Joona Korteniemi
Raamatun mukaan Jumala on olemukseltaan Totuus: ” En minä ole tulostani itse päättänyt – minut lähetti hän, joka on totuus itse”, toteaa Jeesus (Joh.7:28). Jumalan tunteminen on siis Totuuden tuntemista. Jeesuksessa Jumala eli Totuus tuli ihmiseksi, jotta me valheen valtaan joutuneet ihmiset voisimme tuntea hänet.
Raamatun mukaan uskovaisten joukko, Jumalan seurakunta, on tarkoitettu ”totuuden pylvääksi ja perustukseksi” epäuskoisen maailman keskellä (1.Tim.3:15). Se tarkoittaa, että meidän tehtävämme on pitää Kristus-Totuutta esillä Pyhän Hengen, Totuuden Hengen voimalla elämällä oikein ja tarjoamalla anteeksiantamuksen evankeliumia. Jumala nimittäin tahtoo, ”että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden” (1.Tim.2:4).
Armo ja totuus eivät ole vastakohtia vaan kuuluvat erottamattomasti yhteen: parannuksessa ihminen ei pääse armottoman totuuden alta ”armolliseen” epätotuuteen. Sen sijaan armo ohjaa tuntemaan ja rakastamaan totuutta, Jumalaa. Armo ilman totuutta ei ole armoa vaan välinpitämättömyyttä ja valhetta.
Hengellisessä kielenkäytössä sana ”totuus” tarkoittaa paljon laajempaa ja syvällisempää asiakokonaisuutta kuin vain arkista rehellisyyttä. On silti hyvin tärkeä muistaa, että se tarkoittaa myös sitä. Elävän uskon tulee todella ohjata meitä tinkimättömään rehellisyyteen, reiluuteen ja oikeudenmukaisuuteen suhteessa lähimmäisiimme.
Jumala tarkoitti ihmisen elämään yhteydessään, siis Totuuden yhteydessä. Ihmisen onni on olla lähellä Jumalaa, Totuutta. Varmaankin tästä syystä me kaikki voimme parhaiten reilussa, rehellisessä, avoimessa ja oikeudenmukaisessa ilmapiirissä. Totuudellisuus synnyttää nimittäin luottamusta. Sen varassa elävät pohjimmiltaan kaikki ihmisyhteisöt perheistä ja kaveriporukoista suuriin valtioliittoihin. Luottamus saa puolestaan aikaan rakkautta, jota kokiessaan ihmispersoonat avautuvat kukoistukseen, tulevat siksi mitä ovat.
Valhe on vastaavasti mädättävää myrkkyä kaikille ihmisyhteisöille. Valehteleva ihminen on epäluotettava. Hän tuhoaa luottamuksen ilmapiiriä, jonka varassa jokainen yhteisö on. Valhe synnyttää epäluottamusta, epäluottamus pelkoa, pelko vihaa, viha katkeruutta. Vihan ja katkeruuden ilmapiirissä ihmiset voivat huonosti, ahdistuvat ja sulkeutuvat. Valhe ja epärehellisyys ovat siis myrkkyä ihmispersoonien kukoistukselle. Turhaan ei Jeesus kutsu Jumalan vastustajaa, Saatanaa, ”valheen isäksi”: ” Hän on kaukana totuudesta, se on hänelle vieras. Kun hän valehtelee, hän todella puhuu omiaan, sillä hän on valehtelija ja valheen isä.” (Joh. 8:44)
Valhetta pyritään usein peittelemään uusilla valheilla. Ihminen tai ihmisyhteisö voi tämän myötä joutua valheiden verkkoon, josta on vaikea vapautua. Valheen verkon selvitteleminen vaatii paljon aikaa ja henkisiä resursseja, jotka ovat pois ihmisen tai yhteisön varsinaisista päämääristä. Silti valheiden verkon selvitteleminen on aina kannattavampaa ja kestävämpää kuin selvittelemättä jättäminen. Totuus tekee vapaaksi, lupaa itse Jeesus (Joh. 8:32).
Jumala on olemukseltaan Totuus, joten totuudella on aina itseisarvo. Kaikki toimintatavat, yhteisöt ja organisaatiot tulee arvioida sen valossa, edistävätkö ne totuutta ja rehellisyyttä. Jos edistävät, ne ovat hyviä ja oikeita, jos eivät, ne ovat vahingollisia ja pahoja. Tämä on tärkeä muistaa, koska ihmiskunnan alati toistuviin peruserehdyksiin kuuluu se, että toimintatavat, organisaatiot ja yhteisöt muodostuvat vähitellen itseisarvoiksi. Tällöin niiden hyvää voidaan yrittää edistää epärehellisinkin keinoin. Itseisarvoksi tarkoitetusta totuudesta tuleekin väline, jota käytetään vain, mikäli siitä on hyötyä. Tällaista ei saa kuitenkaan hyväksyä. ”Totuutta vastaan emme voi mitään, vaan me taistelemme sen puolesta”, muistuttaa Paavali korinttilaisia (2.Kor.13:8).
Hengellinen kieli on tarkoitettu apuvälineeksi ihmisen johdattamisessa elävään uskoon, perimmäisen Totuuden eli Jumalan tuntemiseen. Siksi on aivan erityisen hirvittävää, jos hengellistä kieltä käytetäänkin valheen ja ihmisen vahingoittamisen apuvälineenä. Jumala varoittaa: ”Älä käytä väärin Herran, Jumalasi, nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka käyttää väärin hänen nimeään!” (2. Moos. 20:7; 5. Moos. 5:11) Paras käännös toiselle käskylle olisi ilmeisesti: ”Älä käytä petokseen Herran, Jumalasi, nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka käyttää hänen nimeään petokseen.”Toisessa käskyssä ei siis tarkoiteta niinkään jätkäporukoissa harrastettua sadattelua (sekin on kyllä ehdottomasti syntiä) vaan nimenomaan hengellisen kielen väärinkäyttöä ihmisen vahingoittamiseen.
Miksi se sitten on niin vakavaa? Siksi, koska sellainen voi vakavasti ja peruuttamattomasti vahingoittaa ihmisen suhdetta Jumalaan. Hengellisen kielen valheellista käyttöä kokeneen on, ymmärrettävästi, vaikea ottaa sitä enää koskaan vakavasti. Haluan uskoa, ettei kukaan kuole pois elävästä Jumalasta toisen ihmisen syntien vuoksi. Silti meidän on vakavasti tiedostettava suuri vastuumme, josta meidät vaaditaan kerran myös tilille. ”Älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa”, muistuttaa Johannes (1.Joh.3:18)
Hulluinhuonelainen 
Jt, olen mielenkiinnolla lukenut kirjoittamiasi blogeja täältä. Kuten on todettu, elämme hämmennyksen ja taistelun aikoja Siionissa, sekä
sisäisesti että suhteessa maailmaan. Näissä taisteluissa, jo kristillisen kirkon
historian aikana tapahtuneissa, on nimenomaan kyse totuuden ja harhan, pimeyden ja valon välisestä kamppailusta (vrt. Lutherin taistelut). Vieläpä siten, että totuuden ja harhan välinen rajaviiva on ajoittain hyvin epäselvä, ns. ”harmaa alue” tai veteen piirretty viiva, joka yhtäältä katsottuna näyttää toiselta ja toisaalta katsottuna toiselta. Myös siten, että alunperin totuudelta näyttänyt voikin osoittautua harhaiseksi ja vääristyneeksi.
Seurakuntalaiva voi näin ikäänkuin kadottaa suuntansa joutuessaan hämmennyksen sumuun, tai ns. kahden tulen väliin (vrt. Mooses Punaisen Meren rannalla). Emme tiedä tarkkaan, mihin suuntaan lähteä, mitkä ovat täsmälleen oikeat ratkaisut kulloisessakin tilanteessa, mikä olikaan matkamme tarkoitus, missä on evankeliumin suuntaa antava valo.
Mielestäni nyt on hyvä pysähtyä kuuntelemaan. Voimme vain palata uudestaan
peruslähteelle, tutkia Jumalan sanaa, kuunnella sitä, käydä dialogia tämän hetken todellisuuden ja Jumalan Sanan välillä ja kuunnella entisten pyhien askeleita: mihin ovat entiset pyhät uskonsa perustaneet, mikä on ollut tärkeintä, säilyttämisen arvoista, mikä taas on matkan varrella
tarttunutta, luopumisen arvoista inhimillistä hapatusta, joka himmentää Kristuksesta loistavaa valoa. Mikä on muuttumatonta Jumalan Sanaa (lakia ja evankeliumia) ja mikä on taas historiallisten tilanteiden mukaan muuttuvaa?
Kun tutkimme uskon perusteita, tutkimme samalla myös valon ja pimeyden sekä totuuden ja harhan syvintä olemusta. Suurennuslasina ja lamppuna meillä itse pimeyden ja kuoleman voittanut Kristus eli evankeliumi. Uskomme
perusteiden tarkastelun tulee tapahtua evankeliumin auringon
”läpivalaisulla”: se mikä kestää sen, on säilyttämisen arvoista. Näin myös elävässä elämässä tapahtuvia konkreettisia valintoja ja uskovaisten yhteisössä vallitsevia käytänteitä, opetusta ja sisäisiä rakenteita tulisi tarkastella (vrt. jälleen Luther).
Evankeliumin arvon mukainen elämä pyrkii aina kunnioittamaan elämää, edistämään ja ylläpitämään tasapainoa ja eheyttä. Evankeliumi lahjoittaa, antaa ja lohduttaa, kulkee heikoimman rinnalla sekä luo uutta särkyneen tilalle. Kristuksen evankeliumi pysyy samana, sen kautta Jumala pelastaa ihmisen valheen ja pimeyden vallasta, se pysyy kaikissa oloissa ja historian vaiheissa samana. Evankeliumi suuntaa valonsa ja eheyttävän voimansa juuri sinne, mistä kuuluu heikoimman, avuttomimman ja puolustuskyvyttömimmän ääni. Se osoittaa elämämme tärkeysjärjestyksen.
Evankeliumin valo paljastaa valheen ja illuusion. Illuusion kuori voi olla päältä
kaunis, mutta ei kestäkään evankeliumin läpivalaisua. Evankeliumin valo kutsuu meitä toimimaan heikoimman ehdoilla, siten että pyrimme tekemään myös käytännön tasolla ja Siionin toiminnassa sellaisia
valintoja, jotka edistävät evankeliumin äänen kuulumista ja nimenomaan heikoimman ja puolustuskyvyttömimmän kärsimyksen näkemistä rehellisesti. Evankeliumi ei pakene valheellisuutta, vaan paljastaa sen kaikessa rumuudessaan. On siis kuunneltava niitä ihmisiä, jotka ovat kärsineet myös Siionin sisällä, heille on annettava ääni, heidät on nähtävä, heidän kokemuksensa on otettava todesta, heitä on lohdutettava.
On katsottava rehellisesti vanh.lestadiolaisen yhteisön sisälle kätkeytyvää syntiä, joka voi ilmentyä yksilön kokemusten vähättelynä, vallan väärinkäyttönä,
omahyväisyytenä, hengellisenä väkivaltana ja uhrin vaientamisena.
Jos Jumalan valtakunnan sisällä ei uskalleta katsoa totuutta rehellisesti silmiin,
niin missä sitten? Kristuksen evankeliumin valo paljastaa valheen ja pimeyden, meillä ei ole mitään pelättävää.
TykkääTykkää
Kiitos kommentista, Kirsi. Juuri näin. Kiteyttäen: Jumalan seurakunnan on kritisoitava myös itseään Jumalan sanan valossa, ei ainoastaan epäuskoista maailmaa.
Tämä ei tarkoita (tai ainakaan saa tarkoittaa) seurakunnan merkityksen turhentamista eikä maailmaan mukautumista. Raamatun valossa tapahtuva itsekritiikki on kuitenkin välttämätöntä, jotta seurakunta säilyisi oikeana Jumalan seurakuntana. Paradoksaalisesti juuri sellainen seurakunta, joka pitää Jumalan seurakunnan olemustaan itsestäänselvyytenä, on suurimmassa vaarassa menettää sen.
Seurakunta on kyllä erehtymätön siinä merkityksessä, että Jeesuksella on maan päällä oikeita opetuslapsia maailman loppuun saakka. Emme kuitenkaan tiedä, minkä verran.
Jumalan sana ei lupaa, että uskovaisten enemmistö olisi erehtymätön tai että suuretkaan kokoukset tai organisaatiot olisivat erehtymättömiä. Siksi niitä kaikkia on aina arvioitava Jumalan sanan, Pyhän Raamatun valossa. Ei pilkallisesti eikä pahantahtoisesti, mutta arvioitava kuitenkin.
Olen kirjoittanut tästä niin moneen kertaan monessa paikassa, että tunnen itseni oikeaksi papukaijaksi. Koen asian kuitenkin hyvin tärkeäksi, koska se on mielestäni Lutherin uskonpuhdistuksen opetus meille.
TykkääTykkää
Olen samaa mieltä. On todella vaarallista, jos Jumalan valtakunnassa
syyllistytään ns. hengelliseen ylpeyteen, eikä uskalleta nähdä pahuuden
hienosäikeisiä verkkoja, jotka voivat kietoutua myös uskovaisten
keskinäiseen elämään. Pahuus kun voi naamioitua ulkopäin katsottuna hyväksi, ja se
voi yllättää ns. ”kokeneimmankin” kilvoittelijan. Turhaan ei Jeesus käskenyt
opetuslapsiaan valvomaan eli olemaan hereillä.
Evankeliumi itse on totuus ja velvoittaa meitäkin kohtaamaan totuuden
vääristelemättä tässä hetkessä ja menneisyydessä. Vääryyden on tultava päivänvaloon
juuri siinä mitassaan kuin se on tapahtunut, sen jälkeen anteeksiantamuksen
evankeliumi voi sen upottaa armon mereen.
Tämä koskee mielestäni myös menneisyydessä tapahtuneita vääryyksiä. Asioita on
tarkasteltava myös kokemushistorialliselta kannalta: mitä vahinkoa opilliset harhat,
vääristyneet tulkinnat ja hoitomuodot ovat aiheuttaneet yksilötasolla, jopa pienissä
lapsissa, ja miten
vaurioittaneet ihmisten uskonelämän lisäksi mahdollisesti myös psyykeä. Tämä voi
olla erittäin epämiellyttävää ja pelottavaa kuunneltavaa, ja olisi mukavampi painaa
asiat villaisella, mutta Jumalan valtakuntaa ei ole perustettu selvittämättömien
vääryyksien ja puolitotuuksien päälle.
Hengellisen yhteisön traumaattisen historian purkamisessa tarvitaan taitavan
sielunhoidollisen asiantuntemuksen lisäksi mahdollisesti myös psykologista ja
psykiatrista asiantuntemusta. Kun hyväksymme ihmisten erilaiset kokemukset, annamme
niille tilaa ja kuuntelemme heitä, kärsimys tulee nähdyksi ja näin evankeliumin
eheyttävä ja uudistava voima pääsee
korjaamaan sisäisesti särkynyneitä ihmisiä ja vaikuttaa eheyttävästi koko Siioniin.
Totuuden äänitorvia tarvitaan Siionissa etenkin silloin, kun on
hämmennyksen aika. Kukaan meistä ei kuitenkaan kestä katsoa totuutta silmiin ilman
evankeliumia.
Anteeksiantamuksesta vielä muutama sana: mikäli ihminen on pahasti särkynyt
lähimmäisen tekemästä vääryydestä, esim. väkivallan eri muotojen kautta (fyysinen,
seksuaalinen, henkinen ja hengellinen), anteeksiantamus voi vaatia vuosikymmenien,
jopa loppuelämän kestävän sisäisen kamppailun. Varsinkin jos vääryys on tapahtunut
(nimellisesti) uskovaisen ihmisen toimesta, ja vielä hyvyyteen naamioituna, silloin
uhrissa ja jopa
läheisissä voi tapahtua lopullinen elävän uskon sammuminen, kuten myös psyykkinen ja
fyysinen vaurioituminen. Tämä on yksi kammottavimmista synnin muodoista, ja meidän
on uskallettava kohdata myös tällaiset veljemme ja sisaremme. Väärintekijä voi olla
esim. seksuaalinen narsisti, jolla ei ole mitään omaatuntoa tai synnintuntoa, eikä
siten edes kykene tekemään parannusta saati hyvittämään uhrin kärsimyksiä, mutta
nimellisesti kantaa edelleen uskovaisen nimeä. Tällaisia eri asteisia
persoonallisuushäiriöisiä narsisteja vaeltaa myös uskovaisten joukossa ns. susina
lammasten vaatteissa.
Jumalan valtakunnan tulee kuitenkin olla suojapaikka erityisesti heikoille ja
puolustuskyvyttömille, särjetyille ja kaltoinkohdelluille. Kristus itse kärsivänä
Vapahtajana on läsnä ihmisen kärsimyksessä. Heikoimmassa asemassa olevan tarpeet ja
kuulluksi tuleminen olkoon kaiken käytännön ja seurakunnallisen järjestäytymisen,
sekä erilaisten toimintamuotojen lähtökohta. Tämä koskee mielestäni myös
seurakunnallista (esim. SRK:n) järjestäytymistä: miten varmistamme sen, että ns.
heikoimman lampaan pieni ääni kuuluisi tai muuten kärsivän lähimmäisen elämän
todellisuus tulisi selkeästi nähdyksi, ettei ajallinen ja samalla hengellinen
organisaatio/ järjestys tukahduta sitä millään tavalla?
TykkääTykkää
Päivitysilmoitus: Ole hyvä! – Hulluinhuonelainen
Päivitysilmoitus: Hulluinhuonelainen