Paljon rakkautta, vähän pelkoa

Miten suhtaudut kuolemaan? Onko kuolema sinulle läheinen vai kaukainen, toivoa tuova vai epätoivoa synnyttävä, lohduttava vai ahdistava, vapauttava vai vangitseva, lepoa vai levottomuutta, rauhoittava vai pelottava? Kuolemasta puhuminen on vaikeaa ilman kliseitä: tiedämme, että se odottaa kaikkia elollisia, on vääjäämätön elämän päätepiste, emme tiedä, mitä se tarkoittaa ja mitä se on. Kuolema on olemassa vaikka sillä ei ole itsenäistä olemassaoloa. Kuolemaan suhtautumista määrittää arvaamattomuus ja tietämättömyys: kohtaanko kuoleman pian vai pitkän ajan päästä? Kuolema voi konkretisoitua elämässä monella tavalla: työskentelemällä sairaiden ja kuolevien kanssa tai kuolleiden ihmisten omaisten kanssa, hyvästelemällä läheisen ihmisen, katsomalla arkussa makaavaa, synnyttämällä kuolleen tai kuolevan lapsen, kohtaamalla kuoleman läheltä oman tai läheisen sairauden äärellä. Suhde kuolemaan muuttuu koko elämän ajan.

Kuolema päättää elämän: ”Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä, ja aika kuolla.” (Saarn. 3:1–2) Kuolema myös paljastaa millaisia olemme: ”Savua te olette, joka hetken näkyy ja sitten haihtuu” (Jaak. 4:14) ja ”Ihminen tulee ja menee, katoaa kuin varjo” (Ps. 39:6). Raamattu kertoo kuoleman tulleen luotuun todellisuuteen tottelemattomuuden ja epäuskon, synnin, seurauksena (1.Moos. 2:17, Room. 3:23). Kuoleman on lähtenyt siis pahasta. Se on Kuoleman kuolemaa eli hyvyyden ja elämän puutetta. Jokainen Aadamin jälkeläinen on synnytetty kuoleman ruumiiseen, kantamaan syntiinlankeemuksen hedelmää itsessään (1.Kor. 15:26) (Hepr.9:27). Näemme kuoleman ja synnin merkkejä itsessämme päivittäin: emme suuntaudu elämässämme helposti ja luonnostamme kohti hyvää, oikeaa ja totuutta. Ajallista elämäämme leimaa se, ettemme koskaan vapaudu kuoleman ruumiistamme emmekä syntisyydestämme. Kuitenkaan Jumala ei jätä meitä tähän, vaan lupaa, ettei meitä jätetä tähän ja ettei kuolema ole kaiken loppu: elämä päättyy, me emme pääty. Jo tässä ajassa Kristuksessa olevat saavat kääntää Jumalan voimalla askeleitaan Kristuksen askelille kuoleman ruumistaan huolimatta. Kristuksesta loistaa elämä, voima, vapaus, rakkaus ja iankaikkisuus jo nyt kristityn elämään. Siksi ihminen ei ole vain varjo, savua ja maan tomua. Hän on myös Jumalan mestariteos, ihme ja Rakkauden rakkauden kohde.

Vaikka kristittyinä meillä on vahva Turva, ikuinen Elämä ja uskossa Kristus vahvistaa meitä suuntaamaan katseemme kohti Jumalan ikuista läsnäoloa, kuolema meissä voi herättää epätoivoa, ahdistusta ja pelkoa. Voiko kristitty, uskova ihminen pelätä kuolemaa ja samalla uskossa luottaa iankaikkiseen elämään ja siihen, että kuoleman jälkeen edessä on ikuinen Hyvyys? Jos Raamattu vakuuttaa, ettei ”rakkaudessa ole pelkoa, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon” (1.Joh. 4:17–18), kuinka uskova, jonka sydämessä asuu Rakkaus, saattaa samassa sydämessään kantaa myös pelkoa kuolemaa kohtaan? Eikö Kristus synnytäkään silloin todellista iloa, toivoa ja luottamusta, joiden avulla olisimme rohkeita (1.Joh. 4:17) myös suhteessa kuolemaan? Miten lisätä rohkeutta ja luottamusta? Miten suhtautua kuolemaan Jumalan lupausten voimalla? Voiko pelon voittaa rohkeudella?

Kamppaillessani näiden kysymysten kanssa olen löytänyt lohdutusta Augustinuksen raamattuopetuksista, joita hän on pitänyt vuonna 407 1. Johanneksen kirjeen pohjalta. Kaikki rakkaudesta – Saarnoja ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä on Timo Nisulan suomentama kokoelma kirkkoisän saarnoja. Lainaan alle yhdeksättä saarnaa, jonka otsikko suomenkielisessä laitoksessa on Jumala on kauneus, sen selitysosia 1–4. Tämän saarnan selitettävänä tekstinä on 1. Joh. 4:16–19:

Me olemme oppineet tuntemaan Jumalan rakkauden kaikkia meitä kohtaan ja uskomme siihen. Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja jumala pysyy hänessä. Jumalan rakkaus on saavuttanut meissä täyttymyksensä, kun me tuomion päivänä astumme rohkeasti esiin. Sellainen kuin Jeesus on, sellaisia olemme mekin tässä maailmassa. Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelossahan on jo rangaistusta; se, joka pelkää ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa. Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.

En tiedä, voiko rakkautta ylistää enää upeammin kuin sanomalla: ”Jumala on rakkaus” (1.Joh. 4:16). Ylistys on lyhyt, mutta suuri. Se on nopeasti sanottu, mutta merkitykseltään valtava. Kuinka äkkiä voikin sanoa: Jumala on rakkaus. Tässäpä lyhyt juttu. Jos lasket sen, pääset vain yhteen. Mutta jos punnitset sen, niin valtava! ”Jumala on rakkaus.” Ja Johannes sanoo: ”Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä.” Anna Jumalan olla sinulle talo, ja ole sinä Jumalalle talo. Pysy sinä Jumalassa, ja pysyköön Jumala sinussa. Jumala pysyy sinussa, niin että elät hänen sisässään. Pysy sinä Jumalassa, niin että et sorru. Sanoohan apostoli nimenomaan rakkaudesta näin: ”Rakkaus ei koskaan sorru” (vrt. 1. Kor. 13:8). Miten voisi sortua sellainen, joka pysyy Jumalan sisässä?

”Jumalan rakkaus on saavuttanut meissä täyttymyksensä, kun me tuomion päivänä astumme rohkeasti esiin. Sellainen kuin Jeesus on, sellaisia olemme mekin tässä maailmassa.” (1.Joh. 4:17). Tässä Johannes kertoo, miten kukin meistä voi kokeilla, kuinka pitkälle rakkaus on elämässä kasvanut, tai oikeastaan, kuinka pitkälle kukin on edennyt rakkaudessa. Jos nimittäin Jumala on rakkaus, ei rakkaus silloin kasva tai vähene. Rakkauden sanotaan kasvavan sinussa, mutta sillä tarkoitetaan sitä, että sinä olet kasvanut rakkaudessa. Kysy siis itseltäsi, kuinka paljon olet rakkaudessa kasvanut ja kuule, mitä sydämesi sinulle vastaa, niin tiedät, millaiseen mittaan olet kasvanut. Johannes lupasi näyttää, mistä tiedämme rakastavamme Jumalaa, ja hän sanoo: ”Rakkaus on saavuttanut meissä täyttymyksensä…” – niin, milloin? – ”Kun me tuomion päivänä astumme rohkeasti esiin” (1.Joh. 4:17). Se, joka tuntee rohkeutta tuomiopäivää ajatellessaan, on tullut rakkaudessa täydelliseksi. Mitä on rohkeus tuomiopäivää kohtaan? Sitä, että ei pelkää tuomiopäivän koittoa. On olemassa ihmisiä, jotka eivät usko koko tuomiopäivään. Heillä ei voi olla mitään rohkeutta sitä kohtaan, koska eivät usko tuon päivän edes koittavan. Jätämme heidät nyt väliin, herättäköön Jumala heidät, jotta he eläisivät. Mitäs sanottavaa meillä kuolleista olisi. He eivät usko tulevaan tuomiopäivään eivätkä pelkää sitä, eivätkä osaa odottaa sitä, mihin eivät usko.

Mutta entä sitten, kun joku alkaa uskoa tuomiopäivän tuloon? Heti kun hän alkaa uskoa, hän alkaa myös pelätä sitä. Mutta jos hän sitä pelkää, hänessä ei vielä ole rohkeutta tuomiopäivää kohtaan eikä rakkaus ole hänessä vielä täydellistä. Eihän tämän tarvitse silti johtaa epätoivoon. Jos näet ihmisessä syntyviä alkuja, miksi heittäisit toivon perille pääsystä? Sinä kysyt: Mitä ihmeen alkuja muka näen? Vastaan: Juuri se pelko on alku. Kuule vaikka Raamatun sanaa: ”Herran pelko on viisauden alku” (Ps. 111:10). Kun joku siis alkaa pelätä tuomion päivää, hän pelkonsa kautta alkaa korjata elämäänsä. Hän alkaa varoa vihollisiaan eli syntejään. Hän alkaa sisäisesti heräillä uudestaan henkiin ja toisaalta haudata sitä, mikä on maallista. Näinhän sanoo apostolikin: ”Haudatkaa se, mikä teissä on maallista” (Kol. 3:5).

Paavali tarkoittaa maallisilla tässä hengellisiä rikoksia, sillä hän jatkaa ja selittää näin: ”ahneus, saastaisuus” (vrt. Kol. 3:5) ja kaikki, mitä niistä seuraa. Mitä enemmän sitten tällainen ihminen hautaa näitä maallisia asioita, kun hän on alkanut pelätä tuomiopäivää, sitä enemmän hänessä herää ja vahvistuu kaikki, mikä on taivaallista. Taivaallisia taas ovat kaikki hvvät teot. Kun nämä taivaalliset asiat sitten heräävät, hän alkaa kaivaten odottaa sitä, mitä äsken pelkäsi. Hänhän pelkäsi Kristuksen tulevan takaisin ja tullessaan kohtaavan hänet epäpyhänä niin, että hänet tuomittaisiin kadotukseen. Nyt hän sitten odottaakin Kristuksen tulevan takaisin, jotta kohtaisi hänet pyhänä ja kruunaisi hänet voittajaksi. Heti, kun puhdas sielu alkaa ikävöidä Kristuksen paluuta, siitä tulee uskossa, toivossa ja rakkaudessa sisäisesti neitsyt, joka ikävöi sulhasen syleilyjä ja torjuu muut rakastajat. Nyt sillä onkin rohkeus tuomiopäivää kohtaan! Nyt sielu ei enää rukoile itsensä kanssa ristiriidassa lausuessaan: Tulkoon sinun valtakuntasi. Se, joka pelkää, että Jumalan valtakunta tulee, pelkää, että hänen rukouksensa kuullaan. Millaista sellainen rukoileminen on, että pelätään rukousten toteutuvan? Mutta se, joka rukoilee näin rakkauden rohkaisemana, toivoo, että valtakunta jo tulisi. Samasta kaipauksesta lausutaan psalmissa tällä tavoin: ”Herra, kuinka kauan vielä? Herra, käännyt jo puoleeni ja pelasta minut.” (Ps. 6:4–5) Psalmin laulaja valittaa, koska joutuu odottamaan.

On muuten olemassa ihmisiä, jotka kuolevat kärsivällisinä, ja sitten on olemassa joitain täydellisiä, jotka myös elävät kärsivällisinä. Mitäkö tarkoitan? Ihminen, joka vielä kaipaa tätä elämää, kun hänelle koittaa kuoleman hetki, sietää kärsivällisesti kuolemansa. Hän kamppailee itsensä kanssa, jotta voisi noudattaa Jumalan tahtoa. Hän tahtoisi sielussaan seurata sitä, minkä Jumala on hänen osakseen valinnut eikä sitä, miten ihmisen tahto valitsisi. Janotessaan vielä tätä nykyistä elämää hän kuitenkin joutuu kamppailemaan kuoleman kanssa, ja hän joutuu turvautumaan  kärsivällisyyteen ja rohkeuteen, jotta kuolisi tyynin mielin. Tällainen ihminen kuolee kärsivällisesti. Mutta sellainen ihminen, joka ikävöi apostolin tavoin haluavansa lähteä täältä ja päästä Kristuksen luo (Fil. 1:23) ei vain kuole kärsivällisesti vaan myös elää kärsivällisesti ja kuolee iloiten. Huomaa, miten apostoli elää kärsivällisyydessä eli on kärsivällisesti rakastamatta tätä elämää ja oikeastaan vain sietää sitä. ”Haluaisin lähteä täältä ja päästä Kristuksen luo, sillä se olisi kaikkein parasta. Teidän vuoksenne on kuitenkin parempi, että jään eloon.” (Fil. 1:23–24)

Näin siis, veljet, nähkää vaivaa ja sopikaa itsenne kanssa, että alatte kaivata tuomiopäivää. Muuten ei täydellistä rakkautta voi näyttää toteen kuin niin, että se alkaa kaivata tuota päivää. Sellainen ihminen kaipaa tuomion päivää, joka rohkeudella sitä odottaa. Ja sillä on rohkeus tuomiopäivää kohtaan, jonka omatunto ei täydellisen vilpittömän rakkauden täyttämänä lainkaan vapise.

”Jumalan rakkaus on saavuttanut meissä täyttymyksensä, kun me tuomion päivänä astumme rohkeasti esiin.” Ja miksi me olemmekaan rohkeita? Koska ”sellainen kuin Jeesus on, sellaisia olemme mekin tässä maailmassa” (1.Joh. 4:17). Siinä kuulit syyn rohkeuteesi. Johannes kertoo: ”Sellainen kuin Jeesus on, sellaisia olemme mekin tässä maailmassa.” Sinusta tuntuu varmaan siltä, että tuossa on nyt sanottu jotain aivan mahdotonta. Eihän ihminen voi olla niin kuin Jumala. Olen jo aiemmin selittänyt teille, ettei aina tarkoiteta jotain täysin samanlaista, kun sanotaan ”niin kuin”, vaan sillä voidaan tarkoittaa myös tiettyä samankaltaisuutta. Miten muuten voisit sanoa, että niin kuin minulla on korvat, niin on myös minun kuvallani? Ei kai nyt ihan samalla tavalla? Silti käytät sanoja ”niin kuin”. Jos meidät siis on luotu Jumalan kuviksi, miksi me emme ole niin kuin Jumala? Siksi, että emme ole samanlaisia vaan omalla tavallamme hänen kaltaisiaan. Miten siis meille annetaan rohkeus tuomiopäivää kohtaan? Näin: ”Sellainen kuin Jeesus on, sellaisia olemme mekin tässä maailmassa.” Meidän pitää liittää nämä sanat rakkauteen, jotta ymmärtäisimme mitä tuossa sanotaan. Herra sanoo evankeliumissa: ”Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin?” Mitä Herra siis tahtoo meidän tekevän? ”Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta.” Jos hän kerran käskee meidän rakastaa vihamiehiämme, millaisen  esimerkin hän antaa meille? Itse Jumalan. Herrahan sanoo: ”Jotta olisitte taivaallisen isänne lapsia.” Millä tavalla Jumala näin teki? Siten, että hän rakastaa vihamiehiään ja antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille.

Jos kerran siis Jumala kutsuu meitä sellaiseen täydellisyyteen, että me rakastamme vihamiehiämme ”niin kuin” hän rakasti omia vihamiehiään, niin silloin meidän rohkeutemme tuomiopäivää kohtaan voi hyvin perustua siihen, että ”sellainen kuin Jeesus on, sellaisia mekin olemme tässä maailmassa”. Samalla tavalla kuin Jumala rakastaa vihamiehiään ja antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateensa niin hurskaille kuin jumalattomillekin, niin mekin voimme kohdella vihamiehiämme. Ja vaikka emme voikaan hakea heille aurinkoa ja sadetta taivaalta, voimme antaa heille ne kyynelet, jotka vuodatamme heidän puolestaan rukoillessamme.

Katsokaapa vielä, mitä Johannes sanoo tuosta rohkeudesta. Mistä täydellinen rakkaus tunnetaan? Siitä, että ”pelkoa ei rakkaudessa ole” (1.Joh. 4:17). Mitä on siis sanottava ihmisestä, joka on alkanut pelätä tuomiopäivää? Jos rakkaus olisi hänessä täydellistä, hän ei pelkäisi. Täydellinen rakkaushan toimii täydellisen vanhurskaasti eikä se osaa pelätä mitään. Sehän päinvastoin ikävöi pahuuden loppumista ja Jumalan valtakunnan tulemista. Rakkaudessa ei siis ole pelkoa. Ja millaisessa rakkaudessa? Ei vasta-alkaneessa rakkaudessa. Millaisessa siis? Täydellisessä rakkaudessa, sanoo Johannes. ”Täydellinen rakkaus karkottaa pelon” (1.Joh. 4:18). Antaa pelon siis alkaa, sillä ”Herran pelko on viisauden alku”. Pelko ikään kuin valmistaa sijaa rakkaudelle. Sitten kun rakkaus alkaa asustaa sydämessä, niin pelko, joka oli valmistanut sille sijaa, karkotetaan. Sitä mukaa rakkaus kasvaa, pelko vähenee. Mitä paremmin rakkaus sisäistyy, sitä ulommaksi pelko karkaa. Paljon rakkautta, vähän pelkoa. Vähän rakkautta, paljon pelkoa. Mutta ellei pelkoa ole ensin laisinkaan, ei rakkaudella ole mitään, mihin astua sisään.

Olemme kaikki nähneet, miten neulan avulla lanka pistetään sisään kankaaseen, kun ommellaan jotain. Neula menee ensin sisään, mutta ellei se tule ulos, ei lankakaan tule perässä. Samalla tavalla pelko valtaa ensin mielen, mutta sen ei tule jäädä sinne asumaan, sillä se on tullut mieleen voidakseen tuoda rakkauden perässään. Kun sieluun sitten on asettunut turva, millainen ilo siitä koituukaan meille jo tässä ajassa ja sitten myös tulevassa! Entä kuka voisi meitä vahingoittaa meitä tässä ajassa, jos olemme täynnä rakkautta? Katsokaa, miten apostoli riemuitsee tästä rakkaudesta: ”Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska tai ahdistus, vaino tai nälkä, alastomuus, vaara tai miekka?” (Room. 8:35) Pietarikin sanoo: ”Kuka voi tehdä teille pahaa, jos te kiihkeästi pyritte tekemään hyvää?” (1.Piet. 3:13.) Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelossahan on jo piinaa. (Vrt. 1.Joh. 4:17–18.) Syntisten omatunto piinaa heidän sydäntään, eikä vanhurskauttaminen ole vielä tullut valmiiksi. Vielä on sydämessä jotain, joka kutisee ja pistää. Mitä muuten psalmi sanoo täydellisestä vanhurskaudesta? ”Sinä muutit itkuvirteni iloksi, riisuit yltäni suruvaatteen ja puit minut ilon pukuun. Siksi minä laulan sinulle kiitoslaulun enkä tunne kivun pistosta.” (Vrt. Ps. 30:12–13.) Mitä ihmeen kivun pistosta? Se tarkoittaa: mikään ei paina omaatuntoani. Mutta kun pelko painaa minua! Niin, älä pelkää. Anna rakkauden astua sisään ja parantaa pelon tekemät haavat. Jumalan pelko haavoittaa samalla tavalla kuin lääkärin skalpelli. Se valuttaa mädän pois ja silloin voi näyttää siltä kuin haava vain pahenisi.

Katsopas: kun mätä vielä on ruumiissa, haava on pienempi, mutta vaarallisempi. Sitten tulee lääkärin veitsi. Haavaan ei äsken sattunut niin paljon kuin nyt, kun lääkäri sitä leikkaa. Kun sitä parannetaan, siihen sattuu enemmän kuin silloin kun siihen ei koskettu. Mutta juuri sen tähden haavaan sattuu enemmän sitä hoidettaessa, että sen parannuttua siihen ei sattuisi enää koskaan.

Anna siis pelon vallata sydämesi, jotta sen mukana tulisi rakkaus sisään. Lääkärin veistä seuraa arpi. Meidän lääkärimme on sellainen, ettei häneltä jää edes arpia. Jätät vain itsesi hänen oikean kätensä haltuun. Jos sinussa ei nimittäin ole pelkoa, sinua ei voida vanhurskauttaa. Tämä lause lukee Raamatussa: ”Joka on vailla pelkoa, ei voi tulla vanhurskaaksi” (vrt. Sir. 1:28). Pelon täytyy siis tulla ensin sisään, jotta rakkaus voisi sen kautta saapua. Pelko on lääke, rakkaus on terveys. Se, joka pelkää, ei vielä ole täydellinen rakkaudessa. Miksi? Koska pelossa on piinaa, samalla tavalla kuin lääkärin leikatessa tuntuu piinalliselta.

Augustinus: Kaikki rakkaudesta. Saarnoja ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä. Latinan kielestä suomentanut Timo Nisula. 2016, Kirjapaja, Helsinki.

 

Miten suhtaudut kuolemaan?

Mitä kuolemanpelko on?

Millä tavalla voisimme rohkaistua rakastamaan enemmän Jumalan haluamalla tavalla?

Millä tavalla Jumala haluaa meidän rakastavan?

Mitkä asiat auttavat kuolemanpelkoon? Miten siitä voi vapautua?

Miten voi valmistautua kuoleman kohtaamiseen?

Mikä tässä ajassa erityisesti estää olemasta rohkea?

83 kommenttia artikkeliin ”Paljon rakkautta, vähän pelkoa

  1. Hyvä ja ”pelottava” aihe. Omalla kohdallani kärsin välillä todella voimakkaasta paniikkihäiriöstä, joka itseasiassa psykologien mukaan on pohjimmiltaan kuolemanpelkoa. Uskovaisen ja eritoten Raamatun kannalta/näkökulmasta suurta pelkoa ja ahdistusta kuolema-asiassa aiheuttaa sen peruuttamattomuus sekä tietysti kadotus ja tieto/ymmärrys siitä kuinka helppo oikeastakin uskosta on ”lipsahtaa”/joutua turmion tielle.
    Esimerkiksi syntiin lipsahtaessa on mahdoton olla varma saako paluuta takaisin. Kuinka voimakkaasti pitää tuntea sisällä tuo anteeksianto ja miksi se olisi Jumalan puolelta niin ”kortilla”.

    Minulla on muutamia kokemuksia joissa olen voinut tuntea 100 prosenttisesti anteeksiannon. On saattanut olla monia viikkoja olo että olen tosiaan uskovainen. Mutta annas olla kun on tullut esim rumia sanoja ym vääryyttä on saattanut tulla pitkäksi aikaa olo etten saa enää anteeksi. Ongelmia em. aiheuttaa eritoten se että kuvittelen eläneeni synnissä. Eli missä menee raja jolloin uskovaisen voidaan katsoa kieltäneen uskonsa. En minä halua kieltää uskoa. Mutta tulkitseeko Jumala sen erilailla. ??

    Tietysti sitten kuolemassa pelottaa se että onko varmasti oikeassa uskossa?

    Tykkää

  2. ”Uskovaisen ja eritoten Raamatun kannalta/näkökulmasta suurta pelkoa ja ahdistusta kuolema-asiassa aiheuttaa sen peruuttamattomuus sekä tietysti kadotus ja tieto/ymmärrys siitä kuinka helppo oikeastakin uskosta on ”lipsahtaa”/joutua turmion tielle.”

    Jäin miettimään näitä sanojasi. Mitä tarkoitat sillä, että kuinka helppo oikeastakin uskosta on lipsahtaa/joutua turmion tielle?

    ”Esimerkiksi syntiin lipsahtaessa on mahdoton olla varma saako paluuta takaisin. Kuinka voimakkaasti pitää tuntea sisällä tuo anteeksianto ja miksi se olisi Jumalan puolelta niin ”kortilla”.”

    Totta ihmeessä on paluuta takaisin, koska Jeesus itse on sanonut, että ”sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos.” (Joh. 6:37) Mielestäni se on saatanan valhe, että nyt olet tehnyt niin paljon syntiä, ettei ole paluuta tai että nyt on Jumalan anteeksiantamus kortilla. Se, että joku olisi niin syntinen, ettei Jumalan armo hänelle kuulu, on suurinta hölynpölyä, mitä saatana syöttää ihmiselle, koska siinä tehdään Jumalasta valehtelija. Jeesus opetti meitä antamaan anteeksi seitsemänkymmentä kertaa seitsemän kertaa päivässä. Jumala itse on juuri tuollainen: Hän on valmis antamaan anteeksi AINA kun ihminen katuen kääntyy Hänen puoleensa. Jumala ei vaadi nimittäin ihmiseltä sellaista pitkämielisyyttä, mitä Hänellä itsellään ei ole.

    ”Minulla on muutamia kokemuksia joissa olen voinut tuntea 100 prosenttisesti anteeksiannon. On saattanut olla monia viikkoja olo että olen tosiaan uskovainen.”

    Mitä tarkoitat sillä, että on saattanut olla sellainen olo, että tosiaan olet uskovainen? Siksikö, että olet tuntenut anteeksiannon, toisinkuin toisilla kerroilla? Tarkoitatko sitä, että joskus tuntuu siltä, että ei ole niin vahvaa synnintuntoa ja silloin ei ikään kuin tule suorittaneeksi tarpeeksi hyvin sitä parannuksentekoa, ja sitten kun on tarpeeksi kova synnintunto ja siitä tekee parannusta niin jo tuntuu siltä, että nyt onnistui? Jos tarkoitat sitä, mitä sanoin, niin kannattaa varoa tuollaista ajattelua, koska jos (paino sanalla jos) ajattelet noin, niin pohjimmiltasi pyrit vanhurskautumaan omilla teoillasi ja sillä, mitä saat itsestäsi puristettua.

    ”Mutta annas olla kun on tullut esim rumia sanoja ym vääryyttä on saattanut tulla pitkäksi aikaa olo etten saa enää anteeksi.”

    Siitäkin huolimatta, että tuntuu siltä, ettei saa enää anteeksi, sellaista tunnetta ei pidä uskoa, koska se on varmasti perkeleen puhetta. Jumala sanoo: ”Olisiko minulle mieleen jumalattoman kuolema, sanoo Herra, Herra; eikö se, että hän kääntyy pois teiltänsä ja elää?” (Hes. 18:23), ”Joka vaeltaa pimeydessä ja valoa vailla, se luottakoon Herran nimeen ja turvautukoon Jumalaansa.” (Jes. 50:10), ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttansa pelastuisi. Joka uskoo häneen, sitä ei tuomita; mutta joka ei usko, se on jo tuomittu, koska hän ei ole uskonut Jumalan ainokaisen Pojan nimeen.” (Joh. 3:16-18), ”Sillä vuoret väistykööt ja kukkulat horjukoot, mutta minun armoni ei sinusta väisty, eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi.” (Jes. 54:10), ”minä en jätä sinua enkä hylkää sinua” (Joos. 1:5), ”Unhottaako vaimo rintalapsensa, niin ettei hän armahda kohtunsa poikaa? Ja vaikka he unhottaisivatkin, minä en sinua unhota.” (Jes. 49:15)

    Edelleen Raamattu sanoo:

    ”Kun meillä siis on suuri ylimmäinen pappi, läpi taivasten kulkenut, Jeesus, Jumalan Poika, niin pitäkäämme kiinni tunnustuksesta. Sillä ei meillä ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouksiamme, vaan joka on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä.” (Hepr. 4:14, 15), ”Sillä sentähden, että hän itse on kärsinyt ja ollut kiusattu, voi hän kiusattuja auttaa.” (Hepr. 2:18). ”Sentähden, kun Jumala lupauksen perillisille vielä tehokkaammin tahtoi osoittaa, että hänen päätöksensä on muuttumaton, vakuutti hän sen valalla, että me näistä kahdesta muuttumattomasta asiasta, joissa Jumala ei ole voinut valhetella, saisimme voimallisen kehoituksen, me, jotka olemme paenneet pitämään kiinni edessämme olevasta toivosta. Se toivo meille on ikäänkuin sielun ankkuri, varma ja luja, joka ulottuu esiripun sisäpuolelle asti, jonne Jeesus edelläjuoksijana meidän puolestamme on mennyt, tultuaan ylimmäiseksi papiksi Melkisedekin järjestyksen mukaan, iankaikkisesti.” (Hepr. 6:17-20)

    ”Laupias ja armahtavainen on Herra, pitkämielinen ja suuri armossa. Ei hän aina riitele eikä pidä vihaa iankaikkisesti. Ei hän tee meille syntiemme mukaan eikä kosta meille pahain tekojemme mukaan. Sillä niin korkealla kuin taivas on maasta, niin voimallinen on hänen armonsa niitä kohtaan, jotka häntä pelkäävät. Niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas hän siirtää meistä rikkomuksemme. Niinkuin isä armahtaa lapsiansa, niin Herrakin armahtaa pelkääväisiänsä. Sillä hän tietää, minkäkaltaista tekoa me olemme: hän muistaa meidät tomuksi.” (Ps. 103:8-14)

    ”Älkää luottako ruhtinaihin älkääkä ihmislapseen, sillä ei hän voi auttaa. Kun hänen henkensä lähtee hänestä, niin hän tulee maaksi jälleen; sinä päivänä hänen hankkeensa raukeavat tyhjiin. Autuas se, jonka apuna on Jaakobin Jumala, se, joka panee toivonsa Herraan, Jumalaansa, häneen, joka on tehnyt taivaan ja maan, meren ja kaiken, mitä niissä on, joka pysyy uskollisena iankaikkisesti” (Ps. 146:3-6)

    ”Varma on tämä sana; sillä: jos olemme kuolleet yhdessä hänen kanssaan, saamme myös hänen kanssaan elää; jos kärsimme yhdessä, saamme hänen kanssaan myös hallita; jos kiellämme hänet, on hänkin kieltävä meidät; jos me olemme uskottomat, pysyy kuitenkin hän uskollisena; sillä itseänsä kieltää hän ei saata.” (2. Tim. 12:11-13), ”Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat” (Room. 8:1).

    Itselläni tulee vängälläkin mieleen kirjoituksestasi Kenzo, että olet lain alla, kun Jumala on niin armoton, että on valmis hylkäämään heti pienestä lipsahduksestakin ja uskovan elämä näyttäytyy niin mahdottomalta. Meillä ei ole sellainen Jumala, ”Sillä hän tietää, minkäkaltaista tekoa me olemme: hän muistaa meidät tomuksi.” (Ps. 103:14). Mietippä hetki minkälainen isä sellainen on, joka antaa heti potkut lapselle, kun tämä tekee virheen? Onko Jumala sellainen Isä? Ei ole. Isän toimintaa ohjaa aina rakkaus: jos lapsi lankeaa, niin isä rakastaa lasta ja nostaa hänet ylös. Jos lapsi rikkoo isän tahtoa vastaan, isä nuhtelee, mutta antaa anteeksi ja ottaa syliinsä kun lapsi palaa hänen luokseen. Jeesus on Paimen, joka etsii sen eksyneen lampaan ja tuo sen takaisin laumaan, sellainen Jumala on niitä kohtaan, jotka vilpittömästi tahtovat Häntä seurata ja rakastaa. Jumala on tiennyt alusta asti, että ihminen on tomu ja epäonnistuu jatkuvasti, samahan se on oikeassa elämässäkin: isä kyllä ymmärtää, että pieni lapsi erehtyy usein, silti isä antaa anteeksi ja opettaa kärsivällisesti.

    Itse ajattelen pikemminkin niin, että kristittynä minulla on juuri varmuus siinä, että Jumala, ”joka pysyy uskollisena iankaikkisesti” (Ps. 146:6) ei koskaan petä, vaikka minulle kävisi miten. Jumala ei kertakaikkiaan voi pettää, vaikka minä pettäisinkin. Vaikka lankeaisinkin niin minulla ei ole mitään hätää, koska sitä vartenhan Kristus kuoli, että minä en tule koskaan olemaan täydellinen. Eihän kaverisuhdekkaan voi perustua siihen, että ollaan täydellisiä, ja jos toinen tekee virheen, suhde loppuu siihen. Kristuksessa Jumala osoitti meille, miten pitkämielinen Hän on. Hylkäisikö Hän sitten heti kun ihminen lankeaa? Ei. Jumala on aina valmis antamaan anteeksi. Ihminen ei vain aina tahdo vastaanottaa Jumalan anteeksiantamusta.

    On siis tärkeää muistaa, että Jumala ei hylkää sitä, joka Häntä vilpittömästi tahtoo avuksi huutaa, mutta on myös tärkeää noudattaa Paavalin neuvoa ja tutkia, olenko todella uskossa, asuuko Kristus minussa, etten petä itseäni. Pyrinkö vilpittömästi Jumalan tahtoon, etsinkö sitä omassa elämässäni?

    En voi enkä halua tuomita Kenzo sinua, koska olenhan hyvin saattanut tulkita väärin, mitä tarkoitit. Toivon, että saat jotain apua ainakin noista lainaamistani Raamatunkohdista. Toisaalta toivon myös, että jos huomaat olevasi lain alla ja pyrkiväsi vanhurskautumaan omilla teoillasi ja luottamaan itseesi Jumalan sijaan, antaisit periksi ja rukoilisit Jumalalta, että et voi itseäsi pelastaa, vaan tarvitset Kristuksen ansaitsemaa pelastusta. Jumala antaa sen, kelle tahtoo, missä tahtoo, milloin tahtoo ja miten tahtoo, jos ihminen vain nöyrtyy Hänen puoleensa.

    ”Tietysti sitten kuolemassa pelottaa se että onko varmasti oikeassa uskossa?”

    Silloin tietää olevansa varmasti oikeassa uskossa, jos turva pelastuksesta on Jumalassa Kristuksessa siinäkin tapauksessa, että olisi rikkonut miten pahasti. Sydämen asenne ja usko Kristukseen ratkaisee, ei se, onko nyt varmasti oikea joukko tai tarpeeksi hyvin onnistuttu.

    Loppuun vielä laitan lainauksen Katolisen kirkon pyhältä Jeesuksen Teresalta, joka mielestäni osuu aivan asian ytimeen:

    ”Joka rakastaa todella sinua, korkeinta Hyvääni, se vaeltaa turvallisesti leveää kuninkaallista tietä. Se on kaukana kuilusta, ja heti kun kulkija vähänkin kompastuu, sinä, Herra, ojennat hänelle kätesi. Yksi lankeemus ei silloin vielä vie turmioon, eivätkä edes monetkaan, jos hän vain rakastaa sinua eikä sitä, mikä on maailmassa, sillä hän vaeltaa nöyryyden laaksossa.”

    Jupe (en malttanut olla kommentoimatta). Roosa voinee vahvistaa tarvittaessa. Varmaan kommentoin vielä myöhemmin varsinaisesti tuota itse kuolemaakin, siitä on kyllä itselläni sanomista.

    Tykkää

    1. Kiitos kommentista. Kirjoitukseni tuli tosiaan hiukan mustien lasien läpi. Toisaalta nyt surettaa jos kirjoituksesta paistaa läpi lain alla olo. Yritän korostaa että haluan kyllä uskoa kaikki anteeksi.

      Lähinnä tuo tekstini oli voimakasta pohdintaa että miksi välillä todella tuntuu siltä ettei saisi anteeksi ym ym. Mutta tosiaan paholaisen valheita taitavat olla.

      Se miksi kirjoitin niin voimakkaasti on myös se että muistan kuulleeni opetusta että aina Jumala ei anna palaamisen armoa (siis maailmaan lähteneelle) niin em. tilanteessa siis joskus synkimpinä hetkinä ajattelin että enhän ole saanut itseäni ulos.

      Mutta kaiken kaikkiaan kiitos kommentista se jotenkin lämmitti mieltä.

      Tykkää

      1. Kenzo: tuo, mitä koet on lestadiolaisen ns. tahrateologian vaikutusta. Sillä on voimakas vaikutus erityisesti kaltaisiisi herkkiin ihmisiin, jopa mielenterveyteen.

        Synnit, sinun ja kaikkien ihmisten synnit on jo annettu anteeksi silloin, kun Jeesus Kristus uhrasi itsensä Golgatalla. Sinut on pyhässä kasteessa jo siirretty tämän teon yhteyteen. Usko kaikki tämä, Jumala ei muuta mieltään lankeemuksiemme vuoksi! Ole hyvässä turvassa!

        Tykkää

    2. ”Se miksi kirjoitin niin voimakkaasti on myös se että muistan kuulleeni opetusta että aina Jumala ei anna palaamisen armoa (siis maailmaan lähteneelle) niin em. tilanteessa siis joskus synkimpinä hetkinä ajattelin että enhän ole saanut itseäni ulos.”

      Jep, tuollahan on tarkoitettu tyypillisesti sitä, että jos ihminen menee maailmaan, niin hän ei välttämättä enää koskaan edes tule kaipaamaan Jumalaa ja sehän pitää kyllä paikkaansa, niin voi käydä. Sensijaan sellaiselle, jonka halu on seurata Jeesusta (huolimatta siitä, miltä tuntuu tai miten olisi epäonnistunut), kuuluu Jeesuksen sanat: ”Anokaa, niin teille annetaan; etsikää, niin te löydätte; kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä jokainen anova saa, ja etsivä löytää, ja kolkuttavalle avataan.” (Matt. 7:7, 8), ”Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttansa pelastuisi. Joka uskoo häneen, sitä ei tuomita; mutta joka ei usko, se on jo tuomittu, koska hän ei ole uskonut Jumalan ainokaisen Pojan nimeen.” (Joh. 3:17, 18)

      Ja niinkuin sanoin, kyllä se on ihan terveellistä pohtia omaa tilaa, mutta ei sitä omien tuntemusten perusteella kannata pohtia, vaan Raamatun perusteella. Erityisesti uudessa testamentissa on paljon hyvää matskua siihen (vuorisaarna, 1. Joh). Ratkaiseva tekijä on pohjimmiltaan kysyä itseltään, rakastanko Jumalaa? Rakkaus ei mielestäni ole tuntemus siinä missä se, että juuri nyt ei tunnu hauskalta. Kyllä mies rakastaa vaimoaan, vaikka hänestä ei aina tunnukkaan mukavalta. Joskus rakkaus kyllä voi merkitä vahvojakin tuntemuksia. Pohjimmiltaan Jumalan rakastaminen on luottamusta Jumalaan, kyky luottaa siihen, että Jumala pitää huolen ja Jumala antaa anteeksi. Juuri samat asiat, mitkä normaalissa kaverisuhteissa myös: ystävään voi luottaa hädänkin keskellä ja hän kyllä antaa anteeksi. Tuollainen luottamushan syntyy rakkaudesta, mitenkään muuten se ei voi olla mahdollista. Ja tälllainen rakkaus saa ihmisen palvelemaan myös. Tähän passaa hyvin Paavalin sanat:

      ”Toivo ei saata häpeään; sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu. Sillä meidän vielä ollessamme heikot kuoli Kristus oikeaan aikaan jumalattomien edestä. Tuskinpa kukaan käy kuolemaan jonkun vanhurskaan edestä; hyvän edestä joku mahdollisesti uskaltaa kuolla. Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme. Paljoa ennemmin me siis nyt, kun olemme vanhurskautetut hänen veressään, pelastumme hänen kauttansa vihasta.” (Room. 5:5-9)

      Tykkää

  3. Kenzolle vielä lohdullisia ajatuksia Heprealaiskirjeestä: ”Jeesus pysyy ikuisesti, hänen pappeutensa on muuttumaton…Siksi hän pystyy nyt ja aina pelastamaan ne, jotka hänen välityksellään lähestyvät Jumalaa. Hän elää iäti rukoillakseen heidän puolestaan…[Kristus] meni itse taivaaseen ollakseen nyt Jumalan edessä puhumassa meidän puolestamme… Hänen tarkoituksenaan ei myöskään ole antaa uhriaan toistuvasti… Kristus [on] kerran uhrattu, jotta hän ottaisi pois kaikkien synnit, ja hän ilmestyy vielä kerran, mutta ei enää synnin tähden vaan pelastaakseen ne, jotka häntä odottavat…Minä [Jumala] annan anteeksi heidän rikkomuksensa enkä enää milloinkaan muista heidän syntejään” (Heprealaiskirjeen 7 ja 8 luvut)

    Tykkää

  4. Paavi Fransiscuksen apostolisesta kehotuskirjeestä ”Iloitkaa ja riemuitkaa” löytyy tällaiset sanat, jotka mielestäni soveltuvat myös hyvin vl-liikkeeseen. Oletan, että tämä ei mene liikaa sivupolulle, jos lainaan ne tähän 😉 :

    57. On yhä kristittyjä, jotka pyrkivät seuraamaan toista tietä: vanhurskauttaminen omin voimin, ihmisen tahdon ja omien kykyjen palvonta, joka muuttuu itsekeskeiseksi ja elitistiseksi itsetyytyväisyydeksi vailla todellista rakkautta. Se ilmenee monissa näennäisen erilaisissa asenteissa: pakkomielle laista, viehtymys tuoda esiin sosiaalisia ja poliittisia saavutuksia, mahtailevan pikkutarkka liturgiasta, opista ja kirkon arvovallasta huolehtiminen, käytännön asioiden hoitoon liittyvä kerskailu, liiallinen kiinnostus itseapuun ja itseriittoiseen itsensä toteuttamiseen. Tähän jotkut kristityt käyttävät energiansa ja aikansa sen sijaan, että intohimoisesti välittäisivät evankeliumin kauneutta ja iloa ja etsisivät kaukana olevia niistä valtavista väkijoukoista, jotka janoavat Kristusta.

    58. Usein vastoin Hengen innoitusta, kirkon elämä muuttuu museoesineeksi tai harvojen omaisuudeksi. Näin käy, kun jotkut kristilliset ryhmät antavat liikaa painoa tiettyjen omien normien, tapojen ja tyylien noudattamiselle. Tällä tavalla usein kutistetaan ja tukahdutetaan evankeliumia, riistetään siltä sen yksinkertainen kiehtovuus ja maku. Se on ehkä salakavala pelagiolaisuuden muoto, koska se näyttää alistavan armon elämän tiettyihin inhimillisiin rakenteisiin. Tämä koskee ryhmiä, liikkeitä ja yhteisöjä, ja selittää, miksi ne usein alottavat intensiivisen elämän Hengessä, mutta sitten lopulta kivettyvät… tai turmeltuvat.

    59. Jos ajattelemme, että kaikki riippuu kirkollisten normien ja rakenteiden kautta kanavoiduista ihmisten ponnistuksista, huomaamattamme vaikeutamme evankeliumia ja meistä tulee kaavan orjia. Se jättää vähän tilaa armon toiminnalle. Pyhä Tuomas Akvinolainen muistutti meitä, että kirkon evankeliumin lisäämien käskyjen noudattamista on vaadittava harkiten, ”jotta ei raskauteta uskovien elämää”, koska muuten uskontomme muuttuu orjuudeksi.

    Tykkää

    1. Kesäkukka

      Tämä Fransiscuksen teksti pysäyttää ja laittaa kyllä miettimään. (Huomasin kommentin vasta tänään.) Kuulostaa vähän tutulta, että onko meillä juuri tämä vaara.

      Tykkää

  5. Markku Korteniemi

    Usein on lohdutettu Paavalin sanoilla: ”Mutta joka meitä siihen valmistaa, se on Jumala, joka myös Hengen on meille pantiksi antanut….”

    Uuusimman käännöksen mukaan kohta kuuluu:

    1. ”Me tiedämme, että vaikka tämä meidän maallinen telttamajamme puretaankin, Jumalalla on taivaassa meitä varten ikuinen asunto, joka ei ole ihmiskätten työtä.
    2. Täällä ollessamme me huokailemme ja kaipaamme päästä pukeutumaan taivaalliseen asuumme,
    3. sillä sitten kun olemme pukeutuneet siihen, emme jää alastomiksi.
    4. Me, jotka vielä asumme tässä majassamme, huokailemme ahdistuneina. Emme haluaisi riisuutua vaan pukeutua uuteen asuun, niin että elämä kätkisi sisäänsä sen, mikä on kuolevaista.
    5. Juuri tähän Jumala on valmistanut meidät, ja vakuudeksi hän on antanut meille Hengen.
    6. Olemme siis aina turvallisella mielellä, vaikka tiedämmekin, että niin kauan kuin tämä ruumis on kotimme, olemme poissa Herran luota.
    7. Mehän elämme uskon varassa, emme näkemisen.
    8. Mutta mielemme on turvallinen, vaikka haluaisimmekin muuttaa pois ruumiistamme, kotiin Herran luo.
    9. Siksi myös pyrimme noudattamaan hänen mieltään, olimmepa jo perillä hänen luonaan tai vielä sieltä poissa.
    10. Meidän kaikkien on tultava Kristuksen tuomioistuimen eteen, jotta kukin saisi sen mukaan, mitä ajallisessa elämässään on tehnyt, hyvää tai pahaa. (2. Kor. 5:1-10)

    Kyllä kristityilläkin on monenlaisia lähtöjä, on äkkikuolemia, tai on ollut valmistumisaikaa ja lopun hidas lähestyminen, joku lähtee täysin tajuissaan, joku nukkuessaan, moni kipulääkkeiden huojentamana jne. Joku on nähnyt tai kuullut taivaallisia vieraita – kuten Lars Levi Laestadius -, mutta monet ei…

    Kun itse olin kymmenen vuotta sitten erityisen konkreettisessa kuolemanvaarassa lähes tunnin verran – muistan kun siihen jotenkin ”sopeutui” hyvin nopeasti. Siis, että kun täältä on lähdettävä, niin ei ole merkittävää eroa lähdenkö nyt tai joskus myöhemmin. Muutaman sentin päässä silmistäni oleva vedenpinta, oli kuin raja tämän ja tuonpuoleisen välillä. Vaikka toisaalta halusi taistella elämän puolesta ja sain armon rukoilla Taivaanisää ja jollakin tasolla uskon ja luottamuksen ja jopa ”varmuuden”, että Hän voi kyllä tästäkin auttaa!

    Koin myös, että rajan tuolla puolen vastassa on Suuri Armahtaja! – Paljon on kristillisyytemmekin historiassa käytetty suorastaan vallanpidon välineenä kuoleman pelkoa, helvetin pelkoa ja ihmisten syyllisyydentuntojen epätervettä herkistämistä ja voimistamista – vaikka sen Jumalan edessä olemme ansainneetkin, Jumala ei halua meitä kuitenkaan viedä epätoivoon ja epäuskoon!

    SRK kustanti 1970 uusintapainoksen tanskalaisen piispan tohtori Hagerupin marttyyrihistorian jo 1829 julkaistusta käännöksestä; ”Pyhäin marttyyrein kovan kärsimisen, voittavaisen uskon ja kärsivällisyyden merkilliset esimerkit….”

    Tykkää

  6. Heino Korpela

    Nuorena kun luin, miten jokseenkin kaikista vanhoista uskovista kerrotaan, että he saivat elämästään ihan tarpeeksensa ja mielellään kuolivat. Minä kun olin nuori, en ymmärtänyt yhtään sitä, miten nyt elämästä voisi saada kyllikseen? Ei, minulla oli haave löytää vaimo ja saada lapsia, joita sitten yhdessä hoidettaisiin omassa kodissamme, kuka se nyt voisi saada elämästä ihan tarpeeksensa?

    Mutta niin vain Abrahamista kirjoitetaan. Hänellä oli kyllä kaunis vaimo ja lapsia, mutta eipä nekään pidättänyt hänen haluaan elää, toisaalta hän eli vanhaksi. Luetaanpa:
    ”Abraham eli kaikkiaan sataseitsemänkymmentäviisi vuotta.
    Sitten hän kuoli rauhallisen vanhuuden jälkeen korkeassa iässä ja elämästä kyllänsä saanee- na, ja hänet otettiin isiensä luo.” (1.Moos.25:7,8)

    Biblia sanoo: ”Mutta joka meitä siihen valmistaa, se on Jumala, joka myös Hengen on meille pantiksi antanut.”
    Eli itse Jumala valmistaa uskovan lähtöä, että hän on valmis lähtemään ilman pelkoa Jumalan tykö. Miksi sitten jotkut pelkäävät ja haluaisivat riippua elämässä kiinni, vaikka sitten sairaana ja huonokuntoisena. Olen nähnyt monenlaisia lähtijöitä, toiset pelkäävät, mutta on niitä jotka käyvät rohkeasti kohti Jumalaa – pelkäämättä.

    Kävin katsomassa ystävääni sairaalassa, hän sanoi:
    – Heino, minä en halua enää mitään tästä maailmasta.
    Hän eli vielä pari päivää, mutta nukkui tyytyväisenä Jumalan armoon turvallisesti luottaen. Sitten on heitä, jotka ovat uskossa heikkoja ja heistä Paavali sanoo:
    ”Joku katsoo voivansa syödä kaikkea, mutta heikkouskoinen syö vain kasviksia.
    Joka syö kaikkea, älköön halveksiko sitä joka ei syö, ja joka taas ei syö kaikkea, älköön tuomitko sitä joka syö. Onhan Jumala ottanut omakseen hänetkin.” (Room.14:2,3)

    Näin voimme itse lukea, että ei Jumala hylkää ketään uskon heikkouden takia. Jos tätä lukee pelkäävä uskova, niin voit olla ihan varma, että Jumala sinut huolii kun riiput kiinni uskosta. Äitini luokse tuli kerran vanha uskova pariskunta ja he halusivat tietää, miten heidän käy kuoleman tullessa. He sanoivat pelkäävänsä. Uskovan tulee luottaa ja uskoa ilman pelkoa. Apostoli vakuuttaa, että rakkaudessa ei ole pelkoa ja jos on, hän ei ole täydellinen rakkaudessa.

    Äitini totesi heille, että ei Jumala vaadi lapseltaan täydellisyyttä, vaan rakastaa Poikansa lunastamia lapsenaan ja on myös kirjoitettu; ”Mutta joka meitä siihen valmistaa, se on Jumala.”
    Tuo vanha pariskunta lähti kotiaan huojentuneena – Jumala kuitenkin heidät huolii.

    Olen itse kokenut tuon rajalla käynnin ainakin kolme kertaa ja joka kerta olen ollut valmis lähtemään. Olen sanonut; tässä olen, tämän paremmin en osaa uskoa, mutta aina minut on palautettu ja kaipa Jumala tietää tarvitaanko minua täällä? Vanhana tuntee itsensä tarpeettomaksi, vaikka ikä on kyllä melko vaikea määritellä, kuka on vanha, kuka melko vanha.

    No minäpä kerron:
    Tätini tuli kotiini näyttämään äidille uutta mekkoa, hän oli alle 40:nen. Hän pyörähteli tuvassa moneen kertaan ja kysyi:
    – Sano nyt Heino sinäkin, onko mekkoni kaunis?
    Tätini oli hyvin mukava ihminen, kiemurtelin, koska en olisi halunnut sanoa totuutta (minun totuutta) Mielestäni tätini oli hyvin vanha, kohta nelikymppinen, minä kymmen vuotta, niinpä valehtelin, sanoin:
    – On oikein sievä hame, kyllä kelpaa katsella.
    Todellisuudessa ajattelin, että olet jo vanha ja melko läski, eivät hameet noin vanhalla näytä hyvältä. Tämä oli siis semmoinen valkea valhe jonka kanssa myöhemmin sain kipuilla, mutta sanottu mikä sanottu.

    Toinen tapaus sattui kun teimme kyläkirjaa, menin haastattelemaan entistä naapuriani, jolla oli hyvin paljon muistitietoa. Hän sanoi:
    – Voi Heino kun sinä olet niin nuori!
    Minä olin tuolloin 70 – vuotta, mutta entinen naapurini 102 – vuotta.

    Tykkää

  7. Markku Korteniemi

    Ihmisen elämän biologinen tarkoitus on elää, mutta meillä ihmisillä on erikoisasema luomakunnassa, kun meille on tarjolla myös ikuinen elämä!

    1 Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla.
    2 Aika on syntyä ja aika kuolla, aika on istuttaa ja aika repiä maasta,
    3 aika surmata ja aika parantaa, aika on purkaa ja aika rakentaa,
    4 aika itkeä ja aika nauraa, aika on valittaa ja aika tanssia,
    5 aika heitellä kiviä ja aika ne kerätä, aika on syleillä ja aika olla erossa,
    6 aika etsiä ja aika kadottaa, aika on säilyttää ja aika viskata menemään,
    7 aika repäistä rikki ja aika ommella yhteen, aika olla vaiti ja aika puhua,
    8 aika rakastaa ja aika vihata, aika on sodalla ja aikansa rauhalla. (Saarn. 3:1-8)

    Etenkin keskiajan kristitylle oli kirkasta, että elämä on myös valmistautumista kuolemaan. Ihminen on ”homo viator”:

    Maa on niin kaunis,
    kirkas Luojan taivas,
    ihana on sielujen toiviotie.
    Maailman kautta
    kuljemme laulain,
    taivasta kohti matka vie.

    Kiitävi aika,
    vierähtävät vuodet,
    miespolvet vaipuvat unholaan.
    Kirkasna aina
    sielujen laulun
    taivainen sointu säilyy vaan…

    Myöhäiskeskiajalla julkaistiin myös oppaaksi teos ”Ars moriendi” so. Kuolemisen taito.

    Kävin viikko sitten Pyhän Barnabaan haudalla Pohjois-Kyproksen Salamiissa. Apostoli Paavalin työtoveri Barnabas oli rikkaan juutalaisperheen poika Salamiista ja hän liittyi Jeesukseen uskoviin jo ennen Sauluksen kääntymistä vuonna 36 jKr. – Kristityksi kääntynyt Barnabas jakoi perintönsä köyhille. Häntä pidetään Kyproksen kirkon perustajana ja saaren suojelupyhänä. Johannes Markus oli perimätiedon mukaan Barnabaan serkku. – Eudokimos taisi viime keväänä tuoda terveisiä samasta kohteesta.

    Perimätiedon mukaan Salamiin juutalaiset kivittivät Barnabaan kuoliaaksi Salamiissa vuonna 75, ja hänet haudattiin kaupungin lähelle paikalle, jossa nykyisin sijaitsee apostoli Barnabaan luostari. Nykyiset luostarin rakennukset ovat 1700-luvulta – ja 1960-luvun sisällissodan seurauksena luostaritoiminta on loppunut vanhojen munkkien kuoltua. Barnabaan hautakappelin alla on turisteille avoin pieni krypta, jossa on Barnabaan sarkofagi. En ole varma, onko siellä enää Barnabaan pyhäinjäänteitä.

    Kypros sijaitsee Välimeren itäosassa, vain noin 100 km:n päässä niin nykyisen Turkin kuin Syyriankin rannikosta. Karpaasian niemimaan kärjessä on Pyhän Andreaan luostari – seurauksena puolestaan hänen käynnistään. Paavali tuli ensimmäisellä lähetysmatkallaan Barnbaan kanssa juuri Salamikseen, josta vaelsi varmaankin ”apostolin kyydillä” saaren länsireunalle Pafokseen.

    Olimme useamman yön myös luonnonkauniissa Kyreniassa. Toisin kuin aluksi ajattelin, Jeesuksen ristinkantaja Simon Kyreniläinen lienee ollut kuitenkin kotoisin Pohjois-Afrikan rannikolla sijainneesta Kyrenestä.

    Etelä-Kyproksen puolella Larnakassa on Lasaruksen toinen hauta. Siis Betanian Lasarus, jonka Jeesus oli herättänyt kuolleista pakeni myöhemmin juutalaisten ylipappien ja fariseusten vihaa ja tappouhkauksia Kyprokselle Kittiumiin (lat. Citium) eli nykyiseen Larnakaan, jossa julisti evankeliumia Kristksesta. Ja ”kun apostolit Paavali ja Barnabas matkustivat lähetysmatkalle Kyprokselle, he vihkivät Lasaruksen Kittiumin ensimmäiseksi piispaksi. Tästä syystä kaikissa Kyproksen piispanistuimissa on yhä kuvattuna pyhä Lasarus.”

    Kirkossa on sarkofagi, jossa pitäisi olla Lasaruksen reliikit, ja johon on kirjoitettu ”Lasarus, Kristuksen ystävä.” Lasarus odottaa Herran päivää, jolloin ystävänsä Jeesus Kristus herättää hänet kuolleista toistamiseen!

    Martti Lutherkin kehotti kristityitä edelleen liittämään rukoukseensa myös ”Marian tervehdyksen”.

    Ave Maria, gratia plena
    Dominus tecum;
    Benedicta tu in mulieribus,
    et benedictus fructus ventris tui, Jesus.

    Sancta Maria, Mater Dei
    ora pro nobis peccatoribus,
    nunc et in hora mortis nostrae.
    Amen.

    Terve Maria, armoitettu,
    Herra sinun kanssasi.
    Siunattu sinä naisten joukossa
    ja siunattu kohtusi hedelmä Jeesus.

    Pyhä Maria, Jumalan äiti,
    rukoile meidän syntisten puolesta
    nyt ja kuolemamme hetkellä.
    Aamen.

    Tykkää

  8. Olof Tallius

    Paljonkin voisi kuolemanpelosta kirjoittaa, mutta kun ei aika riitä niin lainataan nyt edes pieni pätkä Lutheria:

    ”…ei tässä käy niin, että se, jolla on Pyhä Henki, jo heti on niin täydellinen, ettei ollenkaan tunne lakia ja syntiä, vaan on kaikin puolin puhdas. Me emme suinkaan saarnaa Pyhästä Hengestä ja hänen virastansa, ikään kuin hän olisi jo kaiken toimittanut ja toteuttanut, vaan niin, että hän on pannut työnsä alulle: se yhä jatkuu, ja hän sitä lakkaamatta edistämistänsä edistää. Et sinä löydä sellaista ihmistä, joka on vailla syntiä ja vailla murheita, täynnä vanhurskautta ja täynnä iloa, sellaista, joka kaikkia auliisti palvelee. Raamattu tosin luettelee Pyhän Hengen tehtävät: hänen virkaansa kuuluu synneistä ja kauhuista kirvoittaminen; mutta ei läheskään kaikkea käden käänteessä toteuteta. Kristityn täytyy sydämessään tuntea syntiä ja kuolemanpelkoa: häntä ahdistaa kaikki se, mikä yleensä syntistä ahdistaa. Epäuskoiset ovat synneissään siten, etteivät välitä niistä mitään; nämä taas, nämä uskovaiset, kyllä ne tuntevat, mutta niiden vastapainona heillä on auttaja, Pyhä Henki, heitä lohduttamassa ja vahvistamassa. (Kirkkopostilla)

    Tykkää

  9. Jälleen tosi kiinnostava aihe täällä! Kuolema tuntuu olevan tässä yhteiskunnassa niin visusti piilotettu asia, että ihmisillä on vaarana kuvitella olevansa kuolemattomia jopa elämän viime hetkiin saakka. Se tuntuu vähän vaaralliselta elämän kannalta, koska oman rajallisuuden ymmärtämiseen elämässä ja kuolemassa liittyy uskoakseni ihmeellinen siunaus, kun ihminen tajuaa, ettei itsestään voi löytää mitään todellista elämää. Sen myötä taas voi alkaa etsiä ja löytää elämää Luojassa ja Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa. Jumalaton suhtautuminen elämään ja kuolemaan on näkynyt minusta erityisen surullisena vanhusten kotihoidossa, jossa hoito tuntuu välillä keskittyvän sen varmistamiseen, että vanhus takuulla nielee kiltisti lukuisat lääkkeensä ja ruuan, jota ei lainkaan tee mieli. Sinänsä hyviä asioita lääkitä ja ruokkia, mutta jos hoito pelkistyy näiden vahtimiseen siinä pelossa, että kukaan ei nyt vain saa hoitovirheestä syytä niskoilleen, niin minusta hoidon peruste on väärä. Lääkärin tai hoitajan oikeusturva on omituinen peruste hoidolle, ja samalla hoidettavan oma tahto jää kuulematta. (Ymmärrän toki ajatuksen oikeusturvasta, mutta minusta loputon oikeusturvan takaaminen nykymaailmassa kertoo aikamme epäluottamuksesta ja pelosta.) En nyt tietysti tarkoita sitä, että pitäisi jättää ruokaa ja lääkkeitä vastustavat vanhukset heitteille nälkään kuolemaan, mutta jotain oireellista on minusta siinä, miten vanhuksia pyritään pitämään loputtomiin hengissä uusien lääkeinnovaatioiden avulla kuulematta sitä, mitä vanhus itse toivoo elämänsä lopulta. Samalla saatetaan pilkata sellaista vanhuksen toimintaa ja puhetta, joka minusta selvästi kertoo siitä, miten itse kukanenkin valmistautuu ottamaan kuolemaa vastaan. Esim. eräs mummu pakkasi uudessa oudossa asunnossaan jatkuvasti laukkujaan ja oli lähdössä Israeliin, jossa oli tehnyt aikanaan lähetystyötä. Toinen taas pyysi hakemaan olutta kaupasta (ei todellakaan ollut kyse riippuvuudesta aineeseen), kun hänellä oli sellainen jano, joka ei juomalla sammu. (Sanoin hänelle, että en voi hakea olutta, mutta voin antaa hänelle ehtoollisviinin evankeliumissa, ja hän halusi uskoa syntinsä anteeksi ja iloiten kiitti Jumalaa.) Eräs vanhus taas kärsi voimakkaasta yöllisestä valonheittimestä kotipihallaan ja raaputti puukolla vanhaa arpeaan, josta kuulemma sikisi kärpäsiä. Kaikki niin ymmärrettäviä asioita, kun miettii sielun kannalta. Tuo viimeisin oli minusta surullisin, ja koinkin kerran äkillistä tarvetta rukoilla miehen puolesta. Hän oli ilmeisesti siinä vaiheessa jo kuollut, ja mietin hämmentyneenä, että onkohan rukouksella enää merkitystä. Opiskelin silloin eurytmiakoulussa steinerpedagogisia opintoja, jotka sittemmin lopetin, koska koin eurytmian olevan vääriin henkivaltoihin tukeutumista ja maagista ajattelua ja toimintaa. En tiedä kannattaisiko tuota mainita ollenkaan, kun luulen, että mitä vähemmän puhuu maahan sidotuista henkivalloista, sitä paremmin niiltä on suojassa. Mutta ehkä mainitsen sen siksi, että sieltä lähdettyäni olen kokenut uskovaisten seuratoiminnan rauhanyhdistyksillä erityisen kirkkaana, selkeänä ja turvallisena. Uskon että Jeeuksen nimessä ja veressä siunaaminen suojaa konkreettisestikin maailman henkivalloilta. Siksi anteeksiantamuksen evankeliumiin turvautuminen on todellinen apu, vaikkei se aina tuntuisi vaikuttavan pyhittäviä hedelmiään. Emmehän voi tietää, mitä kaikkea kauheutta joutuisimme kokemaan ilman sitä. Jumala voi kyllä sallia uskovallekin vaivoja ja kärsimystä, mutta ei varmasti kiusaa hirveyksillä. Sitä olen tässä myös miettinyt, että kun kyselemme, miksi jokin asia tapahtuu minulle tai muille tai maailmalle, niin voi olla, että Jumala ei vastaa siksi, kun tietää, ettemme kerta kaikkiaan kestäisi vastausta. Että se on joko aivan liian kirkas ja puhdas kuoleman ruumiissa käsitettäväksi, tai liian kauhea ja paha uskovan sydämen kestettäväksi. Jumala tietää, että meidän mielemme ja ruumiimme on vielä sidottu tähän aikaan, ja olemme kerta kaikkiaan vajavaisia ymmärtämään totuutta määräänsä enempää. Siitäkin minulla tuli voimakas kokemus eukkakoulua lopettaessani, että minun ei kannata yrittää tutkia Jumalan salaisuuksia enempää kuin voin niitä kestää. Olin mennyt sinne kouluun, kun ajattelin, että siellä ymmärretään ihmisen henkisyyttä ja sielun olemassaoloa paremmin kuin yliopistomaailmassa ja peruskoulussa. Pois lähtiessäni rukoilin, että Jumala varjelisi minut liialta uteliaisuudelta ja turhalta kasvamisen tarpeelta. Evankeliumia siellä ei todellakaan tarjottu, Kristusta ja Johanneksen evankeliumia arvostettiin, mutta siellä Kristus ei ollut Jumalan Poika eli ihmisten syntien vuoksi henkensä antanut Herra Jeesus Kristus, vaan jokin muu vieras olento, joka pukeutui milloin mihinkin asuun, luciferin voimista oli kai kyse. Mietin että kannattaako luciferin nimeä mainita ettei lisäisi hänen valtaansa, mutta ehkä se olisi turhaa taikauskoa. Herra Jeesus Kristus on niin paljon suurempi mahti, että Luciferia voi heittää mustepullolla ja hymähtää, kun se on niin mitätön Jeesuksen rinnalla (Luther kai heitti tuota otusta sängynpäässään mustepullolla, siitä tämä tuli mieleen). Vaaransa siitä otuksesta on vain silloin, jos alkaa ihailla hänen vaivaista maahan sidottua valtaansa enemmän kuin Jeesuksen Kristuksen voittoa, sitä miten Hän on rikki polkenut tuon liian paljon murhetta aiheuttavan, mutta lopulta kuitenkin niin mitättömän käärmeen pään. Luther selittää 1. Kor. 1:18 jaetta ”Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.”:

    ”On suurinta viisautta tarttua heikkoon, ristiinnaulittuun Kristukseen, olla torjumatta häntä ja tyytyä siihen, ettemme tiedä emmekä ajattele Jumalasta muuta kuin sen, että hän on ristiinnaulittu. Ajatukset hänen majesteetistaan ovat hyvin vaarallisia. Paha henki voi näet pukeutua majesteetin hahmoon, mutta ristin hahmoon se ei voi pukeutua, sillä risti on voittanut sen ja lyönyt sen maahan. Siksi se vihaa ristiä katkerasti. Jos perkele kuiskaa sinulle, että Kristus on jotakin muuta kuin miksi Paavali hänet tässä kuvaa, sano vain, ettei hän ole oikeassa, vaan valehtelee joka sanallaan. Siksi älä myöskään usko häntä. Jos joku haluaa tulla autuaaksi, hänen tulee ajatella, että Jumalan kaikki lohdutus ja lupaukset koskevat yksin häntä ja on kirjoitettu vain hänen vuokseen, niin kuin maan päällä ei olisi ketään muuta ihmistä.” (s.272 kirjasta Tienviittoja, Martti Luther, Perussanoma oy 2009.)

    Toisessa suloisessa pikku kirjassa nimeltä ”Ole turvallisella mielin – kokoelma Martti Lutherin ajatuksia”, (toim. Margareta ja Aleksi Lehtonen, Otava), Luther varoittaa meitä edelleen majesteetin tutkimisesta:

    ”Kukaan ei kestä Jumalan läheisyyttä hänen Majesteetissaan ja kunniassaan, vaan kaikki rientävät hämmästyneinä ja pelosta vavisten pakoon. Sillä Jumala on kuluttavainen tuli, jonka edessä suoraan sanottuna ei mikään liha voi seisoa.
    *
    Tätä ohjetta on mitä tarkimmin noudatettava, että vältämme Jumalan Majesteetin tutkimista, jota ei ihmisen ruumis, saatikka sielu, kestä. Pyhä Raamattu sanoo: ”Ei yksikään ihminen, joka näkee Jumalan, voi elää” (2. Moos. 33:20).

    Kun on taisteltava Jumalan kanssa lakia, syntiä ja kuolemaa vastaan, ei mikään ole vahingollisempaa kuin ajella omissa katselemisissaan ja mietiskelyissään taivaaseen, ajatella ja tutkia Jumalaa itseään hänen käsittämättömässä voimassaan, viisaudessaan ja Majesteetissaan, sitä kuinka hän loi maailman ja hallitsee sitä. Jos näin tahdot käsittää Jumalan hyljäten välimiehen, Kristuksen, ei voi toisin tapahtua kuin että sinä suistut Lusiferin lankeemukseen ja kadotat Jumalan hirvittävässä epäilyksessä. Sillä yhtä mittaamaton, käsittämätön ja ääretön kuin Jumala on luontonsa puolesta, yhtä mahdotonta on ihmisen luontonsa puolesta tätä kestää.

    Aloita siis siitä, mistä Kristuskin alkoi, se on: neitseen kohdusta, seimestä, äidin rinnoilta. Sillä näin hän itse astui alas, syntyi, eli ihmisten keskuudessa, kärsi, ristiinnaulittiin, kuoli, jotta hän kaikin tavoin asettaisi itsensä silmiemme eteen ja kiinnittäisi sielumme silmät itseensä ja siten estäisi meitä kiipeämästä taivaaseen Jumalan Majesteettia tähystelemään.

    Sillä Majesteetin tutkija painetaan kunniansa suuruudesta maahan. Omasta kokemuksesta tätä puhun.” (Luther, Tienviittoja, 10-11)

    Kiinnostavaa että tuossa taas muistutetaan Kristuksen syntymisen Mariasta olleen nimenomaan Jumalan taivaasta alas astumista ja ihmisen luoksi tulemista. Ei Maria noussut taivaaseen synnyttämään Jumalan Poikaa, vaan poika tuli maan päälle ihmisten keskelle. Siksi tuntuu, ettei ihmisten pitäisi kiinnittää katsettaan ylösnostettuun Mariaan vaan maahan laskettuun Herraan Jeesukseen.

    Kuolemanpelkoon ja tuomiopäivään liittyen tulee mieleen eräs tapahtuma lapsuuden kodistani vuosia sitten. Jehovan todistajia tuli kotiovellemme, kun olin hoitamassa pikkusisaruksiani. Kaksi pikkusiskoani, kouluikäisiä tai vähän alle, avasivat ulko-oven. Heille näytettiin kahta värikorttia, mustaa ja vihreää, ja kysyttiin, kumpi näistä on tuomiopäivä. Tytöt osoittivat heti vihreää korttia. Ovellaolijat ehkä vähän hämmentyivät ja lähtivät enempiä puhumatta jatkamaan matkaansa. Minusta oli liikuttavaa että tytöt aivan spontaanisti mitään keneltä kysymättä tai edes muihin katsomatta antoivat vastauksensa.

    Yksi juttu, mitä olen myös miettinyt, on se, että kuinka kristillistä on saarnata parannusta ihmisille kuoleman hetkeen pelastukseksi. Varmasti se on täysin tarpeellista ja oikein, mutta eikö Jumalan valtakunta ole paljon voimallisempi ja laajempi asia kuin vain yksittäisen ihmisen kuolemassa tarvittava pelastus. Uudestisyntyminen on minusta nimenomaan kuolemaan suostumista jo täällä ajassa. Elämän päättyessä me todellakin kaikki viimein kuolemme ja siirrymme lopullisesti ajasta iäisyyteen, mutta Jumala voi tehdä meissä ihmisissä enemmän työtänsä, jos otamme hänen valtakuntansa vastaan jo maan päällä kulkiessamme. Se vaatii itsen, oman minuuden kuolemaa, joka on varmasti kaikille pelottava asia, eikä siihen voi suostua, jos ei ole aavistusta paremmasta todellisuudesta. Jumalan voimalla oma itse voi rauhassa kuolla ja ihminen uudestisyntyä kestämään Jumalan valtakuntaa hiukan paremmin jo täällä ajassa. Tulee mieleen yksi kiinnostava kirja tähän liittyen, C. S. Lewisin ”Suuri avioero” (1945), jossa Lewis kuvaa helvetin sellaiseksi, että ihmiset saavat aina kaiken mitä haluavat. Esim. tahdot talon niin saat talon, tahdot pois epämiellyttävien ihmisten luota ja maailma laajenee loputtomiin ettei tarvi olla kenenkään kanssa tekemisissä. Kirjassa taivaan ja helvetin määritelmät ovat lyhyitä: hän joka sanoo Jumalalle ”Tapahtukoon sinun tahtosi” on taivaassa, ja hän jolle Jumala sanoo ”Tapahtukoon sinun tahtosi” on helvetissä. Ajattelin aikanaan kirjaa lukiessani, että ihmisen vaikeus taitaa olla juuri siinä, ettei hän mielellään tahdo ottaa vastaan sellaista, jota ei itse ole hoksannut eka haluta, vaikka tietäisi että tarjottu on käsityskyvyn ylittävällä tavalla parempaa.

    Tykkää

    1. Laitoin näemmä väärän lähdeviitteen tuohon yhteen sitaattiin, jonka mainitsin yllä oikein ja suluissa väärin. Mutta ehkä sekin oli tarkoitettu, kun tuntuu että tieteen nimissä välillä puhutaan totuuden lisäksi mitä sattuu ja ei siinä auta vaikka olisi kaikki viitteet vimpan päälle. Gradussani arvosanaa laskettiin mm. ”lapsusten” eli kielellisten pikkuvirheiden vuoksi ja lähdin sitten lukemaan tekstiä uudelleen, ja huomasin tosiaan heti johdannossa puhuneeni mm. intuitiosta vahingossa intentiona. No sitten olin kyllä sitä mieltä, että ehkä mulla oli kirjoittamista ohjaamassa ennemminkin intentio eli päämäärä kuin intuitio eli sisäisen äänen viestit. Tieteessä on kai kamalaa jos päämäärä ohjaa tutkimusta. Mutta jos päämäärä on hyvä, niin eikö ole paras antaa sen johtaa! Toisaalta hyvään päämäärän pääsemisessa myös oikeanlainen intuitio on olennainen. Se on sitä todellisuudentajua, jota Jeesuksessa Kristuksessa voi rukoilla. Tosiaankin, minulle tieteen ja taiteen tekeminen on todellisuuden rehellistä tutkimista eli Herran Jeesuksen läsnäolon rukoilemista, jota vasten kaiken arvo punnitaan.

      Tykkää

      1. Quo Vadis

        Marianna: “Eukkakoulu oli tosiaan omituinen kokemus ja varoittavakin sellainen. En ole erityisen kiinnostunut sen tyyppisestä maailmasta enkä halua ottaa siitä yhtään enempää selvää, ellei ole pakko jonkun ihmisen sielun tilanteen vuoksi. En kokenut opintoja kuitenkaan vaarallisena, koska tiesin kaiken aikaa, että Jeesuksen läsnäolo on se, mistä käsin olen siellä, ja olin valmis lähtemään heti kun siltä näytti.”

        Mielenkiintoisia kokemuksia sinulla Marianna. Itselläni on ollut myös varhaisaikuisuudessa kausi, jolloin olen perehtynyt mm. steiner-pedagogiikkaan, antroposofiaan, kuin myös joogaan, reiki-hoitoon ja zen-buddhalaiseen meditaatioon :-). Ajattelin, että asioista on otettava selvää omakohtaisesti. Tätä en tietenkään suosittele kaikille. Mieheni kyllä hermostui näistä “energeettisistä” kokeiluistani, mutta se mitä niistä jäi itselleni käteen oli se, että en ole vietävissä yhtään mihinkään -ismiin tai ääriajatteluun. Kristuksen läsnäolo evankeliumissa ja sakramenteissa on kaikki ja se riittää, se tyydyttää sielun nälän ja janon.

        Vielä jatkaakseni “negatiivisesta ajattelusta”, joka ei siis ole varsinaisesti elämänkielteistä tai negatiivista sinänsä, vaan asioiden todellisen arvon ymmärtämistä käänteisesti niiden poissaolon kautta. Tämä tulee lähelle Lutherin ristinteologiaa, jossa Jumala katsoo Kristuksessa alas syvyyteen ja alhaisuuteen, pimeyteen ja pahuuteen. Kristus syntyy alas Beetlehemin talliin, eläinten keskelle ja antaa henkensä äärimmäisessä alennustilassa. Näin Jumala alentaa Kristuksessa itsensä, jotta suurinkin elämänsä epäonnistuja ja alennustilassa oleva ihminen voisi nostaa katseensa Kristukseen ja tarttua hänen käteensä, sekä nousta ylös evankeliumiin ja täydelliseen sovitukseen turvautuen. Jumala tulee alas, jotta ihminen voisi nousta ylös.

        Liked by 1 henkilö

    2. Pertti Niukkanen

      Kiinnostavia nuo kokemuksesi eurytmiasta, Marianna. Usko tai älä, mutta minullakin on vielä tallella eukkatossut kaapissani. 😉 Mutta se on jo toinen tarina…

      Juho Tanskasen ”Hihhulilaisuus oikeassa karwassansa: sen esitys ja tarkastus” toi mieleeni Osmo Tiililän kirjan ”Salatiede päivänvalossa. Steinerin antroposofia ja kristinusko” (1937). Se on antroposofeille samanlainen inhokki kuin karvakirja lestadiolaisille. Oletkohan lukenut? Se löytyy melko helposti divareista.

      Toisen dogmatiikan professorin, Seppo Teinosen kirja ”Nykyajan lahkot: uusia uskonnollisia liikkeitä ja yhteisöjä” (1965) on myös hauskaa luettavaa (eikä ollenkaan niin ryppyotsainen kuin Tiililän kirja). Sitäkin liikkuu divareissa.

      Uudempaa tutkimusta edustaa Kimmo Ketolan toimittama ”Uskonnot Suomessa” (Kirkon tutkimuskeskus, 2008). Siinä antroposofiaa käsitellään Teosofia-otsikon alla, ja toki se sinne kuuluukin.

      Syvempää tietoa okkultismin historiasta löytyy englanniksi esim. Frances Yates’in ja James Webbin kirjoista. Varsinkin James Webb (1946–1980) on ollut minulle tärkeä tutkija. Hän teki itsemurhan vain 34-vuotiaana. Kerrotaan, että hän oli siihen aikaan tekemässä laajaa teosta Rudolf Steinerista. https://en.wikipedia.org/wiki/James_Webb_(historian)

      Tykkää

      1. Juu kyllä mä Pertti toki uskon että sulla on eukkatossut kaapissa, kun niin sanot! 🙂 mulla hävisi omat tossuni johonkin, kauniin siniset olivat, mutta antaapa olla. Sauva mulla on vielä, vaikken nyt hoksaakaan että missä se on. En ehtinyt sillä juurikaan noitua niin sitä voi varmaan käyttää vielä johonkin, hieno kuparisauva, ehkä siitä voi vaikka sulattaa ja takoa saunakauhan. Tai kynttilänjalan.

        Tuosta taikasauvasta tulee mieleen Harry Potter, jonka sielunmaisemasta tein aikanaan graduni. Minusta Rowlingin fantasiakirjasarja kuvaa aika hyvin sitä, miten lucifer eli voldemort voi toimia täällä maailmassa ja miten ihmisten sieluista taistelee toisilleen vastakkaiset henkivallat. Rowling selittää jossain haastattelussa sitä miten hän halusi taikavoimien avulla valtauttaa Harryn toimimaan omista voimistaan käsin ilman nojaamista ns. suuriin kertomuksiin eli uskontoihin tai muihin ideologioihin. Silti eihän taikasauva yksinään saanut pottereissa aikaan yhtään mitään, vaan sielussa asuva herra oli se mikä määritteli sauvan voiman ja tekemisen. Harrya ohjasi luottamus Dumbledoreen, joka edusti jonkinlaista valoa suhteessa pimeyden voimiin, mutta jäi kyllä aivan auttamatta jälkeen kristillisestä Jumalasta.

        Eukkakoulu oli tosiaan omituinen kokemus ja varoittavakin sellainen. En ole erityisen kiinnostunut sen tyyppisestä maailmasta enkä halua ottaa siitä yhtään enempää selvää, ellei ole pakko jonkun ihmisen sielun tilanteen vuoksi. En kokenut opintoja kuitenkaan vaarallisena, koska tiesin kaiken aikaa, että Jeesuksen läsnäolo on se, mistä käsin olen siellä, ja olin valmis lähtemään heti kun siltä näytti. Rakas alkoholistinaapurini, lähetysnuorissa aikanaan kasvanut ihminen, johon tutustuin juuri tuolloin, suhtautui asiaan yllättävän voimakkaasti. Hän sanoi soittavansa poliisit hakemaan minut sieltä, jos en itse tajua lähteä. 🙂 koin kyllä itsekin tarvetta jakaa kokemuksiani jonkun uskovaisen kanssa, ja olen hyvin kiitollinen siitä totuudelle alttiista uskovaisesta ystävästä, joka silloin auttoi selvittämään ajatuksiani.

        Tykkää

      2. Pertti Niukkanen

        Joo, kauniin taivaansiniset ovat minunkin tossuni. Omaa sauvaa en sentään ostanut – taisi olla aika kallis. 🙂 Löysin myös Potter-gradusi verkosta: http://jultika.oulu.fi/files/nbnfioulu-201501171025.pdf . Ehkä se saa minutkin lukemaan nuo kirjat…

        Antroposofia tuo mieleeni Hermann Hessen Lasihelmipelin. Se on eräänlainen kokonaistaideteos, jonka hiukan elitistisessä kuplassa moni taiteellisesti herkkä ihminen saattaa aikansa viihtyä. En kuitenkaan osaa demonisoida sen maailmanselitystä – paljon pahempiakin kyllä riittää. Kuplan voi särkeäkin helposti ja lähteä ”maailmaan” (kuten Lasihelmipelin Josef) ilman henkisiä tai hengellisiä sanktioita. Antroposofian ”suvaitsevaisuus” perustuu tietysti sen opetukseen karmasta ja reinkarnaatiosta. Jokaisella on oma karmallinen tiensä, johon ulkopuolisen ei pidä puuttua.

        Kirkon tutkimuskeskuksen 1995 tekemän tutkimuksen mukaan 18 prosenttia suomalaisista uskoo jälleensyntymiseen. Osa heistä piti reinkarnaatiota kristinuskoon kuuluvana. Ajatusta ovat puolustaneet jopa kristityt papit. Esim. episkopaalinen pappi Geddes MacGregor on kirjoittanut aiheesta useita kirjoja. MacGregor vaikuttaa ihan pätevältä historioitsijalta (elää edelleen ja täyttää ensi kuussa 109 vuotta). Itsekin ostin aikoinani hänen kirjansa ”Reincarnation as a Christian Hope”. En tietenkään yhdy hänen käsityksiinsä.

        Sanot: ”En ole erityisen kiinnostunut sen tyyppisestä maailmasta enkä halua ottaa siitä yhtään enempää selvää, ellei ole pakko jonkun ihmisen sielun tilanteen vuoksi.” Ymmärrän tämän kyllä, mutta ehkä on hyvä varautua etukäteen. Erikoinen tulkinta saattaa yllättää ja kiehtoa eksyttävän käärmeen lailla (anteeksi tämä pelottelu) 🙂 Outojenkin ajatusrakennelmien historiallisten juurien tunteminen on tässä mielestäni paras rokote. New Age osoittautuu usein olevan Old Age. Kyse on myös vallasta – maallisesta, henkisestä ja hengellisestä. Tähänkin sopivat Milan Kunderan sanat: ”Ihmisen taistelu valtaapitäviä vastaan on muistin taistelua unohdusta vastaan.”

        Tykkää

  10. Quo Vadis

    Kiitos Roosalle ajankohtaisesta postauksesta, myös lähestyvää pyhäinpäivää ajatellen.

    “Memento mori”, ajattele kuolemaasi, neuvoo vanha antiikin viisaus. Kuolemaan liittyy elämän katoavaisuus ja kärsimys kuin myös synti ja pahuus: “Synnin palkka on kuolema.”

    Kuoleman pelko on inhimillistä ja luonnollista, se kuuluu olennaisesti fyysiseen olemukseemme, toisaalta se on samalla myös elämää suojelevaa ja ylläpitävää: pyrimme varmistamaan oman ja toisten elämän ja turvallisuuden eri tavoin, esim. liikenteessä turvavöitä, heijastimia ja kypärää käyttämällä, noudattamalla nopeusrajoituksia jne.

    Kuoleman pelkoon liittyy myös pelkoa oman minuuden tuhoutumisesta, yksinäisyydestä, läheisten menettämisestä, ylivoimaisesta kivusta ja kärsimyksestä. Välttämättä itse kuolema ei ole pelottava, mutta mahdollinen kärsimys ennen sitä voi tuntua niin tuskalliselta ajatukselta, että eutanasia alkaa kuulostaa houkuttelevalta vaihtoehdolta.

    Leo Tolstoin kirjassa Ivan Iljitsin kuolema (jonka suosittelen lukemaan :-), kirjan päähenkilö Ivan Iljits ei voi ulkoistaa eikä paeta Kuoleman totuutta, vaan hänen on kohdattava se siinä armottomuudessaan, kuin se on. Kirjassa kerrotaan kuinka Ivan joutuu luopumaan kaikesta sovinnaisen elämänsä kulisseista, mutta ei kykene hyväksymään kohtaloaan. Vasta papin antaman ehtoollisen jälkeen, hän tajuaa loppunsa olevan käsillä ja siitä alkaa hänen kuolinkamppailunsa, joka päättyy kuolemalle antautumiseen, valoon.

    Uskonnonfilosofian professori Sami Pihlströmin kurssilla (johon osallistuin yliopistolla n. vuosi sitten), sekä hänen uudessa kirjassaan, joka on itselläni parasta aikaa varauksessa kirjastossa, Ota elämä vakavasti – negatiivisen ajattelijan opas, kehoitetaan ottamaan elämä vakavasti. Tämä tarkoittaa näkökulman keskittämistä kielteiseen, kuten pahuuteen, kärsimykseen, kuolemaan ja syyllisyyteen. Pihlström esittää, että nykyisen elämän hypettämä “positiivinen ajattelu” uhkaa murentaa moraalin perustan. Tällöin on vaarana että yksilön kärsimykset ja yhteiskunnan epäkohdat selitetään pois, ja ne alistetaan yhteisen suuren päämäärän tavoittelulle. Käytännön esimerkkinä: on moraalisesti väärin kehittää lääke tuskallisin ihmiskokein, vaikka se pelastaisikin miljoonia ihmisiä. Myös poliittisten päätösten seurauksia tulee arvioida, millä tavalla ne vaikuttavat erityisesti heikoimmassa asemassa olevien elämään, lisääkö se heidän kärsimystään.

    Pihlströmin mukaan, moraali alkaa toisen ihmisen kärsimyksen tunnustamisesta, sillä moraali on reagoimista maailmassa esiintyvään kärsimykseen ja pahuuteen. Suurin haasteemme onkin ottaa moraalinen näkökulma ihmiseen, johon emme voi suhtautua empaattisesti. Eli myöskään empatiakyky ei voi olla moraalin perusta.

    Tämä negatiivinen ajattelu ei kuitenkaan tarkoita elämänkielteisyyden ja pessimismin syövereissä rypemistä, vaan nimenomaan kriittistä ajattelua, joka on moraalin edellytys ja johtaa parhaimmillaan erilaisten vääryyksien korjaamiseen, eli toimintaan, joka johtaa kärsimyksen vähentämiseen ja osoittaa tien ulos pimeydestä. Eli Pihlströmin mukaan maailman syvällisempi ymmärrys vaatii negatiivisen ajattelun metodia: positiivisia asioita katsotaan niiden poissaolon kautta. Näin ollen esim. luottamuksen merkitys paljastuu silloin, kun ymmärtää, mitä tarkoittaa luottamuksen pettäminen, tai terveyden ja elämän arvo ja merkitys paljastuvat erityisesti silloin, kun olemme vaarassa menettää ne.

    Marianna: “Uskon että Jeeuksen nimessä ja veressä siunaaminen suojaa konkreettisestikin maailman henkivalloilta. Siksi anteeksiantamuksen evankeliumiin turvautuminen on todellinen apu, vaikkei se aina tuntuisi vaikuttavan pyhittäviä hedelmiään.” Ajattelen samoin, että kyseessä on ennenkaikkea suojaava siunaus. “Emmehän voi tietää, mitä kaikkea kauheutta joutuisimme kokemaan ilman sitä. Jumala voi kyllä sallia uskovallekin vaivoja ja kärsimystä, mutta ei varmasti kiusaa hirveyksillä.”

    Niin, salliiko Jumala sitten Paholaisen kiusata joitakin uskovia hirveyksillä? Kuten esim. pedofiilien tai psykopaattien tekemillä hirveyksillä, entä varhaiskristittyjen kokemat kidutukset ja vainot? Kyllähän Kristuskin kidutettiin hengiltä ristillä.

    Tykkää

    1. Kiinnostavia ajatuksia Quo Vadis. Kuvauksesi Tolstoin kirjasta tuo mieleeni pappi Juhani Rekolan, hänen teksteissään on mielestäni samantapaista synkkyyden teologiaa. Hesarissa oli jouluaattona 2013 Antti Nylenin kirjoitus, joka pysäytti ja päädyin lukemaan enemmänkin Rekolaa, joka liikutti jotenkin kaikessa rehellisessä synkkyydessään. Jos kiinnostaa niin kannattaa lukea! Toisaalta nyt tuntuu, ettei tuo synkkyys voi olla koko totuus, ja ei kyllä varmasti ole tarkoituskaan että niin ajattelisi. (Essee: Valosta ja synkkyydestä https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000002698409.html?share=65900be0a5be529defaf22bb28a182bc.)

      Pihlström vaikuttaa myös virkistävältä positiivisen psykologian vastapainolta, mutta epäilen vähän, että elämän vakavasti ottaminen ei voi olla sama asia kuin negatiivinen ajattelu tai varsinkaan pahaan keskittyminen. Silloin kun epäkohtia ja kärsimystä on salattu ja piiloteltu, tarvitaan varmasti niihin keskittymistä, jotta päästäisiin paiseista eroon, ja kriittinen ajattelu on tarpeen. Mutta minusta kriittisyys ei voi olla sama kuin kielteisyys, vaan ennemmin on kyse tarkkaavaisuudesta sen suhteen, mikä on totta. Ihminen tosiaan ei helpolla ymmärrä asioiden todellista luonnetta ennen kuin kantapään kautta oppimalla. Toisaalta eikö Jumalan sana yritä opettaa meitä uskomaan ja toivomaan jo ennen katastrofeja, että näkymätön Kirkkauden valtakunta on totta ja omistettavissa omalle kohdalle jo ennen kuolemaa? Raamatun väkevät kertomukset ihmisten kärsimyksistä ja toisaalta Jeesuksen toiminta ja opetukset voivat minusta auttaa tajuamaan tarpeen toisen kärsimyksen lievittämiseen myös ilman suunnatonta omakohtaisesti koettua kuolemaan saakka jatkuvaa kärsimystä. En nyt tiedä menikö tämä ohi asiasta, ja selititkin Quo Vadis hyvin sitä, miten negatiivinen ajattelu Pihlströmin mukaan voi olla hyödyllistä asioiden muuttamisessa.

      Tarkennan vielä ajatustani evankeliumin siunauksesta. Uskon että se on epäuskoiselle vanhurskauttava ja uskovaiselle suojaava.

      Haastavia kysymyksiä nuo tuossa lopussa. Ensimmäisenä tulee mieleen, että Kristusta ei kidutettu hengiltä, vaan hän itse antoi henkensä. Minusta Jeesuksen ristinkuolema tai kristittyjen kokema vaino ei ole sillä tavalla hirveä asia kuin paholaisen pimeys on. Synti on varmaankin aina hirveää, mutta Jumala ei kiusaa ihmistä synnillä. Synnin seurauksista kärsimään joutuvat (kuten mainitsemasi pedofilian uhrit) tuntuvat minusta kantavan samantapaista taakkaa kuin Jeesus ristillä (samoin on käynyt mielessä joidenkin itsemurhan tehneiden kohdalla, voi olla että olen väärässä ja saa korjata), mikä ei tietenkään selitä pois kärsimystä, ja se mitä voimme tehdä on kohdata todellisuus ja auttaa siinä missä voimme. Tuo mun ajatus siitä, että jos evankeliumin suoja puuttuisi, voisimme kokea hirveämpiä asioita, on ehkä vähän outo, mutta tarkoitin varmaan jotain sellaista, että on hyvä olla kiitollinen siitä armosta, joka syntien anteeksiantamuksessa on omistettavissa, vaikkei se aina näyttäytyisikään kovin hienolta asialta. Sen uskominen voi silti suojata pimeydeltä. En tiedä, tulee vaan mieleen. Voihan myös olla, että jossain tilanteessa siitä ei ole kerta kaikkiaan mitään apua. Ehkä ainakin sellaisessa, jossa kuulija ei ollenkaan usko sen armovoimaan. Minusta tuntuu myös että uskossa ja toivossa kärsiminen ei voi mitenkään olla sillä tavalla paha asia kuin synnissä eläminen, ellei uskon kärsimys sitten johda epäuskoon ja katkeruuteen, mitä se ei kyllä Jumalan voimasta kai voi tehdä. Siksi minusta esim Hitlerin ihmiskohtalo oli paljon hirveämpi kuin vaikkapa Bonhoefferin. Hitler ajoi itsensä loukkuun teoillaan ja riisti henkensä kun ei ollut enää vaihtoehtoja, Bonhoeffer taas uskoi lujasti Jumalan todellisuuteen, sai Häneltä voimaa koettelemuksissa ja saavutti uskoakseni iäisyyden, vaikka hänkin kuoli Hitlerin toimesta hirtettynä. Jumalan valtakuntaa paha ei voi pimeyteen viedä, vaikka monenlaista muuta kärsimystä uskovienkin elämässä kykenee saamaan aikaan.

      No tuntuu että vähän liian isoista asioista tulee puhuttua täällä ja toivonkin että jos turhuuksia puhun, niin Jumala sulkee suuni.

      Tykkää

  11. Joitakin ajatuksia kuolemasta näin pikaisesti:

    Kuvaisin sitä kuolemanpelkoa, jota itse olen joskus tuntenut, ehkä sanalla kauhu. Kauhu jota ihminen tuntee, kun tietää, että ”ihmisille on määrätty, että heidän kerran on kuoleminen, mutta senjälkeen tulee tuomio” (Hepr. 9:27). Äärettömän tyhjyyden edessä tunnettua kauhua.

    Itselleni kuolema ei enää ole sellainen mörkö, mitä se joskus oli. Olen kokenut, että se luottamus (rakkaus), minkä sain Jumalaan, oli jotain sellaista, joka karkotti ensiksi pitkäksi aikaa kuolemanpelon ja toi täydellisen pelastusvarmuuden tilalle, mutta myöhemminkin, kun varsinainen täydellisen pelastusvarmuuden tunteminen hälveni, tämä luottamus ei ole poistunut, enkä varsinaista kauhua kuoleman edessä ole sittemmin kokenut, vaikka en toisaalta vastaavaa täydellistä varmuuttakaan. Sittenkin, vaikka olisin langennut ja olisi huono omatunto jostain, en koe olevani tuomittu (kadotettu), vaikka onkin murheellinen mieli ja tuntuisi pahalta mennä Jumalan eteen siten. Ajattelen, että tietynlainen epävarmuus kuuluu kristityn elämään, koska se ajaa ihmisen yhä lähemmäksi Jumalaa, ja sen olen ainakin huomannut, että se todellakin syventää luottamusta Jumalaan ja sitä kautta pohjimmiltaan myös hälventää pelkoa ja lisää varmuutta ja sitä oikeaa, puhdasta ja elävää luottamusta Jumalaan. Se on luottamusta, joka ei perustu mihinkään ulkonaiseen.

    Kuolemanpelkoon auttaa tietysti parhaiten elävä suhde Jumalaan, mutta jos on elävä suhde Jumalaan, niin Jumalan lupaukset uskollisuudesta, iankaikkisesta rakkaudesta ja siitä, että Hän ei minua hylkää. Minusta on hyvä myös, kun Jumala lupaa esimerkiksi Joelin kirjassa ja muuallakin Raamatussa kaikkien kauheuksienkin jälkeen, mitä Israel on tehnyt, että ”Mutta vielä nytkin, sanoo Herra, kääntykää minun tyköni kaikesta sydämestänne, paastoten, itkien ja valittaen. Reväiskää rikki sydämenne, älkää vaatteitanne, ja kääntykää Herran, teidän Jumalanne, tykö; sillä hän on armahtavainen ja laupias, pitkämielinen ja armosta rikas, ja hän katuu pahaa.” (Joel 2:12, 13). Tuo ”mutta vielä nytkin” kuvaa hyvin sitä, miten Jumala suhtautuu siihen, joka tahtoo Häneen turvata. Kukaan ei ole liian epätoivoinen tai vaikea tapaus Jumalalle. Lisäksi yksi, mitä olen paljon miettinyt, on Kristuksen ylösnousemus, joka on kyllä itseäni paljon rohkaissut siihen, että aivan sama miten käy, Kristuksessa myös minä elän ikuisesti ja Kristuksen ylösnousemus on myös minulle luvattu, koska ”Jumala, joka on laupeudesta rikas, suuren rakkautensa tähden, jolla hän on meitä rakastanut, on tehnyt meidät, jotka olimme kuolleet rikoksiimme, eläviksi Kristuksen kanssa-armosta te olette pelastetut- ja yhdessä hänen kanssaan herättänyt ja yhdessä hänen kanssaan asettanut meidät taivaallisiin Kristuksessa Jeesuksessa” (Ef. 2:4-6). Myös Jeesus itse sanoo: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko sen?” Ylösnousemuksen meditointi on yksi hyvä keino. Ortodoksien laulama ”Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi” on hyvä.

    Ajattelen, että oman keskeneräisyyden ja syntisyyden huomaaminen ja myöntäminen opettaa rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistä enemmän, koska sen avulla vasta voin myöntää, että tarvitsen itse Jumalan rakkautta, ja kun olen sitä saanut, voin sitä vasta jakaa. Sitä on paha antaa, mitä ei ole. Paavali kehottaa myös tavoittelemaan Jumalalta rakkautta siinä missä armolahjojakin, siksi sitä kannattaa rukoilla, että Jumala lisäisi rakkautta. Se myös, että ajattelee kaikista ihmisistä, että Kristus on lunastanut myös tuon ja että kaikesta huolimatta jokainen meistä on aivan yhtä arvokas ja rakas Jumalalle, auttaa ainakin asennoitumaan helpommin oikein. Charles Spurgeon on hyvin tiivistänyt: “Have you no wish for others to be saved? Then you’re not saved yourself, be sure of that!”

    Kuoleman kohtaamiseen valmistautumisen suhteen on Herran neuvo: ”Valvokaa siis, sillä ette tiedä, milloin talon herra tulee, iltamyöhälläkö vai yösydännä vai kukonlaulun aikaan vai varhain aamulla, ettei hän, äkkiarvaamatta tullessaan, tapaisi teitä nukkumasta. Mutta minkä minä teille sanon, sen minä sanon kaikille: valvokaa.” (Mark. 13:35-37) Rukous on tietysti hyvä kaikkeen hengellisessä elämässä ja syventää suhdetta Jumalaan, mutta se on ehkä liian ilmeinen, että viitsisin siitä enempää kirjoittaa.

    Tämä Raamatunkohta tulee lisäksi mieleen:

    ”Koska siis lapsilla on veri ja liha, tuli hänkin niistä yhtäläisellä tavalla osalliseksi, että hän kuoleman kautta kukistaisi sen, jolla oli kuolema vallassaan, se on: perkeleen, ja vapauttaisi kaikki ne, jotka kuoleman pelosta kautta koko elämänsä olivat olleet orjuuden alaisia. Sillä ei hän ota huomaansa enkeleitä, vaan Aabrahamin siemenen hän ottaa huomaansa. Sentähden piti hänen kaikessa tuleman veljiensä kaltaiseksi, että hänestä tulisi laupias ja uskollinen ylimmäinen pappi tehtävissään Jumalan edessä, sovittaakseen kansan synnit. Sillä sentähden, että hän itse on kärsinyt ja ollut kiusattu, voi hän kiusattuja auttaa.” (Hepr. 2:14-18)

    Hyvä rukous on mielestäni myös: ”Tutki minua, Jumala, ja tunne minun sydämeni, koettele minua ja tunne minun ajatukseni. Ja katso: jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle.” (Ps. 139:23, 24). Psalmi 25 lyhykäisyydessään ja ytimekkyydessään on kyllä parhautta, usein illalla rukoilen sen. Siinä rukoillaan, että Herra opettaisi ja johdattaisi totuuteen, vaikka olenkin keskeneräinen ja syntinen. Toisaalta se myös rohkaisee: ”Ei yksikään, joka sinua odottaa, joudu häpeään; häpeään joutuvat ne, jotka ovat syyttä uskottomat.” (Ps. 25:3), ”Hyvä ja vakaa on Herra; sentähden hän neuvoo syntiset tielle.” (Ps. 25:8)

    Loppujenlopuksi uskon, että jokainen ihminen pelkää kuolemaa jossainmäärin, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Ero on siinä, että sisältääkö se epävarmuus kuitenkin toivoa vai ei, onko luottamus siihen, että Jumala pelastaa vai ei. Myös sitä olen itse miettinyt, että en todellakaan haluaisi kuolla esimerkiksi tukehtuen tai palamalla, mutta siitä nyt ei liene kysymys. Mitähän lie Daavid tarkoitti sanoessaan: ”Sydämeni minun rinnassani vapisee, kuoleman kauhut lankeavat minun päälleni.” (Ps. 55:5). Muistaakseni Augustinuskin tuossa Roosan mainitsemassa kirjassa, jonka itsekin olen lukenut, tulee siihen johtopäätökseen jossain (oliko peräti tuossa lainauksessakin), että rakkaus ei ole täydellistä välttämättä täällä ajassa, jolloin osittain pelkokin säilyy.

    Joitakin ajatuksia kuolemaan, pyhitykseen, rakkauteen ja kiirastuleen tuli myös mieleen, mutta pitänee jalostaa niitä nukkumalla hiukan 😉

    Liked by 1 henkilö

  12. Eevertti

    Kuolema on asia jolla raamattu ja media liioittelevat aivan liikaa, molemille hyvä myyntiartikkeli jolla saa paljon klikkauksia. Kuolema ei ole maailmassa kovin merkittävä asia verrattuna siihen että lapset oppivat kävelemään. Ihmisen psyykkinen rakenne on sellainen että se kestää aika hyvin kuoleman kohtaamisen; kuolemaa on ollut niin kauan kuin elämää ja mieli on kehittänyt muistiperimän selviämään eteenpäin itsestään, samoin kuin kävelyn oppiminen, ei tarvitsee opettaa normaalia lasta kävelemään.

    Ensimmäinen omakohtainen kohtaaminen kuoleman kanssa tapahtui papan hautajaisissa kun olin alle kouluikäinen. Kappelissa oli avattu arkku jossa pappa ”nukkui”. Pituudestani tai lyhyydestäni johtuen jouduin kurkistelemaan arkkuun varpaisillani nähdäkseni sisään ja tilanne johti siihen että olimme papan kanssa melkein naamatusten. Tilanne ei aiheuttanut minkäänlaista pelkoa, ennemminkin pelottavaa oli selän takana parkuvat elävät ihmiset.
    Toinen mainitseminen arvoinen asia kuolemasta on oman lapsen menettäminen. Kylmenevän, sievän pienen tytön sylissä pitäminen viimeisen kerran oli kaunis hetki johon sisältyi myös surua, mutta myös hyväksyntää sille että elämän jatkumossa Luoja otti lapsensa takaisin jo alkumatkasta.

    Papasta muistuu mieleen myös se kuinka hänellä oli tapana ovensuussa laulaa läheisten kyläpaikasta pois lähtiessään siionin laulua 167, On koti jonne myrskyt maan jne.

    Tykkää

    1. Onpa mielenkiintoinen näkökulma kuolemaan Eevertti! Ja kauniita kokemuksia kuoleman kohtaamisesta. Voin hyvin kuvitella, että lapsen näkökulmasta aikuisten parkuminen on pelottavampaa kuin rauhallisesti kuollut vanhus silmien edessä. Muistan oman veljenikin hautajaisista, miten nuorin siskoni istui ihan tyynenä samettisella alttarikaiteella jalkaansa heiluttaen samalla kun me muut väänsimme arkun äärellä ahdistuksensekaista itkua. Ei meitä muuta perhettäkään varmaan veljen kuolema niinkään itkettänyt, vaan sen äärellä koettu oma keskeneräisyys ja elettyyn elämään liittyvät kivut, ja tietysti varmasti myös ikävä. Tuosta oman lapsen kuolemisesta tulee mieleen se, miten välillä kuulee ihmisten puhuvan, että se on pahinta mitä voi tapahtua. Minusta monet elävien ihmisten vaivat ja murheet tuntuvat raskaammilta ajatella. Veljeni kuollessakin koin hänen elämänsä päättymistä surullisempana sen, ettemme me muutkin voineet lähteä samalla, vaan jäimme tänne maailmaan, mutta olen kyllä yrittänyt opetella arvostamaan elämää vähän enemmän. Ihana muistikuva papastasi, Eevertti, tuo ovensuussa laulaminen! Sama laulu soitettiin veljeni koululla hänen kuoltuaan ja sitä paljon muutenkin lauloimme silloin. Tuntui ettei muista maailman viisauksista ollut silloin yhtään hyötyä muuta kuin siionin lauluista ja virsistä ja raamatusta. Tajusi enemmän että niissä puhutaan täyttä totta.

      Mua jäi mietityttämään tuo ihmisen kävelemään oppiminen ja sen vertaaminen kuolemaan. Tuntuu tosiaan että olisi hyvä ymmärtää ne vähän samankaltaisina asioina. Nyt kun ajattelee tarkemmin, niin ajatusta kuolemasta toisaalta torjutaan mutta toisaalta kuolemaa romantisoidaan taiteessa (tulee mieleen vaikka kauhukirjallisuus ja kuolemaan päättyvät rakkaustarinat) ja syötetään mediassa (jatkuvat kuolleisiin ihmisiin liittyvät otsikot) sillä tavalla, että sen tavallisuus ja arvokkuus hukkuu ihmisfantasioihin.

      Tykkää

  13. Pertti, kommentoisin suoraan kommenttisi alle, muttei ilmeisesti voi tehdä vastausketjua niin menköön tähän:

    Sanoit: ”Antroposofia tuo mieleeni Hermann Hessen Lasihelmipelin. Se on eräänlainen kokonaistaideteos, jonka hiukan elitistisessä kuplassa moni taiteellisesti herkkä ihminen saattaa aikansa viihtyä. En kuitenkaan osaa demonisoida sen maailmanselitystä – paljon pahempiakin kyllä riittää. Kuplan voi särkeäkin helposti ja lähteä ”maailmaan” (kuten Lasihelmipelin Josef) ilman henkisiä tai hengellisiä sanktioita. Antroposofian ”suvaitsevaisuus” perustuu tietysti sen opetukseen karmasta ja reinkarnaatiosta. Jokaisella on oma karmallinen tiensä, johon ulkopuolisen ei pidä puuttua.”

    Rehellisyyden nimissä on tosiaan sanottava, että mietin lähtiessäni myös sitä, reagoinko pois lähtemällä omasta pelostani käsin vai totuuden vuoksi. Olen siitä vakuuttunut, että lähteä piti, mutta läpeensä demonisena antroposofiaa ei varmaankaan ole syytä pitää. Sain kokea ihmeellistä rakkautta ja ymmärrystä mm. opettajieni taholta siellä. Jo pääsykoekeskustelussa eräs eurytmiaopettaja (vanhempi ihana nainen), ihmetteli miksi puhun maniasta, kun kerroin Jumalan rakkauden kokemuksistani. Hän oli oikeastaan melkein ensimmäisiä ihmisiä, joille kokemukseni näyttäytyivät enemmän hengen vaikutuksena kuin mielisairautena. En tiedä kuinka suvaitsevaista antroposofia kuitenkaan on, kun tuntui, että se kallistui herkästi armottomaan maagiseen ajatteluun. Minua rakastettiin, mutta kuulin myöhemmin, että joitain muita ei suvaittu. Minusta Snellman-korkeakoulun toiminnassa oli monia kauniita ja puhuttelevia asioita, mutta myös jotain oudosti verhottua, mitä kavahdin. Ensimmäinen kerta, jolloin koin lähtemisen tarvetta, oli kun ulkomailta tullut karismaattinen luennoitsija pauhasi tekoälyn paholaisesta ja mm. piilaakson työmiehistä ja ohjasi kuulijoita vastustamaan näitä meditoimalla yhteydessä universaaliin rakkauteen. Tilaisuus herätti hurmoshenkisesti joitain nuoria poikia, jotka kysyivät, että miten mies uskaltaa kulkea maailmalla puhumassa. Siihen hän vastasi sanomalla, että hän kuolee, jos on tarpeen, ja ehdotti seuraavaksi muutaman minuutin hiljaista hetkeä tähän päälle. No tuon hiljaisen hetken aikana olin hyvin vaivautunut ja sanoin luennon jälkeen opettajalleni, että nyt tuntuu, että pitäisikö lähteä pois. Hän alkoi itkeä hieman ja pyysi minua jäämään vielä ainakin kuudeksi päiväksi, ja kysyi, miksi lähtisin. Sanoin, etten usko meditoimalla löytäväni itsestäni yhteyttä universaaliin rakkauteen, vaan Rakkaus tulee vain ulkoapäin Kristuksesta. Siihen opettaja vastasi, että tuo mies puhuu Kristuksesta, mutta eri sanoin, koska muuten ihmiset eivät ottaisi häntä vastaan. No se oli minusta hyvin yllättävä ja hämmentävä vastaus. Silti se mies ei tuntunut valon lähettiläältä. Eukkakoulun myöhemmissä keskusteluissa oli puhetta edelleen Steinerin kristus-kytköksistä ja mm. siitä miten hän erosi teosofisesta seurasta kristuskeskeisyytensä vuoksi. Se oli hämmentävää, ja tosiaankin mietin sitä, onko kyseessä sama kristus, jonka minä tunnen. Koin että meitä eurytmistejä johdatettiin papittaren tehtävään ilman, että saimme tietää, mistä on kyse. Olen kyllä vahvasti sitä mieltä, että siinä oli enemmän kyse noituudesta kuin Kristuksen palvelemisesta, ei Jeesus opettanut loitsuamaan huoneissa verhot kiinni tai tekemään kutsuja spirituaaliseen tai arkkienkelitervehdyksiä. Vierastan suuresti myös sellaista houkutusta taiteen tekemiseen, jossa luovuus tulee lusiferisilta voimilta, jotka loisivat ihmisessä ja samalla tuo olento vahvistuu ja haluaa muka lopulta itsekin palvella Jeesusta. En usko, että haluaa, kun se on valehtelija. Se on myös maahan sidottu henkivalta, joka voi antaa yliluonnollisia voimia täällä ajassa, mutta joka ei tule koskaan saavuttamaan taivasta. Siksi sen kanssa ei kannata alkaa millekään kaupoille. Steinerkin ilmeisesti sai tietoaan ja voimiaan mm. keskustelemalla kuolleiden kanssa, mistä Vanha Testamentti ankarasti varoittaa (ainakin minun rakkaan naapurini sanojen mukaan). Jeesuksella on kyllä vara antaa voimia Jumalan valtakunnan työhön ilman luciferin apua.

    Tuntuu vähän oudolta kirjoittaa tällaista täällä blogissa. Jostain syystä tämä nyt kuitenkin meni tähän, ja Jumala auttakoon siinä, ettei tästä ole kenellekään vahinkoa.

    Tykkää

    1. Mun luona oli vasta iltakylä, jossa eräs rakas vanhempi veli tarkisti minun puhuessa Kristuksesta, että tarkoitanko Herraa Jeesusta. Erittäin hyvä tarkennus. Juuri Herraa Jeesusta minä tarkoitan kun Kristuksesta puhun, ja muut kristukset menköön sinne minne kuuluvat (en tiedä minne, eikä minun tulekaan tietää).

      Tykkää

      1. Pertti Niukkanen

        Yhteistä antroposofilla ja vl-liikkeellä on (tv-vastaisuuden lisäksi), että se säännöllisin välein nousee kansakunnan kummastelun kohteeksi. Paavo Hiltusen kirja ”Mitä Rudolf Steiner todella opetti” (1990) taitaa olla viimeisin esimerkki näistä ”paljastuskirjoista”. Asiallisena tietolähteenä kirjaa ei voi pitää. Lähinnä se demonisoi Steineria ja samalla myös steinerkouluja. Sanottakoon varmuuden vuoksi, että steinerkouluissa ei antroposofia ole oppiaine. Oppilaatkaan tuskin tietävät Rudolf Steinerista muuta kuin nimen.

        Varsin puolueettoman esittelyn antroposofiasta tarjoaa esim. Mari Purolan artikkeli: http://archive.li/hiGTL
        Siinä Purola kirjoittaa:

        >>
        Steiner kirjoittikin oman tulkintansa Jeesuksen elämästä, ns. Viidennen evankeliumin vuonna 1913, missä hän kuvaa Jeesuksen elämää 12-vuotiaasta 30-vuotiaaksi. Steiner löytää Uudesta testamentista perusteet mm. jälleensyntymisopille ja karman laille.

        Eräs Steinerin käsityksistä oli se, että aluksi maailmaan syntyi kaksi Jeesusta. Beetlehemiläinen ja nasaretilainen Jeesus yhdistyivät, kun Jeesus oli Jerusalemin temppelissä käymässä 12-vuotiaana. Tällöin Jeesuksen minuuteen yhtyi Zarathustran minuus ja Jeesus näytti muuttuneen. Jordanin kasteessa Jeesukseen liittyi Kristus -minuus, jota ei hänessä tätä ennen ollut. Ristillä kuoli vain Jeesuksen fyysinen minuus, hänen Kristus-henkensä poistui jo Getsemanessa Jeesuksen ruumiista.
        >>

        Eihän tämä Viides evankeliumi ihan klassista kristinuskoa edusta. Ennemminkin tulee mieleen Hengen ja Tiedon messujen (varsin harmiton) kirjavalikoima. Sellaisena sen voi toki lukeakin – löytyy esim. Suomalaisesta Kirjakaupasta. Tuskin siitä sielulleen vauriota saa, jos on hiukan rokottautunut taustatiedoilla. 🙂 No, tähän taidan minäkin lopettaa tämän esoteerisen syrjähypyn.

        Tykkää

    2. Pertti Niukkanen

      Yhteistä antroposofilla ja vl-liikkeellä on (tv-vastaisuuden lisäksi), että se säännöllisin välein nousee kansakunnan kummastelun kohteeksi. Paavo Hiltusen kirja ”Mitä Rudolf Steiner todella opetti” (1990) taitaa olla viimeisin esimerkki näistä ”paljastuskirjoista”. Asiallisena tietolähteenä kirjaa ei voi pitää. Lähinnä se demonisoi Steineria ja samalla myös steinerkouluja. Sanottakoon varmuuden vuoksi, että steinerkouluissa ei antroposofia ole oppiaine. Oppilaatkaan tuskin tietävät Rudolf Steinerista muuta kuin nimen.

      Varsin puolueettoman esittelyn antroposofiasta tarjoaa esim. Mari Purolan artikkeli: http://archive.li/hiGTL
      Siinä Purola kirjoittaa:

      >>
      Steiner kirjoittikin oman tulkintansa Jeesuksen elämästä, ns. Viidennen evankeliumin vuonna 1913, missä hän kuvaa Jeesuksen elämää 12-vuotiaasta 30-vuotiaaksi. Steiner löytää Uudesta testamentista perusteet mm. jälleensyntymisopille ja karman laille.

      Eräs Steinerin käsityksistä oli se, että aluksi maailmaan syntyi kaksi Jeesusta. Beetlehemiläinen ja nasaretilainen Jeesus yhdistyivät, kun Jeesus oli Jerusalemin temppelissä käymässä 12-vuotiaana. Tällöin Jeesuksen minuuteen yhtyi Zarathustran minuus ja Jeesus näytti muuttuneen. Jordanin kasteessa Jeesukseen liittyi Kristus -minuus, jota ei hänessä tätä ennen ollut. Ristillä kuoli vain Jeesuksen fyysinen minuus, hänen Kristus-henkensä poistui jo Getsemanessa Jeesuksen ruumiista.
      >>

      Eihän tämä Viides evankeliumi ihan klassista kristinuskoa edusta. Ennemminkin tulee mieleen Hengen ja Tiedon messujen (varsin harmiton) kirjavalikoima. Sellaisena sen voi toki lukeakin – löytyy esim. Suomalaisesta Kirjakaupasta. Tuskin siitä sielulleen vauriota saa, jos on hiukan rokottautunut taustatiedoilla. 🙂 No, tähän taidan minäkin lopettaa tämän esoteerisen syrjähypyn.

      Tykkää

    3. Pertti Niukkanen

      Yhteistä antroposofilla ja vl-liikkeellä on (tv-vastaisuuden lisäksi), että se säännöllisin välein nousee kansakunnan kummastelun kohteeksi. Paavo Hiltusen kirja ”Mitä Rudolf Steiner todella opetti” (1990) taitaa olla viimeisin esimerkki näistä ”paljastuskirjoista”. Asiallisena tietolähteenä kirjaa ei voi pitää. Lähinnä se demonisoi Steineria ja samalla myös steinerkouluja. Sanottakoon varmuuden vuoksi, että steinerkouluissa ei antroposofia ole oppiaine. Oppilaatkaan tuskin tietävät Rudolf Steinerista muuta kuin nimen.

      Varsin puolueettoman esittelyn antroposofiasta tarjoaa esim. Mari Purolan artikkeli, jossa hän kirjoittaa:

      >>
      Steiner kirjoittikin oman tulkintansa Jeesuksen elämästä, ns. Viidennen evankeliumin vuonna 1913, missä hän kuvaa Jeesuksen elämää 12-vuotiaasta 30-vuotiaaksi. Steiner löytää Uudesta testamentista perusteet mm. jälleensyntymisopille ja karman laille.

      Eräs Steinerin käsityksistä oli se, että aluksi maailmaan syntyi kaksi Jeesusta. Beetlehemiläinen ja nasaretilainen Jeesus yhdistyivät, kun Jeesus oli Jerusalemin temppelissä käymässä 12-vuotiaana. Tällöin Jeesuksen minuuteen yhtyi Zarathustran minuus ja Jeesus näytti muuttuneen. Jordanin kasteessa Jeesukseen liittyi Kristus -minuus, jota ei hänessä tätä ennen ollut. Ristillä kuoli vain Jeesuksen fyysinen minuus, hänen Kristus-henkensä poistui jo Getsemanessa Jeesuksen ruumiista.
      >>

      Eihän tämä Viides evankeliumi ihan klassista kristinuskoa edusta. Ennemminkin tulee mieleen Hengen ja Tiedon messujen (varsin harmiton) kirjavalikoima. Sellaisena sen voi toki lukeakin – löytyy esim. Suomalaisesta Kirjakaupasta. Tuskin siitä sielulleen vauriota saa, jos on hiukan rokottautunut taustatiedoilla. 🙂 No, tähän taidan minäkin lopettaa tämän esoteerisen syrjähypyn.

      Tykkää

      1. Pertti Niukkanen

        Edellinen tekstiin yritin liittää linkin Mari Purolan artikkeliin: http://archive.li/hiGTL
        Ei kuitenkaan onnistunut. Voi olla että kommentti tulee nyt moninkertaisena, valitan. 😦 Tuplat saa toki poistaa.

        Tykkää

      2. Valheen evankeliumi tuo Steinerin viides. Varoitan siitä. Myöskään tuo mainitsemasi kirjavalikoima ei liene harmiton. Osa kirjoista on valetta, osa totta, riippuen niiden suhteesta todellisuuteen. Valheesta on aina harmia, ellei sitä sitten Jumalan avulla voi käyttää totuuden palvelukseen. Valheiden lukeminen kirjoista tai lehdistä tai näkeminen elokuvista, tv:stä tms ei toki itsessään pahenna ihmistä, ellei hän joudu niiden valtaan. Luin hiukan Bonhoefferin vankilakirjeissä suosittelemaa Gotthelfia, jonka kirjan ”Anna meille anteeksi” esipuheessa Sven Stolpen toteaa Gotthelfin olevan läpeensä kristillinen kirjailija, ei vain kristillisten vaikutteiden, tunnelmien tai ajatuskatkelmien esittäjä. Stolpen vertaa Gotthelfia Shakespeareen, toteaa molempien kuvanneen Jumalan rakentamaa elämän-näytelmää hyvin rikkaasti, mutta samalla sanoo, että Shakespearelle kaikki on pohjimmiltaan kaaosta ja ”hän on ihmispedon, vihaavan, rakastavan tai halajavan ihmispedon verraton runoilija. Gotthelfin tuntema ihminen on aivan sama — vaikkakin Gotthelf karttaa nerokkaan pahuuden loistavaa maalailua, demonin kuvausta, joka on Shakespearen erikoisala. Mutta tuossa hämmentävän rikkaassa näytelmässä hän näkee suuntia, joita englantilainen runoilija ei ehkä nähnyt: Jumalan tahdon täydellisen ylivoiman. ” mulla tulee tässä mieleen potterit, ja koen että Rowling kuvaa todellisuutta ehkä vähän shakespearen tapaan. Gotthelf lienee ravitsevampaa luettavaa kuin potterit. Suosittelen myös Ray Bradburyn kirjaa Fahrenheit 451. Siinä tuntuu olevan jotain vihjettä siitä, miten epätodellisuudesta voi etsiytyä elävään yhteyteen.

        Kiinnostavaa aiempaa pyhityskeskustelua ajatellen on, että Stolpen jatkaa: ”Gotthelf katselee luontoa samalla kunnioituksella sen luojaa kohtaan kuin Linne. Ihmisen tarkoitus on hänelle myöskin yksi ainoa: pyhitys.” Myös Laestadiuksesta tulee mieleen että hän taisi pitää aikansa psykologiaa jonkinlaisena harhapolkuna ja keskittyi havainnoimaan luontoa.

        Osa eukkakoulun opettajista taisi pelätä nettiä ja ehkä mobiililinjojakin, ja ainakin yksi piti puhelintaan lentokonetilassa vaikkei lentänytkään. Minusta netti on Jumalan valtakunnan työkenttää vaikka onkin pullollaan valheen kaaosta, eikä tekoälyä tarvi pelätä sen enempää kuin mitään muutakaan ajallista. Ihmiset välillä tuntuvat hätääntyvän siitä, että netissä ei ole riittävää yksityisyydensuojaa ja mitä jos kaikki jotenkin paljastuu. No minusta sillä ei ole kovin paljon väliä vaikka paljastuisikin, kun Jumala joka tapauksessa tietää aivan kaiken, ei siitä pääse mihinkään. Ja jos ihmisten salaisuudet paljastuisivatkin niin olisiko se lopulta paha asia? Sitten vois hoitaa paiseet pois ja yrittää alkaa elää sellaista elämää, ettei haittaa vaikka kaikki saisivat selville salaisimmatkin ajatukset.

        Tykkää

  14. Pertti Niukkanen

    Yhteistä antroposofilla ja vl-liikkeellä on (tv-vastaisuuden lisäksi), että se säännöllisin välein nousee kansakunnan kummastelun kohteeksi. Paavo Hiltusen kirja ”Mitä Rudolf Steiner todella opetti” (1990) taitaa olla viimeisin esimerkki näistä ”paljastuskirjoista”. Asiallisena tietolähteenä kirjaa ei voi pitää. Lähinnä se demonisoi Steineria ja samalla myös steinerkouluja. Sanottakoon varmuuden vuoksi, että steinerkouluissa ei antroposofia ole oppiaine. Oppilaatkaan tuskin tietävät Rudolf Steinerista muuta kuin nimen.

    Varsin puolueettoman esittelyn antroposofiasta tarjoaa esim. Mari Purolan artikkeli: http://archive.li/hiGTL
    Siinä Purola kirjoittaa:

    >>
    Steiner kirjoittikin oman tulkintansa Jeesuksen elämästä, ns. Viidennen evankeliumin vuonna 1913, missä hän kuvaa Jeesuksen elämää 12-vuotiaasta 30-vuotiaaksi. Steiner löytää Uudesta testamentista perusteet mm. jälleensyntymisopille ja karman laille.

    Eräs Steinerin käsityksistä oli se, että aluksi maailmaan syntyi kaksi Jeesusta. Beetlehemiläinen ja nasaretilainen Jeesus yhdistyivät, kun Jeesus oli Jerusalemin temppelissä käymässä 12-vuotiaana. Tällöin Jeesuksen minuuteen yhtyi Zarathustran minuus ja Jeesus näytti muuttuneen. Jordanin kasteessa Jeesukseen liittyi Kristus -minuus, jota ei hänessä tätä ennen ollut. Ristillä kuoli vain Jeesuksen fyysinen minuus, hänen Kristus-henkensä poistui jo Getsemanessa Jeesuksen ruumiista.
    >>

    Eihän tämä Viides evankeliumi ihan klassista kristinuskoa edusta. Ennemminkin tulee mieleen Hengen ja Tiedon messujen (varsin harmiton) kirjavalikoima. Sellaisena sen voi toki lukeakin – löytyy esim. Suomalaisesta Kirjakaupasta. Tuskin siitä sielulleen vauriota saa, jos on hiukan rokottautunut taustatiedoilla. 🙂 No, tähän taidan minäkin lopettaa tämän esoteerisen syrjähypyn.

    Tykkää

  15. Pertti Niukkanen

    Kiitos Mariannalle kommentistasi!

    Yhteistä antroposofilla ja vl-liikkeellä on (tv-vastaisuuden lisäksi), että se säännöllisin välein nousee kansakunnan kummastelun kohteeksi. Paavo Hiltusen kirja ”Mitä Rudolf Steiner todella opetti” (1990) taitaa olla viimeisin esimerkki näistä ”paljastuskirjoista”. Asiallisena tietolähteenä kirjaa ei voi pitää. Lähinnä se demonisoi Steineria ja samalla myös steinerkouluja. Sanottakoon varmuuden vuoksi, että steinerkouluissa ei antroposofia ole oppiaine. Oppilaatkaan tuskin tietävät Rudolf Steinerista muuta kuin nimen.

    Varsin puolueettoman esittelyn antroposofiasta tarjoaa esim. Mari Purolan artikkeli: http://archive.li/hiGTL
    Siinä Purola kirjoittaa:

    >>
    Steiner kirjoittikin oman tulkintansa Jeesuksen elämästä, ns. Viidennen evankeliumin vuonna 1913, missä hän kuvaa Jeesuksen elämää 12-vuotiaasta 30-vuotiaaksi. Steiner löytää Uudesta testamentista perusteet mm. jälleensyntymisopille ja karman laille.

    Eräs Steinerin käsityksistä oli se, että aluksi maailmaan syntyi kaksi Jeesusta. Beetlehemiläinen ja nasaretilainen Jeesus yhdistyivät, kun Jeesus oli Jerusalemin temppelissä käymässä 12-vuotiaana. Tällöin Jeesuksen minuuteen yhtyi Zarathustran minuus ja Jeesus näytti muuttuneen. Jordanin kasteessa Jeesukseen liittyi Kristus -minuus, jota ei hänessä tätä ennen ollut. Ristillä kuoli vain Jeesuksen fyysinen minuus, hänen Kristus-henkensä poistui jo Getsemanessa Jeesuksen ruumiista.
    >>

    Eihän tämä Viides evankeliumi ihan klassista kristinuskoa edusta. Ennemminkin tulee mieleen Hengen ja Tiedon messujen (varsin harmiton) kirjavalikoima. Sellaisena sen voi toki lukeakin – löytyy esim. Suomalaisesta Kirjakaupasta. Tuskin siitä sielulleen vauriota saa, jos on hiukan rokottautunut taustatiedoilla. 🙂 No, tähän taidan minäkin lopettaa tämän esoteerisen syrjähypyn.

    Tykkää

  16. Pertti: ”Sanottakoon varmuuden vuoksi, että steinerkouluissa ei antroposofia ole oppiaine. Oppilaatkaan tuskin tietävät Rudolf Steinerista muuta kuin nimen.”

    Totta. Steinerkouluista voi ottaa oppia siinä, miten siellä lapsia ei jätetä yksin selviytymään, vaan heitä kasvatetaan. Myös puitteet on pyritty rakentamaan sellaisiksi, että ihmisen olisi hyvä olla. Esim. lattiat tehdään puusta eikä muovista tai muista keinoaineista. Siellä tosiaan tunnutaan tarjoavan ihmiselle aitoa korvikkeiden sijaan, mikä on minusta Jumalan kunnioituksen ydin näin yleensä ottaen. Valheen maailmahan on pelkkää korvikkeen tarjoamista totuuden sijaan. Ja tulee mieleen, että tuo että oppilaat eivät tiedä Steinerista juuri muuta kuin nimen, niin tuntuu olevan totta myös lestadiolaisuudessa Lestadiuksen suhteen. No mitä tämä tarkoittaa, en tiedä. Goetheanumin rakennus näyttää minusta epäjumalanpalveluspaikalta, enkä muutenkaan tykkää siitä loputtoman kaartelevasta muotokielestä, joka antroposofisessa rakentamisessa tuntuu olevan sääntö. Siitä puuttuu majesteetillinen totuus, joka on suora ja ristinmallinen.

    Tykkää

    1. Quo Vadis

      Marianna: ”…enkä muutenkaan tykkää siitä loputtoman kaartelevasta muotokielestä, joka antroposofisessa rakentamisessa tuntuu olevan sääntö. Siitä puuttuu majesteetillinen totuus, joka on suora ja ristinmallinen.”

      Niin, enpä tosiaan tiedä tuosta totuuden arkkitehtuurisesta muodosta, joka risti oli siis roomalaisten käyttämä teloituspaalu. Painopiste lienee muodon sijaan sisällöllä. Että onko totuus suora vai kaareva, tuntuu siltä että ei kovinkaan suora, vaan varsin moniuloitteinen riippuen näkökulmasta :-).

      Käsittääkseni Steinerin arkkitehtuuri oli ns. orgaanista arkkitehtuuria, jonka lähtökohtana on usein Jumalan luoma, elävä luonto. Se tarjoaa ideoita, esteettisiä muotoja ja rakenteellisia ratkaisuja rakennusten ulkoisten muotojen sekä sisäisten toimintojen tarkoituksenmukaiselle suunnittelulle. Myös ajatus siitä, että funktio (toiminto, käytännöllisyys) ohittaa muodon tärkeyden suunnittelussa, esittivät ensimmäisinä orgaanisen arkkitehtuurin edustajat, (wikipedia)

      Liked by 1 henkilö

    2. Pertti Niukkanen

      Kiitos kokemuksistasi antroposofian parissa, Marianna. Steinerkoulujen lapsimyönteisyydestä olen kyllä samaa mieltä. Quo Vadis taas kuvaa hyvin goetheaanista ”orgaanista” arkkitehtuuria. Goetheanumin betonilinnan fasadista löytyy myös yllättävän suorakulmaisia muotoja (toisin kuin puurakenteisesta Goetheanum I:stä, joka joutui natsien tuhopolttamaksi uuden vuoden yönä 1922–1923). Myös Antoni Gaudí on antroposofien suuresti arvostama arkkitehti.

      Goetheaaniset rakennukset ovat minusta kyllä kiehtovia kokonaistaideteoksia, vaikka samoihin tuttuihin muotoihin voi nopeasti turtuakin. Kuvataiteen suosimat utuiset vesivärimaalaukset eivät niinkään viehätä, koska itse pidän enemmän tarkkarajaisesta piirtämisestä – selvästi tempperamenttikysymys. 🙂

      Vielä yksi kirjasuositus: Geoffrey Ahern: ”Sun at Midnight: The Rudolf Steiner Movement and the Western Esoteric Tradition.” Siinä kirjoittaja lainaa Shakespearea:

      ”Out of this wood do not desire to go:
      Thou shalt remein here, whether thou wilt or no.”

      Tämä kuvaa hyvin antroposofian luonnetta. Sitä ei ole koskaan systematisoitu eikä sitä nähdä aikaansa suhteutettuna. Tietoisuus Steinerin ilmestyksistä/ilmoituksesta on kuin astumista tiheään metsään, jonka jokainen puu voi kyllä tulla tutuksi. Mutta ei ole luvallista tapaa nähdä metsää kartoitettuna kokonaisuutena. Tällainen yrityskin edustaa profaania tekoa, joka kuuluu ulkopuoliseen ”ahrimaaniseen” maailmaan. Olisiko tässäkin jotain yhteistä SRK-lestadiolaisuuden kanssa? 😉

      Maailma on tosiaan kummallisia ajatusrakennelmia ja ”valhetta” pullollaan – ja on ollut kautta historian. Internetin avulla vain jokainen yksityisajattelija löytää teorialleen samoin ajattelevan tukiryhmän (vaikkapa litteän maan kannattajat). Luotan kuitenkin, että silkalla maalaisjärjellä on useimmat akanat erotettavissa.

      Aatehistoriallisten akanoiden erottelu voi olla jo työläämpää. Oliko Newtonin tutkimuksista ¾ akanoita, koska ne käsittelivät alkemiaa ja Raamatun ennustuksia? No, aatehistorijoitsijat eivät kai haluakaan mitään akanoita erotella, vaan ymmärtää ajatusrakennelmien syntyä ja mennyttä maailmaa. Jos historian tutkija tai uskontotieteilijä ottaisi kaiken lukemansa ”todesta”, olisi mielenterveys varmasti vaarassa. Mielenterveyspotilaille en minäkään Steineria suosittele (vrt. James Webbin tapaus), kuten en muutakaan okkulttista kirjallisuutta.

      Oman mielenterveyteni altistin jälleen ostamalla kirjamessuilta ”Noitavavasaran” (Malleus maleficarum, 1486), joka antaa ohjeita noitien kuulusteluun ja tunnistamiseen. Kustantaja on Salakirjat, joka on historiaan, kansanperinteeseen, mystiikkaan ja esoteerisiin traditioihin erikoistunut pienkustantamo. No, ei se auttanut minua yhtään noitaa tunnistamaan, vaikka niitä halloween-aikaan pitäisi liikkua tiheässä. 🙂

      Jos tämä historian marginaalien tonkiminen alkaa ahdistaa tai horjuttaa tervettä kristillistä uskoa, kannattaa se tietysti jättää väliin. Jotain siinä toki menettää, mutta kaikkea ei tarvitsekaan tietää – harrastuksensa kullakin. Nyt kuitenkin jätän aiheen ennen kuin Roosa ja muut hermostuvat…

      Tykkää

  17. Pertti Niukkanen

    Marianna totesi edellä: ”Myös Laestadiuksesta tulee mieleen että hän taisi pitää aikansa psykologiaa jonkinlaisena harhapolkuna ja keskittyi havainnoimaan luontoa.” No, tästä on pakko sanoa jotakin. 😉

    Laestadius oli kyllä aikansa arvostetuimpia kasvitieteilijöitä Ruotsissa. Lisäksi hän oli hyvin perehtynyt aikansa psykologiaan ja fysiologiaan. Usein mainitaan hänen kiinnostuksensa Marie François Xavier Bichat’n ajatuksiin (kuuluisa ranskalainen vitalisti-fysiologi).

    Nämä ideat näkyvät Laestadiuksen Hulluinhuonelaisessa, jonka hän kirjoitti moneen kertaan vuosina 1844–1856. Itse hän kertoo kirjoittaneensa teoksensa osoittaakseen ”ne psykologiset näkemykset, jotka ovat olleet saarnojeni perustana – – sekä sen, että – – alla on syvempi idea, johdonmukainen järjestelmä”. Nämä psykologis-fysiologiset pohdintansa Laestadius esittää omintakeisessa antropologiassaan ja passio-opissaan.

    Vielä lainaus Juha Pentikäisen ja Risto Pulkkisen kirjasta ”Lars Levi Laestadius. Yksi mies, seitsemän elämää” (2011):

    >>
    Teologiselta kannalta Hulluinhuonelaisen tekee kiinnostavaksi Laestadiuksen yritys perustella klassinen sovitusoppi – josta hän siis pitää tiukasti kiinni – perinteisen juridisen kielenkäytön sijasta perhepsykologisella lapsen ja vanhemman (itse asiassa lapsen ja äidin) suhteella ja muutoinkin ”poikkitieteellisesti” teologiset näkemyksensä aikansa psykologiaan ja muihin ihmistieteisiin. Ihmisen syntisyys vaatii hänelläkin sovitusuhrin, mutta hän ei perustele sitä klassisen teologian mukaisesti juridisin termein. Sen sijaan hän sanoo sen olevan seurausta ”moraalisesta välttämättömyydestä, jonka mukaan Vanhempien pitää kärsiä jumalattomien lastensa tähden”.
    – – –
    Laestadius antaa siis sovitukselle uuden ja aikansa tuoreeseen psyko- ja fysiologiseen tietämykseen perustuvan tulkinnan. – –
    >>

    Jos lainaus tuntuu vaikeaselkoiselta, voi se johtua itse teoksen vaikeaselkoisuudesta. Kannattaa ehkä ensin lukea tuo blogimme nimikkoteos, ja palata sitten Pulkkisen tulkintaan. Hurskas toive, joka kohdistuu myös minuun… 😉

    P.S.
    Tunnettu psykologi Erik H. Erikson on tehnyt psykoanalyyttisen muotokuvan Lutherista (Young Man Luther, 1958). Muistelen, että hän olisi tehnyt vastaavat tutkielmat myös Steinerista ja Laestadiuksesta. Nyt en kuitenkaan enää löydä asiasta mitään tietoa.
    Myös saksalainen psykiatri Wolfgang Treher on julkaissut 1966 vastaavan analyysin ”Hitler Steiner Schreber: Ein Beitrag zur Phänomenologie des kranken Geistes”. Kirjan nimi jo paljastaa kirjoittajan asenteen kuvattaviinsa. 🙂

    Tykkää

    1. Kiinnostavaa että mainitsit tuon Lestadiuksen kiinnostuksen ranskalaista kohtaan. Kuulin eilen rakkaalta veljeltä (J.K. – en mainitse nimeltä, kun en ole kysynyt lupaa, mutta uskon, että oli ihan yleistä ilmoitusta), että Lestadiuksen ruumis oli tuoksunut haudasta toiseen siirrettäessä Pariisin parfyymeiltä. Tarkistin että oliko kyse pariisin vai paratiisin parfyymeistä ja yllätyin siitä että Pariisin. JK myös tiesi, ettei Lestadius ollut vielä herännyt johtaessaan ranskalaista tiederetkikuntaa Lapissa, ja tuli nyt mieleeni, että ehkä sen aika ei ollut vielä silloin.

      Lainasit Pentikäistä ja Pulkkista: Teologiselta kannalta Hulluinhuonelaisen tekee kiinnostavaksi Laestadiuksen yritys perustella klassinen sovitusoppi – josta hän siis pitää tiukasti kiinni – perinteisen juridisen kielenkäytön sijasta perhepsykologisella lapsen ja vanhemman (itse asiassa lapsen ja äidin) suhteella ja muutoinkin ”poikkitieteellisesti” teologiset näkemyksensä aikansa psykologiaan ja muihin ihmistieteisiin. Ihmisen syntisyys vaatii hänelläkin sovitusuhrin, mutta hän ei perustele sitä klassisen teologian mukaisesti juridisin termein. Sen sijaan hän sanoo sen olevan seurausta ”moraalisesta välttämättömyydestä, jonka mukaan Vanhempien pitää kärsiä jumalattomien lastensa tähden”.

      Kuulostaa tosi mielenkiintoiselta. Minustakin on alkanut tuntua että Jumala todella rankaisee synnistä ja se näkyy mm. perheiden rikkomisesta seuraavana kärsimyksenä siten, että vanhemmat joutuvat kärsimään lastensa tähden ja lapset vanhempiensa tähden ja miehet vaimojensa tähden ja vaimot miestensä tähden ja perheettömät perheettömyytensä tähden jne. Tämä aika ei kunnioita mysteereitä, Kristuksen ja seurakunnan välistä mysteeriä eikä miehen ja naisen välistä mysteeriä, vaan haluaa kyynisellä viisastelulla ja viihteellisellä rietastelulla paljastaa salaisuuden, mutta samalla kadottaa sen täysin. Siinä joutuu sitten jäämään oman järkensä ja vääristyneen seksuaalisuutensa vangiksi, kun ei uskolla saa omistaa salaisuutta.

      Tykkää

  18. Heino Korpela

    Tämä keskustelu on nyt mennyt psykoanalyyttiseksi pohdinnaksi! Psykoanalyysi perustuu persoonallisuusteoriaan, joka tarkastelee ihmisen tiedostamatonta eli ei-tietoisia psyykkisiä prosesseja. Voidaan sitä pohtia uskoa myös tällä tavalla ja sanoisin, että monet kirkkoisät ovatkin pohtineet melkein tieteellisin keinoin uskon olemusta, mutta kehnoin tuloksin.

    Joskus nuoruusvuosina kiinnostuin lukemaan noita teoksia, joita tuotte esiin, mutta vaikeaksi usko käy jos tulisi ymmärtää psykoanalyyttisin keinoin uskoa. Ehkä tämän takia Paavali kirjoittaa: ”Puheeni ja julistukseni ei pyrkinyt vakuuttamaan viisaudellaan vaan ilmensi Jumalan Hengen voimaa,
    jotta teidän uskonne ei perustuisi ihmisten viisauteen vaan Jumalan voimaan.”

    Jos uskonnon avulla halutaan hallita ihmismieltä, silloin on hyvä tuntea ja hallita psykoanalyyttiset keinot joilla voidaan ohjata ihmisten ajatukset uskomaan omia oivalluksia. Me länsimaalaiset ihmiset hymyilemme, kun näemme miten islaminuskoiset naiset pukeutuvat ja näin tottelevat näkyvin keinoin, eli tunnustavat uskonsa. Äärimmäisin pukeutumisasu on vartalon peittävää kaapu burka, jota kuitenkin käyttää pieni osa maailman musliminaisista.

    Islaminuskoisia on noin tuhatmiljoonaa ja heistä vain pieni osa on ääriuskovia. Meidän ei kuitenkaan tule omahyväisesti luulla, ettei meitä johdeta salakavalasti psykoanalyyttisin keinoin ja myös uskonnon avulla tottelemaan ihmisoppeja. Ei ole kauankaan aikaa siitä kun uskovan naisen tuli pitää hiuksensa nutturalla, saarnamiehet lukivat Bibliasta, miten Siionin tyttäret saavat kähärien hiusten tilalle rupisen kaljun.

    Kotonani olivat seurat, äitini kysyi puhujalta:
    – Miksi nykyisin ette saarnaa tukan kihartamista synniksi – ennen saarnasitte?
    Puhuja mietti hetken ja sitten alkoi kertoa:
    – Olin seuroissa ja seurojen toinen puhuja saarnasi, miten ruma on kihara tukka, se on kuin takkulampaan takapuoli. Seurapenkissä alkoi nuori tyttö itkeä lohduttomasti – hänellä oli luonnonkihara tukka.

    Jos tutkimme suurten kirkkoisien kirjoituksia, me huomaamme heidät älykkäiksi ja melko taitaviksi johtajiksi. Mutta sitten näemme myös sen, miten jokainen heistä on ollut oman aikansa ”lapsi”. Eli heihin on vaikuttanut ihmisten yleinen mielipide. Raamatusta näemme, etteivät Jeesuksen saarnoihin ihmiset kyenneet vaikuttamaan. Tässäkin on kyse vallasta – johtajuudesta! Ihmiset haluavat itse johtaa ja olla ihailun kohteina.

    Kaikille niille, jotka kaikin voimin ovat pyrkineet kunnioittamaan Jumalan sanaa ja ilmoittamaan Jumalan tahtoa ihmisille totuudenmukaisesti – heille on käynyt huonosti tässä elämässä. Otan esimerkin! Jesaja saarnasi rohkeasti siitä, miten tekopyhät eivät saa jalallaan edes astua samalle tielle, jota uskovat käyvät:
    ”Ja sinne syntyy tie, valtatie, sitä kutsutaan Pyhäksi tieksi. Epäpyhä ei saa sille astua: Herran tien kulkijoille se kuuluu, heille yksin. Siellä ei tyhmäkään eksy.” (Jes.35:8)

    Miten kävi Jesajan? Tuon vaatimattomasti elävän Jumalan miehen? Ihmiset raivostuivat kun hän näytti heidän uskonsa saarnoissaan turhaksi, eikä luvannut heille taivastoivoa, elleivät he taivu Jumalan tahtoon. He ottivat Jesajan kiinni, laittoivat onton puun sisälle ja sahasivat kahtia.

    Tykkää

    1. Heino: ”Kotonani olivat seurat, äitini kysyi puhujalta:
      – Miksi nykyisin ette saarnaa tukan kihartamista synniksi – ennen saarnasitte?
      Puhuja mietti hetken ja sitten alkoi kertoa:
      – Olin seuroissa ja seurojen toinen puhuja saarnasi, miten ruma on kihara tukka, se on kuin takkulampaan takapuoli. Seurapenkissä alkoi nuori tyttö itkeä lohduttomasti – hänellä oli luonnonkihara tukka.”

      Minä taidan olla sitä mieltä, että nyt olisi syytä suosiolla lopettaa suoristusrautojen ja liikojen tököttien käyttö ja antaa hiustensa ihan vapaana olla kiharat tai suorat tai millaiset nyt sattuvat olemaankaan, ettei tarvi ketään kiusata turhamaisuuden tai väärän ankaruuden synnillä. Itse asiassa tuntuu, että aika luonnollinen hiusmuoti taitaa olla valloillaan nykyään. Seuroissakin kaikilla on kauniin maantienväriset hiukset (maanteitä on monen värisiä, ahvenanmaalla punaisempia kuin oulussa, tarkoitan nyt niitä joita ei ole asfaltoitu) ja suloisesti sametti- tai muilla pompuloilla kiinni sidotut. Hyvin kauniita palmikoita näkee myös (niistä VT ilmeisesti varoitti, mut kyllä mun mielestä palmikoita voi käyttää ainakin hääkampauksessa). Kyllä osa antaa hiustensa liehua vapaanakin, varmaan siihen on houkutus, jos on tosi kauniit hiukset (mulla ei ole, vähän turhan ohuet ja roikkuvat niin pidän aina kiinni tai pantaa päässä silloin kun siltä tuntuu), eikä sekään ole vaarallista, jos ei yritä vietellä toisten naisten miehiä. 🙂

      Tykkää

  19. Kivikkokasvi

    Mielenkiintoista luettavaa ollut täällä. Alkuperäiseen aiheeseen ja Roosan esittämiin kysymyksiin kommentoisin jotakin näin ”ruohonjuuritasolla”.

    Kuolema on asia, jonka äkillistä, odottamatonta kohtaamista inhimillisesti pelkään. Toivon ja rukoilen, ettei itselle tai läheisille tapahtuisi mitään onnettomuutta. Toisaalta olen ajatellut, että voisi olla parempi saada kuolla ilman pitkäaikaista sairastamista. Vanhustenhoidostakin kantautuu ikäviä viestejä.

    Ajallisesti tulee mieleen, kuinka läheiset sitten pärjäävät, kun minusta aika jättää. Sellaista huolehdin, vaikka en niin merkittävä henkilö olekaan, mutta varmaan kuitenkin olen sitä läheisille.

    Näiden kuolemaan liittyvien inhimillisten pelkojen ja huolien lisäksi nousee ajatuksiini kuolemattomaan sieluun uskovana ihmisenä mietteet kuoleman jälkeisestä elämästä. Tahtoisin omata varmuuden siitä, että pääsen sinne oikeaan enkä vaivan paikkaan. Täydellistä varmuutta en tunne saavani vaikka syntien anteeksiantamisen vakuutus rohkaiseekin. Epävarmuus on kuitenkin aina läsnä, mutta Jeesuksen sovitustyöhön turvautumalla valmistaudun myös kuoleman kohtaamiseen.

    Kuolema on aina läsnä elämässä. Joka hetki on uskova valmiina lähtemään, vaikka ei inhimillisesti sitä olisikaan. Lohduttavana tulee ajatus, että onhan Jeesuksen kuolema minunkin syntieni vuoksi niin suuri asia, että se pystyy saattamaan minutkin taivaaseen.

    Usko lievittää kuolemanpelkoa. Jumalan kädessä on kaikki, lähdön hetki ja -tapa. Itse olen ajatellut virren sanoja, joiden toivon lohduttavan viime hetkillä: ”Hengelläsi vahvista lähtöhetken tullessa…” (V 204).

    Tykkää

    1. Kivikkokasvi voit uskoa aivan vapaasti ja rauhassa Jeesuksen nimessä ja veressä saavuttavasi Kirkkauden valtakunnan. Älä turhaan pelkää kuolemaa, se on maallinen asia ja totta vain niille, jotka eivät halua elää. Ero ajallisesta perheestä päättyy yhteyteen taivaallisen perheväen joukossa, ja onhan täysin mahdollista että rakkaasi ovat tuota taivaallista sotajoukkoa. Jumala auttakoon sinua kokemaan Pyhän Hengen rauhaa sydämessäsi nyt ja aina. Kuolema on sitä että linnut lähtevät lentoon ja kaikki linnut kootaan taivaan joukoiksi.

      Tykkää

    1. Johanna

      Kyllä Jeesuksen omien opetusten mukaan ero Jumalasta on mahdollinen vaihtoehto kuoleman jälkeen, valitettavasti. Mutta kristitty kulkee taivasta kohti:

      ”Oli rikas mies. Hänen vaatteensa olivat purppuraa ja hienointa pellavaa, ja päivästä päivään hänen elämänsä oli pelkkää ylellisyyttä ja juhlaa. Mutta hänen porttinsa pielessä virui köyhä Lasarus, täynnä paiseita. Köyhä olisi nälkäänsä halunnut syödä niitä ruokapaloja, joita rikkaan pöydältä putoili. Koiratkin tulivat siihen ja nuolivat hänen paiseitaan.

      »Sitten köyhä kuoli, ja enkelit veivät hänet Abrahamin huomaan. Rikaskin kuoli, ja hänet haudattiin. Kun hän tuonelan tuskissa kohotti katseensa, hän näki kaukana Abrahamin ja Lasaruksen hänen rintaansa vasten. 

      Silloin hän huusi: ’Isä Abraham, armahda minua! Lähetä Lasarus tänne, että hän kastaisi sormenpäänsä veteen ja vilvoittaisi kieltäni. Näissä liekeissä on kauhea olla.’ 

      Mutta Abraham sanoi: ’Muista, poikani, että sinä sait eläessäsi hyvän osan, Lasarus huonon. Nyt hän saa täällä vaivoihinsa lohdun, mutta sinä saat kärsiä tuskaa. Sitä paitsi meidän välillämme on syvä, ylipääsemätön kuilu, niin ettei täältä kukaan voi tulla teidän luoksenne, vaikka tahtoisikin, eikä sieltä pääse kukaan kuilun yli meidän puolellemme.’ Rikas mies sanoi: ’Isä, minä pyydän, lähetä hänet sitten vanhempieni taloon. Minulla on viisi veljeä – hänen pitäisi varoittaa heitä, etteivät hekin joutuisi tähän kärsimyksen paikkaan.’ 

      Abraham vastasi: ’Heillä on Mooses ja profeetat. Kuulkoot heitä.’ ’Ei, isä Abraham’, mies sanoi, ’mutta jos joku kuolleiden joukosta menisi heidän luokseen, he kääntyisivät.’ Mutta Abraham sanoi: ’Jos he eivät kuuntele Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista.” Luukas 16:19-31

      Lisäksi kommentoin tällä Samuelin kirjan tekstillä vainajilta avun pyytämiseen. Ei lienee suositeltavaa… Asiasta oli ylempänä Steinerin oppien kohdalla puhetta. Saul oli jo näiden tapahtumien aikaan langennut ja uskovainen Samuel kuollut:

      ”Silloin Saul sanoi palvelijoilleen: »Etsikää minulle nainen, joka pystyy manaamaan esiin vainajien henkiä, niin minä menen hänen luokseen ja pyydän neuvoa.» Hänen palvelijansa vastasivat: »En-Dorissa on nainen, joka manaa henkiä.»

      Saul pukeutui valepukuun ja lähti tuntemattomana matkaan kahden miehen kanssa. Hän tuli yöllä naisen luo ja pyysi: »Tee taikasi ja manaa minulle esiin sen miehen henki, jonka nimen sinulle sanon.» Mutta nainen vastasi hänelle: »Tiedät varmaan, mitä Saul on tehnyt. Hän on hävittänyt maasta henkien manaajat ja enteiden selittäjät. Miksi yrität virittää ansaa pääni menoksi?» Silloin Saul vannoi hänelle valan Herran nimessä ja sanoi: »Niin totta kuin Herra elää, kukaan ei tule syyttämään sinua tästä.» Nainen kysyi: »Kenet minun pitäisi manata esiin?» Saul vastasi: »Manaa Samuel.» Kun nainen näki Samuelin, hän parkaisi ja sanoi Saulille: »Miksi petit minua? Sinähän olet Saul!» Mutta kuningas vastasi: »Ole rauhassa! Mitä sinä oikein näet?» Nainen sanoi: »Näen jumalolennon nousevan maasta.» Saul kysyi: »Minkä näköinen hän on?» Nainen vastasi: »Sieltä nousee vanha mies. Hän on kääriytynyt viittaan.» Silloin Saul tiesi, että se oli Samuel, ja hän kumartui kunnioittavasti maahan saakka.

      Samuel sanoi Saulille: »Miksi häiritsit minua ja kutsuit minut esiin?» Saul vastasi: »Olen suuressa ahdingossa. Filistealaiset käyvät sotaa minua vastaan, ja Jumala on väistynyt minusta eikä enää vastaa minulle profeettojen kautta eikä unissa. Minä kutsuin sinua, jotta ilmoittaisit, mitä minun pitää tehdä.» 

      Mutta Samuel sanoi: »Miksi sinä minulta kysyt neuvoa, kun Herra on jättänyt sinut ja tullut viholliseksesi? 

      Herra on tehnyt sinulle niin kuin hän puhui minun kauttani: hän on repäissyt kuninkuuden sinun kädestäsi ja antanut sen toiselle miehelle, Daavidille. ” 1. Samuel 28: 7-17

      Itse en normaalioloissa pelkää kuolemaa, koen, että se on verrattavissa syntymään, kuin verho, jonka puhkaisemme ja siirrymme toiseen todellisuuteen. Mutta jos kuolema kolkuttaisi ovelle vaikkapa vakavan sairauden muodossa, pelkäisinkö sitten, vaikea sanoa. Ei kai Kristuksen kasvojen valossa vaeltavan tarvitsisi pelätä? Niinä kertoina, kun olen eri elämän tilanteissa joutunut miettimään omaa kuolemaa, olen eniten vain toivonut, että lapseni eivät jäisi nuorina äidittömiksi. Itse en usko, että elämä itsessään katoasi:

      ”uusi aamu
      kun kaikki on sanottu
      ja tähteeksi jääneet sanat
      varistettu kohmeiseen maahan

      en näe sipulissa mitään vihreää
      keltaisena tai punaisena, kuivin kuorin
      se kätkeytyy kosteaan multaan

      en osaa kuvitella kesää
      millaisin värein
      millaisessa lämmössä
      millaista laulua kuunnellen
      seison silloin kun
      sipuli puhkeaa kukkaan”

      Tykkää

      1. Ero Jumalasta on masennusta eli kuolemaa. Ei masennuksen jälkeen tule muuta kuolemaa.

        Kuolleiden kanssa keskustelu on kielletty siinä mielessä, että valheessa kuolevat eivät tunne totuutta eikä heiltä siksi kannata kysyä neuvoa. Ylösnousseiden kanssa sen sijaan on turvallista keskustella, koska he elävät.

        Tykkää

      2. Kaunis tuo sipuliruno! Manaaminenkaan ei auta manaajia pääsemään muuhun kuin totuuden tuntemiseen siinä mielessä, että Jumalan totuus tulee ilmi ja paljastaa heidän sydämensä tilan. Tuossahan vastataan manaajalle että väärä kuningas syrjäytyy vallasta ja oikea kuningas kruunataan.

        Tykkää

  20. Pari juttua tuli mieleen Mariannan kommenteista. Olen samaa mieltä siitä, että iankaikkinen elämä alkaa jo nyt, eikä ole jotain sellaista, joka saadaan vasta joskus tulevaisuudessa, siis tämän ajan jälkeen. Näin olen itse kokenut ja näin myös Herra itse opettaa:

    ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka kuulee minun sanani ja uskoo häneen, joka on minut lähettänyt, sillä on iankaikkinen elämä, eikä hän joudu tuomittavaksi, vaan on siirtynyt kuolemasta elämään.” (Joh. 5:24)

    Siitä olen myös ehdottoman samaa mieltä, että ihminen elää pohjimmiltaan helvetissä jo täällä ajassa ja on kuollut, siis jos hän elää synnissä, koska Jeesus itse sanoo, että vain Jumalalta ihminen saa elämän ja kaikki se ajallinen, mihin ihminen katsoo ja kiinnittää sydämensä, on pohjimmiltaan pimeyttä, eikä voi tuoda täyttymystä. Tämänkin asian olen myös itse omassa elämässäni kokenut. Todellista helvettiä on elää ikuisesti saamatta koskaan todellista tyydytystä sille janolle, joka sielussa on, koska mikään ajallinen, miten loistavaa, hienoa tai nautinnollista lie, ei voi sitä koskaan tyydyttää niinkuin Jumala. Kuitenkin tämän ajan ja tulevan helvetin välillä on se ero, että tässä ajassa on edes jotain, millä voi hetkellisesti tyydyttää sitä janoa, vaikka olisi jumalatonkin, kun taas tulevassa sitä ei ole (vrt. lasarus ja rikas mies, rikkaalle miehelle ei suotu edes hetkellistä tyydytystä janoon). Ellei siis todellista elämää saada täällä ajassa, tulevassa se on myöhäistä, siellä on vain ikuinen jano, se mitä ihminen koki pohjimmiltaan jo ajassa. Oon joskus miettiny sanontaa ”hanki elämä”. Joku sanoo, että pitäisi hankkia elämä, kun on tylsää ja minusta se menee naulan kantaan. Ihminen yrittää hankkia elämää jollakin ajallisella, oli se sitten tekemistä tai mitä hyvänsä, mutta se ei pitkään lämmitä.

    Nojoo, sitten tuohon Jumalan rangaistukseen:

    ”Kuulostaa tosi mielenkiintoiselta. Minustakin on alkanut tuntua että Jumala todella rankaisee synnistä ja se näkyy mm. perheiden rikkomisesta seuraavana kärsimyksenä siten, että vanhemmat joutuvat kärsimään lastensa tähden ja lapset vanhempiensa tähden ja miehet vaimojensa tähden ja vaimot miestensä tähden ja perheettömät perheettömyytensä tähden jne. Tämä aika ei kunnioita mysteereitä, Kristuksen ja seurakunnan välistä mysteeriä eikä miehen ja naisen välistä mysteeriä, vaan haluaa kyynisellä viisastelulla ja viihteellisellä rietastelulla paljastaa salaisuuden, mutta samalla kadottaa sen täysin. Siinä joutuu sitten jäämään oman järkensä ja vääristyneen seksuaalisuutensa vangiksi, kun ei uskolla saa omistaa salaisuutta.”

    Olen itse pohtinu tätä Jumalan rangaistuskysymystä ja hiukan olen taipuvainen kallistumaan siihen, että Jumala ei välttämättä aktiivisesti rankaise, vaan pikemminkin niin, että pahasta seuraa aina automaattisesti pahaa tai/ja kärsimystä. Jos ihminen rikkoo Jumalan tahtomaa ja säätämää järjestystä vastaan, siitä seuraa aina välttämättä jotain kärsimystä ja pahaa.

    Ensimmäisenä tapahtui esimerkiksi se, että koko luomakunta joutui syntiinlankeemuksen tilaan ihmisen kanssa, koska ihminen oli osa luomakuntaa. Mooseksen kirjassahan sanotaan toki, että Jumala kirosi luomakunnan, mutta mielestäni senkin voi ymmärtää siten, että tämä kirous oli luonnollinen seuraus sille, mitä tapahtui, koska koko luomakunta joutui eroon Jumalasta. Koska vanhassa testamentissa myös sanotaan, että Jumala vihaa syntisiä (Ps. 5:5, 11:5). En kuitenkaan usko, että kyseinen jae kuvaa niinkään Jumalan tunnetilaa (Jumalan tunteet eivät vaihtele, Jumala ei muutu), kuin Jumalan olemukseen liittyviä asioita, jotka saattavat ihmisen Jumalan edessä asemaan, jossa on ihmisten kielellä sama kuin että Jumala vihaisi tätä. Paavali esimerkiksi ilmeisesti ajattelee näin sanoessaan: ”Ei kaiketi Jumala ole väärä, kun hän rankaisee vihassansa? Minä puhun ihmisten tavalla.” (Room. 3:5), kun tarkentaa, että puhun ihmisten tavalla. Mielestäni vanhassa testamentissa moni asia ilmaistaan varsin mielenkiintoisella tavalla, joka ehkä kuvaa enemmän sitä, miten tekstin kirjoittaja on asian käsittänyt juutalaisesta lakiliitosta käsin (mikä ei vielä ollut itseasiassa lopullinen totuus), pikemminkin kuin esimerkiksi niin kuin vanha -ja uusi testamentti yhdessä asiasta opettavat, kun Kristus on ilmaissut meille koko totuuden Jumalasta.

    Luonnonkatastrofitkin ovat siis seurausta pahasta, ei mielestäni sinänsä rangaistusta kuitenkaan (välttämättä), koska ei jälkipolvet ole samalla tavalla vastuussa lankeemuksesta kuin Aadam ja Eeva, vaikka ovatkin osallisia siitä ja vaikka todennäköisesti jokainen olisi myös langennut heidän sijassaan. Ja myöskin ajattelen, että syntiinlankeemus toistuu myös jokaisen ihmisen elämässä.

    Tulee mieleeni, että miten pitäisi suhtautua vaikkapa Turun puukotustapaukseen: saiko jokainen tapauksessa kuollut vain ansaitsemansa rangaistuksen, vai oliko kysymyksessä toisen ihmisen synti, joka aiheutti pahaa myös muille? Oliko nämä ihmiset, jotka kuoli puukotustapauksessa, siis syntisempiä kuin muut? Jeesus itse vastaa, että eivät olleet: ”Samaan aikaan oli saapuvilla muutamia, jotka kertoivat hänelle niistä galilealaisista, joiden veren Pilatus oli sekoittanut heidän uhriensa vereen. Niin Jeesus vastasi ja sanoi heille: ”Luuletteko, että nämä galilealaiset olivat syntisemmät kuin kaikki muut galilealaiset, koska he saivat kärsiä tämän? Eivät olleet, sanon minä teille, mutta ellette tee parannusta, niin samoin te kaikki hukutte.” (Luuk. 12:1-3).

    Kristityn elämän pitäisi toimia kuitenkin päinvastoin kuin edellä on pahaa kuvattu: rakkauden pitäisi levittää valoaan ja nimenomaan aktiivisesti luoda valoa pimeyteen ja saada aikaan hyvää sielläkin, missä on vain pahuutta. Ja rakkaus rakastaa sielläkin, missä vihataan, vaikka rakkautta itseään vihattaisiin. Rakkaus ei muistele kärsimäänsä pahaa, eikä vaadi tilille, vaan kääntää vielä toisenkin posken jos sitä lyödään. Loppujenlopuksi on myös niin, että hyvästä seuraa pitkällä tähtäimellä aina myös jotakin hyvää. Joko sekä hyväntekijälle, että niille, joille tämä on tehnyt hyvää, tai sitten pelkästään hyväntekijälle. Rakkaus myös voi välillisesti aiheuttaa kärsimystä niille, joita se rakastaa, mutta pitkällä tähtäimellä siitä koituu hyvää. Esimerkkinä vaikkapa ihminen, joka on tehnyt paljon pahaa elämänsä aikana, joka tahtoo sitten uskoon tultuaan (hän tulee uskoon siksi, että joku on rakastanut häntä) korjata asioita. Hän on aiheuttanut paljon kärsimystä aiemmin muille, nyt hän aiheuttaa sitä ainakin itselleen, kun tunnustaa kaikki tekonsa ja pyrkii sovittamaan ne. Hauskaa se ei taatusti ainakaan ole, mutta se eheyttää kuitenkin ja vapauttaa, toisin kuin valheessa eläminen, vaikka se aiheuttaakin kärsimystä.

    Ihminen vahingoitti lihaksi tullutta Jumalan Poikaa, joka Paavalin sanojen mukaan on näkymättömän Jumalan kuva ja Jeesuksen itsensä mukaan se joka on nähnyt Hänet, on nähnyt Isän. Jeesus on siis sellainen kuin Isä on. Kostiko Jeesus tai vaatiko Hän oikeudenmukaista rangaistusta? Ei, vaan rukoili vielä ristillä: ”Isä anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät”

    Paavali sanoo:

    ”Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa; kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii. Rakkaus ei koskaan häviä; mutta profetoiminen, se katoaa, ja kielillä puhuminen lakkaa, ja tieto katoaa.” (1. Kor. 13:4-8)

    Ja Johannes kiteyttää, kuka Jumala on: ”Joka ei rakasta, se ei tunne Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus.” (1. Joh. 4:8)

    Minusta vanhassa testamentissa näkyy se, kuinka siellä ilmoitus Jumalasta ei vielä ole täydellinen, toisinkuin meille uudessa testamentissa. Vanhassa testamentissa usein kerrotaan, kuinka Jumala rankaisi. Esimerkiksi Jumala rankaisi Daavidia hänen synneistään parikin kertaa, mutta rangaistus ei varsinaisesti kohdistunut Daavidiin, vaan muihin ihmisiin. Esimerkkinä vaikkapa kun Daavid laski kansan ja kun hän syyllistyi murhaan ja huoruuteen. Kummallakin kerralla muut kuin Daavid kärsivät.

    Loppujenlopuksi tämä koko asia on mahdoton selittää. Vain Jumala näkee kaiken. Aina ei kaikki mene oikeudenmukaisesti. Jobkin oli hurskas mies sekä Jumalan että saatanan silmissä ja Jumala suorastaan vouhotti saatanalle, että katsoppas miten hurskas Job on. Siitä huolimatta Job kärsi katkerasti. Kuitenkin se rakkaus, joka hänellä oli Jumalaan, pitkällä tähtäimellä sai siunauksensa. Toisaalta myös uudessa testamentissa Ananiaalle ja Safiralle kävi huonosti yhdestä valheesta, toisaalta ajattelin, että heillä oli niin paljon ilmoitusta, että he tekivät Pyhän Hengen pilkan valehdellessaan. Ainakaan se ei näytä kovin kohtuulliselta, että lapset nimitteli profeetta Elisaa kaljupääksi ja siitä hyvästä Elisa kirosi ne ja pedot tuli ja tappo ne. Samoin myös Paavali näyttää opettavan, että ehtoollisen nauttiminen kelvottomasti aiheuttaa kärsimystä: ”Koetelkoon siis ihminen itseänsä, ja niin syököön tätä leipää ja juokoon tästä maljasta; sillä joka syö ja juo erottamatta Herran ruumista muusta, syö ja juo tuomioksensa. Sentähden onkin teidän joukossanne paljon heikkoja ja sairaita, ja moni on nukkunut pois. Mutta jos me tutkisimme itseämme, ei meitä tuomittaisi; mutta kun meitä tuomitaan, niin se on meille Herran kuritusta, ettei meitä maailman kanssa kadotukseen tuomittaisi.” (1. Kor. 11:28-32). Samoin Jaakob yhdistää synnin ja kärsimyksen/sairaudet: ”Tunnustakaa siis toisillenne syntinne ja rukoilkaa toistenne puolesta, että te parantuisitte; vanhurskaan rukous voi paljon, kun se on harras.” (Jaak. 5:16)

    Yhtäältä näyttää siltä, että Jumala ei rankaise aktiivisesti, toisaalta siltä, että rankaisee. Tiedäppä tuosta. Oli miten oli, Jumalaan meidän on kuitenkin turvaaminen Kristuksessa, koska muuten joutuisimme kysymään: ”Herra, kenen tykö me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat; ja me uskomme ja ymmärrämme, että sinä olet Jumalan Pyhä.” (Joh. 6:68, 69). Jumala ei hylkää sitä, joka Häneen turvaa.

    Tulee mieleeni vielä tässä, kun aiemmin mainitsin myös kiirastulen. Rakkaus ja pyhitys ei meillä taida täydellistyä täällä maan päällä vielä, mutta Jumalan luokse ei mennä keskeneräisenä, niinpä kiirastuli minusta on johdonmukainen seuraus. Kuitenkin kiirastulenkin kohdalla ajattelen siten, että se ei ole mikään rangaistus tai Jumalan kidutuskammio, jossa ollaan X aikaa, vaan se on sitä kärsimystä, mitä ihminen tuntee, kun hän kohtaa rakastavan Jumalan, Totuuden itse. Tämä katumus ja kärsimys, jonka Rakkauden kohtaaminen saa aikaan, saattaa ihmisen täydelliseksi rakkaudessa ja siis pyhityksessä. Samoin kuin uskoontulleen murhaajan/pedofiilin tapauksessa yllä, rakkauden kohtaaminen saa aikaan kärsimystä, mutta eheyttävää sellaista, joka johtaa hyvään. Kiirastuli ei kuitenkaan ole mitattavissa millään ajallisilla mittareilla, koska Paavali sanoo, että me muutumme silmänräpäyksessä ylösnousemuksessa.

    Minusta kaikenkaikkiaan uuden testamentin ja Jeesuksen itsensä todistus on kaikenkaikkiaan se, että Jumala ei aktiivisesti rankaise. Ja näin uskon itse, ellei joku perustellusti vakuuta minua toisin.

    On niin pitkä kirjoitus ja niin myöhä, etten jaksa oikolukea. Katsotaan aamulla, minkälaista hämminkiä tämä on saanut aikaiseksi :D. Paljon sekalaisia ajatuksia huonosti jäsenneltynä, mutta olkoot.

    Liked by 1 henkilö

    1. Aivan mahtava kirjoitus VanhaTuttu! Jumala avasi sinulle ymmärrystä eikä tuossa ollut mitään väärää. Olen joskus ajatellut että Jumalan Sana eli kieli on täytynyt muotoilla sellaiseksi että ihminen edes jotenkuten sitä ymmärtäisi. Siksi pilkkujen viilaaminen eli riitely sanojen merkityksistä on turhaa — samalla kun asiallinen keskustelu rakkauden hengessä on siunattua sielunhoitoa. Raamattua tutkiessa ihmisellä on vaarana käpertyä oman ymmärryksensä varaan ilman uskoa Pyhän Hengen voimaan selittää sanaa luovasti (eli antaa Sanan eli Logoksen luoda uutta kaikkina aikoina Kristuksessa). Uskon puheesi ja muiden merkkien perusteella että Rakkauden aika on tullut ja Laki tulee väistymään evankeliumin tieltä saattaen näin kaikki halukkaat Taivaallisen hääjoukkoon. Sitä ennen täytyy kuitenkin sotia sota loppuun eli tosiaankin kärsiä omassa lihassa se vääjäämätön syntiä seuraava kärsimys, jota voi kai kutsua Jumalan vihaksi (inhimillisellä ymmärryksellä ihminen tosiaan luulee että jos mä vihaan tai mua vihataan niin Jumalankin täytyy olla vihainen). Toisaalta eivät kaikki ole rypeneet synnissä, vaan osa on oikeasti elänyt jumalisemmin kuin toiset ja Jumala siunaa tämänkin. Ei heidän tarvitse paljoa kärsiä omista tai toistenkaan synneistä, mutta he itkevät ajoittain maailman murheita rukoillen samalla Isältä voimia kilvoitella oman sydämensä totuuden tietä. Uskon että tällaiset Jumalan armon vastaanottaneet ihmiset ovat pyhiä jo täällä maan päällä, vaikka ovatkin tavallisia ihmisiä. Olen kokenut että Jumala voimakkaasti kutsuu kaikkia jotka suostuvat kutsun kuulemaan tällaiseen elämään. Mutta nyt minusta myös tuntuu että Jumala sulkee hellävaraisesti suutani, jotta voisin elää arkeani kaikessa rauhassa rakkaideni keskellä Jumalan valtakunnan talostelussa. Siksi taidan sanoa hyvästit tässä blogissa kirjoittamiselle ja toivotan kaikille Jumalan armollista siunausta! Rukoilkaa Jumalan seurakunnan puolesta silloin kun siihen annetaan voimia ja jos mahdollista eläkää rauhassa kaikkien kanssa. Uskon omat syntini anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä ja siunaan myös teitä tällä anteeksiantamuksen evankeliumilla. Jääkää Jumalan rauhaan.

      Tykkää

      1. Kiitos Marianna sinulle kommenteistasi, olen ainakin itse pitänyt niistä! Toivonkin, ettet kokonaan lakkaa täällä kommentoimista, vaikka pitäisitkin taukoa. Itsekin olen ajatellut, että kommentoin vain silloin tällöin.

        ”Sitä ennen täytyy kuitenkin sotia sota loppuun eli tosiaankin kärsiä omassa lihassa se vääjäämätön syntiä seuraava kärsimys, jota voi kai kutsua Jumalan vihaksi (inhimillisellä ymmärryksellä ihminen tosiaan luulee että jos mä vihaan tai mua vihataan niin Jumalankin täytyy olla vihainen). Toisaalta eivät kaikki ole rypeneet synnissä, vaan osa on oikeasti elänyt jumalisemmin kuin toiset ja Jumala siunaa tämänkin. Ei heidän tarvitse paljoa kärsiä omista tai toistenkaan synneistä, mutta he itkevät ajoittain maailman murheita rukoillen samalla Isältä voimia kilvoitella oman sydämensä totuuden tietä. Uskon että tällaiset Jumalan armon vastaanottaneet ihmiset ovat pyhiä jo täällä maan päällä, vaikka ovatkin tavallisia ihmisiä.”

        Tästä olen täsmälleen samaa mieltä ja vaikka kannatankin jonkinlaista kiirastulioppia, ajattelen myös, että Jumalan armon vastaanottaneet ihmiset ovat pyhiä jo täällä maan päällä. Muustakin, mitä tässä viimeisimmässä kommentissasi kirjoitit, ajattelen kyllä pitkälti samoin, mutta tarkensin vain tuota, koska tosiaan mainitsin tuon kiirastuliopin.

        ”Olen kokenut että Jumala voimakkaasti kutsuu kaikkia jotka suostuvat kutsun kuulemaan tällaiseen elämään.”

        Näin olen myös itse kokenut ja tätä kutsua meidän tulee myös viedä eteenpäin.

        Jos päätät kuitenkin, ettet enää kommentoi täällä, niin Jumalan rauhaa ja Jumalan siunausta sinulle, ja niinkuin messussa toivotetaan lähellä oleville: Kristuksen rauhaa!

        Tykkää

      2. Marianna

        Kiitos viestistäsi! Olin tosiaan eilen aika uupunut iankaikkisuuskeskusteluista ja ajattelin että Jumala varmaan armahtaa minua niistä ja antaa rauhallisempaa aikaa nyt. Arvelin että menen naimisiin ja keskityn huolehtimaan mahdollisesta tulevasta perheestä, mutta mies oli eri mieltä asiasta, ja koska häitä ei nyt ole näköpiirissä niin saattaa hyvin olla et ehdin myös kommentoida nettikeskusteluitakin, jos se on Jumalan tahto. 😀

        Tykkää

    2. Eevertti

      Vuoden 2004 tsunamin yhteydessä moni vanhoillislestadiolainen selitti luonnonilmiön teologista ulottuvuutta siten, että Jumala rankaisi hyökyaallolla seutuja niiden synnin tähden, viitaten lähinnä prostituutioon.

      Seutujen tuottajina ovat pääsäntöisesti olleet maaseudun lapsirikkaiden perheiden tytöt, jotka on lähetetty suvun/isän toimesta tehtävään kaupunkiin. Kuluttajia ovat pääsääntöisesti turistit.
      Väkeä kuoli tasapuolisesti alkaen köyhistä paikallisista normikansalaisista rikkaisiin turisteihin, Sauli Niinistökin joutui pakenemaan puuhun. Saivatko siis tytöt Jumalan rangaistusta ihmisten rangaistusten päälle, vai tuliko rangaistuksi syntiset turistit vai siveelliset turistit, vaiko seudun elinkeinot?

      Omalta kohdaltaan emerituspiispa Eero Huovinen tiivisti vuoden 2004 luonnonilmiön teologisen ja Jumalallisen ulottuuvuuden sanoihin: ”Herra miksi käänsit kasvosi”.
      Eero Huovisella on varmaankin syvät ja totuudelliset teologiset taustat sanojensa takana, mistähän ne taustat näiden sanojen taakse muodostuvat?

      Tykkää

      1. Quo Vadis

        Eevertti: “Eero Huovisella on varmaankin syvät ja totuudelliset teologiset taustat sanojensa takana, mistähän ne taustat näiden sanojen taakse muodostuvat?”

        Emer. piispa Eero Huovinen kirjoittaa kirjassaan Käännä kasvosi Herra kokemuksiaan Aasian tsunamista v. 2004. Kirja sisältää myös hänen pitämiään muistohartauksia, joita hän on pitänyt kirkoissa Konginkankaan kolarin ja Myyrmannin räjähdyksen yhteydessä sekä radiohartauksia mm. New Yorkin terrori-iskun ja Estonian uppoamisen yhteydessä, sekä siunauspuheen poliisisurmien hautaansiunaamistilaisuudessa.

        Huovinen puhuu kirjassaan Pahan todellisuuden ja Jumalan välisestä väännöstä: Jumalan hyvä tahto ja kaikkivaltius sekä maailmassa koettu paha näyttävät olevan sovittamattomassa ristiriidassa keskenään. Hädän keskellä ihminen alkaa vaistomaisesti kysymään onko Jumalalla jotakin tekemistä kaiken tämän hirveyden kanssa. Miten on ymmärrettävä, että kaikkivaltias ja ihmisiä rakastava Jumala sallii pahan (=teodikeaongelma)? Paha pakottaa ihmisen Jumalan luokse kysymään kaiken tarkoitusta ja perimmäistä turvaa. Huovinen puhuu kirjassaan Jumalan “puhelinnumerosta” 5015, eli psalmi 50 jae 15: ”Avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua.”

        Kärsimyksen ongelman kysymys ei ole mikään teoreettinen, jota ihminen tarkastelee objektiivisesti tikunnokasta. Asian varsinainen vakavuus paljastuu viimeistään siinä vaiheessa, kun olemme itse kipujen, sairauden, kuoleman ja elämän tuskan keskellä: mikä on sellainen Jumala, joka sallii tämän kauheuden tapahtua minulle? Kun kärsimys kohtaa meidät, olemme tekemisissä niin suuren salaisuuden kanssa, että se ylittää ymmärryksemme. Huovinen puhuu kärsimyksen “saatanallisesta maagisesta vaikutuksesta”, joka käperryttää ihmisen mielen ja sielun kärsimyksen kehän kierteeseen, jolloin apu voi löytyä vain jostain kärsimyksen ulkopuolisesta todellisuudesta.

        Myös VT:n Job kysyi kärsimyksen tarkoitusta ja sai siihen myös hyvää tarkoittavia, mutta valheellisia vastauksia ja neuvoja ystäviltään, jotka vain syvensivät hänen kärsimyksiään. Martti Luther taas puhuu “kärsimyksen pyhäköstä”, johon Jumala ihmisiä johdattaa. Kun Jumala osoittaa ankaruutensa, hän Lutherin mukaan tekee oman perimmäisen olemuksensa kannalta “outoa”, “kummaa” ja “merkillistä” työtään. Kärsimyksen pyhäkössä Jumala yhtäältä osoittaa ankaruutensa ja sietämättömyytensä, sillä Hän toimii ihmisen järkeä, mielihaluja ja kärsimättömyyttä vastaan. Toisaalta taas kärsimys ei ole ainoastaan tuhon tila, vaan pyhä paikka, sillä Jumala itse on Kristuksessa läsnä kärsivän ihmisen kanssa. Tässä kärsimyksen pyhäkössä Jumala luopuu “oudosta” ja “kummasta” työstään ja alkaa tehdä lohduttavaa työtään, Hän itse tulee kärsimyksen syvyyksiin ja näyttää siellä rakkaat kasvonsa.

        Näin ollen, vastoin kaikkia raskaita kokemuksiaan ihminen voi tajuta Jumalan perimmäisen tarkoituksen (Psalmi 91:15): “Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän, Hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli.” Tuskan kierre katkeaa, vaikka haavat ja arvet jäävät: Jumala luo uutta elämää vanhan ja särkyneen tilalle, valo ei poista kaikkea pimeyttä, mutta tulee sen keskelle.

        Kristillisen uskon toivo perustuu siihen, että kaikkien kärsimysten ja elämän kauheuksien keskeltä voimme paeta Kristuksen syliin. Kristuksessa näemme Jumalan kirkkaat kasvot.

        kirjall. Eero Huovinen, Käännä kasvosi Herra

        Tykkää

      2. Eevertti

        Kiitos Quo Vadikselle hyvästä vastauksesta. En tiennytkkään että Huovinen on kirjoittanut ko. aiheesta kirjan, en kyllä aiemmin ole aktiivisesti aihetta lähestynytkään on vaan jäänyt mieleen Huovisen puheet Herran kasvojen kääntymisestä.

        Herran siunaus

        Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä
        Herra kirkastakoon kasvonsa teille
        ja olkoon teille armollinen.

        Herra kääntäköön kasvonsa
        teidän puoleenne
        ja antakoon teille rauhan.

        Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
        Aamen.

        Lyhykäisyydessään voisi päätellä käänteisen toiminnon, jos Herran kasvot katsovat toisaalle niin silloin hän ei ole armollinen. Ja myös niin että kirkastetut kasvot ovat armolliset.
        Olettaa voinee että Herra ei näytä kasvojaan pimeyden tai harmaan alueen voimana.

        Tykkää

      3. Quo Vadis

        Eevertti:”…jos Herran kasvot katsovat toisaalle niin silloin hän ei ole armollinen. Ja myös niin että kirkastetut kasvot ovat armolliset.”

        Tästä tulee mieleenkiintymyssuhde lapsen ja äidin välilä. Jos lapsi on hädissään ja peloissaan, mutta äiti tai isä kääntääkin selkänsä/ kasvonsa poispäin lapsesta, miltä lapsesta silloin tuntuu? Hän kokee että vanhempi on välinpitämätön, hylännyt hänet ja jättänyt oman onnensa nojaan. Lapsi pelkää olevansa “kadotettu” ja vajoaa masennukseen, hän kadottaa yhteyden itseensä, koska äiti ei enää kannattele eikä suojele häntä.

        Näin voi käydä myös ihmisen ja Jumalan välisessä suhteessa. Ihminen voi kokea samalla tavalla kuin Kristus ristillä: “Jumalani, jumalani, miksi minut hylkäsit?” Miksi et auta, miksi et pelasta minua, vaikka kuinka huudan ja rukoilen? (Job 30:20-26) : “Minä huudan sinua, mutta sinä et vastaa, minä seison sinun edessäsi, mutta sinä vain tuijotat minua. Olet muuttunut julmaksi minua kohtaan, rajusti kätesi minua ravistelee. Sinä nostat minut ratsaille tuulen selkään ja paiskaat alas, lyöt pirstoiksi…hyvää minä odotin, mutta paha tuli, odotin valoa, mutta tuli pimeys.”
        Miksi annat tämän kaiken tapahtua pienille ja viattomille, etkä puutu tilanteeseen? Ihminen voi ajautua epätoivoon, koska kokee että Jumala on pettänyt ja hylännyt hänet, Jumalahan näyttää olevan välinpitämätön ihmisen kärsimykselle. Jumala näyttää pelaavan julmaa peliään viattomien kärsimyksen kustannuksella. Ihminen voi myös hylätä ja kieltää Jumalan, koska kokee että Jumala on hylännyt hänet, Jumalaa ei siis ole. On helpompi kestää kärsimys kieltämällä koko Jumala tai ajatella Jumala olevan vain ihmisen mielikuvituksen keksintö, jolla ihminen sumuttaa itseään kestääkseen elämää.

        Kuten Eero Huovinen kirjoittaa Lutheria lainaten: tuskien keskellä hukkuvalle Jumala näyttäytyy nukkuvana Jumalana, joka kuorsaa makoisasti veneen perällä. Ei Kristus näyttäydy “auttavana Jeesuksena”- kuten me haluaisimme, vaan Hän ilmestyy eteemme saatanan kumppanina ja kätyrinä. Yhdessä saatanan kanssa Jumala näyttää toimivan vastoin omaa olemustaan ja vastoin sitä, mikä on kohtuullista, oikein ja autuaallista. Emme ymmärrä miksi Jumala nukkuu tai kääntää kasvonsa poispäin ihmisestä silloin kun Hänen luomansa ihmiset ovat hädässä. Olisi helppoa, jos voisimme antaa loogisia selityksiä Jumalan rankaisemisesta. Tämä on kuitenkin vastoin Jeesuksen opetusta.

        Ainoa toivomme huutaa Jumalan puoleen ja toivoa vastoin kaikkea epätoivoa: “Mua auta Herra, mä toivon vaan, vaikkei ois toivoa ollenkaan. En päästä sua, ennen kuin mua, käyt siunaamaan.” (Vk 631:4)
        Tai Job (19:25-27):” Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan, saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo! Tätä minun sydämeni kaipaa.”

        Tykkää

  21. Törmäsin joitakin päiviä sitten tähän Jipun tekemään lauluun, joka on mielestäni todella kaunis:

    ”Olen särkynyt saviruukku
    Pala palalta murtui pois
    Vain ihmettelin ja itkin
    En millään murtunut ois

    Sinä Herra minut murskasit
    Vaan talletit kaikki palat
    Niin paljon minua rakastit
    Tahdoit uutta kokonaan

    Anna savelle uusi muoto
    Tee minusta uusi ruukku
    Niin rakkautesi nyt näytät
    Taas murtunutta käytät

    Tahdon kertoa särkyneille
    Ei siruja heitetä pois
    Kallista halpa savikin
    Mestarin kädessä ois
    Mestarin kädessä ois”

    Niinkuin aiemmin sanoin, on mahdotonta sanoa tyhjentävästi, miksi joskus kärsimys ja kuolema näyttävät turhilta. Sitä emme koskaan tule tietämään. Mutta kun taaksepäin katson, niin voisin ajatella omaa elämääni kahdella tavalla:

    Jumala rankaisi minua synneistäni ja teki minulle kaiken sen, mitä minulle tapahtui, mikä on aiheuttanut minulle niin paljon kärsimystä, etten koskaan ajatellut, että niin voisi käydä minulle. Tämä oli Jumalan oikeudenmukainen rangaistus minulle, eikä mitään sen enempää.

    Toinen tapa ajatella on se, mikä tuossa laulussakin oli: ”Olen särkynyt saviruukku, pala palalta murtui pois. Vain ihmettelin ja itkin, en millään murtunut ois. Sinä Herra minut murskasit, vaan talletit kaikki palat. Niin paljon minua rakastit, tahdoit uutta kokonaan”. Jumala salli minulle kaiken tämän, koska muuten en olisi koskaan etsinyt Häntä. Ja nyt kun tarkemmin mietin, se itseasiassa taitaa pitää paikkaansa. Me ihmiset ollaan vähän semmosia, ettei me millään murruttais, siis nöyrryttäis. Pohjimmiltaan siis kaikki se kärsimys ja paha, mikä minulle sattui, on Jumala sallinut pohjimmiltaan rakkaudesta, vaikka se varmasti voi olla myös seurausta synneistäni. Jumala antoi käydä näin, jotta voisi antaa sen kautta jotain parempaa. Samoin Jumala sai aikaan Kristuksen näennäisestä häväistyksestä ja tappiosta äärimmäisen paljon hyvää. Tämä sama toistuu usein meidän ihmisten elämässä. Jumala luo toivon ja uuden elämän näennäisen epätoivon ja kuoleman keskelle.

    Jumala tietää, olisiko esimerkiksi tsunamin uhrit koskaan kääntyneet kaikesta huolimatta. Ajattelen, että ihmistä voidaan rangaista kuolemalla silloin, kun tämä on tehnyt Pyhän Hengen pilkan, koska hänellä ei ole pelastuksen mahdollisuutta enää kuitenkaan. Tai Jumala voi sallia kuoleman ihmiselle, joka pelastuu tästä seurauksena, kuolema on siis tällaiselle ihmiselle pikemminkin voitto kuin tappio. Pohjimmiltaan jokainen ihminen, joka kuolee tietoisessa epäuskossa, kuolee Pyhän Hengen pilkan tilassa, koska Pyhän Hengen pilkka on vastustaa Pyhän Hengen työtä ja kutsua. Sanoin, että tietoisessa epäuskossa, koska joku ihminen todellakin voi olla niin nöyrä, että jos hän kuulisi evankeliumin, hän ottaisi sen vastan, hänen sydämen asenteensa on siis oikea. No, tämä on sinänsä turhaa spekulointia, että tätä ei voi koskaan tietää. Jumalalle periaatteessa kaikki on kuitenkin mahdollista, silti kaikki eivät pelastu. Siksi mielestäni vapaa tahto on aivan olennainen. Olennaista tässä kommentissa kuitenkin oli oikeastaan vain nuo kaksi näkökulmaa siitä, miten voi nähdä erilaiset kärsimykset elämässä.

    Vielä pari Raamatunkohtaa Jumalan motiiveista sallia pahaa tai kärsimystä:

    ”Pitäkää tarkoin kaikki käskyt, jotka minä tänä päivänä sinulle annan, että eläisitte ja lisääntyisitte ja pääsisitte ottamaan omaksenne sen maan, jonka Herra valalla vannoen on luvannut teidän isillenne. Ja muista kaikki, mitä on tapahtunut sillä tiellä, jota Herra, sinun Jumalasi, näinä neljänäkymmenenä vuotena on sinua kuljettanut erämaassa nöyryyttääksensä sinua ja koetellaksensa sinua ja tietääksensä, mitä sinun sydämessäsi on: tahdotko noudattaa hänen käskyjänsä vai etkö. Hän nöyryytti sinua ja antoi sinun nähdä nälkää, ja hän antoi sinulle mannaa syödä, jota et ennen tuntenut ja jota eivät isäsikään tunteneet, opettaaksensa sinut ymmärtämään, että ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan että hän elää jokaisesta sanasta, joka Herran suusta lähtee. Sinun vaatteesi eivät kuluneet yltäsi, eivätkä sinun jalkasi ajettuneet näinä neljänäkymmenenä vuotena. Tiedä siis sydämessäsi, että Herra, sinun Jumalasi, kasvattaa sinua, niinkuin isä kasvattaa poikaansa. Ja noudata Herran, sinun Jumalasi, käskyjä, vaella hänen teitänsä ja pelkää häntä. Sillä Herra, sinun Jumalasi, vie sinut hyvään maahan, laaksoissa ja vuorilla vuotavien purojen, lähteiden ja syvien vesien maahan, nisun ja ohran, viiniköynnöksen, viikunapuun ja granaattiomenapuun maahan, jalostetun öljypuun ja hunajan maahan, maahan, jossa sinun ei tarvitse puutteessa leipääsi syödä eikä mitään puutetta nähdä, maahan, jonka kivet ovat rautaa ja jonka vuorista voit louhia vaskea. Kun sinä syöt ja tulet ravituksi, niin ylistä Herraa, sinun Jumalaasi, siitä hyvästä maasta, jonka hän on antanut sinulle.” (5. Moos. 8:1-10)

    ”Sillä ei Herra hylkää iankaikkisesti; vaan jos hän on murheelliseksi saattanut, hän osoittaa laupeutta suuressa armossansa. Sillä ei hän sydämensä halusta vaivaa eikä murehduta ihmislapsia.” (Valit. 3:31-33)

    ”Poikani, älä pidä halpana Herran kuritusta, äläkä menetä toivoasi, kun hän sinua nuhtelee; sillä jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa; ja hän ruoskii jokaista lasta, jonka hän ottaa huomaansa”. (Hepr. 12:5, 6)

    ”Älköön kukaan, kiusauksessa ollessaan, sanoko: ”Jumala minua kiusaa”; sillä Jumala ei ole pahan kiusattavissa, eikä hän ketään kiusaa.” (Jaak. 1:13)

    Tykkää

    1. Kesäkukka

      Kiitos Roosalle postauksesta ja kommentoijille mielenkiintoisesta keskustelusta, olen seuraillut. Itsellänikin on tuo Augustinuksen Kaikki rakkaudesta – teos, mutta paljon en ole ehtinyt sitä lukemaan.

      On mielenkiintoista, että juuri pelko on se, mikä estää rakastamasta. Siksiköhän Raamatussa niin usein sanotaan: ”Älkää pelätkö”.

      VanhaTuttu laittoi Särkyneen Saviruukun sanat, jotka ovat itsellenikin rakkaat. Myös muita hyvin koskettavia lauluja on tehty samasta aihepiiristä. Anna-Mari Kaskinen, Petri Laaksonen ja Pekka Simojoki ovat tehneet levyn Lauluja särkyneille, ja YouTubesta voi kuunnella joitakin tässä levyssä olevista lauluista. Monet hyvin kauniita ja kolahtavat, esim. Kuka ehjänä säilyä voisi tai Uskon salaisuus. Myöskin tässä A-M Kaskisen ja P. Simojoen laulussa on koskettavat sanat:

      ”Kaikki menneet murheelliset päivät, itkut, jotka itkemättä jäivät, suru, jota lievitä ei kukaan, kipu, joka aina tulee mukaan. Tuska, joka yhä tulee kohti, murhe, joka epätoivoon johti, kyynel yksikään ei turhaan juokse, kaikki, kaikki kootaan Isän luokse!

      Kerran vielä merkityksen saavat kaikki itkut, kaikki lyödyt haavat! Aika kutoo suurta salaisuutta: kivun kautta Jumala luo uutta. Mikään vaihe ei voi mennä hukkaan, kyyneleetkin puhkeavat kukkaan. Vaikkei silmä vielä nähdä saata: tuskakin on toivon kasvumaata.

      Vaikka pimeys on yllä päämme, vaikka vielä varjon maahan jäämme, yössä liekki lempeästi loistaa, padot murtaa, kaikki lukot poistaa. Hiljaa lähtee sydämeltä taakka. Itkut itkeä saa loppuun saakka. Sisään tulvii uusi kirkas vesi, vihdoinkin on vapaa sydämesi! Kerran vielä merkityksen saavat kaikki itkut, kaikki lyödyt haavat! Aika kutoo suurta salaisuutta: kivun kautta Jumala luo uutta.”

      Vielä täytyy laittaa lainaus Simojoen Särkyneiden majatalosta, jossa osuvasti lauletaan: ”On meidän tehtävämme täällä/ kantaa toinen toisiamme/ halki synkimmän yön pitää päällä/ toivon kynttilää, ettei kukaan jää/ yksin harhailemaan pimeyteen./ Ei kauneimmassa temppelissä/ asu meidän Jumalamme,/ mutta siellä hän on aina missä/ joku rakastaa, pelko katoaa,/ vettä janoinen saa juodakseen.”

      Tässä juuri erityisesti tämä, että Jumala ei asu kauniissa temppeleissä (tavoissa, tyyleissä, rakenteissa?), vaan siellä missä ”joku rakastaa, pelko katoaa”. Ajattelen, että voimme nähdä täällä maan päällä toisissamme, lähimmäisissämme Kristuksen kasvot, olla toisillemme Kristuksia, kuten Luther taisi asian ilmaista. Tähän aihepiiriin taidettiin viitata jo edellisessä keskustelussa.

      Jotenkin näyttää siltä, että ”särkyneitä” ja jollain tavalla kuormittuneita uskovaisia on siellä täällä. Juuri erään seurapuheen alussa luettiin esirukouspyyntö henkisesti ja hengellisesti väsymässä olevan sisaren puolesta. Mitähän tämä kaikki tarkoittaa?

      Itsekin olen ajatellut, että omien kipeiden kokemusteni kautta Jumala on laittanut minut etsimään Häntä, ja opettanut turvaamaan ainoastaan Häneen. Kuitenkin näiden kokemusten jakaminen on yleisellä tasolla jotenkin vaikeaa, ja uskominenkin tuntuu siten joskus vaikealta. Mitenhän tämä kaikki selviäsi?

      Kenzon kommentista tuolla alussa tuli jälleen mieleen täälläkin mainostamani Paavo Kettusen Auttava kohtaaminen 1 -kirja. Itselleni siitä oli joskus apua, kun tajusin esimerkiksi sen, ettei synninpäästö ole välttämättä paras mahdollinen apu vaikeaan oloon. Jos ahdistuneelle tai vaikka pelokkaalle saarnataan synnit anteeksi, voi se jopa pahentaa hänen olotilaansa, sillä siitä voi tulla ajatus, että tunne on väärin. (Ja tunnehan ei ole väärä tai väärin.) Ahdistuneen tai pelokkaan kanssa voi olla parempi lukea vaikka Isä meidän rukous tai Herran siunaus, ja vakuuttaa, että Jumala on lähellä vaikeuksienkin keskellä. Mietin, että tämä ”särkyminen” tai ahdistuminen on reaktio johonkin. On sanottu, että ahdistus on merkki, että jotain menee pieleen. Nykypäivänä monet näyttävät ahdistuvan.

      Kirjassa eritellään myös erilaisia jumalakuvia, joista yksi on juuri sellainen pelottava ja rankaiseva Jumala. Itselleni oli myös avaavaa tutustua noihin erilaisiin jumalakuviin.

      Roosa kysyy, mikä tässä ajassa erityisesti estää olemasta rohkea. Jäin tuota miettimään. Ja, millä tavalla voisimme rohkaistua rakastamaan enemmän Jumalan haluamalla tavalla. Hyviä kysymyksiä. Ehkä joku jatkaa näistä.

      Tykkää

      1. Pertti Niukkanen

        Kiitos kysymyksistä, Kesäkukka. Enpä osaa vastata, mutta olisiko tästä tutkielmasta apua:

        SIELUNHOITO PAPIN PROFESSION VALOSSA: Käsiteanalyyttinen tutkimus sielunhoidollisesta auttamisesta
        Isto Peltomäki
        Sosiaalietiikan pro gradu -tutkielma, Helmikuu 2014
        https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/45050/sielunho.pdf?sequence=1&isAllowed=y

        Tiivistelmässä Peltomäki kirjoittaa: ”Koska tutkimuskohteena on ev.lut. kirkon piirissä harjoitettava sielunhoito, on ensisijainen lähde Paavo Kettusen Auttava kohtaaminen 1. Sielunhoidon teologia ja perusteet. Se edustaa viimeisintä kirkon omaa näkemystä sielunhoidon perusteista ja teologiasta. Muuta kirjallisuutta käytetään silloin, kun asian käsittely sitä edellyttää.”

        Lainaus gradusta (s. 92–93):

        ”Pappi ei voi kieltää synninpäästöä sitä pyytävältä, ja luterilaista uskoa kritisoivat ovatkin kiinnittäneet huomiota siihen, että armo on halpaa. Armo onkin ilmaista, se on lahja. Synninpäästö ei kuitenkaan mitätöi syyllisyyttä, vaan päinvastoin vahvistaa sen. 217
        (Alaviite 217: Sen takia, että synninpäästö vahvistaa synnintunnustuksen ja sen sisällön, sielunhoitajan on kiinnitettävä huomiota synnintunnustuksen sisältöön. Papin ei esimerkiksi pitäisi ohjata synnintunnustukseen häpeästä kärsivää tai sellaista, joka itse on ollut uhri. Masennus tai perusteeton syyllisyydentunto saattaa ajaa vakavankin rikoksen uhrin pyytämään anteeksiantoa.)

        Miten vl-liikkeen ”sielunhoidolliset keskustelut” vastaavat gradussa esitettyjä ajatuksia? No, taisin vastaamisen sijaan vain esittää lisää kysymyksiä. 🙂

        Tykkää

  22. Markku Korteniemi

    Jatkanpa minäkin esiin nostetusta hengellisestä musiikista:

    Pyhäinpäivään ja kuoleman teemaan liittyy virsikirjamme vaikuttavimpia ja syvällisimpiä virsiä! Useat ovat parisen sataa vuotta käytössä olleesta vuoden 1701 eli ns. Vanhasta virsikirjasta. Niihin kuuluu paltamolaisen jo 25 vuotiaana kuolleen nuoren Turun yliopiston filosofian professorin Juhana Cajanus nuoremman alunperin 12-säkeistöinen virsi n:ro 612;

    1. ”Etkös ole ihmisparka, aivan arka,
    koska itket kaikki yöt, jaksat surra suuttumatta,
    uupumatta muistat kaikki tuonen surmatyöt.

    2. Luojan käsky kuolemalla kulkevalla, käsky käydä
    maailmaan, hyvät, huonot lapsinensa, kaikkinensa
    syöstä, painaa poveen maan….

    8. Näin on luonnon luovuttava, kaaduttava
    luomakunnan kaikkineen. Onko ihme, jos siis kaatuu,
    maaksi maatuu syntisparka synteineen?…

    11. Etsi tietä elämässä häipyvässä
    taivaan taloon korkeaan. Etsi meno muuttumaton, puuttumaton,
    kulje taivaan kunniaan…”

    Elämä täällä leimaa kaiken muuttuminen ja katoaminen, mutta Jumalan luona on katomattomuus, muuttumattomuus ja täydellisyys.

    Luulen että Juhana Cajanus yhtyisi ”maakunnan miehenä” 🙂 tulkintaani, että kyllä kuolema on ollut mukana alusta lähtien, siitä todistaa vastaansanomattomasti fossiilit ja kivettymät neljän miljardin vuoden takaa lähtien. ”Syntiinlankeemuksen” seuraus täytyi olla siten ”toinen kuolema” (Ilm. 20:6) eli hengellinen ero Jumalasta. Vanhassa käännöksessä asiasta puhutaan termillä ”kuolemalla kuolema” (1. Moos. 3:4) eli kaksinkertaisella kuolemalla…?

    Mutta tässä otantana myös muutamia muita virsiä:

    Laurentius Laurinuksen virren 618 mukaan

    2. ”Ratki taivaassa, ratki taivaassa, on tieto puutteeton.
    Siellä saamme nähdä, millainen Herra on.
    kasvoista kasvoihin, kasvoista kasvoihin, Herramme Sebaot!…

    4. Taivaan iloa, taivaan riemua ei voida kuvailla. Kaikki sanat ovat
    köyhät kertomaan taivaasta, sen juhlariemusta, sen juhlariemusta,
    oi Herra Sebaot!…”

    Laestadiuksen mielivirttä 622 ”Minä vaivainen oon mato matkamies maan…” olen usein jo siteerannut. Hemminki Maskulainen on – ymmärtääkseni Piae Cantiones kokoelmasta – muokannut virren 144:

    1. ”Kuoleman jälkeen parempaa, toivomme aikaa tulevaa
    Jumalan kartanoissa, itkumme muuttuu iloksi, murheet ja surut riemuksi,
    uusissa asunnoissa…

    7. Se kaikki, mitä ikänään taivaasta tiedetään, on pelkkää arvoitusta.
    Suurinkin ilo uskovain, kuin esimakua on vain, himmeää aavistusta…”

    Kaunis on virsi n:ro 619 ”Eijaa! Jo laulaa sielu kiitostansa…” ja majesteetillinen virsi 142 ”Oi Jeesus kiitos nimellsi sun…”

    Simo Korpelan virressä 626 lohdutetaan:

    3. ”Siellä helkkyy mykkäin kieli, kuulee korvat kuurojen, selkeääpi synkkä mieli, rammat hyppää riemuiten…”

    On upeita Siionin laulujakin näissä uusissakin; kuten Niilo Rauhalan ”Taivaassa minulla on sinut” ja Inkeri Karvosen ”Jumalan luona kaikuu vain äänet kiitoksen…” ja kokoelman ulkopuolelta on mainittava Esa Tuomaalan vaikuttava ”Soi iltakellot vuorotellen meille…”

    Ja on klassisen musiikin puolellakin tietysti upeata musiikkia näin täydelle diletantillekin – usein alunperin kirkkomusiikiksi sävellettyä: tietysti Bachit, mutta myös esim. Pergolesin ”Stabat mater dolorosa”, Fauren ”In Paradisum” ja Gluckin: ”Dance on blessed Spirit”…

    Voimaannuttaviin kuuluu myös ehdottomasti myös Marikan laulama ”Uusi taivas, uusi maa”

    Tykkää

  23. Päivän Wanha

    Katselin äitiäni kun hän istutti kukkia lapsensa haudalle. Hänellä alkoi olla jo ikää siinä määrin, että varmaankin mietti myös tämän olevan hänen hautansa. Tuli sitten päivä jolloin äidillä todettiin vakava sairaus. Juttelimme kaikenlaista sairasvuoteen ääressä. Kysyin:”pelottaako sinua?” ”Tämän asian takia en ole vuodattanut kyyneltäkään”, äiti vastasi. Kohta hän nukkui pois. Oli pilvinen päivä, taivas aivan harmaana. Välittömästi äidin kuolinkorahduksen jälkeen aurinko paistoi erittäin kirkkaasti noin puolen minuutin ajan siihen talon ikkunaan. Sitten pilven aukko umpeutui. Minulle tuli hyvä mieli. Hyvää matkaa, ajattelin, nyt kärsimyksesi on ohi ja pääsit iäiseen iloon. Taivaan Isä muisti näin ihanasti meitä vielä matkalla olevia.

    Edellä mainitusta on jo toistakymmentä vuotta ja minulle on kertynyt ikää sen verran, että luulen muuttuneeni niin, että tunnen sitä samaa rauhaa mitä äitikin tunsi. Hän oli hyvin inhimillinen suhtautuessaan heikkouksiimme. Jotenkin minäkään en enää pelkää kuolemaa. Tiedän olevani syntinen, saastainen ja kurja. Mutta en halua ehdoin tahdoin syntiä tehdä. Ja jos teenkin ja minua kaduttaa, ne saarnataan anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Ja ne muut väärät ajatukset ja teot, joita en ehdoin tahdoin tee, nekin on anteeksi annettu Golgatan mäellä.

    Katson itseäni, syntinen, saastainen, kurja. Katson seurasalissa olevia, jokaisella omat oikkunsa ja vikansa. Katson muissa herätysliikkeessä tai kirkkokunnassa olevia, ei yhtään sen parempia.
    Kun muistan ja näen oman huonouteni, on minun helpompi suhtautua ja sulattaa muiden matkaystävieni viat ja virheet. Tässä joukossa haluan kulkea ja sen heikoimpana jäsenenä myös kuolla.

    Herätysliikkeessämme kuulee monesti sanottavan ”kirkko on meille rakas”. Tuossa kohtaa en ole enää pitkään aikaan löytänyt samaa säveltä. Nyt kun lehdissä on ollut juttua piispojen edustusasunnoista ja rahankäytöstä lounaisiin, viineihin ja viinaan, päätin erota kirkosta. Annan saman rahan joka ennen meni kirkolle, nyt maailman huono-osaisille lapsille. Katson, että maksaessani kirkon jäsenmaksua, siitä menee ehkä 2% siihen tarkoitukseen johon haluan.

    Kun kuolen, luulen että minut haudataan hautausmaalle, olenhan kumminkin herätysliikken jäsen. Minun tietääkseni uskonnolliseksi tunnetut ihmiset voidaan haudata kirkon hautausmaalle vaikka eivät olekaan kirkon jäseniä.
    Ja jos se ei käy, luovutettakoon minun ruhoni vaikka Fortumille. Kyllä minusta tankillinen biodieseliä tulee, sen verran on tuota laardia. Sinänsä mulle ihan sama mitä ruumiilleni siinä vaiheessa tapahtuu, tiedän olevani silloin ihan muualla, uskomattoman ihanassa paikassa.

    Liked by 1 henkilö

  24. Heino Korpela

    Nimimerkki Päivän Wanha kirjoittaa niin hyvin, että jäin miettimään, että miten minä toimisin. Jos minua ei olisi erotettu ry:n uskovien porukasta ja todettu, että Heinolle ei anneta syntejä anteeksi. Luetaanpa välillä, lainasin kaksi kohtaa Päivän Wanhan kirjoituksesta:
    ”Katson itseäni, syntinen, saastainen, kurja. Katson seurasalissa olevia, jokaisella omat oikkunsa ja vikansa. Katson muissa herätysliikkeessä tai kirkkokunnassa olevia, ei yhtään sen parempia.
    Kun muistan ja näen oman huonouteni, on minun helpompi suhtautua ja sulattaa muiden matkaystävieni viat ja virheet. Tässä joukossa haluan kulkea ja sen heikoimpana jäsenenä myös kuolla.”

    ”Nyt kun lehdissä on ollut juttua piispojen edustusasunnoista ja rahankäytöstä lounaisiin, viineihin ja viinaan, päätin erota kirkosta. Annan saman rahan joka ennen meni kirkolle, nyt maailman huono-osaisille lapsille.”

    Tätä lukiessani tuli mieleeni muistikuva kotini isosta tuvasta – seuroista, jossa istuin mummojen keskellä ja lauloin heidän kanssansa: ”Minä musta ja saastainen kurja, olen yljälle kihlattu…”
    Eivät nuo mummot olleet tavallista ihmistä saastaisempia, ihan kilttejä armahdettuja syntisiä, uskon kautta Jumalan lapsia. En minä ollut vielä kouluikäinen, mutta lauloin tuota samaa laulua mummojen kanssa. (mummot halusivat minut laulamaan, sanoivat; pysytään nuotilla kun Heino laulaa meidän kanssamme)

    Mistä ihmeestä johtuu, että nuo mollivoittoiset sanat ja sävelet istuvat niin syvälle suomalaiseen sielunmaisemaan? Jeesus ei kehottanut seuraajiaan itkemään syntisyyttään, eivätkä apostolit mollanneet uskovia saastaiseksi. Minäpä otan esille yhden Jeesuksen opetuksista:
    ”Sitten Johanneksen opetuslapset tulivat Jeesuksen luo. He sanoivat: ”Meille ja fariseuksille paastoaminen on tärkeää. Miksi sinun opetuslapsesi eivät paastoa?”
    Jeesus vastasi heille: ”Eivät kai häävieraat voi surra silloin, kun sulhanen vielä on heidän kanssaan! Vielä tulee sekin aika, jolloin sulhanen on poissa, ja silloin he paastoavat.
    Ei kukaan ota kutistamattomasta kankaasta paikkaa vanhaan viittaan. Viitta repeää sellaisen paikan vierestä, ja reikä on entistä pahempi.
    Eikä uutta viiniä lasketa vanhoihin leileihin. Silloinhan nahka halkeaa, viini valuu maahan ja leilit ovat pilalla. Ei, uusi viini lasketaan uusiin leileihin. Silloin molemmat säilyvät.” (Matt.9:14-17)

    Tämä raamatunpaikka on kyllä monille tuttu, mutta moniko on sitä tutkinut ja sitten ymmärtänyt, mitä Jeesus tahtoo meille sanoa?
    Paastosta voimme lukea raamatusta:
    ”Polveni horjuvat paastoamisesta, olen pelkkää luuta ja nahkaa.” (Ps.109:24)
    Eli paaston aikana ei syöty, eikä iloittu. Mutta tunnettiin suurta murhetta syntisyydestä ja rukoiltiin Jumalaa armahtamaan.

    Ei Jeesus kieltänyt paastoamasta, mutta selitti miksi hänen opetuslapsensa eivät paastoa: ”Eivät kai häävieraat voi surra silloin, kun sulhanen vielä on heidän kanssaan!”
    Ymmärrettäkö nyt miksi uskovan ei tarvitse surra huonouttaan? Uskovan sydämessä asuu Pyhän Hengen kautta Kristus, Jeesus rohkaisi: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.”

    Vielä Jeesus selkeyttää uskovan olemusta vertauksella paikasta ja viinileilistä: ”Ei kukaan ota kutistamattomasta kankaasta paikkaa vanhaan viittaan. Viitta repeää sellaisen paikan vierestä, ja reikä on entistä pahempi.
    Eikä uutta viiniä lasketa vanhoihin leileihin. Silloinhan nahka halkeaa, viini valuu maahan ja leilit ovat pilalla. Ei, uusi viini lasketaan uusiin leileihin. Silloin molemmat säilyvät.”
    Katsokaapa nyt, miten vakava paikka on, kun eksytään opista ja sitten reformoidaan oppi ilman parannusta. Paikka repeytyy irti ja tulee entistä suurempi reikä – viinileili halkeaa.

    Tämmöiseen reformointiin ovat monet uskonnolliset yhteisöt sortuneet, sillä johtajien on vaikea tunnustaa, että ovat opettaneet väärin. Kun opissa eksytään, ei silloin seurata enää Kristusta, vaan väärinopettavia saarnamiehiä. Tämän takia Jeesus varoittaa, ettei reformointi käy muutoin kuin tekemällä parannus eksymisestä. Ihan niin kuin viini laitetaan uuteen leiliin, jotta leili pysyy ehyenä. Tämmöisestä uskosta Paavali puhuu korinttilaisille:
    ”Jokainen, joka on Kristuksessa, on siis uusi luomus. Vanha on kadonnut, uusi on tullut tilalle!”
    (2.Kor.5:17)

    Tästä Jeesuksen opetuksesta eivät fariseukset tykänneet, hehän omasta mielestään elivät hurskaasti, paastoten ja surren syntisyyttään. Kun Jumala käski Jesajan saarnata ja neuvoa oikea paaston sisältö. Sekös suututti juutalaiset, jotka pitivät itseään hyvin hurskaina:
    ”Toisenlaista paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut, että murskaat kaikki ikeet,
    murrat leipää nälkäiselle, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi.” (Jes.58:6,7)

    Liked by 1 henkilö

    1. Pakko kommentoida tätä syntisyysasiaa.

      Jumalan edessä ei pidä olla sen syntisempi kuin on, eikä toisaalta myöskään sen parempi kuin on. Jumalan edessä voi olla rehellinen: tämä asia ei ole mennyt putkeen, tässä olen selvästi kehittynyt.

      Aiemmassa keskustelussa olen sanonut, että sidottu ratkaisuvalta täydellisine turmeluksineen johtaa helposti siihen, että sanotaan itseä kurjaksi syntiseksi vain jotta täytettäisiin mitta, jonka kautta voi vanhurskautua yksin uskosta. Totuus kuitenkin on, että Jumalan edessä ei ole olennaista olla kurja syntinen, vaan sellainen syntinen kuin minä oikeasti olen. Jumalan edessä meillä kellään ei kuitenkaan ole rehenneltävää, eikä Jumalan edessä ole olennaista verrata itseään muihin, niinkuin fariseus, vaan puhua siitä miten minun laita on ja anoa minulle anteeksiantamusta.

      Pitää siis varoa, sitä, että menisi Jumalan luokse jonain muuna kuin todella on, koska sitä jotain muuta Jumala ei voi rakastaa. Hän voi rakastaa vain sinua sellaisena kuin todella olet, ei sellaisena kuin yrität itsesi hänelle tarjota.

      Kyllä siis terve synnintunto kuuluu kristityn elämään ja se oma syntisyys kyllä muistuttelee itsestään ja niin pitääkin olla, mutta silti ei pidä tunnustaa Jumalalle muuta kuin on.

      Mieleeni tulee vielä Jeesuksen vertaus fariseuksesta ja publikaanista. Fariseus ei myöntänyt omia vikojaan Jumalan edessä, vaan vertasi itseään muihin. Publikaani keskittyi olennaiseen ja oli rehellinen: ole minulle syntiselle armollinen! Publikaanikaan ei silti tunnustanut enempää tai vähempää kuin oli, publikaani tuossa vertauksessa lienee sama asia kuin syntinen, koska publikaanit tunnettiin yleisesti huijareina tuolloin.

      Tykkää

      1. Heino Korpela

        Tuo viestisi on hyvä, mukavan lyhyt ja ytimekäs. Eikö vain olekin, että olet se entinen nimimerkki Jupe? Miksi et käytä edelleen tuota meidän tuntemaa nimimerkkiä?
        Viestiäsi lukiessani muistui mieleen yksi uskova nainen, joka aina seuroissa pyysi saada uskoa syntinsä anteeksi sanoilla: ”Minä kait se olen kaikkein huonoin, laitimmainen. Saanko minäkin uskoa syntini anteeksi? ”
        Mutta annahan olla kun tuli hoitokokoukset, tämä nainen löysi itseään huonompia uskovia vaikka kuinka monta – väärähenkisiä.
        Eli tuo Jupen viesti kannattaa lukea tarkkaan.

        Tykkää

      2. Oon kuullut myös kun puhuja kerran kertoi vanhasta naisesta, joka itseään katsoessaan koki olevansa alimpana Helvetissä ja Kristukseen katsoessaan ylimpänä taivaassa. Puhui asui tuo siunattu mummu.

        Tykkää

      3. Hahah, Heinolla meinasi jo epäilys iskeä, kun oli niin ytimekäs, että voiko se olla :DD. Joo, metrossa olin enkä malttanu olla kommentoimatta ni piti sitten tiivistää, ku ei puhelimella viitsi kovin pitkiä juttuja kirjotella. Ylitin itseni! 😉

        Se miksi vaihdoin nimimerkkiä, oli, että menin sanomaan silloin aiemmin, että jos joku koskaan tulee ja kirjoittaa täällä nimimerkillä Jupe, se en ole minä.

        ”Mutta annahan olla kun tuli hoitokokoukset, tämä nainen löysi itseään huonompia uskovia vaikka kuinka monta – väärähenkisiä.”

        Jep, juuri tähän se juuri yleensä johtaa. Erittäin hyvä esimerkki.

        Tykkää

  25. Kesäkukka

    Heinon kommentissa oli paljon mielenkiintoisia ajatuksia, mikä sai tarttumaan näppäimistöön.

    Heino: ”Mistä ihmeestä johtuu, että nuo mollivoittoiset sanat ja sävelet istuvat niin syvälle suomalaiseen sielunmaisemaan? Jeesus ei kehottanut seuraajiaan itkemään syntisyyttään, eivätkä apostolit mollanneet uskovia saastaiseksi.” Tätä itsekin olen miettinyt. Ehkä se liittyy aika paljon meihin suomalaisiin ja Suomen raskaaseen historiaan? Paljon on ollut ihan ajallista kurjuutta; vilua ja nälkää, eli perustarpeetkaan eivät ole tulleet tyydytetyiksi. Ehkä jo tämän ajallisen kurjuuden (ja köyhyyden) takia on koettu itsensä kovin heikoksi ja tämä näkyy silloin sanoitetuissa lauluissa (myös taivasikävä- aiheisissa lauluissa)? Nyt meillä ei ole elää perustarpeista pulaa, mutta muita huolenaiheita voi olla. Maailma on muuttunut niin valtavasti! En tiedä onko se oman syntisyyden korostaminen tai muistuttelu hyvä asia ollenkaan, ei se ehkä oikeanlaista nöyryyttä ole? Kyllä se taitaa itse itsestään muistuttaa, päivittäin, valitettavasti.

    Tuo Heinon tulkinta vaatepaikasta ja viinileilistä on mielenkiintoinen. En ole kuullut aiemmin tuollaista. Se on totta, että uskonnollisissa yhteisöissä on kovin hierarkkinen järjestelmä, ja ihmisellä tiedetään jo psykologiasta olevan taipumusta siihen, että omia virheitä on vaikea tunnustaa. Eräs psykiatri sanoi, että siinä vaiheessa, kun ihminen kuulee, että hänellä on elinaikaa jäljellä enää 2 kk, hän helpommin alkaa muistaa väärintekemisiään ja kokee tarvetta puhua niistä. (Psykologiasta olisi mielenkiintoista tutkailla myös tottelevaisuus – käsitettä, mitä itse olen nyt viime päivinä pohtinut, siis sitä kuinka ihmisellä on taipumus totella auktoriteettia, jotta ei joutuisi toisten ihmisten kritisoimaksi tai hylkäämäksi, jopa omia arvoja ja omaatuntoa vastaan.)

    Mutta aiheen suuntaan vielä. Lueskelin hankkimaani Tuomo Mannermaan Pieni kirja Jumalasta – kirjaa, ja ensimmäisen luvun otsikko oli ”Ilo”. Ilo liittyy rakkauteen ja rakkaus tietysti Jumalaan, ja se kaikki poistaa pelkoa, josta blogissa on ollut puhe.

    Kirjan teksti on oivaltavaa ja pohdituttavaa. Laitan tähän lainauksen kirjan ensimmäisen luvun alusta (se on pitkähkö, mutta mielestäni niin hyvä, etten raaski jättää mitään pois):

    ” Sana Jumala on menettänyt monille aikalaisillemme selvän sisältönsä. Se on tyhjä sana ilman merkitystä. Tai ei tiedetä, mitä sen tarkoittamalla olennolla on tekemistä konkreettisen elämämme kanssa. Jumalalla ja todellisuudella ei tunnu olevan liittymäkohtaa.

    Kosketuskohta on kuitenkin olemassa. Tämän kosketuskohdan välityksellä myös nykyajan ihmiselle avautuu pääsy käsittämään, mitä Jumalalla tarkoitetaan ja mitä Jumala voi merkitä juuri hänen jokapäiväisessä elämässään.

    Jumala alkaa tulla todelliseksi vasta ymmärtäessämme, mitä rakkaus on, ja rakkaus alkaa tulla ymmärretyksi vasta, kun ymmärrämme, mitä Jumala on.

    Rakkaus on ihmisen olemus. Rakkaudesta ihmisen olemuksena avautuu mahdollisuus oivaltaa, mikä paikka Jumalalla on ihmisen todellisuudessa. Rakkaus ei ole mikä tahansa sielunkyky toisten joukossa, vaan ihminen on hänen rakkautensa. Saavutamme rauhan vasta silloin, kun rakkautemme on löytänyt oman paikkansa, kohteensa. Rakkaus on syvin olemuksemme ja siksi me kaikki myös tavoittelemme rakkautta.

    Rakkauden ja rakastetun läsnäolosta syntyy ilo. Siksi kaikki, mikä tapahtuu rakkaudessa ja rakkaudesta, tapahtuu ilosta. Rakkaus on olemisen syvin ilo.

    Ilon lisäksi kaikki muutkin perusvirittyneisyytemme tilat ovat suhteessa rakkauteen. Suru syntyy rakastetun kohteen poissaolosta. Toivossa suuntaudumme kaiken estävän lävitse kohti sitä, mitä rakastamme. Pelossa koemme rakastamamme olevan vaarassa. Vihassa puolestaan käännymme sitä vastaan, mikä uhkaa rakkauttamme.

    Rakkaus on olemuksemme ja se määrää elämämme laadun. Rakkaus ja ilo kuuluvat yhteen. Siksi elämämme onnistuminen ja epäonnistuminen, epätoivo tai ilo, on sama kuin rakkautemme toteutuminen tai sen toteutumatta jääminen. Liikkumattomia, kuolleita ja kurjia, valottomia ja kylmiä olisimme ilman rakkautta. Kysymys rakkaudesta on meidän aikamme – kuten kaikkien aikakausien – peruskysymys.

    Olemme ihmisiä ja siksi olemuksemme on suuntautunut rakkauteen ja siten iloon.

    Olemme ihmisinä keskeneräisiä ja siksi joudumme kysymään, miten kykenemme rakastamaan.

    Kysyessämme, miten rakkaus ja sen kanssa olemassaolon ilo voivat tulla meille todelliseksi, kysymme itse asiassa, kuka ja mitä Jumala on, ja miten hän voi tulla todelliseksi elämässämme.”

    Iloista ja rakkaudellista elämää meille kaikille!

    Tykkää

  26. Kesäkukka

    Vielä mietin tuota omaa kommenttiani, että tulinkohan oikein ymmärretyksi. En tarkoita niinkään, ettei voisi kokea itseään kurjaksi ihan oikealla tavalla ja varsinkin syntiseksi, ja niin koen usein itsekin. Mutta ehkä oma kilvoitus on siinä, etten jää tai ”putoa” siihen tunteeseen ja oloon, vaan muistaisin aina samalla hetkellä, että ne synnit on anteeksiannetut ja saan olla iloinen siitä. Ja että olen hyvä (oikealla tavalla ymmärrettynä) ja arvokas ihminen, tällaisena.

    Liked by 1 henkilö

    1. Heino Korpela

      Kesäkukka: ”Vielä mietin tuota omaa kommenttiani, että tulinkohan oikein ymmärretyksi. En tarkoita niinkään, ettei voisi kokea itseään kurjaksi ihan oikealla tavalla ja varsinkin syntiseksi, ja niin koen usein itsekin.”

      Kyllä ymmärrämme oikein hyvin kirjoituksesi. Kiitos viestistäsi. Syntisyyden tunteet ovat kyllä ihan oikeita tunteita ja juuri näitten tunteitten takia Jumalan sana meitä lohduttaa ja tukee. Näin myös Jumalan itsensä valitsema kuningas Daavid ymmärsi, että vaikka hän on lankeileva ns. huono uskova, Jumala on kuitenkin häneen mielistynyt. Luetaanpa mitä tuo kuningas kirjoittaa:
      ”Korkeudestaan hän ojensi kätensä ja tarttui minuun, hän veti minut ylös syvistä vesistä.
      Hän vapautti minut vihollisteni väkevistä käsistä, vihamiehistäni, jotka olivat minua vahvemmat.
      He kävivät kimppuuni onnettomuuteni hetkellä, mutta tuekseni tuli Herra.
      Hän avasi minulle tien ja päästi minut vapauteen, sillä hän oli mieltynyt minuun.” (Ps.18:16-19)

      Tuo Daavidin kiitos tuli minulle hyvin rakkaaksi hoitokokousaikana ja se pelasti minut sekoamasta väärien oppien paineista, jotka tahtoivat upottaa syviin vesiin, josta ei olisi enää poispääsyä.
      Eli kun Jumala avaa tien vapauteen ja asettaa lujan kallion jalkojen alle, sitä eivät kykene ihmisopit horjuttamaan.

      Kyllä David muisti minkälainen kehno uskova hän on ja oli ollut, mutta hän samalla tiesi, että Jumala rakastaa hätä ja siksi hän ylistää:
      ”Hän veti minut ylös syvästä kuopasta, upottavasta liejusta. Hän nosti minut kalliolle, antoi lujan pohjan askelteni alle.
      Hän antoi suuhuni uuden virren, kiitoslaulun Jumalamme ylistykseksi. Tämän kuulevat monet, tuntevat pyhää pelkoa ja turvaavat Herraan.” (Ps.40:2,3)

      Ei siis ole ihan väärin laulaa ”Minä musta ja saastainen kurja, olen yljälle kihlattu..” Mutta tätä laulua laulaessa meidän tulee muistaa, että olemme Jumalan Pojan lunastamia ja Jumalalle rakkaita, eli on ihan oikein laulaa; ”ole kiitetty Herrani Jeesus, ole kiitetty kiitetty.”

      Liked by 1 henkilö

  27. Markku Korteniemi

    Kannattaa kuunnella yle-areenasta radioylenykkösen toimittaja Kalle Haatasen viime viikkoinen ohjelma ”Kuoleman ja elämän kysymykset”.

    Samoin kuin ohjelma ”Pyhiä juutalaisia kirjoituksia” jossa keskustelijoina Simon Livson, Riikka Tuori ja Tapani Harviainen. Johdanto: Osa 1. Kuka on juutalainen, Osa 2. Miten juutalaisuus kehittyi, Osa 3. Juutalaisuuden uudistusliikeitä. https://areena.yle.fi/1-4527145#autoplay=true

    Ylihuomenna sunnuntaina 11.11. 2018 – jolloin tulee 100 vuotta mielettömän ensimmäisen maailmansodan päättäneestä Versaillesin rauhansopimuksesta – on Suomen evankelisluterilaisen kirkon seurakuntavaalit eli ns. kirkollisvaalit. Huomenna lauantaina lienee vielä mahdollisuus ennakkoäänestykseen esim. monessa ostoskeskuksessa. Kannattaa äänestää – ja puolustaa kirkkoa tilanteessa, jossa sekularisaatio on viemässä kirkolta viimeisetkin rippeet hengellisestä pääomasta ja vastakulttuurista Jeesuksen askelissa!

    Päivän Wanha: ”Herätysliikkeessämme kuulee monesti sanottavan ´kirkko on meille rakas`. Tuossa kohtaa en ole enää pitkään aikaan löytänyt samaa säveltä. Nyt kun lehdissä on ollut juttua piispojen edustusasunnoista ja rahankäytöstä lounaisiin, viineihin ja viinaan, päätin erota kirkosta. Annan saman rahan joka ennen meni kirkolle, nyt maailman huono-osaisille lapsille. Katson, että maksaessani kirkon jäsenmaksua, siitä menee ehkä 2% siihen tarkoitukseen johon haluan.”

    Ymmärrän kyllä näkemystäsi ”Päivän Wanha”. Vastoin Jeesuksen ja apostolien esikuvaa ja opetusta, piispamme nauttivat ministeritason palkkaa ja kirkolla on miljardien sijoitusvarallisuus – eikä varmaankaan kaikilta osin edes eettisesti puolustettaviin kohteisiin! Ei se ”Jumalan Valtakunnan” meiningiltä vaikuta !?

    Pertti: ”Miten vl-liikkeen ”sielunhoidolliset keskustelut” vastaavat gradussa esitettyjä ajatuksia?”
    Kesäkukka: ”Ja, millä tavalla voisimme rohkaistua rakastamaan enemmän Jumalan haluamalla tavalla.”

    Viimeisen Päivämiehen julkaisuliite kertoi SRK:n julkaisemasta uudesta kirjasta ”Usko ja mieli – mielenterveyskysymyksiä uskon näkökulmasta”. En epäile, etteikö kirjassa olisi paljon hyvää, mutta onkohan varmasti mukana myös hengellisen väkivallan aspekti? Edelleen esittelyssä kerrotaan, että ”toimittajan tueksi nimettiin työryhmä, jossa oli mukana kustannustoimittaja ja mielenterveyden ja sielunhoidon asiantuntijoita…” Jaa – missä kaikessa suhteessa asiantuntijoita, nimittäin kun yksi nimetty henkilö on saanut oikein tuomiokapitulin huomautuksen hengellisestä ja henkisestä kiusaamisesta ja väkivallasta, enkä ainakaan minä ole huomannut mitään julkista parannusta siitä – en myöskään osallisuudesta 1970-luvun hengellisen väkivallan aaltoon…

    Isäinpäivääkin juhlitaan viikonloppuna – Onnea ja Taivaanisän siunausta kaikille isille, myös vuoden isäksi valitulle Topi Linjamalle!

    PS. Isäinpäivää sivuten kannattaa lukea myös ylen uutiset viime päiviltä: ”Lailan syntymä oli perheelle shokki: Pettymys ja häpeä down-lapsesta muuttuivat pian ylpeydeksi”

    ”Älylaitteet tyhmentävät koko ihmiskunnan – Aivotutkijan 5 vinkkiä keskittymiskyvyn elvyttämiseen.”

    ”Somepioneerin lapsilla ei ole älypuhelimia. ´Kun tietää miten makkaraa tehdään, ei halua syödä sitä.”

    Tykkää

    1. entinen valtuutettu

      Markulta: ”Ylihuomenna sunnuntaina 11.11. 2018 – jolloin tulee 100 vuotta mielettömän ensimmäisen maailmansodan päättäneestä Versaillesin rauhansopimuksesta – on Suomen evankelisluterilaisen kirkon seurakuntavaalit eli ns. kirkollisvaalit.”
      Hyviä ne vaalit ovat, mutta kirkkoa hallitsevat nytkin semmoiset seurakuntavaltuustot, joilla ei ole demokraattisia piirteitä kuin nimeksi. Tarkoitan tällä sitä, että monessa seurakunnassa on ehdokkaita yhtä monta kuin valittavia, joten vaalia ei tarvitse pitää. Näin ne edustajat joilla ei ole demokraattista kannatusta, he näin varmistavat oman edustuspaikkansa. Tämmöinen farssi, tai näytelmä on monessa kirkossa tänäänkin totta. Papeilla ja piispoilla on suojatyöpaikka kirkossa, ei tarvitse edes uskoa Jumalaan, virka säilyy.
      Luottamushenkilöiden ei ole pakko hankkia ehdokkaita enempää kuin valitaan valtuutettuja. Näin johdetaan kirkkoa ja kansa maksaa, eletään herran pelossa.

      Tykkää

    2. Markku Korteniemi

      Ensi viikko 18.-25.11. 2018 on SRK:n julkaisuviikko. Kyllä SRK:lla on paljon erinomaisia julkaisutuotteita.

      Mutta palaan vielä tuohon kirjaan ”Usko ja mieli” – ja siis ihan vain sen infon varassa, mitä oli Päivämiehen mukana tulleessa erillisessä julkaisuviikko-lehdessä. Uskon kyllä, että kirjan toimittaja Anna Karjula on omalta osaltaan tehnyt vilpitöntä ja erinomaista työtä. Onnittelut hänelle siitä!

      MUTTA. Sekä Koillismaalta Pudasjärveltä, että Keski-Pohjanmaan Toholammilta kerrotaan tapauksia, joissa kristittyjä on hoitotoimilla ajettu henkiseen ja hengelliseen umpikujaan, jopa fyysiseen sairastumiseen ja kuolemaan.

      Miten on mahdollista, että SRK nimittää kaksi kylmän linjan hoitomiestä tällaisen teoksen työryhmään ”sielunhoidon asiantuntijoiksi” ?!!

      Onko teoksessa ehkä heidän omakohtaiset kertomuksensa; mikä meni hoitotoimissa vikaan ja mitä he haluavat nöyrästi pyytää anteeksi? Vai onko weliverkosto antanut heille mahdolisuuden ”valkopesuun” kätevällä uudella ”brändäyksellä” uuden tuotteen siivellä? – Joku kyllä jo ehti väittää, että loukattu narsismi etsii kyllä sitkeästi paikan ja balsamin haavaansa jatkaakseen kuin mitään ei olisi tapahtunut.

      Tykkää

      1. Pertti Niukkanen

        Kiitos vinkistä, Markku! Täytyypä tutustua tuohon uutuuskirjaan ”Usko ja mieli”. Esittelyssä kerrotaan:

        ”Työryhmään kuuluivat kutsuttuina psykiatrian professori Arja Mainio, kappalainen Tapani Kirsilä, rovasti Erkki Piri ja loppuvaiheessa myös psykoterapeutiksi erikoistuva Jenni Hintsala.”

        Tästä taitaakin selvitä, ketkä ne kaksi hoitomiestä ovat. 🙂

        Tykkää

      2. Kivikkokasvi

        Hoitokokouksiahan SRK on julkisesti pahoitellut. Silloin huomioni herätti se, että Päivämiehessä kehotettiin ottamaan henkilökohtaisesti yhteyttä, jos oli tuntenut joutuneensa väärin kohdelluksi. Oliko ”hoitomiehet tai -naiset” jo itse ottaneet yhteyttä henkilöihin, joita tunsivat loukanneensa, ja kehotus kohdistui mahdollisesti jäljelle jääneisiin?

        Joskus tuntuu kuin yhteisössämme monikin asia käsiteltäisiin jotenkin väärinpäin. Helposti käy niin, että syyllistetään ns. uhri. Onko kysymys ihmisen erehdyksestä, emmehän näe sydämeen niin kuin Jumala, vai onko opetuksessa/käytännöissä jotakin vinksallaan?

        Tässä joitakin hajanaisia mietteitä. Hartain toiveeni on, että yhteisössämme olisi kaikilla turvallista olla. Viime kädessä Jumala tietää kaiken, totuus ei häviä.

        Tykkää

      3. Quo Vadis

        MK: ”Miten on mahdollista, että SRK nimittää kaksi kylmän linjan hoitomiestä tällaisen teoksen työryhmään ”sielunhoidon asiantuntijoiksi” ?!!”

        Tulee kyllä väistämättä mieleen, että Pukki kaalimaan vartijana.

        Tai entinen antidoping-toimikunnan puheenjohtaja, vitsi vitsi ☺️.

        Tykkää

  28. Anna

    Heippa! Katsoiko teistä kukaan Sannikka & Ukkola-ohjelmaa, missä oli aiheena tämä uutisissa ollut konservatiivisten tahojen mm. seksuaalisuudesta kertova kirja. Mukana oli mm. lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila, joka sanoi aika kovaa vastaan, sanomalla tyyliin että tällaiset tahot, niin kuin Sley, saa jäädä omaan nojaansa ja että samaa sukupuoltaolevien avioliittojen vastustaminen rikkoo ihmisoikeuksia. Itselleni jäi lähinnä vain fiilis, että melko ahtaalle ajetaan ihmisiä. Kiinnostaisi tietää teidän ajatuksianne, jotka kyseisen ohjelman myös katsoitte. Itseäni jäi mietityttämään se, että voiko kaikki opetukset ja ohjeet mitä lapsille annetaan, määritellä hengelliseksi väkivallaksi. Onko se, jos opettaa lapselle, että seksuaalisuutta on hyvä harjoittaa vasta avioliitossa, hengellistä väkivaltaa? Uskonnonvapauden tila tuntuu olevan tällä hetkellä todella kyseenalainen.

    Tykkää

    1. Hei, Anna. Olen katsonut ohjelman. Se herätti paljon ajatuksia, ja aikeissani on ostaa ohjelmassa mainittu kirja ja kirjoittaa siitä oma blogitekstinsä. Laitan muutaman linkin kirjoituksiin, joissa on esitetty analyysia Kurttilan sanomisista ko. ohjelmassa. Erinomaisia kirjoituksia kumpikin. Suosittelen lukemaan:

      https://sti.fi/index.php/blogi/794-rikotaanko-kutsuvat-sitae-rakkaudeksi-kirjassa-lakia?fbclid=IwAR1kr-FDQMvCJKN3Hi9AX9EwMvB81vHz5lNSMT_CZxeTc53aplmMCNY0RDs

      https://www.sley.fi/avoin-kirje-lapsiasiavaltuutettu-tuomas-kurttilalle/

      Vielä se, että kyllä uskonnonvapauden tila on minustakin heikentynyt. Kurttilahan sanoo ohjelmassa näin: ”Valtion täytyy olla kiinnostunut. Tällaiset sisällöt, tällaiset painotukset, tällaiset sanomatta jättämiset siitä, kuka on tärkeä. Ja mikä on lainsäädäntö? Ei nyt oikein pelitä. … Mutta oleellista onkin se, että tämä lainsäädäntö koskee myös teitä. Te ette ole oma saarekkeenne. Tämä uskonnonvapauden teema on nyt hieman konfliktissa sen perusoikeuden kanssa, josta me nyt kuitenkin myös puhutaan.”

      Erikoista puhetta tuossa asemassa olevalta ihmiseltä!

      Tykkää

    2. Vuokko Ilola

      Hengellistä väkivaltaa on se, kun omia käsityksiä ja mielipiteitä tunkkastaan lapsen pääkoppaan pelottelun ja painostamisen avulla. Voi kertoa omasta käsityksestään, mutta ihan ketään ei voi pakottaa ajattelemaan samalla tavalla, siitä ei seuraa mitään hyvää.

      Lapselle voi sanoa mielestäni myös sen, että seksuaalisuutta on hyvä harjoittaa vasta avioliitossa ilman että se on hengellistä väkivaltaa, mutta onko se kovin tehokas tapa? Ja onko olemassakaan tehokasta tapaa rajoittaa ihan kenenkään ihmisen seksuaalisuuden harjoittamista? En usko, että jos kehotukset ja kiellot nyt auttaisivatkin pysymään ohjeistuksessa, että niistä seuraisi kovin paljon mitään hyvää. Esimerkiksi itsetyydytyksen kielto on ajanut ihmisiä mielisairaaloihin ja muutenkin isoihin ongelmiin.

      Ennen avioliittoa tapahtuvan seksin kieltävät uskonyhteisöt eivät kovin hyvin onnistu palopuheissaan ja pyhyyden ohjeistuksissaan. Tästä olen puhunut aiemminkin. Myös puhujat (ainakin vl-liikkeessä) myöntävät sen, että tosi harva onnistuu marssimaan puhtaalta seurustelulta alttarille.

      Eli synti ei ole mielestäni hyvä perustelu aloittaa seksielämää vasta avioliitossa. Olen tavannut paljon vl-ihmisiä, jotka ovat vihanneet seksuaalisuuttaan, koska se on niin vaikea asia. Sellaisesta vihasta ei seuraa mitään hyvää.

      Puhuisin enempikin vastuullisuudesta ja jakaisin tietoa, mitä mistäkin asiasta saattaa seurata ja poistäisin miettimään tarkasti, mihin haluaa ryhtyä. Eli se, mitä tehdään, tehdään ajatuksen kanssa ja syvällä harkinnalla, koska seuraamukset tulee myös itselle kestettäviksi.

      Vähän samaa ajatusta tapailen esimerkiksi meikkaamisen kanssa. Synti on sen estämiselle huono perustelu, mutta ympäristöongelmat ja kroppaan kerääntyvät kemikaalit tosi hyvä perustelu.

      Tykkää

  29. Markku Korteniemi

    Sorry, tämmöstä se on kun tulee vanhaksi; edellinen kommenttini vilisi virheitä 😦

    Seurakuntavaalien varsinainen vaalipäivä on tietysti vasta reilun viikon päästä sunnuntaina 18.11. 2018 – eli kaikki ehditte äänestää 🙂

    Ja se ensimmäisen maailmasodan lopettanut hetki 11.11. 1918 klo 11 oli tietysti vasta aseleposopimus, joka allekirjoitettiin Compiègnen metsään ajetussa rautatievaunussa Ranskassa. Versaillesin rauhansopimushan allekirjoitettiin vasta seuraavana vuonna 1919.

    Euroopan kansat olivat suuren isänmaallisen innostuksen vallassa tervehtineet sodanjulistuksia ja lähteneet iloisella mielellä sotaan 1914 esivaltaansa ja Jumalaansa luottaen. Mutta sota ei loppunutkaan syksyyn mennessä ja omenoiden kypsyttyä. – Sotilaat, jotka ottivat kristillisen sanoman joulusta tosissaan tekivät monilla rintamaosuuksilla jouluna 1914 ja vielä seuraavanakin omin päin vihollissotilaiden kanssa taukoja ja joulurauhoja mielettömään tappamiseen, – mistä tietysti sotaherrat repivät pelihousunsa. Ja niin hirmuinen teurastus jatkui vielä neljä pitkää vuotta…

    Kiitos Annalle aiheellisesta kommentista! – Valitettavasti tuohon suuntaan kehitys on menossa – ja näyttää ettei etsikkoaikaansa asiassa tunne sen enempää meidän ”kristillinen” hallituksemme eikä sen takana oleva eduskunnnan enemmistö, jolle kaikki kaikessa on vain valta ja materiaalinen hyvä; so. sote ja talouden eli tuotannon ja kulutuksen jatkuva kasvu! Ei tosin vanhempien oikeutta kristilliseen kasvatukseen näytä puolustavan paljoa piispammekaan ja vain kovin kovin matalalla profiililla Päivämies-lehtikin.

    Tykkää

  30. Löysin kauniita sanoja Martti Lindqvistin teoksesta ”Toivosta ja epätoivosta”:

    ”Toivo on antautumista ajan virtaan, epätoivo puolestaan sen rannalle jäämistä. Ajan virta voi kiihtyä ja rauhoittua. Siinä on akanvirtoja, putouksia, suvantoja ja kapeikkoja. Se voi jäätyä ja siinä olevan veden määrä vaihtelee. Mutta aina se virtaa. Muuten se lakkaisi olemasta.”

    Mulla tulee tuosta mieleen Johanneksen evankeliumin sanat :

    ” Tuuli puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee; niin on jokaisen, joka on Hengestä syntynyt.”

    Lindqvist oli teologian tohtori ja ymmärtääkseni myös psykoterapeutti. Suosittelen lukemaan hänen teoksiaan. Niissä on aidosti viisasta psykologiaa ja usko vahvasti esillä.

    Tykkää

  31. Markku Korteniemi

    Aiva erinomaisia ovat nuo Roosan vinkkaamat Soili Haverisen (sley) ja Jari Rankisen (sti) kirjeet lapsiasianvaltuutettu Tuomas Kurttilalle koskien suomalaisten konservatiivikristittyjen vasta julkaisemaa nuorten sukupuoliopasta ”Kutsuvat sitä rakkaudeksi”. Soili Haverinen kirjoittaa mm:

    ”Kutsuvat sitä rakkaudeksi -oppaan kaltaiselle julkaisulle on ollut pitkään tarve. Tämä tarve tulee nimenomaan kristityiltä nuorilta, jotka kysyvät, kuinka voivat rakentaa seksuaalielämäänsä kristillisen etiikan mukaisesti. Tämä varsin laaja julkaisijajoukko siis vastasi nuorten pyyntöön. Julkaisijat eivät rajoitu pelkästään evankelisluterilaisen kirkon piiriin, vaan siinä on mukana suomalaisia kristillisiä kirkkokuntia hyvin laajasti. Oppaan voidaan siis katsovan edustavan varsin kattavasti suomalaista kristillistä seksuaalikäsitystä, joka eroaa merkittävästi sekulaarista postmodernista käsityksestä. Lienee siis helppo huomata, ettei se ole SETAn julkaisu eikä edusta samaa ihmiskäsitystä tämän kanssa.

    Ajassamme, joka vilisee toinen toistaan erikoisempia elämäntapaoppaita, on hyvin erikoista, että juuri tämä opas nostetaan silmätikuksi, josta useat viralliset tahot ovat vuorollaan huolissaan. Onko todella suurikin yhteiskunnallinen ongelma, jos osa nuorisostamme haluaa pyrkiä rakentamaan koko elämän kestävää parisuhdetta ja säästää seksuaalisen kanssakäymisen vain tähän suhteeseen? Tai pitääkö olla huolissaan, jos nuoriso ei tutustukaan vastakkaisen sukupuolen ominaisuuksiin tuijottamalla ruudusta tuntikaupalla pornoa vaan sen sijaan ystävystymällä ja tutustumalla rauhassa muiden harrastusten kautta? Vastakkainen arvomaailma tulee kyllä jokaista nuorta vastaan aivan varmasti. Kyse on siitä, tarjotaanko heille mitään muita vaihtoehtoja. Vaati rohkeutta olla valtavirrasta erilainen ja elää toisin. Mielestäni nämä nuoret tarvitsevat kaiken tuen ja rohkaisun, jonka heille voimme antaa, koska paine toiseen suuntaan on todella kova.

    Oli erikoista, että ette ohjelmassa suostunut vastaamaan Jari Rankisen suoraan kysymykseen pornoteollisuudesta ja siitä, tuleeko sitä mielestänne sitten kannattaa. Tämä on nimittäin erittäin merkittävä kysymys tämän ajan lasten kohdalla, ja toivoisin teidän lapsiasiavaltuutettuna perehtyvän myös siihen ja ottavan siihen myös julkisesti kantaa. Taskussa kulkevien digilaitteiden myötä useimmat lapset tutustuvat pornoteollisuuden tuotoksiin viimeistään peruskoulun ensimmäisellä luokalla, ja joudumme kohtaamaan pornoriippuvuutta yhä pienempien lapsien joukossa. Eikö tämä ole mielestänne lainkaan sellainen asia, josta pitäisi huolestua? Onko opas, joka lausuu tämän huolen ääneen todella mielestänne vahingollinen nuorille? Tulisiko heitä sen sijaan mielestänne kannustaa pornoriippuvuuteen, josta varoittaminen oppaassa on tuomittu nyt julkisuudessa moneen otteeseen?”

    Lapsiasiainvaltuutettu Tuomas Kurttilan olisi syytä korjata vastuuttomat lausuntonsa ja vaikenemisensa – tai jättää paikkansa – ja sen vauhdittamiseksihan olisi olemassa myös nettiadressin mahdollisuus. Virkamiehet ja valtuutettumme venyttävät ja vanuttavat nykyisin lakejamme ja niiden tulkintoja estottomasti lipilaarin median taputusten tuella, vaikka lainsäädäntö ja lakien tulkinta pitäsi olla Suomessa ennen muuta eduskuntamme vallassa. – Omituistahan on, että lestadiolaisen pääministeri Sipilän, katolisen Soinin ja uskoakseni luterilaisen vähintäänkin tapakristityn Orpon johtama ”kristillinen” hallituksemme, joka nojaa eduskunnan enemmistöön, näyttää hukanneen valtakirjansa ja mahdollisuutensa olla arvojohtaja edes pahimpien ääritulkintojen oikaisemisessa… Sensijaan puolivirallisessa asemassa lakien tulkitsijoina näyttää olevan sellaiset järjestöt kuin seta, sexpo – ja kai vihreät nuoretkin.

    No mitä tekee kirkko ja piispamme? En ole ainakaan huomannut konservatiivisen sukupuolioppaan puolustusta. En ole sitä huomannut Päivämies-lehdessäkään edes yleisellä tasolla – mikä kolahtaa valitettavasti ennen pitkää kristillisyytemme omaan nilkkaan…

    Mutta vaikuta vaaleilla – äänestämällä! Ensi sunnuntain seurakuntavaaleissa on kaikilla viimeistään äänestyspäivänä 16 vuotta täyttäneillä äänioikeus.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s