82 kommenttia artikkeliin ”Miten vietän pääsiäistä?”

1. Kävin kiirastorstaina messussa. En ole aiemmin käynyt pääsiäisen aikaan kirkossa. Olipa mielenkiintoista ja eritoten koskettavaa ja liikuttavaa, kun lopussa alttari riisuttiin ja 12 opetuslapsia kuvaavaa kynttilää sammutettiin. Vain yksi, muita suurempi kynttilä jäi palamaan. Sillä viitattiin siihen, kuinka opetuslapset jättivät Jeesuksen viimeisen aterian jälkeen. Pappi ei lopuksi sanonut tuttuja sanoja ”Lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten” tjsp., vaan kaikki vain lähtivät. Jeesus jäi aivan yksin.

   Tämän lisäksi oikein keskityin kuuntelemaan virsien ja esim. luetun psalmin 22 sanoja. Minä itkin, kun mietin kuinka pahalta Jeesuksesta on täytynyt tuntua. Ja tämä yksin jääminen on tietysti vain pienen pieni pintaraapaisu kaikesta Jeesuksen kärsimyksestä. Silti se kosketti, ja minun kävi Jeesusta sääliksi. Toisaalta tajusin myös, kuinka paljon enemmän Jumala on säälinyt meitä ihmisiä, kun lähetti Poikansa kärsimään. Sitä on vaikea kunnolla käsittää ja muistaa arjessa. Kiirastorstain messussa Sana tuli kuitenkin harvinaisen ja koskettavan lähelle, mistä olen kiitollinen.

   Minua mietitytti myös Juudaksen kohtalo. Juudas lähti ehtoolliselta kesken kaiken pois, joten hänen kynttilänsä sammutettiin ensimmäisenä. Miten hänelle on sallittu niin kova kohtalo? Miksi juuri hänet oli valittu siihen tehtävään, josta Jeesus sanoo näin:

   Jeesus vastasi heille: ”Minut kavaltaa mies, joka syö samasta vadista kuin minä. Ihmisen Poika lähtee pois juuri niin kuin kirjoituksissa hänestä sanotaan, mutta voi sitä, josta tulee Ihmisen Pojan kavaltaja! Sille ihmiselle olisi parempi, ettei hän olisi syntynytkään.” (Matt. 26:23–24)

   TykkääTykkää

   31/03/2018 klo 05:28 Vastaus

   1. Kiirastorstain messussa minua on puhutellut erityisellä tavalla opetuslasten kynttilöiden sammuttaminen. Eipä siinä voi muuta todeta kuin, että niin se olisi sammunut minunkin kynttiläni.

      Pääsiäisyön messussa sitten pimeään kirkkoon tuodaan taas tuli, ylösnousemuksen valo. Kristuskynttilä sytytetään ja uskon valoa lähdetään viemään Kristuskynttilästä seurakuntalaisten kynttiöihin kynttilä kynttilältä, tuohus tuohukselta. Valo, ilosanoma kulkee ihmiseltä toiselle. Niin sain sen Kristuskynttilästä omaankin tuohukseeni.

      TykkääTykkää

      02/04/2018 klo 10:09 Vastaus

2. ”Raamattu on saatavissa myös äänikirjana.”

   Minä voisin lisäksi lämpimästi suositella Raamattu kannesta kanteen -radioraamattukoulua. Voi kuunnella radion lisäksi myös netistä ja mobiilisovelluksella, kuunteluohjeita ja lisätietoa osoitteessa rkk-sansa.net.

   Pastori Jukka Norvanto lukee koko Raamatun samalla opettaen ja jakeita selittäen. Olen saanut näitä raamattuopetuksia kuuntelemalla tavattoman paljon. Aina muutaman jakson välein vastaan tulee jotain niin puhuttelevaa tai koskettavaa, että silmäni ihan kostuvat. Olen nyt menossa Jobin kirjassa (aloitin Vanhasta testamentista), erityisesti se tuntuu olevan täynnä helmiä.

   Yksi jakso kestää noin 20–30 minuuttia. Näitä on mukava kuunnella lenkillä tai esim. pyykätessä, ja joskus ihan muuten vain. Kuuntelen tosin nopeudella 2,5, mikä tekee yhden jakson pituudeksi noin 8–12 minuuttia. Se on aika sopiva – ei tarvitse niin paljon aikaa jos kuuntelee yhden jakson, ja puolessa tunnissa ehtii kuunnella kaksikin jaksoa. 🙂 Jukka puhuu aika hitaasti, ja olen ajan mittaan kasvattanut toistonopeutta vähän kerrallaan.

   Tässä raamattukoulussa on sellaista opetusta, jota soisi olevan ry:lläkin: koko ajan opitaan uutta (kuten koulussa kuuluukin!) sen lisäksi että kerrataan vanhaa, ja kaiken keskiössä on kaiken aikaa Kristus.

   Vahva suositus!

   TykkääTykkää

   31/03/2018 klo 06:07 Vastaus

   1. Minultakin vahva suositus Norvannon raamatunselitykselle. 🙂 Olen oppinut siitä paljon. Siitä saa esimerkiksi eronomaista aikahistoriallista tietoa. Kuuntelen säännöllisen epäsäännöllisesti, alusta aloitin myöskin, ja nyt olen muistaakseni Samuelin kirjassa. Joskus kuuntelen muista kohdista. Olen käyttänyt tätä raamattukouluopetusta myös paljon apuna omassa opetustyössä ry.n tehtävissä.

      TykkääTykkää

      01/04/2018 klo 08:22 Vastaus

3. Pääsiäinen perheessä -kappaleessa sanoit Joona hienosti, miten pääsiäisen sanomaa voisi kertoa lapsille. Quo Vadis kommentoi edellisessä blogipostauksessa lapsiin liittyen myöskin hyvin:

   ”Lapselle voi sanoa vauvasta lähtien iltarukouksessa, että Jeesus rakastaa sinua, ja että Taivaanisä on luonut ihanan Aatun! Tämä on yksinkertaisin evankeliumi, jonka lapsi sisäistää ja sen varaan rakentaa elämänsä. Että on olemassa ihmistä suurempi rakkaus, jonka varassa ja sylissä me kaikki kellumme.”

   Lapsista tuli vielä mieleen, että yksi hyvä ja helppo tapa tutustua Raamatun kertomuksiin on lukea esim. sarjakuvaraamattua (”The Action Bible, Raamattu sarjakuvina”). Yli 200 Raamatun kertomusta tulee nopeasti ja mielenkiintoisella tavalla tutuksi, ja samalla saa koottua mielessään jonkinlaisen kokonaiskuvan Raamatusta. Luin tuon itse parisen vuotta sitten. En ennen sitä ollut hoksannut esim. sitä, että Goljatin voittanut pieni paimenpoika Daavid on sama henkilö kuin kuningas Daavid, jota profeetta Naatan tuli nuhtelemaan (2. Sam. 12). Tuntuu hassulta kuinka vähän tunsin Raamattua – vaikka en minä vieläkään tunne sitä mitenkään erityisen hyvin.

   Olen lukenut myös SRK:n kustantaman ja Raimo Österbergin kuvittaman Kodin kuvaraamatun, joka on hiukan erityylinen kuin sarjakuvaraamattu. Kodin kuvaraamatussa on enemmän tekstisisältöä, kun taas sarjakuvaraamatussa pääpaino on visuaalisessa puolessa. Molempi parempi, ja onhan näiden kahden lisäksi monia muitakin helppolukuisia raamatuita. Ja nämähän eivät tietenkään rajoitu pelkästään lasten tai lapsille luettaviksi.

   TykkääTykkää

   31/03/2018 klo 07:56 Vastaus

   1. Hyviä käytännön neuvoja, Matias! 👍

      TykkääTykkää

      31/03/2018 klo 13:20 Vastaus

4. Pääsiäispyhien lukemiseksi voi suositella myös Pauliina Rauhalan uutta romaania Synninkantajat. Kustantajan mukaan kirja kuvaa hoitokokousvuosia lestadiolaisyhteisössä. Tällaista täsmäkuvausta kirjassa on kuitenkin kovin vähän. Ennemminkin se on tiukan uskonyhteisön yleisen mielenmaiseman kuvausta ja sellaisena psykologisesti kyllä oivaltava.

   Herkät luontokuvaukset toimivat tässä etäännyttävästi. Niin kirjan henkilöt (kuin lukijakin) löytävät niistä pakopaikan todellisuuden raadollisuudesta. Näkökulmaa laajennetaan myös vierailulla muiden (esim. amishien) luona. Varmaan nämä ovat kirjailijan tahallisia tyylillisiä ratkaisuja.

   Vl-liikkeen kuvauksena kirja ontui (ehkä yllättävästi) vuoropuhelun osalta. Repliikit tuntuivat liian pitkiltä ja ”teoreettisilta”, vaikka niihin olikin tuttuja kaanaan kielen fraaseja sijoitettu. Autentisimmillaan kirja on kuvatessaan Aliisan suulla hoitokokousta (alkaen s. 64). Tämä kuvaus on kuitenkin monelta osin lähes sanatarkka lainaus Miikka Ruokasen kirjasta Jumalan valtakunta ja syntien anteeksiantamus (ks. s. 118 alkaen). Ihmettelen, että Rauhala ei mainitse lähteissä Ruokasen kirjaa.

   Hoitokokousanalyysiä odottavalle kirja on varmaan pettymys. Paras kaunokirjallinen teos aiheesta on mielestäni edelleen Leo Hartvaaran Suden uhrit. Myös laaja akateeminen kokonaistutkimus aiheesta antaa edelleen odottaa itseään.

   Myös Vuokko Ilola on julkaissut varsin kriittisen arvion kirjasta Vartija-lehdessä: https://www.vartija-lehti.fi/synninkantajat/ Pakko myöntää, että olen Vuokon kanssa yhtä mieltä: Ei voi kuin harmitella!

   TykkääTykkää

   31/03/2018 klo 12:59 Vastaus

   1. Kieltämättä kovin omituista, jos Rauhala on kopioinut kirjaansa tekstiä suoraan Ruokasen tutkimuksesta mainitsematta sitä lähteissä. Toivottavasti kyse on vain unohduksesta.

      TykkääTykkää

      31/03/2018 klo 13:16 Vastaus

   2. Rauhala kirjoittaa lähdeluettelon lopussa:

      ”Hoitokokouskertomuksiin olen tutustunut pöytäkirjojen, haastattelujen, tutkimusten ja internet-keskustelujen kautta. En erittele näitä lähteitä tarkemmin, jotta yksittäiset ihmiset tai paikkakunnat eivät tule tunnistetuiksi.”

      Mainitsemani yhtäläisyydet löytyvät Ruokasen kirjan luvusta ”Ekskurssi: Esimerkkejä vallankäytön menetelmistä” ja siellä olevista S-L. Frimanin muistiinpanoista Saarenkylän ry:n seurakuntakokouksessa Rovaniemellä 8.6.1979.

      Ruokasen kirja on netissä kaikkien vapaasti luettavissa. Onko tuo Saarenkylän mainiseminen sitten syy jättää kirja pois lähteistä? Enpä tiedä – toivottavasti kyseessä oli unohdus. 😉

      TykkääTykkää

      31/03/2018 klo 14:16 Vastaus

   3. Kirjaa voi pitää myös enemmän kotirintaman kuin taistelukentän kuvauksena. Rauhallisen luonnon keskelläkin ihmiset kuulevat kaukaisen mutta uhkaavasti lähestyvän taistelurintaman jylyn. Pappa Taistokin joutuu täyttämään velvollisuutensa tuossa taistelussa, vaikka sydän verta vuotaen.

      Ehkä juuri Taiston henkilöhahmo hoitomiehenä on kiinnostavin, mutta myös ongelmallisin. Onko hän ylempiensä johdateltavissa vai itsenäinen toimija? Tunteeko hän lopuksi katumusta vai vetäytyykö tahalliseen unohdukseen? Ohjaako kirjoittaja lukijaa tuomitsemaan vai ymmärtämään ja antamaan anteeksi? Ehkä ei kumpaakaan, ja se lieneekin kirjoittajan tarkoitus. Lukija päättäköön itse.

      Traagisuudessaan Taisto lienee kuitenkin poikkeuksellinen hoitomies. Eräältä fb-sivulta poimittua: ”Olisi ollut tarpeen kuvata myös harmaatukkien narsismia. Nuo hoitomiehethän eivät välittäneet miltä hoidettavasta tuntui. Jotkut jopa toivottivat ’sidotuille’ unettomia öitä.”

      Olli Seppälä otsikoi kirja-arvionsa ”Pauliina Rauhalan toinen romaani perkaa kriittisesti hoitokokouksia ja etsii vimmatusti sovintoa”. Ehkä juuri tuo ”vimmainen sovinnon etsintä” on vaikea pala hoitokokoukset itse kokeneille. Ymmärtäminen, anteeksianto ja unohtaminen ei takaa, ettei vastaava voi toistua. Onneksi Rauhalakin jättää kysymyksen auki, eikä yritä väkisin korjata säröä.

      TykkääTykkää

      31/03/2018 klo 21:34 Vastaus

5. Pääsiäinen on yksi hienoimmista ajoista. Kevät alkaa voittaa ja saa myös hengähdystauon. Hengellisesti aika on rikkainta aikaa. Kirkossa tapahtumia niin maan mahottomasti, seurojakin monilla paikkakunnilla jos jonkinlaisia. Kulttuurin kannalta myös mitä hienointa aikaa. Rakkaaksi ovat tulleet erityisesti Bachin passiot musiikillisessa ja sanallisessa syvällisyydessään sekä raamatullisuudessaan.

   Kulttuurista puheen ollen nimenomaan The Passion of the Christ-elokuvasta en pidä enkä pidä sitä myöskään uskoa tukevana enkä suosittele kenellekään sen katsomista. Tosin pitää myöntää, että en ole sitä ikinä viitsinyt kokonaisuudessaan katsoakaan, vaan olen hyppinyt homman mennessä ns. yli. Sen verran olen kuitenkin katsonut, että minulle on muodostunut elokuvasta aika hyvä käsitys. Väkivaltaa siinä ei kuvata realistisesti, vaan sillä mässäillään. Realistinen ilmaisutapa (sitäkin elokuvissa saatetaan käyttää, mutta ei tässä elokuvassa) olisi näyttää asiat ihmisen perspektiivissä sellaisena kuin ne näyttävät eikä siihen erilaisilla lähikuvilla ja nopeilla leikkauksilla hekumointi suinkaan kuulu.

   Edellä kirjoitettu ei kuitenkaan ole ainoa syy, miksi en suosittele elokuvaa. Pääsyy tälle on se, että elokuva vie huomion liiaksi ulkokohtaisiin asioihin. Roomassa ruoskittiin, kidutettiin ja ristiinnaulittiin paljon ihmisiä – tätäkään kauheutta mitenkään väheksymättä. Se oli aina kauheaa katsottavaa. Pelastushistoriallisessa mittakaavassa siinä ei kuitenkaan ole mitään järisyttävää saatikka katsomisen arvoista. Toki tämä kuvastaa Kristuksen alennustilaa. Kuitenkaan lihaksi tulleen Jumalan työssä raskasta ei ollut erityisesti tuo kohtalo, jonka hän joutui jakamaan monien aikalaistensa kanssa, vaan se, että ”itse, omassa ruumiissaan, hän ´kantoi meidän syntimme´ ristinpuulle” ja tuli ”itse kirotuksi meidän sijastamme” kärsien meidän rangaistuksemme meidän ansioidemme mukaan, koska ”Herran on kosto”.

   TykkääTykkää

   31/03/2018 klo 21:15 Vastaus

   1. Hmm… En nyt ihan ymmärrä The Passion of the Christ’n kritiikkiäsi, Siionin Kevät.

      Väität, että siinä mässäillään väkivallalla. No, ihmisen kiduttaminen kuoliaaksi (näinhän Jeesukselle tapahtui) on ”väkivallalla mässäilemistä”. Kun sitä kuvataan realistisesti, voi tuntua, että nyt ”mässäillään väkivallalla”. Kun vähän tarkemmin miettii, huomaa kuitenkin, että syy ei ole kuvaajassa vaan kiduttajissa, tässä tapauksessa pohjimmiltaan meissä kaikissa, jotka olemme synneillämme ristin rakentaneet, ruoskan punoneet ja naulat teroittaneet.

      Historiallisen tiedon valossa on perusteltua sanoa, että edes The Passion ei kuvaa ristiinnaulitsemisen kauheutta riittävän realistisesti. Siinä eivät tule esille monet tositilanteeseen todennäköisesti liittyneet kiduttavat yksityiskohdat, kuten hirvittävä kuumuus, jano, kärpäsparvet, ristiinnaulittua elävältä nokkivat haaskalinnut jne.

      Lähikuvat ja nopeat leikkaukset eivät tee elokuvasta epärealistista. Niillä yritetään kertoa realistisesti monia tilanteeseen liittyviä ulottuvuuksia, tässä tapauksesa Kristuksen kärsimys, kiduttajien brutaali riemu, Marian kärsimys jne. Samalla niiden avulla itse asiassa myös suojataan katsojaa pahimmalta väkivallalta. Esim. tuo ruoskimiskohtaus olisi vielä kammottavampi, jos kamera pysyisi koko ajan ruoskittavassa Kristuksessa eikä siirtyisi välillä Mariaan ym.

      Se, että Rooman valtakunnassa kidutettiin ja ristiinnaulittiin monia muitakin, ei vähennä elokuvan arvoa. Ymmärtäessämme, kuinka paljon Kristus kärsi, ymmärrämme myös sen, kuinka paljon nämä muutkin kärsivät ja kuinka brutaali järjestelmä Rooman imperiumi ylipäätään oli. Ylipäätään on tärkeä huomata, että Kristuksen kärsimysten mietiskeleminen ei ole pois muilta kärsiviltä vaan sen nimenomaan on tarkoitus murtaa meidän kovat ja ylpeät sydämemme ja opettaa meitä suhtautumaan myötätuntoisesti kaikkiin kärsiviin.

      On totta, että Kristuksen kärsimyksessä ei lopulta ollut kauheinta fyysinen tuska vaan henkinen tuska, Isän hylkäämäksi tuleminen meidän syntiemme tähden. Tuskinpa kuitenkaan ymmärrämme paremmin henkisen tuskan suuruutta, jos jätämme huomiotta fyysisen kärsimyksen. Päinvastoin: ymmärtäessämme, kuinka kauhea hänen fyysinen tuskansa oli, voimme paremmin aavistaa, kuinka hirvittävä henkisen tuskan täytyi olla, kun se oli jopa fyysistäkin tuskaa suurempi.

      Mel Gibsonin (joka on harras katolilainen) päämääränä oli saada elokuvallaan ihmiset paremmin ymmärtämään, kuinka paljon Kristus rakastaa heitä, kun hän on ollut valmis kärsimään heidän tähtensä niin suunnattomat tuskat. Tämä intentio on täsmälleen sama kuin Laestadiuksella ja entisillä lestadiolaisilla saarnaajilla, joiden saarnat olivat niin ikään täynnä Kristuksen kärsimyksen, veren ja haavojen vahvaa kuvausta. Niistä johtuen esimerkiksi körttipatriarkka Vilhelmi Malmivaara syytti lestadiolaisuutta ”sairaalloisesta herkuttelemisesta verisessä Jeesuksessa” – täsmälleen sama syytös, jonka Gibson on saanut osakseen.

      Mielestäni Kristuksen kärsimyksiin syventyminen on hengellisesti tärkeää. Kuten Laestadius varoittaa, ilman sitä erehdymme helposti ajattelemaan, että synti ei ole kovin vakava asia, koska se on jo sovitettu ja Jumala on armollinen. Kun pidämme kärsivän Kristuksen silmiemme edessä ymmärrämme kuitenkin, että synti on vakava asia siitä huolimatta, että se on sovitettu, koska se tuottaa Kristukselle niin suurta kärsimystä.

      TykkääTykkää

      01/04/2018 klo 02:39 Vastaus

      1. Kristuksen kärsimyksen muistaminen ja siitä eri tavoin on uskoa tukevaa. Toivoisi saarnoissa seuroissa ja jumalanpalveluksissa aina pysähdyttävän tähän. Ei minulla ole vaikeuksia kuvitella mielessäni tarkastikin niitä väkivaltaisia asioita, joita Jeesukseen kohdistettiin. Totta kai tätä näkyvää kärsimyksen muotoa on sopivaa ja hyödyllistä tarkistella.

         En ota kritiikkiäni pois, vaan päinvastoin syvennän sitä.

         Tiedän Gibsonin kristillisen taustan, mutta myös sen, että hänen tyylilajinsa yleisestikin liittyy keskeisesti biomassan erkaantumiseen ihmisen muusta kehosta.

         Elokuva on, kuten Joona totesit, shokeeraava, mutta ei kuitenkaan tyylilajina erityisen realistinen. Realistinen kuvakerronta näyttää tapahtumat pitkälti sellaisina kuin tilanteeseen osallistuva ihminen sen voisi nähdä.

         Ymmärrän, että kohtauksista olisi tietenkin saanut vielä hirveämpiä näyttämällä vielä enemmän – näissä keinoissa on vain taivas kattona. Silti elokuvassa pahoinpitely on voitu saada visuaalisesti jopa rumemmaksi kuin miltä se ehkä autenttisestikaan on näyttänyt. Kukaan ei ole Jeesuksen pahoinpitelyä nähnyt niin monesta eri kuvakulmasta, niin läheltä ja niin monipuolisesti kuin Gibson haluaa sen verkkokalvoillemme työntää. Ei edes nasaretilainen itse.

         Otan esimerkin realismista (Schindlerin lista): Holokaustin hirveyttä, järjettömyyttä ja sattumanvaraisuutta kertomaan riittää ja (minusta on tehokkainta!) esim. kohtaus aamujumppansa yhteydessä parvekkeelta satunnaisia vankeja kiikarikiväärillä ammuskelevasta SS-upseerista ja aika kaukaa ampujan näkökulmasta esitettävästä uhrien kaatumisesta ilman erityistä teatteria. Tällaista kerrontaa voi pitää realistisena. Enempi on liioittelua. Lähikuvaa luodin räjäyttämästä takaraivosta tai eri kuvakulmia saatikka hidastusta (yleinen tehokeino, en muista käytetäänkö puheena olevassa elokuvassa) tuupertuvasta ihmisestä ei tarvita sanoman perille menoon. Se olisi, Joona, sanaasi käyttäen (tarpeetonta) shokeerausta. Kertomani kohtaus on klassikko ilman mässäilyä.

         Realismi on itse asiassa erittäin tehokas viestintätapa. Katsojalle voi tulla jopa mieleen, että kauhistus, tämähän on totta eikä satua. The Passion of the Christ ei herätä erityistä totuudellisuuden tunnetta ja ainakin väkivaltaviihteeseen harjaantuneelle katsojalle se mennee samaan genreen lukemattomien muiden väkivaltakuvausten kanssa herättämättä ketään uskomaan Jumalan Poikaan.

         Itselleni jää kysymys, eikö Gibsonilla kristittynä ollut kerrottavana syvällisempää näkökulmaa maailman mullistaneesta päivästä.

         TykkääTykkää

         01/04/2018 klo 11:07

      2. Kun keskustellaan siitä, millainen vaikutelma mistäkin leikkauksesta tai kuvakulmasta syntyy, ollaan subjektiivisella alueella. Silloin kannattaa muistaa, että ihmiset ovat erilaisia ja että omaa kokemusta ei kannata välttämättä yleistää. Kuten blogitekstissä kirjoitin, The Passion ei välttämättä sovi kaikille. Sallin siis, Siionin Kevät, Sinun kokemuksesi ja uskon, että se on autenttinen. En väitä, että Sinun pitäisi pakottaa itsesi pitämään elokuvasta.

         Ihmettelen kuitenkin yleistäviä väitteitäsi, joiden mukaan ”The Passion of the Christ ei herätä erityistä totuudellisuuden tunnetta” ja että se ei herätä ”ketään uskomaan Jumalan Poikaan”. Niistä syntyy vaikutelma, että Sinä kiistät vastakkaisten kokemusten autenttisuuden ja olet sitä mieltä, ettei kukaan saisi pitää elokuvasta.

         Kun itse katsoin elokuvan, itselleni siitä syntyi nimenomaan vahva totuudellisuuden tunne – tunne, että kauhistus, tämähän on totta eikä satua. Minua kosketti voimakkaasti ajatus siitä, että Kristus tuntee pahuuteni jopa paremmin kuin minä itse, mutta on silti ollut valmis kärsimään tällaiset tuskat minun tähteni. Elokuva herätteli minua nimenomaan uskomaan vahvemmin Jumalan Poikaan. Tiedän, että monilla muillakin vakaumuksellisilla kristityillä on ollut samanlaisia tuntoja sen äärellä.

         Voi olla, että Gibsonin muut elokuvat mässäilevät väkivallalla, en ole niitä katsonut. Mielestäni The Passion ei kuitenkaan niin tee. Sen valossa, mitä tiedän ristiinnaulitsemisesta, väkivalta on sellaista, jota se on todennäköisesti ollut myös tositilanteessa. Kuvakulmien muutokset eivät mielestäni tee elokuvasta epärealistista. Realismia voi olla myös se, että katsojalle paljastetaan yksityiskohtia, joita yksittäinen seuraaja ei ole havainnut mutta jotka ovat kuitenkin olleet läsnä tositilanteessa.

         Mutta kuten totesin, voimme olla tästä asiasta eri mieltä.

         TykkääTykkää

         01/04/2018 klo 13:51

      3. Tällaistahan se on elokuvissa miten siionin kevät sitä kuvaa.

         TykkääTykkää

         01/04/2018 klo 12:29

      4. Joona 1.4.2018 13.51
         Kyllä, kyse on subjektiivisesta asiasta ja kyllä, olemme eri mieltä. Toivottavasti viesteistäni kävi ilmi, miksi minä en tykkää elokuvasta ja mitä se minussa herättää/ei herätä. Ja vieläpä, millainen näkökulma minua puhuttelisi enemmän. Kerroin ekassa viestissäni myös, mistä mielipiteestäni johtuen minä en suosittele elokuvaa kenellekään. Mielestäni myös perustelin mielipiteeni kohtalaisen hyvin.

         Kulttuurista keskustelu ja kritikointi, jota tässä ketjussa esiintyy muutenkin, on ihan hedelmällistä ja hauskaa, vaikka se lopulta aina on hieman subjektiivista.

         Sinä saat tietenkin tykätä ja saat suositella, vaikka en siihen kannustakaan, ja saat halutessasi pitää myös minut yllättäneen vaikutelmasi minun ajatuksistani, vaikka se nyt sentään ei ole tarpeen 🙂

         Mietin, olisiko pitänyt jättää viimeisimmän viestin lopusta pois sana ”ketään”, mutta enpä jätä. Tuon verran, mutta en paljon enempää, sallin itselleni polemisointia nettikeskusteluissa. Onhan kirjoitustyylini lopulta varsin maltillinen verrattuna täälläkin usein esitettyyn verrattuna.

         TykkääTykkää

         01/04/2018 klo 16:36

      5. Pääsiäisen alla sai Suomessa ensi-iltansa Garth Davisin ohjaama elokuva Maria Magdaleena. Kotimaa24 uutisoi asiasta otsikolla ”Arvio: Feministinen Maria Magdaleena on tunteikas elokuva Jeesuksen suhteesta lähimpään opetuslapseensa”. Kommenttiketjusta löytyy arvioita laidasta laitaan, useimmat itse filmiä näkemättä tyyliin ”Sieltähän se taas tuli. Pääsiäisajan pilkkateko Jeesusta kohtaan. Pahan valta tietää, että se on voitettu, mutta teettää näitä jotta mahdollisimnan monta saisi epäuskoon.”

         Piristävä poikkeus tästä linjasta on Matias Roton kommentti:

         ”Ortodoksiviestissä 1/18 sivulla 37 tämä filmi on arvioitu erittäin ansiokkaaksi. Mirva Brola kuvaa tätä filmiä, että se pyrkii palauttamaan Magdalan Marian kunnian. Brola mainitsee, että läntisessä perinteessä Magdalan Marian kunniaa on häirinnyt väite, että hän olisi prostituoitu. Idän kirkossa häntä kunnioitetaan apostolien vertaisena. Kun apostolit julistivat evankeliumia ylösnousemuksesta ympäri maailmaa, niin Magdalan Maria julisti ylösnousemusta apostoleille itselleen. Brola myös sanoo filmin auttavan ymmärtämään Jeesuksen ajan naisen elämää juutalaisessa ympäristössä.”

         Ilmeisesti filmi siis kannattaa mennä katsomaan, vaikka itsekin aluksi epäilin sen olevan vain muodikasta gnostilais-danbrownilaista potpuria.

         Samasta aiheesta kertoo tv-ohjelma ”Maria Magdaleena, Kutonen 1.4. klo 12.20 ja 2.4. klo 4.45”. Vielä siis ehdit nähdä, kun panet kellon aamuyöllä soimaan. En tosin tiedä kannattaako – sellainen fiktion ja harvojen faktojen sillisalaatti tuo ”dokumentti” on. No, voihan sen avulla testata, osaatko poimia faktat fiktiosta.

         Jeesus-filmejä on tehty lähes elokuvan syntyhetkistä lähtien. Paras niistä on mielestäni edelleen marxilaisen ateistin Pier Paolo Pasolinin 1964 ohjaama Matteuksen evankeliumi. Käsikirjoituksessa ei ainakaan ole moittimista, vuorosanatkin ovat suoraan Raamatusta. Filmi saikin katolisen kirkon elokuvapalkinnon.

         Seuraavaksi odotan Paul Verhoevenin viimein ohjaavan lupaamansa Jeesus-elokuvan. Aiheesta hän on jo kirjoittanut mielestäni varsin kiinnostavan kirjan Jeesus Nasaretilainen (Into Kustannus 2012).

         TykkääTykkää

         01/04/2018 klo 20:47

   2. Ok, Siionin Kevät! 🙂

      TykkääTykkää

      01/04/2018 klo 17:05 Vastaus

   3. Aikanaan Leffatykki otsikoi arvionsa elokuvasta Kristuksen kärsimys (The Passion of the Christ, 2004): ”Elokuva, joka herättää näin paljon keskustelua ei koskaan voi olla turha tai huono.” No, enempää en minäkään itse filmistä aio sanoa. 🙂 Ohjaajasta kuitenkin jotakin:

      Gibson kuuluu katolisuudesta eronneeseen vanhakatolisuuteen, mutta jyrkempään siipeen kuin vanhakatolilaiset yleensä. Mel Gibson ja hänen isänsä Hutton Gibson edustavat sedevakantistista haaraa, joka torjuu Vatikaani II:n päätökset, mukaan lukien lausuman Nostra Aetate, jossa mainitaan että juutalaiset kansana eivät ole kirotut Jeesuksen kuoleman tähden. Siihen asti katolinen kirkko yleensä piti juutalaisia kollektiivisesti Jumalan kiroamina. Juuri juutalaisvastaisuudesta elokuvaa syytettiinkin.

      Mel Gibson rahoitti myös ”St. Michael the Archangel Roman Catholic Chapel”-nimistä seurakuntaa, joka sanoo olevansa ”Tridentine sedevacantist congregation”. Tämä kai tulee siitä, että seurakunta tunnustaa vain Trenton konsiilin (1545–1563), joka mm. kiroaa kaikki ne, jotka uskovat pelastuksen olevan yksin armosta.

      Vielä Wikipediasta:

      >>

      Sedevakantismi tai sedevacantismi (latinan sanoista sedes ’istuin’ ja vacans ’vapaa’) on yhteisnimike ajatussuunnille, jotka katsovat, että roomalaiskatolisen kirkon Pyhä istuin on tyhjänä ja että kirkko näin ollen on ilman paavia. Sedevakantismin juuret juontavat Vatikaanin 2. konsiiliin ja sitä seuranneisiin tapahtumiin, sillä se katsoo kirkon silloin jättäneen puhtaan opin ja tradition. – – –

      Klassisen sedevakantismin kannattajat katsovat, että koska kirkosta on tullut hereettinen, ei sillä voi myöskään olla oikeutta vihkiä paaveja itselleen. Näin ollen nykyajan hereettiset paavit (Johannes XXIII:sta tai Paavali VI:sta lähtien) eivät ole oikeita paaveja. Ennen kaikkea sedevakantismit vastustavat Vatikaanin 2. konsiilin avoimuutta ekumenialle ja uskonnonvapaudelle, sekä konsiilia seuranneita jumalanpalvelusuudistuksia. – – –

      Sedevakantisteja löytyy niin roomalaiskatolisen kirkon sisä- kuin myös ulkopuolelta. Jotkut sedevakantistit ovat perustaneet omia kirkkojaan ja nimenneet niille omat paavinsa. Yleisesti näitä ”paaveja” pidetään kuitenkin vastapaaveina.

      >>

      Lehtitietojen mukaan Gibson on tekemässä jatko-osaa The Passion of the Christ -filmilleen. Elokuva tulee kertomaan Kristuksen ylösnousemuksesta. Jeesusta näytellyt Jim Caviezel on palaamassa rooliinsa. ”Luvassa on asioita, jotka tulevat järkyttämään yleisöä, mutta en voi kertoa vielä enempää. Siitä tulee hienoa. Pysykää kuulolla”, Caviezel vihjasi.

      TykkääTykkää

      01/04/2018 klo 19:10 Vastaus

      1. En tiennytkään, että Gibson on sedevakantisti. Mielenkiintoista!

         TykkääTykkää

         01/04/2018 klo 23:36

   4. Pertti Niukkanen.
      ”Paras niistä on mielestäni edelleen marxilaisen ateistin Pier Paolo Pasolinin 1964 ohjaama Matteuksen evankeliumi.”

      Veit sanat suustani, joskin kovin montaa en ole nähnyt. YLE näytti tämän jokin aika sitten. Tässä elokuvassa ei todellakaan ”mässäillä” millään, mutta siihen on rakennettu jotenkin ainutlaatuinen tunnelma. 😉

      TykkääLiked by 1 henkilö

      02/04/2018 klo 06:33 Vastaus

6. Kävimme kuutamohiihdolla Kainuun merellä!

   Mukava lukea pitkästä aikaa Siionin Kevään kommentointia, mutta itse olen kyllä eri mieltä ”The passion of the Christ” elokuvasta. Niin helposti näet totumme ja turrumme tuhansia kertoja kuultuihin sanoihin ja mielikuviinkin. Niistä voi tulla vain kliseisiä, ja jopa kiiltokuvamaisia.

   Psalmi 22 näki ennalta: ”Mutta minä olen maan mato, en enää ihminen, olen kansani hylkäämä, ihmisten pilkka. Kaikki ilkkuvat, kun minut näkevät, pudistavat päätään ja ivaavat minua: ”Hän on turvannut Herraan, auttakoon Herra häntä. Herra on häneen mieltynyt, pelastakoon siis hänet!” …. Älä ole kaukana nyt, kun hätä on lähellä eikä kukaan minua auta… Voimani valuu maahan kuin vesi, luuni irtoavat toisistaan. Sydämeni on kuin pehmeää vahaa, se sulaa rinnassani. Kurkkuni on kuiva kuin ruukunsiru, kieleni on tarttunut kitalakeen. Maan tomuun sinä suistat minut kuolemaan! Koirien lauma saartaa minut, minut ympäröi vihamiesten piiri. Käteni ja jalkani ovat runnellut, ruumiini luut näkyvät kaikki. Ilkkuen he katsovat minuun, jakavat vaatteeni keskenään ja heittävät puvustani arpaa. Herra, älä ole niin kaukana! Anna minulle voimaa, riennä avuksi! (Ps. 22)

   Tästä kärsimyksestä todistaa myös Torinon käärinliinan analyysit.

   Mutta on myös hengessä tavoitettu ja katsottu pitkälle samaa vanhojen Siionin laulujen vl-perinteessä (kuten myös vanhoissa Siionin wirsissä ja Halullisten sielujen hengellisissä lauluissa) :

   ”Hengessä katson vaivojas, Jeesus… – purppurakaapuun puettiin aivan, päänsäkin piikein kruunattihin…”

   ”Näin ristinpuussa riippuvan Karitsan verisen, muotonsa muistan kärsivän ja katseen väsyneen…”

   ”Katselen Golgatalle päin, kun Jeesus huutelee: On lasten velka maksettu ja kaikki täytetty!…”

   Tai virsissämme kuten: ”Tutkimaan, oi Jeesus auta kärsimystäs katkeraa…”
   ”Tulkaa kaikki katsokaatte piinaa rakkaan Herramme…”

   Se, miten meille on luontevaa syventyä Kristuksen pelastustyöhön ja seurata Häntä, riippuu tietysti myös meidän luonteestamme ja elämäntilanteestakin; olemmeko temperamentiltamme sisäänpäin kääntyneitä vai ulospäin suuntautuneita, teoreetikkoja vai käytännöllisiä, tunne-elämältämme enemmän vai vähemmän herkkiä, – mutta kaikille meillä on oma paikkamme Kristuksen valon ja toivon Valtakunnassa!

   Yksi lapsuuteni pääsiäislauluista alkaa:

   ”Pääsiäinen ompi suuri juhlamme,
   joka meille tuotti uhrilampaamme.
   Veri, joka vuosi, pesi syntimme,
   päällemme se puki vanhurskauden.
   Kiitos, Jeesus, siitä!
   Kiitä, sieluni, kieleni, hoosianna, amen.”

   Siihen liittyy myös muisto pääsiäislauantaista 1970. Ämmini Fanny Elvira oli menettänyt liikuntakykynsä ja oli viimeisen vuotensa vanhainkodissa vuoteen omana. Olimme menossa Länsi-Lappiin pääsiäisseuroihin, joita tapansa mukaan sponsoroi ja järjesti Ruoko-Lassi, paikallinen kristitty pankinjohtaja. Pysähdyimme Väylän varressa ämmiä tervehtimään. Ja niin veisasimme; isäni, K:n Paavo, minä ja pikkuveljeni hänelle tämän pääsiäislaulun, hiukan pissan hajuisella vanhainkodin vuodeosastolla. Se oli ämmin viimeinen pääsiäinen.

   Lähetys Vatikaanin pääsiäismessusta https://www.youtube.com/watch?v=f13fSEoBVS0 mahtoi juuri päättyä, mutta radiosta alkoi puolestaan lähetys Uspenskin katedraalin pääsiäisyön liturgiasta.

   ”Kristus nousi kuolleista – kuolemalla kuoleman voitti
   ja haudoissa oleville elämän antoi!”

   PÄÄSIÄISILOA ! 🙂

   TykkääLiked by 1 henkilö

   31/03/2018 klo 23:24 Vastaus

7. Kysymys: Millä tavalla Jumala hylkäsi Jeesuksen? Viittaan siis siihen kun Jeesus ristillä sanoi ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?”

   TykkääTykkää

   01/04/2018 klo 07:54 Vastaus

   1. Hyvä kysymys – Jeesus joutui kokemaan Jumalan vihan ja sen mukana kosmisen ja eksistentiaalisen yksinäisyyden, – mikä oli Hänelle ihmisyyden puolesta musertava vastakohta sille Isän huolenpidolle, jota Hän oli saanut kokea ja välittää!

      ”Niin Jeesus tuli ulos, orjantappurakruunu päässään ja purppuranpunainen viitta yllään, ja Pilatus sanoi: ”Katso: ihminen!” (Joh. 19:5)

      TykkääTykkää

      01/04/2018 klo 11:02 Vastaus

8. Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti, ja haudoissa oleville elämän antoi!

   Se, joka on hurskas ja rakastaa Jumalaa, iloitkoon tästä hyvästä ja riemuisasta juhlasta. Joka on oikeamielinen palvelija, tulkoon riemuiten Herransa iloon. Joka on paastoten kilvoitellut, iloitkoon palkasta. Joka on ensimmäisestä hetkestä työtä tehnyt, ottakoon tänään vastaan oikeudenmukaisen ansion. Joka tuli kolmannen hetken jälkeen, ilolla viettäköön juhlaa. Joka saapui vasta yhdennellätoista hetkellä, älköön olko huolissaan viivästymisestään,sillä valtias on jalomielinen:hän ottaa vastaan viimeisen niin kuin ensimmäisenkin,hän suo levon yhdennentoista hetken työntekijälle kuten ensimmäisestä hetkestä työtä tehneelle. Viimeisenkin hän armahtaa ja ensimmäisestä pitää huolen: Hän ottaa vastaan teot ja hyväksyy aikeenkin. Hän antaa arvon työlle ja aikomustakin hän kiittää. Siis tulkaa kaikki sisälle Herranne iloon. Kilvoittelijat ja välinpitämättömät, kunnioittakaa tätä päivää. Te, jotka paastositte, ja te, jotka ette paastonneet, riemuitkaa tänä päivänä. Pöytä on runsas, syökää ylenpalttisuudessa. Älköön kukaan valittako puutetta, sillä yhteinen valtakunta on ilmestynyt. Älköön kukaan pelätkö kuolemaa, sillä Vapahtajan kuolema on meidät vapauttanut:kuoleman hallussa pitämä kukisti kuoleman. Tuonelaan laskeutuessaan hän hävitti tuonelan. Ja tätä odottaessaan Jesaja huudahti ja sanoi:Se kukistui ja niin se menetti valtansa. Se otti maan tomua, mutta kohtasi taivaan. ”Kuolema, missä on sinun otasi? Tuonela, missä on sinun voittosi? Kristus nousi kuolleista ja hävitti voimasi. Kristus nousi kuolleista ja pahuuden henget tuhoutuivat. Sillä Kristus nousi kuolleista, esikoisena kuoloon nukkuneista. ”Hänelle olkoon kunnia ja valta iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen. (Johannes Krysostomoksen, Konstantinopolin piispan 347-407 pääsiäissaarna)

   Siunattua Pääsiäistä!

   TykkääTykkää

   01/04/2018 klo 08:57 Vastaus

9. Myös blogissamme aktiivisesti kommentoiva nimimerkki Jupe kirjoittaa blogia:

   http://sanaolijumala.blogspot.fi/

   Käykääpä tutustumassa! Sieltä löytyy erinomaisia raamattutunteja monesta aiheesta!

   TykkääTykkää

   01/04/2018 klo 15:24 Vastaus

10. Sain viime viikolla luettua loppuun John Burken kirjan Taivaan rajalla. Takakannen teksti kuvaa kirjaa hyvin:

    >>
    Mahdollisuus kuolemanjälkeisestä elämästä kiinnostaa. John Burke on tutkinut kymmenien vuosien ajan kertomuksia, joissa on käyty lähellä kuolemaa ja palattu kertomaan sekä taivaallisista että helvetillisistä kokemuksista.

    Burke vertaa yli sataa kuvausta kuolemanrajakokemuksista siihen, miten Raamattu vastaa kiinnostavimpiin kysymyksiimme tuonpuoleisesta: Olenko edelleen oma itseni? Näenkö ystäviäni ja rakkaitani? Miltä taivaassa näyttää? Millainen Jumala on? Mitä teemme ikuisesti? Entä lapset ja lemmikit?

    Lukuisten ihmisten yhteneväiset kokemukset piirtävät valloittavaa kuvaa Raamatun lupaamasta taivaasta. Kertojina on lääkäreitä, yliopiston professoreita, pankinjohtajia, ihmisiä kaikista ikäryhmistä ja kulttuureista – jopa sokeita.

    Nämä jännittävät matkakuvaukset saattavat muuttaa näkemyksesi tulevasta elämästä ja vaikuttaa elämäntapaasi jo nyt. Taivas on vielä ihmeellisempi asia kuin olet saattanut kuvitellakaan.
    >>

    Olipa kiehtova kirja! Sopii hyvin myös pääsiäisen teemaan.

    Kuolemanrajakokemusten välillä on tietysti eroavaisuuksia, mutta oli mielenkiintoista lukea, miten kuitenkin tietyt teemat nousivat hyvinkin samankaltaisina esille eri kertomuksissa. Esimerkiksi se tuntui olevan yleistä, että kuollessaan ihminen irtosi ruumiistaan ja nousi katonrajaan (tai muuten ilmaan ellei olla sisätilassa) seuraamaan tilannetta lintuperpektiivistä. Täällä kommentoiva Heinokin on kertonut tällaisesta kokemuksesta yhdessä kirjassaan.

    Samoin moni henkilö kertoi matkanneensa jonkinlaisen tunnelin tai putken läpi jonnekin kauas, ilmeisesti taivaaseen; joitain enkelit tulivat hakemaan. Ihmisten kuvaukset taivaasta olivat kirjan mukaan hyvin yhteneväisiä keskenään sekä Ilmestyskirjan kuvausten kanssa. Monessa kertomuksessa kohokohtana on ”valo-olento”, joka tuntuu ylitsevuotavan rakastavalta ja jonka seurassa on mahdottoman hyvä olla. Monet arvelivat tai jotenkin sisäisesti tiesivät kyseessä olevan Jeesus.

    Monia muitakin teemoja löytyy kirjasta. Taivas vaikuttaa sanoinkuvaamattoman hienolta paikalta. Toki kuoleman rajalla käyneet ihmiset sitä yrittävät kuvailla, mutta sanat loppuvat aina kesken.

    Kirjan luettuani taivas tuntuu todemmalta ja Ilmestyskirja (jota en tosin ole vielä lukenut) uskottavammalta – ei voi olla sattumaa, että eri-ikäiset ihmiset eri kulttuureista kuvailevat taivasta niin samankaltaisesti kuin Johannes kuvailee Ilmestyskirjassa. Kirjassa nousi esille voimakkaan puhuttelevasti myös se ajatus, että täällä maan päällä olisi/on erittäin tärkeää rakastaa lähimmäistään. Niinhän Jeesuskin sanoo:

    Kun fariseukset kuulivat, että Jeesus oli tukkinut saddukeuksilta suun, he kokoontuivat neuvonpitoon. Sitten yksi heistä, joka oli lainopettaja, kysyi Jeesukselta pannakseen hänet koetukselle: ”Opettaja, mikä on lain suurin käsky?” Jeesus vastasi: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.” (Matt. 22:34–40)

    Reijo Telaranta kertoo kirja-arviossaan kirjasta vielä lisää. Reijon kirja-arvioista olen muutaman muunkin hyvän kristillisen kirjan bongannut.

    Hyvä kirja, suosittelen lukemaan!

    TykkääTykkää

    02/04/2018 klo 05:54 Vastaus

11. Tänään, toisena pääsiäispäivänä, muistetaan ylösnousseen Jeesuksen ilmestymistä häntä seuranneille naisille ja opetuslapsille Emmauksen tiellä. Ainakin täällä Helsingissä päivä sujuu lumisateen merkeissä. Jos ei muuta keksi, voi ihmetellä uskonyhteisöjen moninaisuutta 7-osaisen tv-sarjan ”Ainoa oikea tie” kanssa. Se nähdään maanantaisin klo 18.30, Yle Teema Fem. Areenassa jaksot ovat 30 pv. https://areena.yle.fi/1-3811908

    ”Minkälaiset ihmiset liittyvät lahkoihin? Millaista on elää tiukasti uskonnollisen yhteisön sääntöjen mukaan? Entä voiko yhteisön jättää? Ruotsalainen Anna Lindman tutustuu mm. Jehovan todistajiin, skientologiaan ja Plymouthin veljiin. Hän yrittää ymmärtää niitä, muttei kaihda silti hankaliakaan kysymyksiä.”

    Jaksot 2 ja 3 käsittelevät skientologiaa. Jakso 2 on nähtävissä Areenassa enää 2 pv, joten pidä kiirettä!
    Jaksot 4 ja 5 käsittelevät Plymouthin veljiä.
    Viimeisten jaksojen 6 ja 7 aihe lienee Jehovan todistajat?

    TykkääTykkää

    02/04/2018 klo 09:25 Vastaus

    1. Avausjaksoa ei enää pääse näkemään, se jäi väliin minultakin. Harmi! Tällaista tietoa siitä löytyi: ”Aloitusjaksossa hän tapaa Veronican, joka eli miehensä ja kahden poikansa kanssa viisi vuotta pienessä katolis-intialaisessa yhteisössä ennen kuin onnistui karkaamaan.” https://www.is.fi/tv-ja-elokuvat/art-2000005579972.html

       En ole vielä katsonut Plymouthin veljet -jaksoja. Niitä kuulemma käsitellään vielä myös jaksossa 6. YouTubesta löytyy paljon samanlaista materiaalia haulla ”Anna Lindman”

       TykkääTykkää

       02/04/2018 klo 12:58 Vastaus

12. Kristus kärsi fyysisesti.
    Paljon pahemman fyysisen kärsimyksen on kokenut miljoonat ihmiset katsomatta heidän uskontoaan.
    Siinä mielessä Kristuksen fyysisessä kärsimyksen mystifiointi ei ole relevanttia.
    Kristuksen ”kärsimystiessä” nostaisin esiin nöyryyden. Jumala otti orjan muodon. Jeesus oli nöyrä. Siinä on opettelemista jokaiselle.

    Ehkäpä Kristus pitäisi siitä, että sen ajan kun miettii hänen fyysistä kärsimystään, käyttäisi aikansa siihen, että auttaa heitä, jotka tällä hetkellä kokevat suurta fyysistä kärsimystä tai toimisi sen eteen, että fyysistä väkivaltaa ei jatkossa käytettäisi.

    Lähimmäisen palveleminen. Siihen Kristus meidät kutsui. Toivoisi uskon kääntävän katseet itsestä pois ympäristöön: olen saanut suuren armon, kuinka voin sitä rakkautta jakaa ympärille.

    TykkääTykkää

    02/04/2018 klo 11:47 Vastaus

    1. Kristus kärsi vapaaehtoisesti meidän puolestamme ja yhdessä kärsivien kanssa. Kristuksen kärsimisen miettiminen ja muisteleminen ei ole turhaa. Tästä kärsimyksestä kertova elokuva, varsinkin kun se on raamatunmukainen, on varsin tärkeä ja hyödyllinen. Mitä enemmän se aiheuttaa meille ahdistusta, sen parempi. On syytäkin.

       TykkääTykkää

       02/04/2018 klo 14:26 Vastaus

    2. Pyydän, arvoisa Nimetön, että käytät täällä keskustellessasi vähintään nimimerkkiä. Se on sääntöjen mukaan vähimmäisvaatimus.

       En tiedä, onko viisasta sanoa, että paljon Kristuksen kärsimystä pahempaa fyysistä kärsimystä ovat kokeneet miljoonat ihmiset. Uskoisin, että ristiinnaulittaessa kärsimys on äärimmäistä, ja äärimmäiselle kärsimykselle ei ole mittayksikköjä. Se lienee totta, että äärimmäistä kärsimystä ovat Kristuksen ohella kokeneet historian saatossa monet muutkin.

       Siinä olet oikeassa, että Kristus kutsuu meitä lähimmäisen palvelemiseen, auttamaan heitä, jotka kokevat fyysistä kärsimystä ja toimimaan sen eteen, että fyysistä väkivaltaa ei jatkossa käytettäisi. Nyt törmäämme kuitenkin ongelmaan: tiedämme tämän, mutta silti emme läheskään riittävästi toimi sen mukaisesti. Mistä se johtuu?

       Vastaus on synti. Synti on turmellut ja haavoittanut meidät niin pahoin, ettemme kykene hyvään omin voimin. Myöskään lähimmäisenrakkauteen emme kykene pelkästään siten, että meitä käsketään rakastamaan lähimmäistä. Mikä neuvoksi?

       Vastaus siihen löytyy kommentistasi. Kirjoitat hyvin: ”Toivoisi uskon kääntävän katseet itsestä pois ympäristöön: olen saanut suuren armon, kuinka voin sitä rakkautta jakaa ympärille.” Juuri näin. Voidakseen rakastaa, langennut ihmisyytemme tarvitsee armon apua. Nyt seuraa suuri kysymys: mistä me sen armon käytännössä saamme?

       Vastaus siihen on: ristiinnaulitusta ja ylösnousseesta Kristuksesta. Kristinuskon mukaan ristiinnaulittu ja ylösnoussut Kristus on se ”armon lähde” (vrt. 1. Kor. 1), joka parantaa meidät langenneen luontomme ja antaa meille voiman rakastaa.

       Juuri tästä syystä kristityt ovat jo vuosituhansien ajan mietiskelleet ja mystifioineet Kristuksen kärsimyksiä, verta ja haavoja. Niillä on ihmeellinen voima nöyryyttää meidän ylpeytemme ja antaa meille voima rakastaa ja palvella.

       Langenneessa eli ”luonnollisessa tilassamme” olemme itsekkäitä, itseemme käpertyneitä. Kaipaamme epätoivoisesti täyttymystä, täydellistä rakkautta. Kun emme sitä saa, emme jaksa rakastaa muitakaan.

       Kun sen sijaan syvennymme Kristuksen kärsimyksiin, koemme rakkauden täyttymyksen: minulla on Ystävä, joka rakastaa minua näin paljon. Samalla joudumme nöyrtymään: Ystäväni joutuu kärsimään suunnattomasti minun pahuuteni tähden. Tämä antaa voiman rakastaa ja palvella: jokaisessa lähimmäisessäni kohtaan Kristuksen (Matt. 25:31-46 ). Voin osoittaa kiitollisuuteni Kristusta kohtaan palvelemalla kärsiviä lähimmäisiäni. Kristuksen kärsimystä katsellessani huomaan myös, että minulla ei ole varaa tuomita ketään, koska olen itsekin näin syntinen.

       Kuten yllä kirjoitan, Kristuksen kärsimysten mietiskeleminen ei ole siis pois muilta kärsiviltä. Päinvastoin: niihin syventyminen vuodattaa meihin yliluonnollisen rakkauden, jonka voimin kykenemme rakastaan myös muita kärsiviä. Myös nykypäivänä on siis äärimmäisen tärkeää mystifioida Kristuksen kärsimyksiä ja rukoilla, kuten vanhoissa Siionin lauluissa, että ”Jeesus antaisi haavoistaan pyhän veren priiskua” meidän sydämiimme ja että hän ”murtaisi meidän sydämemme rakkautensa tulella”. Tai kuten Paavali rukoilee: ”…tunteakseni hänet ja hänen ylösnousemisensa voiman ja hänen kärsimyksiensä osallisuuden, tullessani hänen kaltaisekseen samankaltaisen kuoleman kautta…” (Fil. 3:10)

       Sellainen ajattelu, jossa Kristuksen kärsimyksiin syventyminen ja lähimmäisen palveleminen asetellaan vastakkain ja ensimmäinen nähdään ajanhukkana, edustaa pohjimmiltaan pelagiolaisuutta, jo vanhan kirkon aikan tuomittua heresiaa, jonka mukaan ihmisen tahto on siinä määrin turmeltumaton, että hän kykenee rakastamaan ja täyttämään Jumalan käskyt pelkällä velvollisuudentunnolla, ilman yliluonnollisen armon apua.

       TykkääTykkää

       02/04/2018 klo 14:46 Vastaus

       1. On oikein nöyrtyä Kristuksen hirvittävän kärsimyksen äärellä, muistaen, että hän teki sen vapaaehtoisesti. Me emme voi kuvitellakaan Hänen ruumiillista ja henkistä tuskaansa.

          Idän kirkossa tätä Kristuksen kidutuksen ja teloituksen mystifioinnin traditiota ei (tietääkseni) ole missään, joskin Suurella Viikolla Kristuksen kärsimyskertomusta muistellaan palveluksissa Raamatun ja liturgisten tekstien äärellä.

          Entisenä luterilaisena Pitkänperjantain, tai Suuren Perjantain, muistelutavat ovat minulla aika luterilaisia ja laulelen ”Näin ristinpuussa riippuvan…” tai jo Pääsiästä aavistellen ”Kirkastukoon aamunkoitto, idän taivas ruskossaan…”.

          Pääsiäinen on sitten se suurin juhla, jolloin Tuonelasta ylösnoussut Kristus on keskiössä! Hän voitti kaikki pahat voimat, Hän voitti kuoleman ja –ihmisestä tuli iäisyysolento! Kristuksesta tuli tällä teolla valtakuntansa kuningas ja Isänsä kanssahallitsija, Pantokrator. Se merkitsee, ettei tässä maailmassa ole sellaista pahuuden voimaa, joka ei olisi Kristuksen jo voittama! Vanhurskaus, oikeudenmukaisuus ja rauha on toteutuva kerran Jumalan valtakunnassa, jota todellisuutta kristityttyjen yhteisöt jo täällä edustavat: Hän on luvannut olla heidän kanssaan parousiaansa, tulemukseensa saakka. Minä koen tämän ajattelun omakseni ja lohdulliseksi, kun maailma ympärillä pauhaa. Ei siis ole mitään hätää.

          ”Lähestykää Jumalaa, niin Hän lähestyy teitä”, kirjoittaa pyhä apostoli. ”Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän.” (Ilm. 3:20)

          En ole aivan samaa mieltä Joonan kanssa siitä, ettemme kykene itse tekemään pelastuksemme eteen mitään. Tämän käsityksen historiallinen tausta on siinä, että kirkkoisä Augustinus, taistellessaan mainitsemaasi pelagiolaista harhaoppia vastaan meni äärimmäisyyksiin. Hänen käsityksensä synnistä, perisynnistä, armosta sekä ihmisen ja Jumalan suhteesta ihmisen pelastuksessa olivat vääristyneitä. On sanottu, että Augustinus ei kielellisistä syistä tuntenut kreikankielisten isien käsityksiä ja kreikankielisen Vanhan kirkon uskoa. Vaikka hän olisi tuntenut ko. tekstit ja ajatukset, hän sivuutti ne.

          Tämä Augustinuksen vääristynyt käsitys mm. perisynnistä, jäi elämään Lännen kirkossa ja perityi myös protestanteille, kuten Lutherille ja Calvinille. Luther ei myöskään tuntenut kreikkalaisten kirkkoisien ajatuksia ja kreikankielistä traditiota. Kun hän sitten taisteli roomalaisen kirkon anekaupan muotoja vastaan, hän lanseerasi Augustinuksen tekstien valossa ”uskonvanhurskaus”-oppinsa.

          Pitkälti Augustinuksen ajatusten hyväksyminen Lännen kirkossa opeiksi vieroitti sitten Idän ja Lännen kirkot toisistaan. Raamatun tekstit ja kirkon varhainen traditio kiistämättä opettavat synergeiaa, yhteistyötä Jumalan ja ihmisen välillä! Toki Jumalan osuus on paljon, paljon ihmisen osuutta suurempi. ”Ei niin, että me rakastimme ensin, vaan Jumala rakasti meitä ensin”. Millään teolla emme voi ansaita Jumalan armoa, mutta: ”Me olemme Jumalan työtovereita”, se edellyttää synergeiaa, ja niin pelastumme armovoiman avulla. Pelastus tai meidän ”vanhurskaaksi tulemisemme” ei ole mekaniikkaa, eikä juridiikkaa. Jumalan ei tarvitse muuttaa mieltään, meidän tarvitsee, metanoian, mielenmuutoksen kautta. Armo ei ole mikään filosofinen tai juridinen asia, vaan armo on Jumalan voima, josta me voimme tulla osalliseksi. Kristus on se Tie, jota me kuljemme tämän voiman avulla kohti lopullista päämäärää.

          Kristusta ei tarvitse naulita ristiin uudelleen, Hän antoi sovintouhrinsa ”kertakaikkisesti”. Roomalainen kirkko näki lopulta Jumalan leppymättömänä Tuomarina kosmisessa oikeussalissa, jota sitten armo lepyttää. Tuomarin mieli muuttuu ja syntinen sitten saa vapauttavan tuomion. Tätä skolastista käsitystä vastaan reformaattorit sitten nousivat, tunnetuin seurauksin. ”Armosta me olemme pelastetut”: armo ja pelastus kuuluvat yhteen, mutta armo ei ole ikään kuin laastari, joka peittää syntisairaudesta johtuvat haavamme. Armo on Jumalasta lähtevä voima, jonka ansioista me voimme pelastua. Sen voimasta tapahtuu koko luomakunnan, myös meidän ennalleen asettaminen. Sen Kristus varmisti Pääsiäisen voitollaan!

          TykkääTykkää

          02/04/2018 klo 22:44

       2. Kiitos Eudokimokselle mainiosta kirkkohistorian katsauksesta, ainakin minuun se meni täydestä. 🙂 Surullista tässä historiassa on, että usein oikeutettukin taistelu jotakin harhaoppia vastaan saa äärimmäisen muodon, jossa lapsi heitetään pois pesuveden mukana. Tuntuu siltä, että kristikunnan suuret jakaantumiset perustuvat usein juuri tähän. Vastapuolen ajatteluun ei jakseta/pystytä taistelun tuoksinassa paneutua. Jopa kielimuuri voi koitua kohtalokkaaksi ymmärtämisen esteeksi. Näin väärinkäsitykset jäävät pysyviksi ja ero on valmis.

          TykkääTykkää

          03/04/2018 klo 06:16

    3. ”Kristus kärsi fyysisesti. Paljon pahemman fyysisen kärsimyksen on kokenut miljoonat ihmiset katsomatta heidän uskontoaan. Siinä mielessä Kristuksen fyysisessä kärsimyksen mystifiointi ei ole relevanttia.”

       Itse en kyllä erottaisi Kristuksen kärsimyksestä fyysistä kärsimystä jotenkin erilliseksi ja vähemmän tärkeäksi asiaksi.

       Mielestäni tämä liittyy oleellisesti sorsansulan esittämään kysymykseen: ”Millä tavalla Jumala hylkäsi Jeesuksen? Viittaan siis siihen kun Jeesus ristillä sanoi ’Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?'”

       Raamatun mukaan Jumala on kaiken elämän, hyvyyden ja rakkauden lähde. Eli siis lopulta kaikki maailmassa oleva hyvä on lähtöisin Jumalasta. Käänteisesti kaikki maailman pahuus on tuon Jumalasta lähtevän hyvyyden puutetta. (Helvettiähän on iankaikkinen ero Jumalasta; eli tila, josta puuttuu kaikki hyvä.)

       Kun ihminen joutuu Jumalan hylkäämäksi, hän menettää kaiken hyvän ja jäljelle jää vain pahuus ja kuolema. Ihminen kokee pahuuden sekä henkisesti että fyysisesti. Ne nivoutuvat mielestäni kiinteästi toinen toisiinsa.

       Kristus siis kärsi fyysistä ja henkistä tuskaa ihmisten pahuuden tähden. Hän kärsi meille kuuluvan rangaistuksen ja kuoli puolestamme, eli joutui eroon Jumalasta. Kuolemalla ei ollut kuitenkaan synnittömään Jeesukseen valtaa.

       Esimerkiksi alttarimaalauksissa Jeesuksen ristinkuolema on romantisoitu melko perusteellisesti. Niistä ei useinkaan välitys se äärimmäinen kärsimys, joka Jeesuksella oli.

       Markku mainitsikin jo tuossa yllä Torinon käärinliinat. Minulle Juha Hiltusen kirja Valokuva Jeesuksesta (uusi painos tulossa), oli pysäyttävä ja silmiä avaava lukukokemus. Ensinnäkin kysymys käärinliinojen aitoudesta on kiinnostava ja Hiltunen tarjoilee valtavan määrän vakuuttavia todisteita niiden aitouden puolesta.

       Mutta ennen kaikkea kirja avasi minulle sitä, kuinka häpeällinen ja raaka oli Jeesuksen kuolema. Se sai minut ymmärtämään mitä Paavali tarkoittaa, kun kirjoittaa, että ”Jumala katsoi hyväksi julistaa hulluutta”.

       Ristin saarnan hulluutta on se, että maailmankaikkeuden Luoja, Olemassaolo itse, astuu Pojassaan aikaan ja paikkaan ja kärsii meidän mitättömien ihmisten puolesta rangaistuksen, joka on niin häpeällinen, että se langetetaan vain kaikkein pahimmille rikollisille, ja josta tavallinen Rooman kansalainen ei halunnut edes puhua.

       Ristin saarnan hulluus ei ole esim. sitä, että ”vain tämä pieni joukko pelastuu”. (Vaikka tämän hullun saarnan uskojia olisikin vähän, suhteessa enemmistöön.)

       TykkääTykkää

       03/04/2018 klo 22:03 Vastaus

13. Kiitos monista hyvistä kommenteista, on totta, että kaiken meidän sisäisen hengellisen elämän tulisi tähdätä toimintaan. Ja siitä ovat meille esimerkkinä monet edesmenneet pyhät, pyhä Fransiscus mukaanlukien. Kiitos myös vinkkauksesta Jupen blogiin – ja Johannes Krysostomoksen pääsiäissaarnasta! – Huikeata on, että idässä Rooman valtakunta romahti vasta 565 vuotta sitten. Rooman valtakunta oli toisaalta rauhan ja järjestyksen – mutta toisaalta roomalaiset olivat erittäin viehtyneitä väkivallalla mässäilyyn. – No meidän aikamme ylittää tuossa kaksinaismoraalissa heidätkin…

    Kuten Pertti vinkkaa ensimmäisen pääsiäispäivän jälkeiset evankeliumitekstit kuten Emmauksen tiellä, Jeesuksen ja Pietarin kohtaaminen Tiberian meren rannalla ovat valoisia ja lohdullisia. – Olen ollut monissa kristillisiin juhlapyhiin liittyvissä seuroissa, joissa kukaan puhujista ei ole käsitellyt juhlapyhään liittyvää evankeliumitekstiä – no tähän valitettavaan puutteeseen lienee kiinnitetty huomiota kristillisyytemme puhujainkokouksissakin. Ja vaikka en ollut isäni kanssa samaa mieltä kaikista asioista – kuten Joonakin edellä mahtoi vinkata, että emme mekään 🙂 – niin annan tunnustuksen omalle isälleni, että hän saarnasi juhlapyhien seuroissa aina myös evankeliumitekstistä, jos sitä ei joku muu ollut tehnyt. Ja itse asiassa hän pyrki systemaattisesti valitsemaan saarnatekstejä lähes kaikista Raamatun kirjoista!

    Valoa ja rauhaa alkavalle pääsiäisviikolle!

    Kaunis aamuaurinkomme,
    kuinka paistat puhtaasti!
    Herran hyvyys uskollinen
    lapsilleen näin vuotaapi.

    Soutaneet ja työskennelleet
    hukkaan on he yli yön,
    kalamiehet ponnistelleet
    vuoksi tyhjiin menneen työn.

    Mutta katso, aamusella
    seisoo Jeesus rannalla,
    paistaa kalaa hiilloksella,
    taittaa leipää ilolla,

    Ystäviään kutsuu maalle,
    lapsiaan jo ruualle.
    Kuuluu tuttu, armas ääni
    nääntyneelle sielulle.

    Nyt he syövät, iloitsevat,
    epäilykset haihtuvat,
    kaikki vaivat unhottuvat,
    Herraan vain he katsovat.

    Eipä ole aurinkoinen
    ihanampi katsella
    kuin on Herra lapsinensa
    Tiberiaan rannalla.

    Tule, Jeesus armollinen,
    ilmesty vielä rannalla
    kun on meidän soutaminen
    kiusausten järvellä!

    Kun jo maassa väsyneinä
    murheen tähden makaamme,
    ilmesty sä Aurinkomme,
    saata lepoon henkemme!
    (SLW 54)

    TykkääTykkää

    02/04/2018 klo 13:48 Vastaus

14. Minulle selvisi, luettuani saksalaisen teologin pääsiäisaiheisen kirjan, miksi Jeesus valvoi yöllä yrttitarhassa ja miksi opetuslastenkin olisi pitänyt valvoa: se oli 2. Mooseksenkirjan luku 12, jae 42, määräys. ”Sinä yönä Herra valvoi viedäkseen heidät pois Egyptin maasta; se on Herralle pyhitetty yö, ja silloin kaikkien israelilaisten sukupolvesta toiseen tulee valvoa.”

    Joona kiltti, kierrä Opus Dei tästedes kaukaa, se on helvetin portti.

    TykkääTykkää

    02/04/2018 klo 22:53 Vastaus

    1. Kiitos huolenpidosta Sirkka, arvostan sitä. 🙂 En suhtaudu myöskään Opus Deihin kritiikittömästi, sen suhteen voit olla huoleti. Oletkohan kuitenkaan tutustunut kyseiseen järjestöön varmasti riittävän hyvin voidaksesi langettaa noin jyrkän tuomion? Pelkän Da Vinci-koodin perusteella ei kannata tehdä mitään johtopäätöksiä. 🙂

       TykkääTykkää

       02/04/2018 klo 23:28 Vastaus

       1. … kuten ei jesuiitoistakaan Topeliuksen Välskärin kertomuksien perusteella. 🙂 Piintyneitä viholliskuvia on valitettavasti vaikea muuttaa. Suopeuden periaatteella se ehkä onnistuu, mutta ensin tarvitaan oikeaa tietoa.

          TykkääTykkää

          03/04/2018 klo 06:32

       2. Aamu TV:ssä oli vuosia sitten yksi opusdeiläinen, hän kertoi käyttävänsä jouhipantaa reidessään lihansa kuritukseksi, ei tosin 24/7. Mainitsi myös katolisten käyttämistä piiskoista, joilla voi kurittaa itseään. Se riitti minulle, kammottavaa pimeyttä hienon, järkeen ja oppineisuuteen vetoavan näyteikkunan eli kulissin, jollaisena pidän Opus Deitä, takana. Sadomasokisteille soveltuva uskonto. Ihan samaa touhua, jota Luther harrasti luostarissa, tietääkseni hänellä ei ollut jouhipantaa vaan jouhipaita, vielä kaameampaa. Ei ihme, että puhdas usko maistui hyvältä sen jälkeen.

          TykkääTykkää

          03/04/2018 klo 22:32

       3. Opus Dein papit ja numeraarijäsenet voivat harjoittaa mortifikaatiota eli ”kuolettamista” käyttämällä cilice-katumusnauhaa sekä katumusruoskaa. Kumpikaan ei aiheuta fyysistä vahinkoa tai verenvuotoa. Ymmärtääkseni tavoitteena on totuttautua sietämään pientä kipua ja epämukavuuden tunnetta ja näin kasvattaa luonnetta sekä karaista tahtoa. Kristitty tarvitsee negatiivisten tunteiden sietokykyä monenlaisissa tilanteissa: pyrkiessään olemaan ystävällinen epämiellyttävälle ihmiselle, torjuessaan kiusauksia tai vaikkapa pyrkiessään toimimaan järkevästi onnettomuuspaikalla. Samalla katumusnauha muistuttaa Kristuksen kärsimyksistä.

          Näin ymmärrettynä katumusnauha tai -ruoska ei ole mielestäni sen sairaampi tai sadomasokistisempi kuin vaikkapa avantouinti tai rankka urheiluharjoittelu. Molemmissa on tavoitteena persoonan kasvu opettelemalla sietämään epämukavuutta. Opus Dei antaa persoonan kasvulle sen hengellisen ulottuvuuden, että pyrkimyksenä on kasvaa Jumalan armon avulla kohti pyhyyttä, kohti Kristuksen kaltaisuutta. Muistettakoon, että myös Uudessa testamentissa myös Johannes Kastajan kerrotaan (muun askeesin ohella) käyttäneen karkeaa kamelinkarvavaatetta, jonka funktio on ymmärtääkseni sama kuin katumusnauhan (Matt. 3:4; Mark. 1:6).

          Opus Deistä kiertää paljon villejä huhuja, mutta ne ovat pääasiassa pötypuhetta, kuten Mikko Ketola tuo esille tässä artikkelissaan:

          https://www.teologia.fi/component/content/article?id=90:mikpus-deissikein-kiinnostaa

          Aiheellistakin kritisoitavaa tietysti joka porukassa on, varmasti myös Opus Deissä. Ehkä lestadiolaisten ei kannata kuitenkaan ensimmäisenä olla syyttämässä järjestöä ”sairaaksi” tai ”sadomasokistiseksi”. Sen verran paljon on lestadiolaisillakin valtakulttuurin näkökulmasta kummallisia normeja, joita joku valtakulttuurin edustaja voisi luonnehtia samoilla adjektiiveilla. 🙂

          Meillä on Suomessa se onni, että saimme pari vuotta sitten hienon katolisen, Opus Deihin kuuluvan papin, Oskari Juurikkalan. Hänen tekemisiään kannattaa seurata:

          TykkääTykkää

          05/04/2018 klo 23:05

       4. No olipa Jeesuksen opetus väliin ankarampaakin (vrt. Matt. 18:8).

          TykkääTykkää

          04/04/2018 klo 21:23

    2. Opus Dein ajatus arkielämän pyhittämisestä on minusta täysin kristillinen ajatus. Niin meidän kaikkien tulee tehdä! Moni suomalainen kavahtaa, kun kuuleekaan sanat ”Paavi”, ” katolinen” tai jonkun muun katoliseen kirkkoon liittyvän termin, vaikkei oikeastaan edes tiedä juuri mitään koko asiasta! Niin on meihin suomalaisiin kansana, reformaation perinnön seurauksena, jäänyt kammo katolista uskoa kohtaan. Aivan turhaan!

       TykkääTykkää

       03/04/2018 klo 07:49 Vastaus

15. Joonan haastattelu Seurakuntalaisessa:
    https://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/hulluinhuonelaisen-olohuoneessa-2/

    TykkääTykkää

    03/04/2018 klo 13:13 Vastaus

    1. Suurkiitos Joonalle erinomaisen selkeistä ja perustelluista ajatuksista! Jutussa esiteltiin myös hiukan Jaakko Töllin ajatuksia. Artikkelin lopussa todetaan:

       ”Tätä kirjoitusta varten vanhoillislestadiolaisen liikkeen johdolle tarjottiin mahdollisuutta ottaa kantaa väitteisiin, joita Korteniemi ja Tölli jutussa esittävät. Kysymykset koskivat seurakuntaoppia, oppia Hengen virasta, raamatunluvun vähäisyyttä, väitettä julistuksen keskittymisestä yhteisöön sekä väitettä sakramenttikäsityksen kalvinistisuudesta. Liikkeen johto ei halunnut vastata kysymyksiin.” Tuo viimeinen väite on jutussa otettu Jaakko Tölliltä.

       Olisi hauska tietää, miten nuo kysymykset oli tarkkaan ottaen muotoiltu. Olen oppinut, että näissä yhteyksissä tämä on äärimmäisen tärkeää. 😉

       P.S. Tuomas Palola huomautti, että artikkelissä oli yksi mielenkiintoinen asiavirhe: SRK-vanhoillisuudessa ei tunneta puhujankirja-käytäntöä. No, se oli varmaan haastattelija Miikka Niirasen moka.

       TykkääTykkää

       03/04/2018 klo 14:17 Vastaus

       1. Totta, SRK-vanhoillisuudessa ei ole puhujankirjoja. Ilmaus ”palautti puhujankirjansa” oli kuitenkin jostain syystä minusta niin hauska, etten raaskinut huomauttaa siitä. Otan siis vastuun sen läsnäolosta tekstissä. 🙂

          TykkääTykkää

          03/04/2018 klo 18:32

       2. No niin vähän arvelinkin. 😉

          TykkääTykkää

          03/04/2018 klo 18:58

       3. Huolimatta ”mokastaan” on DI Miikka Niiranen monitietoinen ja -taitoinen kirjoittaja. Hän on tekniikan tohtorikoulutettava, freelance-toimittaja (mm. Seurakuntalainen ja Uusi Tie) ja entinen Areiopagin päätoimittaja. Hänen tekeillä oleva väitöskirjansa käsittelee filosofian, teologian ja luonnontieteen kytköksiä fyysikko James Clerk Maxwellin ajattelussa.

          Niirasen uusin artikkeli Uudessa Tiessä on otsikoitu ”Mikä kalvinismissa kiehtoo?” https://uusitie.com/mika-kalvinismissa-kiehtoo/. Suomi on eräs hiipuvan (?) luterilaisuuden viimeisiä linnakkeita, jossa vanhasta kilpakumppanista ei paljoa tiedetä. Englanninkielisessä maailmassa on suhde päinvastainen. Onko tilanne nyt muuttumassa meilläkin? Kannattaa lukea!

          TykkääTykkää

          04/04/2018 klo 08:52

       4. Tulipa taas tehtyä moka itsekin 😉 Ei se kalvinismi-juttu Niirasen viimeisin ollut. ks. https://uusitie.com/kirjoittaja/miikka-niiranen/

          TykkääTykkää

          04/04/2018 klo 09:01

16. Laitoin vielä edellisen ketjun loppuun Erkki Pirin haastattelun Kalevassa 15.10.2011. Ymmärrän kyllä, jos ennätyspitkä ketju on kuluttanut kommentointihalut loppuun. Haastattelu kannattaa silti lukea.

    Myös Joonan haastattelusta olisi hauska kuulla arvioita. Esitetyt ajatukset ovat nimittäin erittäin tärkeitä. Varsinkin kriittisiä kommentteja olisi hauska kuulla. No, minulla niitä ei kovin montaa ole. 😉

    Kommentteja odotellessa panen tähän Esikoiset ry:n käsityksiä seurakuntaopista https://www.esikoiset.fi/?x175804=177900. Miten oppi eroaa SRK:n vastaavasta? Mitä mieltä itse olet, allekirjoittaisitko Sinä tämän tekstin?

    Oma mielipiteeni on, että Esikoiset ry edustaa tässä aidoimmin Lars Levi Laestadiuksen perintöä ja alkuheräyksen ymmärrystä. Mainittakoon, että täälläkin kommentoinut Tapani Ihalainen on ahkerasti mukana Esikoiset ry:n toiminnassa (ja myös Laestadius-seurassa).

    ————

    Seurakuntaopista

    Uskontunnustuksessa me tunnustamme: minä uskon pyhän yhteisen seurakunnan. Sen sisältöä Luther selittää näin: ”Minä uskon, että täällä maan päällä, niin pitkälle kuin se ulottuu, ei ole enempää kuin yksi, pyhä, yhteinen, kristillinen kirkko, joka ei ole mitään muuta kuin pyhien, hurskaiden, uskovien ihmisten yhteisö.” ja toisaalla: ”Tämä yhteisö eli joukko tarkoittaa kaikkia niitä, jotka elävät oikeassa uskossa, toivossa ja rakkaudessa; siis kristikunnan olemus, elämä ja luonto ei ole ruumiillinen yhteisö vaan sydänten yhteisö yhdessä uskossa, kuten Paavali sanoo Ef. 4: ’yksi kaste, yksi usko, yksi Herra.” – – ”Kirkko on ollut aina, vieläpä kirkon syvimmänkin rappion aikana. Vaikkapa vielä hurmahenget tai paavi olisivat vallassa, kun vain Jumalan sana on läsnä.” Jeesus myös lupasi, että ”minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.” Jeesus kuvaa omaa laumaansa lampaina, jotka kuulevat hänen äänensä sekä toisaalta oksina, jotka pysyvät hänessä, Kristuksessa. On kysymys henkilökohtaisesta sydämen uskosta. Tätä kautta syntyy kristittyjen keskinäinen yhteys.

    Seurakunta on katekismuksen mukaan se, mihin Pyhä Henki meitä kutsuu ja kokoaa ja missä hän meitä pyhittää, varjelee oikeassa uskossa ja joka päivä antaa minulle ja jokaiselle uskovalle rajattomasti kaikki synnit anteeksi.

    Seurakunta tunnetaan merkeistään. Oppi-isämme sanoo: ”Tärkein tuntomerkki on että Jumalan pyhää sanaa julistetaan. Sitten seuraavat kaste, ehtoollinen, avaimet, että kutsutaan seurakunnan johtajia julistamaan Sanaa ja hoitamaan sakramentteja, että julkisesti rukoillaan ja ylistetään Jumalaa ja viimeiseksi ’pyhä risti’ eli se kärsimys, joka tulee Jeesuksen seuraajien osaksi.” – ”Merkki on aivan oikein välttämätön, ja se meillä onkin, nimittäin kaste, leipä ja ennen kaikkea evankeliumi. Nämä ovat kristityn kolme vertauskuvaa, merkkiä tai tuntomerkkiä. Missä näet kasteen, leivän ja evankeliumin olevan läsnä – riippumatta siitä, missä se on ja ketkä henkilöt ovat siinä mukana – sinun ei pidä epäillä, että siinä on kirkko. Näissä kolmessa merkissä Kristus tahtoo olla yhtä meidän kanssamme, niin kuin sanotaan Ef. 4:5:ssä: yksi usko, yksi kaste, yksi Herra. Missä sitä vastoin näet, ettei evankeliumia ole, epäilemättä siellä ei ole kirkkoakaan, vaikka siellä kastetaan ja nautitaan alttarin sakramenttia. – – Evankeliumi on nimittäin ennen sekä leipää että kastetta, kirkon ainoa ja varmin ja tärkein tuntomerkki. Yksin evankeliumilla siitetään, muovataan, ravitaan, kasvatetaan, opetetaan, valvotaan, varustetaan, koristetaan, vahvistetaan, aseistetaan ja pidetään yllä. Lyhyesti: koko kirkon elämä ja olemus on Jumalan sanassa.”

    Seurakunta on kuitenkin salattu. Jeesus jo sanoi fariseuksille: ‘Ei Jumalan valtakunta tule nähtävällä tavalla, eikä voida sanoa: ‘katso täällä se on’ tahi ‘tuolla’, sillä katso, Jumalan valtakunta on teidän keskellänne. Luuk. 17:20-21. Luther ilmaisee sen näin. ”Tämä kohta: ’Minä uskon pyhän seurakunnan’, on yhtä paljon uskonkappale kuin kaikki muutkin. Siitä syystä luonnollinen järki ei voi nähdä sitä, vaikka se panee nenälleen kaikki silmälasinsa. Perkele voi peittää sen loukkauksilla, pahennuksilla ja hajaannuksilla, niin että voisit loukkaantua siihen. Jumala voi myös peittää sen eripuraisuuteen ja heikkouteen, niin että sinusta tulee hullu ja langetat siitä vääriä tuomioita. Kristikuntaa ei pidä tunnistaa silmällä vaan uskolla, ja usko on tekemisissä sellaisen kanssa, mitä ei voida nähdä. (Hepr. 11:1)” Vain Jumala voi lausua oikean tuomion.

    Miten näistä ajateltiin tämän heräyksen alussa? Silloin seurattiin Raamatun ja Lutherin linjaa. Laestadius katsoi, että missä on heräystä, uutta syntymää ja uutta elämää, siellä on elävää kristillisyyttä. Siksi hän puolusti muitakin heräyksiä. Raattamaa taas kirjoitti usein toivovansa, että heräykset yhdistyisivät ja että kun vakoissa on yhdenkaltainen hapatus, niin sotkekoon leipojat yhdeksi taikinaksi. Hän varoittaa tuomitsemasta muita heränneitä vaan suhtautumaan heihin rakkaudella, ”kun hekin ovat Jeesuksen opetuslapsia”.

    TykkääTykkää

    04/04/2018 klo 23:36 Vastaus

    1. Edelleen Esikoiset ry:n sivuilla https://www.esikoiset.fi/?x175804=177912 kerrotaan vanhurskauttamisesta:

       >>

       Sanotaan ja se pitää täysin paikkansa, että meidän kristillisyytemme ja uskomme seisoo tai kaatuu vanhurskauttamisopin mukana. Se on kaiken keskus, uskon ydin. Siihen ei saa tulla pienintäkään muutosta. Kaiken, mitä muuta opetetaan kristillisyyden ja uskon asiasta, pitää olla sopusoinnussa vanhurskauttamisopin kanssa. Se koskee pyhitystä, oppia seurakunnasta, ”hengellistä hallitusta”, neuvoja jne.

       Uskomisen vapautta ei saa sitoa, ei Jumalan lakiin, saati ihmisten tekemiin sääntöihin tai ehtoihin. Jumalan Henki on vapaa ja me olemme vapaan pojan lapsia.

       Usein me pohdimme seurakunnan rajoja. ”Herra, onko niitä vähän, jotka pelastuvat?” Siihen kysymykseen on hyvä Vapahtajan vastaus. ”Kilvoitelkaa päästäksenne sisälle ahtaasta ovesta, sillä monet, sanon minä teille, koettavat päästä sisälle, mutta eivät voi.” ( Luuk. 13:23–24 ). Jeesus vastaa seurakuntaopilliseen kysymykseen kääntämällä kysyjän ajatuksen siihen, miten tullaan vanhurskaaksi Jumalan edessä. Vasta silloin kun kaikki oma on riisuttu, ihminen on valmis vastaanottamaan Kristuksessa valmistetun lahjavanhurskauden. Hengellisesti köyhänä meidän on pysyttävä koko elämämme, eikä meiltä kuoleman tullessa kysytä muuta kuin uskoa Kristukseen.

       Syntinen on pyhä, saastainen on puhdas ja väärä on vanhurskas. Tämä on sovinnon salaisuus, jota järki ei käsitä, mutta jonka me syntiset saamme uskolla omistaa.

       >>

       Tässä ”hengellisen hallituksen” mainitseminen viittaa etäisyyden ottamiseen ”lapin vanhinten” johtamasta ”vanhasta” esikoisuudesta (Esikoislestadiolaiset ry). Myös sosiologisen eksklusiivisuuden vastustaminen näkyy selvänä (kuten aiemmassakin lainauksessa).

       TykkääTykkää

       05/04/2018 klo 07:31 Vastaus

17. Pertti Niukkanen niukkanen kaipasi kritiikkiä Joonan haastatteluun. Kiitos muuten tuosta linkistä ja mielenkiintoisesta jutusta. Harmi, ettei SRK:n johto kommentoinut kysymyksiä! Mutta seuraavassa pieni palanen sitä Pertin kaipaamaa kritiikkiä.

    ”Poissulkevan seurakuntaopin mahdollistaa Korteniemen mukaan vanhoillislestadiolainen oppi ”Hengen virasta”. Sen mukaan usko voi syntyä vain sellaisesta synninpäästöstä ja evankeliumin julistuksesta, jonka antajana on liikkeen jäsen, sillä vain heillä voi olla Pyhä Henki.”

    Tässä Joona yhdistää Hengen viran ja poissulkevan seurakuntaopin tavalla, joka ei tee oikeutusta kummallekaan. Vaikkei ehkä tätä tarkoitakaan, katkelma on mahdollista ymmärtää niin, että oppi Hengen virasta olisi syy poissulkevalle seurakuntaopille. Nämä kaksi ovat kuitenkin selvästi toisistaan erillisiä opinkappaleita eikä kumpikaan ole edellytys toiselle vaan molemmat voivat esiintyä yhdessä tai erikseen.

    Kristinusko itsessään on luonteeltaan poissulkeva: todelliset uskovat pelastuvat ja muut eivät. Poissulkemisen kriteereitä on eri suuntauksissa erilaisia eikä näistä Hengen virka –oppi ole suinkaan tehokkain, sillä Henki puhaltaa missä Hän tahtoo. Kukaan ei voi mitenkään hallita Hengen vaikutusta edes lestadiolaisen opin mukaan, sillä kuka tahansa uskovainen voi pätevästi julistaa evankeliumia matkoillaan ympäri maailmaa.

    Selvästi tehokkaampi väline poissulkevan seurakuntaopin toteuttamiseen on esim. Katolisessa kirkossa suurimman osan historiaansa vaikuttanut oppi jäsenyydestä kirkossa, joka rakentuu piispan viran ja apostolisen seuraannon ympärille. Siinä meillä on tarkasti määritelty sosiologinen ja jäsenyyteen liittyvä yhteys. Myös sakramenttien ympärille rakennettu eksklusiivisuus on Hengen virkaa tehokkaampi, koska yhteys on näkyvä ja konkreettinen.

    Haastattelun em. katkelma on myös tietynlainen kehäpäätelmä. Katkelma selittää poissulkevan seurakuntaopin seuraavan tyyppisin väittein:

    1. Oikea uskova on ihminen, jolla on Pyhä Henki
    2. Poissulkevan seurakuntaopin mahdollistaa oppi ”Hengen virasta”
    3. Hengen virka –opin mukaan usko voi syntyä vain sellaisesta synninpäästöstä ja evankeliumin julistuksesta, jonka antajalla on Pyhä Henki
    4. Vain liikkeen jäsenellä voi olla Pyhä Henki

    Tästä huomataan, että kohta 4. itsessään on poissulkeva seurakuntaoppi, joka tarkoittaa samalla sitä, että poissulkeva seurakuntaoppi tarvitaan poissulkevan seurakuntaopin selittämiseen, mikä oli siis itse selitettävä.

    TykkääTykkää

    05/04/2018 klo 20:24 Vastaus

    1. Kiitos kommentistasi, amicus. Haastattelua voi varmasti kritisoida moneltakin kohdin. Kun tunnin ajan vl-jutuista keskustellaan ja sitten liikkeen ulkopuolinen toimittaja (vaikkakin suunnattoman fiksu, kuten Miikka) kirjoittaa siitä referaatin, tekstiin varmasti jää ymmärrettäviä heikkouksia.

       Olet oikeassa siinä, että Hengen virka-oppi ja eksklusivismi voivat esiintyä myös erillään. Väitän kuitenkin, että Hengen virka-oppi on silti vl-teologian kontekstissa yksi eksklusivismin keskeisistä peruspilareista. Se nimittäin vie Sanalta ja sakramenteilta itsessään pelastavaa uskoa synnyttävän vaikutuksen (samoin rukoukselta, sisäisiltä kokemuksilta jne.). Kun tähän lisätään opit, joiden mukaan

       1) Pyhä Henki yhdistää ne, joissa hän asuu, yhdeksi joukoksi (joka usein tulkitaan empiirisesti havaittavaksi yhteisöksi)

       2) ja että Pyhä Henki synnyttää niissä, joissa hän asuu hyvin pitkälle menevän ”yksimielisyyden” oikeasta opista ja moraalista (usein jopa korvakoruja ja hiustenvärjäämistä myöten)

       3) sekä että uskovainen voi intuitiivisesti tunnistaa toisesta ihmisestä, onko hänessä ”oikea henki” vai ei (tätä oppia eivät kaikki vl:t hyväksy, mutta sitä esiintyy),

       lopputuloksena on ajattelu, jonka mukaan ”epäuskoinen” ei voi saada pelastavaa uskoa muuten kuin kuulemalla synninpäästön ”meiltä”, ”tästä joukosta”, ”täältä Jumalan valtakunnasta”. Se puolestaan synnyttää varsin loogisesti ja ymmärrettävästi motivaation julistaa ”Jumalan valtakuntaa” eli tätä ihmeellistä ja ainutlaatuista joukkoa, joka ainoastaan voi päästää ihmisen synneistään. Ikävä vain, että lopulta käy niin, että seurakunta julistaa seurakuntaa eikä Kristusta, mikä johtaa hengelliseen näivettymiseen. Joten Hengen virka-oppi ei ole koko ongelma, se on totta, mutta mielestäni kuitenkin yksi olennainen osatekijä vl-eksklusivismin ongelmassa.

       Voi hyvin olla, että perinteisestä katolisesta teologiasta voisi muotoilla jopa tiukemman eksklusiivisen systeemin kuin vl-teologiasta. Katolisella kirkolla ja vl-liikkeellä on kuitenkin se ero, että Vatikaanin II konsiilissa katolinen kirkko teki selvän eron traditionsa eksklusiivisiin piirteisiin ja sitoutui ekumeniaan sekä hengelliseen itsekritiikkiin. Katolinen kirkko tunnusti myös sen, että muilla kristillisillä yhteisöillä voi olla hengellisiä aarteita, joista sen tulisi ottaa oppia. Tällaista samanlaista sitoumusta dialogiin sekä hengelliseen ja teologiseen itsekritiikkiin ei ole vl-liike vielä tehnyt. Yksilötasolla toki valmiutta on paljonkin, mutta virallinen sitoutuminen vielä tarvittaisiin.

       TykkääTykkää

       05/04/2018 klo 22:07 Vastaus

    2. Olet oikeassa amicus, oppi Hengen virasta ja eksklusiivisuus eivät välttämättä kulje käsi kädessä. Yhteisö voi yksinkertaisesti julistaa: ”Vain me olemme oikeassa, pelastua voi vain liittymällä meihin.” Perustelua ei tässä tarvita (ei väitettä Pyhän Hengen omistamisesta tms.) Tällainen liike on eksklusiivinen.

       Hengen virka -opin mukaan usko voi syntyä vain sellaisesta synninpäästöstä ja evankeliumin julistuksesta, jonka antajalla on Pyhä Henki (amicuksen muotoilu, jota pidän oikeana). Tästä opista ei seuraa mitään, jos emme jotenkin pysty määrittämään, kenellä on Pyhä Henki. (Vanhat kirkot ovat jo ammoin todenneet tehtävän mahdottomaksi. Niinpä Hengen virka ja Sanan virka esim. Lutherilla ovat synonyymejä: Missä evankeliumin Sana puhtaana julistetaan, siellä on myös Pyhä Henki läsnä – siis Sanassa eikä julistajassa.)

       Hengen virka -oppi vaatii siis perusteluja – siis miksi juuri tällä julistajalla on Pyhä Henki ja jollakin toisella ei. Tämäkin voitaisiin tehdä kategorisella julistuksella: ”Vain tässä yhteisössä on Pyhä Henki. Tiedämme sen, koska meillä on henkien erottamisen lahja” tms. Vl-teologiassa ei tehdä näin, vaan opetetaan että Pyhä Henki on kulkeutunut synninpäästöjen katkeamattomana ketjuna apostoleilta Pohjolaan asti. Tätä on kutsuttu ”välimiesopiksi” (successio fidelium).

       Tällä välimiesopilla perustellaan, miksi vl-liikkeessä on Pyhä Henki. Hengen virka -opin mukaan vain tällaisen liikkeen piirissä voi saada uskoa synnyttävän synninpäästön ja Pyhän Hengen. Johtopäätös: Vl-liikkeen piirissä voi pelastua! (Käytännössä voinee Hengen virka -oppia ja ”välimiesoppia” pitää synonyymeinä.)

       No missä se eksklusiivisuus on, jos vasta on todettu että vl-liikkeen piirissä voi pelastua? Pitäisi vielä osoittaa, ettei muita successio fidelium -ketjuja ole elossa. Ilmeisesti ajatellaan, että paavin kirkon kuolemankourissa useimmat haarat sammuivat. Elävä usko säilyi ehkä vain joissakin pikkulahkoissa ja kulkeutui valdolaisten, hussilaisten, Lutherin, pietistien, lukijaisten jne. kautta Pohjolaan. Tärkeitä lenkkejä olivat mm. Brandell, Lapin Maria ja Laestadius – tuttu tarina. 🙂

       On huomattava, että ketjun on todella oltava katkeamaton. Jos jokin Pyhän Hengen ketju katkeaa, ei se voi enää herätä omin avuin henkiin. Jos tällaisessa maantieteellisesti eristetyssä ja uskostaan luopuneessa ryhmässä syntyy uusi herätys, on se tuomittu jäämään ”väärään lohdutukseen” uskoipa se miten hyvänsä. Se ei voi saada pätevää synninpäästöä ja Pyhää Henkeä enää mistään!

       Amicus sanoo: ”Henki puhaltaa missä Hän tahtoo. Kukaan ei voi mitenkään hallita Hengen vaikutusta edes lestadiolaisen opin mukaan, sillä kuka tahansa uskovainen voi pätevästi julistaa evankeliumia matkoillaan ympäri maailmaa.”

       Hmm, eikö tämä kuitenkin rajoita Hengen mahdollisuuksia, jos tarvitaan matkasaarnaajaksi juuri lestadiolainen uskovainen – vai mitä tarkoitit? Ja tuon ulkomaan käännynnäisen on pakko löytää vl-seurakunta pysyäkseen elävässä uskossa. Mistä muualta hän saisi jatkossa syntinsä anteeksi? Olen kutsunut tätä ajattelua kolmen kyynärän jumalan opin heikoksi versioksi – ja eksklusiivisuutta sekin on (joskaan ei ehkä tehokkainta laatua 🙂 )

       Suomen osalta nuo muut mahdolliset elävän uskon haarat lienee tutkittu – niitä ei ole! Tätä kai SRK-lestadiolaisuuden eksklusiivisuus tarkoittaa. Nyt alkaa fokus kadota, joten lienee aika lopettaa lavertelu ja mennä nukkumaan. Jatketaan huomenna…

       TykkääTykkää

       06/04/2018 klo 01:16 Vastaus

    3. Taisipa fokuksen ohella myös logiikkani yön tunteina hämärtyä. Yritetään uudestaan 😉

       1) Hengen virka -oppi: Usko voi syntyä vain sellaisesta synninpäästöstä ja evankeliumin julistuksesta, jonka antajalla on Pyhä Henki.

       2) Välimiesoppi (successio fidelium vl-kontekstissa): Pyhä Henki on kulkeutunut synninpäästöjen katkeamattomana ketjuna apostoleilta Pohjolaan ja vl-liikkeeseen. Lisäksi voi muualtakin löytyä vielä tuntemattomia katkeamattomia ketjuja.

       Näistä premisseistä seuraa, että vl-liikkeessä on Pyhä Henki ja liikkeellä on valta antaa elävään pelastavaan uskoon johtava synninpäästö.

       Tähän johtopäätökseen tarvitaan siis kumpikin kahdesta premisseinä olevasta opista. Kumpikaan erikseen otettuna ei tähän johtopäätökseen riitä. Keskusteluissa kuitenkin sekä puhe Hengen virka -opista ja välimiesopista viittaavat samaan asiaan eli johtopäätöksenä olevaan oppien yhdistelmään. Ehkä tämä on käytännön syistä sallittava, niin läheisesti nuo opit liittyvät vl-kontekstissa toisiinsa. Minä ainakin olen näin tehnyt ja ilmeisesti myös Joona haastattelussaan?

       Eihän tältä pohjalta kovin helposti voida eksklusiivisuutta perustella. Helpompiakin tapoja on useita, kuten amicuskin toteaa. Avainasemassa on kuitenkin välimiesopin pätevyys (ketjun katkeamattomuus). Ainakin Suomen osalta voidaan turvallisesti sanoa, että muita (tuntemattomina pysyneitä) katkeamattomia ketjuja ei ole.

       Vai voidaanko sittenkään? Amicus viittaa ”satunnaisen vl-matkailijan” mahdollisuuteen antaa synninpäästö halukkaalle vastaantulijalle. Olen ymmärtänyt, että pätevän synninpäästön voi saada myös esim. radiosta kuullusta vl-saarnasta (siis ilman että kuulija tietää saarnaajan olevan vl-uskovainen). Näin tämä kuulija voi välittää saamansa Pyhän Hengen vaikkapa ystävilleen ja näin syntyisi tuo tuntemattomien uskovaisten saareke Suomeenkin. Tämä ryhmä ei siis ehkä tiedä mitään vl-liikkeestä, mutta on kuitenkin pelastuksen piirissä.

       Joona sanoo edellä ”Pyhä Henki yhdistää ne, joissa hän asuu, yhdeksi joukoksi (joka usein tulkitaan empiirisesti havaittavaksi yhteisöksi)”. Tämän ”gravitaatioteorian” mukaan noiden planeettojen (tuntemattomien uskonveljien) pitäisi nopeasti sulautua keskustähteensä. Tämä tuntuukin uskottavalta ainakin Suomessa, jossa tiedonvälitys on helppoa. Joka tapauksessa jää pieni epäilys, että oikein uskovia löytyy Suomestakin vl-liikkeen ulkopuolelta.

       Miten siis määritellä eksklusiivisuus vedenpitävästi? Taidan turvautua Piispa Revon esittämään kysymykseen ”Onko pelastusta lestadiolaisen synninpäästön ulkopuolella?” Nuo ”tuntemattomatkin” saarekkeet kuuluvat tässä ”lestadiolaisen synninpäästön” piiriin, joten vastaus on selvästi EI! Jos siis olet esim. tavallinen ei.lut.-uskovainen Suomessa, joka ei ole saanut synninpäästöä (edes vahingossa) vl-uskovaiselta, olet pelastuksen ulkopuolella. Sellainen olen minäkin.

       Tämä kyllä riittää minulle eksklusiivisuuden käytännölliseksi määritelmäksi. Joona voi varmaan antaa teologisesti kattavamman ja pätevämmän määritelmän. Enpä tiedä löytyikö se logiikka vieläkään, mutta jatketaan keskustelua. 🙂

       TykkääTykkää

       06/04/2018 klo 11:12 Vastaus

       1. No voi! Painovirhe ratkaisevassa paikassa. Piti siis olla ”Jos siis olet esim. tavallinen ev.lut.-uskovainen Suomessa,.. 😦

          TykkääTykkää

          06/04/2018 klo 11:33

18. ”Kukaan ei voi mitenkään hallita Hengen vaikutusta edes lestadiolaisen opin mukaan, sillä kuka tahansa uskovainen voi pätevästi julistaa evankeliumia matkoillaan ympäri maailmaa.”

    Tuo on hyvin voimakasta Pyhän Hengen toiminnan rajaamista! Kun puhutaan Pyhästä Hengestä, pitäisi muistaa, että puhutaan Jumalan yhdestä Persoonasta. Ei kolmiyhteisen Jumalan työ ole sidoksissa mihinkään inhimilliseen, ei mihinkään ihmisryhmään. Kyllä noin ajattelevilla on pieni jumala. Se on vain ”kolmen kyynärän mittainen”, ja sinällään epäjumala.

    –”Pelätkää Jumalaa ja antakaa hänelle kunnia — Kumartakaa häntä, joka on luonut taivaan, maan ja meren ja vesien lähteet.” (Ilm. 11:18)

    TykkääTykkää

    06/04/2018 klo 12:11 Vastaus

    1. Jo Alkkulan kokouksessa 1875 torjuttiin kolmen kyynärän jumalan oppi, joka rajasi Pyhän Hengen vaikutuspiirin vain uskoviin ihmisiin. Tällöin siis myönnetään, että Pyhä Henki vaikuttaa kaikkialla herättämällä synnintuntoon ja taivaskaipuuseen. Tätä torjuttua versiota olen kutsunut kolmen kyynärän jumalan opin vahvaksi versioksi

       SRK-lestadiolaisuus yhtyy tämän vahvan version torjuntaan, mutta lisää että Jumalan lapseksi voi päästä vain aiemmin uskovan antaman synninpäästön kautta. Siis Pyhä Henki vaikuttaa kaikkialla, mutta vanhurskauttaa vain seurakunnassaan. Tätä oppia olen kutsunut kolmen kyynärän jumalan opin heikoksi versioksi, ja se on edelleen SRK-teologian perusoppeja.

       Minäkin jäin miettimään samaa lainausta amicukselta. Kannattaako amicus siinä itse tätä virallista ”heikkoa versiota”, vai kuvaako hän vain SRK-teologian opetusta. Joka tapauksessa minustakin tuo opetus rajoittaa Pyhän Hengen suvereenia toimintavaltaa ja on sellaisena lähellä Pyhän Hengen pilkkaa. Olikohan jo tarpeeksi vahvasti sanottu? 🙂

       TykkääTykkää

       06/04/2018 klo 13:06 Vastaus

19. Jos tahdotaan kohdata Kristus ja Kristus toisessa ihmisessä, oikea tie siihen ei ole piinata piikkinauhoin ja ruoskimalla itseään. Myöskään Kristuksen kokemaa väkivaltaa kuvaavan elokuva katselu ei ole oikea tie.

    Tässä olisi itsensä Mestarin opettama keino:

    Sillä minun oli nälkä, ja te annoitte minulle syödä; minun oli jano, ja te annoitte minulle juoda; minä olin outo, ja te otitte minut huoneeseenne; minä olin alaston, ja te vaatetitte minut; minä sairastin, ja te kävitte minua katsomassa; minä olin vankeudessa, ja te tulitte minun tyköni.’ Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle sanoen: ’Herra, milloin me näimme sinut nälkäisenä ja ruokimme sinua, tai janoisena ja annoimme sinulle juoda? Ja milloin me näimme sinut outona ja otimme sinut huoneeseemme, tai alastonna ja vaatetimme sinut? Ja milloin me näimme sinun sairastavan tai olevan vankeudessa ja tulimme sinun tykösi?’
    Niin Kuningas vastaa ja sanoo heille: ’Totisesti minä sanon teille: kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle’ (Matteus).

    Yllä oleva keskustelu käytiin viimeisellä tuomiolla. Rakkaus on tekoja. Mutta eihän siitä saa ”pisteitä”, että hiljaisuudessa, keskellä työntäyteistä arkea, hoitaa naapurin lasta, käy sairaan luona vierailulla, järjestää apua sitä tarvitsevalle, lahjoittaa vaatteita pakolaisille, jättää oman menonsa väliin ja on kärsivän seurana.

    Pieleen menee, jos lähdetään kulkemaan tietä, jolla osallisuus Jeesuksen kärsimykseen haetaan keinotekoisin keinoin. Kyllä Jumala johdattaa jokaisen ihmisen elämään sellaisia vaiheita, että usko punnitaan. Tulee niitä vaiheita, jolloin joutuu hyppäämään uskon varassa pohjattoman kuilun yli. Mutta kukin tavallaan, toivottavasti aikaa TODELLISELLE on mitattu tiimalasiin riittävästi.

    TykkääLiked by 1 henkilö

    06/04/2018 klo 14:19 Vastaus

    1. Kristuksen sovitustyöhön (kärsimykseenkin) syventyminen elokuvan tai muun taiteen keinoin on varteenotettava vaihtoehto. Musiikki on itselleni se läheisin taiteen muodoista. Johannalta erittäin hyvä kommentti silti tuossa yllä. Tuota Opus Dein kipusysteemiä en ymmärrä. Enkä sitä että haetaan perusteita Johannes Kastajan jouhipaidasta. Samalla logiikalla voisi sanoa että Kristitylle olisi hyvä Pääsiäisenä ristiinnaulittaa itsensä.

       TykkääTykkää

       06/04/2018 klo 18:22 Vastaus

       1. Totta, kyllä itsekin kuuntelen Bachin passioita pääsiäisen aikaan. Mutta väkivalta on niin oksettavaa, että en ymmärrä miten sen katseleminen elokuvassa edistäisi yhtään mitään. Ehkä olin vähän epäselvä, mutta tarkoitukseni oli sanoa, että Kristuksen kärsimys tulee lähelle usein omassa elämässä ihan omien kokemusten kautta: fyysinen tuska, eksistentiaalinen tyhjyys, hylätyksi tulemisen tunne. Silloin, jos koska ymmärrämme laidasta mitä Jeesus koki, silloin jos koskaan on syytä pyytää apua kärsineeltä Kristukselta. Saman Kristuksen kärsimyksen kohtaamme lähimmäisessä. Hänen tuskansa kohtaaminen ja siinä auttaminen on parempi tie kuin keinotekoisesti aikaansaatu oma yksityinen kärsimys. Menisin jopa niin pitkälle, että vertaisin cilice-vyön käyttämistä ja ruoskimista vaikkapa viiltelyyn tai muuhun itsensä vahingoittamiseen. Onko se kristillistä?

          TykkääTykkää

          06/04/2018 klo 19:46

    2. Ensimmäiseksi kehotan lukemaan edellä linkittämäni Mikko Ketolan artikkelin teologia.fi:ssä. Ketola on itse liberaali luterilainen teologi ja suhtautui Opus Deihin epäluuloisesti, mutta suhtautuminen muuttui tietokirjaa järjestöstä kirjoittaessa.

       Opus Deihin ei tarvitse suhtautua kritiikittömästi, mutta sille ei tee todellakaan oikeutta, jos sitä katsoo pelkän katumusnauhan tai -vitsan läpi. Sanoisin, että se olisi vielä perusteettomampaa kuin vl-liikkeen katsominen pelkän korvakoruttomuuden tai hiusvärittömyyyden läpi. Opus Dein idea on universaali kutsu pyhyyteen pyhittämällä arkielämä ja arkinen työ. Eli juuri se, että ”rakkaus on tekoja”, että kristitty elää ”hiljaisuudessa, keskellä työntäyteistä arkea, hoitaa naapurin lasta, käy sairaan luona vierailulla, järjestää apua sitä tarvitsevalle, lahjoittaa vaatteita pakolaisille, jättää oman menonsa väliin ja on kärsivän seurana”.

       Cilicen tai ”ruoskan” (vaikutuksiltaan vastaa lähinnä saunavitsaa) rinnastaminen viiltelyyn ei ole järkevää. Sellainen on yhtä epäasiallista ja ennakkoluuloista puhetta kuin se, että ”lestadiolaisilla ei saa olla ikkunallista pesukonetta ja että heidän pitää lisääntyä kuin kanit”. Katumusnauha tai -vitsa aiheuttavat epämukavuuden tunnetta mutta eivät vahingoita, toisin kuin viiltely.

       Raamattu puolestaan tarjoaa lukemattomia esimerkkejä siitä, kuinka Jumalan ihmiset ovat osoittaneet katumusta, syventäneet hartauttaan tai harjoittaneet itseään aiheuttamalla itselleen epämukavuutta esimerkiksi paastoamalla tai pukeutumalla karkeaan säkkikankaaseen (eli sama asia kuin cilice, joka tarkoittikin alunperin karkeaa vaatetta, ei pelkkää pantaa) tai vaikkapa nukkumalla vuoteen sijaan maassa. Laittakaa uskonkirjat-raamattuhakuun hakusanaksi”säkk*” tai ”paast*”, niin huomaatte. Vain pari esimerkkiä:

       ”Silloin Daavid etsi Jumalaa pojan tähden, ja Daavid paastosi; ja aina kun hän tuli kotiinsa, makasi hän yötä paljaalla maalla.” (2. Sam. 12:16)

       ”Kaikkialla maakunnissa, minne kuninkaan käsky ja määräys saapui, juutalaiset surivat kuten kuollutta on tapana surra, paastosivat ja itkivät, ja useimmat nukkuivat paljaalle maalle levitetyillä säkkikankailla.” (Est. 4:3)

       ” Ja heidän toimittaessaan palvelusta Herralle ja paastotessaan Pyhä Henki sanoi: ’Erottakaa minulle Barnabas ja Saulus siihen työhön, johon minä olen heidät kutsunut’.” (Ap. t. 13:2)

       Itsensä kuolettamista epämukavuutta aiheuttamalla sekä Kristuksen palvelemista lähimmäisissä ei ole tarpeen asetella vastakkain. Toki jälkimmäinen on paljon, paljon tärkeämpää, mutta ensimmäistäkään ei ole syytä hylätä. Myöskään Raamattu ei asettele niitä vastakkain vaan puhuu molemmista. Opettelemalla sietämään epämukavuutta voi oppia kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä ja itsekuria, jota tarvitaan lähimmäisten palvelemisessa. Kuten Paavali kirjoittaa:

       1. Kor. 9
       24 Ettekö tiedä, että jotka kilparadalla juoksevat, ne tosin kaikki juoksevat, mutta yksi saa voittopalkinnon? Juoskaa niinkuin hän, että sen saavuttaisitte.
       25 Mutta jokainen kilpailija noudattaa itsensähillitsemistä kaikessa; he saadakseen vain katoavaisen seppeleen, mutta me katoamattoman.
       26 Minä en siis juokse umpimähkään, en taistele niinkuin ilmaan hosuen,
       27 vaan minä kuritan ruumistani ja masennan sitä, etten minä, joka muille saarnaan, itse ehkä joutuisi hyljättäväksi.

       (Muistettakoon kuitenkin, että kirkon traditionkin mukaan erilaisiin ruumiillisiin harjoituksiin tulisi olla aina kokeneen hengellisen ohjaajan suostumus. ”Omin päin” niihin ei pidä ryhtyä.)

       Mutta siis edelleen: Opus Dein pääidea ei ole missään tapauksessa ”itsekidutus” vaan työn pyhittäminen ja työn kautta pyhittyminen sekä ilo Jumalan lapseudesta.

       Asiallinen pläjäys Opus Dei-tietoa kiinnostuneelle:

       https://hyviauutisia.wordpress.com/tag/opus-dei/

       TykkääTykkää

       07/04/2018 klo 00:49 Vastaus

       1. Joo, olen tutustunut Opus Deihin ja Oskari Juurikkalan (vieläpä Kaija Juurikkalankin, äitinsä) ajatuksiin uskosta jo ennen tätä blogikirjoitusta. Että sinänsä tuttua asiaa, muunkin kuin katumusvälineiden kautta. En kuitenkaan halua kirjoittaa kenestäkään yksittäisestä ihmisestä. Paljon on muutakin hämmästeltävää Opus Dein käytännöissä, mutta puutuin vain näihin ”jäävuoren huippuihin”. Mutta sanottakoon näin, ilman Raamatun lauseita, subjektiivisena mielipiteenä, että tietä Kristuksen luokse ei tarvitse etsiä Opus Dein kautta.

          TykkääTykkää

          07/04/2018 klo 08:22

       2. Niin, uudessa tavassa elää todeksi uskoa Kristukseen on usein paljon hämmästeltävää. Se hämmästely on kuitenkin hyvä tehdä avoimin mielin, sopeuden periaatteella. Varsinkin, jos myös itse kuuluu vähemmistöön, jonka elämäntavassa on enemmistölle paljon hämmästeltävää.

          Opus Dei ei väitä (toisin kuin valitettavasti vl-liike), että tie Kristuksen luo olisi löydettävä juuri sen kautta. Se on katolisen kirkon sisällä vaikuttava karisma, jonka kautta Tien voivat löytää ihmiset, joilla on tietynlainen kutsumus. Joillakuilla voi kuitenkin olla toisenlainen.

          TykkääTykkää

          07/04/2018 klo 13:34

20. En ole itsekään tuota Gibsonin versiota katsonut. En oikein tiedä miksi, mutta osittain ehkä samoista syistä kuin sinä. En silti näkisi sen katsomista ja sinun tuomaasi näkökulmas toisiaan poissulkevina. Ihmiset myös kokevat esim. kyseisen elokuvan eri tavoin jo ihan luonteiden eroavaoisuuksista johtuen. Sinänsä kuten jo sanoin kommenttisi oli erinomainen ja samaistun enemmän juuri siihen näkökulmaan jonka toit. Ja tuosta cilice-vyöstä ym kivulla itseään kehittämisestä olen pitkälti samaa mieltä. Joona verratessaan sitä esim. avantouintiin sortuu mielestäni pahaan virhearvioon. Ihmiset avantouivat koska se tuottaa hyvinvointia, eivät siksi että kuvittelisivat sen myötä jotenkin muuttuvansa tai kehittyvänsä ihmisenä.

    TykkääTykkää

    06/04/2018 klo 20:54 Vastaus

    1. Kun ihminen kehittyy ihmisenä ja muuttuu paremmaksi, se tuottaa lopulta kaikkein kestävintä hyvinvointia myös hänelle itselleen.

       TykkääTykkää

       07/04/2018 klo 00:57 Vastaus

       1. Vertauksesi on edelleen mielestäni heikko. Jäämme tässä eri linjoille. Opus Deissä on varmasti paljon hyvää, mutta pidän todella erikoisena, että tuolla ylempänä sanoit ettei vl:n kannata paljon järjestöä kritisoida koska herätysliikkeen omat ongelmat. Minusta täysin pätemätön argumentti joka oikeastaan kohdistuu toisen henkilöön.

          TykkääTykkää

          07/04/2018 klo 08:09

       2. Sitten jäämme olemaan eri mieltä. 😀 Minusta vertaukseni on ihan hyvä.

          En sanonut, ettei vl saisi kritisoida Opus Deitä (sen, että sitä voi kritisoida ja etten itsekään suhtaudu kritiikittömästi olen toistanut kohtuu monta kertaa tässä keskustelussa). Tarkoitin, että suhtautumisen pitäisi olla avointa ja noudattaa suopeuden periaatetta, varsinkin, kun omankin yhteisön elämässä on paljon sellaista, jota ulkopuolisen on helppo vain voivotella, päivitellä ja kauhistella.

          TykkääLiked by 1 henkilö

          07/04/2018 klo 13:44

    2. No tuota, käyn useita kertoja viikossa avannossa ja kyllä se meneminen on usein vieläkin vastenmielistä ”omalle lihalle” – mutta sen jälkeen tuntuu hyvältä… 🙂

       Minusta blogisti toi hyviä raamatunkohtia niin VT:stä, kuin vaikkapa Johannes Kastajalta ja Paavalilta näkemyksensä tueksi. Ne vain meidän omassa perinteessämme on totuttu sivuuttamaan vähin äänin. Kun Luther lopetti paastoamisen, teki lähinnä istumatyötä, söi tukevasti ja joi runsaasti reiniläistä olutta, niin voimme nähdä häntä esittävistä kuvistakin, että ei ole aivan ihme, jos elämäntapa vaikutti ruuansulatusongelmiin ja sairastumiseen…
       Mutta suo siellä, vetelä täällä. – Assisin Fransiscus, jos kuka toteutti tuota Johannankin tärkeänä pitämää elämää Kristuksen elämän ja opetuksen mukaisesti – mutta varmaan hänestä olisi ollut pitempään iloa lähimmäisilleenkin, jos hän ei olisi askeesissaan ollut kuitenkaan aivan niin ankara itseään kohtaan.

       Mutta kuten edellä vinkkasin Matt. 18:8-9 rinnalla tuo kaikki on kyllä aika pliisua… Tosin seuraajansakin tulkitsivat, että Jeesuksen pääpointti kontekstissaan oli siinä vertauksellinen – mutta kovaa puhetta kaikesta huolimatta!

       TykkääTykkää

       08/04/2018 klo 12:56 Vastaus

21. Tähänkö tämä lupaavasti alkanut keskustelumme seurakuntaopin tiimoilta lopahti? Amicus sen kysymyksellään aloitti ja Joona – kieltämättä erinomaisesti – vastasi. Oliko Joonan kommentti niin tyhjentävä, että mitään kysymyksiä ei jäänyt ja kaikki vastaavat Aamen? No, Eudokimos ja minä yritimme sentään hiukan jatkaa.

    Eihän tämä lempiaiheeni varsinaisesti pääsiäisenviettoon liity (paitsi ehkä minulla 😉 ), mutta SRK-lestadiolaisuuden keskeisimmästä erityisopista on kuitenkin kysymys. Muistaakseni Joona lupasi aiheesta oman alustuksen, joten ehkä silloin pääsemme paneutumaan asiaan uudelleen. Mutta ei se tässäkään ketjussa ole liian aikaista/myöhäistä. 🙂

    TykkääTykkää

    07/04/2018 klo 08:58 Vastaus

    1. No jotenki tuntuu, että ollaan vissiin joskus aiemminkin juteltu samasta aeheesta 🙂 🙂

       Oikein hyvä tuo sinun erottelu kolmen kyynärän jumalaopin ”vahvaan” ja ”heikkoon” versioon. Itse olen puhunut kaikki tyynni vain ”kolmen kyynärän jumalaopista” johon sisältyy myös ”kolmen kyynärän seurakuntaoppi”. – Nimittäin kun Lähi-idässä oli kiviset lammastarhat käytössä, niin oli meilläkin Lapissa sekä kivisiä että puisia porotarhoja, mutta myös ahtaita vain muutama syltä läpimitaltaan olevia suurkuoppia tai aitauksia, joihin villipeurat ajettiin lahdattavaksi…

       Mielestäni noissa premisseissä ei ole vikaa; siis 1) Pyhän Hengen virka ja sen 2) successio. Niiden tueksi on retorisella vapaudella + pinnallisella historian tuntemuksella ”hengen valoin” sitten juoksutettu populistisia historiantulkintoja, jotka eivät kestä vakavaa tutkimusta tai sellaista systemaattista tarkastelua kuten sinä harrastat.

       Mutta edellä mainitsemiesi ”premissien” ongelma on ennen muuta näiden hyberahdas tulkinta. Niin että se on ristiriidassa Raamatun, niin klassisen, kuin monien valtakirkkojen suhteen ”kerettiläistenkin” kristinuskontulkintojen, samoin kuin Lutherin, Laestadiuksen ja Raattamaan käsitysten, historiallisten tosiseikkojen ja myös johdonmukaisen ajattelun kanssa.

       Ei kristinuskon syntyessä ollut samaa vastakkainasettelua esim. puhutun ja kirjoitetun Jumalan Sanan välillä. Apostoli Johannes kirjoittaa evankeliumissaan:

       ”Tämä on KIRJOITETTU siksi, että te USKOISITTE Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä, kun uskotte, olisi ELÄMÄ hänen nimensä tähden. (Joh. 20:31)

       Tärkein pointti oli siis viestin VÄLITTÄMINEN, ja se saattoi tapahtua sekä suullisen, että kirjoitetun sanan kautta, kuten tänäkin päivänä vaikkapa kuurolle ihmiselle. Tai edelleenkin kirjoitetaan hartauskirjoituksia, joissa saarnataan synnit anteeksi (vaikka kerrallinen pääsihteeri reilun kymmenen vuoden takaa pyrki sen poisjuurittamaan). Tai kun ihmiset kuuntelevat saarnaa sähköisesti välitettynä tai tallennettuna!

       TykkääTykkää

       08/04/2018 klo 12:27 Vastaus

       1. Kiitos Markku, onhan meillä tosiaan yli kuuden vuoden yhteinen keskusteluhistoria ”aeheesta”. 😉 Ja koko sen ajan olen tuntenut, että yhdessä ymmärryksessä ollaan – kuten nytkin.

          TykkääTykkää

          08/04/2018 klo 13:57

22. Ei kai siinä sitten, Joona. Sinä valitset tiesi. Aika erikoisissa tilanteissa olemme sattumoisin tavanneet. Näillä valinnoilla tuskin enää.

    TykkääTykkää

    07/04/2018 klo 14:13 Vastaus

    1. En kuulu Opus Deihin eikä ainakaan toistaiseksi ole suunnitelmissa liittyä. Olen vain tutustunut sen jäseniin ja hiukan toimintaankin. Kokemukset ovat olleet erittäin positiivisia. Siksi katsoin velvollisuudekseni puolustaa sitä kohtuuttomalta kritiikiltä/ennakkoluuloilta.

       Toivottavasti vielä tapaamme, Johanna. En pitäisi sitä mitenkään epätodennäköisenä. Mutta jos käy niin, että emme, niin kaikkea hyvää Sinulle ja upealle perheelleene. Ennen kaikkea Jumalan siunausta.

       TykkääTykkää

       07/04/2018 klo 14:53 Vastaus

       1. Kiitos, samoin siunausta sinulle!

          TykkääTykkää

          07/04/2018 klo 15:51

23. Kiitos linkistä haastatteluun, Pertti. Hyviä ajatuksia ja asioita, joista osa oli tuttuja jo mm. täältä blogista.

    Minulla ei ole tietoa eikä taitoa ryhtyä teologiseen painiotteluun teidän viisaampien kanssa, joten palaan vielä pääsiäisteemaan. 🙂

    Seurakuntalaisen sivuilla huomasin jutun ”youtube-raamattukoulusta”:

    Raamattutubetusta katsottu yli 15.000 kertaa – uusi pääsiäisvideo julkaistu

    Katsoin juttuun liitetyn videon ”Vapaaksi kirouksesta”:

    Mielenkiintoinen video! Kertoo mm. siitä, millaiseen ristinpuuhun Jeesus todennäköisesti naulittiin. Video vastannee myös osittain kysymykseen, jonka sorsansulka esitti ylempänä, eli: ”Millä tavalla Jumala hylkäsi Jeesuksen? Viittaan siis siihen kun Jeesus ristillä sanoi ’Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?'” Videolla Eero Junkkaala käsittelee tätä raamatunkohtaa:

    Kristus on lunastanut meidät vapaiksi lain kirouksesta tulemalla itse kirotuksi meidän sijastamme, niin kuin on kirjoitettu: ”Kirottu on jokainen, joka on ripustettu paaluun.” (Gal. 3:13)

    Lainaan Junkkaalaa:

    >>
    Juutalaisten kannalta – – [oleellinen on] tämä Vanhan testamentin sana, joka on tässä tekstissä: ”Kirottu olkoon jokainen, joka on ripustettu paaluun.” Juutalaisten käsityksen mukaan kaikilla muilla tavoilla surmatut saattoivat päästä paratiisiin, mutta kirotut eivät. Ja tämän kuoleman tavan Jumala valitsi omalle Pojalleen, häpeällisimmän, julmimman, kaikkein raaimman ja jopa Jumalan kirotuksi tulemisen tavan.
    >>

    Kannattaa katsoa tuo video kokonaan niin tulee lisäselvennystä tuohon kiroukseen liittyen.

    TykkääTykkää

    08/04/2018 klo 06:20 Vastaus

    1. Kiitos linkistä Matias!

       Eero Junkkaala on pappi ja teologian tohtori. Hän on kirjoittanut paljon myös Raamatun historiasta ja arkeologiasta (esim. Mikko Louhivuoren kanssa ”Raamatun maa. Pyhän maan arkeologiaa ja geologiaa”, Otava, 1993). Hän on myös syvällinen Vanhan testamentin tuntija, joka on selittänyt sen ”vaikeita kohtia”. Junkkaala uskoo sekä Raamattuun että evoluutioteoriaan, joten häntä voidaan pitää teistisenä evolutionistina (esim. ”Alussa Jumala loi….”, Perussanoma, 2013).

       Tässä videossa näkyy Junkkaalan taito selittää myös Uuden testamentin vaikeita kohtia, jollainen tuo Jeesuksen tuskanhuuto ristillä monille on. ”… niin kuin on kirjoitettu: ”Kirottu on jokainen, joka on ripustettu paaluun.”(Gal. 3:13).

       Gunnar Samuelsson teki 2011 väitöskirjan ”Crucifixion in Antiquity – An Inquiry into the Background of the New Testament Terminology of Crucifixion”. http://khazarzar.skeptik.net/books/crux002.pdf. Kirjan esittely sai lehdistössä usein otsikon tyyliin ”Jeesus ei kuollut ristillä”. Väitöskirjan tarkastajana ollut dosentti Erkki Koskenniemi vastasi tällaiseen kirjoitteluun Hervannan Sanomissa:

       >>
       Samuelsson ei kiistä evankeliumien kuvausta

       Vesa Ahlfors kirjoitti Hervannan Sanomissa (25.9.) Jeesuksen rististä ja mainitsi siinä yhteydessä ruotsalaisen Gunnar Samuelssonin väitöskirjan ja minut sen tarkastajaksi. Hänen mukaansa antiikin teksteissä ei mainita lainkaan ristiä eikä ristiinnaulitsemista. Kirjoitus vaatii kommentin.

       Olin tosiaan mainitun väitöskirjan tarkastajana. Käymättä yksityiskohtiin totean, että toisin kuin julkisuudessa on usein ymmärretty Samuelsson ei väitöskirjassaan pyri kiistämään yhtään evankeliumien Jeesuksen kuolemaa käsittelevää lausetta. Hänen mukaansa näitä tapahtumia on tulkittu liikaa myöhempien käsitysten valossa eikä meillä ole todellisuudessa tarkkaa tietoa siitä, miten teloitus tapahtui, ei myöskään teloitusvälineen eli ”ristin” muodosta. Evankeliumien kuvauksia hän ei siis kiistä. Hän ei väitä, ettei ”ristiä” mainita, eikä myöskään kiistä sitä, että Kristuksen kuolema on syntisten ihmisten ainoa toivo.

       Väitöskirjallaan Samuelsson harrasti oikeaa, kriittistä tutkimusta. Samalla hän asetti oman käsityksensä tiedemaailman arvioitavaksi, ja se ottaa aikaa. Kaikki hyväksytyissä väitöskirjoissa painettu ei todellakaan ole totta. Jo muutaman vuoden kuluessa monet tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota samoihin asioihin kuin allekirjoittanutkin väitöstilaisuudessa: ristiinnaulitseminen oli roomalaisten parissa tavallinen teloitustapa. Ihmiset tiesivät silloin, mitä se merkitsi, ja taidamme siis tietää myös ”rististä” enemmän kuin Samuelsson olettaa. Latinankieliset tekstit samoin kuin Italiassa seiniin raapustetut kuvat viittaavat meille hyvin tutun näköiseen teloitusvälineeseen. Jeesuksenhan ristiinnaulitsivat nimenomaan roomalaiset.

       Tiedemaailmassa on menossa vakava keskustelu. Kuten tavallista, jotkut tarvitsevat sen sivujuonteita ja ratsastavat sen osatotuuksilla. Tieteellisen tutkimuksen tai vakavan totuuden etsimisen kanssa sillä on varsin vähän tekemistä.
       >>

       Taisi siis olla tämäkin paljon melua tyhjästä. No, Jehovan todistajat ainakin ottivat väitöskirjan – varsinkin sen sanomalehtitulkinnat – ilolla vastaan. Onhan siellä aina tiedetty, että Jeesus ”paaluunnaulittiin”.

       TykkääTykkää

       08/04/2018 klo 15:23 Vastaus

24. Joona: “Astu niihin sisään ja pohdi, miltä Jeesuksesta tuntui Getsemanessa, kun edes hänen lähimmät ystävänsä eivät jaksaneet valvoa hänen kanssaan…”
    Jeesuksen kärsimyksen todellisuudessa minua puhuttelee voimakkaasti erityisesti Hänen alennustilansa ja yksinäisyytensä. Erityisesti kiirastorstain messussa pimeään ja riisuttuun kirkkosaliin jäävä yksinäinen Kristus-kynttilä koskettaa: minunkin uskon liekkini olisi sammunut tuona koettelemusten yönä, ja kuinka monta kertaa se onkin meinannut sammua tässä elämässä. Entä kuinka monta kertaa olen itse paennut tilanteesta tai sulkenut silmäni lähimmäisen kärsimykseltä?

    Kristuksen eli ihmiseksi tulleen Jumalan kärsimys linkittyy koko maailmaa koskevaan kärsimyksen ja pahuuden ongelmaan, jolloin sen mittaamaton syvällisyys herättää kysymyksen, millä tavalla meidän on edes mahdollista kuvata Kristuksen kokemaa kärsimystä ja puhua siitä?
    Laajennettuna myös kysymys siitä, millä tavalla meidän on ylipäätään mahdollista puhua kärsimyksestä tai teoretisoida sitä, jotta uhrin tai uhrien kunnioittaminen ja heidän ihmisarvonsa ja eheytensä tunnustaminen säilyisi tarkastelun keskiössä?

    Kärsimyksen kohtaaminen on meille kaikille inhimillisesti tuskallista; se on muistutus meille omasta kuolevaisuudestamme ja haavoittuvuudestamme. Kuitenkin, voidaksemme toimia eettisesti ja vastuullisesti, meidän on jatkuvasti kriittisesti tarkasteltava ja vakavasti pohdittava kärsimyksen, kuoleman ja pahuuden todellisuutta, sekä niiden erilaisia ilmenemismuotoja. Vain tämä luo mahdollisuudet ihmisten auttamiseen ja pyrkimyksen suuntautua kohti kestäviä ja vähemmän kärsimystä aiheuttavia ratkaisuja. Kärsimyksen, kuoleman ja pahuuden näkeminen, sekä sen rehellinen tunnustaminen, tuo kärsivän ihmisen esille ja keskiöön. Vain tällöin hänet voidaan kohdata, ja häntä voidaan auttaa. Kristuksen kokema kärsimys, sen pohtiminen on samalla kertaa sekä kutsu omaan itsetutkiskeluun Jumalan todellisuuden edessä, kuin myös kutsu kärsivän lähimmäisen auttamiseen.
    Vanhan Testamentin viisauskirjallisuuteen kuuluvan Jobin kirjan loppupäätelmän mukaan ihminen ei voi pohjimmiltaan tietää kärsimyksen syytä maallisessa elämässään, mutta kirjan kantavana ajatuksena kuitenkin on, että Jumala tietää ja näkee kärsivän ihmisen. Job 19: 25-27: “25) Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. 26) Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan, 27) saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo! Tätä minun sydämeni kaipaa.” Job siis kaipaa eniten Jumalan näkemistä kasvoista kasvoihin, jolloin maallisen elämän kärsimys menettää merkityksensä ja kuristavan otteensa. Pyyntö Jumalan kasvojen katselemiseen ilmenee myös Vanhan Testamentin Herran rukouksessa: “Herra kääntäköön kasvonsa meidän puoleemme, ja antakoon meille rauhan…”

    TykkääLiked by 1 henkilö

    08/04/2018 klo 11:33 Vastaus

25. Mielenkiintoisia asioita tulee Pääsiäisestä mieleen?

    1) Eikö ole kuitenkin niin että ajallisessa mielessä Kristus kärsi yhtä suuret tuskat kuin nuo ristinryövärit eli suomennettuna hirvittävät. Tämä ei kuitenkaan Jumalalle riittänyt. Se mikä Kristuksen kärsimisessä hirvittää on helvetti ja sen tuoma ruumiillinen ja sielullinen tuska ei niinkään ristiinnaulitsemisen ns ”ajallinen” kärsimys. Kristushan kärsi kadotuksen ”ristinpuulla” ilmeisesti taivaan pimentyminen kuvasi tätä. Tätä kadotustahan ei nuo ryövit vielä ristinpuulla kärsineet. Tosin tuskaa kuitenkin inhimillisesti ihan riittämiin. Ja tämän takia Kristus sanoo että älkää ruumiintappajia pelätkö vaan kadotusta. Myös Paavali tai Pietari rohkaisivat marttyyreja panemaan kätensä rohkeasti ristinpuulle tai päänsä pölkylle. ja miksi. Koska taivaan iloon verrattuna tuo kärsimys ei ole mitään. Ja miksei myös kadotukseen verrattuna. Aika kovaa puhetta ihmiselle — myönnän

    2) Toinen mielenkiintoinen yksityiskohta (En tiedä onko olellinen) on se että milloin Kristus itseasiassa nousi kuolleista ja milooin haudattiin. Jeesushan itse sanoo että hänestä ei anneta muuta merkkiä kuin Joonan merkki eli hän on maan povessa 3 päivää ja kolme yötä. Eli nythän tuo ”merkki” toteutuu jos Jeesus haudattiin keskiviikkona ennen Vuotuista sapattijuhlaa (ei siis viikkosapattia) ja perjantaina jolloin taas oli arki naiset hankkivat ja ilmeisesti valmistivat yrtit haudalle. Lauantaina tuli viikkosapatti jollin naiset lepäsivät taas kuten laki käski. Varhain sunnuntaina ennen kuin aurinko oli noussut naiset lähtivät haudalle ja huomasivat sen olevan tyhjä. Oliko niin että tuo vuotuinen sapattijuhla oli Egyptin orjuudesta pelastumisen muisto ja olisiko niin että kun kristus kuoli tuon sapatin aattona se kuvaa ikäänkuin pelastusta ”hengellisen egyptin” eli sielunvihollisen lopullisesta vallasta ja samalla kaikki kirjoitukset täytetään.

    Em. johtuen herää kysymys miksi sunnuntaita vietetään pyhäpäivänä vaikka Jeesuksen aikana ja ilmeisesti alkuseurakunnassakin lauantai oli pyhäpäivä. Yleisesti kai ajatellaan että Jeesus nousi sunnuntaina kuolleista mutta Raamattuhan kertoo vain että varhain sunnuntaina hauta oli tyhjä. Onhan ylösnoudemus voinut tapahtua lauantainkin puolella joka kuvaa sapattia todellisena lepopäivänä.

    TykkääTykkää

    13/04/2018 klo 20:25 Vastaus

26. 1) Eikö ole kuitenkin niin että ajallisessa mielessä Kristus kärsi yhtä suuret tuskat kuin nuo ristinryövärit eli suomennettuna hirvittävät. Tämä ei kuitenkaan Jumalalle riittänyt. Se mikä Kristuksen kärsimisessä hirvittää on helvetti ja sen tuoma ruumiillinen ja sielullinen tuska ei niinkään ristiinnaulitsemisen ns ”ajallinen” kärsimys. Kristushan kärsi kadotuksen ”ristinpuulla” ilmeisesti taivaan pimentyminen kuvasi tätä. Tätä kadotustahan ei nuo ryövit vielä ristinpuulla kärsineet. Tosin tuskaa kuitenkin inhimillisesti ihan riittämiin. Ja tämän takia Kristus sanoo että älkää ruumiintappajia pelätkö vaan kadotusta. Myös Paavali tai Pietari rohkaisivat marttyyreja panemaan kätensä rohkeasti ristinpuulle tai päänsä pölkylle. ja miksi. Koska taivaan iloon verrattuna tuo kärsimys ei ole mitään. Ja miksei myös kadotukseen verrattuna. Aika kovaa puhetta ihmiselle — myönnän

    TykkääTykkää

    13/04/2018 klo 20:39 Vastaus

27. Minua on askarruttanut jonkin aikaa tuo viikoittainen pyhäpäivä UT:min mukaan? Mikäli Raamattua luetaan niin eikö Jeesus vahvistanut että laista ei katoa yksikään piirto. Joten onko Sunnuntai oikea pyhäpäivä uudenkaan liiton ihmiselle kun Jeesushan ei kumonnut sapattia vaan ennemminkin ohjeisti omiaan sen oikeaan viettoon. Wikipedian mukaan Sunnuntai olisi otettu jonkun paavin toimesta ”pyhäpäiväksi” jotta se sopisi kristityillekin paremmin silloisen rooman valtion ”auringonpäivän” menoihin (Onkohan tietoa kuinka luotettava väite em. on?) Yleensähän kai ajatellaan osassa kristillisiä piirejä että Sunnuntaita vietetään ylösnousemisen muistopäivänä. Tosin ei ole varmuutta nousikko Kristus juuri sunnuntaina ylös vai jo lauantai iltana. Totta kuitenkin on että viikon ensimmäisenä päivänä eli sunnuntaina vielä ennen auringon nousua hauta oli tyhjä. Kokonaan mielenkiintoinen juttuhan on tuo Jeesuksen haudassaoloaika (kolme päivää ja kolme yötä) joka ei toteudu muuten kuin esimerkissä jossa: ke iltana Jeesus haudataan, torstaina on vuotuinen ”suuri sapatti”, perjantaina arki ja lauantaina viikkosapatti ja illalla ts ennen su auringon nousua ylösnousemus. No tarkat päiväthän eivät liene pelastuskysysmys mutta silti epäselväksi jää tämä lauantai päivä? Eikai Jumala anna muuttaa pyhäpäiviensä paikkoja?

    TykkääTykkää

    13/04/2018 klo 20:41 Vastaus

28. Desmond Fordin kirjasta Vain yksin Jeesus pari hyvää pääsiäisaiheista kohtaa:

    >>
    Kristuksen passiivinen ristin hyväksyminen opettaa meille, että silloin kun me emme voi muuttaa asioita paremmiksi, meidän tulee luottaa Jumalaan, joka voi ja haluaa omalla hyvällä ajallaan muuttaa meidän orjantappurakruunumme kirkkauden kruunuksi.

    Herramme riisuttiin alasti ennen ristiinnaulitsemista. Hänellä ei ollut lannevaatetta. Ilmassa riippuessaan, taivaan ja maan hylkäämänä maan ja taivaan välillä, on selvää, ettei Hän omista mitään eikä Hänellä ole oikeutta mihinkään. Kuvittele, että maailmankaikkeuden omistaja riisutaan alasti! Hän luopui kaikesta, jotta me voisimme periä kaiken.

    Ristiinnaulitseminen ei ollut kuolema − se oli pitkitetty ja tuskallinen kuolemisen prosessi. Koko elämä on ristiinnaulitsemista, joka jatkuu, kunnes kuolemme. Meidän tulee oppia, kuinka selviämme siitä katsomalla Häneen, joka oli ristillä meidän sijaisemme.

    Koko ristin muoto kertoo Jumalan rakkauden pituudesta, leveydestä ja syvyydestä. Se osoittaa taivasta kohti, josta Herramme tuli, mutta se on juurtunut maahan, jota Hän tuli pelastamaan. Hänen ojennetut kätensä ovat kutsu kaikille ihmisille, jopa Hänen ristiinnaulitsijoilleen, kääntyä Hänen puoleensa. Ihmiset voivat hylätä vihaisen jumalan, mutta miten he voivat hyljätä kärsivän Jumalan, joka oli valmis kuolemaan heidän puolestaan?
    >>

    …

    >>
    Riippuessaan ristillä Jeesus lausui seitsemän sanontaa. Ne kuvaavat Kristuksen seuraajien seitsemää pääasiallista velvollisuutta. Mitkä tahansa kuolinvuoteella sanotut sanat ovat tärkeitä. Kuinka paljon tärkeämpiä ne ovatkaan, kun kysymyksessä on kuoleva Kristus, Jumalan Poika? Tässä ne ovat:

    – Ensimmäiseksi, anteeksiantamuksen sana vihollisilleen: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät” (Luuk. 23: 34).
    – Toiseksi, pelastuksen sana Hänen kanssaan ristiinnaulitulle katuvalle rikolliselle: ”Tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa” (Luuk. 23: 43).
    – Kolmanneksi, lohdutuksen sana äidilleen: ”Vaimo, katso poikasi!” Sitten Hän sanoi Johannekselle: ”Katso, äitisi!” (Joh. 19: 26-27).
    – Neljänneksi, tuskan sana Jumalalle: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” (Matteus 27: 46).
    – Viidenneksi, kärsimyksen sana katsojille: ”Minun on jano!” (Joh. 19: 28).
    – Kuudenneksi, voiton sana kansalleen: ”Se on täytetty!” (Joh. 19: 30).
    – Seitsemänneksi, antautumisen sana Isälleen: ”Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni!” (Luuk. 23: 46).

    – –

    Jeesuksen seitsemän sanaa oli tarkoitettu ristin lähellä seisoville ystäville ja vihollisille. Kuten tavallisesti Raamatun seitsikot, niin nämäkin on jaettu kolmen tai neljän osioon, niin että ensimmäinen on kokonaan tarkoitettu muiden tarpeisiin. Näiden jälkeen mystinen pimeys valtasi alueen kolmeksi tunniksi, jonka aikana Kristus oli hiljaa. Tämän jälkeen Kristus huusi, ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” (Matteus 27:46).

    Sitten nopeasti toinen toisensa perään tulevat hänen kolme viimeistä sanaansa.

    Roomalaiset sotilaat ja satunnaiset ohikulkijat odottivat kirousten tulvaa kolmelta ristiinnaulitulta mieheltä.

    Roomalaisen valtiomiehen ja filosofin Senecan mukaan ristiinnaulitut kirosivat oman syntymänsä, äitinsä, teloittajansa ja sylkivät usein alla olevien päälle. Tietyissä tilanteissa ristiinnaulittujen kielet leikattiin irti kirousten ja jumalanpilkan lopettamiseksi. Jeesus sen sijaan rukoili ristiinnaulitsijoidensa puolesta ja pyysi Jumalaa antamaan heille anteeksi.
    >>

    TykkääTykkää

    23/04/2018 klo 11:45 Vastaus