olivat Valtakunnan lapsia.”

    Hmm. Pieni välihuomio. Juudaskin oli opetuslapsi, Jeesuksen seuraaja ja joukossa mukana, mutta oliko Jumalan Valtakunnassa?

    Mutta kyllä, Jeesus kehotti omiaankin etsimään Jumalan valtakuntaa. Ehkä juuri sen vuoksi, että sen kadottaa niin helposti vaikka joukossa olisikin?

    Tykkää

  11. Aivan niin – saamme ja meidän on syytä joka päivä rukoilla; ”tulkoon Sinun valtakuntasi”!

    Kyllä Juudaskin oli alun perin saattanut lähteä Jeesuksen kutsusta mukaan vilpittömällä mielellä, mutta ehkä hänen odotuksensa vielä muita voimakkaammin edustivat sitä perinteellistä Messias-kuvaa uuden maanpäällisen Valtakunnan johtajana. Ehkä hänellä oli aluksi vilpitön tarkoitus maksaa yhteisestä kassasta ”lainaamansa” rahat takaisin, mutta se vain aina lykkääntyi… Ei Jeesuksen seuraaminen ollut tuolloin mitään katu-uskottavien ravattimiesten puuhaa, kuten saattaa saada käsityksen seurapuheista, joissa ihmetellään etteivät kaikki seuranneet Jeesus Nasaretilaista… Ei – vaan Jeesuksen seuraaminen oli pääosin marginaalissa elävien ”vaihtoehtoihmisten” riskinottoa ja passiivista vastarintaa tuon ajan vakiintuneita instituutioita ja hallitsevaa establishment-luokkaa vastaan. Ehkä joku oli puhunut sittemmin Jeesuksen vaikeaselkoiseen julistukseen ja toimintaan pettyneelle Juudakselle ”järkeä” ja niin hän ajatteli, että lienee tosiaan koko yhteiskuntarauhan ja hyvinvoinnin kannalta parempi ja isänmaallista, jos tuon ”haahuilijan” toiminta loppuu vangitsemiseen – ja on vain kohtuullista, jos hänelle siitä hyvitetään tuo vaatimaton summa; 30 hopearahaa.

    Mutta, – tänäkin iltana saamme myös sanoa;
    ave crux, spes unica – terve risti, ainoa toivo!

    Tykkää

  12. kirstymai

    Alleviivaan vielä, itselleni ja tänne muillekin, kun on niin tärkeää: ”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa..”
    Eikö niin, että silloin etsitään Jumalan hallintavaltaa (elämäämme), sitä mikä on Jumalan tahto, Jumalan mieli ja ajatus? Etsitään ja vaalitaan sitä tilaa, että Jumala saa asua sydämessämme ja vaikuttaa. Ei samanmielisten porukkaa eikä näkyvää yhteisöä, vaikka sen tietyllä tapaa voi ajatella muodostuvan etsijöistä ja löytäjistä – vai voiko edes?
    Koska jos voimme sanoa ymmärtävämme ja ”näkevämme” rajat, silloinhan teemme juuri sitä, että osoitamme Jumalan valtakunnan löytyvän ”täältä”.
    Jumalan valtakuntaa löytää ainakin Sanan ja sakramenttien kautta. Seurakuntayhteydestäkin sitä toivoisi löytävänsä, mutta tämä aihealue on itselläni kovasti vielä mietinnän alla.

    ”Tulkoon Sinun valtakuntasi..” eli tulkoon Jumala hallitsemaan mieltäni, ajatuksiani, elämääni.

    Tykkää

  13. Aivan kirstymai – tosin kyllä Jumalan Sana ja Hyvä Paimen Herramme johtaa meidät myös seurakuntayhteyteen, mutta me emme saa nostaa ja korottaa maanpäällistä seurakuntaa yli Jumalan Sanan ja peittää ja varjostaa sillä armon aurinkoa Jeesusta Kristusta! – Ja niin yksittäisinä kristittyinä kuin seurakuntana meidän on päivittäin etsittävä ja rukoiltava ”Jumalan valtakunnan/tahdon toteutumista” – se voi olla pieniäkin asioita, mutta se on kuitenkin merkitykseltään jotakin paljon paljon muuta ja suurempaa kuin vaikkapa kirkon kiinteistösijoitukset tai RY:n toimitalojen ylenmääräiset tuunaukset…

    Tykkää

  14. MiikkaN

    Haluaisin myös omasta puolestani kiittää sivuston erinomaisia artikkeleja ja tätä pastorin kirjoitusta! Kuulun itse LHPK:n (ent. Luthersäätiö) seurakuntaan ja sydäntä on lämmittänyt lukea myös teidän VL-uskovien lämminhenkisiä kommentteja meidänkin hiippakunnastamme. Jupe yllä epäli että meidänkin porukoista saattaisi löytyä jopa elävää uskoa, mikä oli hienosti sanottu 🙂 Uskon että Jumalan Sana ja sakramentit voivat näin todella vaikuttaa, kun niille ollaan uskollisia, ja samasta syystä elävää uskoa voi löytää VL-liikkeestäkin.

    Jaakon kirjoitusta sivuten haluaisin kysyä mitä te VL-teologeina ja VL-uskovina ajatelette kasteen sakramentista, ja mitä ajattelette Lestadiuksen kasteteologiasta suhteessa Lutherin kasteteologiaan? Siihen liittyen ei ole osunut minun silmääni yhtään keskustelua ja evankelisena uskovana ymmärrän itse että kaste on portti/ uudestisyntymisen peso/ uudestisyntiminen vedestä ja Hengestä Jumalan seurakuntaruumiin jäseneksi (1. Kor 12:13). Olen tutkinut Lestadiuksen saarnakirjoja, joiden perusteella rovasti ei tunnu kovasti kastetta arvostavan, ja kysyisin onkohan tämä käsitykseni alkuunkaan oikea? Joka tapauksessa tämä on minusta olennainen kysymys ja olisin iloinen, jos sitä pohtisitte erinomaisessa ja asiapitoisessa blogissanne.

    Tykkää

  15. Kysymys

    Ei nyt liity tähän artikkeliin, mutta miten syntien anteeksi saaminen tarkalleen ottaen menee? Esimerkkitilanteena: jos henkilö xx on tehnyt omasta mielestään suurta syntiä, joka painaa ja vaivaa mieltä, mutta ei kuitenkaan asian arkuuden vuoksi halua sitä toiselle uskovaiselle tai papille kertoa, enkä puhu nyt mistään rikoksesta, voiko sen uskoa anteeksi ilman että on kertonut siitä toiselle uskovaiselle henkilökohtaisesti? Ja jos se ei ole mahdollista, mitä tapahtuu jos sitä ei koskaan kellekään toiselle kerro? Onko pelastus siitä huolimatta mahdollinen? Te viisaammat, kertokaa.

    Tykkää

    1. Olof Tallius

      On varmasti mahdollista pelastua, vaikka kaikkia syntejään ei tunnusta toiselle ihmiselle – kunhan tunnustat ne ja täydellisen syntisyytesi Jumalalle. ”Usko uskoo joka hetki kaikki synnit anteeksi.” Eli siis synnit ovat uskovaisella joka hetki anteeksi, ennen rippiä ja ripin jälkeen.

      Ripissähän on kyse siitä, että saa (vapaaehtoisesti) tunnustaa lähimmäiselleen niitä syntejä, jotka mieltä painavat. Se on siis armonväline, joka auttaa meitä uskomaan vapaasti.

      Eräässä kevään aikana ilmestyneessä Päivämiehessä kirjoitettiin hyvin: ”…[omantunnon] Vapaus ei tule sitä, että olen osannut pyytää kaikki syntini anteeksi vaan siitä, että saan ja jaksan luottaa Jeesuksen sovitukseen.”

      Minusta Joona kirjoittaa asiasta hyvin mm. täällä: https://hulluinhuonelainen.wordpress.com/2013/10/23/rippi-ahdistuksen-aiheuttaja-vai-lohdutuksen-lahde/

      Tykkää

    2. Saa uskoa anteeksi Kristuksen sovituksen ja evankeliumin ansiosta – ja jos kysymyksessä on oikeasti vakava synti Pyhä Henki ohjaa meitä rukoilemaan, että Jumala antaisi henkilön ja tilanteen, jossa saisi puhua asian ja ottaa vastaan sen yli erityisen synninpäästön… Sitä on rippi eli parannuksen ”sakramentti”.

      Tykkää

    3. Juhani Pitkänen

      Joille te synnit anteeksi annatte, niille ne on taivaassa anteeksi annettu. Pyhä Henki antaa synnit anteeksi ihmisen suun kautta.

      Tykkää

  16. Quo Vadis

    Kiitokset Jaakolle selkeästä ja paljon ajatuksia herättäneestä alustuksesta (eikä siis puheenvuorosta :-).
    On todella tärkeää että määrittelemme käsitteitä, jotta tiedämme mistä puhutaan. Siitä on aina hyvä lähteä keskustelussa liikkeelle. Erityisesti tässä ekslusiivisuus-keskustelussa juurikin käsitteet Jumalan valtakunta ja Jumalan seurakunta ovat perusta koko keskustelulle.
    Edellä onkin ollut jo ansiokkaita kommentteja, joita on ollut mielenkiintoista lukea.
    Muutamia ajatuksia (ehkäpä toistan jo edellä sanottua) :
    Jeesuksen opetuspuheissa ja vertauksissa puhutaan Jumalan valtakunnan mysteeristä useista eri näkökulmista, useiden eri kielikuvien kautta, sen etsimisestä ja löytämisestä. Erityisesti Jeesuksen opettamassa Isä Meidän-rukouksessa tosiaan pyydetään: “Tulkoon sinun valtakuntasi…” Vuorisaarnassa Jeesus kehoittaa (Matt 6:33): ”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin.” Samoin Luukkaan evankeliumissa Jeesus kehoittaa etsimään Jumalan valtakuntaa: (Luuk 12: 31-32) “31) Vaan etsikää Jumalan valtakuntaa, niin myös nämä teille annetaan sen ohessa. 32) Älä pelkää, sinä piskuinen lauma; sillä teidän Isänne on nähnyt hyväksi antaa teille valtakunnan…”
    Jeesus siis kehoittaa sekä aktiivisesti etsimään Jumalan valtakuntaa että samanaikaisesti olemaan jatkuvasti ikäänkuin valmiustilassa vastaanottamaan Valtakunta. Täytyy siis toimia aktiivisesti ja etsiä, sekä olla samalla luottavassa ja vastaanottavassa tilassa: tapahtukoon Sinun tahtosi. Em. luvussa puhutaan myös piskuisesta eli pienestä laumasta (=Jumalan seurakunnasta?), jolle Isä on nähnyt hyväksi antaa Valtakunnan. Jumalan seurakunnan tehtävänä on siis sekä etsiä jatkuvasti Jumalan valtakuntaa ja Jumalan vanhurskautta että olla samalla tämän vastaanottava omistaja. Aktiivinen toimija ja passiivinen vastaanottaja?
    Jumalan valtakunta ja Jumalan vanhurskas tahto on Hengen todellisuutta, joka jatkuvasti pyrkii murtautumaan esiin maalliseen todellisuuteemme. Kristus itse on Jumalan Valtakunnan tosiolemus ja Jumalan seurakunta on heijastusta tästä Kristus-todellisuudesta.
    “Tähän liittyy myös ajatus siitä, että seurakunta on ensisijassa myös totuusyhteisö…” Itse ajattelen että seurakunta on armon ja totuuden yhteisö, nämä ovat ikäänkuin kolikon kaksi puolta. Armoa ei ole ilman totuutta ja totuus ilman armoa johtaa armottomuuteen. Isän kirkkaus, evankeliumi Kristuksesta, on täynnä armoa ja totuutta (Joh 1:14) : “Ja Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa, senkaltaista kirkkautta, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä; ja hän oli täynnä armoa ja totuutta.”
    (Joh 14 :6-7): “6) Jeesus vastasi: Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani. 7) Jos te tunnette minut, opitte tuntemaan myös minun Isäni. Te tunnette hänet jo nyt, olettehan nähneet hänet.”

    Tykkää

  17. Lyhyt kesä kallistuu jo loppupuolelle – uimavedetkin ovat vielä lämpimät ja ainakin tälle nurkalle Suomea on Luoja siunannut hyvän marjasadonkin…

    1.
    Hyvä on Herra, hyvä on Herra,
    riemuitkaamme siitä.
    Lahjat on Herran, muista sielu niitä,
    muista sielu niitä.
    Hyvä on kiittää, sieluni, siis kiitä.
    Kiittäkää Herraa, kiittäkää Herraa!

    3.
    Pilvistä taivaan, pilvistä taivaan
    poudan polttamille
    pelloille virtaa vettä janoisille,
    vettä janoisille,
    taas ruoho nousee vuorilaitumille.
    Kiittäkää Herraa, kiittäkää Herraa!

    4.
    Hän luoduillensa, hän luoduillensa
    tarpeet aina tuottaa,
    elävät kaikki syöttää hän ja juottaa,
    syöttää hän ja juottaa,
    kaarneenkin poika hoivaajaansa luottaa.
    Kiittäkää Herraa, kiittäkää Herraa!

    5.
    Kiittäkää Herraa, kiittäkää Herraa,
    hän on yksin hyvä,
    elämän lähde ihmeellisen syvä,
    ihmeellisen syvä.
    Hänestä vuotaa riemu enentyvä.
    Kiittäkää Herraa, kiittäkää Herraa!
    (VK 324)

    ”Suomi 100 vuotta” teemaa sivuttiin myös Ranuan opistoseuroissa. Se itsenäisyyspäivämme muuten voisi hyvin perustein olla 15.11. tai 30.11. tai 4.12 1917. Eikä itsenäisyys 6.12. 1917 ollut kuitenkaan vielä mikään selviö, mutta ne lähinaapureiden tunnustukset auttoivat tammikuussa 1918 asiaa. Suomi valtiona – siis autonomisena – oli syntynyt Venäjän osana jo aiemmin; yli 200 vuotta sitten. Syntyikö Suomi myös ”kansakuntana” vasta 1800-luvulla, ainakin tämä suomalainen kansallisuus-identiteetti levisi vasta tällöin yleisempään tietoisuuteen. Aiemmin identiteetti oli perustunut pääosin maakuntaidentiteettiin. – Vanhojen norjalaisten ja islantilaisten saagojen mukaan heidän kuningashuoneidensa juuret pohjautuvat ”Suomen ja Kainuun muinaisiin kuninkaisiin”. Lönnrot otti runoeepokseensa nimen Paltamon kirkkoherran Johannes Cajanuksen muistiinmerkitsemästä tarusta Kainuuta asuttaneista jättikokoisista ”Kalevan pojista”. Myös Tornionlaaksossa puhutaan jatuleista ja Laestadiuskin heidät mainitsee. Rovasti Cajanuksen myöhempi sukulainen Taneli Cajanus, ja 1900-luvulla Lauri Moilanen ja Väinö Myllyrinne olivat sittemmin näitä kainuulaisia kaksi ja puolimetrisiä jättejä…

    Mutta jos palataan vielä Suomi teemaan, yksi tärkeä pointti on ollut suomalaisugrilaisen kielen ikä Suomessa; omaksuttiinko se vasta rautakautisten muuttajien myötä pari tuhatta vuotta sitten, tuliko se jo kampakeraamikkojen myötä kivikauden ”suuren kesän” aikana vai missä määrin jo ensimmäiset muuttajat yli 10 000 vuotta sitten puhuivat jotain uralilaista – sittemmin ehkä kuollutta – kieltä.

    Jos Suomella tarkoitettaisiin erityisesti maa- ja kallioperäämme, niin ikähaitari sen kun edelleen venyisi taaksepäin aivan huikeasti, nimittäin Fennoskandian saari oli jo satoja miljoonia vuosia sitten mutta sijaitsi tropiikissa päiväntasaajan seutuvilla. Vanhin kallioperä meillä itä-Suomessa on yli 3 miljardia vuotta vanhaa.

    Jos laittaisimme millin paksuisia kolikkoja 3 miljardia päälekkäin ulottuisi torni avaruuteen 3000 kilometrin päähän. Huikeata! – Ihminen on ihan viimeisimpiä Jumalan luomistöitä – ja totisesti Kristus tuli tässä mittakaavassa maailmaan vasta ”viimeisellä ajalla” nimittäin ”viimeisinä aikoina hän on puhunut meille Pojassaan” (Hepr. 1:2).

    Kovin vähän on taidettu keskustella siitä, että itsenäisyysmiestemmekin toiminta oli alunperin ”maanpetoksellista” laillista hallitsijaa ja yhteiskuntajärjestystä vastaan suunnattua ja vasta bolsevikkien valtaannousu syksyllä 1917 vapautti suomalaiset tästä uskollisuudenvalasta… Onko aikoinaan kokemamme ”valtiollinen sorto” tehnyt meidät empaattisiksi ja solidaarisiksi suhteessa muihin rääkättyihin kansoihin ja kansansirpaleisiin. Tenon uutistenkin perusteella näyttää siltä, että ainakin saamelaisten kurmuutus senkun jatkuu. Nimistön ja kansanperinteen perusteella saamelaisten esi-isät ovat aikoinaan asuttaneet ainakin sisä-Suomea Uuttamaata myöten. – Luulen, että Lars Levi Laestadiuksella olisi sanansa sanottavana heimoveljiensä puolesta!

    Afrikkalaisten kerrotaan sanoneen imperialistisille auttajilleen 1800-luvulla: ”Ennen meillä oli maa, ja teillä Raamattu, nyt meillä on Raamattu, mutta teillä maa.”

    Kun erityisesti 1900-luku oli suurten organisaatioiden rakentamista ja erilaisten valtakunta-aatteiden ”kultaista” aikaa on tavallaan ymmärrettävää, että myös ”Jumalan Valtakunta” alettiin rinnastamaan organisaatioihin muuallakin kuin kirkkokunnissa – niin myös kristillisyydessämme unohtaen nuo Jeesuksen sanat ”keskellänne” ja ”sisäisesti teissä”.

    Tykkää

  18. Seuraradiokin loppui – itse en kovin tiiviisti kuunnellut, mutta pätkiä silloin tällöin. Kanavalla soi lähes yötä päivää upeita virsiä ja Siionin lauluja SRK:n valtavasta omasta äänitetuotannosta – ja maanantai-iltana kanava loppui hienoon toivelaulukonserttiin…. Juontajatkin olivat järjestään oikein hyviä.

    Viime viikonlopulta tällaisena ”satunnaisotantana” jäi mieleen mm. pakolaiskysymykseen suoraselkäisesti ja positiivisesti kantaa ottava ohjelma:

    [audio src="http://www.rakro.net/wp-content/uploads/2017/07/001280_Suomi100_Osa5_Kasvava_kansa-Muukalaisesta_kyl%C3%A4nmieheksi.mp3" /]

    Kannattaa kuunnella myös vaikkapa lääkäri Maisa Karjulan haastattelu tärkeistä elämän ja kuoleman kysymyksistä http://www.rakro.net/wp-content/uploads/2017/07/001269_Honkonen_Anne_Uskovaiset_erilaisisa_ammateissa_laakarihoitaja.mp3

    Rukoilla sopii myös uskovaisille lääkäreille suoraselkäisyyttä, etteivät he ”virkavelvollisuutenakaan” edistäisi mm. ”sosiaalisin” syin tehtäviä aborttimurhia edes neuvonnalla.

    Voi olla, että jollain ahkeralla kuuntelijalla olo on kuin kerrallisella lähetysmiehellä – taisi olla muuten alajärveläinen Antti Kananen – jota pitkältä lähetysmatkalta palattuaan oli pyydetty jo seuraavana päivänä naapuriin seurojen pitoon: ”En kuule jaksa saarnata, enkä juuri kuunnellakaan…” 🙂

    Olisiko joissakin seurasaarnoissa luettavissa/kuunneltavissa rivien välistä kannanottoja näihinkin keskusteluihin ”tiestä ja matkasta”; vaikkapa kun varoitellaan itse pohtimasta ja analysoimasta tiettyjen asioiden raamatullisuutta – vaan on mentävä kuin sokiasti seurakunnan mukaan; tai uskomasta ”laidalta”. – Aiemmin on juuri laitimmaisen tuntoistakin muistettu… Tai kun jotenkin väkinäisesti ja Raamatun sanomallekin väkivaltaa tehden halutaan vääntää kaikki kysymykset ”lain ja evankeliumin” väliseksi vastakkainasetteluksi. Edellä mainituilla kielikuvilla on tärkeä paikkansa ja positiivinen sanomansa, mutta ne voivat toimia myös savuverhoina sille, että ei haluta keskustella esiin nostetuista tärkeistä asioista…

    Pitää myös muistaa, etteivät seuraradion ”vanhat saarnat” ole mikään ”satunnaisotanta” tai välttämättä ”edustava otanta” aikansa saarnoista kristillisyydessämme. Tietysti erilaiset ”satunnaiset” ja ”järjestelmällisetkin” tekijät ovat vaikuttaneet siihen, että minkä tyyppisistä seuroista ja kenen puhujien puheita on äänitetty, kun nauhoituslaitteita oli vielä vähän varsinkin 1950-luvulla ja tietysti siihen, että miten nauhoitukset ovat säilyneet. Ennen julkaisua saarnat on tarkoin tarkastettu ja seulottu, ja siinä varmaan väliin ovat vaikuttaneet kuviteltavissa olevat ajankohtaiset ”taktiset” intressit…

    No ei väärä äärieksluvisismikaan muutu oikeaksi, vaikka sitä olisi saarnattu jo 100 vuotta. Siinä tarvitaan ”suodattimia” – aivan kuin olisi tarvittu 1970-luvulla pahempien – sittemmin tunnustettujen – vahinkojen ja harhojen välttämiseksi. Niin ja olisi silloin tarvittu enemmän Raamatun tuntevia suoraselkäisiä kuulijoita. – Muistan kyllä, kuin usein seuroista palattuaan sai kaivaa Raamatun esiin löytääkseen uskomisen rakoa – tosin oli harvakseltaan toisenlaisiakin saarnoja!

    Lopuksi Lutherin puolisoa Katarina von Boraa ansiokkaasti käsittelevästä seuraradion ohjelmasta, hän oli nimittäin kuolinvuoteellaan sanonut: ”Takerrun Kristukseen kuin takiainen…” Se olkoon meidän kaikkien mieli!

    Tykkää

  19. Seuraradiokin loppui – itse en kovin tiiviisti kuunnellut, mutta aina silloin tällöin. Kanavalla soi lähes yötä päivää upeita virsiä ja Siionin lauluja SRK:n valtavasta omasta äänitetuotannosta – ja maanantai-iltana kanava loppui hienoon toivelaulukonserttiin…. Juontajatkin olivat järjestään oikein hyviä.

    Viime viikonlopulta tällaisena ”satunnaisotantana” jäi mieleen mm. pakolaiskysymykseen suoraselkäisesti ja positiivisesti kantaa ottava ohjelma perjantailta: ”Suomi 100, osa 5; Kasvava kansa – Muukalaisesta kylänmieheksi.”

    Kannattaa kuunnella myös vaikkapa lääkäri Maisa Karjulan haastattelu tärkeistä elämän ja kuoleman kysymyksistä lauantailta: ”Mikä tässä tilanteessa on oiken? Omia tekemisiä peilaa uskon kautta.”

    Rukoilla sopii myös uskovaisille lääkäreille suoraselkäisyyttä, etteivät he ”virkavelvollisuutenakaan” edistäisi mm. ”sosiaalisin” syin tehtäviä aborttimurhia edes neuvonnalla. Miten se eroaisi siitä esivaltauskollisuudesta, jota korostettiin Natsi-Saksassa, kommunistisessa NL:ssa tai Kiinassa?

    Voi olla, että jollain ahkeralla kuuntelijalla olo on kuin kerrallisella lähetysmiehellä – taisi olla muuten alajärveläinen Antti Kananen – jota pitkältä lähetysmatkalta palattuaan oli pyydetty jo seuraavana päivänä naapuriin seurojen pitoon: ”Nyt en jaksa saarnata, enkä juuri kuunnellakaan…” 🙂

    Olisiko joissakin seurasaarnoissa luettavissa/kuunneltavissa rivien välistä kannanottoja näihinkin keskusteluihin ”tiestä ja matkasta”; vaikkapa silloin kun varoitellaan itse analysoimasta asioiden raamatullisuutta – vaan on mentävä joka asiassa täysillä seurakunnan mukaan; tai kun varoitellaan uskomasta ”laidalta”. – Aiemmin on juuri laitimmaisen tuntoistakin muistettu… Tai kun jotenkin väkinäisesti ja Raamatun sanomallekin väkivaltaa tehden halutaan vääntää kaikki kysymykset ”lain ja evankeliumin” väliseksi vastakkainasetteluksi. Edellä mainituilla kielikuvilla on tärkeä paikkansa ja positiivinen sanomansa, mutta ne voivat toimia myös savuverhoina sille, että kyseisistä asioista ei haluta keskustella…

    Pitää myös muistaa, etteivät seuraradion ”vanhat saarnat” ole mikään ”satunnaisotanta” tai välttämättä ”edustava otanta” aikansa saarnoista kristillisyydessämme. Tietysti erilaiset ”satunnaiset” ja ”järjestelmällisetkin” tekijät/syyt ovat vaikuttaneet siihen, että minkä tyyppisistä seuroista ja kenen puhujien puheita on äänitetty, kun nauhoituslaitteita oli vielä vähän varsinkin 1950-luvulla ja tietysti myös siihen, että miten nauhoitukset ovat säilyneet. Ennen julkaisua saarnat on nyt tarkoin tarkastettu ja seulottu, ja siinä varmaan väliin ovat vaikuttaneet kuviteltavissa olevat ajankohtaiset ”taktiset” intressitkin…

    No ei väärä äärieksluvisismikaan muutu oikeaksi, vaikka sitä olisi saarnattu jo 100 vuotta. Siinä tarvitaan ”suodattimia” – aivan kuin olisi tarvittu 1970-luvulla pahempien – sittemmin tunnustettujen – vahinkojen ja harhojen välttämiseksi. Niin ja olisi silloin tarvittu enemmän Raamatun tuntevia suoraselkäisiä kuulijoita. – Muistan kyllä, kuin usein seuroista palattuaan sai kaivaa Raamatun esiin löytääkseen uskomisen rakoa – tosin oli harvakseltaan toisenlaisiakin saarnoja!

    Lopuksi Lutherin puolisoa Katarina von Boraa ansiokkaasti käsittelevästä seuraradion ohjelmasta, hän oli nimittäin kuolinvuoteellaan sanonut: ”Takerrun Kristukseen kuin takiainen…” Se olkoon meidän kaikkien mieli!

    Tykkää

    1. Markku K:
      Olisiko joissakin seurasaarnoissa luettavissa/kuunneltavissa rivien välistä kannanottoja näihinkin keskusteluihin ”tiestä ja matkasta”; vaikkapa silloin”…

      Tai entäpä silloin, kun (ensimmäistä kertaa kuulteni) saarnassa tämän blogin julkaisuviikolla otetiin käsittelyyn vallan täsmäkysymys Jumalan valtakunnan ja Jumalan seurakunnan käsitteiden erottamisesta. Kerrottiin 1950-luvulla olleen tällaista väärää (näin ymmärsin) käsitteiden erottamista.

      ”Pappiseriseuraan” viitaten on muuten leimakirves viime vuosina aina silloin tällöin heilahdellut virallisissa kokouksissakin.

      Kyllä minullekin on aina silloin tällöin tullut vahva olo, että erinäisissä tilanteissa ja puheissakin on käyty nettikeskustelua tätä kuitenkaan kertomatta. Esim. tätä Hulluinhuonelaista kai lukee ”kaikki” ja ”vanhat papatkin” saattaa kanssapuheissa blogikirjoituksista mainita eikä pahalla, en minä sillä.

      Tiedä häntä, onko se sitten huono asia, että on edes jotain ”keskustelua”. Toki jos ja kun oletettavasti edellä oleva arvailuni osui oikeaan, kyse on vähän sellaisesta epäsuorasta vallankäytöstäkin, jos suoraan sanomatta vanhaan peikkoon (aiheettomasti) viittamaalla laitetaan herännyt keskustelu ”oikeaan viitekehykseen”.

      Minuakin puhutteli tuo ”kuin takiainen”.

      Tykkää

      1. ”Rakkaat veljet ja sisaret! Tämä on Jumalan valtakunta. Ei tämä ole mikään herätysliike, vaan Jumalan valtakunta.” Näin saarnasi Jouko Haapsaari Valkealan suviseuroissa 1.7.2007.

        Sama muistutus ja varoitus on siis edelleen seurapuheissa kuultavissa, kuten Siionin Kevät kertoo – kiitos siitä hänelle. Jumalan valtakunnan ja Jumalan seurakunnan käsitteiden erottaminen onkin todella vakava asia, joka koskettaa koko vl-teologian ydintä. Se on hyvinkin ensimmäinen askel kohti 60-luvun pappiseriseuran ajattelua – tässä siis maallikot ovat mielestäni tehneet ihan oikean tilanneanalyysin.

        Tällä kertaa asialla ovat nuoret papit, joita Jaakko Rantakin edustaa. Hänen kritiikkinsä on vielä hiukan ”implisiittistä”, mutta Jaakko Töllin ajatukset eivät jätä juuri tulkinnan varaa. Jaakko Tölliä on muuten haastateltu Rauhan Tervehdys -verkkolehdessä: http://www.rauhantervehdys.fi/cgi-bin/linnea.pl?document=00013236 Siinä hän sanoo mm: ”Minut on vapautettu rauhanyhdistyksen puhujan tehtävästä.” Lisäksi hän kertoo eronneensa papin tehtävästään Kiimingin seurakunnassa ja muuttanut etelään. Toivon Jaakolle siunausta ja menestystä uudessa elämänvaiheessaan. Uskon että totuuden puhujallekin vielä yösija löytyy.

        Tuskin pari pappia tai Hulluinhuonelaisen keskustelut mitään uutta ”pappiseriseuraa” pystyvät synnyttämään. Hauska kuitenkin kuulla, että keskustelumme ovat tavoittaneet jopa ”vanhojen pappojen” huomion. Ehkä jotkin vl-maallikkoteologian itsestäänselvyydetkin päätyvät uudelleen arvioitaviksi? Hiukan tällaista olin näkevinäni jopa Matti Taskilan suviseurahaastattelussa Kotimaa24:ssä:

        ”– Puheenjohtaja Matti Taskila, voiko SRK myöntää, että oikeaa, pelastavaa uskoa olisi myös vanhoillislestadiolaisuuden ulkopuolella?
        Kysymys on Taskilalle vaikea. Hetken mietittyään hän toteaa, ettei halua nyt kommentoida tätä kysymystä. Hän kuitenkin lupaa, että asiaan voidaan palata hänen kanssaan myöhemmin.
        – Toteaisin kuitenkin tässä yhteydessä, että kaikki maailmaan syntyvät lapset ovat Jumalan näkymättömän seurakunnan jäseniä.”

        Tuo ”palataan asiaan myöhemmin” on tietenkin väistöliike, mutta perinteinen kaksoisviestintä siitä puuttuu. Myöskään ”kaikkien lasten autuuteen” ei enää vedota harhautustarkoituksessa. Toivoa siis ehkä sittenkin on, aika näyttää…

        Lainaan vielä erään teologin ajatuksia:

        >>

        SRK:n opetuksen perustana on uskomus, että Raamatun eskatologinen eli lopunajallinen Jumalan valtakunta on JO NYT täällä konkreettisesti maan päällä, eli valtakunta on se joukko, joka uskoo tietyllä tavalla (SRK-tavalla) ja pitäytyy ”rakkauden yhteydessä” keskenään, eli yhtenä yksimielisenä laumana. Eskatologia on jo siis toteutunut, lauennut; ja samalla se on immanentisoitunut, tullut tämän maailman sisäiseksi. ”Jumalan valtakunnalla on selkeät rajat ja korkea muuri.”

        Koko klassinen teologia VT:n profeetoista UT:n kautta kirkkoisiin ja reformaattoreihin sekä moderniin raamatuntukimukseen ja teologiaan saakka on yksimielisesti korostanut purkamatonta eskatologista jännitettä: JO NYT – EI VIELÄ! Jo nyt risti ja ylösnousemus ovat tuoneet uuden pelastuksen todellisuuden tänne maailmaamme, mutta tämän pelastuksen lopullinen täyttymys, eli elämä Jumalan ja Kristuksen valtakunnassa, on vielä toivon kohde: se toteutuu historian lopussa omassa ylösnousemuksessamme.

        Esim. kirkkoisä Augustinuksen aikana ja sen jälkeen katolinen kirkko tunsi kovasti kiusausta samastaa Jumalan valtakunta ja kirkko. Tätä Augustinus vastusti voimakkaasti esim. pääteoksessaan ”Jumalan kaupunki”. Kirkko ei missään tapauksessa ole sama kuin Jumalan valtakunta, se on kyllä tämän valtakunnan ennakoiva merkki ja edustaja tässä maailmassa. Eskatologinen Jumalan valtakunta on jo uskottuna todellisuutena ja varmana toivona ennakoivasti ja salatulla tavalla läsnä maailmassa ”meidän keskellämme”, kuten Jeesus toteaa. Mutta Kristus perustaa näkyvällä tavalla lopullisen valtakuntansa vasta, kun hän palaa kirkkaudessaan.

        >>

        Olisiko tässä syy siihen hengellisyyden ”ohenemiseen” (tai jopa välinpitämättömyyteen ja laiskuuteen), jota täälläkin on paljon kritisoitu (esim. Joona, Roosa, Jupe ym.). ”Olen jo löytänyt maanpäällisen Jumalan seurakunnan/valtakunnan. Siinä kun riipun kuin takiainen, niin pelastun varmasti.” Katarina von Bora taas lausuu kuolinvuoteellaan, mistä todellinen pelastustoivo löytyy: ”Takerrun Kristukseen kuin takiainen…” Kiitos Markulle tässä sitaatista. Minustakin se on aivan erinomainen.

        Liked by 1 henkilö

      2. Tuosta takiaisesta tuli mieleen Wilhelmi Malmivaaran sanoittama körttivirsi 252 (Oi Herra, jos mä matkamies maan) ja sen 4. säkeistö:

        Mua auta, Herra, mä toivon vaan,
        vaikk’ ei ois toivoa ollenkaan.
        En päästä sua,
        ennen kuin mua
        käyt siunaamaan.

        Takiaisena Jeesuksen viitan liepeessä vai uskonveljen/-sisaren puvun hihassa? Juuri tästä erosta on mielestäni Jaakko Rannan tekstissä kysymys.

        Tykkää

  20. Niinhän se on, kuten Pertti Niukkanen ja Markku Korteniemi kirjoittavat, — srk-laisuudessa Jumalan valtakunta on a) ihmisryhmä, b) tämänpuoleinen ja c) sivuuttanut monessa itse Kuninkaan (rajojen määrittely). Klassinen kristinusko on ymmärtänyt, että on kyse J u m a l a n valtakunnasta ja että sen Kuningas on Jeesus Kristus, jolla on ” kaikki valta taivaassa ja maan päällä”. Jumalan valtakunta toteutuu täydellisesti siis tuolla puolen, historian päättyessä, ja jo nyt kristittyjen keskellä, heidän sydämissään. Mutta vain siinä määrin, kuin he etsivät Jumalan vanhurskautta, eli oikeudenmukaisuutta ja -mielisyyttä.

    Kuitenkin pyhä apostoli kirjoitti aikansa kristityille: ”(Hän, Jumala) on siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan”. Mikä se oli muu, kuin kristillinen kirkko?

    Jumalan valtakuntaa ei todellisuudessa voi myöskään ” kaapata itselleen”, vaikka on niitä, jotka sen yrittävät tehdä.

    Sanan basileia parempi suomennos on, kuten täällä on todettu, kuningaskunta

    Tykkää

    1. Jupe

      ”Kuitenkin pyhä apostoli kirjoitti aikansa kristityille: ”(Hän, Jumala) on siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan”. Mikä se oli muu, kuin kristillinen kirkko?”

      Ei Paavalin muiden kirjoitusten mukaan ollut kristillinen kirkko eikä mitään muutakaan ajallista, kuten ”ruoka ja juoma, vaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä.”.

      Tykkää

    2. Jupe

      Toki jos tarkoititkin kristillisellä kirkolla Kristuksen (universaalia) kirkkoa, niin aiempi kommenttini oli turha. Edellisessä ajattelin, että Ortodoksiseen kirkkoon kuuluvana sinulla saattaa olla taipumuksia, niinkuin vl-liikkeeseen kuuluvillakin, tarkoittaa kristillisellä kirkolla ”tätä joukkoa” tässä yhteydessä :P.

      Tykkää

  21. Jupe

    ”Kuitenkin pyhä apostoli kirjoitti aikansa kristityille: ”(Hän, Jumala) on siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan”. Mikä se oli muu, kuin kristillinen kirkko?”

    En usko, että Paavali tarkoittaa kirkkoa, vaan niinkuin muulloinkin puhuessaan Jumalan valtakunnasta, enemmänkin sitä valtakuntaa, mikä on sisäisesti meissä, eikä ole mitään konkreettista, niinkuin ruoka tai juoma, vaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä.

    Tykkää

  22. En tarkoittanut mitään muuta, kuin Paavalin aikaisten kristityjen yhteisöä, ekklesia kyriakesta. Eikä mielessäni ollut mikään muu, kuin maailmanlaaja nykyinen krstittyjen muodostama hengellinen Kristuksen kirkko, jonka osa niin ortodoksinen kirkko, kuin lännen kirkko (katolinen, luterilainen, ynnä muut) ovat. Minulla ei ole sellaista taipumusta, että alkain rajata ketään tunnustavaa kristittyä tämän hengellisen kirkon ulkopuolelle. Hajaannusta on kristikunnassa ihan tarpeeksi, ilman että minä heittelen kiviä kristiveljieni niskaan. Samasta Jumalan armovoimasta elämme, samasta armosta pelastumme!

    Tykkää

  23. Jaakko Rannan alustus on tosiaan tärkeä ja hyvin teologisesti perusteltu. Olisi hauska tietää, missä alustus pidettiin ja millainen oli vastaanotto. Esiintyikö varoituksia Jumalan valtakunnan rajojen hämärtämisestä?

    Jaakko Ranta on esiintynyt myös Päivämiehen blogistina 2016 kolmen tekstin verran, jotka kyllä kannattaa lukea: http://paivamies.fi/blogit/aiemmat_blogistit/blogisti_jaakko-ranta/. Siellä hän esittelee itsensä:

    ”Olen 27-vuotias lappeenrantalainen pappi. Valmistuin joulukuussa 2015 teologian maisteriksi ja pappisvihkimyksen sain toukokuussa 2016. Usko ja uskoon liittyvät kysymykset ovat pohdituttaneet minua aina. Näistä pohdiskeluista nousevat blogini aiheet.”

    Jaakko näyttää myös olevan kiinnostunut herätysliikkeiden yhteistyöstä mm. vähäosaisten hengellisen ja aineellisesta auttamisen saralla. En enää löydä linkkiä siihen lappeenrantalaiseen järjestöön, josta Jaakko Rannan puheenkin löysin. Sen tausta oli joka tapauksessa ”ekumeeninen” ja kaikenlainen opillinen kiistely oli siellä kielletty. Tällaiseen toimintaan osallistuminen ei varmaan kuulu ”perinteisen” vl-papin toimenkuvaan, joten tässäkin suhteessa Jaakko edustaa uusia tuulia.

    Jaakon gradu ”ONKO KASTE ARMONVÄLINE? Lapsen uskon ja kasteen välinen problematiikka Erkki
    Reinikaisen kirjoituksissa. Ekumeniikan pro gradu -tutkielma. Huhtikuu 2015” löytyy netistä: https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/155503/onkokast.pdf?sequence=2. Mielestäni se on hyvin kiinnostava (esim. lapsen usko ym.) ja teologisesti korkeatasoinen. Olisi hienoa, jos hän vielä laajentaisi tutkimuksensa väitöskirjaksi.

    Tykkää

  24. Jaakko Rannan alustus on tosiaan tärkeä ja hyvin teologisesti perusteltu. Olisi hauska tietää, missä alustus pidettiin ja millainen oli vastaanotto. Esiintyikö varoituksia Jumalan valtakunnan rajojen hämärtämisestä?

    Jaakko Ranta on esiintynyt myös Päivämiehen blogistina 2016 kolmen tekstin verran, jotka kyllä kannattaa lukea: http://paivamies.fi/blogit/aiemmat_blogistit/blogisti_jaakko-ranta/. Siellä hän esittelee itsensä:

    ”Olen 27-vuotias lappeenrantalainen pappi. Valmistuin joulukuussa 2015 teologian maisteriksi ja pappisvihkimyksen sain toukokuussa 2016. Usko ja uskoon liittyvät kysymykset ovat pohdituttaneet minua aina. Näistä pohdiskeluista nousevat blogini aiheet.”

    Jaakko näyttää myös olevan kiinnostunut herätysliikkeiden yhteistyöstä mm. vähäosaisten hengellisen ja aineellisesta auttamisen saralla. En enää löydä linkkiä siihen lappeenrantalaiseen järjestöön, josta Jaakko Rannan puheenkin löysin. Sen tausta oli joka tapauksessa ”ekumeeninen” ja kaikenlainen opillinen kiistely oli siellä kielletty. Tällaiseen toimintaan osallistuminen ei varmaan kuulu ”perinteisen” vl-papin toimenkuvaan, joten tässäkin suhteessa Jaakko edustaa uusia tuulia.

    P.S. Tämä viesti voi tulla tuplana, koska ensimmäinen jäi odottamaan hyväksymistä 😦

    Tykkää

    1. Jaakon gradu ”ONKO KASTE ARMONVÄLINE? Lapsen uskon ja kasteen välinen problematiikka Erkki Reinikaisen kirjoituksissa. Ekumeniikan pro gradu -tutkielma. Huhtikuu 2015.” löytyy netistä: https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/155503/onkokast.pdf?sequence=2. Mielestäni se on hyvin kiinnostava (esim. lapsen usko ym.) ja teologisesti korkeatasoinen. Olisi hienoa, jos hän vielä laajentaisi tutkimuksensa väitöskirjaksi.

      Luther neuvoi aikoinaan: ”Sivu mennen vastattakoon kuitenkin erääseen kysymykseen, jolla perkele mellastajiensa avulla panee maailman pyörälle, nimittäin lapsenkasteeseen: uskovatko lapsetkin ja saavatko he pätevän kasteen. Tähän sanomme lyhyesti: Se joka on yksinkertainen, olkoon puuttumatta tähän kysymykseen ja jättäköön sen oppineitten huoleksi.”

      Lutherin neuvoa seuraten jätän aiheen käsittelyn oppineemmille. Sen verran voi kuitenkin todeta, että Jaakko päätyy Reinikaisen kastekäsitysten arviossaan pitkälti samoihin ajatuksiin kuin Matti Väisänen ja Miikka Ruokanen.

      Tykkää

  25. Jupe

    Lueskelin vähän tuota Jaakon gradua ja tuli mieleen eräs Amerikan johtava baptistiteologi, jonka ajatus lapsenuskosta on hyvin lähellä perinteistä vl-kantaa. Tai no, uskosta kai ei voi puhua, baptistit kun eivät kasta ennenkuin lapsi/aikuinen tekee itse uskonratkaisun. Mutta kuulostaa tosi lestadiolaiselta tämä:

    Tykkää

  26. Ajatus

    Jumalan valtakunta ja Kristuksen seurakunta ovat erottamattomat. Pelto ja aarre
    ovat yksi kokonaisuus. Aarretta ei pääse omistamaan, ellei luovu kaikesta omastaan ja osta kokonaan sitä peltoa, johon aarre kätkeytyy. Sen, joka on aarteen löytänyt,
    ei tarvitse enää etsiä, vaan kilvoitella sen säilyttämiseksi sydämessään.
    Etsijä on harhassa, koska ei ole vielä löytänyt.( Tertullianus)
    Aarre on Pyhässä Hengessä julistettu evankeliumi, joka kätkeytyy pyhään seurakuntaan.

    ”Syntien anteeksiantamus — ei enempää kuin kaksi sanaa, mutta niihin sisältyy Kristuksen koko valtakunta!” ( Luther )

    ”Tässä on meidän nyt opittava, mitä tietää ”taivasten valtakunta”. Se ei ole mikään maallinen kuningaskunta, vaan taivaallinen valtakunta, missä itse Jumala on kuningas. Me sanomme sitä kristilliseksi seurakunnaksi, joka on täällä maan päällä.” (Luther )

    Muodollisesti oikein saarnattu Sana ei ole oikean seurakunnan tuntomerkki, vaan
    tarvitaan uskon yhteyteen pakottava Pyhä Henki sydämen sisäisessä kätketyssä ihmisessä kuten L. L. Laestadius opetttaa :

    ”Mikä lienetkin, uskotko sinä, että se kuollut kirjaimen usko, jota sinun isäsi ovat tavanneet ennen, ja sinä tavaat perästä, vapahtaa sinun sielusi kadotuksesta siksi, että sinä luulet itselläsi olevan oikean kirjaimellisen tunnustuksen, ilman että sinulla on oikea henki ja elämä sydämen sisäisessä kätketyssä ihmisessä, joka ilmoittaa itsensä pakot-
tavassa armossa uskon yhteyden kautta rakkaudessa?” (L.L. Laestadius )

    Jumalan Valtakunta, Kristuksen Pyhä seurakunta, täällä maan päällä on sekä näkyvä
    että näkymätön. Näkyvä siksikin, että maailma osaa kohdistaa pilkkansa ja
    vastustuksensa oikeaan kohteeseen. Sisään pääsee portista se Raattamaan
    kuvaama, eksklusiivisuutta ihmettelevä, omavanhurskauden hienokarvainen
    petokin, kun luopuu hienoista karvoistaan.

    Tykkää

  27. Kiitos videosta, Jupe. Voisi tosiaan kuvitella kuuntelevansa vl-maallikkosaarnaajaa.

    Kastamattomien lasten kohtalo on aihe, josta vähän kaikilla näyttää olevan varma käsitys. Varsinkin maallikkoa pöyristyttää jo pelkkä asian näkeminen pohdiskelua ansaitsevana. Onhan itsestäänselvää, että viattomat lapset pääsevät suoraan taivaaseen – ei tässä mitään teologisia saivarteluja tarvita (eikä juuri raamatuitakaan). Asiassa ei ole millekään mysteerille, Jumalan salaisuudelle tai paradoksille sijaa! Jos paradoksi johonkin on pantava, ei ainakaan tähän!

    Sama päättely laajentuu luontevasti koskemaan kaikkia maailman pikkulapsia (ja myös sikiövaiheessa kuolleita) uskontoon katsomatta. Tälle perusajatukselle voi hyvin rakentaa vaikka koko teologian. Kysymykset luomisesta, lunastuksesta, uskosta, pelastumisesta ja sakramenteista on nähtävä tässä valossa. Näinhän vl-maallikkoteologiassa on pitkälti käynytkin, kuten Jaakko Rannan gradu antaa ymmärtää.

    Hiukan taas historian kertausta:

    Puhujainkokous Oulussa 27.–28.4.1960 antoi julkilausuman, jossa todettiin lapsen uskosta ja kasteesta: ”Lapsi on autuas ja Jumalalle otollinen, koska on syntynyt Jeesuksen lunastamaan ihmissukuun, ja jos hän kuolee lapsena kastamatta, hän tulee autuaaksi; mutta kaksiosaisena, koska hänessä on vanha ja Kristuksessa saatu uusi ihminen, hänet tulee saattaa mahdollisimman pian Kristuksen käskyn mukaan kasteessa Jumalan armoliittoon, joka samalla on hyvän omantunnon liitto.”

    Seuraavana päivänä 29.4.1960 vuosikokous hyväksyi julkilausuman sellaisenaan ja erinäisten vaiheiden jälkeen se jäi SRK:n viralliseksi kannaksi.

    Julkilausumaa oli arvosteltu alusta alkaen. Siitä ei suinkaan oltu yksimielisiä, ja sen heikkoon muotoiluun kiinnitettiin huomiota. SRK:n vastavalittu puheenjohtaja Eino Vaherjoki totesi itsekin, että ”hyvällä tahdolla se on nähtävissä myös sellaiseksi, että se ei sääntöjämme eikä Raamattua eikä tunnustuskirjoja vastaan sodi.”

    Pappisveljillä ei hyvää tahtoa enää tahtonut riittää. Päivämiehen päätoimittaja kirkkoherra Eino J. Pietilä julkaisi 5.5.1960 pääkirjoituksen, jossa hän totesi mm. ettei vanhoissa uskontunnustuksissa tai tunnustuskirjoissa ollut sanaakaan siitä, että lapsi syntyisi uskovaisena: ”Julkilausuman sanat ja kirkkomme tunnustus ovat siis ristiriidassa keskenään.” No, potkuthan siitä tuli. Heikki Saari sanoi lisäksi, että ”Pietilä menee kadotukseen ja vie muita myös.”

    Keskusteluissa mm. Aimo Murtonen kiisti ajattelevansa, että kastamattomana kuollut lapsi joutuisi helvettiin: ”Mutta Raamatussa ei puhuta mitään heidän osastaan. Siksi emme voi tietää varmasti.” Paavo Viljanen sovitteli: ”Jos nyt joku ei tahdo kastamattomana kuolleesta lapsesta sanoa muuta kuin että armahtava Jumala pitää hänestä hyvää huolta, – – en näkisi tuossa veljessä vääräoppista.”

    Pappisveljien pointti siis oli, että ”ei yli sen, mitä on kirjoitettu”. Heistä tuo raja oli julkilausumassa ylitetty. Maallikot hämmästelivät: ”Pikkulapsetko joutuvat helvettiin?” Ei, vaan meillä ei ole lupa sanoa asiasta mitään, koska Raamattukaan ei sano mitään. Voimme jättää sen Hyvän Jumalan haltuun. Tämä oli pappien kanta silloin ja sama se on ymmärtääkseni edelleen. Tuota ”meillä ei ole lupa sanoa” -vastausta on vain niin vaikea hyväksyä. Tämän sai tuta esim. piispa Matti Repo suviseuroissa Lopella 2012.

    Helvettiin on kastamattomat lapset tietääkseni viimeksi lähettänyt Augustinus 400-luvulla. Toisaalta hänen lausumakseen sanotaan: ”Kasteen puuttuminen ei välttämättä kadota, mutta kasteen halveksiminen kadottaa.” Sama lause löytyy myös Lutherilta. En ole tätä lausetta oikein koskaan ymmärtänyt. Kenet se kasteen halveksiminen kadottaa? Välinpitämättömät vanhemmatko? Entä se kastamaton lapsi – kai juuri siitä oli kysymys! No, nyt taisi minultakin se mainitsemani Lutherin kultainen ohje unohtua… 🙂

    P.S.
    Edesmennyt Mikko Louhivuori kirjoitti aiheesta räväkästi blogimietteissään otsikolla ”Harhaoppi esikoisuudessa – kaikkien lasten autuus”: http://mikkol-miettii.blogspot.fi/2009/10/olen-nyt-koettanut-varmistaa-etta-en.html. Mikon pohdinnat sopivat yhtä hyvin vanhoillisuuteenkin. Itsekin osallistuin keskusteluun (se Anonyymi, joka tulee mukaan 31. lokakuuta 2011 klo 0.05). Mikolle näytti olevan uusi tieto, että myös islam edustaa samaa ”kaikkien lasten autuutta”.

    Tykkää

  28. Kuten aiemmin jo sanoin, tuo ”kaikkien lasten autuus” on ilman muuta suloinen uusi dogmi ja suorastaan lestadiolaisuuden lahja kristikunnalle – no ei oikeastaan lestadiolaisuuden kuten tuossa Jupekin jo uumoilee, vaan mahtanee se olla juuri sieltä baptisteilta peräisin… Nimittäin uskonnonfilosofisessa teoksessaan ”Hulluinhuonelainen” rakas Lars Levimme fundeeraa asioita syvällisesti ja kritikoi ”puhdasoppisen” Ruotsin luterilaisen valtiokirkon ja ”kuolleen järkiuskon” käsitystä asiasta ja kallistuu kuin kallistuukin baptistien näkökannalle… Eli kyllä tuo käsitys tulee herättäjämme Laestadiuksen KAUTTA. – Tosin luin opuksen yli 35 vuotta sitten.

    Sensijaan reformatorinen kotijumalamme Martti Luther oli kirjoittanut Filip Melanchtonin kanssa Augsburgin tunnustuksessa 1530:

    ”IX Kaste
    Kasteesta seurakuntamme opettavat, että se on välttämätön pelastukseen ja että Jumalan armo annetaan kasteen välityksellä. Lapset tulee kastaa, jotta heidät kasteen kautta annettaisiin Jumalan huomaan ja näin otettaisiin Jumalan armoon.

    Ne tuomitsevat kasteenuusijat, jotka hylkäävät lapsikasteen ja VÄITTÄVÄT LASTEN PELASTUVAN ILMAN KASTETTA.” (majuskelit allekirjoittaneen)

    Lutherilla ja Zwinglillä ei tainnut olla lasten uskoa opettaville uudestikastajille muuta tarjolla kuin perkeleellistä tulta ja hävitystä!

    Olkaamme siis johdonmukaisia; weli Martti oli lasten uskon ja kasteen suhteen perinteisillä katolisen kirkon linjoilla ja siis pääkerettiläinen… 😉

    Tykkää

  29. Voin vahvistaa Markku Korteniemen, Pertti Niukkasen ja Jupen käsitykset kasteesta. Lestadiolainen käsitys kasteesta ei ole apostolisen uskon mukainen, eikä siis Vanhan Kirkon perillisten, katolisen ja ortodoksisen kirkon oppien mukainen. Ei myöskään luterilaisen kirkon.

    Tykkää

  30. Mutta olemme jyrkästi samaa mieltä kaikkien lapsien autuudesta ja mielellämme otamme vastaan tämän viilauksen ns. klassiseen kristinuskoon – ja jos olen oikein ymmärtänyt niin katolisen kirkon johdossakin ollaan nykyisin näillä linjoilla. – Mutta tuo Martti-rievun pelastushan kai tässä huolestuttaa…

    Mutta, jos vähän enemmän tuon blogitekstin suuntaan edellisen perusteella vielä palaisin. Aina kun Jumalan valtakunta ja ja maanpäällinen seurakunta on samaistettu käytännössä yhden suhde yhteen, on seurauksena ollut ”tarkoitus pyhittää keinot” -strategia, ja sitten on jälleen kerran tapahtunut hirveitä. Ja aina on VT:n kauhugallerioista voitu ammentaa vapaalla ja soveltavalla tulkinnalla perusteet julmuuksille: ”poistakaa paha keskuudestanne” ja ”kyllä Herra tuntee omansa”.

    Luettelen vielä kuten usein aiemminkin:
    Heti kristinuskon päästyä Rooman valtakunnassa monopoliasemaan 300-luvun lopulla esiintyi toisuskoisten hirmuisia vainoja, pian toistuvasti myös juutalaisia kohtaan. Keskiajalla syntyi inkvisitiolaitos ja käytäntöön tulivat ristiretket ja ”pyhät” hävityssodat albigenssejä, valdolaisia ja islaminuskoisia kohtaan. Ja tämä epäkristillinen toisuskoisten vaino jatkui myös protestanttisten kirkkokuntien alueilla, samoin alkuperäiskansojen väkivaltaiset alistamiset ja uutena tulivat ns. noitavainot. Ortodoksisen kirkon alueella Karjalassa ”vanhauskoisia” rääkättiin ja poltettiin joukottain. Samasta ainoa oikean ortodoksisen ja ”horjumattoman seurakunnan” juuresta, jota olen nimittänyt ”kolmen kyynärän seurakuntaopiksi” nousivat sittemmin myös lestadiolaisuudessa ”Koutakeinon hurmos” ja 1970-luvulle kärjistyneet hoitokokousharhat… !

    Näiden edelle lukumäärän ja kauheuksien suhteen tosin suvereenisti menevät maallisten aatteiden, ideologioiden ja valtapyyteiden pohjalta toteutetut valloitussodat, vallankumoukset, puhdistukset ja massamurhat – abortit mukaanlukien.

    Siis seurakunta on osa Jumalan Valtakuntaa, vain niin kauan kun se ja sen opettajat seuraavat nöyrinä raamatullista Sanaa Herramme ja apostolien evankelisia opetusten ja tulkinnan mukaan – olemmehan UUDEN LIITON uskovia!

    Tykkää

  31. Lapsen usko, perisynti ja kasteen efektiivisyys – pätevässä teologiassa kaikki palat pitäisi saada nivottua ristiriidattomasti yhteen muiden teologian osa-alueiden kanssa. Ilmeisesti Augustinus ei yrityksessään nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin kaikkien kastamattomien joutumisen helvettiin. Johtopäätös tuntui kuitenkin varsinkin kastamattomien lapsien kohdalla mahdottomalta sovittaa yhteen Jumalan oikeudenmukaisuuden ja kaikkihyvyyden kanssa. Keskiajan skolastikot kehittelivätkin opin lasten limbosta, jonne kastamattomat lapset menisivät kuolemansa jälkeen. Limbo on eräänlainen neutraali ja tuskaton välitila taivaan ja helvetin välissä.

    En tiedä mitä Luther tai ortodoksit ajattelivat limbosta. Oikein Markku lainaa Augsburgin tunnustusta, jossa sanotaan, että kaste on välttämätön pelastukseen. Toisaalla Luther kirjoitti myös, että Jumala voi kuitenkin pelastaa kasteen ulkopuolelle jääneet lapset ”salatulla tavalla”. Yleiseen sääntöön näyttää siis olevan poikkeuksia. Vai olisiko poikkeus jopa yleinen sääntö? Mitään ”luterilaista dogmia” ei ymmärtääkseni asiasta ole olemassa. Ratkaisu jätetään Hyvän Jumalan haltuun.

    Ortodoksisen kirkon suhtautuminen kastamattomien lasten pelastumiseen ei liene yhtenäinen. Eräs esitetty ajatus on, että kastamattomat joutuvat ”suhteelliseen autuuteen” (muistuttanee katolisen kirkon limboa?). Asiasta ei varmaan ortodokseillakaan mitään dogmia ole. Eudokimos varmaan tietää enemmän…

    Kymmenisen vuotta sitten uutisoitiin laajasti, että paavi Benedictus XVI on ”sulkenut limbon”. Esim. ”Limbus-opista luovuttiin, koska katolista opetusta lasten välitilasta pidettiin rasitteena käännytystyössä niillä Aasian ja Afrikan alueilla, joilla lapsikuolleisuus on suuri, ja islamilla vahva asema. Islam ei jätä vauvoina kuolleiden kohtaloa epäselväksi: He pääsevät suoraan taivaaseen.”

    Tämä nyt ei tarkasti ottaen pidä paikkaansa. Limbus-oppia pidetään edelleen eräänä teologisena mahdollisuutena (eikä se myöskään ole ”epäselvä kohtalo”). Katolisen kirkon katekismus ei sitä kylläkään mainitse. Alla katekismuksen kappale VI Kasteen välttämättömyys (s. 331–332):

    >>

    VI Kasteen välttämättömyys

    1257. Herra itse sanoo, että kaste on välttämätön pelastumiselle. Siksi hän on antanut opetuslapsilleen käskyn julistaa evankeliumia ja kastaa kaikki kansat. Kaste on pelastukseen välttämätön niille ihmisille, joille on julistettu evankeliumi ja joilla on ollut tilaisuus pyytää tätä sakramenttia. Kirkko ei tunne kasteen ohella mitään muuta välikappaletta, joka varmistaisi pääsyn ikuiseen autuuteen. Siksi kirkko varoo laiminlyömästä Herraltaan saamaansa tehtävää toimia niin, että ne jotka voidaan kastaa, ”uudestisyntyvät vedestä ja Hengestä”. Jumala on sitonut pelastuksen kasteen sakramenttiin, mutta hän ei ole sitonut itseään sakramenteillaan. 1129, 161, 846

    1258. Kirkko on ollut vanhastaan lujasti vakuuttunut siitä, että ihmiset, jotka kärsivät kuoleman uskonsa tähden, vaikka heitä ei ollut kastettu, tulevat kastetuiksi kärsiessään kuoleman Kristuksen puolesta ja Kristuksen kanssa. Tämä verikaste, niin kuin kasteen kaipaaminenkin, aikaansaa kasteen vaikutukset olematta kuitenkaan itsessään sakramentti. 2473

    1259. Ennen kastettaan kuolleille katekumeeneille heidän selkeästi ilmaisemansa toive kasteesta, siihen liittynyt syntiensä katuminen ja rakkaus takaavat sen pelastuksen, jota he eivät voineet saada sakramentin kautta. 1249

    1260. ”Kristushan on kuollut kaikkien puolesta ja ihmisen lopullinen kutsumus on itse asiassa yksi ainoa, nimittäin kutsumus Jumalan yhteyteen. Sen vuoksi meidän on pidettävä kiinni siitä, että Pyhä Henki tarjoaa kaikille mahdollisuuden jollakin Jumalan tuntemalla tavalla yhdistyä tähän pääsiäisen salaisuuteen”. Jokainen ihminen, joka Kristuksen evankeliumia ja hänen kirkkoaan tuntematta etsii totuutta ja tekee Jumalan tahdon siinä määrin kuin hän sen tuntee, voi pelastua. Saamme olettaa, että sellaiset ihmiset olisivat selkeästi toivoneet kastetta, jos he olisivat tienneet sen välttämättömäksi. 848

    1261. Mitä kastamattomina kuolleisiin lapsiin tulee, kirkko voi vain uskoa heidät Jumalan laupeuden haltuun, niin kuin näiden lasten hautausriitissä tehdään. Jumalan suuri armahtavaisuus, joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuvat, (1 Tim. 2:4) ja Jeesuksen lempeä rakkaus lapsia kohtaan, joka saa hänet sanomaan: ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä” (Mark. 10:14), antavat meille luvan toivoa, että myös ilman kastetta kuolleille lapsille on olemassa tie pelastukseen. Sitäkin vakavampi on kirkon kehotus vanhemmille, etteivät he estäisi lapsia tulemasta pyhän kasteen lahjan kautta Kristuksen luokse. 1257, 1250

    >>

    Meillä on katolisen kirkon mukaan ”lupa toivoa, että myös ilman kastetta kuolleille lapsille on olemassa tie pelastukseen.” Samaa kai Lutherkin tarkoitti sanoessaan, että Jumala voi kuitenkin pelastaa kasteen ulkopuolelle jääneet lapset ”salatulla tavalla”. Kaikki suuret kirkkokunnan näyttävät siis jättävän asian Hyvän Jumalan haltuun. Onhan tässä tietenkin ”jännitteisyyttä”, jos kaste on välttämätön, mutta ilmankin on mahdollisuus pelastua. Ehkä teologit ovat kuitenkin katsoneet, että tässä on se ”paradoksin paras paikka” (tai ainakin yksi niistä). 🙂

    Arvelen, että teologien pidättyväisyydelle dogmaattisen varmasta kannasta on hyviäkin syitä. ”Kaikkien lasten autuus” ehdottomana dogmina sitoisi muuta teologiaa niin, ettei lopputulosta enää tunnistaisi omakseen mikään kirkkokunta. Samalla kuitenkin annetaan rivien välistä ymmärtää, että Jumala voi ”salatulla tavalla” pelastaa kastamattomatkin lapset. Toivoa siis on, eikä se ole 50-50 -toivoa, vaan ehkä pikemminkin täysi 100. Mutta ei kuitenkaan absoluuttisen varmasti täysi 100? Miksi ei?

    ”Ei yli kirjoitusten” ja absoluuttisen kannan tuomat teologiset vaikeudet varmaan ovat tärkeä syy. Maallikon logiikalla näen myös erään muun syyn. Jos vain taivaspaikalla on merkitystä ja jos on absoluuttisen varmaa että pikkulapsena kuolleet sen perivät, olisi ihmisen onnellisin kohtalo kuolla äitinsä kohtuun tai kokea kätkytkuolema. Olisiko siis abortin tekeminen suurinta äidinrakkautta – tai ”avustettu” kätkytkuolema? Kai tällaisia ”enkelintekijöitä” rikoshistoriakin tuntee. Koko maailmaa ajatellen saisimme uuden lähetyskäskyn Herodeksen tapaan: ”Menkää ja tappakaa kaikkien kansojen kaikki sylivauvat. Näin te takaatte heille taivaspaikan.” Erittäin epäkorrekti ajatus!

    Tällaisen logiikan mukaan toimiva rikkoo tietenkin kaikkia Jumalan käskyjä vastaan ja tietää ansaitsevansa kadotuksen. Hän on kuitenkin valmis uhraamaan oman sielunsa autuuden, jotta muut pelastuisivat. Eikö tämä ole vielä suurempaa rakkautta kuin henkensä antaminen muiden puolesta? Vieläkin epäkorrektimpi ajatus!

    No, en tietenkään usko että kukaan ”kaikkien lasten autuutta” ehdottomasti kannattava näin toimisi. Onneksi ihmiset eivät käyttäydy aina loogisesti. Luulen kuitenkin, että tämäkin vaara on häivähtänyt niiden teologien mielessä, jotka ovat dogmaattisesta kannanotosta pidättäytyneet.

    Tykkää

    1. Kasteteologian kiemuroista kiinnostuneille voinee suositella Lähetyshiippakunnan emerituspiispan Matti Väisäsen varsin kansantajuisia kirjoja ”Pyhä Kaste Raamatussa” (2000) ja ”Pyhä kaste kirkossa” (2000). Jälkimmäisessä käsitellään laajahkosti myös suomalaisten herätysliikkeiden kastekäsityksiä. Väisäsen väitöskirjakin käsitteli kastetta: ”Vedestä vai Hengestä? Uuras Saarnivaaran kasteteologia” (2007).

      Netistä löysin myös samaa teologiaa edustavan Jari Rankisen luennon ”Mitä Raamattu opettaa kasteesta?” https://www.sley.fi/luennot/ESITYS/KasteJR.htm. Rankinen on pastori ja TM, joka toimii nykyisin STI:n vs. pääsihteerinä. Tässä lainaus Rankisen luennosta:

      ”Aikanaan kirkkoisä Augustinus kirjoitti lauseen, joka kannattaa toistaa: ”Kasteen puuttuminen ei välttämättä kadota, mutta kasteen halveksiminen kadottaa.” Augustinus tarkoitti, että me ihmiset olemme sidottuja Jumalan asettamiin armonvälineisiin, jotka ovat Jumalan sana ja sakramentit. Ne ovat meille se ainoa keino päästä osalliseksi Jumalan armosta tai tuoda Jumalan armo toisille ihmisille. Mutta Jumala on kaiken yläpuolella eikä ole sidottu mihinkään. Hän voi tehdä poikkeuksen ja pelastaa ilman armonvälineitä tavalla, jota me emme tunne. Emme siis sano, että lapsi, jota ei ehditty kastaa, joutuu varmasti kadotukseen. Tämä ei tarkoita, että voimme jättää lapset kastamatta – se olisi juuri sitä kasteen halveksimista. Kastamme aina, kun se on mahdollista. Jos mahdollisuutta syystä tai toisesta ei ollut, jätämme kastamattoman lapsen hyvän Jumalan käsiin ja sanomme: Hän päättää, mitä hän tekee, eikä hän tee koskaan mitään väärää. Tämä sama koskee pakanoita, jotka eivät kuulleet evankeliumia tämän elämän aikana. Meidän tehtävämme on viedä heille evankeliumi. Mutta emme sano, että ne miljoonat, jotka eivät kuulleet evankeliumia, joutuvat varmasti kadotukseen. Jätämme tuomion Jumalalle. Tämä on vapautta ahdistavista kysymyksistä, johon meillä Jumalan sanan perusteella on oikeus.”

      Jälleen tuo ”jätämme tuomion Jumalalle” ja Augustinus-sitaatti. En vieläkään ymmärrä mitä Augustinus tarkoitti, jos hän samalla piti kastamattomien taivaaseenpääsytodennäköisyyttä tasan nollana. Suuret kirkkokunnat kuitenkin nykyisin edustavat samaa ”emme tiedä”-opetusta (ilman että asiasta olisi mitään dogmia). Tarkemman kannan ottaminen ilman Raamatun selkeää ilmoitusta koetaan kai loukkaavana Jumalan salaisuuteen kajoamisena. ”Rivien välistä” kuitenkin annetaan ymmärtää, että tuo pelastumistodennäköisyys kastamattomien lasten kohdalla on hyvin, hyvin suuri.

      Vl-teologiassa tuo kastamattominen lapsien pelastumistodennäköisyys on tasan 100 %. Baptistit ilmeisesti ovat samaa mieltä. Mitkä muut ryhmät ajattelevat samaan tapaan? En tiedä myöskään, ulottuuko baptistien opetus myös pakanakansojen lapsiin.

      Vielä kai pitää mainita ne henkilöt tai ryhmät, jotka uskovat kaikkien ihmisten lopulta pelastuvan. Tätä ajatusta edusti Antti Kylliäinen kirjassaan ”Kaikki pääsevät taivaaseen: Välttämättömiä tarkistuksia kristillisiin opinkohtiin” (1997). Kovin painavia perusteluita ajatuksilleen ei Kylliäinen kylläkään esittänyt.

      Evankelisuudesta en tiedä juuri mitään. Netistä bongasin kuitenkin lauseen ”Evankelinen herätysliike on kulkenut pitkän tien ”koko maailman autuudesta” uuspietismin vaatimusten teologiaan.” Mitä tämä ”koko maailman autuus” evankelisuudessa tarkoitti? No, jääköön pohdinta toiseen kertaan – muutenkin olen jo eksynyt otsikosta turhan kauas. Taidan vihdoin uskoa myös Lutherin ohjetta ja pitää maallikon näppini irti koko kasteteologiasta…

      Tykkää

    2. Törmäsin netissä Elsa Salosen artikkeliin ”Sikiöiden ja kastamattomien lasten hautaaminen kristillisellä ajalla”: https://kalmistopiiri.wordpress.com/2017/04/07/sikioiden-ja-kastamattomien-lasten-hautaaminen-kristillisella-ajalla/ Salonen aloittaa artikkelinsa: ”Jo vanhassa suomalaisessa kansanperinteessä murhatut, itsemurhan tehneet ja ennen nimenantoa kuolleet henkilöt nähtiin ongelmallisina vainajina ja heistä puhuttiin sijattomina sieluina.” Hyvin mielenkiintoista!

      Tuo ”Kalmistopiiri”, on arkeologien kirjoittama ja ylläpitämä sivusto hautausten ja ihmisjäännösten tutkimuksesta, eläinosteologiasta ja sairauksien historiasta. Markku ehkä tuntee sivuston ja tietää siitä enemmän?

      Tykkää

  32. Minä en ole kuullut ortodoksisesta ”limbo-opista” koskaan. Augustinuksen oppi perisynnistä on vaikuttanut lännen kirkoissa hänen ajoistaan saakka. On huomattava, että Augustinus oli myös predestinaation kannattaja…

    Sana papilta-blogista poimimani katkelmat selvittävät alkukirkon ja ortodoksisen kirkon kantaa:

    ”Onko vastasyntynyt lapsi syntinen?

    Ei ole. Ei missään nimessä. Ikävä kyllä näin joskus väitetään ja myös jotkut kristityt niin tosiaan opettavat. Tätä on jopa kutsuttu harhaopiksi. Ortodoksisen kirkon opetus aiheesta on siis toisenlainen.

    Ortodoksinen kirkko puhuu tässä kohdin enemmänkin langenneisuudesta, kuin syntisyydestä.

    Sanoilla on merkittävä ero. Synti ja syyllisyys siihen vaatii ihmisen valintaa ja tahtoa. Vastasyntynyt ei ole syntiä tehnyt, eikä tee pitkiin aikoihin. Itse asiassa ortodoksisessa kirkossa katumuksen sakramenttiin osallistutaan aikaisintaan noin esikouluikäisenä. Joskus aikaisemmin. Mitä sitten on mainittu langenneisuus? Mitä se tarkoittaa, että kaikki on langennutta ja niin myös vastasyntynyt?

    Paljon puhutaan perisynnistä. Käsite on jokseenkin vieras ortodoksiselle kirkolle, ainakin jos se tarkoittaa perittyä syyllisyyttä. Kyse on siis ensimmäisen ihmisen synnistä ihmisyyden alkuhämärissä. Kertomus on varmaan tuttu – Aadam ja Eeva, käärme ja kaikki muu.

    Aadamin synti oli hänen syntinsä. Ihminen ei peri hänen syntiään tai syyllisyyttään. Aadamin synnin myötä ihmisyys ja koko maailma kuitenkin lankesi. Langenneisuus on siis ”perinnöllistä” ja on kaikkialla ja kaikessa. Tästäkin huolimatta ihminen ja koko maailma on Jumalan rakastamaa. Näin ortodoksinen kirkko ymmärtää maailman ympärillämme.

    Kukaan ei varmaankaan väitä maailmaa täydelliseksi ja siitä varmistuakseen riittää yksien uutisten seuraaminen. Kukaan ei myöskään varmaankaan väitä, että vastasyntynyt lapsi on kuolematon, kykenemätön sairastumaan tai koskaan tekemään mitään väärin. Ihmisenä hän on Aadamin ”perillinen” ja näin ollen langennut. Hän ei kuitenkaan henkilökohtaisesti ole syyllinen mihinkään. Voisi sanoa hänen olevan viaton. Jo puhe kastamattomien lasten kadotuksesta on ortodoksisen kirkon silmissä hirvittävää ja jopa Jumalaa pilkkaava puhetta.

    Haluan päättää kirjoituksen ortodoksipappi John Meyendorffin (k. 1992) sanoihin Bysantin teologia – Opillisia kysymyksiä -kirjasta. Meyendorff kiteyttää hyvin asian ja ilmaisee ortodoksisen näkökannan kysymyksestä. Sanat ovat hieman teologisia, mutta niihin kannattaa keskittyä. Näin hän kirjoittaa:
    ”’Aadamin tekemä väärä valinta aiheutti intohimon, turmeluksen ja kuolevaisuuden’. Se ei kuitenkaan aiheuttanut perintönä kulkevaa syyllisyyttä. Idän ja lännen käsitysten vastakohtaisuus tässä asiassa korostuu selvemmin idän kirkkoisien tarkastellessa kasteen merkitystä… [Augustinuksen näkökannan mukaan] lapset syntyvät syntisinä, ei siksi, että he olisivat henkilökohtaisesti tehnet syntiä, vaan koska he ovat tehneet syntiä ’Aadamissa’. Heidän kasteensa on sen tähden myös kaste ’syntien anteeksi antamiseksi’.

    Samoihin aikoihin Augustinuksen itäinen aikalainen Tedoret Kyyroslainen kieltää yksikantaan, että uskontunnustuksen kaavaa ’syntien anteksi antamiseksi’ voitaisiin soveltaa lapsikasteeseen. Teodoretin mielestä ’syntien anteeksi antaminen’ on itse asiassa vain kasteen sivuvaikutus, vaikkakin se on täysin todellinen aikuiskasteessa. Aikuiskastehan oli varhaisen kirkon normi ja siinä synnit todella ’saadaan anteeksi’. Mutta kasteen pääasiallinen merkitys on Teodoretin mukaan laajempi ja positiivisempi. ’Jos kasteen ainoa merkitys olisi syntien anteeksi antaminen’, hän kirjoittaa, ’miksi silloin kastaisimme vastasyntyneitä lapsia, jotka eivät ole vielä syntiä maistaneet? Mutta kasteen mysteerio ei rajoitu tähän; se on suurempien ja täydellisempien armolahjojen lupaus. Se sisältää tulevaisen ilon lupaukset; se on tulevan ylösnousemisen kokemista ennakkoon, liittymistä meidän Herramme kärsimykseen, osallistumista Hänen ylösnousemukseensa, pelastuksen viitta, ilon vaate, valon puku, tai pikemminkin se on itse valkeus.’ Kirkko siis kastaa lapset, ei ’antaakseen anteeksi’ heidän vielä tekemättömät syntinsä, vaan antaakseen heille uuden, kuolemattoman elämän, jota heidän kuolevaiset vanhempansa eivät pysty heille antamaan…”

    Tykkää

    1. Kiitos eudokimos, kyllä tuo viestisi selvensi ortodoksista käsitystä oikein hyvin. En tosin itsekään uskonut ”ortodoksisen limbon” olemassaoloon. Tuo oppihan kehittyi vasta idän ja lännen kirkkojen eron jälkeen, ehkä vasta Tuomas Akvinolaisen aikoihin. Eikä tuo läntisen skolastiikan järkeily muutenkaan taitaisi sopia idän kirkon spiritualiteettiin.

      ”Jo puhe kastamattomien lasten kadotuksesta on ortodoksisen kirkon silmissä hirvittävää ja jopa Jumalaa pilkkaava puhetta.” Tämä oli koskettava lause. Myös Luther taisi suhtautua asiaan hiukan samaan tapaan. Turhaa puhetta pyhistä asioista tulee välttää, niitä ei saa arkipäiväistää. Tulee toimia niin, että tällaisia kysymyksiä ei lainkaan herää. Varsinkin oppimattomat pitäkööt suunsa kiinni.

      Näitä ohjeita olen tainnut rikkoa jälleen ihan urakalla. En vain osaa pidättäytyä näiden ”entä jos”-kysymysten houkutuksesta. Ei kai tämäkään kovin suuri synti ole, mutta keveän karkea esitystapani on voinut joitakin lukijoita loukata. Tätä pyydän anteeksi.

      Tykkää

      1. Et sinä, Pertti, ainakaan minua ole loukannut! Meillä totuutta etsivillä ihmisillä on monenlaisia pohdintoja myös teologiasta. Ole siis vapaa, veljeni Kristuksessa!

        Tykkää

  33. Olof Tallius

    Täällä vedetään taas sujuvasti aiheen vierestä. Niinpä minäkin. Tätä kasteasiaa on tullut pohdittua aika paljon.

    Pari pominintaa Pertin teksteitä:

    ”Helvettiin on kastamattomat lapset tietääkseni viimeksi lähettänyt Augustinus 400-luvulla. Toisaalta hänen lausumakseen sanotaan: ”Kasteen puuttuminen ei välttämättä kadota, mutta kasteen halveksiminen kadottaa.” Sama lause löytyy myös Lutherilta. En ole tätä lausetta oikein koskaan ymmärtänyt. Kenet se kasteen halveksiminen kadottaa? Välinpitämättömät vanhemmatko?”

    Toisaalla Luther kirjoitti myös, että Jumala voi kuitenkin pelastaa kasteen ulkopuolelle jääneet lapset ”salatulla tavalla”.

    Näihin liittyen lainaus Lutherin 1. Mooseksen kirjan selityksestä:

    ”…Tämän lauseen ulkopuolelle jäävät, niin kuin yllä jo olen selittänyt, lapset jotka kuolevat ennen kahdeksatta päivää, sillä vaikka heitä rasittaa perisynti, laupias Jumala kuitenkin löytää heille samoin kuin muillekin synnintekijöille jonkin menetelmän, jolla hän heidät vapahtaa. Kuitenkin tästä uhkauksesta he ovat vapaat, koska he eivät mitenkään ole tehneet syntiä tätä ympärileikkauslakia vastaan. Heihin jää syntymässä saatu syynalaisuus, siis perisynti, mutta ei ympärileikkaukseen liittyvä syynalaisuus.”

    ”Samoin on ajateltava pikkulapsista, joita vanhempiensa laiminlyönnin tai häijyyden tähden ei ole ympärileikattu, aivan kuin jos nykyään heidät jätetään kastamatta. … Tällaiset lapset on uskottava Jumalan hyvyyden varaan, ehkä he näin saavat vapautuksen. Eiväthän lapset ole syyllistyneet tätä lakia vastaan tehtyyn rikokseen, kun he joko kuolevat tai jumalattomat vanhemmat heidät laiminlyövät. Jättäkäämme siis heidät Jumalan laupeuden varaan, älkäämme kirotko heitä niin kuin viisastelijat ovat tehneet.”

    Eli siis Luther näyttäisi olevat sitä mieltä, että kasteen halveksiminen kadottaa nimen omaan vanhemmat – ei lasta.

    Markku: ”Ne tuomitsevat kasteenuusijat, jotka hylkäävät lapsikasteen ja VÄITTÄVÄT LASTEN PELASTUVAN ILMAN KASTETTA.”

    Kohdistuisiko tuomio siihen väitteeseen, että lasta ei tarvitse kastaa, koska hän kuitenkin pelastuu? Ei siis väitteeseen (jota siis kasteenuusijat eivät edes esitä), että lapsi pelastuu, vaikka häntä ei keretä kastamaan (tai vanhemmat jättävät kastamatta.)?

    Niin kuin muistaakseni taisi tuossa edellä mainitussa Jaakko Rannan gradussa lukea, Luther kyllä opettaa, että lapsi ottaa kasteen uskolla vastaan, mutta siitä, mistä tuo usko on peräisin, on Lutherilla hiukan sekavaa opetusta.

    Kirjassa, En minä kuole vaan elän, Luther kirjoittaa vieraasta uskosta, joka (ilmeisesti) siirtyy lapseen ennen kastetta:

    ”Mutta lapset on kastettava Kristuksen nimeen. En nojaa kastetta kirkon varaan, vaan hänen sanansa varaan, joka on sanonut: ”Sallikaa lasten tulla minun tyköni”. Sen tähden voin ajatella suorittaessani kastetta tähän tapaan: nyt olen minä tehnyt oman tehtäväni, tehköön Hän (Pyhä Henki) nyt puolestaan oman tehtävänsä lupauksensa mukaan. Minun oma uskoni tuo lapsen kasteelle, että Herra antaisi hänelle uskoa kuten minulle ja johdattaisi hänet kanssani samaan elämään, koska hän on näin sanassaan luvannut. Kenenkään ei tule kastaa lasta siinä käsityksessä, ettei lapsella olisi lainkaan uskoa kuten böömiläiset tekevät. Menetellessäni näin kiroan Jumalan ja hänen totuutensa, koska kieltäydyn uskomasta siihen, että hänen sanansa on totta. Tämä olkoon sanottu vieraasta uskosta.”

    Ja vielä loppuun lainaus Lutherin Kirkkopostillasta, jossa hän ottaa kantaa siihen, pelastuuko uskova, jos häntä ei ole vielä kastettu. Toki tässä yhteydessä hän ei puhu lapsista.

    ”Saattaahan joku uskoa, vaikka ei olekaan kastettu. Kastehan on ainoastaan ulkonainen merkki, jonka on määrä muistuttaa meitä Jumalan lupauksesta. Jos kaste on saatavissa, niin kaikella muotoa se otettakoon, sillä kukaan ei saa sitä halveksia; mutta ellei sitä voida saada tai jos se evätään, ei silti kadotukseen tuomita, kunhan vain uskotaan evankeliumi. Siinä, näet, missä on evankeliumi, on myöskin kaste ja kaikki muukin, minkä kristitty tarvitsee, sillä kadotus ei ole minkään muun synnin seurausta kuin epäuskon. Sen tähden Herrakin sanoo: ”Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen” eikä sano: ”Joka ei ole kastettu”, näin vaieten kasteesta. Eihän kaste vähääkään hyödytä ilman uskoa, vaan se on kuin kirje, johon sinetti ripustetaan, mutta itse kirjeeseen ei ole mitään kirjoitettuna. Sillä ihmisellä siis, jolla on se merkki, jota me nimitämme sakramentiksi, mutta ei uskoa, on pelkkä sinetti kirjeineen, jossa ei ole mitään kirjoitusta.”

    Tykkää

  34. Jupe

    ”Vl-teologiassa tuo kastamattominen lapsien pelastumistodennäköisyys on tasan 100 %. Baptistit ilmeisesti ovat samaa mieltä. Mitkä muut ryhmät ajattelevat samaan tapaan? En tiedä myöskään, ulottuuko baptistien opetus myös pakanakansojen lapsiin.”

    Ulottuu baptisteilla pakanakansojen lapsiin. Tietääkseni presbyteerisellä kirkolla on käytännössä myös lähes sama käsitys kuin baptisteilla/vanhoillislestadiolaisilla (ylipäätään kasteesta on melkein täysin sama ymmärrys). Uskoisin, että myös metodistit ajattelevat lapsen olevan pelastuva ilman kastetta. Ero näissä em. reformoiduissa kirkkokunissa lestadiolaisiin on tietysti se, että uskonratkaisu on tehtävä kuitenkin lapsen itse myöhemmin ja siihen liittyy vahvasti ajatus uudestisyntymisestä, joka ei jää vaille hedelmää. Vanhoillislestadiolaisuudessa kun ei käytännössä puhuta siitä enään ollenkaan. Uskon omakohtaistuminenkin on lähinnä vain sitä, että oppii käymään ryllä omatoimisesti ilman, että vanhempien pitää siitä huolehtia. Harmi vaan, ettei se ole ennenkään ollut sen merkki, että ihminen on uudestisyntynyt kristitty.

    Tykkää

  35. Quo Vadis

    Jatkaessamme kasteaiheesta vielä:
    itseäni lähinnä kiinnostaa se, että millä tavalla Augustinuksen looginen perisyntioppi on vaikuttanut katolisen sekä myös luterilaisen kirkon historiassa, käytännön elämän tasolla suhtautumisessa kuolleena syntyneisiin vauvoihin, kastamattomina kuolleisiin vauvoihin, juuri synnyttäneisiin äiteihin tai synnytyksessä kuolleisiin äiteihin? Lapsi- ja synnytyskuolleisuus kun ovat olleet merkittäviä vielä 100 vuotta sitten. Millainen epäsielunhoidollinen vaikutus sillä on ollut kuollutta vauvaansa itkeviin äiteihin, orvoiksi jääneisiin lapsiin? Heitä ei ole lohdutettu edes jälleennäkemisen toivolla.
    Juha Itkonen, joka valmistelee väitöskirjaa aiheesta: “Varten taivasta luotu? Perinataalikuoleman kautta lapsensa menettäneiden vanhempien kertomuksia kirkon tuesta”, kirjoittaa Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla 13.8.2016, että kristillisessä kulttuurissa kuolleena syntyneet lapset on rinnastettu kastamattomiin lapsiin ja heidät on siksi haudattu hautausmaan ulkopuolelle epäpyhälle alueelle tai muuten vähempiarvoiseen paikkaan (limbo= kadotuksen/ helvetin reuna-alue, lukekaa huviksenne mielenkiintoinen Kari Kuulan kirja: Helvetin historia). Samalla tavoin on haudattu synnytykseen kuolleet äidit (oma huomio). Suomen evankelisluterilaisen kirkon käsikirjassa todetaankin vasta vuonna 1984!, että kuolleena syntyneet haudataan kuten muutkin vainajat. Vuoden 2003 käsikirjan mukaan, rukouksissa viitataan kuolleena syntyneiden olevan Jumalan ja hänen enkeleidensä luona turvassa. Miten tähän on tultu? Mikä on kirkon opin ja käytänteiden sekä ihmisten kokemusmaailman välinen suhde?
    Jokainen vanhempi ajattelee ihan intuitiivisesti ja kokemuksellisesti, että kastamaton lapsi on viaton ja täysin taivaskelpoinen. Lutherin kanssa olen eri mieltä siitä, että kyseisestä asiasta ei tarvitse kenenkään käydä mitään opillista saivartelua, eikä varsinkaan oppineiden. Kuten Eudokimos esitti: “Langenneisuus on siis ”perinnöllistä” ja on kaikkialla ja kaikessa. Tästäkin huolimatta ihminen ja koko maailma on Jumalan rakastamaa…Ihmisenä hän on Aadamin ”perillinen” ja näin ollen langennut. Hän ei kuitenkaan henkilökohtaisesti ole syyllinen mihinkään. Voisi sanoa hänen olevan viaton. Jo puhe kastamattomien lasten kadotuksesta on ortodoksisen kirkon silmissä hirvittävää ja jopa Jumalaa pilkkaava puhetta.” Aamen.
    “Sen tähden Herrakin sanoo: ”Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen” eikä sano: ”Joka ei ole kastettu”, näin vaieten kasteesta. Eihän kaste vähääkään hyödytä ilman uskoa…”

    Tykkää

  36. Kiitoksia Pertin, eudokimoksen, Olofin, Jupen ja Quo Vadiksen erinomaisista teemaa syventävisä kommenteista! – En ole perehtynyt ”kalmistopiiri” -sivustoon vaikka, joskus olen mukana ollutkin kalmistokaivauksilla – hautaukset olivat sekä ruumis- että polttohautauksia. Kun kristillisen vaikutusten vahvempia ja lievempiä impulsseja tuli suomalaistenkin ajatusmaailmaan jo vuosisatoja ennen laajempaa ja perusteellisempaa kääntymystä ja käännytystä, niin on vaikea sanoa, mitkä kaikki uskomukset ovat kristillisperäisiä, mitkä synkretistisiä, mitkä taas ”alkuperäisiä” muinaisuskoon liittyviä.

    Täytyy tunnustaa, että tuo katolisen kirkon nykyinen katekismus on noiden näytteiden perusteella kunnioitettavan perusteellinen, syvällinen ja siinä on sen tyyppistä RAAMATULLISTA avoimuutta, että ihan luterilaisena kateeksi käy. 🙂

    No – jokainen meistä vanhemmista, joiden pieni lapsi on kuollut (hätä)kastettuna tai kastamatta, tiedämme, että lapsi on Jumalan luona taivaassa – sanokoot oppineet kirkkoisät tai itse Martti-tohtori mitä tahansa… Ja nykytieteenkin mukaan lapsi elää jo monessa mukana äidin vatsassakin, kuulee, tuntee ja ehkä oppiikin yhtä ja toista. – Hurjalta kuulostaa, että puhdasoppisessa vanhaluterilaisessa kastekaavassa vielä 1800-luvulla kastettavaa sylilastakin manattiin ”Tahdotkos luopua perkeleestä…”

    Kun katsomme ”sormien läpi” weli Martin augustinolaisuuden ja ”horjuvaisuuden” kasteopetuksessaan, niin on tietysti täysin epäjohdonmukaista, että esim. tuo rovasti Paavo Viljasen ilmaisema maltillinen näkökulmakin julistettiin aikoinaan ”kerettiläiseksi” sisäisessä linjataistelussa… – Toisaalta on hassua ja epäjohdonmukaista sekin, että piispat ovat niin kovasti kovistelleet aika ajoin vl-kristillisyyttä tuosta kasteopetuksesta, kun tässäkin asiassa eväät ovat kristikunnassa kaiken kaikkiaan kovin levällään. Niin ja trendikkäämpien opinmuutosten suhteen ei Suomen piispoilla ole suurta huolta: Viime sunnuntaina kuuntelin yle-radion Horisontti-ohjelmasta Helsingin kolmen piispakandidaatin haastattelua ja kaikki he olivat vaatimassa vastoin luterilaisen kirkkomme virallista linjaa kirkollista vihkimistä myös homopareille, – samoin kuin eläkkeelle jäämistä suunnitteleva arkkipiispakin. – Toivottavasti vl-kristityt äänioikeutetut eivät ensi kevään arkkipiispan vaaleissa lähde tukemaan ja jopa ratkaisemaan tiukkaa vaalia liberaaliteologin puolesta kuten viimeksi, vaikka mitä väläyteltäisiin. – Tätä menoahan ei liene kuin ajan kysymys, milloin samaa sukupuolta olevien vihkiminen ja ns. parisuhderukous on välttämätön velvollisuus kaikille Suomen kirkon papin virassa oleville. Mahdolliset poikkeukset ja erivapaudet sallitaan aluksi koukkuina muutamiksi vuosiksi – parhaassa tapauksessa vuosikymmeneksi.

    Kuten Pertti edellä vinkkasikin, pastori Jaakko Tölli on laittanut itsensä likoon reformaation juhlavuonna reformaattori Lutheria seuraten. Rauhan Tervehdyksen (21/2017) haastattelussa Jaakko toteaa mm:

    ”….että hänen herätysliikkeensä papit toimivat kirkossa kuin poliitikot: tehtävän menestyksekäs hoitaminen vaatii diplomaattisia taitoja eikä totuudellisuus ole silloin tärkein hyve. Kun käytännön asiat rullaavat, ei ole tarvetta herättää kiusallisia kysymyksiä ja hämmennystä… Sama piittaamattomuus totuudesta vaivaa Töllin mukaan myös kirkkoa.
    Koska messua ei katsota papin oman uskon harjoittamiseksi vaan ensisijaisesti työtehtäväksi, pappi voi olla työnsä sisällöstä mitä mieltä tahansa.
    Toisin sanoen papin mielipiteillä tai teologialla ei ole mitään väliä, kunhan työ hoidetaan. Tällä Tölli viittaa siihen, että naispappeuteen kriittisesti suhtautuminen ei haittaa, jos mielipide ei vaikuta käytännön työhön.
    Tölli itse on kyllästynyt tabuihin ja epämääräisyyksiin sekä kirkossa että rauhanyhdistyksellä.
    – Teologina olen oppinut tarkastelemaan analyyttisesti herätysliikettäni ja sen opetusta. Havaitsin, että liikkeeni suojeluksessa elää opillisia harhoja, jotka mahdollistavat vallan väärinkäytön ja hengellisen mielivallan.”

    Tykkää

  37. Lutherista näin reformaation juhlavuonna: vanhoillislestadiolaisuudessa pidetään Lutheria oppi-isänä. Saarnoista on tuttu lausahdus: ”oppi-isämme Martti Luther”. Toisaalta katolinen kirkko myöntää hänen olleen ” uskon opettaja”. Kuinka paljon Lutherin keskenään ristiriitaiset lausunnot ovat jakaneet lestadiolaisuutta, mietin. Tässä blogissa on aiemmin mainittu, että Lutherin lausunnoista jokainen löytää melkein mitä haluaa, koskien sakramentteja. Näin olen omakohtaisestikin todennut.

    En malta olla laittamatta tähän katkelmia Katolista hapatusta-blogista, koskien kirjaa Luther-äärimmäisyyksien mies:

    LUTHER – ÄÄRIMMÄISYYKSIEN MIES

    ”Toivon luterilaisten ja Lutherin seuraajien tiedostavan ja myöntävän, että mahdollisista ansioistaan … huolimatta Luther ampuu usein sekä yli että ohi. Ohi ampumisella tarkoitan sitä, että Lutherin käsitykset ja kuvaukset aikansa katolisesta teologiasta eivät ole kattavia eivätkä muutenkaan aina luotettavia. Yli ampumisella viittaan siihen, että hänen tuotantonta riitaisa konteksti sekä hänen taipumuksensa ylikorostaa kaikkea tekevät hänestä ongelmallisen ja riittämättömän lähteen systemaattista teologiaa varten.

    Tiedän, että tämä on kova väite. Silti sanon sen aivan vakavissani. Kunnioitan niitä, jotka syystä tai toisesta pitävät Lutheria arvossa. Silti on systemaattisen teologian tarpeiden kannalta otettava etäisyyttä hänen tekemiinsä ratkaisuihin, jotta voimme avoimesti etsiä totuutta koskien Jumalaa, ihmistä ja maailmaa.”

    Blogi on mielestäni muutenkin tutustumisen arvoinen, myös vanhoillislestadiolaisille (entisille sellaisille).

    Liked by 1 henkilö

    1. Quo Vadis

      Eudokimoksen lainaus: “Toivon luterilaisten ja Lutherin seuraajien tiedostavan ja myöntävän, että mahdollisista ansioistaan … huolimatta Luther ampuu usein sekä yli että ohi. Ohi ampumisella tarkoitan sitä, että Lutherin käsitykset ja kuvaukset aikansa katolisesta teologiasta eivät ole kattavia eivätkä muutenkaan aina luotettavia…”
      Samaa voisimme ehkä sanoa Paavalista, joka käyttää boleemista strategiaa, kun hän vahvistaa oman sisäryhmänsä (kristityt) identiteettiään suhteessa ulkoryhmään (juutalaiset):
      Fil.3:2: “Varokaa noita koiria, noita kelvottomia työntekijöitä, noita pilalle leikattuja! 3) Todellisia ympärileikattuja olemme me, jotka palvelemme Jumalaa Hengen ohjaaminen, ylpeilemme Kristuksesta Jeesuksesta, emmekä luota mihinkään omaamme.”
      Huom. koira oli tuolloin saastainen eläin, joka eli ihmisyhteisön ulkopuolella jätteitä tonkien.
      Lisäksi Paavali omii Aabrahamin jälkeläisyyden juutalaisilta kristityille: (Gal 3:7):. “Tietäkää siis, että todellisia Aabrahamin jälkeläisiä ovat ne, joilla on usko.”
      Paavali oli lainoppinut fariseus ja Luther oli katolinen munkki. Eli teologisesti hyvinkin oppineita.
      Paavalin käyttämät “poliittiset strategiat” vaihtelivat siis sen mukaan halusiko hän muuttaa asioita suhteessa juutalaisuuteen, pakanuuteen tai pitää ennallaan: tarvittiinko milloin karkeaa mustamaalaamista, erojen korostamista, polarisaatiota, vertailua, lievennystä, loivennusta jne. Mikäli sisäinen muutos (reformaatio) vallitsevaan kontekstiin ei ollut enää mahdollinen, rakennettin uusi identiteetti suhteessa aikaisempaan em. keinoja hyväksi käyttäen.
      Sama vika lienee ollut Lutherilla, joka korosti milloin sakramenttia ja milloin uskoa, riippuen siitä mihin suuntaan hän milloinkin perusteli kantaansa, suhteessa katolilaisuuteen vai reformaation sisäisiin eriytymiin. Hän käytti lahjakkaasti erilaisia em. strategioita hyväkseen saadakseen asiansa kuuluviin, myöskin hyvin kyseenalaisia. Voisin siis ajatella, että sekä Luther että Paavali olivat ristiriitaisia ja äärimmäisyyksien miehiä.
      On myös huomioitava että kaikenlaiset Raamatun tekstit ja kertomukset pitävät sisällään sisäryhmän, eli Jumalan valittujen, ryhmäidentiteetin vahvistamisen suhteessa ulkopuolisiin. Reformaatioprosessissa suhteessa juutalaisuuteen Paavalin aikana, että Lutherin aikana suhteessa katolilaisuuteen on loppujen lopuksi kyse Jumalan tahdon ja totuuden kirkastamisesta sen etsimisestä ja löytämisestä, mutta se millä keinoilla sitä on millonkin tehty, ovat olleet useinkin hyvin kyseenalaisia. Useinhan sitä sanotaan, että on mentävä äärimmäisyyksiin, että totuus valkenee :-).

      Tykkää

  38. Siis että tarkoitus pyhittää keinot…En kyllä voisi rinnastaa Pyhää Paavalia ja Lutheria, näin kuin teit. Ensimmäinen rakensi, toinen tahtomattaan tai ( niin kuin minusta näyttää) tahtoen hajoitti kirkon. Kun katsoo sitä käsitysten kirjoa, minkä Luther kirjoituksillaan myötävaikutti hänen seuraajissaan, ei voi tulla muuhun tulokseen, että kovin ristiriitainen henkilö ja teologisesti ristiriitainen hän oli.

    En tarkoita sitä, että hänen protestinsa ei olisi ollut oikeutettu katolisen kirkon väärinkäytöksiä vastaan. Mielestäni hän meni kuitenkin liian pitkälle. Niin pitkälle, että kysyn, menikö lapsi pesuveden mukana?

    Joka kirkkokunnalla on menneet raskaat syntinsä. Nykyisiäkin on. Nyt jälkeenpäin voi kuitenkin kysyä, oliko Lutherin toiminta oikutettua kun se rikkoi apostolista uskoa tunnustavan kirkon ja oliko oikeutettua esittää tuo äitikirkko väärässä valossa?

    Tykkää

  39. Quo Vadis

    Itse viittasin kirjoituksessani Nina Nikin väitöskirjaan v. 2015: Apostoli Paavali viholliskuvien ja rajanvetojen rakentajana Filippiläiskirjeessä: ”Tutkimuksessa Filippiläiskirjeen vihamielisiä tekstijaksoja tarkastellaan osana antiikin poleemista retoriikkaa, johon kuului tavanomaisena piirteenä vastustajien mustamaalaaminen välittämättä väitteiden todenperäisyydestä.”
    https://www.teologia.fi/ajankohtaista/1264-vaeitoes-3-10-2015-helsingin-yliopistolla-apostoli-paavali-viholliskuvien-ja-rajanvetojen-rakentajana-filippilaeiskirjeessae
    Luther ei halunnut hajoittaa katolista kirkkoa, teesit olivat keskustelun alku: hän halusi keskustella katolisen kirkon sisäisistä väärinkäytöksistä ja erityisesti anekaupan orjuuttavuudesta, jolla rahoitettiin Paavin hovia ja syntielämää. Luther ei tullut kuulluksi äitikirkossaan, vaan Paavi tuomitsi hänet kirkonkiroukseen ja julisti pannaan, sen jälkeen tilanne eteni ja lähti elämään omaa elämäänsä surullisen kuuluisasti. Lutherin jyrkän poleeminen tapa ilmaista asioita varmasti hankaloitti dialogia entisestään.

    Tykkää

    1. Quo Vadis

      Ja kyllä: näen paljon yhtäläisyyksiä Paavalin ja Lutherin kohdalla. Kumpikin halusi vapauttaa ”kirkkonsa” tai hengellisen kotinsa lain orjuudesta, kumpikin joutui vainotuksi, kumpikin käytti terävää, jopa poleemisen kyseenalaista kieltä, kirkastaessaan Kristuksen evankeliumia, kumpikin lietsoi mellakoita tahtomattaan. Myöskin ”Paavali ja Jerusalemin johtohenkilöt kärsivät jatkuvista erimielisyyksistä, mikä tarkoittaa että Filippiläiskirjeen juutalaiskristittyjä vastaan esitetty polemiikki on luettava tätä historiallista taustaa vasten. Näin ollen tutkimukseni osoittaa, että kristilliseen liikkeeseen on jo alusta asti sisältynyt monimuotoisuutta ja ristiriitoja, Nikki esittää.”

      Tykkää

  40. On prtestanttisissa piireissä viljelty väärinkäsitys, että ”teesien naulaaminen Wittenbergin yliopiston kirkon oveen olisi laukaissut liikkeelle koko Eurooppaa vavisuttaneen reformaation. Hän huomauttaa, että teesien naulaaminen oli osa keskiaikaista akateemista väittelykulttuuria, eikä tapahtuma todennäköisesti herättänyt mitään huomiota. Hän lisää, ettei Luther itse koskaan edes maininnut tapahtumaa. Teesit tulivatkin tunnetuiksi toista kautta, todennäköisesti ystäville lähetettyjen kappaleiden leviämisen seurauksena.

    Vielä huomionarvoisempi on se seikka, etteivät vuoden 1517 teesit olleet kovinkaan radikaaleja, eivätkä ne olleet pääosin aggressiivisia. Niissä selitettiin oikean parannuksen luonnetta ja kritisoitiin sitä, että anekaupan väärinkäytökset vääristivät todellista, sisäistä parannusta. Lutherin teeseissä ei ole juuri mitään yllättävää, eivätkä ne olleet edes tyyliltään niin poleemisia kuin yleensä kuvitellaan.

    Joka tapauksessa teesien tragedia on siinä, miten niihin reagoitiin: kirkon johto oli etenkin Saksassa niin maallistunutta, että räikeiden väärinkäytösten korjaamisen sijasta se ryhtyi lähinnä vain vaientamaan Lutheria. Nämä toimenpiteet vain lisäsivät Lutherin intoa ja ajoivat häntä pikkuhiljaa yhä radikaalimpaan suuntaan.” (Oskari Juurikkala, Hapatusta-blogissaan)

    Monet protestantanttiset uskovat eivät ole edes lukeneet Lutherin kaikka teesejä, saati sitten tarkasteleet niitä omassa kontekstissaan. 🙂

    Tykkää

    1. Quo Vadis

      Juurikin näin. Itsekään en ole lukenut kaikkia teesejä, vaikka ostin ne about 20 vuotta sitten Wittenbergin linnankirkon museokaupasta :-).

      Tykkää

  41. Kesäkuussa olin Radio Dein kuuntelijamatkalla, joka suuntautui ”Lutherin kaupunkeihin” (Erfurt – Eisenach – Leipzig – Eisleben – Wittenberg). Matkanjohtajana toimi kirkkohistorian dosentti Timo Junkkaala, jolta on juuri keväällä ilmestynyt kirja ”Oikein väärin ymmärretty Luther”. Vanhat kaupungit oli restauroitu DDR:n jäljiltä upeasti ja historiaa kunnioittaen. Luther-juhlavuosi näkyi kaikkialla katukuvassa, erikoisnäyttelyjä ja teemaan liittyviä tapahtumia riitti uupumukseen asti.

    Pari yötä vietimme Erfurtin augustinolaisluostarissa, jossa Lutherkin eli munkkina ollessaan. Sitä vanhaa kerjäläismunkkia en tosin kohdannut, eivätkä siitä oppaatkaan mitään tienneet. 🙂 Wittenbergin linnankirkon ovesta minäkin bongasin nuo Lutherin teesit. Tosin tämä ”Thesentür” ei ole alkuperäinen, koska se tuhoutui jo 1700-luvulla. Uuden oven lahjoitti 1858 Wittenbergin kaupungille Preussin kuningas Fredrik Vilhelm IV. Uuteen metallioveen on komeasti valettu kaikki 95 teesiä.

    Matkan aikana ihmettelimme oppaan antamia tietoja tämän luterilaisuuden syntyseudun nykyisestä uskontotilanteesta. Vain 10 % kuuluu johonkin kirkkoon. Näistä puolet on katolilaisia ja toinen 5 % luterilaisia. DDR:n perintö varmaan selittää jotakin, mutta silti…

    Timo Junkkaala kirjoitti Seurakuntalainen-verkkolehdessä matkalla heränneitä mietteitään otsikolla ”Miksi luterilaisuus ei kestä?” Katkelma kirjoituksesta:

    >>

    Hieman epäselväksi jäi, miksi jäsenensä menettänyt kirkko ja maallistunut yhteiskunta viettää niin innokkaasti uskonpuhdistuksen merkkivuotta. Ehkä se liittyy siihen, että perinteistä pidetään muutenkin kiinni. Juuri oli vietetty toista helluntaipäivää, jollaista ei meillä enää ole. Kaupat olivat kiinni sunnuntaisin ja muina pyhäpäivinä. Sunnuntain rauha, joka meiltä on viety, oli siellä jossain määrin yhä olemassa.

    Päällimmäiseksi jäi kysymys, miksi luterilaisuus ei kestänyt ateistisen kommunismin painetta eikä näytä kestävän liberaalin markkinatalouden kapitalismiakaan. Mieleen tulee Lutherin pettymys vuodelta 1529. Tarkastellessaan uskonpuhdistuksen seurakuntia hän kirjoitti: ”Voi hyvä Jumala sitä surkeutta, minkä olen saanut nähdä! Tavallinen kansanmieshän ei varsinkaan maaseudulla tiedä kristinopista yhtään mitään, ja valitettavasti myös monet papit ovat jokseenkin taitamattomia ja kyvyttömiä opettamaan. … Evankeliumin tultua nyt julki he ovat silti oppineet todella mestarillisesti väärinkäyttämään kaikkea vapautta.”

    Olisiko Lutherin ohjeen noudattaminen tehnyt hänen nimeään kantavasta kirkosta vahvemman? ”Aamuisin ja muulloinkin, kun minulla on aikaa, luen ja lausun sana sanalta ääneen Isä meidän -rukouksen, kymmenen käskyä, uskontunnustuksen, psalmeja jne.” Onko katolisuus kestänyt maallistumisen paineen paremmin siksi, että se on pitänyt kiinni uskonelämän ulkoisista muodoista?

    >>

    Junkkaalan tekstiin tarttui myös Manu Ryösö K24-blogikirjoituksessaan ”Miksi Rooman kirkko näyttää kestävän paremmin kuin Lutherin perikunta?” 25.7.2017. Näitä kysymyksiä oli Timo Junkkaala pohtinut jo Rauhan Tervehdys -seurakuntalehdessä 11/2013 otsikolla ”Tuleeko Suomesta katolinen?” http://www.rauhantervehdys.fi/cgi-bin/linnea.pl?document=00010710.

    Me luterilaiset taidamme tosiaan olla uhanalainen laji. Pitäisikö huolestua? Ja jos, niin mistä?

    Tykkää

    1. Hätkähdyttävän todisteen keskiajan kristillisestä antisemitismistä sain Wittenbergin kaupunkikirkon (Stadtkirche St. Marien zu Wittenberg) luona. Tämän 1300-luvulla rakennetun kirkon kaakkoissiiven ulkoseinässä on hyvin karkealla tavalla juutalaisia pilkkaava reliefi. Siinä pikkujuutalaiset imevät emakkosian nisiä ja rabbi kurkistaa emakon saparon alle. Tämä kuva-aihe oli varsin yleinen 1300-luvulta alkaen saksalaisissa kirjoissa ja myös kirkkoarkkitehtuurissa (kokeile Googlen kuvahakua sanalla ”Judensau”).

      Reliefin poistamista on vaadittu monta kertaa, mutta paikoilleen se on päätetty jättää. Vastapainoksi on maahan reliefin alapuolelle asetettu 1988 muistolaatta juutalaisvainojen muistoksi. Se julistaa vaikuttavasti ettei syyllisyyttä voi peittää, vaan se kumpuaa syvyydestä esiin uudelleen ja uudelleen. Ehkä tämä ratkaisu onkin oikea? Historia ei muuksi muutu patsaita kaatamalla ja muistomerkkejä tuhoamalla.

      Samoissa tunnelmissa Wittenbergissä vieraili myös kirjailija Rose Scott, jonka matkakertomuksesta löytyy myös hyviä kuvia mainituista aiheista (klikkaamalla kuvaa saat sen suuremmaksi): http://roseseilerscott.com/wittenberg-part-2-dark-secret/

      Tykkää

    2. Vuonna 1543 Luther julkaisi kuuluisan kirjansa ”Von den Juden und ihren Lügen”. Kirjan suomennos ”Juutalaisista ja heidän valheistaan” vuodelta 1939 löytyy netistäkin: https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/26563/Luther.pdf. Kirjan alkulauseessa suomentaja T. T. Karanko kirjoittaa:

      ”Lutherin juutalaisvastaisuus ei kuitenkaan supistunut tähän yhteen kirjaan, vaan vielä samana vuonna, 1543, hän kirjoitti ja julkaisi Wittenbergissä toisen juutalaisvastaisen kirjansa ”Vom Schem-Hamphoras und vom Geschlecht Christi, Matth. am 1. Capitel” (»Shemhamforaksesta ja Kristuksen suvulta, Matt. 1. luvun johdosta»). Tämä kirja jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäinen, »Schem-Hamphoras» (hebr. = selitetty nimi) eli »tetragrammaton» käsittelee juutalaisten taikuutta, he kun näet väittävät, että Kristus muka oli tehnyt ihmetyönsä juutalaisten vanhojen taikakeinojen eli n.s. »mustan raamatun» avulla. Toisessa osassa hän todistaa Kristuksen polveutumisen Davidin suvusta. Tästäkin kirjasta otettiin Wittenbergissä vielä samana vuonna kolme eri painosta. — Näiden lisäksi Lutherin tiedetään eräissä viimeisistä saarnoistaan julkisesti varoittaneen kristityltä kavahtamaan juutalaisia”

      Tätä ”Vom Schem Hamphoras”-kirjaa ei ole tietääkseni suomennettu. Tässä lainaus kirjasta (suomentakoon ken kehtaa):

      ”Es ist hier zu Wittenberg an unserer Pfarrkirche eine Sau in Stein gehauen. Da liegen Ferkel und Juden drunter, die saugen. Hinter der Sau steht der Rabbiner, der hebt der Sau das rechte Bein empor und mit seiner linken Hand zieht er den Bürzel über sich, bückt (sich) und guckt mit großem Fleiß der Sau unter den Bürzel in den Talmud hinein, als wollte er etwas Scharfes und Sonderliches lesen und ersehen. Dasselbst haben sie gewisslich ihr Schem Hamphoras.”

      Luther viittaa tässä edellä mainittuun Judensau-reliefiin. Se olikin hänelle hyvin tuttu, koska hän piti monet saarnansa juuri Wittenbergin kaupunkikirkossa. Luther tuntuu arvostavan reliefin symboliikan varsin korkealle!

      Lienee jo aika lopettaa Lutherin ruoskinta. Hänen aikanaan ei ”suopeuden periaate” ollut maan tapa. Eihän se ollut sitä Paavalinkaan aikoina (Laestadiuksesta puhumattakaan). Lutherin vertaaminen Hitleriin on joka tapauksessa kohtuutonta. Lutherin juutalaisvastaisuus kohdistui juutalaisten uskontoon, ei rotuun – ja tämäkin vasta sen jälkeen kun kävi ilmi, ettei evankeliumi juutalaisille kelvannut. Ovatko nämä kovin lieventäviä seikkoja – enpä tiedä…

      P.S.
      Bongasitko pulun Rose Scottin Judensau-kuvasta? Olisiko sillä meille jokin salattu sanoma? 🙂

      Tykkää

    3. Ja vielä kerran aiheesta Judensau:

      Netistä löytyy jopa suomennettu adressi ”Poistakaa Wittenbergin juutalais-sika veistos!”. https://www.change.org/p/pfarrer-dr-johannes-block-poistakaa-wittenbergin-juutalais-sika-veistos-finnish? Katkelma adressin ontuvasta suomennoksesta:

      >>

      Veistos kuvaa rabbia, joka katsoo emäsian saparon alle ja muita juutalaisia imemässä emakon nisistä. Veistoksessa on kirjoitus, jossa lukee: ”Rabini Shem hamphoras”, joka on siansaksaa, oletettavasti väärentäen hepreankielistä lausetta ”shem ha-meforasch” (”Jumalan koko nimi”). Veistos on yksi monista, joita vielä on jäänyt jäljelle Saksassa.

      Luther kommentoi Wittenbergin Judensau-veistosta Vom Schem Hamphoras -kirjoituksessa vuodelta 1543, toistaen teoksen antisemitismiä ja paikallistaen juutalaisten Talmudin emakon suolistoon: ”Täällä meidän Wittenbergin kirkossamme on kiveen veistetty emäsika. Pikkuporsaat ja juutalaiset imevät nisistä hänen allaan. Emakon takana on rabbi, joka nostaa sen oikeaa jalkaa korottaen sian saparoa korkealle, katsoen tiiviisti saparon alle ja sen Talmudiin, ikäänkuin hän lukisi sieltä jotakin hyvin ajankohtaista ja tavatonta, mikä on todellakin se paikka mistä he saavat Shemhamphoransa.”

      >>

      Tykkää

  42. Pentti S. Varis

    Näkemysten myllerryksessä tulee kysyneeksi itseltään mikä oikein on oikeaa uskoa. Kerrotaanko sitä oikeasti juuri koskaan? Jos joutuisin määrittelemään uskon olemuksen joutuisin ensinnäkin mielessäni palaamaan niihin aikoihin, jolloin tunsin Jumalan voimallisesti puhuttelevan itseäni ja monin tavoin tekevän itseään toden tuntuiseksi. Kaikki tapahtumat ja esim. tiede ja luonnon kauneus tuntuivat minusta jumalaperäiseltä. Tunsin tapahtuneen mielenmuutoksen (metanoia). Nämä tuntemukset luin uskoksi.

    Myöhemmin uskoni ikään kuin ”konfirmoitiin” ottaessani vastaan vanhoillislestadiolaisen siunauksen. Muuttunut mieleni muuttui lisää saavuttaen tilan, jota edelleen pidän uskona. Määrittelen siis uskon tietoisuuteeni piirtyvänä, kestävänä, Jumalaan ja jumaluuteen suuntautuvana henkisenä tilana, joka ei varmaan ole täysin sidoksissa siihen, mitä joku muu sanoo, vaikka kuunteleekin kaikkea vakavasti. Usko käsittää itseensä myös jumaluuden monia olemuksenpiirteitä. Usko on siis minulle tietty henkinen tila.

    Paljon kaikkea siitä voisi kirjoittaa, jos jaksaisi. Lopuksi haluan muistuttaa eri ihmisten aivojen ja hermotuksen suuresta erilaisuudesta, josta saattaa johtua ainakin osa kaikkia asioita, ehkä uskoakin koskevista erilaisista näkemyksistä

    http://www.cell.com/neuron/fulltext/S0896-6273(13)00004-4?_returnURL=http%3A%2F%2Flinkinghub.elsevier.com%2Fretrieve%2Fpii%2FS0896627313000044%3Fshowall%3Dtrue

    En tiedä, miksi kirjoitin onnettoman räpellykseni. Yritin varmaan hahmottaa uskoni olemuksen.

    Tykkää

  43. Aivan Pentti, kyllä tuo määritelmäsi paljon kertoo uskosta – kun Jumala saa meitä koskettaa, niin ainakin parraimpina hetkinä saamme nähdä kaiken kuin vähintäänkin viidennessä ulottuvuudessa. Ja paljon jää kuitenkin sijaa uskon hypylle, uskallukselle ja selittämättömälle…

    Pertti, kiitos Saksan matkasi kuulumisista. Ja täytyy sanoa, että linkkaamissasi aineistoissa on todella järkyttäviä ja julmia kirjoituksia Lutherilta – ja varmaan ne osaltaan selittävät sitä rappiota, jossa luterilaisuus on tänä päivänä niin alkujuurillaan kuin valta-alueillaan. Myös sitä, että Luther nostettiin yhdeksi merkkihenkilöksi sekä kansallissosialistisessa Saksassa että kommunistisessa DDR:ssä. Ja on valtiovallan ja uskon epäpyhä liitto näkynyt myös meidän yhteiskunnassamme, kirkossamme kuin kristillisyydessämmekin kahden regimentin opin ylitulkintana, niin että uskollisuus ja tottelevaisuus esivaltaa kohtaan oikeuttaisi lähes mitä tahansa…

    Paavalilla oli vahvana työnäky kristinuskon koko ihmiskunnalle ulottuvasta merkityksestä ja lahjasta. Hän oli tärkeä työase Jumalan suunnitelmissa. Mutta keskiajan juutalaisvainoihin lienee syynsä myös juuri Paavalin kirjoituksissa ja väärissä sanavalinnoissa. Hänellä oli omat alemmuuskompleksinsa ja itsekorotuksen tarpeensa, ja kun kaikki ei mennyt hänen näkyjensä mukaan saattoi someraivo juutalaisia kohtaan hänetkin vallata. Ehkä se oli osa sitä ”Saatanan pistintä”, josta Paavali kirjoittaa:

    ”Ja etten niin erinomaisten ilmestysten tähden ylpeilisi, on minulle annettu lihaani pistin, saatanan enkeli, rusikoimaan minua, etten ylpeilisi.” (2. Kor. 12:7)

    Aikalaisensa varmaan osasivat suodattaa kirjoituksista tämän astian maun eli liittää kontekstiinsa. Eivät he kaikkea Paavalin kirjoittamaa ottaneet aina yhden suhde yhteen Jumalan Sanana ja viittaa Paavali siihen väliin itsekin; että tämä on hänen oma mielipiteensä… Ja lienee Paavalissa ollut varsinaisilla apostoleillakin väliin kestämistä (vrt. 2. Piet. 3:16).

    Tykkää

  44. Viitaten Barcelonan ja Turun tapahtumiin, olen tyytyväinen että en ole hankkinut koukuttavaa nettikännykkää. On tietysti ihan oikein ja tärkeää, että uskallamme tuntea suurta järkytystä, surua ja empatiaa – sillä kaikella on aikansa. Mutta uutisotsikoiden koon ja määrän perusteella voisi ajatella, että länsimainen ihminen on ainakin miljoona kertaa arvokkaampi kuin muut. Kun satoja tuhansia ihmisiä vuosittain on hukkumisvaarassa ja tuhansia hukkuu Välimereen, niin se ei meitä juurikaan hetkauta, tai kun miljoonat kuolevat Lähi-idässä, tai kun heitä rääkätään hengiltä Tsetseniassa, Tiibetissä, Uiguriassa…

    Yksi Turun sankareita oli ulkomaalainen Hassan Zubier: ”Muut pakenivat, mutta Zubier piti otteensa naisesta, vaikka puukottaja hyökkäsi hänen kimppuunsa… Zubierin yritys pelastaa nainen ei onnistunut, vaan nainen kuoli hänen käsivarsilleen. Zubier itse sai puukoniskut kaulaan, olkapäähän ja rintaan ja häntä hoidetaan nyt sairaalassa…”

    ”Silmiin pistävää oli, että monet auttajat ja terroristin perässäkin juoksijat olivat ulkomaalaistaustaisia, kun samaan aikaan suomalaiset vain kaivoivat älypuhelimiaan esille.”

    Pääosa viime vuosien maahanmuuttajista on paennut juuri Isistä ja/tai länsimaisten tiedustelupalvelujen sotaan lietsomia kapinallisia. Assadin Syyriassa tai jopa Saddamin Irakissakin asiat olivat tähän verrattuna todella hyvin ainakin eri uskonnollisten ryhmien näkökulmasta.

    ”Historia vitae magistra” sanoivat roomalaiset. Kannattaa muistaa, että juuri Eurooppa on näyttänyt 1900-luvulla mallia toistuvilla suursodillaan, siis miten ihmisiä lahdataan miljoonittain isänmaansa ja Jumalansa ”kunniaksi” – ja 1800-luvun imperialismillaan, miten muiden kulttuurien ja uskontojen ihmisiä kohdellaan… ”Sitä saa, mitä tilaa.” Ja juuri länsimainen kulttuuri ja talous on korottanut mitä kuvottavimman väkivallankin suureksi taiteeksi, viihteeksi ja yhdeksi talouden kulmakiveksi !?!

    Tykkää

  45. Hirmuisia raatelevaisuudessaan ovat weli Martin puheet Pertin vinkkaamissa dokumenteissa; juutalaiset gettoihin ja uudestikastajat päätä lyhyemmäksi, vaikka olisivat aivan oikeinkin saarnanneet… Missä on se niin perusluterilaisena markkinoitu kristillinen rakkaus ja armo? – Tulee mieleen natsisotilas, joka on päivän teloittanut coolisti ja kuuliaisesti, – ja illalla rakastava perheenisä!

    Kuten blogitekstissä ja keskustelussa on jo esille noussut, se että maanpäällinen yhteisö korotetaan väärällä tavalla itsessään erehtymättömäksi ja jumalliseksi, näyttää vieneen aina samaan lopputulemaan; tarkoitus pyhittää keinot ja oikeuttaa myös väkivallan fyysisesti ja henkisesti. Siitä oli kysymys keskiajan ristiretkissä kuin myös viime päivien ääri-islamistisen Isisin terroriteoissa, tai vaikkapa koutakeinolaisten veriteoissa eli ”koutakeinon pyhien kapinassa” 1851.

    Terrorismia esiintyy myös esim. budhalaisuuden ja hindulaisuuden ääri-ilmiönä. – Mutta onko viimeisen 2000 vuoden aikana ehditty tehdä pahaa kristinuskon pohjalta enemmän kuin minkään muun uskon. Millainen todistus on evankeliumista annettu silloin niille kansoille, joista Paavalikin kirjoittaa:

    ”Pakanakansatkin, joilla ei ole lakia, saattavat luonnostaan tehdä, mitä laki vaatii. Silloin pakanat, vaikkei heillä lakia olekaan, ovat itse itselleen laki.
    Näin he osoittavat, että lain vaatimus on kirjoitettu heidän sydämeensä…” (Room. 2:14-15)

    Uskonnollisen terrorin ylittää kyllä profaani maallinen – siis valtapoliittinen ja aatteellinen. Terrori pyrkii hallitsemaan pelolla ja kauhulla. Sitä ovat harrastaneet valtiot kautta maailman sivun, sitä harrasti VT:n Israelikin, vaikka se käsitteenä lanseerattiin ennen muuta Euroopassa vapauden, veljeyden ja tasa-arvon – siis Ranskan vallankumouksellisen jakobiinitasavallan tarpeisiin. Valtioterrorismin huippua ovat edustaneet diktatuurit, mutta ei ”kristitty” Pohjois-Amerikka niistä kovin kauas jää. Ja jos puhumme yksilöistä, yhteisöistä, voimme viitata 1800-luvun anarkisteihin Venäjällä, serbiterroristeihin, jotka aloittivat ensimmäisen maailmansodan, juutalaisiin ja palestiinalaisiin, baskeihin, saksalaiseen Punaiseen armeijakuntaan, Italian Punaiseen prikaatiin ja Irlannin IRA:an.

    Niin ja niistä omista suomalaisista mainittakoon; Härmän häjyt eli puukkojunkkarit, Eugen Schauman, ns. pommarijääkärit, punainen ja valkoinen terrorismi, kotikommunistimme, joiden ohjelmassa ainakin periaatteessa oli likvidoida eli tappaa tappaa porvarit so. vastustajansa. – Ja samoja säveliä on kuultu viime aikoina ekofasisteilta ja kaikenkarvaisilta mukamas niin perussuomalaisilta äärinationalisteilta…

    Tykkää

    1. Markku lainasi Ciceroa: ”Historia vitae magistra”. Lauseen ajatus lienee, että historian tuntemus on avain nykyisyyden ymmärtämiseen (ja ehkä tulevaisuudenkin ennakoimiseen?) Kiitos Markulle tarpeellisesta oppitunnista. Tuntuu tosiaan siltä, että mitä selkeämmät ja varmemmat vakaumukset ihmiskunnan onnesta, oikeasta ja väärästä ovat, sitä pahempaa jälkeä syntyy. Tie helvettiin on päällystetty hyvillä tarkoituksilla. Näitä tarkoituksia ovat uskonnot ja maalliset ideologiat pullollaan. Varsinkin uskonnon ja vallan yhdistelmä näyttää olevan kuolettava koktaili.

      Mitä historiasta siis muuta löytyy kuin hirveyksiä? Nykyisiin uutisiin liittyen: Voisiko esim. etsiä olosuhteita, joissa kristityt ja muslimit elivät varsin sopuisaa rinnakkaineloa. Mikä nykyisin on toisin ja miksi? Globaali taloudellinen eriarvoisuus ja epäoikeudenmukaisuus on varmaan tärkeä syy, mutta sitähän on ollut maailman sivu ja tämän asian muuttaminen käy hitaasti (jos lainkaan).

      Mitään viisasta sanottavaa en keksi. Kaikki mahdolliset ehdotukset pysähtyvät huulille. Ehkä niin on parempikin – joku ne kuitenkin ymmärtäisi nykyisen tunnekuohun vallitessa väärin. Ja voi olla, että ne ehdotuksenikin olisivat samaa tunnekuohua täynnä. Onko suopeuden periaatteelle enää mitään käyttöä? Pakko olla, en näe muuta mahdollisuutta.

      Houkuttele vaihtoehto (jota toivottavasti pystyn vastustamaan) on vetäytyä maailman hälystä ja todeta
      Macbethin sanoin:

      ”Life’s but a walking shadow, a poor player
      That struts and frets his hour upon the stage
      And then is heard no more: it is a tale
      Told by an idiot, full of sound and fury,
      Signifying nothing.”

      Tykkää

  46. Vincent

    Jupe:

    ”Uskon omakohtaistuminenkin on lähinnä vain sitä, että oppii käymään ryllä omatoimisesti ilman, että vanhempien pitää siitä huolehtia.”

    Millä perusteella näin? Melko vahva väite.

    Tykkää

  47. Empou

    Vanhoista teksteistä löytyi kyseisiä asioita: Asiaa voi yrittää konkretisoida vertaamalla sitä esimerkiksi syömiseen: Sen objektiivisesti tosi, Jumalan asettama ydinpäämäärä on elimistön ravitseminen. Sillä saa ja tulee olla myös muita ”sivupäämääriä”: On mukavaa kokea makunautintoja, syödä yhdessä läheisten kanssa jne.

    Ydinpäämäärää, ruumiin ravitsemista, ei saa kuitenkaan leikata syömisestä erilleen. Näin kerrotaan roomalaisten tehneen orgioissaan: He söivät herkkuja, kävivät välillä oksentamassa ja söivät taas lisää herkkuja. He halusivat vain makunautinnon, eivät ravintoa.

    Onko ylensyöminen tai ruoan syöminen vain nautinnon takia myös synti?

    Tykkää

  48. Päivitysilmoitus: Islam, rauhan uskonto? – Hulluinhuonelainen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s