Luento maallikkosaarnaaja Heikki Jussilan elämästä ja teologiasta

Pidin reilu viikko sitten luennon Laestadius-seurassa otsikolla Heikki Jussilan elämä, toiminta ja opinkäsitys. Ohessa luentoni tekstiversio kokonaisuudessaan. Luennon voi myös katsoa STI:n Youtube-tililtä.

 

Dia01

Dia02

jussilamuistokirjoitus

Yllä oleva Heikki Jussilan kuolinilmoitus kertoo paljon Jussilan paikasta lestadiolaisessa liikkeessä:

Dia03

Dia04.jpg

Heikki Jussila syntyi Haukiputaalla 17. elokuuta 1863 luterilaiseen perheeseen. Kodin hengellinen ilmapiiri oli herännäishenkinen ja perheessä oltiin aktiivisesti mukana kirkon toiminnassa. Heikki Jussilan isä, Matti Jussila, toimi paikallisseurakunnan kirkonvartijana. Hengellisyydestä ja aktiivisesta kirkossa käymisestä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, eri puolilla Suomea alkaneisiin herätyksiin suhtauduttiin perheen keskuudessa varauksellisesti.

Lapsuudestaan Jussila kirjoittaa Kutsujan armossa, miten hän osasi vain viiden vuoden ikäisenä aapisen ulkoa ja Raamatunkin oli lukenut läpi kymmenenteen ikävuoteen mennessä. Ei mikään turha kaveri. Kosketuksen lestadiolaisuuteen Jussila sai ensi kerran kansakoulunopettajansa kautta. Opettaja oli nimittäin kokenut lestadiolaisen herätyksen liikkeen levittyä Haukiputaalle 1880-luvun alkupuolella.

1880-luvun alussa, opiskellessaan Jyväskylässä, Jussila liikkui ”hedbergiläisten” eli evankelisten opiskelijoiden joukossa ja saarnasikin muutamia kertoja heidän seurassaan. Kaksi Jussilan nuorempaa sisarta kokivat samoihin aikoihin lestadiolaisen herätyksen. Sisarten kanssa Jussila kävi lestadiolaisissa seuroissa ja saarnat puhuttelivat häntä. Heinäkuussa 1884 Jussila koki itsekin lestadiolaisen herätyksen, joka muodostui ratkaisevaksi käänteeksi hänen elämässään. Jo saman päivän iltana, jona hän oli omien sanojensa mukaan uudestisyntynyt, hän saarnasi lestadiolaisten seuroissa. Kutsujan armossa Jussila kirjoittaa kääntymyksestään seuraavasti:

”Heinäkuun 17 päivänä 1884 olin Iin kirkossa, jossa saarnaaman nousi uskovainen papinkokelas Jaakko Veijola oikeasta ja väärästä vanhurskaudesta. Hänellä oli Pyhän Hengen lahjat ja valo selittää väärä vanhurskaus. Saarnallaan hän kaatoi minun oman hurskauden tornini peruskivetkin. Kun hän sitten selitti oikean vanhurskauden ja sen, miten Jumala tekee jumalattoman vanhurskaaksi, niin minä käsitin, että olen ollut fariseus. Silloin menin häneltä heti kysymään neuvoa. Hänellä olikin taivaanvaltakunnan avaimet. Silloin tapahtui yhtä haavaa se päästö taivaassa mikä maan päälläkin tehtiin. Pääsin ulkoa sisälle, sisälle Jumalan valtakuntaan. Kun sitten illalla oli uskovaisten seurat, niin tuli yleiseksi tiedoksi, että Jumalan valtakunta oli lisääntynyt yhdellä kansalaisella. Järki ei sitä käsitä eikä ihmisviisaus tajua, miten sauva avaa Punaisen meren ja sen jälleen sulkee! Silloin eivät kanteleet ole pajuihin ripustettuina! Heikki Jussilan parannus oli sinä päivänä tapahtunut tosiasia, josta taivaassa iloittiin. Tämän elämäni uuden vaiheen ja suurimman kokemukseni ja sydämeni ja mielenmuutokseni muistoksi olen sepittänyt seuraavan laulun, joka lauletaan sävelellä ”Se oikein ompi autuas”.”

Kutsujan armo

Laulu, johon Jussila viittaa, on nykyisessäkin Siionin laulu –kirjassa oleva laulu Matkalle lähdin taivaaseen.

Myöhemmin Jussilan teologian sanoituksessa tällä kääntymiskokemuksella on ratkaiseva merkitys. Kokemus näkyy siinä, miten Jussila sanoittaa käsitystään vanhurskauttamisesta, Hengen virasta ja seurakunnasta.

Jussila valmistui kansakouluopettajaksi vuonna 1885. Saarnaaja Vilhelmi Markkanen kutsui Jussilan jo ennen opettajaksi valmistumista puhujamatkoille Leppävirralle. Näillä käynneillä Heikki tutustui tulevaan vaimoonsa Anna Sofia Konttiseen, jonka kanssa he perustivat perheen Leppävirralle. Jussiloiden perheeseen syntyi viisi lasta, joista Oskari Heikistä tuli vanhoillislestadiolaisen liikkeen tunnetuimpia pappeja.

Heikki Jussila teki leipätyönsä maanviljelijänä Leppävirralla. Tämän työn ohessa hän toimi muutaman vuoden ajan opettajana, tiilitehtaan omistajana ja kuntapoliitikkona. Kaiken tämän lisäksi Jussila toimi saarnaajana. Seuroja oli tiheään, sillä Leppävirrasta oli kehittynyt Savon keskeisin lestadiolaispitäjä. Heikki Jussila koki saarnaajana toimimisen alusta saakka muuta työtään merkittävämpänä kutsumuksena ja tehtävänä. 1910-luvulla Jussilat muuttivat Helsinkiin ilmeisesti aikuistuneiden lastensa perässä. Helsingissä Jussila oli mukana organisoimassa Helsingin rauhanyhdistyksen toimintaa. Myös Jussiloiden lapset olivat aktiivisia seuratoiminnan järjestämisessä erityisesti nuorten keskuudessa.

Jussilan elinaikana lestadiolaisuus koki merkittäviä hajaannuksia vuosina 1897–1900 sekä 1930-luvulla. Vuosisadan vaihteessa niin sanotun suuren hajaannuksen aikana Jussila katsoi, että Suomen lestadiolaisessa liikkeessä oli kolme suuntaa: ”lihalliset”, ”uusi heräys” ja ”viisaat”. Jussilan mukaan ”lihalliset” olivat antinomisteja, ”uudenheräyksen” edustajat lainomaista pyhitystä vaativia ja ”viisaat” keskitien kulkijoita. Itsensä hän luki viimeiseen.

Vuosien 1897–1900 hajaannuksen aikana lestadiolainen liike oli lähes paikoilleen pysähtynyt, mutta alkoi saada uutta liikettä lähetystyön elpymisen myötä. Vanhoillislestadiolaiset perustivat Lähetystoimen Päätoimiston, jonka toiminnassa myös Jussila oli mukana. Hänen toiminta-alueensa oli hajaannuksessa syntyneen uudenheräyksen alueilla toimiminen. Jussilan kirjoista huomaa, että useat kiivaimmista sanoitukset johtuvat juuri jopa aggressiivisesta suhtautumisesta uuteenheräykseen.

Saarnamatkoja Jussila teki kotimaan lisäksi Ruotsiin, Venäjälle, Vienan Karjalaan sekä Pohjois-Amerikkaan. Jussilalla kerrotaan olleen erinomainen muisti ja rikas kerrontatapa, ja hänen Raamatun ja lestadiolaisuuden historian tuntemustaan pidettiin hänen vahvuuksinaan, kuten muistokirjoituksessakin kuvattiin. Jussilaa pidettiin ”rakkaana veljenä” ja häneen viitattiin useissa erimielisyyttä aiheuttaneissa kysymyksissä ”esikuvallisena tiennäyttäjänä”.

Raittilan matrikkelissa mainitaan, että Jussila toimi puhujana Suurissa seuroissa yhteensä 23 kertaa. Jussila julkaisi 70 saarnaajana toimineensa vuoden aikana valtavan määrän kirjoitelmia ja kannanottoja lestadiolaisuuden julkaisuissa ja piti lukuisia hartauksia sekä saarnoja. Talvi- ja jatkosodan aikana Jussila toimi myös Siionin lähetyslehden ja Lasten Siionin päätoimittajana kirjoittaen jatkuvasti kumpaankin julkaisuun.

Heikki Jussila kuuluu 1900-luvun alun tunnetuimpiin lestadiolaisiin, myöhemmin vanhoillislestadiolaisiin, saarnaajiin. Jussilasta tuli lestadiolaisten keskuudessa arvostettu mies, joka toimi useissa luottamustehtävissä. Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen perustamisen jälkeen Jussila toimi sen jäsenenä ja johtokunnassa vuodesta 1930 lähtien ja puheenjohtajana vuodesta 1933 alkaen. Jussila oli ensimmäinen valtakunnallisesti tunnettu saarnaaja, joka tuli mukaan SRK:n johtotehtäviin. Johtokuntaan tullessaan hän oli 67-vuotias, mutta toimi iästään huolimatta SRK:ssa 22 vuotta. Jussila jatkoi toimintaansa SRK:ssa varapuheenjohtajana vuoteen 1949, jolloin hänestä tehtiin kunniapuheenjohtaja.

Jussilat muuttivat Ouluun 1920-luvun alussa. Siellä Heikki Jussila myös kuoli 26. lokakuuta 1955.

Dia05.jpg

Heikki Jussila kirjoitti 1940-luvulla kolme teosta: Iankaikkinen evankeliumi, Elämän ihme sekä Kutsujan armo. Olen käyttänyt näitä kirjoja tämän luennon teologisen osuuden lähteinä. Voi olla, että ne eivät välitä koko totuutta Jussilan teologiasta, mutta jos pohtii, miten arvokkaina kirjoja pidettiin 40-luvulla, voitaneen olettaa, ettei niihin kirjoitettu aivan harkitsematonta tekstiä. Esittelen nämä kolme kirjaa lyhyesti ennen varsinaista Jussilan opinkatsausta.

Dia06.jpg

Iankaikkinen evankeliumi (1945) on ensimmäinen kolmesta julkaistusta teoksesta.  Jussila kuvaa sen alkusanoissa, että kirja on tarkoitettu erityisesti ”koteihin, joista harvoin on tilaisuutta mennä kuulemaan sanan julistusta, terveellistä oppia”. Kirjan tarkoitus on kuvailla oppia yleistajuisesti Jeesuksen elämänvaiheiden ja tekojen kautta. Kirja alkaa Messias-ennustuksista ja päätyy ylösnousseen todistajiin. Kirjaa voi pitää perustellusti kristologisena ja raamattulähtöisenä. Kirja jakautuu muutaman sivun mittaisiin lukuihin, joista kunkin alussa on raamatunjae, joka johdattaa käsiteltävään aiheeseen. Iankaikkisen evankeliumin keskeisiä teemoja ovat lunastusoppi, kristologia ja vanhurskauttamisoppi. Koko kirjassa vallitsee voimakas sisäinen jännite ensimmäisen Aadamin ja toisen Aadamin tekojen välillä. Erityisesti keskitytään kuvaamaan pääsiäisen tapahtumia hetki hetkeltä.

Dia07

Elämän ihme (1947) noudattaa muodollisesti pitkälti Iankaikkisen evankeliumin tyyliä. Kuitenkaan painopiste ei ole Elämän ihmeessä yhtä voimakkaasti kristologinen eikä kirjassa vaikuta olevan selkeää johdonmukaisuutta aiheiden järjestyksessä. Pääpaino on ekklesiologiassa. Läpi Elämän ihmeen vallitsee voimakas jännite synnissä elävän, jumalattoman ja Jumalaa kohtaan välinpitämättömän maailman (epäuskoisten ihmisten) ja armahdettujen, Jumalalle kelpaavien, uskovien ihmisten välillä. Myös kirjan nimi viittaa iankaikkisen elämän ihmeestä Jumalassa, joka on erotettu katoavasta elämästä saatanassa. Kirjassa painottuu uudestisyntyneen ihmisen elämässä syntynyt uusi kuuliaisuus Jumalaa ja seurakuntaa kohtaan.

Dia08

Kutsujan armo laestadiolaisessa kristillisyydessä (1948) poikkeaa perusluonteeltaan kahdesta aikaisemmasta kirjasta. Kutsujan armon fokusta voidaan sinänsä pitää opillisena, mutta käsittely perustuu lestadiolaisuuden historianvaiheiden tarkasteluun sekä niissä esiintyneisiin opillisiin jännitteisiin ja hajaannuksiin. Kutsujan armo voidaan jakaa temaattisesti kolmeen osaan.

Kutsujan armo alkaa Jussilan omaelämäkerrallisella osuudella, jossa hän kuvaa lyhyesti oman elämänsä vaiheita sekä lestadiolaista kääntymystään.

Toinen osa alkaa kritiikillä lestadiolaisuudesta tehtyä tutkimusta kohtaan. Jussila kertoo osallistuvansa Kutsujan armolla tähän historiankirjoittamiseen ”Jumalan Hengen avulla”. Jussila kuvaa, kuinka lestadiolaisuuden historiasta on kirjoitettu ”eriseuran hengellä ja opilla”. Määrittelyllä hän viittaa muun muassa Väinö Havaksen Lestadiolaisuuden historiaan (1927) sekä Aulis Zidbäckin lestadiolaistutkimuksiin. Jussilan mukaan esimerkiksi Zidbäck on ollut ”pimeyden vallassa tutkimuksia tehdessään” ja ”tahallaan saattanut Laestadiuksen ja Raattamaan eriseuraisiksi”. Tämän vuoksi hän näkee merkittävänä oman tutkielmansa lestadiolaisuuden historiasta – antaahan se Jussilan mielestä totuudenmukaisen kuvan lestadiolaisuuden historiasta. Keskeistä Jussilan kokemuksellisessa ja subjektiivissävytteisessä kuvauksessa lestadiolaisuuden historiasta ovat lestadiolaisuuden eri osaryhmien tarkastelu. Erityisesti uudenheräyksen problematiikkaa Jussila pohtii runsaasti.

Kolmas osa Kutsujan armoa käsittelee ”katkelmia opinkysymyksistä”. Osio on lyhyt ja tarkoitettu osoittamaan uudenheräyksen opetuksen harhaoppisuus verrattuna vanhoillisten opetukseen. Osiossa kritisoidaan uudenheräyksen johtohenkilön, Mikko Saarenpään, teologiaa, jota on esitelty muutamaa vuotta aikaisemmin (vuonna 1945) ilmestyneessä Oiva Virkkalan julkaisussa Alkulähteille: laestadiolaisen uudenheräyksen synty ja luonne: erityisesti saarnaaja Mikko Saarenpään elämätyön yhteydessä tarkasteltuna. Jussila vetoaa argumentaatiossaan Raamatun ohella painokkaasti Lutheriin, Laestadiukseen, Raattamaahan, ”uuteen Luther-tutkimukseen” ja Tunnustuskirjoihin. Jussila viittaa Kutsujan Armossa uusimman Luther-tutkimuksen mielekkyyteen vanhurskauttamisopin tarkastelussa. Todennäköisimmin Jussilalle uusin Luther-tutkimus tarkoitti Lennart Pinomaan, Yrjö J. E. Alasen, Eino Sormusen  ja Uuras Saarnivaaran Luther-tutkimuksia. (Pinomaa julkaisi Lutheria koskevia tutkimuksia esimerkiksi vuosina 1939, 1941, 1942, 1944 ja 1945. Alasen Lutheria koskevia tutkimuksia vuosilta 1932, 1934, 1935, 1938 ja 1942. Eino Sormusen tutkimukset koskivat Lutheria enemmän etiikkaa, kristillistä moraalia tai olivat dogmatiikan yleisesityksiä. Luther-tutkimuksia Sormunen julkaisi mm.: 1933, 1936 ja 1937.) Saarnivaaran kanssa Jussilalla oli riitaisat välit, mikä ilmenee Jussilan kiivaana kritiikkinä Saarnivaaran Amerikan lestadiolaisuutta koskeneeseen tutkielmaan. Tutkielman käsittelylle on Kutsujan armossa oma lukunsakin. (Ks. Jussila 1948, 116–121. Saarnivaaran julkaisuja Lutherista: 1947, 1948a ja 1948b.)

Toisin kuin Elämän ihmeessä ja Iankaikkisessa evankeliumissa, joiden tyyli on kuvailevaa, hengellistä uskonkokemuksen kieltä ja osittain jopa mystiikkaa, Kutsujan armon tyyli on toteavaa.

Tässä yhteydessä voitaneen myös mainita, että Jussilalle sekä Laestadius että Raattamaa olivat auktoriteetteja, joiden kirjallista tuotantoa Jussila selvästi tunsi hyvin. Molemmat olivat hänelle ensisijaisesti kuitenkin rakkaita veljiä, jotka aivan erityisen taitavasti olivat osanneet opettaa Jussilan mukaan raamatullisesti. Lisäksi Jussilalle auktoriteetteja olivat Luther, Tunnustuskirjat ja ensisijaisesti Raamattu. Lisäksi hän oli lukenut paljon erilaisia hengellisiä kirjoja.

Dia09

Dia10

Jussilan käsitys luomisesta, lankeamisesta ja lunastuksesta jäsentyy kahden Aadamin kautta. Luomista Jussila ei käsittele kirjoissaan juurikaan. Luomisen käsittelyn vähäisyyttä selittää ainakin se, että Jussilan antropologian lähtökohtana ei ole ensisijaisesti luominen Paratiisissa, vaan luominen Golgatalla. Näin ensimmäisen Aadamin jumalakuvaisuus näyttäytyy laimeana verrattuna toisen Aadamin tuomaan jumalakuvaisuuteen. Jussilalle lunastuksen tuoma luomistyö Golgatalla on Paratiisin luomistyötä täydellisempi. Tässä Jussila noudattaa reformatorista traditiota sekä tyypillistä luterilaista näkökulmaa tarkastella Kristuksessa tapahtunutta uutta luomista alkuperäisen luomisen sijaan.

Keskeisintä on kiinnittää huomio siihen, että ensimmäinen Aadam luodaan Jumalan yhteyteen, eräänlaiseen alku-unioon, Jumalan, Luojansa kanssa. Tästä alku-uniosta muodostuu se tila, johon ihminen tulee palauttaa syntiinlankeemuksen jälkeen. Syntiinlankeemus leimaa ensimmäisen Aadamin koko olemuksen, koska ihmisen hallintavalta vaihtuu Jumalalta saatanalle. Jussila korostaa sitä, miten täydellisesti ihminen tulee pahaksi – häneen ei jää mitään hyvää. Siksi toisen Aadamin lunastustyönkin tekee koko luomakunnan uudeksi: lunastaa sen saatanan hallintavallasta. En käsittele tätä aihetta enempää, koska se ei poikkea ratkaisevasti esimerkiksi Tunnustuskirjojen teologian taustalta löytyvästä käsityksestä luomisesta ja lankeamisesta.

Dia11

Lähtökohtaisesti voitaneen sanoa, että Jussila noudattelee Tunnustuskirjoissakin esille tulevaa lain ja evankeliumin erottelua. Kuitenkin merkillepantavaa on se, että Jussila melko systemaattisesti erottelee molemmille sekä viran että sisällön. Se on tietääkseni melko poikkeavaa lestadiolaisten maallikkosaarnaajien ajattelussa, ja kertoo Jussilan toisaalta lukeneisuudesta, toisaalta teologisesta ymmärryksestä lain ja evankeliumin luonteista teologian kokonaisratkaisun kannalta.

Jussilan mukaan lain viran tehtävä on toimia peilinä, josta ihminen näkee oman syntisyytensä ja kelpaamattomuutensa Jumalan edessä: toisin sanoen syyttää ihmistä tämän synnistä. Jussila kuvaa lain viran tehtävää seuraavasti:

”Miten syntinen ihminen tulee sen (Jumalan rakkauden) osallisuuteen ja yhteyteen? Jumalan tarvitsee vaikuttaa ihmisessä synnin tunnon. Siihen välikappaleena on lain virka, joka on annettu herättäjäksi ja synnin tuntoon saattajaksi. Se valaisee kirkkaudellaan ymmärryksen, joka käsittää Jumalan vihan – –.”

Elämän ihme

Lain viran tehtävä on siis ajaa kohti Kristusta. Tämä tapahtuu Jussilan mukaan synnintunnon herättämisellä. Laki on luonteeltaan sitova, mutta samalla se osoittaa ihmisen kykenemättömyyden täyttää sitä täydellisesti. Vain täydellisesti täytetty laki voisi pelastaa ihmisen, koska laki täydellisenä vastaa Jumalan vanhurskautta. Kuitenkaan langennut ihminen, joka on osallinen pahan pahuudesta ja synnin syntisyydestä, ei voi lakia täydellisesti täyttää.

Jussilalle lain sisältö puolestaan on selkeimmin ilmaistuna kymmenessä käskyssä ja rakkauden kaksoiskäskyssä. Lain sisältö ilmaisee Jumalan käsityksen oikeasta ja rakkaudellisesta toiminnasta. Ihmisen suhtautuminen lain sisältöön riippuu siitä, missä sieluntilassa ihminen on. Jos ihminen on elävässä suhteessa Jumalaan, tämä Jumalan oleminen ihmisessä vaikuttaa sen, että ihminen rakastaa lain sisältöä. Jos taas ihminen ei ole elävässä suhteessa Jumalaan, hän ei rakasta lakia ja suhtautuu siihen joko vihamielisesti tai välinpitämättömästi.

Dia12

Evankeliumin viran tehtävä on lain viran vastapooli. Evankeliumin viran tehtävä on antaa se, mitä  lain virka vaatii. Evankeliumin virka on toisaalta Kristuksen työtä ihmiseksi inkarnoituneena Jumalana (lunastus- ja sovitustyö) ja toisaalta tämän viran jatkuvuutta Kristuksen seurakunnassa.

Evankeliumin sisältö on Kristus koko persoonassaan. Näin täydellisen vanhurskas Kristus vastaa lain viran vaatimusta. Syntien anteeksiantamuksessa lain virka lakkaa vaatimasta, sillä se on saanut sen, mitä vaatii. Uudestisyntymisessä ihminen saa omakseen Kristuksen reaalisesti, eli koko evankeliumin sisällön. Tällöin myös lain sisältö tulee syntiselle Kristuksen yhteydessä rakkaaksi, koska loppujen lopuksi sekä lain että evankeliumin sisältö osoittavat samaan.

Dia13

Jussilan mukaan evankeliumin virkaa hoitaa Jumalan seurakunta, jossa on synninpäästön avaimet. Seurakunnassa on Hengen virka, jonka tärkein tehtävä on julistaa syntejä anteeksi ja ”hoitaa Jumalan armotaloutta”. Koska Jussilan mukaan Kristus itse asuu reaalisesti jokaisessa uskovassa, Jumalan seurakunnassa on läsnä myös evankeliumin sisältö.

Silloin, kun laki ja evankeliumi tekevät työtä Jumalan välineinä, ne ovat Jussilan mukaan hyviä ja edistävät ihmisen pelastusta. Jos ihminen käyttää väärin lakia tai evankeliumia ne saavat aikaan kadotusta. Jussila mainitsee lähteissä kolmenlaista lain väärinkäyttöä. Ensinnäkin lain väärä käyttötapa on Jussilan mukaan pelastuksen tavoittelu lain teoilla. Tätä edusti Jussilalle erityisesti uusheräys.

Toinen väärä käyttötapa on antinomismi, joka Jussilan mukaan ”lupasi tehdä mitä tahansa evankeliumin jälkeen”. Kolmas väärä käyttötapa oli lain alle ahdistuminen, vaikka turvana olisi Kristus. Tätä edustivat sellaiset uskovat, joilla oli Jussilan mukaan ”vaikeaa olla laittamatta lakia uskovan vaatimukseksi”.

Dia14

Erityisesti Iankaikkisessa evankeliumissa, mutta myös Elämän ihmeessä Jussila kuvaa upealla, jopa mystisellä tavalla, kristologiaa ja vanhurskauttamista. Vaikka Iankaikkisessa evankeliumissa on rakenteena seurata Jeesuksen elämänvaiheita inkarnaatiosta ylösnousemukseen, Jussilalla vaikuttaa olevan tarkoituksena kuvata ennen muuta sitä, miten syntinen vanhurskautetaan.

Vanhurskauttamisen tulkinta-avain on kristologia. Jussila avaa yksityiskohtaisesti sitä, miten jokainen yksityiskohta Jeesuksen elämässä on tarvittu sovitus- ja lunastustyön täyttämiseen. Jussilan kristologian ja vanhurskauttamisopin suhteessa on yhtymäkohtia vanhakirkolliseen inkarnaatio-teologiaan, jossa inkarnaatio liittyy olennaisesti ja luontevasti vanhurskauttamisoppiin.

Inkarnaatiossahan Jumala syntyy Pojassaan ihmisyyteen ottaen Jussilan sanoin ”kaikkein suurimman syntisen” muodon ja luopuen oikeudestaan olla Jumalan muotoinen. Tästä tapahtumasta alkaa Kristuksen pelastustyö, joka huipentuu ristille. Inkarnaatiossa yhdistyvät iankaikkinen Jumala ja kuolemaan sidottu ihminen. Jussila kuvaa, miten kaikki maailman synnit ja

”– – koko niiden rangaistus laskettiin Jumalan Karitsan päälle. Hänet oli lain kirouksen kautta synnin tulvaan ja helvetin vaivaan upotettu.”

Iankaikkinen evankeliumi

Kristuksen luonnossa läsnä oleva jännite suurimman syntisen ja täydellisimmän vanhurskauden välillä huipentuu Jussilan mukaan Getsemanen puutarhassa, jossa kolminaisuuden kaikki persoonat kamppailevat ihmiskunnan lunastamisesta ja sovittamisesta saatanan kanssa. Tätäkin Jussila kuvaa kahden Aadamin käsitteitä käyttäen.

Miten tämä liittyy vanhurskauttamisoppiin ja miksi kristologia on vanhurskauttamisopin ymmärtämisen kannalta avainasemassa? Se selviää esimerkiksi tästä lainauksesta:

Dia15

Jussilan mukaan siis kaikki vanhurskauttamiseen liittyvä tapahtuu nimenomaan Kristuksen persoonassa! Kristuksen persoonan kautta on luotu ihminen, hänessä on annettu lupaus pelastuksesta, persoona inkarnoituu ihmisyydessä, alkaa ja päättää sovitus- ja lunastustyön ja vain Kristuksen persoonassa ihminen voi tulla vanhurskaaksi: siten, että ihmisen ja Kristuksen persoonat yhdistyvät salatulla tavalla uudestisyntymisessä.

Siinä missä luterilaisessa teologiassa melanchtonilaisittain korostetaan usein vain Kristuksen tekoa vanhurskauttamisen perustana, Jussila korostaa selvästi sitä, ettei vain Kristuksen tekoa lueta ihmisen vanhurskaudeksi taivaallisessa tuomioistuimessa, vaan sekä Kristuksen työ (eli teko) että persoona ovat vanhurskauttamisen perusta ja vaikuttavat vanhurskauden. Eli: kun ihminen yhdistyy uudestisyntymisessä Kristuksen kanssa (tätä kutsutaan unioksi), ihminen saa omakseen Kristuksen persoonan osallisuudessa myös sen sovitus- ja lunastustyön, jonka Kristus on tehnyt ja täyttänyt. Näin ollen uniossa uskova saa Kristuksen oman ja Kristus ottaa kantaakseen kristityn syntisyyden – ihmisellä kun ei ole muuta annettavaa.

Edellä sanottua todistaa myös seuraava lainaus:

Dia16

Dia17

Jussila käsittelee vanhurskauttamisoppiaan kristologisesti myös armon ja lahjan tarkastelun kautta. Vanhurskauttava usko on sekä armoa että lahjaa: armoa on saada syntinsä anteeksi Kristuksen työn perusteella, lahjaa puolestaan se, että uskova saa sydämeensä koko Kristuksen persoonassaan omakseen.

Kristus armona peittää työllään ihmiskunnan synnit ja pahat teot ja on pelastuksen objektiivinen perusta: Kristuksen sovitustyö syntien anteeksiantamiseksi ja vihan poisottamiseksi ja näiden tähden luvattava syntien anteeksiantamus.

Kristus lahjana puolestaan uudistaa ihmisen ja antaa kaikki jumalalliset lahjat uskovalle Jumalan yhteydessä. Kristus on itse se lahja, jonka uskova saa uskossaan omistaa. Tästä esimerkkinä seuraava lainaus:

Dia18

Dia19

Ihminen voi uudestisyntyä Jussilan mukaan vain siinä seurakunnassa, jossa hoidetaan Hengen virkaa eli jossa on uudestisyntyneitä ihmisiä. Uudestisyntymisen välineitä ovat lain virka, evankeliumin virka ja usko, jolla vastaanotetaan Kristus. Uudestisyntyminen on kuin luonnollinen syntymä, jossa seurakunta eli Saara-äiti synnyttää uusia Jumalan lapsia. Ihmiselle tämä uudestisyntyminen näyttäytyy siinä, että hän kuulee äänellisen synninpäästön, jossa hän ottaa lahjaksi saamallaan uskolla vastaan Kristuksen armona ja lahjana. Ihminen ja Kristus yhdistyvät ja ihminen saa omakseen myös Kristuksen Hengen, Pyhän Hengen.

Dia20

Jussila kuvaa, miten ihmisen uskon silmät avautuvat näkemään kaiken uudella tavalla – Kristus sydämessä vaikuttaa tämän uuden näön, onhan syntynyt kokonaan uusi luomus, jossa ihminen ei ole enää saatanan yhteydessä, vaan hänen suhteensa Jumalaan on eheytynyt.

Dia21

Tässä lainauksessa osoitetaan hyvin se, että vanhurskaassa ihmisessä reaalisesti asuu Jussilan mukaan itse Jumala. Pyhä Henki ottaa Kristuksen omasta ja antaa sitä uskovalle: Jumalan yhteydessä ihminen tulee täydelliseksi ja kaikki hänen elämässään muuttuu. Se, miksi Jussila puhuu niin sydämeen käyvästi vanhurskauttamisesta ja uudestisyntymisestä johtunee hänen henkilökohtaisesta kääntymiskokemuksestaan.

Seuraavassa diassa on kertausta siitä, mitä vanhurskauttamisopista on sanottu:

Dia22

Gradussani, joka siis koski Jussilan vanhurskauttamisoppia, kysyin, voidaanko maallikkosaarnaja Jussilan vanhurskauttamiskäsityksestä tehdä jonkinlaista mallia. Päädyin varovaisesti siihen, että voi, sen verran yhtenäisen kuvan hänen vanhurskauttamisopistaan saa, vaikka täytyykin sanoa, että tekstimateriaali oli systemaattisen analyysin tekemiseen varsin haastava.

Dia25

Edellä sanotun perusteella on mielestäni selvää, että Jussilan vanhurskauttamisoppi ei ole ainoastaan forenssista, objektiivista, siis sitä, että ihmisen ulkopuolella, taivaallisessa tuomioistuimessa ihmiselle luetaan hyväksi Kristuksen teot. Jussilan mukaan vanhurskauttamisessa on myös ns. reaalinen aspekti, subjektiivinen aspekti. Olen kuvannut näiden suhdetta tuollaisella kaaviolla, jossa ylimpänä on unio, joka on vanhurskauttamisen perusta ja ydin eli se, että Kristus ja syntinen ihminen yhdistyvät mystisellä tavalla. Uniosta seuraa kaksi asiaa, jotka eivät ole riippuvaisia toisistaan, mutta ovat riippuvaisia uniosta: vanhurskaaksi lukeminen eli se forenssinen aspekti ja pyhitys.

Nykyisen vanhoillislestadiolaisen keskustelun valossa tällainen ajatus vanhurskauttamisesta on tietyllä tavalla hyvin mielenkiintoinen, koska julkaisuissa ja saarnoissa korostetaan aika selkeästi tällaista melanchtonilaista, forenssista, vanhurskauttamisopin mallia, jossa Kristuksen työ luetaan ihmisen hyväksi. Tämä tällaisena sivuhuomautuksena, josta voidaan jatkaa keskusteluosuudessa.

Dia26

No, miten unio ja laki suhteutuvat toisiinsa? Kuten toin aiemmin esille, uudestisyntymisestä seuraa lain viran lakkaaminen. Uniossa uskova saa Kristuksen lain täyttäjän statuksen. Näin ollen täytetyn lain sisältö on uniossa uskovan sydämessä. Tällä perusteella Jumala ei enää vaadi lain täyttämistä vanhurskauttamisen perustana (sehän on Kristuksessa jo täydellisesti lain mukaisesti täytetty ja tullut uskovankin teoksi), vaan uskova on tässä merkityksessä ”laista vapahdettu”. Uskossa ihminen alkaa rakastaa lain sisältöä, koska se on rakkaudellista ja Jumalan mielen mukaista. Jussilan mukaan lain sisällön rakastaminen näkyy konkreettisesti ihmisen elämässä rakkaudentöinä ja Jeesuksen askelten seuraamisena.

Mikäli Jussilan käsitystä rakkaudentöistä ja Jeesuksen seuraamisesta verrataan eräässä Lutherin teologian yleisesityksessä annettuun määritelmään Lutherin käsityksestä lain kolmannesta käytöstä, huomataan ristiriita Jussilan käyttämän terminologian ja opetuksen välillä. Lutherille lain kolmas käyttö tarkoittanee ”opastamista hyviin tekoihin ja Kristuksen seuraamiseen”. Tämä määritelmä lain kolmannesta käytöstä näyttää yhtenevältä Jussilan käsitykseen pyhityksestä ja lain sisällön rakastamisesta sekä näihin kehottamisesta. Kuitenkin Jussila ehdottomasti kirjoituksissaan vastustaa lain kolmatta käyttöä. Jussilan teologian perusteella kuitenkin näyttää siltä, että Jussilan mukaan lain kolmas käyttö Lutherin käyttämässä merkityksessä kuuluu uskovalle. Uskova partisipoi uniossa Kristuksen kanssa, saaden omakseen myös Kristuksen lain sisällön mukaisen mielen. Kehotukset lain sisällön rakastamiseen näyttäytyvät tällöin uskovalle mielekkäinä. Lain kolmas käyttö ei aseta näin ollen ehtoja (jotka kuuluvat lain viran tehtävään) vanhurskauttamiselle, koska ihmisellä on täydellinen vanhurskaus uniossa Kristuksen kanssa.

Uudenheräyksen teologiassa lain kolmas käyttö näyttää viittaavan eri asiaan kuin Lutherin ymmärtämä lain kolmas käyttö. Uudelleheräykselle lain kolmas käyttö näyttää tarkoittavan lain viran vaatimuksien kuulumista uskovalle. Jussila katsoi uudenheräyksen opettavan, että uskovan tulee koko elämänsä ajan olla lain viran sekä sen aiheuttaman pelon ja murheen alla. Jussilan mukaan tämä ”halventaa evankeliumia” ja on ”lakilaisuutta”.

Arvostellessaan lain kolmatta käyttöä Jussila siis tosiasiallisesti kritisoi uudenheräyksen harjoittamaa lain kolmatta käyttöä, mikä ei vastaa esimerkiksi Lutherin käsitystä lain kolmannesta käytöstä. Näin ollen Jussilakaan ei vastusta lain kolmatta käyttöä Lutherin tulkinnan merkityksessä, vaan uudenheräyksen tulkinnan merkityksessä. Toki on otettava huomioon, että tutkimuksessa ollaan erimielisiä siitä, miten Luther tosiasiallisesti tulkitsi lain kolmatta käyttöä.

Dia27

Jussilan mukaan seurakunnan keskeisimmät tuntomerkit ovat seuraavat:

1) Kristus on seurakunnan pää ja hallitsija,

2) sen jäsenillä on taivaallinen koti-ikävä,

3) Hengen viran kautta synnytetään uutta jumalallista elämää ja

4) jäsenten välillä on yhteinen rakkaus.

Kaikki neljä seurakunnan tuntomerkkiä osoittavat, että seurakunta on Jussilalle ensisijaisesti pelastusyhteisö, joka on suuntautunut transsendenttiseen.  Seurakunnan tehtävä on toisaalta julistaa jumalattomille parannusta, toisaalta auttaa vanhurskaita säilyttämään vanhurskautensa. Seurakunta on tässä merkityksessä vanhurskauttamisopin näkökulmasta väline. Seurakunnalla ei näytä kuitenkaan Jussilalle olevan vain välinearvoa, vaan myös itseisarvoa: seurakunnassa on ”esimakua taivaallisista”.

Ensimmäinen tuntomerkki, Kristus seurakunnan hallitsijana, osoittaa mikä asema seurakunnalla on suhteessa Kristukseen. Kristus on seurakuntaruumiin pää ja tämän hallitsija. Kristus on lunastuksellaan lunastanut seurakunnan hallitusvaltansa alle ja tehnyt itsestään sen kuninkaan. Jussilalle Maria on esikuva seurakunnasta: ”Niin kuin Saara on Vanhan Testamentin seurakunnan esikuva, niin on Maria Uuden Testamentin seurakunnan esikuva: ’hän seisoi Jeesuksen ristin tykönä’.” Jussilalle seurakunta on Marian kaltainen palvelija, joka on Jeesuksen ristin luona. Seurakunnan tulisi siis Jussilan mukaan tuntea, miten sen sielun läpi on käynyt miekka, kuten Jussila Iankaikkisessa evankeliumissa kuvaa.

Seurakunta on myös Jumalan perhe, jolla on ”taivaallinen koti-ikävä” (toinen seurakunnan tuntomerkki).

Seurakunnan tuntomerkkien kolmas kohta, Hengen virka, on Jussilan mukaan seurakunnan konstitutiivinen tekijä. Tähän menemme kohta tarkemmin.

Neljäntenä Jussila usein kuvaa, että yhteinen rakkaus yhdistää seurakunnan jäsenet toisiinsa. Parhaimmillaan seurakunta on Jussilan mukaan kuin esimakua taivaallisista. Toisin sanoen, seurakunta ei ole vain väline, jonka kautta syntyy uusia Jumalan lapsia ja lapset pysyvät yhdessä, vaan sillä on myös itseisarvo välittää Jumalan hyvää uskoville.

Dia28

Hengen virka -opin taustalla on Jussilan teologiassa kaksi prinsiippiä: unio ja melkisedekiläinen pappeus. Kristuksen seurakunta koostuu Kristuksen yhteydessä elävistä uskovista. Uskovan julistama evankeliumi on vapauttavaa ja efektiivistä Jumalan sanaa siksi, että uskova on uskossa reaalisesti yhdistynyt Kristus-Jumalaan. Uniossa Kristus ja uskova ovat kuin yksi persoona ja tämän perusteella uskovan julistama evankeliumi on Kristuksen puhetta.

Kristus-uniossa uskova on osallinen Kristuksen kuninkuudesta ja pappeudesta. Uskovien pappeus ja kuninkuus perustuvatkin Kristuksen ylimmäispapilliseen virkaan: melkisedekiläiseen pappeuteen ja kuninkuuteen. Uskovat ovat Jussilalle kuninkaallisia pappeja ja seurakunta on ”pappisvaltakunta”. Seurakunnassa Hengen viran tehtävä on Jussilan sanoin ottaa ”Kristuksen omasta ja ilmoittaa hänen vanhurskauttaan”. Tällä valtuutuksella uskova ihminen voi julistaa synninpäästön, joka vaikuttaa epäuskoisessa uskon julistetun sanan kautta. Tämä hengen viran jatkumo on säilynyt Jussilan mukaan katkeamattomana alkuseurakunnan ajoista aina Jussilan aikaan asti. Tässä ajassa – siis Jussilan ajassa – seurakunta on lestadiolaisessa kristillisyydessä.

Jussilalle on näiden kirjojen valossa täysin selvää, että vain Hengen viran kautta voi uudestisyntyä ja saada pelastuskelpoisuuden. Tämä korostus ja alleviivaavuus, joka aiheen käsittelyä näissä kirjoissa leimaa, johtunee pitkälti siitä, että Jussila toimi SRK:n lähettämänä uudenheräyksen vaikutusalueilla saarnaten ”eriseuraisille parannusta”. Lisäksi Jussila oli omassa elämässään kokenut kääntymyksen nimenomaan tällaisen ”hengen virasta” saarnatun synninpäästön kautta.

Dia29

Dia30

Jussilan teologiaa voi kutsua perustellusti eksklusiiviseksi. Kuten äsken toin esille, Jussilan mukaan pelastus on ”tässä ajassa” sidottu lestadiolaiseen kristillisyyteen. Tätä ei problematisoida kirjoissa ollenkaan. Mielestäni voikin sanoa, että mikäli Jussilan kirjoja lukee ns. seurakuntaopin näkökulmasta, voi saada kuvan, että Jussila on jättänyt jälkipolvilleen perinnöksi argumentit eksklusiivisuuden ja hengen virka –opin puolesta. Jos taas lukee Jussilan kirjoja ns. vanhurskauttamisopin näkökulmasta, löytää hieman erilaisen puolen seurakuntaopistakin: mielestäni Jussila nimittäin avaa auki sitä, että hengen virassakaan ei ole kysymys ihmisestä itsestään, vaan Kristuksesta. Tässä on jälleen yksi keskustelunaihe kontrastina nykyiselle vl-opetukselle.

Dia31

Käsittelen lopuksi vielä hyvin lyhyesti sakramenttiteologiaa. Ensinnäkin on todettava, että Jussila kirjoittaa kasteesta hyvin vähän: vain muutamia mainintoja Elämän ihmeessä (yksi luku + muutama yksittäinen muu kohta) ja Iankaikkisessa evankeliumissakin on vain muutamia mainintoja. Elämän ihmeenkastetta käsittelevässä tekstissä Jussila haluaa ottaa kantaa tiettyihin kaste-teologian kysymyksiin. Näitä on todeta, ettei ”kristillisyyden opetus poikkea kirkon tunnustuksesta”, tuomita aikuiskaste ja puolustaa teologiaa lapsen uskosta ennen kastetta.

Jussila ottaa yllättävänkin voimakkaasti kantaa uudelleen kastamiseen (eli aikuiskasteeseen) tuomiten sen kovasanaisesti. Syy, miksi Jussila ottaa kirjoissaan voimakkaasti kantaa juuri helluntailiikkeen opetukseen uudelleenkastamisesta liittynee mahdollisesti narvalaisuuden suhteeseen helluntailiikkeeseen. Narvalaisuuden haara, kumpulalaisuus, liittyy Suomen helluntaiherätyksen alkuhistoriaan. Jussila kritisoi Kutsujan armossa narvalaisuutta voimakkaasti ja yksi syy kritiikkiin lienee yhteyksissä vapaakirkollisiin liikkeisiin. Tämä on siis oma spekulaationi syistä, miksi Jussila ottaa asiaan kantaa kirjassaan. Mutta emme mene tähän aiheeseen tällä luennolla enempää. Joka tapauksessa Jussilan suhtautuminen kiteytyy tähän lainaukseen:

”– – niin sanottu helluntailiike ja muut kasteenkertojain lahkot ovat maassamme vaikuttamassa ja yksinkertaisten sydämiä viettelemässä, niin lienee kohtuullista kirjoittaa siitä muutama sana. Sanoin niitä lahkoiksi, sillä ne ovat uuden kasteen kautta julkisesti eronneet kirkon yhteydestä.”

Elämän ihme

Jussila korostaa samalla sitä, mitä edelleenkin vanhoillislestadiolaisuudessa korostetaan: kirkon yhteydessä pysymisen tärkeyttä ja sitä, miten juuri lestadiolainen opetus on todellisen luterilaisen tunnustuksen ytimessä. Oikeastaan Jussilan teksteistä saa kuvan, että lestadiolaisuus on ”tosi luterilaisuutta”.  Tätä korostusta painottamaan Jussila heti äskeisen tekstin perään kirjoittaa:

”Meitä on parjattu kauan lahkolaisiksi, kuten arkkipiispa Johansson aikanansa teki, vaikka emme ole  missään kohti tunnustuksista luopuneet, emmekä sen sakramenttien käytännöstä poikenneet. Mutta perkeleen valtakunnasta ja sen yhteydestä olemme uudestisyntymisen armon kautta Jumalan valtakunnan sisälle tulleet siirretyiksi ja sitä voimaa muillekin todistaneet.”

Elämän ihme

Tekstikohta pitää sisällään myös paljastuksen Jussilan ajatuksista liittyen seurakuntaoppiin: hänen ajattelussaan pilkottaa varsin pietistinen (jopa radikaalipietistinen) suhtautuminen kirkon ja tosi uskovien suhteeseen: lestadiolaisuus edustaa kirkon sisällä todellista Jumalan kansaa. Tästähän Jussilalla oli myös omakohtainen kokemus: hänen vanhempansa ja hän itse olivat varsin aktiivisia kirkon jäseniä ennen Jussilan kääntymiskokemusta, mutta Jussila kokee päässeensä Jumalan valtakuntaan vasta lestadiolaisen kääntymisensä jälkeen. On mahdollista tulkita kontekstiin sijoitettuna edellä luettu lainaus siten, että kaikki muut kirkon jäsenet, paitsi vanhoillislestadiolaisen Hengen viran kautta julistetun synninpäästön kautta parannuksen saaneet, ovat ”perkeleen valtakunnassa”. Eli Jussilan kielipeli on tässä asiassa varsin samankaltainen kuin nykylestadiolaisuudessakin, vaikka hänen tekstejään lukiessa saa seurakunnasta myös hyvin erilaisen kuvan, kuten olen aiemmin kertonut. Opettaessaan vanhurskauttamisen ja seurakunnan suhteesta hän ei sano, että ihminen, joka tunnustaa olevansa lestadiolainen olisi myös vanhurskas.

Yksi keskeinen kasteeseen liittyvä asia, johon Jussila haluaa ottaa kantaa, on lapsen usko. Hänen mukaansa lapsella on pelastava usko sikiämisestään alkaen. Tästä Jussila toteaa:

”Mutta onko lapsilla usko? Se kysymys on ollut kauan tutkinnon alaisena. Tämän yhteydessä ei ole tilaa siihen laveammin kajota. – – Jokainen olemme lapsina olleet Jumalan lapsia ja siunatuita, ei synnittömyytemme tähden, vaanKristuksen lunastuksen perusteella, joka on lapseksi siinnyt ja syntynyt ja sen kautta sovittanut meidän synnillisen sikiämisemme ja syntymämme.”

Elämän ihme

Tämän jälkeen Jussila vetoaa raamatunkohtiin, jossa Jeesuksen luo tuotiin lapsia ja kun Johannes tunnisti Jeesuksen jo kohdussa ollessaan Marian ja Elisabetin kohdatessa. Hän kirjoittaa: ”Jos sanan ja hengen voima ja vaikutus ulottuu kohtuun asti vaikuttamaan, niin miksi ei sitten jo syntyneisiin.”

Eli kysymys kuuluu, mikä itsenäinen merkitys kasteelle Jussilan mukaan jää.

Kuten lestadiolaiselle opetukselle nykyäänkin on tyypillistä, kasteen itsenäisestä positiivisesta merkityksestä ei oikein osata opettaa. Jussilalle kaste on Herran käsky ja sellaisenaan kunnioitettava ja merkittävä. Jussila opettaa, että kaste ei anna uskoa, joten se ei myöskään saa aikaan ihmisessä hyvää hedelmää: päinvastoin hän ihmettelee: ”mitä auttoi meitä, että olimme luterilaisen kirkon jäseniä?”. Lisäksi Jussila toteaa, ettei pelastumiseen auta sen enempää uudestikastaminenkaan. Toisaalta kasteen väheksyminen, hylkääminen ja ylenkatsominenkin on Jussilan mukaan hirveä synti ja kauhea rikos. Mutta mikä on kasteen merkitys? Tähän en osaa tämän luennon lähteinä olevien Jussilan kirjojen perusteella oikein antaa vastausta. Ehkäpä ainoan tulkinta-avaimen antaa tämä tekstipätkä:

”Sillä se vesi, jolla kastetut olemme, ei ollut paljas vesi, vaan Jumalan sanan tähden, joka sen kanssa majesteetin oman käskyn ja asetuksen mukaan oli ja Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimen tähden, johon meitä kastettiin, oli se armon ja elämän vesi, jonka voima ja vaikutus on asettajan ja säätäjän persoonan korkeuden, ei kenenkään mielipiteen mukainen. Ja se usko, johon meitä kastettiin, oli puhtaan Jumalan sanan ja apostolisen uskontunnustuksen oikealle Raamatun opin mukaiselle perustukselle rakennettu. Jos olisimme siinä uskossa, opissa ja tunnustuksessa pysyneet puhtaalla omallatunnolla, niin jopa olisi hyvin asiat.”

Elämän ihme

Otapa kasteesta selvää! Entä ehtoollisteologia? Kuten kaste, ei myöskään ehtoollinen ole armonväline sanan varsinaisessa merkityksessä: ne eivät välitä vanhurskautta. Ehtoollisesta Jussila kirjoittaa huomattavasti useammin kuin kasteesta. Ehtoollinen on Jussilalle Herran kansalle annettua esimakua taivaallisen hääjuhlan ehtoollisesta:

Dia32

Ehtoollisen merkitys on koota Jumalan lapsia vahvistumaan yhteisessä ukossa ”sakramentillisella tavalla”

Yhteenvetona sakramenttiteologiaan olkoon Jussilan huudahdus:

Dia33.jpg

(Lähdeaineiston luentooni voi katsoa graduni lähdeluettelosta. Yksityiskohtaisemmat viittaukset gradutekstini nootistossa.)

 

Pohdittavaa:

Mitä ajatuksia analyysini Heikki Jussilan teologiasta herätti sinussa?

Miltä osin nykyvlopetuksen voidaan sanoa olevan yhteneväistä Jussilan teologian kanssa? Mikä on muuttunut, mikä ei?

Oletko tutustunut Jussilan hengellisiin kirjoihin? Mitä ajatuksia ne ovat sinussa herättäneet?

Mitä annettavaa ”entisillä pyhillä”: opettajilla, maallikkosaarnaajilla, papeilla, puhujilla, hengellisten kirjojen kirjoittajilla jne. on tämän päivän uskoville?

 

 

 

 

87 kommenttia artikkeliin ”Luento maallikkosaarnaaja Heikki Jussilan elämästä ja teologiasta

  1. Heino Korpela

    Mielenkiinnon herätti luentosi tutkiminen, kiitos Roosa. Minulla on ollut kaikki nuo kolme Jussilan kirjaa, joten olen niihin tutustunut kauan sitten. Sain nuo kirjat kun eräs vanha uskova mummu oli omaisilleen sanonut, että hänen kuolemansa jälkeen kirjat pitää antaa Heinolle.

    Niinpä sain nuo kirjat ja tutkin niitä hyvin mielenkiinnolla. Sitten lainasin kirjat veljeni luettavaksi, hänen vaimonsa lainasi ne edelleen. Aloin kaivata lainaamiani kirjoja takaisin, selvisi, että jatkolainaajat olivat kuolleet ja kirjat perikunta hävittänyt. Etsin kirjoja ympäri maata eri divareista, löysi yhden jonka ostin. (Iankaikkinen evankeliumi)

    Jussilan kirjoituksessa on monia yhtymäkohtia Heikki Saaren käsitykseen esimerkiksi näkyvän seurakuntaan synnyttävänä äitinä. Lainaan luennosta:
    ”Uudestisyntyminen on kuin luonnollinen syntymä, jossa seurakunta eli Saara-äiti synnyttää uusia Jumalan lapsia. Ihmiselle tämä uudestisyntyminen näyttäytyy siinä, että hän kuulee äänellisen synninpäästön, jossa hän ottaa lahjaksi saamallaan uskolla vastaan Kristuksen armona ja lahjana. Ihminen ja Kristus yhdistyvät ja ihminen saa omakseen myös Kristuksen Hengen, Pyhän Hengen.”

    Tässä olevaa ristiriitaa ei Jussila huomaa, siis sitä, että kuultuaan evankeliumin – ilosanoman ihminen on jo uudestisyntynyt, siis ennen kuin hänelle on saarnattu synninpäästö, sillä tätä synninpäästöä ei kykene ihminen vastaanottamaan, ellei itse Jumala ole avannut ymmärrystä, eli synnyttänyt ihmis-sydämeen uskoa. Synninpäästö ei ole muuta, kuin toisen uskovan äänellinen todistus, että tosi on, että saat täydellä sydämelläsi uskoa Jumalan armolupaukseen

    Olisi mielenkiintoista tietää minkälaiset välit olivat Saarella ja Jussilalla? Muistelen, että Pertti kertoi, että Heikki Jussila oli puolustanut poikaansa Oskaria Saaren moitittua Oskaria? Jos teistä joku tietää tästä, kertoisitteko?

    Muistelen, että Jussila yhdessä kirjassaan kertoi uudenheräyksen vaikutuksia uskoviin, jotain tällaista, että hän on raavaita miehiä kantanut käsillään ja yksi oli täytynyt panna häkkiin, ettei olisi tehnyt itselleen pahaa. Tämä vain minun muistiini jääneenä muistelen, en faktana, mutta ihan samoja hedelmiä on kantanut SRK:n henkioppi.

    Tykkää

    1. Pertti Niukkanen

      Heikki Jussilan kirjoja kannattaa kysellä Luther-divarista. http://lutherdivari.fi/kotisivu/ Sieltä minäkin ne löysin. Hannu Halonen lähettää ne kyllä postissa vaikka pohjan perille 🙂

      Heino kirjoittaa: ”Synninpäästö ei ole muuta, kuin toisen uskovan äänellinen todistus, että tosi on, että saat täydellä sydämelläsi uskoa Jumalan armolupaukseen.” Näin minäkin asian käsitän. Mitä siis voi tarkoittaa, että ”parannuksen sakramentti on rippi”? (Ks. lainaus Pekka Tapanisen väitöskirjasta alempana.) Tämä kysymys tosin avaisi keskustelun avainten vallasta, joka on ehkä tässä yhteydessä liian laaja?

      Tykkää

  2. Pertti Niukkanen

    Suuri kiitos Roosalle esitelmästä ja tästä tekstiversiosta. Nyt nuo diatiivistelmätkin on nyt helppo lukea. Kiitos myös linkistä STI:n Youtube-tallenteeseen. Se sisältää myös mielenkiintoisen keskusteluosion. Tuskin kellään on mitään sen näkymistä vastaan, jos Roosallakaan ei ole (ei ainakaan minulla). Moni joka ei päässyt paikalle on tästä varmaan kiitollinen.

    Roosa kirjoittaa:

    ”Mielestäni voikin sanoa, että mikäli Jussilan kirjoja lukee ns. seurakuntaopin näkökulmasta, voi saada kuvan, että Jussila on jättänyt jälkipolvilleen perinnöksi argumentit eksklusiivisuuden ja hengen virka -opin puolesta. Jos taas lukee Jussilan kirjoja ns. vanhurskauttamisopin näkökulmasta, löytää hieman erilaisen puolen seurakuntaopistakin: mielestäni Jussila nimittäin avaa auki sitä, että hengen virassakaan ei ole kysymys ihmisestä itsestään, vaan Kristuksesta. Tässä on jälleen yksi keskustelunaihe kontrastina nykyiselle vl-opetukselle.”

    Tämä ”jännite” Jussilan teologian rakenteessa on kiinnostava oivallus. Jussilan kahden ensimmäisen kirjan perusteella voisi ehkä ajatella, että tämä ”hedelmällinen jännite” on tiedostettu. Kolmas kirja Kutsujan armo ei mielestäni kuitenkaan tue tätä ajatusta. Tuskin hän itse näki mitään jännitettä seurakuntaopin ja vanhurskauttamisopin välillä. Kuten Roosakin kirjoittaa: ”Jussilan mukaan pelastus on ’tässä ajassa’ sidottu lestadiolaiseen kristillisyyteen. Tätä ei problematisoida kirjoissa ollenkaan.”

    Mihinkään teologiseen analyysiin en maallikkona pysty, mutta Kutsujan armossa ”Jumalan Hengen avulla” esitetty historiankirjoitus kyllä kiinnostaa. Jussila esim. toistaa (s.110) vanhan syytöksen, jonka mukaan esikoiset ovat väärentäneet Raattamaan kirjeitä:

    ”Olen Calumetissa, Mich, kesäkuulla 1923 Salomon Rautiolta itseltään kuullut asiasta tarkan selostuksen. Kyllä on kauheaa, kun totuus on pois otettu, niin että valheet eksyttävät vielä nykyisiäkin tutkijoita ja tiedemiehiä.”

    Eräs näistä ”eksytetyistä” oli Uuras Saarnivaara, jota Jussila arvostelee kiivaasti. Saarnivaaran parjattu kirja ”Amerikan laestadiolaisuuden eli Apostolis-luterilaisuuden historia” (1947) löytyy netistä http://www.migrationinstitute.fi/files/pdf/suomenkieliset_historialliset_julkaisut/apostolis-luterilaisuuden-historia-uuras-saarnivaara-1947.pdf

    Esikoisten ja rauhansanalaisten kommentteja Jussilan historiankirjoituksesta olisi hauska kuulla. Kuka esim. oli tuo parannuksen armon saanut ja tunnustuksen tehnyt Salomon Rautio? Jotain löysin netistä:

    ”Maria Ylihirstiö (1861–1946) emigrated from Nuottioranta to Calumet already in 1878. She married Salomon (Solomon) Rautio or Raudio (1847–1924) from Swedish Kukkola the following year and had lots of children.”

    Tykkää

  3. Pertti Niukkanen

    Antinpäivän sovintokokous rauhansanalaisten kanssa ja jatkokokoukset 1945–46 muodostuivat lopulta maallikkolinjan ja Heikki Saaren ensimmäiseksi selväksi voitoksi. Saaren organisoima Porin kokous onnistui romuttamaan sovintoyritykset. Oskari Jussila oli allekirjoittanut julistuksen, jonka mukaan rauhansanalaisuus ”ei ole eriseura, vaan että on ollut kyse erillään olosta”. Muina allekirjoittajina olivat mm. Antti Koukkari, L. P. Tapaninen ja Paavo Viljanen. Tästä nämä allekirjoittajat joutuivat pian tekemään parannusta. En tiedä, miten Heikki Jussila asiaan tällöin reagoi. Asiaan palattiin puhujainkokouksessa 1947. Tästä Seppo Lohi kirjoittaa ”Suuri hajaannus”-kirjassaan (s. 354):

    ”Puolustaessaan L. P. Tapanista ja O. H. Jussilaa Heikki Saaren syytöksiä vastaan O. H. Jussilan isä Heikki Jussila oli SRK:n puhujainkokouksessa 1947 sitä mieltä, että Iin pappeinkokoukseen 1885 osallistuneet papit olivat syyllistyneet väärään oppiin, mutta L. P. Tapaninen ja O. H. Jussila eivät. Saari sen sijaan syytti L. P. Tapanista ja O. H. Jussilaa siitä, että nämä olivat pysyneet samalla kannalla kuin 1937 Oulun hiippakunnan pappeinkokouksessa, jossa he olivat pitäneet vanhoillislestadiolaista uskonyhteisöä vain ’ystäväpiirinä’ ja ’sielunhoidollisena yhteisönä’.”

    Tässä viitataan Tapanisen ja piispa J. A. Mannermaan keskusteluun seurakuntaopista, jolloin Tapaninen sanoo mm. ”Herra Piispan probleemin asetus on tässä suhteessa meidän mielestämme teoreettinen ja me emme siltä kannalta asiaa ota. Meille on tämä kysymys seurakunnasta ja pyhien yhteydestä aivan sielunhoidollista laatua. Tästä johtuu se, että emme voi mennä lausumaan kadotustuomiota ulkopuolella meidän piirimme. Emme sitä todellisuudessa tee. Me olemme pieniä ja Jumala on suuri. – – ”

    Lainaan vielä pitkähkön katkelman Pekka Tapanisen väitöskirjasta ”Oskari Heikki Jussila (1888–1955). Lestadiolaispappi, toimen ja näkyjen mies”, s. 305–307

    >>

    Vuonna 1947 puhujainkokouksen keskustelunaiheina olivat pappien ja maallikoiden väliset suhteet, pappien ”oikeaoppisuus” ja se, olivatko pappien veljespiirien kokoukset ylipäätänsä suotavia. Varsinkin Heikki Saaren puheenvuorot olivat aggressiivisia, ja hänen syytöstensä kohteina olivat erityisesti Oskari Jussila ja L. P. Tapaninen. Maallikkovaikuttajien eturiviin nousemassa ollut Heikki Saari syytti mainittuja pappeja siitä, että ”he ovat työllään osoittaneet olevansa synodaalikokouksessa (1937) lausumiensa ajatusten kannalla”. Keskustelu asiasta tyrehtyi, kun Keskusyhdistyksen johtokunnan kunniapuheenjohtaja Heikki Jussila totesi, että ”liikkeen nykyiset papit eivät ole syyllistyneet väärään oppiin – päinvastoin kuin papit Iin kokouksessa vuonna 1885”.

    Keskustelun loppuminen osoittaa, että Heikki Jussilalla oli kuolemaansa asti arvovaltaa ja että hänen näkemyksensä Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta ja vanhoillislestadiolaisen uskonyhteisön papeista oli selkeästi myönteisempi kuin Heikki Saaren. PENTTI TOKOLAN mukaan Heikki Jussila ”tunsi voimakasta yhteenkuuluvuutta” liikkeensä pappeihin, erityisesti Väinö Havakseen. Myös Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja luterilaiseen tunnustukseen Heikki Jussila asennoitui selkeän myötämielisesti. Myös MARTTI SALLINEN tuo esille, että vanhoillislestadiolaisuudessa pääsääntöisesti oli 1950-luvun puoliväliin asti myönteinen ilmapiiri liikkeen pappeja kohtaan. Tuskin on näin ollen sattumaa, että heti sen jälkeen, kun Oskari ja Heikki Jussila olivat vuonna 1955 kuolleet, asenneilmasto muuttui.

    Koska Heikki Jussila, maallikkoteologi ja vanhoillislestadiolaisuuden pitkäaikaisin vaikuttaja, oli Oskari Jussilan isä, on aiheellista verrata toisiinsa erityisesti heidän ekklesiologisia kannanottojaan. Heikki Jussilan osalta on kuitenkin käytössä vain PENTTI TOKOLAN poleemiseksi ymmärtämäni pro gradu -työ. Tulkitsen niin, että seuraavat Heikki Jussilan näkemykset ovat myös Oskari Jussilan opetuksen mukaisia: 1) on olemassa vain yksi seurakunta, 2) seurakunta on pelastuksen yhteisö, 3) seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta, 4) seurakunta on ”totuuden patsas ja perustus”, 5) kaste on armonväline synnyttäen lapselle uskon, 6) ehtoollinen ei ole parannuksen sakramentti, vaan parannuksen sakramentti on rippi. Poikansa tavoin myös Heikki Jussila katsoi, että Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on tunnustuskirjoissa ilmaistuna oikea oppi – paitsi Sovinnonkaavan lain kolmatta käyttöä koskeva opetus. Pääosiltaan myös Oskari Jussilan opetuksen mukaisia ovat Heikki Jussilan seuraavat pietistiset kannanotot: 1) sananjulistajan tulee olla uudestisyntynyt ja hänellä tulee olla Pyhä Henki, 2) historiallisissa (empiirisissä) kirkoissa on paljon uudestisyntymättömiä pappeja. Oskari Jussilan teologisen näkemyksen vastainen on sen sijaan – jos Pentti Tokolan analyysi tekee Heikki Jussilalle oikeutta – se Heikki Jussilan eksklusiivinen väite, että vain vanhoillislestadiolainen uskonyhteisö on tosi kirkko (vera ecclesia).

    Suhtautuminen Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon oli aivan erityisellä intensiteetillä keskusteltavana vuoden 1954 puhujainkokouksessa. Oskari Jussila – L.P. Tapaniseen yhtyen – oli sitä mieltä, että vanhoillislestadiolaisen liikkeen oli oltava ”suolana” kirkossa. Jussila asetti lausumallaan testamentikseen sen perinnön, jonka hän oli aikanaan saanut Pekka Fredrik Lappalaiselta. Heikki Saari puolestaan ilmoitti, että hänellä oli ”kokonaan päinvastaisen käsitys kuin mikä L. P. Tapanisella ja Oskari Jussilalla”. Varsinaisia päätöksiä kokous ei tehnyt. Myös tämä kokous antoi viitteen siitä, millaiseen suuntaan Keskusyhdistyksen päätöksenteko oli muotoutuva Heikki Saaren ja hänen hengenheimolaistensa vaikutusvallan kasvun myötä.

    >>

    Luultavasti Jussilat muodostivat auktoriteetillaan vielä 1950-luvulla ”puskurin”, joka esti maallikko- ja pappislinjan jännitteiden puhkeamisen ilmiriidaksi. Heikki Jussilakin kuului kansakoulunopettajana ”sivistyneistöön”, joka karsasti esim. Heikki Saaren yksioikoisuutta (ehkä enemmän henkilöä kuin teologiaa?). Olisi tosiaan hauska tietää heidän henkilökohtaisesta suhteestaan. Onko esim. kirjeenvaihtoa säilynyt?

    Jouko Talonen kertoi haastatelleensa L. P. Tapanista ja saaneensa käsityksen, että Heikki Jussilan ja Tapanisen välit olivat hyvät. Miten Jussilat sitten olisivat asemoituneet 1960-luvun pappishajaannuksessa? Talonen arveli, että Heikille olisi elämänsanalaisuus ollut mahdoton valinta (esim. seurakuntaopin ja lähetystyökäsitysten vuoksi). Oskarin osalta se olisi varmaan ollut helpompaa. Tähän viittaa mielestäni se, että hänen leskensä valitsi elämänsanalaisuuden. Arvelen että näin tekivät myös Oskarin lapset. En ole asiasta kuitenkaan varma – tietääkö kukaan? Oskarin asenne ”eriseuroihin” oli myös maltillisempi kuin isällään. Kerrotaan, että hän Kutsujan armon ilmestyttyä olisi sanonut isälleen: Tämän olisit voinut jättää kirjoittamatta.

    Heino edellä kysyi Saaren ja Jussilan väleistä. Enempää en tällä hetkellä tiedä, vaikka asia minuakin kiinnostaa. Toivottavasti joku tekee väitöskirjan Heikki Saaresta – ehkä asia siitä selviäisi. Hurskaita toiveita jälleen… 🙂

    Tykkää

  4. Heino Korpela

    Kiitän Pertti kommentistasi, selvisi monia asioita. Kun kuulin apeltani, että Heikki Saari oli käynyt pyytämässä häneltä anteeksi meidän ns. ”hoitoa” minun teki kovasti mieli käydä hänen luonaan keskustelemassa tästä anteeksipyynnöstä. Saari oli hyvin erikoinen luonteeltaan, joten olisi pitänyt olla vahva ihminen, jos olisi uskaltanut häntä lähestyä.

    Olisin myös halunnut kysellä tarkemmin hänen mielipiteistään seurakunnasta, joka hänen mielestään synnyttää Jumalalle lapsia ja osallistuu myös Jumalan keralla kasvatustyöhön. Näitä mietin 80 – luvun alussa, mutta enpä uskaltanut käydä hänen juttusillaan.
    Nyt kyllä uskaltaisin, sillä aikaa on kulunut ja olen henkisesti paljon vahvempi. Hoitokokoukset jumiuttivat minut varmaankin kymmeneksi vuodeksi niin, etten kyennyt tekemään töitäkään kuin pakolliset työt.

    Saimme vihat myös apeltani Ville Suutarilta, kun emme totelleet SRK:ta. Minun teki mieli häneltä kysyä tuosta -34 hajaannuksesta, sillä Reinikainen kirjoitti, että Suutari teki pakkoparannuksen pikkuesikoisuuden hengestä. Reinikainen oli yhtenä nuhtelemassa Suutaria pikkuesikoisen hengestä, koska Suutari oli sanonut, että ei olisi tullut koko eriseuraa, jos olisi toimittu vähän viisaammin.

    Olen ollut niin rikki sisältä, en yksistään itseni ja omaisteni vuoksi, sillä tunsin sisäistä rauhaa ja Jumalan sanan todistuksen, että en ole harhassa. Mutta ne monet pienet uskovat jotka sairastuivat hoitojen takia, lisäsivät taakkaani, koska en kyennyt heitä juuri auttamaan (osaa kylläkin). Tuo henkioppi vaikutta tänä päivänä vl – uskovissa ja luulen, että mitään selvyyttä ei tulekaan. Jos eksyy, ei ole muuta tapaa selvitä kuin tehdä parannus, eikä tähän auta pakkoparannus! Pakkoparannukseen ei kuulu katumus!

    Tykkää

  5. Pertti Niukkanen

    Tuomas Palola kertoo FB-viestissään käsitelleensä väitöskirjassaan (s. 330–334) myös Heikki Jussilan opillisia näkökulmia. Kannattaa lukea esim. selostus Haaparannan kokouksen (1921) kannanotosta Hietalaa vastaan. https://kauppa.srk.fi/product/511/amerikkalainen-vai-pohjoismainen

    Joskus aikaisemmin lainasin Roosan gradua (s. 66):

    ” – – [Heikki] Jussilakaan ei vastusta lain kolmatta käyttöä Lutherin tulkinnan merkityksessä, vaan uudenheräyksen tulkinnan merkityksessä.”

    Varmasti Heikki Jussila tunsi tunnustuskirjat, kuten Ilpo Harjutsalon esittelemät alleviivaukset todistavat. 🙂 Jussilan olisi siis kai pitänyt opastaa uusheränneitä tyyliin: ”Nyt te ette tiedä mistä puhutte. Ei se lain kolmas käyttö tuota tarkoita!”

    Näin ei Jussila kuitenkaan tehnyt, vaan sanoutui irti koko lain kolmannesta käytöstä (sellaisena kuin se Yksimielisyyden ohjeeseen on kirjoitettu). Mitään tulkinnallisia varauksia hän ei tietääkseni esittänyt.

    Sama kategorinen lain kolmannen käytön tuomitseminen on ollut ominaista kaikille vl-liikkeen maallikkoteologeille Erkki Reinikainen mukaan lukien. Papeista en osaa sanoa, luultavasti heidän kantansa vaihteli?

    Lestadiolaisryhmien kiistely lain ja evankeliumin suhteesta on mielestäni useimmiten ollut surullista ohipuhumisen historiaa.

    Tykkää

  6. Stig-Erik Enkvist

    Tosiasisa on että Oskari Heikki kävi pari kertaa Pietarsaaressa saarnamatkalla, ensiksi vuonna 1920 Paavo Heidemannin kanssa ja vielä 30-luvun alussa. Ehkä se että hänellä oli monet rakkaat ystävät ruotsinkielisellä alueella, hän osasi täysin ruotsia, oli syy siihen että hän ej tuominnut Rauhansanalaisuutta 1934, kuten Heikki-isä teki. Heikillä oli muuten erittäin huonot suhteet Pauli Rantalaan, joka oli Pikkuesikoisuuden johtava saarnaaja.

    Tykkää

  7. Olipa mielenkiintoinen ja virkistävä teksti! En tuntenut Heikki Jussilan puheita ennestään, ja ilahduin erityisesti siitä, miten kaikesta välittyy usko siihen, että vanhurskauttaminen on totta nimenomaan kokonaisvaltaisessa yhteydessä Kristuksen persoonaan ja näin ollen myös Hänen ruumiinaan elävään seurakuntaan. Ajatus kahdesta Aadamista ja siihen liittyen Golgatan lunastavan luomistyön korostaminen tuntuu niin täydelliseltä ja rakkaalta Paratiisin masentavan lankeamiskertomuksen rinnalla! (Masentavaa Paratiisin majesteetillisessa luomiskertomuksessa on väistämätön ero syntiinlangenneen ihmisen ja vanhurskaan Jumalan välillä. Toisaalta turvallista on se, miten Jumala todella erottaa käärmeen vaikutukset vanhurskaasta, väärän oikeasta ja pahan pyhästä. Ja äärimmäisen lohdullista tätä kaikkea vasten on lunastava luomistyö Kristuksen persoonassa Alusta Loppuun.)

    Koen että Kristuksen ja Golgatan lunastavan luomistyön korostaminen on ollut keskeistä vl-seuroissa koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Evankeliumia on saarnattu turvallisella tavalla parannukseksi ja lohdutukseksi, mutta aina se ei ole tuntunut riittävän ja sen myötä olen miettinyt, mitä Jeesuksen nimessä ja veressä siunaaminen käytännössä merkitsee. Jos sanat eivät hoida, vaikka ne haluaa uskoa, onko Kristuksen persoona läsnä ja mikä estää kokemasta Hänen armoaan omaksi? Vl-seurakunnassa niin kuin missä tahansa joukossa kasvava voi kokea masentavaa eroa elämän merkityksistä, Jumalasta, jota ei tunnista elämässään, ja Kristuksen Rakkaudesta, jota ei koe vaikkei kielläkään. Olen ajatellut että mielen esteet ja luottamisen vaikeudet ovat jonkinlaista sukupolvelta toiselle siirtyvää perisynnin taakkaa, joka oman syntisyyden ohessa estää meitä kokemasta syvää yhteyttä Kristukseen. (Merkitseekö vanhemmista itsenäistyminen ja aikuiseksi kasvaminen uudestisyntymistä myös Kristuksen tuntemisessa, siitäkö uskon omakohtaistumisessa on kyse, en tiedä.) Seurakunnassa on aina eri elämäntilanteissa eläviä ihmisiä, joiden kokemusmaailmat poikkeavat toisistaan riippuen mm. siitä millaisessa hoivaympäristössä ja Kristuksen tuntemisessa kukin on saanut kasvaa. Vaikka Kristus on aina ja kaikille sama, ihmisten valmius kokea esim. mystistä yhteyttä itseään suurempaan vaihtelee. Tämä näkyy luonnollisesti myös saarnoissa ja opetuksessa siinä, miten toinen korostaa subjektiivista kokemusta Kristuksen tuntemisessa ja toinen taas uskon ilmenemistä tietoisuutena siitä, että tässä seurakunnassa kilvoittelemalla pelastuu, koska siellä on anteeksiantamus Jeesuksen kautta.

    Herätyksen aikoina henkilökohtainen kokemus korostui varmasti aivan toisella tavalla kuin nykypuheessa, ja siksi esim. Laestadiuksen ja Lutherin samoin kuin muiden ennen uskoneiden tekstejä on virkistävää lukea. Kristillisyyteen kasvattaminen on haasteellista (mahdotonta ilman Jumalan apua) ja evankeliumi uhkaa typistyä sanahelinäksi, jos Kristuksen persoona ei vaikuta seurakunnassa elävänä todellisuutena. Jos uskovien sanat eivät tule lihaksi eli näy rakkautena ja totuutena, ymmärtämisenä, kuulemisena ja nähdyksi tulemisena, niin evankeliumi ei ilmene Kristuksen koko persoonana. Tämä vajavaisuus on varmasti aina läsnä ihmisten kokoontumisissa, ja Kristukseen turvautuminen on jatkuva valvomisen paikka. Siksi seurakunnassa varmasti tarvitaan pyhitystä vanhurskaaksi lukemisen lisäksi. Paras apu on evankeliumin pitäminen tiukasti kiinni Raamatun kokonaisuudessa. Sen lisäksi omalla kohdalla saa aina tutkia sitä, millaisia hedelmiä omat ajatukset, sanat ja teot tuottavat.

    Mielenkiintoinen Roosa tuo kaavio, jossa vanhurskauttamisen perusta on Kristuksen ja syntisen ihmisen (mystinen) yhteys, ja jossa vanhurskaaksi lukeminen erotetaan pyhityksestä! Ymmärsinkö oikein, että Heikki Jussilan mukaan pyhitys ei ole vanhurskauttamisen ehto, mutta se kuitenkin seuraa suotuisissa oloissa uniota?

    Vl-seurakunnan suhteesta Kristukseen vielä, tulee mieleen Lutherin ajatukset teoksesta Tienviittoja. Aluksi Raamatun jae, johon pohdinta liittyy:

    Jos yksi sanoo: ”Minä olen Paavalin puolella”, toinen taas: ”Minä Apolloksen”, ettekö silloin ole kuin ihmiset ainakin? Mikä sitten Apollos on? Tai Paavali? He ovat palvelijoita, jotka ovat johtaneet teidät uskoon. (1. Kor. 3:4)

    ”Minä pyydän, että minun nimestäni vaiettaisiin eikä kukaan nimittäisi itseään luterilaiseksi vaan kristityksi. Mikä on Luther? Eihän oppi ole minun, eikä minua ole ristiinnaulittu kenenkään puolesta. Paavali ei halunnut, että kristityt nimittäisivät itseään paavalilaisiksi tai pietarilaisiksi, vaan kristityiksi. Kuinka minun, kurjan, haisevan matosäkin onnettomalla nimellä kutsuttaisiin Kristuksen opetuslapsia? Mutta jos sinä nyt pidät Lutherin oppia evankelisena, et saa myöskään heittää pois Lutheria; muutenhan heität pois hänen oppinsakin, jonka tunnistat Kristuksen opiksi. Jos Timoteukselle olisi riittänyt se, että hän tunnusti evankeliumin, Paavali ei olisi kieltänyt häntä häpeämästä häntä, Paavalia, ei oman henkilönsä vuoksi, vaan siksi, että hän oli evankeliumin vuoksi kahleissa. Jos Timoteus olisi sanonut hylkäävänsä Paavalin ja Pietarin ja tunnustavansa pelkästään Kristusta, mutta tiennyt samalla, että Paavali ja Pietari saarnasivat Kristusta, hän olisi sillä kieltänyt itse Kristuksen. Kristus näet sanoo Matteuksen evankeliumin 10. luvussa: Joka ottaa vastaan teidät, ottaa vastaan minut; joka halveksii teitä, halveksii minua.”

    Tykkää

    1. Kiitos, Marianna, kommenteistasi! Niissä oli paljon hyvin sanoitettuja ajatuksia.
      Kysyt: ”Ymmärsinkö oikein, että Heikki Jussilan mukaan pyhitys ei ole vanhurskauttamisen ehto, mutta se kuitenkin seuraa suotuisissa oloissa uniota?”

      Niinkin voisi sanoa! Jussilan teksteistä näkyy mielestäni hedelmällinen jännite juuri sen välillä, että vanhurskauttaminen on täysin Jumalan armoa ja lahjaa ihmiselle ja samalla ei ole olemassa elävää uskoa ilman pyhitystä. Ehkä sanoisinkin, että se ”suotuisa olo”, jossa pyhitys seuraa uskosta on unio: eli se, että Kristus asuu uskovan sydämessä ja he ovat mystisellä tavalla yksi.

      Lainaan gradustani pätkän tähän hieman lyhennettynä:

      ”Uniossa uskova jatkuvasti partisipoi Kristusta eläen todeksi Pyhyyden pyhyyttä, Pyhityksen pyhitystä, Rakkauden rakkautta ja Hyvyyden hyvyyttä. Jussilan mukaan pyhitys on Kristuksen Hengen pyhyyttä. Uniossa ihminen on saanut myös Pyhän Hengen ja Pyhä Henki alkaa tehdä pyhittävää työtä uskovassa. Koska pyhitys jäsentyy union alle, mutta ei vanhurskaaksi lukemisen alle, pyhitys ei vaikuta vanhurskaaksi lukemiseen. Pyhä Henki välittää Kristuksen omaa uskovalle ja auttaa uskovaa armon (Kristuksen) enenevässä tuntemisessa – –.

      – – näyttää siltä, että pyhitys on jatkuvaa uskossa kasvamista ja Kristuksen yhä lisääntyvää tuntemista Pyhän Hengen avulla. – – Koska ihmisen tunto on uuden Aadamin kaltainen, hän Vapauden vapaudesta osallisena on vapaa samaan kuin Kristus: hyvyyteen ja pyhyyteen. Ihminen alkaa siis haluta Pyhän Hengen voimasta samaa kuin Kristus. Uskova ihminen Kristuksessa vapaana ja vapaasti Kristusta kunnioittaen sotii perisyntiä vastaan.

      Vaikka uskova on ”lihansa” puolesta heikko, hänen tahtonsa on saman suuntainen Kristuksen tahdon kanssa. Näin paradoksaalisuus samanaikaisen syntisyyden ja vanhurskauden välillä ei johda päätelmään, jossa ihminen ikään kuin antautuisi lihansa heikkoudelle. Jussilalle tällainen omalle lihalle antautuminen näyttäytyy syntinä ja epäuskona, joista tulee tehdä parannus. Sen sijaan uskova ihminen haluaa taistella tätä vastaan ja pyhittyä Pyhän Hengen pyhittämänä. ”

      Lisäksi yksi lainaus Jussilalta:

      ”Hän (Jumala) odottaa nyt rakkaudella meiltä rakkaudentöitä, että ne hänen rakkautensa elävästä tuntemisesta esiin nousisivat niin kuin puro vuotaa lähteestä. – – Niin pysykäämme Herran Jeesuksen askeleilla – – Ja kun hänen askeleillaan pysymme, niin hänen tuntemisensa ei meidän salli olla joutilaina eikä hedelmättöminä. Hän sanoo seuraajilleen: ’Pysykää minun rakkaudessani!’ ”

      Lainaus osoittaa, että Jumala odottaa uskovalta rakkaudentöitä – pyhittymistä! Elävä usko ei siis ole luonteeltaan passiivista ja hedelmätöntä. Lainauksen tekstissä Jussila haluaa tuoda esiin, että rakkaudentyöt ovat Jumalan rakkauden mukaisia vain silloin, kun ne lähtevät Jumalasta itsestään. Lainaus osoittaa, että uskova ihminen Kristuksessa vapaana haluaa oppia tietämään, mitä Jumala tahtoo. Tätä on lainauksessa esiin tuleva halu pysyä Kristuksen askelilla.

      Toisaalta Jussila lohduttaa toisaalla ihmistä, joka synnintuntoisena kaipaa lohdutusta silloin, kun tuntee uskonelämässään epäonnistuneensa:

      ” Katsele, katsele, kalleuttasi, sinä suurimmasta viheliäisyydestä ja saastaisuudesta korjattu ja puhdistettu ja pyhitetty veriyljän morsian. Katsele uskossa Ylkääsi, sinä, perkeleen hirmuvallasta lunastettu ja ostettu ja puhtaaksi neitseeksi Kristukselle uudesti luotu ja kihlattu Karitsan emäntä. Sinä, joka sait kutsumisen ja valitsemisen armon ja avun otollisella ajalla, katsele onneasi. Katsele rakkauden merkkejä, jotka todistavat, että Ylkäsi ja ystäväsi on sinua iankaikkisella rakkaudella rakastanut ja kihlannut sinut itselleen uskossa ja yhdistänyt sinut yhdeksi lihaksi ja hengeksi kanssansa. Oi, suuri Ylkä, siunaa askeleemme loppuun asti.”

      Tykkää

  8. Pertti Niukkanen

    Mauri Kinnunen on tutkinut Heikki Jussilan asenteita uusheräykseen sen murtautumisvaiheessa. Tässä pari katkelmaa Heikki Jussilan kirjeistä veljelleen Jaakko Jussilalle:

    >>
    17.4.1896
    Yleensä on täällä Jumalan valtakunta herännyt sisälliseen valvomiseen ja uskon kilvoitukseen. Siihen suuntaan vaikutti Hanhi-Pieti ja se vaikutus oli tuntuva, vaikka hän ei viipynyt Savossa ja Keski-Karjalassa kuin vähän toista viikkoa. Paljon suurempi oli Sandbergin vaikutus. Hän viipyi samalla työalalla lähes 6 viikkoa

    16.11.1896
    Valvomattomille kristityille on nyt kurituksen aika ja kaikkinainen rangaistus käsillä

    19.1.1898
    Hanhi-Feetun pitäisi myös tulla etelään ja saapuu suoraan Joensuuhun helmikuussa. Pieti myös käynee Helsingissä ja viipynee siksi, että Sandbergin kanssa sattuu yksiin paluumatka. Markkanen lienee vasta saapunut kotia Joensuusta ym. Minä olen kuullut, että siellä on uudestiheränneet pitäneet häntä ahtaalla. Kaikkialta kuuluu järistyksiä ja lienee tarvettakin herätä valvomaan. Kuitenkin tarvitsis toimessa osoittaa kohtuullisuutta.

    2.11.1898
    Mikkelin edellä kävin Heinävedellä ja menin Muhkalasta Rantasalmelle ja Sääminkiin. Sieltä tultua olen Kuopiossa 3 kertaa seuroja varten käynyt. Nyt tulin myös sieltä ja siellä oli kolme päivää Mikko Saarenpää ja sen seuralaisena Stenius ja Tyyskä Oulusta, Mikkola ja Kultala ym. Pietarista sekä Etelä-Suomesta yhteensä parikymmenttä henkeä Wiipurista, Lappeenrannasta, Joensuusta y. Kyllä minusta näytti siinä seurassa höpeltämistä tapahtuneen jotenki korkealle niin kuin ei valkeutta paljo muualla löytyisi kuin heillä ja Kittilässä. Mutta ei valkeus ole pohjoisessa ja etelässä, vaan on valkeus Jumalassa ja hänen sanassaan.
    >>

    Aluksi (1896) Heikki Jussila näyttää tunnistavan ”valvomattomuuden” ja heräämisen tarpeen. Esim. Pietari Hanhivaaran esiintymistä hän näyttää pitävän myönteisenä ja tarpeellisena. Alkuvuodesta 1898 asenne muuttuu varovaisemmaksi: ”Kaikkialta kuuluu järistyksiä ja lienee tarvettakin herätä valvomaan. Kuitenkin tarvitsis toimessa osoittaa kohtuullisuutta.” Saman vuoden lopulla asenne on jo selvästi kriittinen ja Jussila puhuu uusheräyksen ”höpeltämisestä”.

    Puoli vuosisataa myöhemmin Kutsujan armossa (1948) ei Jussila enää näe uusheräyksen tavoitteissa mitään hyvää. Se on ”Kittilän mustaoppi” ja sen edustajat jo alun alkaen ”toisen hengen lapsia” (eli eriseura).

    Kirjansa loppupuolella Jussila toteaa: ”Nykyisin uudestiheränneiden oppi ja sen käytäntö on suuresti reformoitu.” Tämä on kiinnostava lausunto, josta voisi päätellä että eroon johtaneet opilliset riidat eivät enää ehkä olisikaan ajankohtaisia. Olisiko vielä 1948 ollut mahdollisuus uusille sovintoneuvotteluille?

    Tuskin! Uusheräys oli jo 1907 perustanut Suomen Lähetysseuran yhteyteen oman haaraosastonsa nimellä Laestadiolainen Haaraosasto. Vanhoillisuus ei moista ulkolähetyksen ”monioppisuutta” voinut hyväksyä. Lisäksi oli tietenkin esteenä seurakuntaoppi. Juuri tuloksettomina päättyneet sovintoyritykset Rauhan Sanan kanssa osoittavat myös, että yhdistyminen oli mahdollista vain käymällä parannuksen tietä sisään SRK:n ahtaasta portista. Kuten rauhansanalainen Vilho Kivioja totesi: ”Tapaninen keksi Antinpäivänä sen jäniksenkäpälällä pehmeästi silittelevän mallin – – Sellainen Tapanisen kaavan mukainen parannus ei vetele lestadiolaisuudessa!”

    Tykkää

  9. Kesäkukka

    ”Evankeliumia on saarnattu turvallisella tavalla parannukseksi ja lohdutukseksi, mutta aina se ei ole tuntunut riittävän ja sen myötä olen miettinyt, mitä Jeesuksen nimessä ja veressä siunaaminen käytännössä merkitsee. Jos sanat eivät hoida, vaikka ne haluaa uskoa, onko Kristuksen persoona läsnä ja mikä estää kokemasta Hänen armoaan omaksi? Vl-seurakunnassa niin kuin missä tahansa joukossa kasvava voi kokea masentavaa eroa elämän merkityksistä, Jumalasta, jota ei tunnista elämässään, ja Kristuksen Rakkaudesta, jota ei koe vaikkei kielläkään.”

    ”Jos uskovien sanat eivät tule lihaksi eli näy rakkautena ja totuutena, ymmärtämisenä, kuulemisena ja nähdyksi tulemisena, niin evankeliumi ei ilmene Kristuksen koko persoonana.”

    Kiitos mariannahaapakoski tästä kommentista, kirjoitat hyvin.

    Itse olen jo vähän luovuttanut siitä toiveesta, että ”sana tulisi lihaksi” ja mainitsemasi rakkaus, totuus, ymmärtäminen, kuuleminen ja nähdyksi tuleminen alkaisivat ilmetä oikeasti, koko painollaan vl-seurakunnassa. Mieli on tällä hetkellä väsynyt ja surullinenkin siitä.

    Tykkää

  10. Kesäkukka

    Lisäyksenä vielä edelliseen kommenttiini.

    Tämä lainaus edellisestä kommenttiketjusta: ”Ihminen voi murtua elämäntilanteessa kuin elämäntilanteessa. Ilman uskoa ja uskontoakin. Aina olemme sidottuja myös aikaan ja yhteisöömme, seurakuntaan, kirkkoon, vuosisataan, paikalliseen kulttuuriin jne. ”

    Näin vl-seurakunnan sisällä toimitaan, kun joku haluaa avautua murtumisestaan, johon liittyy myös vahvasti lestadiolainen opetus. Sanotaan, että olisit voinut murtua muutenkin. Tai sitten ei sanota mitään. Asialle ei tarvitse tehdä sen enempää.

    Miten mariannan mainitsemat rakkaus, totuus ja ymmärtäminen, miten kuulluksi ja nähdyksi tuleminen?

    Tykkää

    1. Kesäkukka! Rakkauden vaje on minustakin suurimpia surunaiheita tässä maailmassa. Toistuva torjutuksi tuleminen on kauhea kokemus ja syö luottamusta. Minusta ihmisen murtuminen on lähimmäisen kanssa jaettavaksi tarkoitettu asia, joka liittyy aina laajempaan joukkoon ihmisiä. Kivun tai huolen esiin purkautuminen jossakussa meistä on mahdollisuus totuudessa kasvamiseen ja huolenpitoon, rakentumiseen kokonaisemmiksi ihmisiksi. Mutta me ihmiset olemme enemmän tai vähemmän turvallisuushakuisia, mikä minusta näkyy siinä kuinka hyvin uskallamme kohdata kärsivän. Välinpitämättömyys voi olla kovuutta, mutta myös tiedon ja taidon puutetta, sitä, ettei ymmärrä mitä toisessa tapahtuu, eikä siksi osaa jakaa toisen kokemusta. Torjuminen säilöö sitten vaikeudet yksittäisiin sairastuneisiin ja seuraaville sukupolville kannettavaksi. Jeesus oli täydellinen siinä, ettei hän pelännyt sairaita ja hylättyjä, vaan päinvastoin näki juuri heidät ja toi heille avun. Se että murheellista ei lohduteta, vaan hänet jätetään yksin, on minusta pelkoa, johon liittyy myös vaikeus erottaa itset toisesta ja samalla ymmärtää toinen toistemme perimmäinen yhtäläisyys. Rakkauden vajeen näkeminen toisessa saa ehkä pelkäämään että itsekin jää vaille rakkautta, ja silloin tuntuu turvallisemmalta pysyttäytyä erillään uhkasta ja yrittää olla osa sellaista joukkoa, jossa näistä asioista vaietaan. (Tämä on tällaista yleistä pohdintaa, en tunne sinua Kesäkukka joten en tiedä tarkkaan mistä puhut, mutta näitä olen itse miettinyt…) Vl-seurakunta koostuu meistä ihmisistä, ja voimme rukoilla, että aina olisi edes yksi sellainen paikalla, joka kykenee lievittämään toisen kärsimystä. Ei varmaan kannata odottaa, että kokonaiset seurakunnat tai maailma muuttuu Kristuksen kaltaiseksi. On kai hyvä iloita siitä, jos näkee pisarankaan Kristusta tässä maailmassa. Ei Hän ollut niin kovin ilmeinen omana aikanaankaan, kun opetuslapsetkaan eivät aina häntä tunnistaneet eivätkä ymmärtäneet. Hän on silti täällä, ja koska Hän on kokenut totaalisen hylätyksi tulemisen ihmisten ja Isänkin osalta ristin kärsimyksessään, voi Hän myös meitä auttaa murtumisissamme. Ja kyllä meidän kristittyinä täytyy todella kilvoitella rakkaudessa. Johanneksen ensimmäisen kirjeen sanat ovat vakavat ja velvoittavat:

      ”Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä. 17 Jumalan rakkaus on saavuttanut meissä täyttymyksensä, kun me tuomion päivänä astumme rohkeasti esiin. Sellainen kuin Jeesus on, sellaisia olemme mekin tässä maailmassa. Pelkoa ei rakkaudessa ole, 18 vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelossahan on jo rangaistusta; se, joka pelkää, ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa.

      19 Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä. 20 Jos joku sanoo rakastavansa Jumalaa mutta vihaa veljeään, hän valehtelee. Sillä se, joka ei rakasta veljeään, jonka on nähnyt, ei voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt. 21 Tämän käskyn me olemmekin häneltä saaneet: joka rakastaa Jumalaa, rakastakoon myös veljeään.”

      Mulla tuli mieleen myös Theodor Adornon radiopuhe vuodelta 1966 ”Kasvatus Auschwitzin jälkeen”. Siinä hän pohtii kasvatuksen riskejä ja mahdollisuuksia oman aikansa kontekstissa juutalaisten joukkotuhoa vasten. Jos kiinnostaa niin kannattaa lukea teksti, joka löytyy esim. osoitteesta https://suoranta.files.wordpress.com/2007/11/mita-on-valistus.pdf sivulta 222 alkaen. Tässä pari lainausta puheen loppupuolelta:

      ”En halua saarnata rakkautta, sillä sen saarnaamista pidän turhana. Kellään ei ole oikeutta saarnata sitä, koska rakkauden puute – kuten sanoin edellä – on poikkeuksetta kaikkien ihmisten puute nykymaailmassa. Rakkauden saarnaaminen edellyttää niissä, joiden puoleen käännymme, jo ennalta toisenlaista luonteenrakennetta kuin se, mitä halutaan muuttaa. Sillä ihmiset, joita pitäisi rakastaa, ovat myös itse sellaisia, etteivät he osaa rakastaa, ja siksi he eivät ole erityisen
      rakastettavia. Eräs kristinuskon – joskaan ei aivan virallisen opin mukainen – merkittävä virike oli se, että piti hävittää kaikkialle läpitunkeva kylmyys. Yritys kuitenkin epäonnistui ja ilmeisesti siksi, että se ei puuttunut siihen yhteiskunnalliseen järjestykseen, joka juuri tuottaa ja uusintaa tämän kylmyyden. Todennäköisesti ihmisten välillä ei ole tähän päivään mennessä ollut vielä koskaan
      lämpöä, jota he kaikki kaipaavat, paitsi lyhyinä ajanjaksoina ja pienissä ryhmissä ja ehkäpä myös joidenkin rauhanomaisten alkuasukkaiden keskuudessa.

      Mutta ennen kaikkea vanhempia, jotka itse ovat tämän yhteiskunnan tuotteita ja kantavat sen syntymämerkkiä, ei voi noin vain kehottaa olemaan lämminhenkisiä. Sellainen vaatimus, että lapsille annetaan enemmän lämpöä, luo vain keinotekoista lämpöä ja siten kieltää sen. Kehotus rakkauteen – mahdollisessa käskymuodossa: näin pitää tehdä – on itsessään sellaisen ideologian ainesta, joka vain ikuistaa kylmyyden. Sille on ominaista pakonomaisuus ja tukahduttavuus,
      jotka vaikuttavat juuri päinvastaiseen suuntaan kuin kyky rakkauteen edellyttää. Sen vuoksi olisi ensisijaista tiedostaa kylmyys, samoin kuin se syy, josta se johtuu.”

      Ehkä vähän lohdutonta puhetta, mutta minusta jotenkin turvallista siinä mielessä, että kun tunnistaa oman kyvyttömyyden rakastaa niin silloin avautuu mahdollisuus ottaa vastaan Kristuksen armahtavaa rakkautta. Ja tuo viimeinen virke antaa neuvon siitä, mihin tulee keskittyä ensin: kylmyyden tiedostamiseen ja sen syiden pohtimiseen. Siihen minusta vl-seurakunnissakin tarvittaisiin enemmän rohkeutta. Se olisi rohkeutta Kristuksessa ja sitä voimme aina pyytää lisää.

      Tykkää

    2. Johanna

      Lainasit minua Kesäkukka, sen olisit voinut mainita. Irrotit myös asian yhteydestään. Yritin kommentissani lohduttaa Vuokkoa, (joka varmasti kaipaisi kohtaamista omassa elämässään, kuten kuka muu hyvänsä) koska voin eläytyä hänen kokemaansa, itsekin paljon kärsineenä, kristittynä, uskovaisena. Mutta olen edelleenkin kirjoittamani takana. Särkyä voi kuka vain. Toisekseen et voi tietää minun syvällisistä tunnoistani yhtään mitään. Et voi tietää, kuljenko läheisteni rinnalla, kuinka kohtaan särkyneen läheiseni, uskovan tai ei-uskovan.

      Tykkää

      1. Kesäkukka

        Johanna: ”Et voi tietää, kuljenko läheisteni rinnalla, kuinka kohtaan särkyneen läheiseni, uskovan tai ei-uskovan.”
        Täällä kohtasit Vuokon, ja siitä heräsi tarve sanoa jotakin, minkä tuolla viestissä 5.10. 23:55 sanoin. Mutkien kautta vaan meni, harmillista. Ens kerralla paremmin.

        Tykkää

  11. Johanna

    Vielä Kesäkukalle. En tiedä oletko niin nuori tai viaton, että et toellakaan ole kohdannut särkyneitä muualla kuin uskovaisten piirissä. Itselläni tulee mieleen poikani koulukaveri (ei vl), joka on vaikean masennuksensa vuoksi työkyvytön, työkaverini poika (ei vl), joka meni kannabispsykoosiin, lapsuuden ystäväni (vl), joka sairastui skitsofreniaan, pari rakasta ystävääni, jotka olivat samaan aikaan turvakodissa (vl) jne jne. Ei se sairaus kysy uskoa, vaikka uskovakin voi yhtä lailla murtua ja sairastua. Jos sinun mielestäsi uskovaisten seurakunnassa tai uskovaisissa on vikaa, tiedät kuitenkin, kuka on ainut ihminen, jota voit muuttaa. Tiedät mistä lähtee muutos. Mielestäni on käsittämätöntä tietämättämyyttä, että voi yleistää uskovaisten toiminnan yhteen nippuun. Et voi tietää, miten paljon on hiljaista arjen diakoniaa, et voi tietää kuinka usein Jeesus lähestyy kärsivää toisen uskovaisen hahmossa.

    Tykkää

    1. Jape

      Muuten tosta turvakotijututsta ym ”ongelmista” uskovaisten keskuudessa tuntuu ennemmin hassulta että uskovaiset toimisivat niin että joku joutuu lähtee omasta kodista ”huilimaan” tms. Eli luulisi että henki ohjaa ja muuttaa ihmisen toimintaa niin että hän toimii erilailla kuin maailmanihminen

      Tykkää

  12. Kesäkukka

    Okei, Johanna, olisin voinut mainita, että lainaus oli sinun kommentista. Ei ollut tarkoitus pahoittaa mieltäsi. Tuo miten kirjoitit, on vaan kokemukseni mukaan hyvin yleinen tapa suhtautua henkilöön, joka yrittää avaa jollekulle haavaansa, (johon liittyy myös traumaa lestadiolasen liikkeen opetuksesta). Mutta mariannan tavoin ajattelen, ettei kyse ole välttämättä kovuudesta, vaan pikemminkin tiedon ja taidon puutteesta.

    Näytät Johanna nyt olettavan ihan liikaa minusta ja siitä mitä asioista (ja sinusta) ajattelen. Ei kiva. Suurin osa menee ihan ohi.

    Tykkää

      1. Kesäkukka

        En tiedä tarkalleen mitä tarkoitat, mutta yleisellä tasolla piti minun puhua. Siksi ei olisi kannattanut ottaa lainausta sinun kommentistasi. Olen pahoillani, että loukkasit mielesi.
        Jokainen parhaamme varmasti yritämme. Kun asiat ovat herkkiä, helposti tulee loukkaantumisia. Tarkoitus ei ollut loukata.

        Tykkää

  13. Johanna

    Ehkä on minun parasta lopettaa keskustelu tällä erää. En tunnista itseäni Kesäkukan kommenteista ja luonnehdinnoista. Minun käsitykseni Kristuksen toiminnasta ja seurakunnasta on ehkäpä toisenlainen. Kannattaa ensisijaisesti turvata Jumalaan, eikä etsiä täydellisiä seurakuntalaisia. Jumala on se, joka kohtaa ihmisen täydellisellä tavalla.

    Taidan jatkaa mieluummin Joseph Razingerin erinomaisen kirjan ”Jeesus Nasaretilainen” lukemista. Seuraavaksi voisi kaivaa vaikkapa Jussilaa kirjahyllystä. 🙂 Mutta ei jäädä, eriävistä mielipiteistä huolimatta,riitaan, vaan tehdään sovinto. 🙂

    Tykkää

  14. Kesäkukka

    Niin. Pointtini oli se, että tuntuu, että vl-liikkeen sisällä on hyvin vaikea puhua ja kohdata sitä tosisasiaa, että myös tässä yhteisössä sisällä olevat ovat voineet traumatisoitua nimenomaan tämän liikkeen käytännöistä ja opetuksista, joita ovat halunneet kuuliaisena noudattaa. Että tämä ei eroa muista uskonnollisista yhteisöistä välttämättä sen suhteen. Mutta näistä puhuminen näyttää olevan tällä hetkellä tabu.
    Esimerkiksi Päivämieheen on toivottu jo kauan aikaa sitten kirjoitusta tähän teemaan liittyvistä asioista, mutta ei ole ainakaan vielä ollut.

    Tykkää

    1. Vuokko Ilola

      Kesäkukalta:

      ”Pointtini oli se, että tuntuu, että vl-liikkeen sisällä on hyvin vaikea puhua ja kohdata sitä tosisasiaa, että myös tässä yhteisössä sisällä olevat ovat voineet traumatisoitua nimenomaan tämän liikkeen käytännöistä ja opetuksista, joita ovat halunneet kuuliaisena noudattaa.”

      Painotan sanoja LIIKKEEN KÄYTÄNNÖISTÄ ja OPETUKSISTA, jotka ovat aiheuttaneet ja aiheuttavat edelleenkin traumoja liikkeen jäsenille ja myös suhteessa ulkopuolisiin.

      Liikkeen IHMISET sitä vastoin ovat usein toisillensa todella ihanan auttavaisia, empaattisia ja ymmärtäväisiä ja moni saa kokea sen elämässään silloin kun jokin tragedia kohtaa.

      Organisaatio ottaa enempi kuin antaa ja yksilö/jäsenet toisinpäin; antavat enempi kuin ottavat. Ainakin itse aikoinani koin näin.

      Tykkää

  15. Nimenomaan lestadiolaisen liikkeen historia on hyvin väkivaltainen. Hengellistä väkivaltaa on käytetty mennen tullen, ja se on tuottanut tuhansittain traumatisoituneita uhreja. Siinä missä muussa yhteiskunnassa on, kirkkoja myöten, pyritty pois henkisen väkivallan rakenteista ja käytännöistä, on vanhoillislestadiolaisuus niitä säilyttänyt. Niin kauan kuin tätä ei liikkeen johdon ja vaikuttajien taholta myönnetä, ei liikkeen tervehtyminen ole mahdollista.

    Tässä on odoteltu jo 20 vuotta että keskustelu alkaisi todella. Ilmeisesti tarvitaan joku suurempi sisäinen hämminki tai ulkopuolinen paine että tervehdyttävä, rehellinen keskustelu alkaisi.

    Tämä blogi on ollut hyvä itu siihen suuntaan ja muitakin merkkejä siitä on. Niin kauan, kun liikkeen asioista ei puhuta niiden omilla nimillä, ei myöskään tervehtymistä tapahdu. Surullista.

    Vuokko ja Kesäkukka hyvin toivat asiaa esille.

    Tykkää

  16. sateenkaarilppummesulle

    Jeesus ei traumatisoi.

    Matt. 11:28-30

    28 ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.
    29 Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon.
    30 Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.”

    Tykkää

  17. Quo Vadis

    Kiitos Roosalle erittäin mielenkiintoisesta Jussilan teologian avaamisesta. Jäin miettimään Jussilan teologian pohjana olevaa kääntymiskokemusta: “Myöhemmin Jussilan teologian sanoituksessa tällä kääntymiskokemuksella on ratkaiseva merkitys. “ Marianna sivusikin aihetta: “Herätyksen aikoina henkilökohtainen kokemus korostui varmasti aivan toisella tavalla kuin nykypuheessa, ja siksi esim. Laestadiuksen ja Lutherin samoin kuin muiden ennen uskoneiden tekstejä on virkistävää lukea…”

    Juuri kääntymiskokemus on siis ollut ratkaiseva useilla edesmenneillä ja nykyisillä kristityillä, Paavali mukaanlukien. Paavalin kääntyminen oli myös vahvasti kokemuksellinen tapahtuma. Kristikunnan merkittävimmän teologin pelastusopin ytimessä kulki vahvana ajatus ihmistä suuremman voiman todellisuuden läsnäolosta, Kristuksen ja Hengen läsnäolon kokemuksesta. Myös muut apostolit ja varhaiset kristityt kokivat näkyjä ja erilaisia ilmestyksiä, joita he tulkitsivat, ja joiden kautta he myös auktorisoivat opetustaan. Paavalin kääntyminen ei siis ainakaan tapahtunut älyllisen pohdiskelun tuloksena, vaan kyseessä oli pikemminkin vastarinnan murtuminen ja antautuminen Kristuksen edessä. Saman tyyppinen kokemus näyttäisi olevan Jussilalla: “Saarnallaan hän kaatoi minun oman hurskauden tornini peruskivetkin…”

    Uudestisyntymisestä:
    “Uudestisyntyminen on kuin luonnollinen syntymä, jossa seurakunta eli Saara-äiti synnyttää uusia Jumalan lapsia. “ Olen miettinyt jo pidempään, että miksi vl-kristillisyydessä on käytetty ja käytetään seurakunnan kuvana juuri Vanhan Testamentin Saaraa? Olemmehan kuitenkin Uuden Liiton eli toteutuneen lupauksen päälle uskovia? Miksi emme käyttäisi Mariaa seurakunnan kuvana ja uusien Jumalan lasten synnyttäjänä, kun Uusi Adam eli Kristuskin on syntynyt neitsyt Mariasta? Jos seurakunnan kuva olisikin Saaran sijasta Maria, millä tavalla se vaikuttaa mielikuvaan seurakunnasta ja yksittäisen kristityn elämässä?

    Varsinkin 1970-80-lukujen hoitokokouksissa käytettiin Saara-äitiä “kurittajan” roolissa sekä myös vedottiin hänen iäkkyyteensä ja tuskaansa tottelemattomien ja kurittomien lasten ojentamisessa. Mariaa on sen sijaan vaikea nähdä kurittajana ja ojentajana, vaan hän on ennenkaikkea esirukoilija, hoivaaja ja kanssakärsijä Kristuksen kanssa, ja sielunsa on miekka lävistänyt.

    Paavali on rakentanut kristinuskon teologian oman kokemukseensa kuin myös tukeutunut isiensä uskon ja Vanhan Testamentin sekä kreikkalaisen filosofian uudelleen tulkintaan. Tällä tavalla hän teki kristinuskosta ns. markkinakelpoisen suhteessa aikansa erilaisiin uskontoihin ja hengellis-filosofisiin suuntauksiin.

    Varhaiset kristityt kokivat ilmestyksiä ja ihmeitä, jotka todistivat heille Hengen läsnäoloa ja vaikutusta: kokemus ylösnousseen näyttäytymisestä sytytti kipinän, joka sytytti liekin ja Hengen liekki jatkoi etenemistään ruokkien seuraavaa… Kokemus Jumalan läsnäolosta vahvistaa Hengen liekkiä. Kykeneekö kristillisyytemme evankeliumi Kristuksesta välittämään kokemuksen elävästä Jumalasta tällä hetkellä?

    Marianna: “Kristuksen persoona ei vaikuta seurakunnassa elävänä todellisuutena. Jos uskovien sanat eivät tule lihaksi eli näy rakkautena ja totuutena, ymmärtämisenä, kuulemisena ja nähdyksi tulemisena, niin evankeliumi ei ilmene Kristuksen koko persoonana.” Aamen.

    QuoVadis

    Tykkää

  18. Quo Vadis! Kiinnostavaa puhetta uudestisyntymisestä Paavalin kohdalla ja muutenkin. Saara-äiti seurakunnan kuvana on aika inhimillinen: hänen reaktionsa Herran ilmoitukseen ihmeen tapahtumisesta oli epäuskoinen nauru (1. Moos. 18):

    ”Voisiko näin kuihtuneessa naisessa vielä herätä halu? Miehenikin on jo käynyt vanhaksi.” 13 Silloin Herra kysyi Abrahamilta: ”Miksi Saara nauroi? Miksi hän ajatteli: ’Voisinko minä todella vielä synnyttää, vaikka olen näin vanha?’ 14 Onko Herralle mikään mahdotonta? Ensi vuonna minä palaan luoksesi tähän samaan aikaan, ja silloin Saaralla on poika.” 15 Saara väitti: ”En minä nauranut”, sillä hän oli peloissaan. Mutta Herra sanoi: ”Saara, kyllä sinä nauroit.”

    Ja vielä Herran nuhdeltua Saaraa tuosta epäuskosta, hän hätääntyneenä kieltää vaistomaisen reaktionsa. Se ei kuitenkaan estä Jumalaa siunaamasta Saaraa kuten Hänen tahtonsa oli. Samantapainen vaistomainen kieltoreaktio oli Pietarilla Jeesuksen ristiinnaulitsemisen yhteydessä, kun hän joukkopaineen alla lihansa vaistolla kielsi Herransa useita kertoja. Pietarin ja Jeesuksen keskusteluissa näkyy selvästi se, miten samassa ihmisessä puhuu sekä pyhittävä Jumalan Henki että inhimillisesti katsoen joskus hyväntahtoiseltakin vaikuttava Saatanan ajatus (Matt. 16):

    ”13 Kun Jeesus oli tullut Filippoksen Kesarean seudulle, hän kysyi opetuslapsiltaan: ”Kuka Ihmisen Poika* on? Mitä ihmiset hänestä sanovat?” 14 He vastasivat: ”Toisten mielestä hän on Johannes Kastaja, toisten mielestä Elia, joidenkin mielestä Jeremia tai joku muu profeetoista.” 15 ”Entä te?” kysyi Jeesus. ”Kuka minä teidän mielestänne olen?” 16 Simon Pietari vastasi: ”Sinä olet Messias, elävän Jumalan poika.” 17 Jeesus sanoi hänelle: ”Autuas olet sinä, Simon, Joonan poika. Tätä ei sinulle ole ilmoittanut liha eikä veri, vaan minun Isäni, joka on taivaissa. 18 Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari*, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni.”

    21 Tästä lähtien Jeesus alkoi puhua opetuslapsilleen, että hänen oli mentävä Jerusalemiin ja kärsittävä paljon kansan vanhimpien, ylipappien ja lainopettajien käsissä. Hänet surmattaisiin, mutta kolmantena päivänä hän nousisi kuolleista. 22 Pietari veti hänet erilleen ja alkoi nuhdella häntä: ”Jumala varjelkoon! Sitä ei saa tapahtua sinulle, Herra!” 23 Mutta hän kääntyi pois ja sanoi Pietarille: ”Väisty tieltäni, Saatana! Sinä tahdot saada minut lankeamaan. Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!”

    Meni näemmä vähän kauas tuosta Saarasta, mutta mietin sitä, että hän on tästä epäuskon näkökulmasta aika puhutteleva esimerkki meille seurakunnan todellisuudesta. Pietarin tunnustus on Jeesuksen itsensä asettama perusta kirkolle, ja sitä ei oteta pois hänen lankeamisistaan huolimatta. Maria on todella hyvin kaunis ja puhutteleva esikuva kuuliaisuudessaan. Minua kuitenkin hämmentää hänen palvontansa esim. katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa ja mietin, että onko ihmisillä vaarana käyttää hänen nöyrää hiljaisuuttaan myös väärällä tavalla hyväkseen omien fantasioiden palvelukseen. Raamattuun pitäytyvä Marian uskonelämästä oppiminen tuntuu kyllä ihmeellisen kauniilta esikuvalta uskovaiselle. Ja kyllä Mariakin hämmästyi Jumalan ilmoitusta, mutta häntä se ei ilmeisesti naurattanut: ”Maria kysyi enkeliltä: ”Miten se on mahdollista? Minähän olen koskematon.” (Luuk. 1:34). Kiinnostavaa että enkeli Gabriel vahvisti Mariaa kertomalla hänelle myös Elisabetin osasta: ”Ja tiedä tämä: Myös sukulaisesi Elisabet kantaa poikalasta, vaikka on jo vanha. Hän on jo kuudennella kuukaudella — hän, jota on pidetty hedelmättömänä! 37 Jumalalle ei mikään ole mahdotonta.” Sama Jumalan ihme toteutui sekä Saaran että Elisabetin kohdalla.

    Quo Vadis: ”Paavali on rakentanut kristinuskon teologian oman kokemukseensa kuin myös tukeutunut isiensä uskon ja Vanhan Testamentin sekä kreikkalaisen filosofian uudelleen tulkintaan. Tällä tavalla hän teki kristinuskosta ns. markkinakelpoisen suhteessa aikansa erilaisiin uskontoihin ja hengellis-filosofisiin suuntauksiin.”

    Paavali oli tosiaan Pyhän Hengen kautta aidosti luova markkinamies omana aikanaan Jumalan valtakunnan työssä, kun hän rupesi ”kaikkien orjaksi”, jotta saisi pelastettua ”edes muutamia” (1. Kor. 9):

    ”19 Vaikka olen vapaa ja kaikista riippumaton, olen ruvennut kaikkien orjaksi voittaakseni Kristukselle mahdollisimman monia. 20 Voittaakseni hänen omikseen juutalaisia olen näille ollut kuin juutalainen; voittaakseni lain alaisina eläviä olen näille ollut kuin lain alainen, vaikka en olekaan lain alainen. 21 Voittaakseni ilman lakia eläviä olen näille ollut kuin eläisin ilman lakia, vaikka en olekaan Jumalan lakia vailla — onhan minulla Kristuksen laki. 22 Voittaakseni heikkoja olen näille ollut heikko. Kaikille olen ollut kaikkea, jotta pelastaisin edes muutamia. 23 Kaiken tämän teen evankeliumin vuoksi, jotta olisin itsekin siitä osallinen.”

    Hän kuitenkin myös rajaa tehtäväänsä (Room. 15):

    ”20 Olen kuitenkin pitänyt kunnia-asianani olla julistamatta evankeliumia niillä seuduilla, joilla Kristuksen nimi jo tunnetaan, jotta en rakentaisi toisen laskemalle perustukselle. 21 Toimin niin kuin on kirjoitettu: — Ne, joille ei ole kerrottu hänestä, tulevat näkemään, ne, jotka eivät ole kuulleet, tulevat ymmärtämään.”

    Näiden Paavalin puheiden pohjalta olen miettinyt sitä, että Jumalan valtakunnan työssä täytyy yrittää pysyä hereillä sen suhteen miten Kristus tahtoo ilmetä sekä uskovaisille että epäuskoisille omassa elämänpiirissämme missä kuljemmekaan. Koen että mykkää huutoa Jumalan puoleen on kaikkialla, ja meitä ihmisiä tarvitaan välittämään Kristuksen tuntemista sellaisin sanoin, elein, työn ja hoivan keinoin, jotka vastaanottajalle ovat mielekkäitä hänen elämäntilanteessaan ja ymmärryksessään. Jeesus Kristus oli omana aikanaan ja on edelleen tänään äärimmäisen luova persoona, jonka tekoja me ihmiset emme voi ennakoida emmekä suunnitella, mutta hänen puoleensa herkistyneenä voimme ottaa vastaan sitä Pyhän Hengen luovaa viisautta, jota Jumalan valtakunnan työ edellyttää. Kieli on väkevä väline luomaan todellisuutta ja ymmärrystä siinä missä eroakin ihmisten (ja Kristuksen) välille. Joskus konkreettinen apu, kosketus tai muu myötätunnon ele kirkastaa Kristusta paremmin, varsinkin jos usko sanoihin on mennyt. Ja Kristus puhuu Sanansa ja lähimmäistemme ohessa meille myös luonnossa ja arkisissa tapahtumissa, vaikka mainoslauseessa tai kompastumisessa, hänen keinonsa ovat rajattomat.

    Quo Vadis: Liitän tuohon sinun viimeiseen sitaattiisi virkkeen alkuosan, jota ilman ajatus ei ole kokonainen: ”Kristillisyyteen kasvattaminen on haasteellista (mahdotonta ilman Jumalan apua) ja evankeliumi uhkaa typistyä sanahelinäksi, jos Kristuksen persoona ei vaikuta seurakunnassa elävänä todellisuutena.”

    Minusta Kristuksen persoona vaikuttaa elävänä todellisuutena tänäänkin Jumalan valtakunnassa, joka oli minulle totta Helsingin rauhanyhdistyksen syysseuroissa koko viikonlopun ajan. Evankeliumi ei missään nimessä typistynyt sanahelinäksi, vaan ruokki niin, että olin valtavan kiitollinen Jumalan ihmeellisestä rakkaudesta minua ja muita seuravieraita kohtaan. Uskon, että kannattaa hakeutua seuroihin kuulolle, vaikka joskus joutuisikin pettyneenä lähtemään pois. Ainakin Helsingin rauhanyhdistyksellä minua on ruokittu Sanalla ja terveellisellä evankeliumilla jatkuvasti näiden parin vuoden aikana, jotka olen täälläpäin asunut. Sanahelinä on mahdollinen riski niin omassa kuin muidenkin puheessa, ja sen mahdollisesta havaitsemisesta on hyvä keskustella yhdessä.

    Voikohan tässä mainita, että olen minä hiukan kaivannut Joona Kortenniemen herätyssaarnoja, joista ilahduin paljon Helsinkiin muuttaessani. Tuntuu että Jumala avasi Joonalle ymmärrystä siitä, että emme saisi unohtaa kristittynä kilvoittelun velvoittavuutta. Jumalan johdatusta Joonalle, missä kuljetkin!

    Tykkää

    1. Quo Vadis

      Quo Vadis: Liitän tuohon sinun viimeiseen sitaattiisi virkkeen alkuosan, jota ilman ajatus ei ole kokonainen: ”Kristillisyyteen kasvattaminen on haasteellista (mahdotonta ilman Jumalan apua) ja evankeliumi uhkaa typistyä sanahelinäksi, jos Kristuksen persoona ei vaikuta seurakunnassa elävänä todellisuutena.” Kiitos korjauksesta :-). Nappasi näköjään jostain syystä keskeltä lausetta.

      ”Meni näemmä vähän kauas tuosta Saarasta, mutta mietin sitä, että hän on tästä epäuskon näkökulmasta aika puhutteleva esimerkki meille seurakunnan todellisuudesta…”

      Niin, epäuskon näkökulmasta kyllä, mutta esimerkillisyyden näkökulmasta ei. Saaran nauraminen oli hyvin inhimillistä, minäkin olisin varmasti nauranut ihan täysillä vastaavassa tilanteessa. Mutta se ei ollutkaan pahinta, vaan Saaran toiminta oli ajoittain myös hyvin julmaa, hän mm. pahoinpiteli Hagaria, joka siis oli Abrahamin jalkavaimo, koska Saara oli pitkään hedelmätön. Hagar ylpistyi siitä, että hänellä oli poikalapsi, mutta Saaralla ei. Sen jälkeen kun Saara sai Iisakin, hän ajoi Hagarin poikansa Ismaelin kanssa erämaahan. Eli lupauksen lapsen syntymän jälkeen, jalkavaimo poikineen sai lähteä talosta.

      Tällä esimerkillä perusteltiin aikoinaan mm. seurakunnasta eroittamisia ja puhdistamisia. Tässä Saara-äidissä on mielestäni siis paljon ylitulkinnallisuutta.

      Mielestäni siis Maria on raamatullisempi kuva Uuden liiton seurakunnasta kuin Saara. Myös Luther näki Marian sekä seurakunnan että yksittäisen kristityn esikuvana. Mutta siihen on tosiaan varmasti latautunut paljon pelkoa Marian palvonnasta.

      Tykkää

    2. Katolinen ja ortodoksinen kirkko ei palvo Jumalanäitiä, Mariaa. Pyhää Jumalanäitiä kunnioitetaan, ja pyydetään hänen esirukouksiaan. Maria on kirkolle esikuva ja vertauskuva, kirkon Äiti.

      On toteutuneet Marian kiitosvirren sanat: ”Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi…” Hän on kaiken kunnioutuksen arvoinen. Mutta palvonta kuuluu yksin kolmiyhteiselle Jumalalle!

      Tykkää

      1. Kiitos kommentista Eudokimos! On tosiaan vähän arveluttavaa tulkita itselle vieraiden kirkkojen toimintaa palvonnaksi, kun en tiedä tarkkaan, mistä on kyse. Marian kunnioittaminen esikuvana on kaunis ja tarkoituksenmukainen asia. Valamossa vieraillessani jäin kuitenkin miettimään sitä, miksi Maria korostuu kuvissa, lauluissa ja rukouksissa niin paljon suhteessa Jumalan Poikaan. Joku minulle sitä avasikin sitten juuri kertomalla, että hän on esirukoilija ihmisen ja Jumalan välillä, Jumalan Poikaa inhimillisempi ja siten ikään kuin helposti lähestyttävämpi. Jeesus ei kai kuitenkaan antanut minkäänlaista ohjetta siihen, että lähestyisimme Isää edesmenneiden uskoneiden välityksellä. Onko Marian tehtävä olla ihmisten palveluksessa tässä mielessä näinäkin aikoina, vai saako hän ehkä levätä rauhassa? Ei aavistustakaan, eikä minun tule sitä tietääkään.

        Tulee mieleen se, kun Jeesus joutui vanhemmiltaan hukkaan 12-vuotiaana Jerusalemin pääsiäisjuhlilla. Maria ja Joosef löysivät hänet kolmen päivän etsimisen jälkeen temppelistä keskustelemassa oppineiden kanssa. Äiti ja poika juttelevat:

        ”Poikani, miksi teit meille tämän? Isäsi ja minä olemme etsineet sinua, ja me olimme jo huolissamme.” 49 Jeesus vastasi heille: ”Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?” (Luuk. 2)

        Jeesus tekee tässä eron ajallisen perheensä ja taivaallisen kotinsa välillä, ja puhuu tehtävästään suhteessa Jumalaan. Yhteys Isään on tärkeämpi kuin yhteys Maria-äitiin. Miksi sitten me ihmiset tarvitsisimme edesmenneen Marian itsemme ja Jumalan välille? Eikö Kristus ja seurakunta hänen ruumiinaan riitä esirukoilijaksi? Eihän Marian persoona voi olla mitenkään samassa roolissa kuin Kristuksen ruumis. Käykö tässä niin, että pyhitettyä ihmistä kunnioitetaan enemmän kuin Pyhää Henkeä itseään? Olen muissakin yhteyksissä miettinyt sitä, että onko meille ihmisille annettu lupaa turvautua edesmenneisiin ihmissieluihin tai vaikkapa enkeleihin siinä mielessä, että uskoisimme heidän olevan lähempänä Jumalaa kuin me Pyhän Hengen kautta Kristuksessa voimme olla. Joskus teini-ikäisenä ajattelin, että tulisipa Jeesus maan päälle kertomaan nykyajassa, mikä on totta ja mikä ei, kun tuntui, ettei kukaan aikuinenkaan sitä tiedä. Sitten muistin, että Jeesus oli sanonut opetuslapsilleen, että hänen täytyy mennä pois, että Pyhä Henki voi tulla tilalle. (Joh. 16:7. ”Mutta minä sanon teille totuuden: teille on hyödyksi, että minä menen pois. Ellen mene, ei Puolustaja voi tulla luoksenne.”) Ja ajattelin, että en voi vaatia lihallista Jeesusta tulemaan maan päälle, vaan minun täytyy voida uskoa siihen, että Pyhä Henki on totta ja riittää. No, mitenkähän tämä liittyy tuohon Mariaan… varmaan siten, että pyhitetyt ihmiset tulevat ja menevät ja meidän ei ehkä tulis pitää heistä liikaa kiinni, jotta emme kadottaisi sitä, miten Jumalan Pyhitys juuri nyt ilmenee todeksi aikamme pyhitetyissä. Raamatullisia esikuvia me toki tarvimme ymmärtääksemme, mitä Jumala meiltä haluaa.

        Tykkää

  19. Johanna

    Kesäkukalta: ”Pointtini oli se, että tuntuu, että vl-liikkeen sisällä on hyvin vaikea puhua ja kohdata sitä tosiasiaa, että myös tässä yhteisössä sisällä olevat ovat voineet traumatisoitua nimenomaan tämän liikkeen käytännöistä ja opetuksista, joita ovat halunneet kuuliaisena noudattaa. ”

    Olen miettinyt, että mikä tässä keskustelussa meni pieleen meidän kesken. Itsehän en tietysti aikonut siihen edes alun perin osallistua. Mutta ymmärrän suunnilleen mitä yllä tarkoitat. Aihe on kuitenkin niin laaja (ja edelleen aikaan, paikkaan ja kulttuuriin sidottu), että en oikein jaksaisi siihen edes ottautua.

    Ensinnäkin en ikinä haluaisi puhua ensisijaisesti mistään liikkeestä ja liikkeen opeista, vaan kristinuskosta ja Kristuksen seuraamisesta.

    Toisekseen, todellinen ikiaikainen pähkinä on omien ja toisten rajojen kunnioittaminen ja niiden suhde Raamatun opetuksiin. Miten em. asiat sopivat yhteen? Ja voiko Kristuksen seuraaminen joskus rikkoa henkilökohtaiset rajat, vrt. alkuaikojen marttyyrit. En tiedä voiko kukaan valita varmasti semmoista elämää, uskonnolla tai ilman, että taatusti pysyy ehyenä. Jos varmistaa valinnoillaan oman ehyen elämän, saattaa silti aiheuttaa sivussa muiden särkymistä (esim. avioero, jotta pelastaa oman hyvinvointinsa ja onnensa, mutta aiheuttaakin sillä ehkä traumoja lapsille). Kysymys ei siis ole ollenkaan helppo.

    Itse olen kuullut puhuttavan vl-piireissä niin monenlaisista uskovaisten elämäntilanteista ja -kohtaloista, että vähempikin olisi riittänyt 🙂 Olen myös kuullut paljon ymmärtäviä puheenvuoroja ja ratkaisumalleja eri tilanteisiin. Toki ymmärtämättömyyttäkin esiintyy ihan yllin kyllin. Ihmettelen silti, onko sellaisiakin paikkakuntia ja yhteisöjä, joissa keskustelu ei onnistu. Keskustelemiseen kyllä kannustaisin.

    Joskus on ihan hyvä ottaa laajempaa perspektiiviä asiaan, eikä katsella vain niillä vl-laseilla tätä maailmaa. 🙂 Nämä samat perusongelmat ovat ihan yleisinhimillisiä. Samalla voi ihan rauhassa pyrkiä luopumaan turhasta painolastista, taakkasiirtymästä, jota vaikkapa takavuosien hoitokokoukset ovat aiheuttaneet. Usko on puhdasta uskoa, johon kuuluu silti myös Kristuksen ristin kantaminen.

    ”Taakkasiirtymät koskettavat sekä yksilöitä että yhteisöjä. Niiden lähteenä voivat olla menetykset ja muutokset ihmisen ja perheen elämässä. Niitä voivat synnyttää yhteisöihin ja koko yhteiskuntaan kohdistuvat myllerrykset, kuten sodat, taloudellinen ahdinko, kieli- ja uskontoriidat sekä luonnonmullistukset.” Tehy-lehti 24.2.2017

    ”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon.
    Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne. Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä.” Matt. 11: 28-30

    Tykkää

  20. Johanna

    Jäin niin paljon miettimään tuota mainitsemaani taakkasiirtymän käsitettä, että kävin kirjastosta lainaamassa Pirkko Siltalan asiaa käsittelevän kirjan ”Taakkasiirtymä”. Psykoanalyytikko, lääketieteeteen tohtori, psykiatri Martti Siirala oli sanonut 60-luvulla luennollaan näin: ” Se mikä ei tule yhdessä jaetuksi, tulee jonkun kannettavaksi – taakkasiirtymäksi.” En voi olla ajattelematta hoitokokouksia. Olisi yhteisöllisesti ja varmaan kansallisestikin (vaikuttivathan hoitokokoukset muihinkin kuin uskovaisiin) puhdistavaa käsitellä tämä 70-luvun yhteisöllinen trauma. Minkä verran me nuoremmat kannamme tätä melkein vaiettua kaaoottista aikaa koteloituneena mielissämme? Kuinka paljon se vaikuttaa vieläkin, taakkasiirtymänä uusiin sukupolviin? Jos asioita ei puhuta ja muistella halki ja poikki ääneen, kirjoittamalla ym. sitä varmemmin se siirtyy lastemme hengelliseksi taakaksi. Itselleni on vaikeata kuunnella tiettyjä siionin lauluja, joita laulettiin paljon tuohon aikaan. Samoin jotkut sanaparret aiheuttavat välitöntä torjuntaa, koska yhdistän ne 70-luvun tapahtumiin. Olisi jo aika saada elää vapaana, uskosta Kristukseen.

    Tykkää

    1. Eevertti

      Winston Churchill sanoi maailmasodan loputtua ”Vapaa maailma on voittanut”.
      Liberalismi ja eritoten demokraattinen liberalismi sekä ihmisoikeuskysymykset nousivat maailmansodan jälkeen Euroopan ja Kristillisen lännen suunnaksi. Ei ollut varsinaista valmista ideologiaa jota seurata. Liberalismi ja suvaitsevaisuus on eritoten Kristillisen uskon maailmanrajojen maailmassa vaikuttavan viisaamaan väen ideologinen suuntaus yli puolue- ja uskontorajojen. Maailmansodan jälkeen ns. viisaampi väki Lännessä ja Euroopaassa oli täysin kyllästynyt marssimaan kohti tuhoa poliittisten- ja uskonnollisten ääriliikkeiden perässä, eikä autoritääriset hallinnot tulleet enään kyseeseen.

      Tapahtui satojen miljoonien ihmisten mentaalinen muutos, mielenmuutos, ja se näkyi. Tekniikka kehittyi hurjin harppauksin vapaassa maailmassa, tuli TV ja käytiin kuussa, seksuaalisuus vapautui. Vl-liike monien muiden vastaavien joukossa käänsi kurssia päinvastaiseen kuin mitä Winston tuli sanoneeksi. Vallassa monissa uskonnollisissa liikkeissä oli 1900-luvun alkupuolella syntynyt sukupolvi joille menttaalisen muutoksen havaitseminen oli mahdottomuus. Tuo sukupolvi tarttui rajanvedossa yksinkertaisiin asioihin kuten TV tai rock-musiikki.

      Aborttikin yleistyi. Sinänsä merkittävä ja ristiriitainen asia. Mutta tässä ihmisten työstämässä ja Jumalan siunaamassa maailmassa kaikkein merkittävin synnin määrää pudottava seikka on se, kuinka samoissa yhteiskunnissa asuvat satamiljoonaiset aikuisväestöt saadaan sopimaan rauhanomaiseen rinnaikaseloon ja siihen on vastauksensa antanut ns. viisaampi väki Euroopassa ja läntisen maailman vaikutuspiirissä. Vl-liike muiden vastaavien suuntien kanssa on keskeneräisessä vaiheessa tässä mentaliteettipuolella, toki kaiken ei tarvitsekaan vapautua esim. seksuaalisuuden räikeimpiin ilmenesmismuotoihin, mutta siitäkin voinee monessa paikassa jo vapaasti keskustella.

      ps. En malta olla sanomatta että Jussilan pojat lienevät vähän sukua meikäläiselle. Mummu oli tyttönimeltään Jussila ja kotoisin Haukiputaalta.

      Tykkää

    2. Quo Vadis

      Eudokimos: “On totta, että vanhatestamentillinen Saara on asetettu vanhoillislestadiolaisen seurakunnan vertauskuvaksi. Se on aika erikoista noin kristillisten ryhmien keskuudessa. Muilla, myös luterilaisilla, seurakunnan vertauskuva on nimenomaan Jumalanäiti, Maria.”

      Tätä minä olen ihmetellyt aina. Kysyisinkin Roosalta, että tiedätkö, mistä tämä Saara-äiti-seurakunta-kielikuva on peräisin? Onko se Heikki Jussilan omaa, vai pidemmältä ajalta? Käyttikö esim. Lestadius samaa kielikuvaa?

      Morsiusmystiikassa puhutaan kyllä seurakunnasta Kristuksen morsiamena, mutta Vanhan Testamentin Saara-äiti on sinänsä mielenkiintoinen veto, varsinkin kun se on syrjäyttänyt Marian, jonka jopa Luther hyväksyi seurakunnan esimerkiksi ja kielikuvaksi. Itselleni Jeesuksen äiti Maria on tullut elämän varrella yhä läheisemmäksi, ikäänkuin hengelliseksi äidiksi ja sisareksi. Valamolainen jumalanäidin ikoni katsoo minuun lempeästi ja siunaten, muistuttaen yhteydestä Kristukseen arjen keskellä.

      Johanna:” Minkä verran me nuoremmat kannamme tätä melkein vaiettua kaaoottista aikaa koteloituneena mielissämme? Kuinka paljon se vaikuttaa vieläkin, taakkasiirtymänä uusiin sukupolviin? Jos asioita ei puhuta ja muistella halki ja poikki ääneen, kirjoittamalla ym. sitä varmemmin se siirtyy lastemme hengelliseksi taakaksi.”

      Olet mielestäni aivan ytimessä tässä asiassa. Mikäli hoitokokousvuosien traumat ja vääristynyt hengellinen kasvatus haudataan kollektiivisen muistinmenetyksen suohon, eikä niiden aiheuttamia vaikutuksia käsitellä sielunhoidollisesti (varsinkin niiden ihmisten kohdalta jotka ovat niistä vaurioituneet), silloin ne koteloituvat ja vaikuttavat tiedostamattomalla tasolla. Ne voivat myös olla mielenterveysongelmien taustavaikuttajina, joka sekin voi heijastua seuraaviin sukupolviin ahdistavana taakkasiirtymänä.

      “Itselleni on vaikeata kuunnella tiettyjä siionin lauluja, joita laulettiin paljon tuohon aikaan.” Sama :-).

      Josta tulikin mieleeni, että kauniissa Siionin laulussa “On suuri Isän rakkaus” lauletaan: “Kärsiä kaikkein kanssa, kun yksi sairastaa…” Mielestäni tämä ei tarkoita pelkästään synnintekijän kanssa kärsimistä, vaan myös hiljaista kärsimistä ja rukousta niiden kanssa ja puolesta, joiden sielu on särkynyt liian kovasta, kylmästä ja armottomasta kohtelusta, eikä sen tähden jaksa enää uskoa. On surullista, että näiden ihmisten täytyy hakea apua psykoterapiasta ja uskontojen uhreista, jossa he kyllä tulevat kohdatuiksi, mutta miksi sitä samaa perheyhteyttä ja kohtaamista ei tapahdu siellä, missä vauriot ovat syntyneet? Asiat ovat kovin kipeitä vielä.

      Heino: “Saarnamiehet esittävät hyvin nöyrää uskovaa kysymällä; saanko vielä uskoa synnit anteeksi? Olen niin suurissa kiusauksissa tullut tälle paikalle! Kun lupa on myönnetty, he sanovat; haluan jäädä uskomaan yhdessä teidän kanssanne.”
      Itse en tulkitsisi asiaa noin kärkevästi ja yleistävästi, enkä usko että saarnamiehet esittävät nöyrää pyytäessään synninpäästöä. Mutta Heinon henkilökohtaisten kokemusten valossa ymmärrän toki tämän tapaisen tulkinnan asiasta.

      Tykkää

      1. Quo Vadis: ”Kysyisinkin Roosalta, että tiedätkö, mistä tämä Saara-äiti-seurakunta-kielikuva on peräisin? Onko se Heikki Jussilan omaa, vai pidemmältä ajalta? Käyttikö esim. Lestadius samaa kielikuvaa?”

        Itse asiassa mielenkiintoistahan on se, että Jussilalle nimenomaan Maria on esikuva uuden liiton seurakunnasta: ”Niin kuin Saara on Vanhan Testamentin seurakunnan esikuva, niin on Maria Uuden Testamentin seurakunnan esikuva: ’hän seisoi Jeesuksen ristin tykönä’.” Jussilalle siis juuri Maria on Herran äiti ja samalla Herramme suurin palvelija, joka seisoo ristin luona. Näin Jussila kertoo, minkälainen Jumalan seurakunnan tulee olla: kuin Maria, joka kärsien pysyy Herransa ristin luona. Tämä käy esille myös tuosta pitämästäni esitelmästä.

        Jäin pohtimaan käytinköhän esitysversiossa vahingossa termiä ”Saara-äiti” kuvatessani seurakuntaa Jumalan lapsia synnyttävänä äitini… hmm. jos tein niin, se ei ollut perusteltua.

        En tiedä sen tarkemmin, kuka on ollut ensimmäinen, joka on käyttänyt tuota ”Saara-äiti” termiä kuvaamaan seurakuntaa. Tämä olisi mielenkiintoista tietää! Lisäksi olisi mielenkiintoista saada selville, kuvaako termin käyttöönottoajankohta jollain tavalla seurakuntaopin muutoksia vl-opetuksessa…

        Tykkää

      2. Vuokko Ilola

        Myös juonittelevaa ja epärehellistä Rebecca-äitiä on verrattu seurakuntaan ja joo, miksi se ei sitten sopisi..? 😉 Tätä juonimiskohtaa on käytetty perusteluna myös vl-liikkeen salailuasioissa, kuten myös kolmen tietäjän epärehellisyyttä.

        Tykkää

      3. QuoVadis

        Roosa: ”En tiedä sen tarkemmin, kuka on ollut ensimmäinen, joka on käyttänyt tuota ”Saara-äiti” termiä kuvaamaan seurakuntaa. Tämä olisi mielenkiintoista tietää! Lisäksi olisi mielenkiintoista saada selville, kuvaako termin käyttöönottoajankohta jollain tavalla seurakuntaopin muutoksia vl-opetuksessa…”

        Niinpä! Todella mielenkiintoista.

        Tykkää

      4. Olof Tallius

        Epäilen kyllä vahvasti, että Saara-äiti-käsite olisi syntynyt vasta lestadiolaisuudessa.

        Luulen, että jo Luther on käyttänyt sitä. En tosin muista törmänneeni siihen juuri tuossa muodossa, mutta ainakaan sitä ei ole hankala sovittaa tähän Lutherin galatalaiskirjeen selityksen kohtaan:

        ”Saara eli se Jerusalem, joka on meidän vapaa äitimme, on itse kirkko, Kristuksen morsian, ja hänen lapsiaan me kaikki olemme. Hän synnyttää vapaita lapsia keskeytyksettä maailman loppuun saakka hoidattamalla sanan palveluvirkaa eli opettamalla ja levittämällä evankeliumia. Sitä se synnyttäminen on.”

        Tietenkin käsite on saanut lestadiolaisuudessa ihan omat korostukset. Ja Saara-äidin kurituksesta ei taida Luther puhua mitään.

        Valtaosa lestadiolaissaarnaajien ”kaanankielisistä” sanonnoista periytyy suoraan Lutherilta (vaikka eivät sitä aina tiedostakaan). Näin totesi ainakin eräs paljon Lutheria lukenut/tutkinut lestadiolainen.

        Tykkää

      5. Quo Vadis

        Lutherin viittaukset “Saara-äiti-Jerusalem-Kristuksen morsian” -vertauskuvaan pohjautuvat siis Paavalin kirjeeseen (Gal 3:23-28), johon Heinokin viittasi. Paavali uudelleen tulkitsi Vanhaa Testamenttia Uuden Liiton näkökulmasta käsin tehden samalla rajanvetoa isiensä uskoon. Kyseisessä vertauskuvassa on myös kyse lain ja evankeliumin erosta, orjuuden ja vapauden välisestä erosta.

        OT: “Tietenkin käsite on saanut lestadiolaisuudessa ihan omat korostukset…”
        Vl-kristillisyyden omista korostuksista: on mielenkiintoista että tätä vertauskuvaa voidaan vissiin käyttää varsin luovasti ja soveltaen, riippuen siitä mitä ja kenen tarkoitusperiä se milloinkin palvelee. Vertauskuvallisesti Hagar siis edusti lakia eli orjuutta, ja Saara taas edusti evankeliumia eli vapautta. Saaran vertauskuvan mallia ovat käyttäneet myös ne, jotka ovat olleet puhdistamassa ja poissulkemassa, sekä ajamassa puhdistusten kautta ihmisiä lain alle. Itse en ole siis ymmärtänyt evankeliumin eli Saara-äidin kuritusta ja väkivaltaa, koska sen toteutus seurakunnassa on ollut myös vääristynyttä. Eli evankeliumi on ikäänkuin muuttunut laiksi.

        Myös Paavali syyllistyi puolueelliseen polemiikkiin ja vastapuolen demonisointiin. Paavali ei liene aivan syytön myöskään niihin ankariin riitoihin toisten kristittyjen, juutalaisten tai roomalaisen esivallan kanssa. Näihin em. syyllistyi myös Luther. Nämä poikkeuksellisen energiset ja rohkeat miehet jättivät jälkeensä myös savuavia raunioita, joiden varjot ovat ulottuneet meidän päiviimme asti.

        Tykkää

  21. mariannahaapakoski. Tietoa saa mariologiasta saa vaikka googlaamalla ja esimerkiksi katolinen.fi sekä ortodoksi.net-sivuilta. Serafim Seppälän kirja Maria-elämän äiti valaisee tätä kysymystä hyvin.

    On totta, että vanhatestamentillinen Saara on asetettu vanhoillislestadiolaisen seurakunnan vertauskuvaksi. Se on aika erikoista noin kristillisten ryhmien keskuudessa. Muilla, myös luterilaisilla, seurakunnan vertauskuva on nimenomaan Jumalanäiti, Maria.

    Tykkää

    1. Maria on kyllä ihana ja minullakin on kotona monta Madonna-aiheista kuvakorttia, jotka ovat puhutelleet milloin missäkin kaupassa ja olen halunnut ne mukaani muistutukseksi. Marian kuva lämmittää mieltä ja siitä voi saada voimaa ja lohtua niin kuin Quo Vadiskin mainitsi kokevansa ikonin äärellä: ”Valamolainen jumalanäidin ikoni katsoo minuun lempeästi ja siunaten, muistuttaen yhteydestä Kristukseen arjen keskellä”. Ikonien edessä koetaan varmasti paljon mystistä yhteyttä Kristukseen ja tuonpuoleiseen pyhien joukkoon. Sitä ihastelin Uspenskin katedraalissa kesällä vieraillessani, kun kuulin kerrottavan ikoneista ja siitä, miten niiden äärellä rukoilleet ihmiset kokivat tulleensa siunatuiksi ihmeillä. Ortodoksisessa kirkossa puhuttelee uskon mystisen puolen korostaminen ja rukouksessa näkyvä luottamus ihmeiden mahdollisuuteen. Tosiaankin Ortodoksi.net-sivuilla sanotaan, että ikonia ei palvota, vaan ”kunnioitetaan uskon ja Kristuksen pelastustyön todistajina aivan kuten ristiä tai evankeliumia”. Pyhän näkemistä ja sen vilpitöntä kunnioittamista ei todellakaan pidä väheksyä tässä maailmassa.

      Mulla on sattumoisin kirjahyllyssä kirpparilta löytämäni lastenkirja nimeltä ”Ihmeitätekevä kuva”. Sen on kirjoittanut Kaarina Huhtinen ja kuvittanut Pirkko Jauhiainen. Tarinan kelpo mies alkaa kaiken hyvän elämänsä keskellä tuntea tuskaa sydämessään, ”kuin ei kyllin olisi nähnyt, kuin ei kylliksi olisi kuullut, kuin ei kyllin olisi elänyt. Ja siitä lähtien tuntui, että kaikesta, mitä hän teki, oli mieli poissa.” Läheiset tarjoavat rakkaudellista apua, mutta se ei auta. Hän näkee yöllä unessa ihmeellisen jumalankuvan, jossa sädehtivä jumalanäiti lupaa hymyllään parantaa hänen sydämensä tuskan. Mies lähtee rukoillen maailmalle etsimään tuota kuvaa, kulkee kaupungista toiseen, osallistuu sairaita parantavaa jumalankuvaa kantavaan arvokkaaseen saattueeseen, koskettaa kuvaa ja kulkee mukana, muttei saa apua. Hän näkee ihmisten kodeissa monia ihmeitätekeviä jumalankuvia, mutta kukaan ei tiedä hymyilevästä sellaisesta. Mies tekee työtä pellolla talonpoikien kanssa ja saa hiukan lohtua erään työtoverinsa vaatimattomassa kodissa olevasta väärintehdystä kuvasta. Sekään ei kuitenkaan ala hymyillä kuvan ääressä valvotun yönkään jälkeen. Eräässä saaressa hän tutkii kivisen kirkon kallisarvoisesti koristeltuja kuvia, mutta niissäkään jumalanäiti ei hymyile sen enempää kuin kappelin tai rukouskammionkaan kuvassa. Rukouskammion kuvassa jumalanäidillä on lapsi polvellaan ja lapsen kädessä valkoinen lintu. Yöllä miehen rukoillessa lintu lapsen kädestä nousee lentoon ja lentää hirsiseinän räppänästä ulos jumalanäidin, lapsen ja miehen jäädessä ihmettelemään tapahtunutta. Kuitenkaan rinnan kaipaus ei edelleenkään asetu eikä jumalanäiti hymyile. Mies palaa kotiin ja kuulee vaimonsa kantaneen samaa tuskaa kaiken aikaa. He jatkavat työtään kotona enemmän ja vähemmän ahdistuneina, kunnes eräänä aamuna luonnossa liikkuessaan havahtuvat katselemaan ympäröivää kauneutta. Mies näkee huurteisella koivun oksalla valkoisen linnun, sen joka oli lähtenyt lentoon lapsen kädestä, kauan etsitty kuva saa hahmon, ja ”oksapitsin lävitse mies näki loputtoman taivaan”. Tuska häviää ja ihmeitätekevän jumalankuvan hymy näyttäytyy pariskunnalle yhä uudelleen luonnon ihmeissä ja jälkeläisten kasvoilla.

      Kaunis kertomus ja minusta tämäkin kirkastaa Kristuksen luovuutta. Sitä miten häntä ei voi vangita minkäänlaisiin pyhitettyinä pidettyihinkään asioihin, vaan että ”tuuli puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee; niin on jokaisen, joka on Hengestä syntynyt.” Joh.3:8. Tässä mielessä mikään ajallinen kirkko tai seurakunta ei kai voi olla tuomittu olemaan lopullisesti oikeassa tai väärässä, vaan Kristuksen seurakuntaruumis ilmenee ajassa ja paikassa luovasti siellä, missä Henki vaikuttaa.

      Katolisen kirkon hengessä valmistettu ”Jeesuksen pyhä sydän” -kynttilä samoin kuin Life-aikakausilehden ”Mary – blessed thou among women” -julkaisu erään joulun alla Arizonan Phoenixissa olivat suuria ilonaiheitani muuten melko hengettömäksi kokemassani markettikaupungissa. Jeesuskynttilä kulki mukana ja pyysimme siihen perheen kanssa tulta motellista ja uskovaisessa perheessä kyläillessämme. Se oli rakas esine siinä paikassa, mutta paloi kyllä vähän huonosti, oli ehkä tehty halvasti. Toimi aikansa ja hävitettiin sitten.

      Tykkää

      1. Vielä haluaisin huomauttaa, että ortodoksisessa ikonitaiteessa Maria ei koskaan esiinny ilman Poikaansa, vaan esittelee ja viittaa aina Häneen.

        Näinhän Kirkonkin ja seurakunnan tulisi aina tehdä!

        Tykkää

  22. Heino Korpela

    Johanna: ”Minkä verran me nuoremmat kannamme tätä melkein vaiettua kaaoottista aikaa koteloituneena mielissämme? Kuinka paljon se vaikuttaa vieläkin, taakkasiirtymänä uusiin sukupolviin? Jos asioita ei puhuta ja muistella halki ja poikki ääneen, kirjoittamalla ym. sitä varmemmin se siirtyy lastemme hengelliseksi taakaksi. Itselleni on vaikeata kuunnella tiettyjä siionin lauluja, joita laulettiin paljon tuohon aikaan. Samoin jotkut sanaparret aiheuttavat välitöntä torjuntaa, koska yhdistän ne 70-luvun tapahtumiin. Olisi jo aika saada elää vapaana, uskosta Kristukseen.”

    Lainasin pätkän Johannan kirjoituksesta, sillä hän ymmärtää hyvin, miten väärä opetus turmelee nekin uskovat jotka ovat ikään kuin sivusta nähnee tapahtuneet väärinkäytökset. Joitakin opinkohtia on keskusyhdistys myöntänyt vääriksi, ei kaikkia. On pahoiteltu, mutta ei tehty parannusta vääristä tuomioista.

    Monet hoitomiehet toimivat tänäänkin saarnamiehinä ja vaikka hoitokokousajan keulamiehet ovat kuolleet, on pienempiä hoitajia elossa ja he vaikuttavat vanhoillislestadiolaisen hoitokokousajanopin pysymisenä voimassa, joskin salaisesti vaikuttavana. Tuo Johannan toivomus on aito ja hyvä: ”Olisi jo aika saada elää vapaana, uskosta Kristukseen.”

    Johtavat saarnamiehet taitavat olla enemmänkin ”politikkoja”, kuin uskovia ja tämä jarruttaa opin selkeytymistä. Eudokimoskin toteamus on hyvä ja selittää paljon miksi vl yhteisössä ei päästä selkeyteen:
    ”Tuo vl-papin pirunnäkeminen oli aivan yleinen legenda niille, jotka olivat nuoria tuolloin. Ko. vl-ex-rovasti on todennut, että kysymyksessä on fiktio, jota hän on kertonut faktana. Hänen mukaansa ei ole tärkeää onko se totta, kunhan ihmiset vain uskovat siihen (!).”

    Tunnen vl – uskovia, jotka ymmärtävät, että uskonyhteisön tulisi tehdä loppu / parannus tehdystä harhailusta ja korjata ne asiat joita vielä pystytään korjaamaan.
    Saarnamiehet esittävät hyvin nöyrää uskovaa kysymällä; saanko vielä uskoa synnit anteeksi? Olen niin suurissa kiusauksissa tullut tälle paikalle! Kun lupa on myönnetty, he sanovat; haluan jäädä uskomaan yhdessä teidän kanssanne.

    Näin sidotaan seurakunta jatkamaan tätä politikointia, yhdessä seurakunnan kanssa (haluan uskoa yhdessä teidän kanssanne), eli jäädään yhdessä näyttelemään nöyrää. Oikea nöyryys, siis se nöyryys joka ei lähde ihmisestä, vaan uskosta Kristukseen, tämmöistä nöyryyttä Jumala odottaa uskovilta:
    ”Toisenlaista paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut, että murskaat kaikki ikeet,
    murrat leipää nälkäiselle, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi.” (Jes.58:6,7)

    Tykkää

  23. Heino Korpela

    Quo Vadis: ”Itse en tulkitsisi asiaa noin kärkevästi ja yleistävästi, enkä usko että saarnamiehet esittävät nöyrää pyytäessään synninpäästöä. Mutta Heinon henkilökohtaisten kokemusten valossa ymmärrän toki tämän tapaisen tulkinnan asiasta.”

    Miten lienee, onko kokemukseni minua opettanut? (onko siis Quo Vadis oikeassa?) Olen minä itkenyt seuroissa huonouttani ja pyytänyt saada uskoa syntini anteeksi, siis vaikken mitään erityistä syntiä tuntenutkaan tehneeni. Tuo tapa pyytää toisilta uskovilta lupaa uskoa synnit anteeksi johtuu väärästä opetuksesta. Ei Jeesus opettanut uskoviaan itkemään syntisyyttään!
    Mitä siis Jeesus opetti? Luetaanpa:
    ”Varpusia saa kolikolla kaksi, mutta yksikään niistä ei putoa maahan, ellei teidän Isänne sitä salli.
    Teidän jokainen hiuskarvannekin on laskettu.
    Älkää siis pelätkö. Olettehan te arvokkaampia kuin kaikki varpuset.” (Matt.10:29-31)

    Jeesus lohdutti ja vakuutti, että Jumala kyllä muistaa, mistä meidät on tehty, (maan tomusta) ja tästä syystä Paavali iloitsee, että Jumala on hänet huolinut palvelukseensa:
    ”Minä kiitän Herraamme Kristusta Jeesusta, joka on antanut minulle voimaa. Kiitän häntä siitä, että hän katsoi minut luotettavaksi ja otti minut palvelukseensa,” (1.Tim.1:12)

    Miten Paavalin saarna vaikutti uskoviin? Itkivätkö he huonouttaan, eivät tainneet itkeä, paremminkin Paavalin puhe rohkaisi heitä iloitsemaan:
    ”Mutta teidän vuoksenne meillä on täysi syy aina kiittää Jumalaa, te Herralle rakkaat veljemme. Jumala on valinnut teidät ensimmäisinä pelastumaan, kun Henki pyhittää teidät ja te uskotte totuuteen.” (2.Tesl.2:13)

    Mielestäni Biblia sanoo hienosti saarnan onnistumisen / epäonnistumisen:
    ”Sillä jos me tyhmistyneet olemme, niin me sen Jumalalle olemme, eli jos me taidossa olemme, niin me teille taidossa olemme.” (2.Kor.5:13)
    Eli saarnamies saattaa tuntea olevansa liian suurissa ”saappaissa” selittäessään sanaa, mutta näin jos käy, on kysymyksessä ylpeys. (tulisi osata paremmin saarnata)

    Se, että puhuja pyrkii puhumaan paremmin, eli vaikuttamaan kuuliaan mieleen, että tuo puhuja todella haluaa kuulioille kertoa, miten Jumala haluaa kaikkia ihmisiä autuaaksi (onnellisiksi). Tästä juuri Paavali opettaa ja tämä ei ole väärin:
    ”Kun siis tiedämme, mitä Herran pelko on, me koetamme saavuttaa ihmisten luottamuksen. Jumala kyllä näkee, millaisia me olemme, ja toivon teidänkin sisimmässänne näkevän sen.” (2.Kor.5:11)

    Tykkää

  24. Heino Korpela

    Saara – äiti oli hoitokokousaikana monien puhujien mielestä vakuuttava raamatuntodistus, kuuliaisuudesta seurakunnalla. Tottahan nyt äiti, ruokkii puhdistaa ja kurittaa lastaan, että lapsesta kasvaisi kunnollinen uskova. Tuo raamatun kohta, siis yksi kohta raamatusta, jolla tätä perusteltiin, löytyy Galatalaiskirjeestä:
    ”Orjattaren poika syntyi luonnonjärjestyksen mukaisesti, vapaan naisen poika sen sijaan lupauksen voimasta.
    Tämä on vertauskuva. Naisilla tarkoitetaan kahta liittoa. Toinen on Siinainvuoren liitto, joka synnyttää orjuuteen, ja se on
    Hagar tarkoittaa Arabiassa olevaa Siinainvuorta, ja sitä vastaa nykyinen Jerusalem, joka lapsineen elää orjuudessa.
    Mutta taivaallinen Jerusalem on vapaa, ja se on meidän äitimme. Onhan kirjoitettu: — Iloitse, sinä hedelmätön, joka et synnytä! Riemuitse ja huuda, sinä joka et tunne synnytystuskia! Sillä yksinäisellä on paljon lapsia, enemmän kuin sillä, jolla on mies. Veljet, te olette lupauksen lapsia, niin kuin Iisak oli.” (Gal.3:23-28)

    Tuo sana: ”taivaallinen Jerusalem on vapaa, ja se on meidän äitimme.” Se oli varma todistus, että ry:n uskovat muodostivat tuon taivaallisen äidin. Opetuksessa oli vain yksi mutka, eli jos seurakunta pullikoi H. Saaren + kumppaneitten tuomioita vastaan, koko seurakunta oli väärässä hengessä.

    Näkyvä seurakunta jos halutaan soveltaa taivaalliseksi Jerusalemiksi, siellä ei voi olla ”Juudaksia”. Sillä näkyvässä seurakunnassa on myös ”orjattarenlapsia”, siis niitä uskovia, jotka eivät ole syntyneet ”lupauksen sanasta”. Nyt me muistamme että Saara käski Abrahamin ajaa palkkavaimo pois, Saara sanoi:
    ”Aja pois orjatar ja hänen poikansa, sillä orjattaren poika ei saa jakaa perintöä vapaan naisen pojan kanssa.”

    Juuri tätä kohtaa raamatussa käytettiin ikään kuin ”keppihevosena” jolla pyrittiin ratsastamaan ja tehdä oikeaksi erottaa ne, jotka eivät hoitajia totelleet. Nyt me kysymme, miksi Saara antoi näin kovan käskyn miehelleen. (ottakaa huomioon, että ei Abraham edustanut Jumalaa, sillä ei edes hoitaja uskonut Saaran kykenemää komentamaan Jumalaa.)

    Kuitenkin Saaran neuvo on ihan oikea, sillä kyllä seurakunnan tulee pitää esillä Jumalan sanaa, joka todistaa, että vain lupauksensanasta syntyvät ovat oikeita Jumalan perillisiä. Tämän takia syntyy eriseuroja, joista Paavali sanoo:
    ”Täytyyhän teillä ollakin keskuudessanne ryhmäkuntia, jotta nähtäisiin, ketkä teistä osoittautuvat luotettaviksi.” (1.Kor.11:19)

    Siis kuitenkin käy niin, että Jumala sanansa kautta puhdistaa seurakuntaansa. Sitä vain voimme äimistellä, että eriseurankaan jälkeen ei näkyvä seurakunta tule täysin puhtaaksi, siis niin, että siellä olisi pelkkiä oikeita lupauksen sanan synnyttämiä uskovia. Tämän takia, ei näkyvä seurakunta ole Jumalan valtakunta, vaikka onkin elävä Jumalan seurakunta.
    Jos tätä tarkemmin selittäisi, tulisi liian pitkä kirjoitus jota ei kukaan jaksaisi lukea. Minä lopetan tähän ja toivon, että saatte kirjoituksestani jotain irti ja jatkatte, kun minä lopetan.

    Tykkää

  25. Pertti Niukkanen

    Lisää lestadiolaisuuden historiaa on luvassa huomenna torstaina 11.10. kun prof. Jouko Talonen esitelmöi Laestadius-seurassa aiheesta Lestadiolaiset ja sisällissota 1918.

    Kokoontumiset torstaisin klo 18–20 STI:n tiloissa:
    Suomen teologinen instituutti
    Kaisaniemenk. 13 A, 4. krs
    00100 Helsinki

    Tykkää

    1. Pertti Niukkanen

      Mielenkiintoista tietoa kuultiin taas Talosen esittämänä. Myös keskusteluosio muisteluksineen toi asiaan lisävaloa. Yleisössä oli kaksi kansanedustajaakin. Kiitos myös kanssapuheeseen osallistuneille. 😉

      STI laittaa (luultavasti) Laestadius-seurankin tallenteet tästä lähin suoraan YouTubeen, jolloin FB-tallennus tulee turhaksi. Kannatettava käytäntö! Linkki Talosen esitelmään:

      Tykkää

  26. Kesäkukka

    Hyvää keskustelua taakkakertymiin, traumoihin ym. liittyen. Juuri näin.

    Tämä kommentti puki ytimen hyvin sanoiksi:
    QuoVadis: ”On surullista, että näiden ihmisten täytyy hakea apua psykoterapiasta ja uskontojen uhreista, jossa he kyllä tulevat kohdatuiksi, mutta miksi sitä samaa perheyhteyttä ja kohtaamista ei tapahdu siellä, missä vauriot ovat syntyneet? Asiat ovat kovin kipeitä vielä.”

    Eudokimos: ”Tässä on odoteltu jo 20 vuotta että keskustelu alkaisi todella. Ilmeisesti tarvitaan joku suurempi sisäinen hämminki tai ulkopuolinen paine että tervehdyttävä, rehellinen keskustelu alkaisi.”
    Ehkä tuota sisäistä hämminkiä on jo aika paljon ilmassa. Uudelle sukupolvelle opetetaan ihan jo koulussa tunnetaitoja (ja kriittisyyttä). He kykenevät siis yhä vähemmän elämään edeltävien sukupolvien tyylillä, jossa tunteet kätketään helposti sisään, eikä rehellinen keskustelu ole lainkaan helppoa.

    Johanna: ”Olisi jo aika saada elää vapaana, uskosta Kristukseen.”
    Ihana ajatus. Aamen 🙏.
    (Ohipuhumista varmaan tuli meidän välillä, ja ehkemme ole monestakaan asiasta kovin erimielisiä. Herkillä alueilla liikutaan.)

    Tykkää

    1. Olen samaa mieltä Kesäkukan kanssa siitä, että em. kommentoijat puhuvat merkittävästä asiasta. Minäkin olen Johanna mielenkiinnolla lukenut tuota Pirkko Siltalan kirjaa Taakkasiirtymästä eli trauman siirtymisestä yli sukupolvien. Varovasti kommentoin tätä asiaa, kun en tiedä tarkemmin, millaisia taakkoja kukin kantaa. Omasta puolestani voin sanoa muutaman sanan. Vaikka olen kasvanut uskovaisessa kodissa, enkä ole koskaan voinut uskoani kieltää, olen kokenut jonkinlaista heräämistä viimeisten kymmenen vuoden ajan. Se on ollut samalla jonkinlaista psyykkistä herkistymistä, ja siksi minua on paljon mietityttänyt mielen ja sielun suhde: kysymys siitä, että jos sieluni on pelastettu ja turvassa, miksi minun mieltäni silti voi ahdistaa? Minua on auttanut huolta pitävän kodin ja rakkaan kotisiionin lisäksi suunnattomasti esim. kasvatuksen opinnot ja ihmiselämän kysymysten pohtiminen lukuisissa kohtaamisissa myös vl-seurakunnan ulkopuolella elävien lähimmäisten kanssa niin kirjojen kuin arjen tapaamistenkin kautta. Koin olevani aika mykkä ja avuton vielä teini-iässä. Merkityksellisten ihmissuhteiden lisäksi taiteen ja tieteen virikkeet alkoivat kuitenkin nostaa pintaan ennenkokemattomia tunteita, ja kun sain sanoja asioille, minulla alkoi olla välineitä todellisuuden uudelleenjäsentämiseen oman kokemukseni pohjalta. Minusta se on ollut jonkinlaista uudestisyntymistä, heräämistä jostain tuntemattomasta taakasta, jota en ihan ymmärtänyt. Taakka ilmeni siinä, etten kokenut osaavani muodostaa kovin vastavuoroisia ihmissuhteita, sellaisia, joissa aidosti tahtoisin toiselle hyvää, koska ehkä pelkäsin liikaa jääväni itse vaille. Lapsuuden ja nuoruuden seurat olivat turvallisia ja rakkaita. Lähinnä joskus havahduin seuroissa huomaamaan, että farisealaisuus kuulostaa itse asiassa minulta.

      Julia Kristeva toteaa kirjassaan ”Musta aurinko – masennus ja melankolia”, että ”Masentunut on jyrkkä ja synkkä ateisti” (s.17). Monen muun havainnon ja kokemuksen mukana nuo sanat kirkastivat minulle jotain taakastani. Tunsin, että vaikka tiedon tasolla en missään nimessä halua uskoani kieltää, minun elämässäni on epäuskon elementtejä. Koin, että kilvoittelussani on kysymys pohjimmiltaan siitä, että luotanko vai enkö luota, ja tämä perusta on lihassani läsnä koko ajan. Synti tuli minusta ymmärrettävämmäksi, kun sitäkin peilasi luottamukseen, siihen, että onko jokin ajatus tai teko suhteessa siihen, että luotan kaikkivaltiaan Jumalan vaikuttavan elämässäni, vai nouseeko jokin, vaikka mitättöminkin ele tai ajatukseni, pettymyksen ja epäuskon pohjalta. (En ole varma siitä kuinka toimivia nämä ajatukset ovat muille, mutta ne ovat minulle kirkastaneet Kristusta.)

      Psykologian puolella puhutaan yksilöllistymisestä, itseksi tulemisen prosessista. Siihen liittyy aina väistämättä ahdistusta, kun vastuunotto omasta toiminnasta kasvaa. Mutta voiko esim. kristityn vapautta kokea, jos ei samalla ota kantaakseen myös vastuuta omista valinnoista ja siihen liittyvää yksinäisyyden kokemusta? Itsenäiseksi toimijaksi kasvaminen on vaativaa ponnistelua siinäkin tapauksessa, että saisi kasvaa suotuisan rakkaudellisissa olosuhteissa. Aiemmin oli puhetta herätyssaarnaajien uudestisyntymiskokemuksista. Mietin, että onkohan niissä samalla kyse poikkeuksellisesta sosiaalisesta rohkeudesta (jota ajaa välttämättömyys, muutoksen pakko, ei niinkään halu olla rohkea) suhteessa ympäristöön. Jeesus oli minusta äärimmäinen esimerkki itsenäisestä subjektista, hän ei koskaan langennut valheellisesti miellyttämään ihmisiä, vaan pysyi aina totuudessa, ristinkuolemaan asti. Hän kuitenkin teki kaiken myös rakkaudessa, eli varjeli turhaan satuttamasta herkkiä ihmisiä.

      Dietrich Bonhoeffer puhui käsittääkseni kristittyjenkin aikuistumisen tarpeesta, siitä, että ihmisten ei tulisi jäädä pelkästään lapsen lailla Isä Jumalan huolenpidon vastaanottajiksi, vaan Kristus tarvitsee vastuunsa tiedostavia aikuisia työtovereita täällä maailmassa. (En nyt tarkkaan tiedä, miten hän asian ilmaisi, kun muistaakseni Juhani Rekolan kirjoitusten kautta olen näihin ajatuksiin törmännyt.) Paavali puhuu ehkä tästä korinttilaiskirjeessään luvussa 13: ”11 Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen.” Hän myös tunnustaa, että aikuisenkin tieto on vajavaista ja vain tulkintaa: ”12 Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.” Tätä aikuistumisajatustakaan ei saa tietenkään viedä väärään suuntaan esim. vaatimalla toiselta sitä, mitä itse pitää aikuisuutena. En usko, että suotuisa kasvu voisi tapahtua pakottamalla. Ihminen itse voi herätä kasvun ja muutoksen tarpeeseen, rukoilla siihen Jumalan apua, ja silloin meillä on Kristus, joka tuo voimaa mennä eteenpäin.

      No mitä sitten käytännössä. Minusta taakkasiirtymän tunnistaminen on lahja ja apu niille, jotka sitä kokevat. Silloin on ymmärryksen kautta mahdollisuus muutokseen omalla kohdalla, ja sen kautta voi auttaa myös toisia taakkojen alla, niitä jotka apua haluavat ottaa vastaan. En tiedä voimmeko paljoa enempää vaatia. Minusta tuntuu haastavalta ajatus siitä, että kristillisyyden taakkasiirtymiä alettaisiin jotenkin julkisesti purkaa. Onkohan riski aiheuttaa uusia taakkasiirtymiä niille ihmisille, jotka eivät koe omakohtaisesti puheena olevia asioita. Eri ihmiset miettivät näitä asioita eri intensiteetillä ja eri elämänvaiheissa, ja voi olla aika väkivaltaista vaatia ihmisjoukkoja yhdessä käsittelemään jotain, mihin ei kenties ole välineitä tai mahdollisuuksia. Jossain olosuhteissa Jumalan avulla se voi tietysti olla täysin ajankohtaista ja tarkoituksenmukaista myöskin, en tiedä. Ja tosiaan joskus sairaalan hoitoneuvottelu tai psykoterapia voi olla sielunhoidollisempaa kuin asioiden käsittely vl-tapahtumissa, eikä sekään minusta ole vaarallista, ellei se sitten liikaa erota toisista uskovista. Ihanaa tietysti olisi, jos voisi turvallisesti luottaa saavansa aina avun omasta kotiseurakunnasta. Sitä voimme rukoilla. En ole aiemmin kommentoinut tätä asiaa, kun tuntuu, että on vaarana puhua mitä sattuu, kun en ole kokenut niitä asioita, joista muut tässä yhteydessä puhuvat. Koen omakohtaisen taakkasiirtymäni enemmän universaalina Aadamin ja Eevan perintönä kuin tiettyihin nykyuskovaisiin liittyvänä asiana, vaikka se tietysti saa jotain erityispiirteitä elinympäristöni hengellisessä kontekstissa. Eri tavalla kuormittavaa varmasti on, jos kokee tiettyjen henkilöiden taholta väärinkohtelua, eikä asia yrityksistä huolimatta selviä. Voisiko kuitenkin ajatella, että Kristus kyllä voi tehdä parantavia ihmeitä elämässämme ja lisätä rakkautta ihmisten kesken omalla ajallaan ja tavallaan. Varmasti kannamme myös rakkauden aiheita ja siunauksia mukanamme. Aiemmat sukupolvet ovat varmasti rukoilleet puolestamme ja tehneet täysillä työtä tulevien sukupolvien eteen. Se on voinut olla hyvinkin raskasta mutta samalla välttämätöntä, ja heillä on ollut omat vajavaiset keinonsa suojata mieltään liioilta uhkilta. En usko, että minulla tai muillakaan aikalaisillani on mitenkään ratkaisevasti nerokkaampia keinoja käytettävissä ja todennäköisesti tulevat sukupolvet kantavat edelleen taakkoja, joita hyvästä tahdosta huolimatta ei voi täysin purkaa. Kukin voi kuitenkin tehdä sen, mitä omalta paikaltaan näkee välttämättömäksi.

      Tykkää

      1. Johanna

        Hyvää pohdintaa sinulta Marianna. Näihin on helppo yhtyä. Tässä keskustelussa sekoittuu nyt useampi asia. Kommentoin niitä erikseen.

        Tämän keskustelu omalta osaltani lähti liikkeelle, siitä, että Kesäkukka lainasi edellisessä viestiketjussa ollutta kommenttiani. Siinä alkuperäisessä kommentissani yritin jollakin tavalla kommentoida Vuokko Ilolan kokemuksia, niin sanotusti ”kohdata” hänet. Mielestäni uskosta luopuneen ajatuksia on hyvä kuunnella, eikä vain torjua häntä vaikkapa ”katkerana ihmisenä”. Uskosta luopumisen takana on usein todellisia umpikujia ja todellista hätää, varmaan myös kevyempiäkin syitä.

        Tästä lähti liikkeelle ajatus taakkasiirtymistä, puhumattomista ja käsittelemättömistä asioista, yli sukupolvienkin siirtyvistä. Siitä siirryin kevyellä aasinsillalla 70-luvun hoitokokouksiin. Pävämiehessä oli joitakin vuosia sitten kirjoitus hoitokokousten ajoista ja silloin ilmenneistä harhaopeista, ”henkiopeista”. Mielestäni asia ei ole pieni. Kirjoitetaanhan kristillisyytemme historiakirjoituksissa eriseuran ajoistakin. Joskus varmaan näistä hoitokokustenkin ajoista. Pohdin vain, että olisiko hyvä kirjoittaa jo nyt ja korjata mahdollisesti asioita vielä elossa olevien kanssa. Voisi olla pudistavaa lukea esim. kirja tai Päivämiehen juttusarja noilta ajoilta. Keskusteluihin ei tietenkään tarvitse osallistua heidän, joita asia ei koske tai kiinnosta.

        Tähän sopii hyvin pätkä Ranya ElRamlyn kirjasta ”Auringon asema”: ”ihminen, joka ei muistele, ei myöskään saa mennyttä hallintaansa, se ei saa muotoa, sitä ei voi keriä kokoon ja sitten polttaa takassa tupakantumppien kanssa. Kun äiti ei muistellut, hän ei antanut menneelle sanoja, hän ei paketoinyt sitä pieneksi ja lahjoittanut sitä meille narisevalla mummoäänellä.”

        Marianna kirjoitti hienosti elämän ja uskon kriiseistä. Tähän kommentoisin Owe Wikströmin sanoin (kirjasta Häikäisevä pimeys, s. 291): ”Jos ihminen elää Kristusta seuraten, hän päätyy lopulta oman elämänsä Getsemaneen”. Tämä on niin monen kohdalla totta! Tällöin tosin helposti menevät elämän kriisit ja uskonasiat sekaisin, kuten Kristevaa lainasitkin: ”masentunut on jyrkkä ja synkkä ateisti”. Olen näitä asioita paljon miettinyt ja tullut johtopäätökseen, että on Raamatun sanoman mukaista, että kristitty voi joutua elämässään kohtaamaan henkilökohtaisen Getsemanensa.
        ”Muistakaa, mitä teille sanoin: ei palvelija ole herraansa suurempi.” Joh. 15:20
        ”Sen maljan, jonka minä juon, te tosin juotte, ja sillä kasteella, jolla minut kastetaan, kastetaan teidätkin”, Mark 10:39
        ”Jeesus vastasi: ”Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan. Mikä lihasta on syntynyt, on liha; ja mikä Hengestä on syntynyt, on henki. Älä ihmettele, että minä sanoin sinulle: teidän täytyy syntyä uudesti, ylhäältä. Joh. 3:5-7

        Tästä pitäisi nyt osata kaartaa jotenkin valoisaan loppupäätelmään, koska tämä lauantaiarkikin vaatii oman huomionsa. Mutta, joo, lyhyesti, omakohtaisesti voisin sanoa, että on suurta Jumalan rakkautta, että hän ei jätä ihmistä harhailemaan ja Pietarin tavoin keskustelemaan elämän hämärille hiilivalkeille, vaan johdattaa Getsemanen kautta ylösnousemuksen aamuun. Siitä Jumalalle kiitos!

        Tykkää

  27. Kuulostaa tosi hyvältä Johanna! Aivan ihana myös tuo sitaatti Ranya ElRamlin kirjasta!

    Uskosta luopumiseen on varmasti syynsä, ja joskus se voi tuntua ainoalta keinolta tervehdyttää jotain sellaista, mikä ei ole enää todellista. (Tämä ei nyt taaskaan missään nimessä liity kehenkään tiettyyn ihmiseen, mutta ajattelen, että epäuskon rehellinen tunnustaminen voi joskus olla myös mahdollisuus omakohtaisemman Jumalasuhteen rakentumiseen.) Mua on puhutellut Dostojevskin sanat: ”Täydellinen ateisti on viimeistä edellisellä askelmalla, joka vie täydelliseen uskoon.” Tää voi kai olla myös vähän vaarallinen ajatus, ja ei varmastikaan kannata tavoitella täydellisyyttä näissä asioissa, mutta voi kai olla toiveikas, että epäuskokin voi lopulta kääntyä uskoksi. Totesihan sekin mies, jonka pojan Jeesus paransi saastaisen hengen kiusaamiselta: ”Minä uskon; auta minun epäuskoani” Mark. 9:24. Molemmat asiat, usko ja epäusko, ovat osa meitä kaikkia, vaikka olisikin sitoutunut kilvoittelemaan uskossa.

    ————-
    (Tuo Markuksen evankeliumissa oleva kertomus pahan hengen karkoittamisesta on itse asiassa laajemminkin tosi mielenkiintoinen:

    14 Palatessaan muiden luo Jeesus ja nämä kolme opetuslasta näkivät heidän ympärillään suuren ihmisjoukon ja myös lainopettajia, jotka väittelivät opetuslasten kanssa. 15 Jeesuksen nähdessään kaikki joutuivat hämmingin valtaan. He riensivät hänen luokseen ja tervehtivät häntä. 16 Jeesus kysyi heiltä: ”Mikä väittely täällä on?” 17 Eräs mies väkijoukosta vastasi hänelle: ”Opettaja, minä toin poikani sinun luoksesi. Hänessä on mykkä henki. 18 Se ottaa hänet valtaansa missä vain. Se paiskaa hänet maahan, ja hän kuolaa ja kiristelee hampaitaan ja menee aivan jäykäksi. Pyysin, että opetuslapsesi ajaisivat hengen pois, mutta ei heistä ollut siihen.”

    19 Silloin Jeesus sanoi heille: ”Voi tätä epäuskoista sukupolvea! Kuinka kauan minun on vielä oltava teidän keskuudessanne? Kuinka kauan minun pitää kestää teitä? Tuokaa poika minun luokseni.” 20 He toivat pojan Jeesuksen luo. Jeesuksen nähdessään henki heti kouristi poikaa, ja tämä kaatui, kieriskeli maassa ja kuolasi. 21 Jeesus kysyi pojan isältä: ”Kuinka kauan hänellä on ollut tämä vaiva?” ”Pienestä pitäen”, vastasi mies. 22 ”Henki on monet kerrat kaatanut hänet, jopa tuleen ja veteen, jotta saisi hänet tapetuksi. Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit!” 23 ”Jos voit?” vastasi Jeesus. ”Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.”

    Jeesus siis meinaa myös väsyä epäuskoisen sukupolven keskellä olemiseen. Näyttäisi siltä, että tässäkin on läsnä monen sukupolven edustajia ja yhteisiä taakkoja, jotka ovat lapsesta asti ilmenneet pojassa. Toisaalta Jeesus haluaa ehkä jotenkin osoittaa väkijoukolle, ettei kyse ole vain pojasta ja isästä ja yhteisöstä, vaan myös saastaisesta hengestä, joka heitä kiusaa:

    25 Kun Jeesus näki, että väkeä tuli aina vain lisää, hän käski saastaista henkeä sanoen: ”Mykkä ja kuuro henki, minä käsken sinua: lähde pojasta äläkä enää mene häneen!” 26 Henki huusi, kouristi poikaa rajusti ja lähti hänestä. Poika jäi makaamaan elottoman näköisenä, ja monet sanoivatkin: ”Nyt hän kuoli.” 27 Mutta Jeesus tarttui häntä kädestä ja auttoi hänet jalkeille, ja hän nousi.

    Edelleen ihmeellinen sananvaihto seuraa tapahtunutta Jeesuksen ja opetuslasten kesken:

    28 Kun Jeesus sitten oli mennyt sisään ja vain opetuslapset olivat paikalla, nämä kysyivät häneltä: ”Miksi me emme kyenneet ajamaan sitä henkeä pojasta?” 29 Hän vastasi: ”Tätä lajia ei saa lähtemään muulla kuin rukouksella.”)

    ————

    Johanna: ”Pävämiehessä oli joitakin vuosia sitten kirjoitus hoitokokousten ajoista ja silloin ilmenneistä harhaopeista, ”henkiopeista”. Mielestäni asia ei ole pieni. Kirjoitetaanhan kristillisyytemme historiakirjoituksissa eriseuran ajoistakin. Joskus varmaan näistä hoitokokustenkin ajoista. Pohdin vain, että olisiko hyvä kirjoittaa jo nyt ja korjata mahdollisesti asioita vielä elossa olevien kanssa. Voisi olla pudistavaa lukea esim. kirja tai Päivämiehen juttusarja noilta ajoilta. Keskusteluihin ei tietenkään tarvitse osallistua heidän, joita asia ei koske tai kiinnosta.”

    Ehkä tähän avautuu vielä mahdollisuus! Uskon että menneiden vuosikymmenien vaikeuksista puhuminen sopivassa yhteydessä voisi tosiaan hoitaa ja lisätä ymmärrystä niistä riskeistä, joita uskonyhteisöissä elämiseen liittyy. Se riskihän on todellinen kaikkina aikoina. Eikö Paavalin kirjeetkin olleet huolestunutta puhetta niille seurakunnille, jotka hän oli ensin Pyhän Hengen voimasta synnyttänyt, ja sitten joutunut jättämään keskenään arjen haasteisiin.

    Valoisaa lauantaipäivää sinulle Johanna!

    Tykkää

  28. js

    Ulkopuolisena pisti silmään Johannan kommentti ”yritin jollakin tavalla kommentoida Vuokko Ilolan kokemuksia, niin sanotusti ”kohdata” hänet. Mielestäni uskosta luopuneen ajatuksia on hyvä kuunnella, eikä vain torjua häntä vaikkapa ”katkerana ihmisenä”. Ihanko tosissasi pidät Vuokkoa uskosta luopuneena ihmisenä ja jos niin millä perusteella?

    Tykkää

  29. Markku Korteniemi

    No tuota tuota, kai muistatte myös, että ei tämä hoitokokousteema ihan keskustelematon ole, viime huhtikuussa julkaistun blogikirjoituksen https://hulluinhuonelainen.com/2018/04/08/onko-1970-luvun-asiat-kasitelty/#comments alla on peräti 784 kommenttia ja aiemminkin asia on otettu esille lähes joka blogin alla 🙂 – SRK jatkaa parhaillaan historiateos -projektiaan ja seuraavaan osioon kuuluu myös 1970-luvun hoitokokousaika, kirjoittajana edelleen Ari-Pekka Palola.

    Kiitoksia Pertille luento-linkistä – kommentoin minäkin, kun ehdin kuuntelemaan. Tematiikka jäi koko kristillisyytemme kannalta ohueksi ja yksipuoliseksikin SRK:n historian osiossa 1. Tietysti siinä ”punainen lanka” ja focus oli ennen muuta Keskusyhdistyksen toiminnassa. Omalta osaltani yritin silloisessa työryhmässä asiaa problematisoida…

    Uutisia muualta: Kotimaa24 uutisoi 4.10.2018:

    ”Helluntaiherätyksen syyspäivillä Helsingissä torstaina solmittiin sovinto helluntailaisten ja luterilaisten välille. Sovintotapahtumassa luterilaista kirkkoa edustanut arkkipiispa Tapio Luoma ja helluntaiherätystä edustanut pastori Klaus Korhonen pyysivät anteeksi omien kirkkokuntiensa puolesta.

    – Haluamme pyytää anteeksi, että olemme syyllistyneet toisen uskon vähättelyyn, jopa mitätöimiseen, emmekä ole kääntäneet toista poskea vaan antaneet takaisin, Klaus Korhonen lausui.

    – Haluan tässä pyytää anteeksi kaikkea sitä syntiä ja pahoja, kovia sanoja, joita me luterilaiset olemme historian kuluessa sanoneet, Tapio Luoma puolestaan sanoi.

    Tämän jälkeen Korhonen ja Luoma julistivat kumpikin oman kirkkokuntansa osalta toiselle synninpäästön.”

    Sensijaan ortodoksisessa kirkossa hajaannusta tapahtuu lähes lestaatialaisella meiningillä 🙂 :

    Kotimaa24 12. 10.2018 ”Ukrainan ortodoksikirkko sai itsenäisyytensä – Konstantinopolin ja Moskovan patriarkaattien välit koetuksella.”

    17.9. 2018 ”Venäjän ortodoksinen kirkko eli Moskovan patriarkaatti on katkaissut diplomaattisuhteensa Konstantinopolin patriarkaattiin, jonka alaisuuteen kuuluu yli 300 miljoonaa ortodoksikristittyä. Asiasta kertoo Ison-Britannian yleisradioyhtiö BBC.

    Suhteiden katkaiseminen on vastaus siihen, että Konstantinopolin patriarkka Bartolomeus tunnustaa Ukrainan ortodoksiselle kirkolle itsenäisen aseman.

    Monet ukrainalaiset kristityt vastustavat sitä, että Moskovan patriarkka Kirill antaa tukensa Venäjän tukemille kapinallisille Itä-Ukrainassa…”

    PS. Olin edellä lukevani, jossakin paikkaa blogikommenteissa myös toisen ”uskon” arviointia – itse olen yrittänyt sellaisen rajoittaa vielä elävien suhteen vain toisen ”uskontoon”, jos siihen vahvoja perusteita on noussut.

    Tykkää

    1. Ukrainassa on ollut sen itsenäistymisestä lähtien neljä ortodoksista kirkkoa. Vanhastaan on ollut itäistä riitusta noudattava Ukrainan uniaattikirkko, joka kuuluu katoliseen kirkkoon, mutta on opiltaan ja riitukseltaan siis ortodoksinen (mutta tunnustaa siis Paavin). Sitten on Moskovan patriarkaattiin kuuluva ortodoksinen kirkko, josta itsenäistymisen jälkeen lähti suuri ryhmä, joka on tunnettu Ukrainassa Kiovan patriarkaattina sekä Galitsian alueella pieni ortodoksinen autonominen kirkko.

      Ukrainan ortodoksit haluavat itsenäisyyttä suhteessa Moskovaan. Moskovan patriarkaatin epäkristillinen käytös ja poliittiset vaikuttamisyritykset Ukrainan ortodokseihin ovat saaneet osan heistä pyytämään autokefaliaa (täyttä itsenäisyyttä) kirkolleen. Tämän on nyt Konstantinopolin Ekumeeninen patriarkaatti sille myöntänyt.

      Ukrainan tilanne on surullinen osoitus siitä, kuinka politiikka ja kansallismielisyys saattavat sotkea kokonaisen kirkkoperheen elämän. Moskovan patriarkaatti on etnofyletismin harhaopin vallassa ja Venäjän poliittisen vallan myötäilijä. Se on synti.

      Ukrainan itsenäisyysmieliset ortodoksit tekivät nyt saman, kuin Suomen ortodoksit 1920-luvulla: anottiin ja päästiin Konstantinopolin suojaan ja yhteyteen, kun haluttiin välttää Suomen Venäjän vaikuttamisyritykset ortodoksisen kirkon kautta. Viron vironkieliset ortodoksit tekivät tämän sitten 1990-luvulla.

      Toivoa sopii, ettei ortodoksien kirkkoperhe hajoa enempää. Vastakkain ovat nyt arvovaltaisimman Konstantinopolin ja suurimman, Moskovan patriarkaatin, intressit. Toivottavasti uskova kirkkokansa näissä maissa ei kärsi enää tarpeettomasti, vaan saa elää ”rauhassa ja levossa ja Jumalan pelvossa”.

      Tykkää

  30. Markku Korteniemi

    Lienee ainakin 35 vuotta siitä, kun luin Heikki Jussilan teoksen ”Kutsujan armo (1948). Kirja oli epähistoriallisuudessaan niin sokereeraava, että muita Jussilan kirjoja en ole sitten lukenutkaan.

    Kirja on tyyppiesimerkki hengen valoin nähdystä ”ideologisesta” historiasta – ja kun näkemys ei vastaa tapahtuneita tosiasioita, niin sitä pahempi sitten tosiasioille! Poleemisuudessaan se jättää jälkeensä Uuras Saarnivaaran ja lähdepohjaltaan ja käsittelyltään on lähinnä mielipidekirjoituksen luokkaa, vertasimme häntä niin Aulis Zidbeckin, Väinö Havaksen kuin jo mainitun Saarnivaaraan historiateoksiin.

    Tausta on tietysti Antinpäivän kokouksen jälkeisten Porin ja Tornion kokousten siivittämä anti-ilmapiiri. Mahdollista on, että Heikki Jussila oli joutunut ainakin rivien välissä kovan linjan kritiikin ja takapuheiden kohteeksi, ja hän laittaa kirjallaan paremmaksi – eli ajaa Heikki Saaren ohi oikeinnii jyrkimmän kautta.

    Kun Jussilat olivat 1950-luvulla sitten kuolleet, Heikki Saarella ja hänen hengenheimolaisillaan oli vapaat kädet kirjan hyödyntämiseen. Kirjasta tuli äärieksluvisiivisen historianäkemyksen suoranainen Raamattu. Osaltaan se edisti 1960-luvun alun hajaannusta ja mahdollisti 1970-luvun ”hirmuteot”.

    Jussilan teokseen suhtauduttiin jopa 2000-luvulle asti Rauhanyhdistysten historiakirjoissa ”tutkimuksena” – asia oli joskus esillä historiatyöryhmässäkin ja yhteinen näkemys oli silloin, että kysymyksessä on muistelmatyyppinen subjektiiviinen historiatulkinta, jonka oikea paikka bibliografiassa on osasto ”painetut lähteet”.

    No ilman muuta Heikki Jussila on ollut elävässä uskossakin, erinomaisia hengellisiä laulujakin hän oli tehnyt, mutta kirja ”Kutsujan armo” olisi saanut jäädä kirjoittamatta, kuten Pertti vinkkaa poikansa O.H. Jussilan sanoneen. Oikeassa oleminen ja kilpailu Heikki Saaren kanssa jyrkkyydessä sokaisi vanhan miehen ja johti siihen, että kirjasta on hajoittaja eli sielunvihollinen saanut iloa, pontta ja paljon pahaa aikaan.

    Ja jos hän ei tuosta kirjasta saanut parannuksen armoa, niin pelkäänpä että Heikki-setä on kiirastulessa murhayllytyksiin syyllistyneen Lutherin ja monien paavien kanssa.

    Sensijaan Jumalan Pojan uskossa voimaannuttava on esim. neljä vuosikymmentä aiemmin khra Aatu Laitisen kirjoittama ”Muistosanoja Lapin kristillisyydestä” (1918).

    ”…toivoni on myös, että ne, jotka uskonsa kilvoituksessa ovat alkaneet väsyä, saisivat näiden esitaistelijoiden kokemuksista ja heissä ilmenevästä hengen palavuudesta uutta intoa seurata uupuvain Auttajaa, ja uskossa ja rakkaudessa kasvamaan, kunnes Herra tulee. Hän tulee tosin pian… Ihmisten muisto pysyy jälkipolvillekin esimerkiksi kelpaavina ainoastaan, mikäli he ovat elävinä oksina eläneet ja kuolleet tässä totisessa ja rakkaassa viinipuussa elävän uskon kautta Isän Jumalan ja Pyhän Hengen voimassa.”

    Taivaassa ovat niin Lars Levi Laestadius kuin Suomen laestadiuksena pidetty Aatu Laitinenkin, joka viimeisinä tunteinaan runoili virren:

    Siionin Laulut ja Wirret (1961, toim. O.H. Jussila) n:ro 180.

    1.
    ”Siis nouse, henkeni taivaaseen,
    Ikirauhaan nyt Jumalan.
    Minä synnin tomu ja tuhka vaan
    Vielä tykösi tulla saan.

    2.
    Ei kauniisti soi minun kanteleen’
    Täällä majoissa Keedarin,
    Vaan tykönä Herran Jeesuksen
    Saan autuuden iäisen.

    3.
    Minä janoon iäistä elämää
    Luona Jumalan Karitsan.
    Hän suuret syntini otti pois,
    Ei minunkaan hukkuvan sois.

    4.
    Tääl’ usein huokaan ja harhailen,
    Minä matkaaja erämaan.
    Vaan ristisi kirkkaus on elon tie,
    Se varmasti kotiin vie.

    5.
    Jo heikoinkin silmäys ristille
    Minun sieluni terveeksi saattaa.
    Sun verinen kastees mun henkeeni tuo
    Ja voimaksi armosi suo !

    6.
    Niin kirkkaat verensä pisarat
    Hän henkeni turvaksi antaa.
    Ja puhtaana häihin iäisiin
    Minut kantaa taivaisiin.

    7.
    Minä kaipaan iäistä ystävää,
    joka pilkkakruunua kantoi.
    Hän elämän kruunun mullekin suo
    Ja uupuneen kotiin tuo.

    8.
    Kun enkeli pasuunan äänellä tuo
    Minut Herrani istuimen luo,
    Suo laupiaan äänesi kuulua niin:
    Käy häihin nyt iäisiin! 
    (Aatu Laitinen)

    Vilho Kiviojan mukaan Aatu Laitinen oli todennut ”Minun seurakuntani on taivaassa, täällä on riitelevä seurakunta, johon en tunne kuuluvani.` Yleisemmin häntä pidettiin uusheränneenä, mutta itse hän piti itseään vanhoillisena. Raattamasta hän mainitsi, että tämä oli oikeastaan esikoinen… Laitinen saarnasi loppuun asti aivan samoin kuin alussa heräykseen tultuaan. Sen todisti esim. Leonard Typpö.”

    ”Autuaat ovat rauhantekijät, sillä ne pitää Jumalan pojiksi kutsuttaman” (Mat. 5:9)

    Tykkää

    1. Kyllä vaan, Kutsujan Armo olisi pitänyt jättää kirjoittamatta. Siitä on kuitenkin tullut osa SRK:n hyväksymää historiankirjoitusta ja sen todistaa sekin, että kirja on Amerikassa saatavana englanninkielisenä, LLC:n julkaisemana.

      Luin kirjan jo alle kaksikymppisenä. Ajattelin tuolloin, että jos kaikki tuo on totta, niin uusheränneet ovat hirviöihmisiä ja uudenheräyksen takana on itse beesebuupi. Tämä sai minut perehtymään laajemmin lestadiolaisuuden historiaan, ja toteamaan myöhemmin, ettei kaikki suinkaan ole totta, mitä srk-laisessa trditiossa asioista kerrotaan. Totuus on huomattavasti moniulotteisempi.

      Tykkää

  31. Heino Korpela

    Eudokimos: ”Luin kirjan jo alle kaksikymppisenä. Ajattelin tuolloin, että jos kaikki tuo on totta, niin uusheränneet ovat hirviöihmisiä ja uudenheräyksen takana on itse beesebuupi. Tämä sai minut perehtymään laajemmin lestadiolaisuuden historiaan, ja toteamaan myöhemmin, ettei kaikki suinkaan ole totta, mitä srk-laisessa trditiossa asioista kerrotaan. Totuus on huomattavasti moniulotteisempi.”

    Miten niin, ei ole totta? Oliko tuo kirja ”Kutsujan Armo” josta luin, miten ihmiset sairastuivat menettäen henkisen tasapainon, kun heidän uskonsa uudenheräyksenopilla murskattiin! Oliko juuri tuo kirja, josta luin miten ihmiset menettivät mielenterveytensä? Muistelin edellisissä kommenteissani lukeneeni, että raavaat miehet menettivät fyysiset voimansa ja eräs oli pitänyt laittaa häkkiin, ettei hän olisi tehnyt pahaa itselleen.
    Nämäkö ei olisikaan tosia! Luulen, että ovat hyvinkin tosia! Ihan samanlaista jälkeä olen nähnyt Saaren + kumppaneitten jäljiltä.

    Minä en vain ole kaikkea hirvennyt kertoa kirjassani, niin kuin Jussila on kertonut. Olen muun muassa käynyt Oulun mielisairaalassa katsomassa sairastuneita ja yrittänyt vakuuttaa sairastuneille, että uskotaan me Jumalan hyvyyteen sillä ei SRK:lla ole valtaa, vaan valta on yksin Jumalalla.
    Olen puhunut psykiatrin kanssa vanhoillislestadiolaisuuden aiheuttamasta henkisen tasapainon menetyksistä. Hän totesi, että meitä ihmisiä on monenlaisia, toiset sairastuvat mieleltään, mutta on niitäkin jotka sairastuvat fyysisesti vatsan kautta. Tunsin myös heitä useita – vai ei ole totta!

    Tykkää

  32. Minä en väitä Jussilan suoranaisesti valehtelevan. Jussilan teksti on erittäin poleemista, tunnepitoista ja puolueellista. Tarkoitan vain, ettei SRK:n virallinen ”totuus” (johon ilmeisesti Jussilankin kirja luetaan) ole vain siinä, mitä kerrotaan. Mielenkiintoista siinä on, mitä tosiasioita jätetään kertomatta…

    Mielestäni uudellaheräyksellä oli oikeutuksensa. Ne ilmöt, mitä lestadiolaisuudessa tuolloin oli oikeuttivat kritiikkiin. On taas eri asia, millaiseksi uusiheräys meni. Usein reformiliikkeet menevät äärimmäisyyksiin. Minäkin olen käynyt Oulun mielisairaaloissa. Ja myös nähnyt ja puhuttanut lestadiolaisuudesta pahasti traumatisoituneita ihmisiä…Tosin, nämä ihmiset olivat sairastuneet menneitten vuosien tapahtumien ja nykyajankin ilmiöistä vanhoillislestadiolaisuudessa.

    Tahdoin vain sanoa, että totuus lestadiolaisuuden hajaannuksista ja kriisiajoista on huomattavasti monipuolisempi, kuin mitä SRK-lainen historiankirjoitus antaa ymmärtää. Tämä koskee esikoisuutta, uuttaheräystä, ns. Rauhan Sanan ryhmää, pappislinjaa ja 1970-luvun kriisiä ja hajaannusta. Tämä koskee myös Amerikan hajaannuksia.

    Tykkää

  33. sateenkaarilppummesulle

    Heino:

    ”Olen muun muassa käynyt Oulun mielisairaalassa katsomassa sairastuneita ja yrittänyt vakuuttaa sairastuneille, että uskotaan me Jumalan hyvyyteen sillä ei SRK:lla ole valtaa, vaan valta on yksin Jumalalla.”

    Kristus lupaa:

    ”Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.”

    Tykkää

  34. Markku Korteniemi

    Niin, kyllä ihmiset ovat voineet ajautua – tai heidät on ajettu – henkisesti ja hengellisesti ahtaalle ja mahdottomuuden eteen niin uusheräyksessä, vanhoillisuudessa, kuin pystykorvaluterilaisuudessa, katolisuudessa jne. – Varmaan sitä on myös muissa uskonnoissa, maalliset ideologiat mukaanlukien – ajatellaan vaikka Stalinin ”näytösoikeudenkäyntejä” kuviteltuja revisionisteja vastaan. Ja liberalismista on kehittymässä oman aikamme ja lähitulevaisuuden totalitarismin muoto.

    Edellisessä blogissa nimerkki MH vinkkasi Kirkko ja Kaupunki -lehdessä 4.9.2018 julkaistuun rovasti Valde Palolan haastatteluun liittyen kristillisyytemme seurakuntaoppiin. Itse en sitä silloin kommentoinut, mutta tähän heikkijussilan Kutsujan armo -tematiikkaan se liittyy taas kiinteästi.

    Haastattelun perusteella näyttää siltä, että seurakuntaopin sijaan halutaan mieluummin puhua ”vanhurskauttamisopista”, joka koetaan käsitteenä vähemmän leimautuneen lestadiolaiseksi sisäpiiriskolastiikaksi. Yksinkertaisestihan se on sitä, että ihminen pelastuu ”yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden”. Mutta olisin aistimassa ilmassa jonkinlaista toivetta, että juuri lasten autuudesta saataisiin se erottava tekijä ja aita oikean ja väärän hengellisyyden välillä. Mutta sellaiseksi siitä ei liene, ymmärtääkseni useimmat kirkkokunnat ovat tästä käytännössä ihan samaa mieltä – vanhoista luterilaisuuttakin sitoneista oppilauselmista huolimatta.

    Onko dilemma; miten sanoittaa väitelause ”me olemme oikeassa, koska me olemme oikeassa” niin että se vaikuttaisi muulta kuin loogiselta kehäpäätelmältä ja teologiselta umpikujalta?

    Kuten olen itsekin lukuisa kertoja todennut, äärieksluvisiivinen ajattelu ei ollut Laestadiuksen oppi, eikä se ollut Raattamaan oppi. Se syntyi ruohonjuuritason väärinkäsityksenä, mutta sitä lähdettiin ensimmäisen suuren hajaannuksen kilpailutilanteessa kanonisoimaan suoranaiseksi dogmiksi – ja sillä tiellä ollaan.

    Sama kanonisointi tapahtui synninpäästön sanamuodossa ja käytännössä, vaikka ei sen enempää Paavali, Augustinus, Luther, Laestadius kuin Raattamaakaan tulleet uskoon – sananmukaisesti ajateltuna – tällaisen riitin kautta.

    Jotenkin paljastavaa on Johanneksen evankeliumin lammastarhavertauksen tulkinta; siis että lampaita pidettäisiin yötä päivää kiviaitauksessa ilman luonnonravintoa ja rehuakaan 🙂 Ainakin kaikki me, jotka olemme pitäneet lampaita, tiedämme että eihän siinä ole mitään järkeä, lampaat eivät hengissä säilyisi montakaan päivää.

    Kristus sanookin:
    ”Minä olen portti. Se, joka tulee sisään minun kauttani, pelastuu. Hän voi vapaasti tulla ja mennä, ja hän löytää laitumen.” (Joh. 10:9)

    Tykkää

  35. Heino Korpela

    Markku: ”Jotenkin paljastavaa on Johanneksen evankeliumin lammastarhavertauksen tulkinta; siis että lampaita pidettäisiin yötä päivää kiviaitauksessa ilman luonnonravintoa ja rehuakaan”
    Tämä on hyvä oivallus Markulta ja juuri tuo oli mielestäni Jussilan paha moka, että hän näki hyvin rajattuna ja näkyvänä Jumalan valtakunnan, eli sen muodosti vanhoillislestadiolaisuus. Jos näin nähdään, se johtaa ilman muuta eksklusiivisuuteen.

    Minulla ei ole enää Jussilan kirjaa (Kutsujan armo). Olen kyllä sitä tutkinut, enkä yhdy teidän mielipiteeseen, ettei tuota kirjaa olisi pitänyt kirjoittaa. Kirja on hyvä kuvaus uusheräyksen opin vaikutuksesta, eli mitä tapahtuu, kun lain käskyin aletaan paimentaa vapaita armosta uskovia ruotuun.

    Tunsin nuorena vanhoja uusheränneitä uskovia ja tiedän heidän uskonoppinsa hyvinkin läheltä. Tuosta alkuopista ei taida olla mitään jäljellä, oppi on reformoitu, eli puhdistettu. Tuota sanaa käytetään myös bensiinin puhdistuksesta ja kai se kuvaa hyvin tapahtunutta toimintaa.

    Uskon asiassa ei taida kuitenkaan reformointi auttaa, ei edes vanhoillislestadiolaisuudessa. Jos reformoidaan oppi ilman parannusta, käy kuin uusheränneitten – ei ole kohta koko uskonyhteisöä. Lapsuuteni aikaiset vanhat uusheränneet puhuivat koko ajan vanhoillisten lankeemuksista. Mihin suuriin synteihin uskovat olivat langenneet.

    Uskonyhteisöissä on aina mukana niitä, jotka eivät vaella ns. uskonkuuliaisuudessa, miten Pietari sanoikaan:
    ”Kun te totuudelle kuuliaisina olette puhdistautuneet elääksenne vilpittömässä, veljellisessä rakkaudessa, niin rakastakaa toisianne uskollisesti ja kaikesta sydämestänne.” (1.Pit.1:22)
    Mielestäni Biblia sanoo tämän paremmin: ”Ja tehkäät puhtaaksi teidän sielunne totuuden kuuliaisuudessa.”

    Kyllä kait jos usko on aitoa, (ei politikointia) silloin uskovalla on halu seurata Jeesusta myös arkielämässä. Kotiini tuli kerran nuori poika, hän alkoi valittaa uskomisen vaikeutta, sanoi: ”Minä se olisin hyvä uskovainen, jos ei tarvitsisi uskoa kuin pyhänä ja seuroissa, mutta kun pitää arkinakin uskoa.”

    Lihan synti ei saastuta, kuin sen tekijän, mutta jos tulee opillinen eksytys, se saastuttaa kaikki jotka väärää oppiin suostuvat, vaikka sitten hiljaisesti sen hyväksyen.
    Juudaksen sanoin näin: ”Rakkaat ystävät! Muistakaa te, mitä Herramme Jeesuksen Kristuksen apostolit ovat ennalta puhuneet.
    Hehän sanoivat teille, että lopun aikoina tulee pilkkaajia, jotka elävät jumalattomien himojensa vallassa.
    Nämä luokittelevat ihmisiä, vaikka itse ovat ajatuksiltaan maallisia, Henkeä vailla.”

    Miten sitten luokitellaan ihmisiä, eikö näin; Sinä et ole oikea uskova, sinä taasen olet. Jopa maaliseen kansakuntien järjestykseen on kehitetty malli, jota meidän tulisi noudattaa, niinpä
    Unesco:n piirissä on kehitetty ajattelutapa, jossa korostetaan kaikkien vammaisten henkilöiden oikeutta kuulua tavallisiin yhteisöihin sen sijaan, että heidät sijoitettaisiin omiin erillisiin palvelujärjestelmiinsä. Tätä sanotetaan hienosti: ”inklusiivinen kasvatus.”

    Uskovien kasvatukseen ei Saara – äitiä ole tarkoitettu sillä, vaikka tuo Abrahamin vaimo kuvaisi näkyvää seurakuntaa, hänestä ei ole kasvattajaksi. Mikä siis, eli kuka kasvattaa uskovaa? Mietitäänpä mitä Jumalan sana sanoo: ”Kasvakaa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa. Hänelle kunnia nyt ja iankaikkisuuden päivään asti. Aamen.”
    Näin siis Pietari osoittaa meille oikean kasvattajan. Mutta sinä sanot, että näinhän nytkin tehdään, saarnataan Jumalan sanasta ja opetetaan miten tulee noudattaa Jumalan sanan neuvoja.
    Jos ei olisi totta tuo apostolin toteamus: ”lopun aikoina tulee pilkkaajia, jotka elävät jumalattomien himojensa vallassa.”
    meidän ei juuri tarvitsisi olla valveilla, uskon oikeudellisuudesta. Voisimme matkata ilman huolen häivääkään.

    Nyt me kuitenkin olemme nähneet miten puhujien synnintekoja on tullut ilmi, olen tiennyt monista lankeemuksista ennen näitä jotka työvaliokunta on hoitanut hiljaisuudessa. Suutari sanoi myös hoitokokouksessa, että työvaliokunnan toimesta on hoidettu paljon vaikeita asioita.
    Näin un hoidetaan syntejä evankeliumilla, asiat eivät tule kuntoon, jos synnit ovat niitä, joista maallinen rikoslaki on määrännyt rangaistuksen, siitä ei voi työvaliokunta salata, vaan ne tulee korjata oikealla tavalla.

    Kun tämmöiset pedofiilisaarnaajat pääsevät johtavaan asemaan, niin on takuuvarmaa, että oppi muuttuu ja aletaan nähdä Jeesuksen lauma väärähenkiseksi. On niin, jos uskova laitetaan tikunnokkaan ja tarkastellaan Jumalan lain ankaruudella, ei löydy yhtään oikeaa uskovaa. Kuitenkin Jeesus sanoi Pietarille:
    ”Simon, Simon! Saatana on saanut luvan seuloa teitä niin kuin viljaa.
    Mutta minä olen rukoillut puolestasi, ettei uskosi sammuisi. Ja kun olet palannut takaisin, vahvista veljiäsi.” (Luuk.22:31,32)

    Kuin Pietari sai Tiperian meren rannalla tunnustaa lankeemuksensa:
    ”Vielä kolmannen kerran Jeesus kysyi: ”Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?” Pietari tuli surulliseksi siitä, että Jeesus kolmannen kerran kysyi häneltä: ”Olenko minä sinulle rakas?”, ja hän vastasi: ”Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas.” Jeesus sanoi: ”Ruoki minun lampaitani.” (Joh.21:17)

    Tässä se on armo ja totuus. Voimme täysin luottaa, että niin kuin Jeesus ei halunnut, että Pietari olisi menettänyt epätoivon hetkellä uskoaan, niin ei hän halua meidänkään uskon loppuvat tänä pimeänä aikana, joten luvataan mekin; ”Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas.”

    Liked by 1 henkilö

  36. Nimetön

    Niin vain Heino – tarvitaan myös jatkuvaa yhteisöllistä uskonpuhdistusta, reformaatiota ja peiliin katsomista – olimme sitten vl-kristittyjä, rauhansanalaisia, uusheränneitä, evankelisia, rukoilevaisia, pystykorvaluterilaisia, katolisia tai ortodokseja… Entisten lampaiden jäljet eivät saa olla niin pyhiä, että seuraamme ja toistamme kaikki harha-askeleetkin ”yhdenkaltaisen uskon” nimissä. Tästä joutuivat VT:n profeetatkin valittua Jumalan kansaa jatkuvasti muistuttamaan.

    markku

    Tykkää

  37. Heino Korpela

    Tämä Markun toive / toteamus: ”tarvitaan myös jatkuvaa yhteisöllistä uskonpuhdistusta, reformaatiota ja peiliin katsomista – olimme sitten vl-kristittyjä, rauhansanalaisia, uusheränneitä, evankelisia, rukoilevaisia, pystykorvaluterilaisia, katolisia tai ortodokseja.” taitaa jäädä toiveeksi, niin kuin jäi alkuseurakunnan aikana ja näin sieltä Aatamista ja Eevasta lähtien.

    Kyllä ihminen on oiva esimerkki uskovasta, siitä miten ihminen / ihmiset keksivät, jos ei nyt ihan uutta oppia, niin ainakin rakentavat Jeesuksen ympärille omia oivalluksiaan, joita sitten kehottavat noudattamaan. Bensiinin kyllä ihmisten onnistuu reformoida – puhdistaa, mutta uskon kanssa on sitten vaikeaa. Ei sitä niin vain ihminen raski luopua omista oivalluksistaan, joilla saa ihmisten ihailua ja kunnioitusta.

    Jos kertoo ihmisille, että ei Jeesus kehota rukoilemaan Mariaa. Uskovat vakuuttavat, että emme rukoile Mariaa, vaan me rukoilemme häntä siksi, että hän rukoilisi Jeesusta auttamaan meitä. Eikö olekin viisasta! Tässä tehdään uusi välimies / nainen, vaikka raamattu toteaa: ”Jumala on yksi, ja yksi on välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus.”

    Samoin on kiirastuliopin laita, ei semmoista puhdistavaa tulta ole olemassa, joka kuoleman jälkeen pesaisi meidät Jumalalle kelpaaviksi. Raamatussa todetaan:
    ”Niin kuin rikkavilja kootaan ja hävitetään polttamalla, niin tapahtuu maailman lopussa.
    Ihmisen Poika lähettää enkelinsä, ja he kokoavat hänen valtakunnastaan kaikki, jotka viettelevät pahaan ja harjoittavat vääryyttä.
    Enkelit heittävät heidät tuliseen pätsiin, ja siellä itketään ja kiristellään hampaita.
    Mutta Jumalan omat loistavat silloin Isänsä valtakunnassa niin kuin aurinko. Jolla on korvat, se kuulkoon!” (Matt.13:40-43)

    Ilmeisesti tätä blokkia lukevat myös Jehovan todistajat, he olivat hoksanneet, että tuo Heino näyttää lukeneen raamattu ja näin hän on helppo käännyttää Jehovan todistajaksi. Luokseni saapui kaksi miestä, alkoivat todistaa tuhannen vuoden valtakunnasta. Keskeytin heidän selostuksensa ja totesin, että ei tuommoista tuhannen vuoden valtakuntaa ole olemassakaan, ei tuossa teidän uskonne mukaisessa muodossa.

    Kun kerroin, että en halua teidän tuhannen vuoden valtakuntaan. Haluan päästä Jeesuksen seuraan taivaaseen. Hehän ällistyivät kovin, kun en niin pitkää elämää halunnut, vaan taivaaseen joka oli heidän uskonsa mukaan jo täynnä. He totesivat, että eivät halua taivaaseen. Sanoin tähän, että ette takuuvarmasti pääsekään, sinne päästään vain uskon kautta.

    Nämä vain esimerkkeinä, miten kummallinen ihmisäly on uskon asioissa, voisin kertoa kummallisuuksia paljonkin muun muassa vapaitten suuntien uskonkäsityksistä. Eivät ihmiset halua, että heidän ymmärrystään epäillään, eikä että näytettäisiin raamatun kirjoituksilla toteen, miten Jeesus opetti toisin.

    Tosi on, että uskonnon reformaation käy ihan niin kuin Jeesuksen vertauksessa ohdakkeista:
    ”Kun vilja nousi oraalle ja alkoi tehdä tähkää, rikkaviljakin tuli näkyviin.
    Työmiehet menivät silloin isäntänsä luo ja sanoivat hänelle: ’Herra, etkö sinä kylvänyt peltoosi hyvää siementä? Mistä siihen on tullut rikkaviljaa?’
    Isäntä sanoi heille: ’Se on vihamieheni työtä.’ Miehet kysyivät silloin häneltä: ’Tahdotko, että menemme kitkemään sen pois?”

    Meille tulee ihan samanlainen mieli, kuin noille palvelijoille, haluaisimme nyhtää joka ikisen rikkaruohon pois tukahduttamasta nisunjyvistä versovia heikkoja oraita. Mutta tähän meillä ei ole Jeesuksen lupaa:
    ”En’, hän vastasi, ’te voitte rikkaviljaa kootessanne nyhtää sen mukana vehnääkin.
    Antakaa niiden kasvaa yhdessä elonkorjuuseen asti. Kun sen aika tulee, minä sanon korjuuväelle: Kootkaa ensin rikkavilja ja sitokaa se kimpuiksi, että se poltettaisiin. Mutta vehnä korjatkaa aittaani.”

    Näin se vaan menee tämä uskominen, ei ole moneenkaan asiaan Jeesuksen lupaa ja siihen on tyytyminen. Sitä haluaisi, että kaikki ihmiset ymmärtäisivät uskoa oikein. Mutta kuitenkin tärkeimmäksi ja oikeastaan ainoaksi valvomisen paikakaksi jää vain oman uskon säilyminen. Miten se menikään Jeesuksen vertaus niistä kymmenestä neitseestä? Eikö vain mennytkin niin, että noilla neitseillä oli jokaisella oma lamppu valvottavana, että siellä olisi oikeaa öljyä joka palaisi, yllän tullessa?

    Tykkää

  38. Pertti Niukkanen

    Tässä vielä vanha K24-tekstini uusheräyksen syntyvaiheista. Ehkä sitä olisi voinut hiukan päivittää, mutta suurin piirtein olen edelleen samaa mieltä:

    >>

    Ruotsalainen J. A. Englund kirjoitti jo 1874–76 Laestadius-tutkielman, jossa hän kuvaa lakihenkisen herätysliikkeen muuttumista äärimmäisevankeliseksi. Laestadiuksen kannalla olevaa suuntaa hän nimittää ’vanhaksi lestadiolaisuudeksi’ ja Raattamaan linjaa ’uuslestadiolaisuudeksi’. Nämä vastannevat nykyisiä nimityksiä ’uusheräys’ ja ’vanhoillisuus’. Hauska kuperkeikka!

    Uudenheräyksen juuret ovat siis syvällä. Yleensä mainitaan Heikel-papit ja Kittilän vanha herännäisyystausta. Varmaan oli jo alun perin kysymys liian väljäksi koetusta synninpäästöstä, vaikka mitään varsinaista oppiriitaa ei ollutkaan. Ainakaan en uskaltaisi heitä ”omavanhurskaudesta” syyttää. Ei Raattamaakaan mihinkään tällaiseen viittaa.

    Linjariita leimahti ilmiliekkiin vasta 1890-luvulla. Aiheena oli lestadiolaisuuden valtavirran siveellinen tila. Monet saarnaajatkin olivat joutuneet ’lankeemuksiin’ ja ”Helsingin uskovaiset puhelivat seurahuoneen kamarissa enimmäkseen vain liikeasioista”.

    Miten suuri tuo lestadiolaisuuden siveellinen ”rappio” oli 1890-luvulla? Oliko reformaatio välttämätön? Tästä lienee vain riitelevien osapuolten jälkeenpäin kirjoittamia kuvauksia. Vai onko asiasta puolueetonta tutkimusta?

    Oma arvaukseni on, että tietynlaisen ongelman olemassaolo liikkeen johdossa tunnistettiin. Vanhalla Raattamaalla ei kuitenkaan ollut voimia eikä haluakaan enää puuttua Suomen riitoihin. Hänen viimeisetkin voimansa hupenivat Amerikan kiistojen selvittelyyn.

    Asialle lähtivät kuitenkin ensimmäisinä Kittilän lakisaarnaajat. Näissä reformaattoreissa voi kyllä sanoa olleen monia ”omavanhurskaitakin”. Synninpäästöä ei aina uskallettu antaa, vaan katuva jätettiin tuskissaan lattialle kieriskelemään. Liike sai myös hurmoksellisia piirteitä ”narvalaisuudessa”.

    Verraten pian nämä ääri-ilmiöt kuitenkin tasaantuivat ja uusheräyksen johtohahmotkin tunnustivat ylilyöntinsä ja pyysivät anteeksi (esim. Pietari Hanhivaara). Juurien etsimisessä oli menty liian syvälle, aina Laestadiuksen lakisaarnojen aikaan ja unohdettu hänen hyväksyneen Raattamaan evankelioimistavan.

    Suuria opillisia erimielisyyksiä ei tämän alkukuohunnan jälkeen ymmärtääkseni ollut, mutta henkilösuhteet olivat peruuttamattomasti rikkoutuneet. Vuoden 1911 maaliskuussa järjestettiin suuri sovintokokous. Se oli lähinnä vanhoillisten ja uusheränneiden välien selvittelyä (vaikka esikoisetkin olivat kyllä mukana). Kokouksen aikoihin vanhoilliset olivat jo perustaneet keskusjärjestönsä ja todenneet olevansa ylivoimaisesti suurin ja vahvin osapuoli. Heillä ei siis ollut tarvetta sovitteluun. Uusheränneet saivat mennä, vaikka veivätkin mukanaan suuren osan papistoa. Siispä kokous päättyi tuloksettomana.

    Myöhemmin samana vuonna 1911 pidettiin Kokkolassa vanhoillisten vuosikokousseurat. Sen päätöksissä todetaan ensimmäisen kerran kategorisesti, ettei muissa uskonnollisissa yhteisöissä ole uudestisyntyneitä. Tämä oli siis vanhoillisten ratkaisu 1890-luvulla kehittyneeseen ”siveelliseen rappioon” ja Herran lauman hajoamisuhkaan. Sisään pääset edelleen helposti, mutta kuuliaisuus seurakunnalle on ehdoton autuuden ehto.

    Mielessäni on käynyt ajatus, että jotakin tällaista oli lestadiolaisuuden ”jälkiraattamaalaisessa” vaiheessa pakko tapahtua. Ilman voimakasta johtajaa pelkän iloisen evankelioimisen varassa olisi koko liike saattanut hajota taivaan tuuliin. Uusheräyksen reformaatiovaatimus vain nopeutti väistämätöntä kehitystä. Historia osoittaa, että vanhoillisten ratkaisutapa oli tehokkaampi. Hyvin organisoidun SRK:n johdolla vanhoillisuus vain kasvatti kannatustaan, kun taas uusheräys näivettyi ja lähes sulautui kansankirkkoon.

    Tavallisen rivilestadiolaisen puolenvalintaan vaikutti varmaan vanhoillisuuden lavea armosaarna ja synninpäästö sekä varma taivaspaikka yhteisön jäsenenä. Kukapa ei sitä valitsisi, jos vaihtoehtona on ankara pyhityselämä. Eksklusiivisuuden tuoman seurakuntakuuliaisuuden vaatimuksia tuskin aluksi tajuttiin.

    >>

    Uusheräyksen ”Sturm und Drang” -vaiheessa esiintynyttä hengellistä väkivaltaa voi verrata vl-liikkeen 70-luvun hoitokokouksiin, joissa myös synninpäästöä ei heti annettu, vaan ”katuva jätettiin tuskissaan lattialle kieriskelemään”. Yhteinen piirre tässä on myös joidenkin saarnamiesten paisunut kuvitelma omasta vallastaan avainten haltijana. Kuten Heino aiemmin totesi: ”Synninpäästö ei ole muuta kuin toisen uskovan äänellinen todistus, että tosi on, että saat täydellä sydämelläsi uskoa Jumalan armolupaukseen.”

    On tilanteissa mielestäni myös oleellinen ero. Uusheränneet kysyivät: Oletko uskollinen Kristukselle? Vai oletko ”armonvaras”, kun hedelmät näyttävät puuttuvan? Vl-liikkessä kysyttiin 70-luvulla: Oletko uskollinen seurakunnalle ja sen neuvoille? Uusheräys pystyi varsin nopeasti ymmärtämään ”ylilyöntinsä” ja väärät toimintatapansa. SRK:n hoitokokousten väärinkäytöksiä oli taas paljon vaikeampi myöntää eksklusiivisen seurakuntaopin ja seurakunnan ”erehtymättömyyden” kehyksessä.

    Tykkää

  39. En tiedä, onko koskaan tehty akateemista tutkimusta lestadiolaisuuden hengellisestä tilasta ja viimeisestä vuosikymmenestä ennen suurta hajaannusta. Kuinka valideja siis ovat uusheränneiden väitteet ”kaikkien nukkumisesta”, lankeemuksista, ja äärievankelisuudesta Suomessa? Mitä tapahtui Ruotsin Lapissa ja Tornionlaaksossa ennen sitä, kun esikoisuus ja vanhoillisuus erkaantuivat?

    Kuten Pertti ansiokkaasti mainitsi, ikääntyvän Raattamaan voimat menivät kyllä Amerikan kiistojen ratkaisuyrityksissä, ”kristillisyyden” yhtenäisyyden korostamisessa ja esikoisseurakunnan arvovallan ylläpitämisessä.

    Selvää on, että johtavien saarnaajien henkilösuhteet vaikuttivat ennen hajaannusta ja hajaannuksen jälkeen niin, että hajaannus jäi pysyväksi. Hirveää on se kielenkäyttö, mitä käytettiin sovintokokouksessa Oulussa 1911.

    Jollekin tutkijalle olisi kyllä aineistoa kovasti suuren hajaanuksen taustatapahtumien selvittelyyn. Eri lestadiolaisryhmien tradition systemaattinen selvittely näistä tapahtumista toisi varmasti lisävaloa tähän.

    Tykkää

    1. Pertti Niukkanen

      Uusheräyksen syntyvaiheita on sivuttu mm. Seppo Lohen ja Ari-Pekka Palolan historiakirjoissa, mutta tietääkseni laajempi puolueeton täsmätutkimus kuitenkin puuttuu. Edelleen hyvin suositeltava on Oiva Virkkalan kirja ”Alkulähteille: laestadiolaisen uudenherätyksen synty ja luonne; erityisesti saarnaaja Mikko Saarenpään elämäntyön yhteydessä tarkasteltuna” (Söderström, 1945). Heikki Jussilakaan ei sitä kovin ankarasti tuomitse, vaikka toteaakin Virkkalan olevan ”uusheräykseen kallellaan”. En tiedä, lukeutuiko Virkkala tosiaan uusheränneisiin?

      Toinen hyvä uusheräyksen tavoitteita ymmärtävä kirja on Väinö Havaksen ”Lestadiolaisuuden historia pääpiirteissään.” (Suomen lähetysseuran laestadiolainen haaraosasto, 1927). Kuten kustantajasta voi päätellä, on kirja kirjoitettu ennen Havaksen liittymistä vanhoillisuuteen 1929. Kumpikin kirja saattaa löytyä suoraan esim. Luther-divarin hyllystä. Kannattaa kysyä!

      Eilen muuten esitettiin TV1:ssä Ilmari Unhon 1943 ohjaama elokuva Kirkastettu sydän (valitettavasti sitä ei enää löydy Areenasta). Elokuvan papin esikuva on selvästi Kivijärven kirkkoherra Väinö Havas, joka kaatui hyökkäysvaiheessa loppukesällä 1941. Elokuvan vahva uskonnollinen ja isänmaallinen paatos on tietenkin sota-aikaan liittyvää. Sodan jälkeen filmi joutui esityskieltoon ja nähtiin uudelleen vasta 1975 televisiossa. Silloinkin esittämisen tuomitsi niin Kansan Uutiset ja Tiedonantaja kuin myös neuvostolehti Sovjetskaja Rossija.

      Tykkää

    2. Pertti Niukkanen

      Eudokimos esitti todella hyviä kysymyksiä, kiitos niistä! Oliko liikkeen hengellinen tila tosiaan rappiolla? Miten tilanne vaihteli eri puolella Suomea ja Ruotsia?

      Jotakin tästä (esim. saarnaajien ”lankeemuksista”) käsiteltiin täälläkin pitkässä ketjussa https://hulluinhuonelainen.com/2018/04/08/onko-1970-luvun-asiat-kasitelty/ . Myös Heikki Jussila näyttää kirjeessään veljelleen tunnustavan ”valvomattomuuden” ja heräämisen tarpeen. Mutta kunnon akateemista tutkimusta aiheesta kyllä tarvitaan. Selvästi olisi taas väitöskirjan paikka. 🙂

      Liked by 1 henkilö

  40. Heino Korpela

    Voi olla, että Markku ei tykkää kun lainaan hänen kirjoitustaan, kun hän muistelee: ”Vilho Kiviojan mukaan Aatu Laitinen oli todennut ”Minun seurakuntani on taivaassa, täällä on riitelevä seurakunta, johon en tunne kuuluvani.”

    Voi kun tämä Aatu Laitinen on sanonut ihan kuin minun mietteeni. Kun kirkkohistoriaa tutkii kaukaa menneisyydestä, tai lähempää löytyy yhtä kamppailua siitä kuka saa johtaa! Uskonto on säilynyt puhtaimpana suurien vainojen aikoina, mutta heti kun vainot loppuivat, alkoi olla tunkua johtajien paikoille.

    Kaikkien eriseurojen juuret löytyvät ihan samasta asiasta, tavoitellaan ihmisten kunnioitusta – ihailua. Tätä myös opetuslapset havittelivat. Eikä vain opetuslapset, mutta Jakkobin ja Johanneksen äiti halusi pojilleen hyvän kunniapaikan. Eikös vai olekin hyvin inhimillinen pyyntö tuolta rakastavalta äidiltä? Hän ei havitellut kunniapaikkaa itselleen, vaan rakkaille pojilleen:
    ”Mitä haluat?” Jeesus kysyi. Nainen sanoi hänelle: ”Lupaathan, että nämä kaksi poikaani saavat valtakunnassasi istua vierelläsi, toinen oikealla ja toinen vasemmalla puolella.” (Matt.10:20,21)

    Tämä on hyvä näyte siitä, että vaikka elämässämme usko olisi hallitsevana. Halu seurata Jeesusta hallitsisi elämäämme, niin mukanamme kulkee koko ajan, ennen sanottiin ”vanhaosa – Aatami” eikä uskova pääse irti tuosta ”maantomusta” ennen kuin taivaassa. Tämä juuri tekee vaikeaksi Jeesuksen seuraamisen ja tämän toteaa myös Jeesus: ”Jeesus sanoi hänelle: ”Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi.”

    Vaikka, erottamisestani on nuo neljänvuosikymmentä kulunut, muistan kaiken kuin eilisen päivän. (Haluaisin unohtaa, mutta en vain unohda) Jumala on lahjoittanut minulle laulajanlahjan, (no olen minä opiskellut laulua)
    Kun erotukseni jälkeen ajoi yksin autolla, tuli mieleeni laulu, jota äitini usein työnsä lomassa lauloi, niinpä minäkin lauloin tuota laulua sydämeni pohjasta ja laulu kantoi minua, tunsin olevani kuitenkin Jumalan lapseudesta osallinen. Kuunnellaanpa tuo laulu, siinä laulavat Tahkolat. Liekö Roosan miehelle sukua:

    Tykkää

  41. Pertti Niukkanen

    Heikki Jussila omistaa kirjassaan Kutsujan armo kokonaisen luvun ”Muunnettua totuutta” Uuras Saarnivaaran arvostelulle. Jussila kirjoittaa: ”Kun hän [Saarnivaara] selittää, että uudestiheränneiden ja pikkuesikoisten seurakuntaoppi on oikea, niin sanomme uudestaankin: ’Voi, pimeyttä jumaluusopintohtoreissa!’.”

    Jussilan kritiikki suuntautuu ilmeisesti lähinnä Saarnivaaran 1946 ilmestyneeseen kirjaseen ”Mikä on totuus Amerikan laestadiolaisesta kristillisyydestä? ’Vanhoillisen’ ja ’pikku-esikoisen’ keskustelu”. Tätä kirjasta Rauhan Sana -lehdessä mainostettiin seuraavasti:

    >> Mikä on totuus Ameriikan laestadiolaisesta kristillisyydestä? Yli kahdeksan vuotta mukana olleena ja asioista selvää ottaneena on veljemme tohtori Uuras Saarnivaara vastannut kysymykseen tyhjentävällä tavalla. Hänen yllämainittua aihetta käsittelevää, Ameriikassa painettua 28-sivua käsittävää isokokoista vihkostaan saa postitse hänen sisareltaan rouva O. Heikkilältä. – – Rientäkää hankkimaan tämä mielenkiintoinen asiakirja. >>

    Seuraavana vuonna ilmestyi Saarnivaaran perusteellinen kirja ”Amerikan laestadiolaisuuden eli Apostolis-luterilaisuuden historia” (1947), joka oli varmaan myös Jussilalle tuttu. Kolmas Saarnivaaran kirja aiheesta oli Rauha-kustantamon 1950 julkaisema ”Vanhoillisuuden hajaantumisen historiaa Amerikassa ja Suomessa”. Nämä kirjat kyllä takasivat Saarnivaaralle lähes ”pimeyden ruhtinaan” statuksen vanhoillisten historiankirjoituksessa. 🙂

    ”Amerikan laestadiolaisuuden eli Apostolis-luterilaisuuden historia” löytyy myös netistä: http://www.migrationinstitute.fi/files/pdf/suomenkieliset_historialliset_julkaisut/apostolis-luterilaisuuden-historia-uuras-saarnivaara-1947.pdf . Kahta muuta kirjaa en ole löytänyt mistään. Onko kenelläkään niistä tietoa?

    P.S. Oikeastaan piti kirjoittaa jotakin Juho Tanskasen ”karwakirjasta”, jota Jussila kutsuu häväistyskirjaksi. Jääköön se kuitenkin myöhemmäksi…

    Tykkää

    1. Pertti Niukkanen

      Lestadiolaisuus herätti suurta levottomuutta kirkollisella taholla, varsinkin etelään suuntautuneen ekspansionsa aikoihin 1800-luvun loppupuolella. ”Villiuskoa” arvosteltiin niin lehtikirjoituksissa kuin piispantarkastuksissakin. Kansalaissota kuitenkin muutti asenteen. Lestadiolaisten vahva sitoutuminen valkoisen Suomen arvoihin lunasti liikkeelle kirkon ”virallisen” herätysliikkeen aseman, ja arvostelu laantui (ainakin suurimmalta osaltaan).

      1800-luvun lopulla kirkonmiesten ”hihhuleihin” suunnattu kritiikki oli kuitenkin ankaraa. Tunnetuimmat ”syytöskirjat” lienevät piispa Gustaf Johanssonin ”Laestadiolaisuus” (1892) ja Kalajoen kappalaisen Juho Tanskasen jo 1880 omakustanteena ilmestynyt kirja ”Hihhulilaisuus oikeassa karwassansa; sen esitys ja tarkastus”. Kummatkin kirjat ovat divareissakin varsin harvinaisia. Itse löysin aikoinaan Johanssonin kirjan Luther-divarista ja ”karvakirjan” juuri äsken eräästä nettidivarista.

      Heikki Jussila kutsuu Tanskasen kirjaa häväistyskirjaksi. Sellaiseksi minäkin olen sitä luullut (siis verrattuna Johanssonin ”asiallisempaan” kritiikkikirjaan). Kun nyt olen hiukan karvakirjaan tutustunut, olen jopa yllättynyt sen asiallisuudesta. Myös Laestadius-seuran FB-ryhmässä on keskusteltu kirjasta. Tässä eräs kommentti, johon minäkin voin yhtyä:

      >>
      Ostin Tanskasen Karwakirjan ja lueskelin sen alkupuolta eilen. Siinä kirjoittaja kritisoi eksklusiivista seurakuntaoppia ja Hengen irrottamista sanasta. Monet opilliset ilmaisut, jotka hän laittaa hihhuleiden suuhun, ovat minulle lapsuudesta asti tuttuja ja tänä päivänäkin niitä opetetaan Lapinmaalle kuuliaisessa esikoislestadiolaisuudessa. Tanskanen ei tainnutkaan haukkua aivan väärää puuta, kuten Maurikin blogissaan toteaa.

      ”Ihminen ei saa lähestyä Jumalaa eikä Jumala ihmistä kuin meidän seurakunnan kautta. Kun raamattu sanoo Jesuksen olewan wälimiehen Jumalan ja ihmisten wälillä, niin se on ymmärrettäwä siten, että Jesus on wälimies Jumalan ja seurakunnan wälillä ja seurakunta taas on wälimies Jesuksen ja yksityisen ihmisen wälillä, sillä seurakunta on Kristuksen ruumis. Niin on nyt meidän seurakunta ”lammashuoneen owenvartija”; joka tästä kautta tulee sisälle, se tulee autuaaksi. Ja kaikki ne, jotka ovat aiwotut autuaiksi, tulewatkin sisälle tätä kautta,…” [Tanskanen, s.13]

      Yleinen käsitys eksklusiivisuuden synnystä lienee, että se olisi syntynyt vasta vuosisadan vaihteen hajaannuksissa, kun kukin porukka pyrki sillä perustelemaan olemassa olon oikeutuksensa.

      Tanskasen karwakirja on kirjoitettu kuitenkin jo 1880, eli jo tuolloin nämä opinkäsitykset olivat laajalle levinneet, ja ne pystyttiin systematisoimaan näinkin hyvin liikkeen ulkopuolisen papin toimesta. Näyttääkin siltä, että wälimiehen wälimies -oppi on paljon vanhempaa perua kuin suuren hajaannuksen aika.

      Sehän lienee kai selvää, ettei välimiehen välimiesoppi ole Laestadiuksen opetus, ellei jotain hänen saarnojaan ole tahallaan väärin tulkittu. Eikä välimiesoppi kuulu varsinaiseen pietismiinkään, nimittäin siinä vanhurskauttaminen tapahtui odottamalla taivaasta suoraan tulevaa ja koettavaa, opista ja luterilaisista armonvälineistä riippumatonta armoa.

      Kysymys kuuluukin, mistä ja milloin tuo välimiesoppi on lestadiolaisuuteen putkahtanut tai kuka sen ensimmäisenä esitti, siis ainakin ennen vuotta 1880?
      >>

      Tykkää

      1. Minun hypoteesini on, että lestadiolaisuuden kohdatessa etelämpänä muita herätysliikkeitä, syntyi kilpailutilanne ja silloin täytyi perustella wälimiesopilla liikkeen ainutlaatuisuutta. Tämä vei lestadiolaisuuden itseymmärrystä asteen kauemmaksi Laestadiuksen ja Raattamaan seurakuntakäsityksestä.

        Synninpäästösanat ”Jeesuksen nimessä ja veressä” olivat tulleet jo siirtymäriitiksi lestadiolaisuuteen ja suorastaan liikkeen tavaramerkiksi.Niiden tehostukseksi tarvittiin wälimiesoppia ja ekslusiivista seurakuntakäsitystä. –Tämän synninpäästön saat meiltä, ja vain meiltä, oli ajatus. Kaikki muu on väärää oppia ja omaa vanhuskautta!

        Liikkeen hajaantuessa wälimiesoppi ja ekslusiivisuus oli taas käyttökelpoinen, rajanvedossa ”eriseuraisiin”. Näin varsinkin vanhoillis- ja esikoislestadiolaisuudessa.

        Liked by 1 henkilö

    2. Pertti Niukkanen

      Kannattaa lukea myös Mauri Kinnusen blogikirjoitus ”Juho Tanskasen ’karvakirja’ (päivitetty 14.6.2015)”. Siinä Kinnunen kirjoittaa:

      >>
      Vuonna 1880 ilmestyi Oulussa Kalajoen silloisen kappalaisen Juho Tanskasen omalla kustannuksellaan julkaisema kirja ”Hihhulilaisuus oikeassa karwassansa; sen esitys ja tarkastus”.

      Se koettiin törkeänä hyökkäyksenä liikettä vastaan. Kirjasta tuli liikkeen piirissä yhdessä piispa Gustaf Johanssonin kirjan – Laestadiolaisuus – kanssa esimerkki siitä, miten papit ja sivistyneistö eivät halunneetkaan ymmärtää herätysliikettä. Lestadiolaiset kokivat Tanskasen ”karvakirjan”, joksi kirja kansan suussa nimettiin, uutena esimerkkinä heihin kohdistetusta vainosta. – – –

      Juho Tanskanen puolusti monissa kirjoituksissaan osaltaan voimakkaasti omia näkemyksiään. Kun reilut toistasataa myöhemmin lukee tuota kirjaa, voi todeta, etteivät Tanskasen huomiot ja arviot liikkeestä suinkaan olleet niin perättömiä, kuin kritiikissä annettiin myöhemmin ymmärtää. Lestadiolaisuutta puolusti väittelyssä sen ”sivystyneistö”, joka kuvasi liikkeen sellaisena kuin se olisi halunnut sen olevan ja tähän näkökulmaan pohjautuen kävi puolustustaisteluun.
      >>

      Kinnusen kiinnostava jatkokirjoitus ”Iin kirkkoherran arvio ’karwakirja-Tanskasesta’ ” löytyy täältä: https://maurikin.blogspot.com/p/arvi-karwakirja-tanskasesta.html?fbclid=IwAR0QjSEeGA5rCAiJua39ne0NDHWx4sK-DZbcpSmQjP0PGqrzvOX8A-yaq8I .
      (Sieltä löydät myös linkin aikaisempaan blogikirjoitukseen.)

      Kyseinen Iin kirkkoherra on Johan Fredrik Thauvón (1828–1918), joka oli aikakautensa tunnetuimpia lestadiolaispappeja. Hän mm. isännöi 1885 Iissä pidettyä lestadiolaispappien kokousta sekä oli vielä 1917 vanhoillisten vuosikokoussaarnaajana. Pojalleen Emil Thauvónille hän kirjoittaa 23.3.1881:

      >>
      Rakas Emil! Tarkastusmatkani Kuusamoon kävi sangen onnellisesti. Tiet olivat yleisesti hyvät. Kuusamossa tapasin Kyöstin hyvällä mielellä ja tutkinto koulussa onnistui sangen hyvästi.

      Tapasin myös Tanskasen. Hän on hiljainen mies, joka ei koskaan loukkaa kristityitä saarnoissaan eikä muulloinkaan. Muuan kristitty vaimo sanottiin ottaneen Tanskasta kaulasta kiini ja todistaneen hänelle synnit anteeksi, johon Tanskanen oli arvellut: ”oikein”!
      >>

      Juho Tanskanen (1851–1919) oli siis siirtynyt Kalajoelta Kuusamoon, missä hän toimi ”välisaarnaajana” 1880–1881. Kiinnostava kysymys onkin, onko Tanskasen asenne lestadiolaisuuteen muuttunut. Oliko Kuusamon lestadiolaisuus erilaista kuin Kalajoella? Oma arvaukseni on, että Tanskasen asenne ei ollut juuri muuttunut. Hän ei yleensäkään (ei kirjassaan eikä monissa lehtikirjoituksissaankaan) arvostele rivilestadiolaisia, vaan suuntaa kritiikkinsä lähinnä liikkeen opetukseen pesiytynyttä eksklusiivisuutta vastaan.

      Tykkää

  42. js

    Luin ”Kutsujan armo” kirjan joskus 1980-luvulla. Muistan kuinka hirveän, kauhean tuomitsevalta se tuntui. Siitä tuli kyllä selväksi tuo ”me vain olemme oikeassa ja kaikki muut väärässä oppi”.

    Tykkää

  43. Quo Vadis, lainaan aiempaa kommenttiasi, joka oli kiinnostava ja tuli mieleeni nyt, kun luin Dietrich Bonhoefferin vankilakirjeitä: ”Myös Paavali syyllistyi puolueelliseen polemiikkiin ja vastapuolen demonisointiin. Paavali ei liene aivan syytön myöskään niihin ankariin riitoihin toisten kristittyjen, juutalaisten tai roomalaisen esivallan kanssa. Näihin em. syyllistyi myös Luther. Nämä poikkeuksellisen energiset ja rohkeat miehet jättivät jälkeensä myös savuavia raunioita, joiden varjot ovat ulottuneet meidän päiviimme asti.”

    Bonhoeffer kirjoittaa 31.10.1943:

    ”… Tänään on uskonpuhdistuksen juhlapäivä, joka voi juuri meidän aikanamme jälleen antaa paljon ajattelemisen aihetta. Joutuu kysymään, miksi Lutherin toiminnasta piti tulla sellaisia seurauksia, jotka olivat täysi vastakohta sille mitä hän itse tahtoi, jotka synkistivät hänen elämänsä loppuvuodet ja saattoivat joskus koko hänen elämäntyönsä kyseenalaiseksi. Hän halusi kirkon ja länsimaitten, so. kristittyjen kansojen, todellista yhteyttä; tuloksena oli kirkon ja Euroopan hajaannus; hän tahtoi ”kristityn vapautta” ja tuloksena oli välinpitämättömyys ja villiintyminen; hän tahtoi pystyttää aidon maallisen yhteiskuntajärjestyksen vailla papillista holhousta, ja tuloksena oli kapina jo talonpoikien liikehtimisessä ja sen jälkeen kaikkien elämän aitojen siteitten ja järjestysten vähittäinen purkautuminen. Saatan muistaa opiskeluajaltani Hollin ja Harnackin erään keskustelun siitä, toteutuvatko suuret henkiset liikkeet historiassa ensisijaisten vai toissijaisten ajatusten ansiosta. Silloin uskoin, että Hollin, joka edusti ensin mainittua käsitystä, täytyi olla oikeassa. Nyt uskon, että hän oli väärässä. Kierkegaard sanoi jo sata vuotta sitten, että Luther lausuisi tänään täsmälleen päinvastaista kuin hän omana aikanaan lausui. Uskon, että se pitää paikkansa —cum grano salis (suolarakeen kera, ei aivan kirjaimellisesti. Suom huom.) ”

    Vaikuttavassa puheessa ja toiminnassa on varmaan aina se vaara, että vastaanottajat käyttävät toisen työtä väärin omiin tarkoituksiinsa. Ja kuulijalla on aina itsellään vastuu siitä, miten kuulemaansa tulkitsee ja millaisia tekoja se itsessä vaikuttaa. Voiko yksittäinen sananpalvelija olla vastuussa kaikesta jälkeensä tulevasta puheidensa tulkitsemisesta? Minusta ihmisten puhe ja teot voivat parhaimmillaan olla oppimisen ja innoituksen lähteenä toisille, mutta omasta ajattelusta ei voi siirtää vastuuta kenellekään itsensä ulkopuolella. Voiko olla, että jotkut vl-organisaation haasteetkin liittyvät siihen, että yksilöt toivovat SRK:lta vastauksia sellaisiin asioihin, jotka eivät oikeastaan ole ratkaistavissa muuten kuin henkilökohtaisella tutkistelulla? Tämä ei kuitenkaan tarkoita yksinäisyyteen käpertymistä, vaan ennemminkin luottamusta siihen, että Jumalan valtakunta ilmenee luovasti siellä, missä sen tulemista rukoillaan, ja kuka tahansa elävään seurakuntaan kuuluva voi olla se veli tai sisko, jonka kautta Jumala avaa ymmärrystä elämän haastavissa asioissa. Sitten tietysti epäuskon hengessä opettaminen on erilainen vakava vääryys seurakunnissa, eikä sen seurauksista pidä syyttää niitä, jotka ovat joutuneet tästä synnistä kärsimään. Siinäkin on varmaan jollain lailla kyse siitä, että ihmiset luovuttavat harkintansa muutamille vahvoille vaikuttajille, ja väärä valta kasvaa. Tuntuu siksi, että paras olisi kun ihmiset olisivat mahdollisimman itsenäisiä olematta kuitenkaan itseriittoisia. Itsenäisiä siinä, että ottavat vastuun omista ajatuksistaan ja teoistaan, mutta terveellä tavalla täysin riippuvaisia Jumalan armosta ja samalla myös elävän seurakunnan yhteydestä. Joskus mietin, ketä ihmiset oikeastaan tarkoittavat vl-yhteisöstä puhuessaan esim silloin kun toivotaan muutosta asioihin. En ehdottomasti halua tietää yhtään nimeä! Vaan ennemminkin ajattelen sitä, että ehkä ei kannata luottaa liikaa kehenkään yksittäiseen ihmiseen tai niihin, joilla näyttä olevan jonkinlainen inhimillinen valta-asema, vaan elävä seurakunta on kokonaisuus, jossa totuuden tunteminen on jaettu palasiin niin, että silmä tuntee toisen asian ja jalka toisen. Oikeastaan kyllä molemmat tuntevat saman todellisuuden, mutta vähän eri tavalla. On syytä kuulla niitä, jotka ovat hiljaa sivussa tai huutavat tuskissaan ja myös niitä, jotka iloisesti laulavat onneaan, kuka milloinkin mitäkin kokee. Ja aina muistaa, että Kristuksen tunteminen on ainoa tie elävän seurakunnan yhteyteen.

    Tuli mieleen vielä tuosta Kierkegaardin ajatuksesta, että Luther olisi puhunut toisin, jos olisi myöhemmin puhunut, Jeesuksen opetus Matteuksen evankeliumin luvusta 11:

    16. Mutta mihin minä vertaan tämän sukupolven? Se on lasten kaltainen, jotka istuvat toreilla ja huutavat toisilleen
    17. sanoen: ’Me soitimme teille huilua, ja te ette karkeloineet; me veisasimme itkuvirsiä, ja te ette valittaneet’.
    18. Sillä Johannes tuli, hän ei syö eikä juo, ja he sanovat: ’Hänessä on riivaaja’.
    19. Ihmisen Poika tuli, hän syö ja juo, ja he sanovat: ’Katso syömäriä ja viininjuojaa, publikaanien ja syntisten ystävää!’ Ja viisaus on oikeaksi näytetty teoissansa.”

    En tiedä olisiko Luther puhunut toisin, mutta tuossa näkyy minusta se, miten Jumalan valtakunta on ilmennyt eri ihmisissä eri tavoin, ja mikään ei ole kelvannut ihmisjoukoille. Tuntuu että kasvottomiin joukkoihin ei ole koskaan luottamista, vaan Jumalan valtakunta ilmenee todellisimmin niissä itselle tutuissa ihmisissä, jotka heijastavat elämällään Kristuksen kasvoja. Paljoa sen pidemmälle oma arviointikyky ei kai voi ulottua, ja tuntuu, että on oman toiminta-alueen ulkopuolelle astumista, jos yrittää laajemmin arvioida Jumalan valtakunnan sijaintia.

    Kiinnostavaa keskustelua edellä herätysliikehistoriasta yms!

    Tykkää

  44. Heino Korpela

    Pertin kysymys: ”Kysymys kuuluukin, mistä ja milloin tuo välimiesoppi on lestadiolaisuuteen putkahtanut tai kuka sen ensimmäisenä esitti, siis ainakin ennen vuotta 1880?”
    Kyllä tuo ekaluksivisuuden oppi on paljon kauempaa peräisin, kuin lestadiolaisuudesta. Kysymys on vallasta, eli kuka saa hallita ja johtaa uskovia. Olisihan se nyt kamalaa, jos ihminen saisi uskonlahjan suoraan Jumalalalta! Jo poikasena mietin tätä asiaa, sillä kirkkoisä Cyprianuksen sanonta ”kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta”. Tähän myös uskottiin ja näin uskonyhteisö sai vallan hallita.

    Vainojen aikanakin kirkko piti vallasta kaksin käsin kiinni. Kun jotkut eivät kestäneet vainojen tuomaa painetta, vaan luopuivat kristinuskosta, mutta vainojen hiljennyttyä halusivat palata takaisin, ei Cyprinus heitä noin vain huolinut:
    ”Vaikka Cyprianus oli pysynyt itse eristyksissä, hän kielsi nyt kaiken leväperäisyyden langenneiden käsittelyssä, ja kielsi heiltä synninpäästöt kaikissa muissa tapauksissa paitsi kuolettavassa sairaudessa. Lopullisen kysymyksen siitä, sallitaanko heidän palata kirkkoon ja jos niin kuinka, hän halusi siirtää johonkin rauhallisempaan ajankohtaan.”

    On ihan selvää, että tuo välimiesoppi on jo alkuseurakunnan ajoilta periytynyt, mutta ollut välillä vähän vähemmän vaikuttamassa. Kun tutkii kirkkojen historiaa, niin aina löytyy tuo taistelu ”kuka on suurin”. Sehän se on suurin, joka saa määrätä kenelle annetaan synnit anteeksi ja jos ei ole tuommoista välimiestä ei ole valtaa. Laitan linkin, niin voitte itse lukea:
    https://fi.wikipedia.org/wiki/Cyprianus

    Tykkää

    1. Vuokko Ilola

      Kyllä, ”vain me” käsitys ja opetus ”Jumalan valtakunnasta” tarkoittaen tiettyä porukkaa, on silkkaa valtaa. Mitä ihmiselle jää käteen, jos tuosta vallasta luopuu? Ei ihan mitään! Saada armokin sulasta armosta, on loppuviimeksi karvas pala ihmiselle, joka haluaa olla pikkasenkin vaikuttamassa omaan ja toisen ihmisen autuudenasioihin.

      Armo on täystyrmäys omahyväisyydelle, itseriittoisuudelle, paremmuudelle, ylvästelylle, hengelliselle rikkaudelle. Se ei anna ihmisen omistaa mitään eikä anna myös olla vaikuttamassa ihan mihinkään. Sen voi vain saada, sitä ei voi tehdä eikä toimittaa ja sitä on vaikea käsittää.

      Tykkää

  45. Heino Korpela

    Kun luin Vuokon kirjoitusta, minua hymyilytti, sillä hän sanoo niin keskeltä ihmisen ajatuksen, ettei siinä ole korjaamista. Siis näin: ”Sen voi vain saada, sitä ei voi tehdä eikä toimittaa ja sitä on vaikea käsittää.”
    Usko on kokonaisuudessaan ihan hullua, se on sisäinen tila ihmismielessä, jota pakoon ei pääse, eli ei voi paeta Jumalan rakkautta jonka on kohdannut – taivaskaipuuta.

    Juuri tästä Paavali meille kirjoittaa:
    ”Mutta me emme ole saaneet maailman henkeä, vaan Jumalan oman Hengen, jotta tietäisimme, mitä hän on lahjoittanut meille.
    Siitä me myös puhumme, mutta me käytämme Hengen emmekä ihmisviisauden opettamia sanoja ja selitämme hengelliset asiat Hengen avulla.
    Ihminen ei luonnostaan ota vastaan Jumalan Hengen puhetta, sillä se on hänen mielestään hulluutta. Hän ei pysty tajuamaan sitä, koska sitä on tutkittava Hengen avulla.
    Hengellinen ihminen sen sijaan pystyy tutkimaan kaikkea, mutta häntä itseään ei kukaan voi tutkia.
    Kuka tuntee Herran mielen, niin että voi neuvoa häntä? Mutta meillä on Kristuksen mieli.” (1.Kor.2:12-16)

    Pyhän Hengen avulla me vain voimme ymmärtää, mitä Jumala on meille lahjoittanut, kun olemme saaneet sydämiimme uskon. Tämä uudempi käännös sanoo, että uskovaa ihmistä ei kukaan voi tutkia. Mielestäni Biblia sanoo tämän paljon selvemmin, siis näin: ”Mutta hengellinen tuomitsee tosin kaikkia, vaan ei hän keltäkään tuomita.”

    Ymmärrättekö mitä yritän selittää, mitä Paavali sanoo meille? Jospa sanon näin; Kun ihminen on saanut uskonlahjan sydämeensä, hän on niin kun on kirjoitettu: ”Jokainen, joka on Kristuksessa, on siis uusi luomus.” Tämä uusi luomus toimii niin kuin Kristus toimi, kun häntä kiusattiin erämaassa. Luetaanpa:
    ”Paholainen vei Jeesuksen Jerusalemiin, asetti hänet temppelimuurin harjalle ja sanoi: ”Jos kerran olet Jumalan Poika, niin heittäydy tästä alas.
    Onhan kirjoitettu: ’Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua.
    He kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.'”
    Jeesus vastasi: ”On myös sanottu: ’Älä kiusaa Herraa, Jumalaasi.'”
    Kiusattuaan näin Jeesusta kaikin tavoin Paholainen jätti hänet joksikin aikaa rauhaan.”
    (Luuk.4:9-13)

    Kun Biblia sanoo, että uskovaa ei kukaan voi tuomita, tämä ei tarkoita sitä, että ihmiset eivät yritä tuomita! Kyllä vaan yrittävät! Mutta niin kuin Jeesus puolusti itseään kirjoitetulla Jumalan sanalla, näin on uskovankin lupa puolustautua. Niinpä minäkin olen joutunut puolustamaan uskoani monien ihmisten tuomioita vastaan ja olen todennut, niin kuin on kirjoitettu:
    ”Maan ääristä minä huudan sinua, kun sydämeni nääntyy. Sinä viet minut turvaan, kalliolle, jolle itse en jaksaisi nousta.
    Sinä olet ollut turvani, vahva linnoitus vihollista vastaan.
    Minä tahdon aina asua sinun luonasi, minä etsin sinun siipiesi suojaa.” (Ps.61:2-4)

    Tykkää

  46. Heino Korpela

    Kun Pertti vihjaisi, että Luther divarista ehkä saisi tuon Jussilan kirjan (Kutsujan Armo). Minähän soitin tuonne divariin. Kauppias itse oli puhelimessa, totesi, ettei ole enää ja samalla ihmetteli, että miten tuolla kirjalla on niin suuri kysyntä?

    Luulen, en tiedä, että tuo Pertin vihjaus divarista aiheutti kyselyn ja ostohalun kirjasta. Nyt mietin, että onko Roosalla tietoa että onko kirja sähköisessä muodossa saatavissa, että sen voisi netin kautta lukea? Menetin oman kirjani tyhmyyttäni, kun menin lainaamaan.

    Sain Jussilan kirjat lahjaksi vanhan puhujan leskeltä, tai sain ne periä hänen kuolemansa jälkeen. Joten Jussilan kirjoilla oli myös tunnearvoa, eikä tätä ystävällistä perintöä voi toiset kirjat korvata. Tutkin kyllä kirjaa paljonkin mielenkiintoinen oli myös siksi, että avasi vanhoillislestadiolaisten puolelta, mitä siellä ajateltiin uusheräyksestä. Kun luin myös uusheräyksen kirjoituksia ja keskustelin heidän kanssaan, sai melko paljon selkeyttä ko. eriseurasta.

    Isäni on muuttanut tänne Ilmajoelta, siellä vaikutti körttiläisyys, niinpä körttiläisyyden kirjallisuutta oli kotonani ja minä tutkin niitä kirjoja. Isäni ja koko suku, jotka tänne muuttivat, kävivät vanhoillislestadiolaisten seuroissa. Kun uudesti herännet, myös pitivät seuroja, he kävivät myös heidän seuroissaan. Niin he sitten joutuivat valinnan eteen, mietittiin mikä näistä kolmesta joukosta on Jeesuksen lauma? Sydän sai valita ja valinta oli vanhoillislestadiolaisuus.

    Tykkää

    1. Pertti Niukkanen

      ”Kutsujan armoa” ei taida löytyä sähköisenä netistä. Julkaisuoikeudet ovat nykyisin SRK:lla, eikä se varmaan mistään ”piraattijulkaisusta” ilahtuisi. Muuten voisin kyllä skannata kirjan tänne osastoon ”Lestadiolaisuuden historiaa ja tutkimusta”. No, ehkä SRK ottaa nyt kirjasta uuden painoksen suuren kysynnän vuoksi. 😉

      Tavallisista kirjastoista kirjaa tuskin löytyy, mutta Kansalliskirjasto sen kyllä tuntee:

      Kutsujan armo
      Kirja
      Jussila, Heikki
      1948
      Varastokirjasto
      – 1 saatavissa
      – Varastokirjasto (Kuopio) (Sijainti: K19049739)

      Kuopiosta siis saa kirjan lukusalikäyttöön. Omaa kirjaa joutuu jonottamaan asiantuntevista divareista, kuten Luther-divari.

      Toinen vaikeasti saatava teos on Martti Vuollon väitöskirja ”Lestadiolaisuus Helsingissä vuoteen 1963. Studia Historica Septentrionalia 37. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, 1999. 425 sivua. ISBN 952-9888-16-3”. Kirja on loppuunmyyty, enkä ole löytänyt divareistakaan. Yksi varastokappale on kyllä Pasilan kirjastosta (ja tietysti Kansalliskirjastossa), mutta kun haluaisi omaksi…

      Tykkää

  47. Stig-Erik Enkvist

    Olen myöskin lukenut Jussilan kirjat, minulla on ne omassa kokoelmassani. Olin aivan samaa mieltä Oskari Heikin kanssa että tämä kirja olisi voinut olla kirjoittamatta.

    Tykkää

    1. Heino Korpela

      Stig-Erik Enkvist, perustele miksi tuota Jussilan kirjaa ei olisi pitänyt kirjoittaa? Sinä et varmaankaan ole itse joutunut kokemaan ”vakaitten veljien” hoitokäytäntöä, joten kamalalta varmaan tuntuu, kun joku uskaltaa ääneen ja jopa kirjaan kirjoittaa hengellisenpahuudenteot. Vaikka uskova olisi langennut lihan syntiin, pahoihin tekoihin, häntä ei tule hoitaa muulla kuin armolla ja totuudella.

      Uusheräys mitätöi langenneen uskovan uskon kokonaan ja hänen entinen uskonsa mitätöitiin. Niinpä hänen täytyi tehdä jumalattomanpaikalta parannus, (herätä uudelleen) hän sai anteeksi jos ”vakaat veljet katsoivat katumuksen aidoksi katumukseksi. Eli uusheräyksellä oli niin kuin henkiopin ”vakailla veljillä” taivaan valtakunnan avaimet plakkarissaan.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s