Armon Vuosi

Joona Korteniemi

Lars Levi Laestadiuksensaarna uudenvuodenpäivänä 1859:

Pietari kirjoittaa, ettei ole muuta nimeä taivaan alla annettu, jossa meidän pitää autuaaksi tuleman kuin tämä Jeesuksen nimi.

Epäilemättä oli Pietari arvellut jonku muun vapahtajan löytyvän, joka saattais pelastaa ihmissukukunnan. Kun Pietari Vapahtajan kuoleman jälkeen oli epäuskossa ja epäilyksessä, rohkeni hän ajatella jonkun muun Vapahtajan löytyvän, joka saattais pelastaa ihmissukukunnan hänen onnettomuudestansa. Mutta ei hän silloin ole löytänyt muuta nimeä, kuin ainoastansa tämän Jeesuksen nimen. Vaikka hän kovin epäili, ettei se taida olla oikea Vapahtaja, joka ei saata auttaa itseänsä kuolemasta ja vihollisten käsistä, ei hän kuitenkaan ole muuta nimeä löytänyt, kuin tämän Jeesuksen nimen. Jota enemmän hän ajatteli, sitä enemmän hän tuli vakuutetuksi siitä, ettei muuta nimeä löydy, jossa meidän pitää autuaaksi tuleman.

Nyt ei muut kuin maailman viisaat epäile, lieneekö tuo Jeesus Natsarenus ollut ainoa oikea mies, joka kelpaa vapahtajaksi. Mutta siitä ainoastansa katuvaisilla on epäilys, kuinka Jeesus saattaa semmoisia syntisiä vastaanottaa, ennen kuin he tulevat paremmiksi. Sitä epäilee moni epäuskon vanki, jos sopii uskoa hänen päällensä ja jos uskaltaa omistaa hänen ansiotansa ennen kuin parempi katumus, suurempi hartaus, kovempi omantunnon vaiva ja suurempi hätä Vapahtajan perään tulee.

Mutta me olemme nähneet, että semmoiset epäuskon vangit viimein löytävät vapahtajansa maailmasta, kuin eivät tule Vapahtajan tykö silloin, kuin he tuntevat huonoutensa ja mitättömyytensä. Omanvanhurskauden perkele väsyttää epäuskon vankeja ja ahdistaa heitä maailmaan, kuin eivät he usko silloin, koska Jeesus Natsarenus on saapuvilla. Viimein löytävät he parhaan ilonsa maailmassa, koreudessa, juopumuksessa, haureudessa ja hekumassa. Siinä tilassa löytävät he muun nimen eli muun vapahtajan, joka ei ole niin pyhä ja vanhurskas, kuin Jeesus, eikä viitti nähdä niitä, jotka huokaavat; ei viitti kuulla niitä, jotka ulvovat; ei viitti katsoa niitten päälle, jotka ovat huonoissa vaatteissa.

Oletteko te löytäneet muuta nimeä, jossa teidän pitää autuaaksi tuleman? Oletteko löytäneet jonku muun vapahtajan taivaassa, maassa eli maan alla, joka saattaa teitä auttaa synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallan alta? Koska kaikki Belialin ojat rupeavat juoksemaan ja kaikki syvyyden aallot rupeavat nousemaan ja pohjattomuuden meri rupeaa pauhaamaan ja syvyyden kaivo rupeaa kuohumaan, oletteko silloin löytäneet muuta nimeä, kuin tämän Jeesuksen nimen? Minä luulen ja tunnustan, ettei katuvaiset, murheelliset ja alaspainetut sielut ole muuta nimeä löytäneet.

Mutta ne, jotka eivät ole katuvaiset eikä uskovaiset, ne löytävät muun nimen, jossa he luulevat tulevansa autuaaksi. He löytävät jonku muun vapahtajan, jonku ihmisen pojan eli jonku naaraspirun, joka kelpaa heille vapahtajaksi. Huoruuden perkele kelpaa muutamille vapahtajaksi, koreus muutamille, maailman kunnia muutamille ja paloviina muutamille, ja mammona muutamille.

Tänä päivänä on Vapahtajan nimipäivä, ja ne harvat sielut, jotka ei löydä muuta nimeä taivaan alla, jossa heidän pitää autuaaksi tuleman, pitäisit Vapahtajan nimipäivänä kysymän Uuden Testamentin ylimmäiseltä papilta, jonka hallussa elämän kirkon kirjat ovat, heidän pitäis kysymän tänä päivänä, löytyykö heidän nimensä kirkon kirjassa, erinomattain siitä syystä, että apostoli Johannes kirjoittaa ilmestyskirjassa, että he ovat saaneet yhden nimen, jota ei tunne yksikään muu, kuin hän itse. Kuka tiesi, kuinka monen nimi tämän vuoden sisällä pyyhitään pois kirkon kirjasta.

Mutta se suuri nimen kantaja, joka tänä päivänä on Vapahtajan nimen saanut, tukekoon horjuvaisia, vahvistakoon vapisevaisia, auttakoon köyhiä ja armoa tarvitsevaisia, että he vielä tämän vuoden jaksaisivat katkaista! Kuule, suuri nimen kantaja, niitten huokaus, jotka eivät vielä ole nimeä saaneet, ja älä pyyhi pois heidän nimeänsä ennen kuin he kuolevat eli toiseen valtakuntaan ilman papintodistusta siirtyvät. Isä meidän, joka olet taivaissa jne.

Mitä odotat vuodelta 2015? Mitä toivot? Mitä pelkäät? Mitä pidät todennäköisenä?

Miksi ja millä tavoin nykyään on vaikeaa/helppoa olla uskovainen? Miten voisimme tulevan vuoden aikana helpottaa sitä, että ilosanoma otetaan vastaan ja me sekä lähimmäisemme säilymme uskomassa? Vai voimmeko mitenkään?

Mitä ajatuksia ylläoleva saarna Sinussa herättää?

Lutherin saarna Jeesuksen paluusta

56 kommenttia artikkeliin ”Armon Vuosi

  1. Toivon vuodelta 2015, että uskaltaisin elää uskoni mukaista elämää ja kuunnella sydämeni ääntä kaikesta väärästä vanhuskauden opetuksen tuulista huolimatta. Toivon, että säilyisin Jumalan lapsena, pysyisin valveilla valmiina Ylkääni vastaanottamaan. Saisin kokea rakkautta, löytäisin ja kohtaisin itseni ja kohtaisin lähelläni olevat ihmiset ja pystyisin olemaan suolana ja valona omasta pimeydestäni huolimatta.
    ”Uskovaisena” oleminen on liiankin helppoa, jos vain noudattaa toisten määrittelemiä tapoja elämässään ja elää ulkonaisesti hurskasta elämää. Väärään rauhaan tuudittautumisen vaara on todellinen juuri ”uskovaisten” elämässä, se saattaa vaivuttaa uneen jopa niin, että Taivaallisen Yljän saapuessa löytääkin itsensä tyhmien neitsyiden joukosta. Sen sijaan Jumalan rakkaudesta osallisena, Hänelle kuuliaisena, Hänen tahtoaan kuunnellen ja sitä noudattaen, Jumalan valtakunnan (ennen kaikkea sen sisäisen olemuksen) etsiminen, omistaminen ja sen todeksi eläminen itsensä joka päivä himoineen ja haluineen ristiinnauliten, ei ole omin voimin edes mahdollista. Siksi edelleen Jeesus on kanssamme, luonamme joka päivä omissaan, sanassaan, sakramenteissa ja uskovien yhteydessä kutsuen meitä seuraamaan Häntä, sillä vain Hänen luonaan minä saan levätä. ”Tässä meidän on hyvä olla”.
    Onnellista ja rakkaudentäyteistä uutta vuotta kaikille kaipaaville! Hänen, Vapahtajamme luona on lohdutus ja suoja.

    Tykkää

  2. PtM sanoo kommentissaan jo kaiken tarpeellisen, mutta raapustanpa jottain:

    Meillä on hyvä usko, nimittäin tämä vanhanaikainen kristinusko; on hyvä olla Voittajan puolella, Hänen joka on voittanut synnin ja kuoleman – ja turvallista kun takanamme on Kaikkivaltias, joka on luonut taivaan ja maan, – ja enkelinsä meitä auttamaan!

    Tämän ajan väkevimpiä houkutuksia on omaehtoisuus ja omalakisuus ”Jumalan kaltaisuus”, siis itsensä toteuttaminen viimeisen päälle, unohtaen että ihminen on kuin ruoho ja että kaikki, mikä on meistä, ei ole Jumalan tahdon mukaista!

    Laestadiuksen kirjoittaessa saarnansa hän oli 59-vuotias, Pajalan kirkkoherra ja elinaikaa hänellä oli jäljellä 2 vuotta. Elokuussa 1859 kuoli Ruotsin ja Norjan kuningas Oskar I. Suomen hallitsija oli Venäjän keisari Aleksanteri II, jota tiernapoika -näytelmässäkin muistetaan hyvällä.

    Samana vuonna 1859 oli auringossa purkauksia, jotka ovat suurimpia, mitä koskaan on mitattu ja varmaan toistuessaan nyt romauttaisivat meidän mobiili- ja internet -viestiliikenteemme. Ihmisen kulttuuri ei teknologiselta perustaltaan ole koskaan ollut näin haavoittuvainen kuin nykyään.

    Vuonna 1859 myös Charles Darwin julkaisi ”Lajien synty” -teoksen, joka selvitti Jumalan luomistyön salaisuuksia. Darwinin seuraajat valjastivat teoksen ateistisen propagandan valjaisiin. Edelleen samana vuonna juutalaistaustainen Karl Marx jukaisi ensimmäisen version teoksestaan ”Pääoma”, jossa hän ansiokkaan kriittisesti arvioi kansallisen ja kansainvälisen kapitalismin lainalaisuuksia. Marxin suuria virheitä olivat kuitenkin ateistismaterialistinen maailmankuva, jonka mukaan aine on ensisijaista, ja vallankumouksellisen väkivallan ihannointi, mikä tosin oli yhteistä liberaalin vallankumouksellisuuden ja kiihkonationalismin kanssa. – Mammonan palvonnan, josta Herrammekin varoitti, tuloksena elämme yli varojemme ja olemme suistaneet globalisoituneen maailmamme ekologiseen syöksykierteeseen ilmastonmuutoksineen, saastumisineen, eläinlajien sukupuuttoineen, luonnonvarojen loppumisineen ja alkuperäiskansojen tuhoineen…

    ”Me rukoilemme sinua, Jumalan Poika ainoa: Myös kristikuntaa, työtä sen suojele halki aikojen.
    Suo, että tänä vuonna saa sanasi saarna vaikuttaa, niin että usko vahvistuu ja väärät opit kukistuu…” (VK 36:3-4)

    Jos Laestadius olisi pitänyt tuon puheensa seuroissamme, joku herkkänenäinen henkientunnistaja olisi ilman muuta haistanut puheessa vierasta ja peräti väärän hengen. Mutta ei muna ole kanaa viisaampi 🙂 – Kirkkomme vallannut väärä oppi on tuo arvoliberaali-teologia, joka on asettanut ihmisen kaiken mitaksi ja on valmis mukautumaan kaikkiin maailman tuuliin. Mutta onhan meillä niitä harhoja omastakin takaa; jospa tänä vuonna etenisi 1970-luvun jälkien ja uhrien hoitaminen muutenkin kuin vain puheenjohtajamme symbolisena eleenä.

    Siunattua vuoden jatkoa Anno Domini 2015!

    Tykkää

  3. Tämän Lestadiuksen saarnan alla on hyvä ja turvallinen olla. Hänen kielikuvansa 1800-luvulla saattoivat kuulostaa tavallisemmilta kuin nykyaikana: syvyyden aallot, pohjattomuuden meri, syvyyden kaivo, Belialin ojat… Sensijaan maailman ilot, koreus, juopumus, haureus ja hekuma ovat vieläkin tavallisia merkityksiä.

    ” Oletteko te löytäneet muuta nimeä, jossa teidän pitää autuaaksi tuleman?”

    Markku: ”Kirkkomme vallannut väärä oppi on tuo arvoliberaali-teologia, joka on asettanut ihmisen kaiken mitaksi ja on valmis mukautumaan kaikkiin maailman tuuliin. Mutta onhan meillä niitä harhoja omastakin takaa; jospa tänä vuonna etenisi 1970-luvun jälkien ja uhrien hoitaminen muutenkin kuin vain puheenjohtajamme symbolisena eleenä.”

    Minun on helppo yhtyä edelliseen ja harras toiveeni on, että kristillisyytemme paljon pahaa aiheuttanut harhaoppi tulisi vihdoin oikealla tavalla korjatuksi ja tilitetyksi. Yhä kantautuu korviin raskaita hoitokokouksia jotka ovat jatkumoa – harhaopin käytänne – , pitämässä väärää pelkoa yllä ja rikkomassa yhteistä rakkautta.

    Markku, kerroppa paljon tietävänä ja historiikkiimme perehtyneenä – mistä kiikastaa?

    Tykkää

  4. Minulla tulee tuosta saarnasta mieleeni se sanonta, että Jumala on ihmiselle varaovi, hätäportti ja viimeinen oljenkorsi. Että ihminen turvautuu Jumalaan ja Jeesukseensa vasta sitten, kun hänelle tulee hätä. Ja minusta tuntuu, että se on useimmiten totta, vaikka miten haluaisi toimia toisin. Ihmiset ovat niin mukavuudenhaluisia, etteivät toimi, ennen kuin on melkein pakko. Ja mieluummin selittävät asiat itselleen mieluisasti, välttyäkseen tuolta vaivannäöltä.

    Olen utelias vuoden 2015 suhteen. Utelias, vaikkakin hieman huolissani. Ehkä nurinkurista, mutta minussa itsessäni jatkuvasti, näistä kaikista ristiriidoista ja hankauksista huolimatta, vahvistuu kokemus uskomisen voimasta, siitä, miten usko voi siirtää vuoria, ja miten seurakunnan ei tarvitse pelätä mitään, koska sillä on vahvempi turva, kuin kenelläkään joka ei usko. Kuten ystävättäreni mies niin viisaasti totesi: Kyllä Jumala pitää omistaan huolen.

    Minä arvelen, että emme me voi mitenkään, loppujen lopuksi, auttaa sitä, että lähimmäisemme, tai kukaan muukaan, säilyisi uskomassa- vaikka jollain olisi ”kaikki lähtökohdat” uskoa, voi olla, että hän silti vain menettää tuon lahjan. Vain ilman mitään näennäistäkään syytä, jokin hänessä muuttuu, ja usko katoaa. Ja niin voi käydä toisinkin päin. Minä luulen, että ihminen voi parhaiten edesauttaa uskon asiaa olemalla itse niin ”hyvä ihminen” kuin mahdollista. En tarkoita, että tulisi olla täydellinen/virheetön, tarkoitan vain, että olisi tärkeää, että ei antaisi uskovaisesta ihmisesta/uskosta negatiivista kuvaa. Olisi siis tuollainen kynttilä ja hyvän lähettiläs. Silloin ei likaa uskomisen kuvaa tuomistemisella tai painostamisella- eikö Raamatussakin sanota, että kuka näistä pienimmistä jonkun pahentaa, hänet tulisi heittää mereen myllynkivi kaulan ympärillä. Minusta se toimii myös toisinpäin- jos joku antaa uskomisesta jollekin huonon kuvan, tekee hän ehkä peruuttamattomastikin vahinkoa.

    Uskoisin siis, että kaiken pohja on hyvin yksinkertaiset, pienet asiat. Olla ihminen toiselle, olla uskovainen. Ehkä yksinkertaistan asioita liiaksi, mutta mielestäni Rakkauden kaksoiskäsky on hyvä pohja: Rakasta Jumalaasi yli kaiken ja lähimmäistä niinkuin itseäsi. Eikö siinä ole kaikki?

    Itse toivon tältä vuodelta sitä, että saisin säilyttää elämässäni tärkeimmät asiat. Että saisin säilyä uskomassa, että en tulisi nokkavaksi ja ylemmyydentuntoiseksi ihmiseksi. Että en liikaa huolisi huomisesta, ja että saisin pidettyä tavallisen arkielämäni suunnilleen järjestyksessä. Pieniä, pieniä asioita. Elämä pysyy helpompana, kun pitää katseensa joko riittävän lähellä, tai vaihtoehtoisesti riittävän kaukana 🙂

    Rauhallista alkavaa vuotta kaikille!

    Tykkää

  5. Minä toivon, että tänä vuonna ihmiset lopettaisivat itsensä ja toisien vahtimisen ja nostaisivat katseensa Kristukseen. Toivon, että tulevana vuonna hengellisen väkivallan mekanismeja nimetään ja tunnistetaan rehellisesti totuudessa rakastaen niin, että mahdollisimman moni ihminen vapautuisi uskomaan turvassa ja ilman pakkoa ja pelkoa. Toivon, että ne lähimmäiset, jotka ovat särkeneet taitamattomuudellaan kanssamatkaajan, saisivat siitä ymmärryksen ja katuvan mielen. Toivon, että ne jotka ovat särkyneet, jaksaisivat katsoa Kristukseen, ja luottaa Taivaalliseen Isään, joka on lahjomaton ja oikeudenmukainen sekä armollinen katuvaa syntistä kohtaan. Toivon särkyneille voimaa antaa anteeksi ja luottaa siihen, että sinapin siemenenekin verran uskoa riittää. Toivon, etten tänä vuonna pahenna ketään lammaslauman pienintä peittämällä omalla syntisyydelläni Jumalan valtakunnan kirkkautta. Toivon, että olisin enemmän valona ja suolana kuin ajamassa ketään pois.
    Siihen, voiko toista auttaa säilymään uskomassa, voi vastata kyllä ja ei. Rinnalla kulkeminen ja kuorman kantaminen auttavat varmasti. Mutta usko on alusta loppuun Jumalan lahjaa. Sitä ei voi toiselle antaa, eikä ottaa poiskaan. Jos ei muuta voi, niin aina voi rukoilla.
    Minun on vaikeaa uskoa, koska näen uskovaisten ihmisten tekevän toisilleen niin paljon pahaa, eikä kukaan uskalla puolustaa heikompaa. Vahvat persoonat jyrkkine mielipiteineen saavat liian usein vallan, ja heidän reaktioittensa pelossa totuus jää helposti veljellisen rakkauden nimissä jalkoihin. Toisaalta on helppo uskoa, kun rinnalla kulkee niitä ihmisiä, jotka osaavat antaa tilaa keskeneräisyydelle ja kivulle, eivätkä hätkähdä vaikeitakaan ajatuksia ja epäilyjä. Saattomiehiä, jotka eivät jätä. On helppoa uskoa, kun on saanut ihmisten pettäessä huomata uudestaan ja uudestaan, että Jumala ei hylkää vaan tavalla tai toisella ehtii aina auttamaan.
    Toivon, että tämä blogi jatkuu, ja keskustelu säilyy yhtä rakentavana ja turvallisena.

    Tykkää

  6. Kiitokset herttaneitille ja Nyytille valoisista ja raamatullisista kommenteista – jos ja kun nuoremmalla sukupolvalla ei ole niitä taakkoja joita monella hiukan vanhemmalla, sitäkin kautta kristillinen ilo ja valoisuus lisääntyköön ja voittakoon!

    Luther tuossa Joonan vinkkaamassa saarnassaan aivan oikein ottaa Kristuksen ilmoittamat tulemisensa merkit aitoina kosmisina ilmiöinä eikä salakielisinä allegorioina. – Kun kosmoksellamme on ollut alku yli 13 miljardia vuotta sitten, silloin sillä on myös loppu – ja se loppu todella voi osua meidän omaan aikaamme. – Herra meitä auttakoon ja armahtakoon!

    Kiitos myös Vl-seniorille kommentista ja yritänpä jottain vastata haastavaan kysymykseesi kestoaiheestamme: Miksi kristillisyytemme laiva kääntyy niin hitaasti suhteessa 1970-luvun harhakursseihin?

    1) Paljon puhuva on rovasti Erkki Pirin haastattelu, joka julkaistiin 15.10.2011 Kalevassa otsikolla: ”Kun hysteria sai liikkeessä vallan”. Viimeiseen kysymykseen, jossa haastattelija kysyi, miksi harhojen tunnustamiseen meni 30 vuosikymmentä – haastateltava vastasi: ”…Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Olimme silloin kolme vuosikymmentä sitten kaikki samassa veneessä. Tosin ihmettelen niitä anteeksipyytämisen vaatijoita, joilla ei tunnu olevan itsellään anteeksiantamusta. Jatkuvasti on lisävaatimuksia. Mikään ei tunnu riittävän… ”

    Näyttää todella siltä, ettei tekijäsukupolvi ymmärrä sitä kärsimyksen ja ahdistuksen syvyyttä ja niitä konkreettisia seurauksia, mitä todella näillä harhoilla saatiin aikaan. Keskinäinen solidaarisuus kuin ”omertan laki” lienee tärkeämpää. – Kuulin äskettäin, että alkaneen vuoden alusta SRK:n arkistojen hoitokokouksia sivuavat aineistot olisi julistettu 70 vuodeksi salaisiksi ”sielunhoidollisen aineiston” savuverholla. Ikävä todeta, että – jos se on totta – se on tuttua totalitäärisistä järjestelmistä, joissa on haluttu estää väärinkäytösten selvitykset arkistoja tuhoamalla tai sulkemalla. – Mutta pois sellainen meistä!

    2) Kai mukana on myös pelko SRK:lle mahdollisesti esitettävistä vahongonkorvausvaateista liittyen esim. henkisiin kärsimyksiin, mielenterveyden menetyksiin jne. – Mutta voisiko se olla kunnia-asia korvata, mitä on korvattavissa vielä?

    3) Mutta lieneekö myös niin, että vanhan polven edustajat pelkäävät koko kristillisyytemme romahtavan, jos noista asioista oikeasti luovutaan ja ne oikeasti korjataan.

    Mutta ei se näin ole. Jumala haluaa, että yhteisömme katsoisi peiliin ja ihan oikeasti korjaisi nämä asiat! Meillä on paljon Jumalan Hengen työtä, jonka täytyy saada jatkua. – Vein joulun alla joulutervehdyksen eräälle yksinäiselle kristitylle, joka elää hyvin hyvin yksinkertaisissa oloissa vastoin kulusyhteiskuntamme ideaalia. Hän kertoi saaneensa ”ilmoituksia”, joiden kohteena oli yhteisömme ja joiden pääsisältö oli sama kuin Johanneksella tässä:

    ”Muista siis, mistä olet langennut, ja tee parannus, ja tee niitä ensimmäisiä tekoja; mutta jos et, niin minä tulen sinun tykösi ja työnnän sinun lampunjalkasi pois paikaltaan, ellet tee parannusta.” (Joh 2:5)

    Tykkää

  7. Markku, arvaan, että tiedät kuinka tärkeän asian toit juuri nyt rehellisesti esiin meille kaikille luettavaksi. Kiitos sinulle rohkeudestasi!

    Kerron ensimmäiseksi viimeiseen virkkeeseesi liittyen yhteensattuman: juuri sama raamatunpaikka ensimmäisten tekojen tärkeydestä pyöri eilen illalla mielessäni, kun tätä asiaa mietin.

    Omasta kohdastani voin kertoa, että olen pähkäillyt, miksi nämä vääryydet tuntuvat vaativan minunkin kauttani tulla esiin, kun en oikeastaan millään haluaisi. Omien henkilökohtaisten hoitokokemusten kanssa olen päässyt tasapainoon, enkä tunne henkilötasolla katkeruutta ketään kohtaan. Siitä huolimatta omatuntoni – vai onko se tässä asiassa yhteistunto – tai kenties vielä viisaampi taho kuin puskee ja vaatii, että nämä suuret vääryydet täytyy korjata meidän kaikkien parhaaksi – aivan kaikkien – että Jumalan tahto ja uskon valo saisi valaista sitä valoa, joka auttaa kärsivää, puhdistaa syntistä katuvaa, lohduttaa ja pukee, turvaa ja tukee heikkoa ja sairasta.

    Olen ollut siis vastentahtoisesti, sisäisestä pakosta kirjooittamassa toistuvasti näistä harhaopin vääryyksistä. Ehkä olen ikäni ja kokemusteni myötä sisäistänyt yhä selvemmin, kuinka todella kamalaa jälkeä – monenlaisia uhreja – mainittu kova harhaoppi sai aikaan. Jossain vaiheessa ymmärsin, että entinen oikea oppi/opetus joutui alisteiseksi ”uuden kuuliaisuuden” harhaoppisille vaatimuksille ja loi erittäin suuren pelon juuri hoitokokouskäytänteellä, jonka mielivaltaisilla perusteilla ”hoitomiehet” saattoivat toimia kuin konsanaan totalitaristisissa hallinnoissa konsanaan. Vaientaminen on kruunannut ja sinetöinyt pelon säilymisen.

    Hoitokokouskäytänteeseen liittyvä seurakunnan merkitys on mielestäni jäänyt keskusteluissa vähälle huomiolle. Kun olemme rehellisiä, voimme tunnustaa, että seurakunta todellisuudessa seurasi hoitomiesten tai eturivin puhujien käden liikettä, uskaltaako yhtyä hoidettavan siunaamiseen vai ei.

    Hoitokokousten uhreja on vuosikymmenten saatossa ollut lukematon määrä, eikä kukaan maan päällä tiedä lukua. Tapauksia on monenlaisia, mutta kaikki alkoi ja jatkui SRK:n johdolla ja siunaamana. SRK ei ollut siinä vaiheessa pelkästään rauhanyhdistysten keskusorganisaatio vaan siitä tuli ” erehtymättömän Jumalanvaltakunnan” edustusto, josta kaikkea opetusta ohjattiin.

    Erkki Piri on siinä mielessä täysin oikeassa, että olimme kaikki samassa veneessä. Harha vaati meitä toistuvien seurakuntapäivien ohjeistuksella osallistumaan seurakuntana toistemme ”vartijoiksi” ja paikallisten ry:iden johtokuntien henkilöt tai muut joutuivat kantelemaan ” sieluntilaltaan epäilyttävät” ja sitä rataa. Minäkin olen hoitomiehen tivaamana joutunut kanteljaksi uskovaisille ystävilleni. Olen siitä edelleen murheellinen, mutta sitä pidettiin silloin juuri oikeana tekona.

    Neuvostoliitossa pieni poika palkittiin ja nostettiin kaikkien lasten sankariksi, kun oli paljastanut oman isänsä ”luokkaviholliseksi”.

    ”Jumala haluaa, että yhteisömme katsoisi peiliin ja ihan oikeasti korjaisi nämä asiat!”

    Tämä tilitys on nimenomaan meidän senioripolven vastuulla, koska ME olemme alunpitäen joutuneet tämän harhaopin hyväksymään ja olemme sallineet sen jatkuvan. SRK on taho, jonka ohjeistuksessa olemme olleet. SRK:n tontin korjaamisesta lähtee myös tilitys.

    Minusta on tuntunut suunnattoman pahalta kuulla, miteni keskusjärjestössämme on kohdattu näiden vääryyksien perään kyselijät aiemmin. SRK:n oma kunnia ja sen säilyminen on ollut edellä kaikkien lukemattomien uhrien, julmien ihmisten kiusaamisen ja saatanalle heittämisen jälkeen. En ole päässyt millään irti ajatuksesta, että kyseisen harhan ytimessä on ollut julmuus. Siksi sen kylvämä pelko on pitänyt otteessaan vuosikymmeniä.
    ”3) Mutta lieneekö myös niin, että vanhan polven edustajat pelkäävät koko kristillisyytemme romahtavan, jos noista asioista oikeasti luovutaan ja ne oikeasti korjataan.”

    EI – asia on juuri prikulleen päinvastoin – Jumalan tahdon mukainen teko on kristillisyytemme pelastus. Näin uskon ja luotan.

    Tykkää

  8. Markku, kohtaan 1.
    Yhteisö ei voi olla anteeksipyytäjänä. Tässä ymmärrän Pirin sanat siitä, että mikkän ei riitä. Asiat täytyy korjata henkilötasolla. Tässä on yhteisöllä suuri merkitys, ja sen opetuksella siitä mikä on oikein ja mikä väärin. Niiden ihmisten, jotka ovat toimineet hoitokokuksissa väärin, tulisi korjata henkilökohtaisesti virheensä ja niiden, jotka ovat haavoittuneet pitäisi voida ilman pelkoa puhua kokemuksistaan. Ei syyttäen, vaan kertoen, että ovat pahentuneet. Sehän on erittäin Raamatullista.
    Itse olen ns. nuoremman polven edustaja, enkä ole koskaan ollut varsinaisessa hoitokokouksessa, mutta vanhempani ovat sitä sukupolvea, jotka olivat tuolloin nuoria aikuisia. He eivät pysty käsittelemään tuota aikaa muuten kuin tyrmäämällä ja kieltämällä kaiken. Jotain sortuisi, jos he olisivat rehellisiä. En oikein ymmärrä mitä. Olen oppinut heiltä, että seurakunta on jotain hyvin pelottavaa ja jotain jolle täytyy olla kyselemättä täysin kuuliainen. Pienikin poikkeama ns. standardista on johtanut pakkoanteeksipyyntöön. Jumalasta ja Jeesuksesta minulle ei ole kotona puhuttu, ei liioin anteeksiantamuksesta ja armosta. Vain seurakunnasta. Onko siis tärkeämpää suojella ihmisiä, jotka ovat omaksuneet väärän opetuksen kuin heitä, jotka kärsivät siitä ja jotka pelkäävät kasvattaa lapsiaan tässä yhteisössä? Suurin pelkoni on että lapseni joutuvat armottoma kohtelun uhriksi. Toisaalta kärsin vanhempieni kaltaisten ihmisten puolesta- miten heitä voisi oikaista niin etteivät he romutu?
    Olen lähipiirissäni nähnyt, kuinka ihminen, jolla uskon liekki ei pala ihan suorassa, joutuu ns. hyvien ja kuuliaisten uskovaisten silmätikuksi ja painostamalla he sammuttavat sen pienenkin, mitä hänellä on uskosta jäljellä. Sitten sanotaan, että jos olisi ollut oikein uskomassa, olisi tuo ihminen kyllä kestänyt uskossaan. Haluaisin huutaa. Eikö tuo horjuva ihminen tarvitse suojelua, aikaa, armoa, eikä painostusta ja pakottamista? Tässä tilanteessa näen, että taustalla vaikuttaa 70-luvun harha. On vain mustaa ja valkoista, on lakia. On ihmisen luuloa siitä, että hän näkee toisen ihmisen sydämeen.
    Yhteisön anteeksipyyntö ei auta, vaan harhaopin selkeä sanoittaminen. Ihmiset, jotka edelleen toimivat kuvaamallani tavalla, kokevat olevansa toimiessaaan kuuliaisia seurakunnalle, eikä heihin tehoa mikään puhuttelu. Siksi se aiheuttaa katkeruutta ja voimakkaan kokemuksen epäoikeudenmukaisuudesta, mikä voi lopulta koitua jopa uskomisen esteeksi. Voimakkaasti auktoriteetteihin uskovat tarvitsevat opetusta ja nuhdetta armolla kuorrutettuna nimenomaan samasta suunnasta, josta ovat oppinsa aikoinaan ottaneet: puhujan suusta. Niin kauan kun asioita ei sanoiteta suoraan, väkivallan kierre jatkuu.
    Olen nähnyt myös sen, että hengellistä väkivaltaa tehnyt pyytää anteeksi, muttei loukattu enää kykene anteeksi antamaan. Tässä on se tilanne, ettei mikään anteeksipyyntö riitä, vaan sydän on kovettunut. Tämän kovuudenkin voin ymmärtää ihmisen selvitymiskeinona ja se kertoo siitä, kuinka syvästi toinen ihminen voi uskon asioissa toista haavoittaa unohtaessaan kunnioituksen ja rakkauden. Anteeksiantava mieli on Jumalan työ. Kun antaa ja saa anteeksi, laskeutuu taivas maan päälle ahdistavien asioiden häipyessä ja rakkauden korjaantuessa. Tähän tarvitaan kuitenkin anteeksipyyntö- on kohtuutonta vaatia, että traumatisoitunut ihminen jaksaa loputtomasti vain antaa anteeksi ilman anteeksipyyntöä. Näinkin voi käydä, ja se on taakka jota vain täytyy kantaa. Joskus se helpottaa, mutta luottamusta ja rakkautta matkatoveriin voi olla mahdotonta palauttaa.
    Vahingonkorvauksen vaatiminen yhteisöltä menee mielestäni kyllä vähän överiksi. Korvausvaatimuksiltakin vältyttäisiin, jos asiat hoidettaisiin suoraselkäisesti ja rehellisesti.

    Tykkää

  9. Nyyti:”Vahingonkorvauksen vaatiminen yhteisöltä menee mielestäni kyllä vähän överiksi. Korvausvaatimuksiltakin vältyttäisiin, jos asiat hoidettaisiin suoraselkäisesti ja rehellisesti.”

    Olen samaa mieltä. Korvausvaatimukset ovat jo ehtoa armolle. Armo tulee saarnata armona ilman ehtoja. Katuvalle kuuluu aina armo ehdoitta. Armo omalle kohdalle omistettuna ohjaa kyllä rakkauteen, ohjaa korjaamaan asioitaan. Uskoisin, että armon syvyyden tajuttuaan omalla kohdalla, ei voi ohittaa lähimmäistään, loukkaamaansa ihmistä, vaan vääryyttä tehnyt itse kysyy uhriltaan, kuinka hän voisi omalta osaltaan korjata uhrinsa kärsimyksiä myös ajallisesti. (Raamatussa on esimerkkejä tästä, mm Sakkeuksen tarina: Luuk 19:8)
    Olen tätä mieltä myös seksuaaliväkivallan kokemuksissa. Väkivallan tekijälle armo kuuluu ehdoitta – se on omistettavissa ja vastaanotettavissa – jos sen armon syvyyden tajuaa omalla kohdallaan, toiminta muuttuu, uhria ei enää syyllistetä vaan tekijä ottaa teoistaan ITSE vastuun, ottaa omista tunteistaan vastuun eikä laita uhrinsa kannettavaksi syyllisyyttään ja hän voi pyytää jopa muilta apua uhrinsa auttamiseen ellei kykene siihen itse. Koen vääränä tällä hetkellä vallitsevana olevan ilmapiirin, jossa kaikki vääryydet ”lakaistaan maton alle”, raskaitakin rikoksia ja ihmisoikeusloukkauksia sovitaan pikaisesti ”väärinymmärryksinä” evankeliumilla. Tämä on suurinta rakkaudettomuutta myös ja ennen kaikkea synnin orjina eläviä väkivallan kierteessä olevia ihmisiä kohtaan. Hekin tarvitsisivat ihmisiä, jotka eivät pakene paikalta kun on kyse vaikeista asioista. He tarvitsevat rehellistä kohtaamista, tukea ja apua siihen, että asiat selvitetään. On kohtuuton taakka uhrin kantaa yksin tätä(kin) vastuuta. Ja usein se uuvuttaakin niin, että uskokin hiipuu.
    Koen myös vääränä nyt vallitsevan ilmapiirin, joka nyt SRKn siunaamana ohittaa seksuaaliväkivallan uhrina jopa vuosikymmeniä taakkaa kantaneen kärsivän lähimmäisen, joka pyytää apua vaivoihinsa yhteisönsä sisällä. Minusta on uhrin ohittamista toistaa konemaisesti: ”Tee rikostutkintapyyntö” tai ”tämä on poliisiasia” ”en halua puuttua”. Ei se rikostutkintapyyntö korjaa uhrin haavoja, ei korjaa sielun särkymistä, ei korjaa lähimmäisen rakkautta ja kohtaamisen tarvetta. Seksuaaliväkivallan uhri tai minkä tahansa muun väkivallan uhri on ihminen, Jumalan rakkautta kaipaava, kohtaamista kaipaava, samalla tavalla kuin kaikki muutkin ihmiset. Väkivallan uhriksi joutuminen aiheuttaa käsimystä – voisimme sanoa että lähellämme on silloin kärsivä lähimmäinen. Miten raamattu opettaa suhtautumaan kärsivään lähimäiseemme? Jeesus toimi siinäkin itse esikuvana.

    Matt 25:40 ” 'Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.'
    Matt 25:45” 'Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.'

    Tykkää

  10. Olen jyrkästi samaa mieltä Nyytin ja PtM:n kanssa. Kaikkea tuota tarvitaan. Mutta myös instituution anteeksipyyntö silloin, kun henkinen väkivalta on institutionalisoitua – ja tällaista se oli 1970-luvulla. Hoitajat kokivat vain tekevänsä sen, mitä heiltä odotettiin – jopa vastenmielisesti. Viimeksi mainitussa mielessä monet hoitajistakin olivat omalla tavallaan uhreja. Sen vuoksi juuri SRK:lle kuuluisi periaatteellinen valmius vahingonkorvausten so. lähinnä kai terapiakulujen maksamiseen, jos joku sellaista haluaisi vaatia, mikä olisi kuitenkin tietysti hyvin ymmärrettävää ja oikeutettua, – hoitajille ehkä vain, jos toiminta olisi ollut poikkeuksellista verrattuna organisaation odotuksiin ja käytäntöihinkin. – Mutta ensisijaista on saada asiat puretuksi ja Kristuksen parannettavaksi!

    Yksilöllinen parannus ei siis ole yhteisöllisen vaihtoehto, vaan kumpaakin tarvitaan. Vanhan Testamentinkin jumalanpalvelukseen kuului myös yhteisöllinen katumus ja anteeksipyyntö, ylimmäinen pappi uhrasi koko kansan puolesta. Jumalan perspektiivistä yhteisömme oli 1970-luvulla paikallisseurakunta, ja sellaisena erehtyväinen, minkä SRK:n johtokuntakin on useampaan kertaan aivan oikein julkisesti tunnustanut. – On kuitenkin paljon niitä jotka syystä tai toisesta haluavat pitää kiinni 1970-luvun harhoista…

    Painotan vielä: Ensisijaista on saada asiat puretuksi ja puhutuksi ilman, että vuosikymmeniä näistä asioista kärsineitä edelleen syyllistettäisiin katkeruudesta ym. ja että heiltä ihan oikeasti pyydettäisiin anteeksi! – Sekä anteeksipyyntö, että anteeksianto voivat olla prosesseja kaikkien näiden vuosikymmenien jälkeen, mutta on Herramme tahto, että sille tielle lähdetään. – On paljon niitäkin, jotka eivät ole enää näistä puhumassa, tai eivät jaksa tai eivät enää halua näitä asioita ottaa esille, mutta heillekkin anteeksipyyntö, edes se yhteisön, voi olla elämää ratkaisevasti eheyttävä !

    Tykkää

  11. Sellainen tuli mieleeni, kun en tiedä, että- miten instituution voi laittaa vastuuseen? Kenet silloin varsinaisesti laitetaan vastuuseen/odotetaan anteeksipyyntöä? Nykyiseltä SRK lta, ja onko se silloin lähinnä symbolista, mikä kyllä on sinällään tärkeää, en minä sillä. Vai odotetaanko silloin anteeksipyyntöä myös seurakunnalta/seurakuntalaisilta? Ja miten se on silloin kohtuullista, kun vain osa meistä on ollut mukana noissa menoissa. Kun eihän lapsia voi rankaista isiensä synneistä, niin sanotusti.

    En minä kyseenalaista, ainakaan pelkästään, kysyn vain että väännettäisiin rautalangasta- minulla menee toisinaan jutut vähän yli hilseen ja siksi kysyn asiaa ihan juurta jaksaen. Eli, mitä, käytännön tasolla, tarkoittaa että pistetään instituutio ja yhteisö vastuuseen, esim. hoitokokouksista?

    Tykkää

  12. Markku, tiivistit oleellisimman, joka on juuri nyt edessämme. Paineet todellisen tilityksen/korjaamisen tekemiseen ovat kasvaneet siihen mittaan, että sitä ei voi enää kiertää. Olen ajatellut samoin, että kyseessä on vahvasti sekä kollektiivinen että yksilöllinen puhdistautuminen. SRK on edelleen avainasemassa, koska sen tontilta ko harha ja sen ohjaus on koko ajan tapahtunut. Sen kautta tuleva rehellinen ja koko harhan läpivalaisun sisältävä selvitys ja kollektiivisesti omaksuttava anteeksipyyntö avaa kaikille vapauttavan tien korjata omia henkilökohtaisia vääryyksiä.

    Hyvin muistutit vanhatestamentillisesta yhteisöllisestä katumuksesta ja anteeksipyynnöstä! Olen itse käyttänyt sanaa kollektiivinen, joka ei välttämättä avaudu tässä asiassa kaikille. Kun ajattelen vaikkapa massahoitokokouksia, jotka kulkivat aaltoina ympäriinsä ja joihin kaikki velvoitettiin tulemaan ja vuodesta toiseen jatkuvaa koko laumaan kohdistuvaa harhan käytänteiden opetusta ja vaatimusta – mielestäni harhaopin kollektiivisuus on fakta. Olimme kollektiivisesti sen kohteena.

    Miten minusta tuntuu, että puhujat pelkäävät keskenään toisiaan tämän polttavan kysymyksen selvittämisen edessä?

    Mitkä mahtoivat olla mielialat äskettäisessä puhujainkokouksessa? Luullakseni polttopisteessä oleva rovastikin käytti siellä puheenvuoron.

    Vaikea asia on, että vuosikymmenien mittaan keskuuteemme on noussut puhujia, joille on kertynyt ”ura” hoitomiehenä.

    Katkeruus-kortin käyttö saarnoissa on myös ollut jatkuvaa syyllistämistä, vaientamisen jatkamista ja pelon ylläpitämistä koko laumaa ajatellen. Samoin painotus, että hoitokokousvääryyksissä kyse on ollut vain yksittäistapauksista ja vääryyksiä kokeneiden on nöryryttävä parannuksen askelille katkeruudesta, vikomisesta ja seurakuntaa vastaan nousemisesta. Tämä on tapahtunut aivan viime aikoja lukuunottamatta vuosikymmenien ajan SRK-lähtöisesti. Tosin heti perään on sanottava, että kaikki puhujat eivät todellakaan ole syyllistyneet tähän, vaan oikea ja raamatullinen saarna ja Jumalan sanan opetus on kaiken aikaa kuulunut harhaisen rinnalla ruokkivana ja turvaavana.

    ” On kuitenkin paljon niitä jotka syystä tai toisesta haluavat pitää kiinni 1970-luvun harhoista…” Ei ole välttämättä helppoa saada tuntoa harhaanjoutumisesta. Mutta niin kauan kun on elämää, on toivoa.
    Itsekkin tarvitsee koko ajan rukoilla ja pyytää, että Taivaallinen Vanhin ohjaisi armollaan ja totuudellaan Henkensä kautta taivastiellä perille asti. On vaarallista, jos omatunto lakkaa toimimasta tai ajautuu omavanhurskauteen.

    Oli riipaisevaa lukea Nyytin kommentista tapauksesta, jossa vääryyttä kokenut ei enää jaksanut antaa anteeksi sitä pyytävälle hoitomiehelle… Mieleen nousevat myös ne lukemattomat uskovaisten perheiden nuoret, jotka ovat ajautuneet epäuskoon pakkoparannusten ja muiden harhaopin vaatimusten ajamina…
    Heille voi yhteisöllinen katumus ja anteeksipyyntö olla kutsuva ja loistaa todellista uskon valoa.

    Harhaopin ytimessä asuva julmuus on estänyt uhrin/ monenlaisten uhrien osan tunnustamista. Monet kirjat, keskustelut ja tutkimukset ovat tulleet avuksi. Jos nyt ei lähdetä todellisen korjauksen askelille, mikään ei pysäytä yhä uusien ja uusien paljastusohjelmien ja julkaisujen tulvaa, joka entisestään lisää paineita. 70 vuoden asiakirjasalaukset eivät merkitse nykymedian mahdollisuuksille oleellista estettä – ainoastaan ammattitutkijoille. Sillä tiellä voi edessä olla todellinen vaino – itseaiheutettu turmio.
    Jumala auttakoon ja varjelkoon sellaisesta!

    Tykkää

  13. Aiheellinen kysymys! – Ei tietystikkään se merkitse, että yksittäiset rivijäsenet pyytävät organisaationsa puolesta anteeksi – myöhemmin eläneistä puhumattakaan. Eikä lasten tarvitse vastata isiensä synneistä. Organisaation vastuu tulee siitä, kun organisaatio on pystynyt vaatimaan ja velvoittamaan auktoriteetillaan jäsenensä toimimaan tietyllä tavalla. – Esim. katolisen kirkon puolesta anteeksipyynnön on useammalle kaltoin kohdellulle taholle esittänyt kirkon johtaja paavi; Suomen kirkon puolesta saamelaisten kurmuutuksesta on esittänyt anteeksipyynnön Oulun piispa. Valtiollisella tasolla näitä harvinaisia anteeksipyyntöjä ovat kai esittäneet pääministerit tai valtionjohtajat. Esim. Pohjois-Amerikan intiaanit ovat vaatineet Yhdysvaltain liittovaltiolta anteeksipyyntöä maidensa ryöstöltä ja kulttuurinsa tuholta. – Osa anteeksipyynnöistä on ollut lähinnä symbolisia, osaan on liittynyt myös vanhingonkorvauksia. Yhtä kaikki, niillä on kuitenkin merkityksensä niin yhteisön kuin historian ja sen Herran; Kaikkivaltiaan Tuomarimme edessä!

    Suomen yhdistyslain mukaan yhdistyksellä on demokraattisesti valitut edustajat ja johtajat, jotka käyttävät valtaa yhteisön nimissä. Meidän kohdalla instituutiota ja sen jatkuvuutta edustaa SRK:n puheenjohtaja, pääsihteeri tai mielellään johtokunta kokonaisuudessaan. Yhdistys on oikeushenkilö, joka on myös juridisessa vastuussa tekemisistään. – Sitten on vielä se hengellinen ja moraalinen vastuu, kun julistamme olevamme, ja haluamme olla, valona ja suolana maailmassa, esimerkkinä myös anteeksipyytämisessä!

    Tykkää

  14. Kiitoksia selvennyksestä!

    Monitasoisia asioita, eikä ole ihme etteivät ne vielä vuosikymmenienkään jälkeen ole selvenneet. Hyvä onkin, että niitä jatkuvasti työstetään, sehän tekee sen, että jatkuvasti ollaan menossa parempaan suuntaan. Kunnes kohta ei ole enää tarvetta tätä asiaa käsitellä, kun asiat alkavat olla kunnossa. Pitkällistä ja raskastakin työtä, mutta arvokasta, ja jo eleenä asian käsitteleminen on tärkeä viesti asianosaisille: heistä välitetään, ja heidän asiansa on tärkeä. Se on oikein.

    Tykkää

  15. Kiitos optimistisesta asenteesta, se on kristillistä! – Mutta valitettavasti tuo Tornion kaplakka mahtaa olla taas sitä vallankäyttöä ihan ihtiään periaatteella ”kuka meistä on suurin”… Eikä se oli kristillisyydelle kunniaksi ja evankeliumin työlle menestykseksi. Kun asia on noussut ja nostettu julkiseen keskusteluun, niin kaipa jotenkin on puolustettavissa avoin keskustelu tälläkin palstalla, varsinkin kun tuo tilanteen kärjistyminen sattui ajoittumaan näiden teemaa sivuaviin kommenttien aikaan.

    Vuodenvaihteen puhujainkokouksessa oli pidetty hyvä alustus keskinäisesta rakkaudesta ja anteeksiannosta ja käytetty asiasta hyviä puheenvuoroja. Ikävä on sitten ollut kuulla, että henkilö EP, joka on saanut vastikään piispallisen varoituksen hoitomiehenroolistaan pappina, olisi kalistellut puheenvuorossaan sideavaimia ja tehnyt jopa omapäisen laajennuksen niiden käytöstä; uskonystävän sitomisoikeus olisi yksittäiselläkin kristityllä. No, jospa tämä ei pidä kuitenkaan paikkansa, – mutta jos pitää, niin tulee mieleen, että oliko tämä laajennus ikäänkuin tilattu Tornion tilanteeseen? – Nimittäin, kun seurakunta ei ollut yhtynyt johtokunnan sitomiskantaan viime sunnuntai-iltana, oli sitä omin päin ryhtynyt käyttämään paikallinen vahva mies AT. Toivoa sopii, ettei EH provosoidu ja vastaa vastapannalla tämän uuden sitomisopin mukaan. Se nyt olisi härdelli kuin ”suuri skisma” aikoinaan. – EH:n pohjimmainen ”rikkomus” kai on ollut, että hän oli arvostellut edellisen SRK:n puheenjohtajan tapaa hoitaa ns. pedof.-skandaalia ja ehdottanut SRK:n vuosikokouksessa johtokunnan torniolaisen edustajan AT:n vaihtoa uuteen edustajaan, eikä ole nähnyt näitä asioita vääräksi ja omaksi syyksi…

    ”Ja heidän välillään syntyi myös kiista siitä, kuka heistä oli katsottava suurimmaksi. Niin hän sanoi heille: ´Kansojen kuninkaat herroina niitä hallitsevat, ja niiden valtiaita sanotaan hyväntekijöiksi. Mutta älkää te niin; vaan joka teidän keskuudessanne on suurin, se olkoon niinkuin nuorin, ja johtaja niinkuin se, joka palvelee. ” (Luuk 22:24-26)

    Tykkää

  16. Hyppäsi jo aika kauas Lestadiuksen saarnasta… Voisitko muuten Joona valottaa tuota saarnan viimeistä kappaletta. Se ei oikein avautunut minulle. Mikä on papintodistus? Miksi ilman sitä ei pääsisi Taivaaseen?
    Saarna nojaa hyvin vahvasti Kristukseen. Toivoisin sydämestäni että kaikki erkit ja matit, eevat ja hannat nostaisivat katseensa omasta ja toisen sielun tunkiosta siihen mikä on oikeasti tärkeää. Askel taaksepäin, laskeminen kymmeneen. Sataan. Jotenkin kuulostaa siltä, että tunteet käyvät liian kuumina. Miksi asiat täytyy yrittää ratkaista väkisin? Eivätkö ihmiset kestä epätietoisuutta? Onko taustalla mustavalkoista ajattelua, jonka mukaan ihmiset on lokeroitava- jotta oma maailmankuva säilyisi ehjänä.
    Toinen puoli käyttää hyväkseen mediaa, toinen yhteisön rakenteita, joissa ui kuin kala vedessä.
    Jos ja kun ulos vuotava tieto on puutteellista ja värittynyttä, on kenenkään mahdotonta sanoa, mikä on totuus tuossa tilanteessa. Tuskinpa EH:n versiokaan on täyttä totta. Puhujainkokoksen alustuksessa puhuttiin sitomisesta vakavissa rikkomuksissa. Onko EP:n loukkaaminen sitä, onko oikeuden vaatiminen sitä? Mikä se rikkomus oikein on, että noin järeää keinoa käytetään?
    Eräs puhuja puhui Pyhästä Hengestä, joka on kuin lempeä tuuli, ei viima. Miksemme voisi antaa sen puhaltaa? Miksi emme voisi toimia nisujyvän vertauksen mukaan- antaa kaiken kasvaa, rikkaruohojenkin, ja taivaallinen sadonkorjaaja korjaa aikanaan oikean viljan? Rikkaruohoja kun revitään, voi oikeaa viljaa nousta mukana…Näin vapaasti Jeesuksen vertausta lainaillen. Minä niin kärsin. Miksi pedofiileja suojelleet ja valheita laskeneet johtohahmot eivät joudu koskaan vastaamaan teoistaan, vaikka ovat aiheuttaneet suurta haittaa ja jopa myötävaikuttaneet siihen, että jotkut ovat jättäneet kristillisyytemme, koska ovat alkaneet nähdä sen läpimätänä ja epärehellisenä.?Samat miehet ovat edelleen rakkaita veljiä ilman mitään uhkaa hoitotoimenpiteistä, vaikkei minkäänlaista parannusta ole kuulunut. Asiat tulisi korjata siinä laajuudessa, kun rikkomuskin on tapahtunut- se selitys ei tehoa, ettemme voi tietää, ovatko ko. veljet ripittäytyneet jollekulle. Heille vain täytyisi olla armollinen, seilittää parhain päin. Mutta EH:n ollessa kyseessä, ei samaa armollisuutta löydykään. Eikä EP:ltä nöyryyttä myöntää toimineensa väärin. En oikein ymmärrä. Emmekö olekaan kaikki samanarvoisia? Miksi seurakunnan paimenet toimivat ensin epäluotettavasti ja kiinni jäädessään peittelevät tekojaan?
    Jos EH:n tapaus haluttaisiin hoitaa oikein, olisi jonkun puhallettava peli poikki ja antaa kaikille osapuolille aikaa ja armoa. En usko, että inhimillinen ja rehti kohtelu poikisi enää lisää ikäviä otsikoita. Nyt tuntuu, että niitä oikein kerjätään lisää ja lisää. Paitsi, että negatiivinen julkisuus leimaa yhteisöä ulkopuolisten silmissä, saa se monen riviuskovaisen miettimään aika synkkiä ajatuksia kristillisyytemme tulevaisuudesta. SOpuun ei päästä sotimalla, saati oikeudenmukaisuuteen,
    Korjatkaa, jos menee ihan pieleen.

    Tykkää

  17. MInäkin yhdyn sydämestäni Nyytin selkeisiin ja viisaisiin ajatuksiin polttavan asian suhteen.

    Kerrot olevasi nuoren polven edustaja etkä ole siis kokenut aikaa, jolloin tämä hoitokokouskäytänne vyöryi keskuuteemme. Jos olisit elänyt silloin, tietäisit, kuinka paljon ja pahoja hoitokokouksia kristilliyydessämme vuosikymmenten mittaan onkaan ollut. Niitä on vasta viime aikoina pahoiteltu yksittäisten ylilyöntien osalta.Nykypolvi ei yksinkertaisesti suostuisi sellaisiin massahoitoihin, joilla silloinen harhaoppi niihin meidät velvoitti. Jonossa mentiin seurasalin eteen ripitettäväksi väärästä hengestä ja vavistiin, saarnataanko anteeksi , vai ei. Sitäpaitsi ko. harhaoppi oli kova ja lakihenkinen, joten silloisten hoitomiesten kovistelut saivat satapäiset rauhanyhdistysten uskovaiset kerralla suuren pelon valtaan, kun yksi pariskunta oli alkajaisiksi kaikkien edessä nöyryytetty suorastaan törkeästi. Siitä asti on pelätty – aiheellisesti – hoitokokoukseen joutumista. 70-luvulla massahoitokokoukset velloivat lähes kristillisyytemme kaikki paikkakunnat ulkomaita myöten. Koko kristillisyytemme joutui kollektiivisesti kyseisen harhaopin kohteeksi julmine hoitokokouskäytänteineen, joissa suurimmassa osin ei ollut perusteita – syyt olivat harhaoppiset, ”uuden kuuliaisuuden” mukaiset tiukentuneet vaatimukset uskovaisten elämässä. Opetettiin valvomaan toistensa kilvoittelua uudessa kuuliaisuudessa. Tästä juontaa se toistensa sieluntilan arvioinnin ja epäilyn pahe. Samalla ”hoitomiehillä” oli mahdollisuus kasvattaa omaa vaikutusvaltaa, eikä kukaan voinut kyseenalaistaa SRK:n erehtymättömästä ohjeistuksensta – muuten altistui epäiltäväksi ja hoitokokoukseen seuraavaksi.
    Ei ole kauan, kun niitä vielä SRK:n johdossa on nimitetty siunauksellisiksi ja niiden uhreja katkeriksi.

    60-70 luvuilla alkanut harhaoppi ei ole vieläkään saanut keskuudessamme sille kuuluvaa tuomiota ja tilitystä, siksi hoitokokouskäytänne on yhä keskuudessamme, kuten nyt julkisuudessa oleva tapaus todistaa.

    Yksi asia on kuitenkin jo muuttunut:

    Torniion ry:n seurakunta ei yllättäen äskeisessä kokouksessaan hyväksynytkään yksimielisesti johtokunnan E.H:lle tarkoittamaa sanktiota. Suurin osa seurakunnan puheenvuoroista olikin E:H:a puolustavia. Lisäksi seurakunnasta rohjettiin kertoa, että puoletkaan heistä ei tiedä, mistä häntä syytetään.

    Onko nyt käymässä niin, että nuorempi polvi ei enää kyselemättä yhdy vaikutusvaltaa keränneiden ”hoitomiesten” päätökseen epäillä kenenkään uskovaisen sieluntilaa ja käyttää sideavaimia epämääräisin perustein?

    Onko yleensäkkään kenellekkään hyväksi kerätä uskovaisten keskuudessa sellaista vaikutusvaltaa, jolla voi toisia hallita?

    SRK on mielestäni tehnyt ansiokasta ja tuloksellista käytännön työtä huolimatta siitä, että työstä suuri osa tapahtuu kentällä ns. talkooperiaatteella.

    Rohkenen kysyä: Onko SRK:ssa yhä rakenteissa harhaopin jäljiltä erehtymättömän hengellisen vallankäytön jäänteet, joita valtaa omaava voi käyttää väärin?

    Tykkää

  18. ”Papintodistuksella ” Laestadius tarkoittaa ilmeisesti Pyhän Hengen todistusta elävän kristityn sisimmässä: ”Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia.” (Room.8:16) Tämä sisäinen todistus eli Jumalan rauha omassatunnossa on ihmiselle vakuutena siitä, että hän on uudestisyntynyt, vanhurskautettu, ja siksi joka hetki lähtövalmis taivaallisen Majesteetin eteen.

    Kielikuvan idea on tämä: Papilla, seurakunnan kirkkoherralla oli kirkonkirjat, joihin oli merkitty seurakunnan jäsenten nimet. Heille kirkkoherra antoi pyydettäessä virkatodistuksen viranomaisasioiden hoitamista varten. Papin kirjoittamaa virkatodistusta käytettiin tuohon aikaan ilmeisesti henkilöllisyystodistuksena, joka osoitti, että henkilö on Ruotsin kuningaskunnan alamainen.

    Samalla tavoin Jeesus Kristus on Uuden liiton ylipappi, jolla on hallussaan ”Uuden liiton kirkonkirjat” eli Elämän kirja (Ilm. 20:12). Siihen on kirjoitettu pelastuvien, elävästä uskosta osallisten nimet. Heidän sisimpäänsä Jeesus antaa Pyhän Hengen kautta ”papintodistuksen” eli sisäisen todistuksen siitä, että he ovat Jumalan lapsia, heidän sovitettu ja he ovat matkalla Paratiisiin.

    Tykkää

  19. Vl-seniori, en ehkä täysin ymmärrä teidän sukupolvenne trauman syvyyttä. En halua vähätellä sitä, ja suokaa anteeksi, jos tämä siltä tuntuu. Olen kuullut hoitokokouksista paljon. Omastakin kokemuksestani tiedän, että nuo 70-luvun traumat aiheuttavat erittäin vaikeita tilanteita ja ihmissuhdeongelmia sekä uskosta luopumista edelleen.
    Jos kipeitä asioita lähdetään puimaan sillä mielellä, että haluaa korvauksia kärsimästään vääryydestä, ollaan helposti samassa asetelmassa kuin 70-luvulla mutta toisin päin. Vaativa asenne saa aikaan puolustusreaktion ja asemasodalle luodaan erinomaiset edellytykset. Antakaamme siis lounatuulen puhaltaa, antakaamme armon opettaa.
    Olen itse käynyt läpi erittäin vaikean hengellisen kriisin, ja syynä on ollut erittäin pitkälle ankara ja tiukka uskonnollisuus johon olen kasvanut. Sellainen, jossa minun kokemuksillani ja tunteillani ei ole merkitystä, vaan ulkoapäin tiedetään, mikä on minulle parasta, mitä tunnen tai en saa tuntea. Omatunto on ollut vain sitä, ettei vain pahenna ketään, ei omakohtaisessa uskossa valvomista. Tämä on johtanut siihen, että oma persoonani ei ole kasvanut ehjäksi. En ole kyennyt integroimaan identiteettiini sitä, että olen vajavainen ja puutteellinen ihminen vaan virheet ovat aiheuttaneet identiteetin murenemisen. Tähän on ollut apuna paitsi pitkällinen terapia, myös armon ymmärtäminen: olen kelpaava virheellisenä, juuri tällaisena. Olen myös eriytynyt yksilöksi seurakunnasta. En tarkoita, että tekisin kaiken oman pääni mukaan, mutten ota enää mitään valmiina totuutena, vaan uskallan arvioida asioita itsenäisesti ja ottaa vastuun omista tekemisistäni ja tekemättä jättämisistäni.
    Ajattelen seurakuntayhteyden kuuluvan olennaisesti Jumalan armojärjestykseen, muttei se silti voi astua yli yksilön omatunnon. Se ei saa toimia tunteiden tukahduttajana ja identiteetin murentajana. Se ei saa toimia vallankäytön välineenä ihmissuhteissa. Oman erillisyyden tajuaminen tuo mukanaan terveen valvomisen ja rohkeuden vastustaa vääryyttä, jota tapahtuu vääjämättä aina siellä, missä on ihmisiä. Oikein ymmärrettynä seurakunta suojelee, hoitaa ja opettaa. Se ei ole sitä, jos vain julistamme että näin on, vaan meidän on yhdessä pidettävä huolta, että näin todella on.
    Mietin oman prosessini valossa, että kaikilla ei ole tarpeeksi turvallista ympäristöä samanlaiseen prosessiin tai toisaalta kompetenssia kohdata identiteetin, seurakunnan ja pelastuksen kinkkistä yhtälöä. Jos kyse on niinkin syvästä asiasta kuin persoonan eheydestä, kaikki mikä uhkaa haurasta identiteettiä, on helpompi vain ampua alas valheena, katkeruutena ja syntinä. Siksi olisi tärkeää, että esim. seurapuheissa saarnattaisiin raittiisti, jotta ne, jotka saavat osakseen painostusta ihmisiltä joilla ei ole kompetenssia itsetutkiskeluun, saisivat vahvistusta ja turvaa Jumalan sanasta. En tarkoita arvottaa ihmisiä sen mukaan, mitkä edellytykset heillä on ratkaista ongelmia. Tarkoitan sitä, että olemme kaikki hyvin erilaisista lähtökohdista, ja tämä täytyy vain hyväksyä.
    Vaikka olen käynyt todella raskaita asioita läpi, ja maksanut kalliin terapian, en koe SRK:n olevan korvausvelvollinen. Olen kiitollinen siitä, että olen päässyt eheytymään ja että voin välillä kokea uskomisen iloa. Olen edelleen vereslihalla, enkä pystyisi kohtaamaan näitä asioita omilla kasvoillani suuressa joukossa. Rukoukseni kuitenkin on, että ketään syyttelemättä ja ilman mitään vaatimuksia asioista puhuttaisiin suoraan, ja ilman pelkoa. Tiedän, miltä tuntuu, kun matto vedetään jalkojen alta, enkä koskaan toivo samaa kenellekään. Siksi toivon lempeää otetta, armollista mieltä, aikaa….jottei enää ketään särjettäisi. Tulee mieleen synnintunnustuksen sanat ”…niin kuin sinä katsoit syntiseen naiseen ja Pietariin, kun hän oli sinut kieltänyt….” Haluamme, että meitä katsotaan, kuten Jeesus meitä katsoo. Eikö meidän tule katsoa samalla tavoin niitä, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet? Silloinhan vapaudumme itsekin uhrin asemasta.

    Tykkää

  20. Jos vielä palaan Joonan postaamaan saarnaan, kuulen siinä sitä ääntä, jonka toivoisin kaikuvan vahvemmin tänä päivänä. Sanoma Jeesuksen sovitustyöstä, uskomisen ilo ja taivastoivo kantavat näiden vaikeittenkin asioiden yli. Sen sanoman vahvistaminen herättää sydämiä, kokoaa ja yhdistää seurakuntaa Pyhän Hengen voimalla.

    1.
    Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan
    olemme kaikki hiljaa kätketyt.
    Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan,
    yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.

    2.
    Jos ahdistuksen tie on edessämme,
    myös silloin Kristus meitä kuljettaa.
    Annamme Isän käsiin elämämme.
    Hän itse meille rauhan valmistaa.

    3.
    Suo, Herra, toivon kynttilöiden loistaa,
    tyyneksi, lämpimäksi liekki luo.
    Valaiset pimeän, voit pelot poistaa.
    Jää keskellemme, Kristus, rauha tuo!

    4.
    Kun pahan valta kasvaa ympärillä,
    vahvista ääni toisen maailman,
    niin että uuden virren sävelillä
    kuulemme kansasi jo laulavan.

    5.
    Hyvyyden voiman uskollinen suoja
    piirittää meitä, kuinka käyneekin.
    Illasta aamuun kanssamme on Luoja.
    Häneltä saamme huomispäivänkin.

     

    Jatka siis Joona postauksia, jospa ne vahvistaisivat tuota ”toisen maailman” ääntä. Takerrutaan siihen, ei SRK:n töppäilyihin ja vääryyksiin. Toteutetaan jokainen omalla vartiopaikallamme lähimäisenrakkautta ja turvatkaamme evankeliumiin. Ja avatkaamme rohkeasti suumme silloin kun heikompaa on puolustettava.

    Tykkää

  21. Itse haluaisin tänä Armon vuonna tutkiskella omalla kohdallani seuraavan Raamatunkohdan sanoja ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä:

    “…16) Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä. 17) Jumalan rakkaus on saavuttanut meissä täyttymyksensä, kun me tuomion päivänä astumme rohkeasti esiin. Sellainen kuin Jeesus on, sellaisia olemme mekin tässä maailmassa. Pelkoa ei rakkaudessa ole, 18) vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelossahan on jo rangaistusta; se, joka pelkää, ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa.”

    Poistakoon Kristuksen rakkaus meistä kaiken pelon, jotta tallatut sielut tulisivat nähdyksi ja kuulluksi. Pelko estää rakastamasta ja näkemästä selkeästi, ja se on samalla myös sielunvihollisen ansa. Kun katsomme Kristuksen kasvoja, voimme luopua kaikesta pelosta. Niinkuin pieni lapsi saa elämänvoimansa ja rohkeuden nousta seisomaan äitinsä katseesta, samalla tavoin Kristus kääntäköön kasvonsa meidän puoleemme ja antakoon meille rauhan, jossa ei ole enää pelolle sijaa. Kristus-aurinko lämmittäköön kylmät, kipeät ja haavoitetut sielut. Myös hengellisen vallan väärinkäyttöön syyllistyneet ovat eläneet pelossa ja heidänkin sielunsa kaipaa Kristuksesta vuotavaa rakkautta. Katsokaamme toisiamme Kristuksen silmin, sielu vapaana, ilman mitään orjuutta ja pelkoa.

    Tykkää

  22. Hienoja, arvokkaita puheenvuoroja. Kiitos niistä.

    On meidän kaikkien uskovaisten yhteinen velvollisuus pitää huolta siitä, että meidän uskoamme ei väärinkäytetä kiusaamisen ja nöyryyttämisen välineenä. Se on juuri minun ja Sinun tehtävä, ei jonkun toisen. Jos törmäämme väärinkäytöksiin, juuri minun ja Sinun on puututtava siihen.

    Samalla meidän on hyvä muistaa, että media ei ole kiinnostunut normaaliarjesta vaan ääritapauksista. Tunnistan ainakin itsessäni vaaran, että unohdan sen normaaliarjen ja ryhdyn tarkastelemaan esimerkiksi meidän kristillisyyttämme vain niiden ääritapausten kautta.

    Ainakin omassa elämässäni tämän kristillisyyden arki ei ole kuitenkaan mielivaltaisia sitomisia ja härskiä vallankäyttöä. Kun mietin muutaman vuoden ajalta tilaisuuksia, joissa olen saanut olla läsnä sekä kohtaamisia muiden uskovaisten kanssa, ylivoimaisesti suurimmasta osasta on jäänyt päälimmäiseksi hyvä mieli: Keskustelut ovat olleet avoimia ja rakentavia, ihmiset rehellisiä, vastuullisia ja empaattisia. Puheissa on uudelleen ja uudelleen vakuutettu, että Jumala on armollinen ja synnit saa uskoa anteeksi.

    Vaikka siis ongelmia on ja vakaviakin sellaisia, tämä kristillisyys ei mielestäni ole kuitenkaan mikään ”läpimätä” yhteisö. Sillä on terve ja erittäin arvokas hengellinen ydin. Myös SRK:sta löytyy mielestäni muutakin kuin vain töppäilyjä ja vääryyksiä. Uskoisin, että tällä hetkellä suurin ongelma ei olekaan SRK:n johto vaan enemmänkin paikalliset ”satraapit”…

    Tietysti se, että arjessa suurimmalla osalla on asiat hyvin, ei saa estää meitä näkemästä, että jokaisella ei ole näin. Jok'ikinen ihmisyksilö on korvaamattoman arvokas, Jumalan luoma ja Kristuksen haavoilla lunastettu. Myös Jeesuksen vertauksessa Hyvä Paimen jättää lauman enemmistön, 99 lammasta, ja lähtee etsimään yhtä kadonnutta. Hän ei ajattele, että ”sama se, mitä sille yhdelle käy, kunhan enemmistö, nämä 99 saavat leppoisasti märehtiä laitumella”.

    Tykkää

  23. Keskusteluissa esille nostetusta avainten vallasta ja se käytöstä:
    Jos ihminen yksin voi antaa syntejä anteeksi, niin silloin raamatun kohdasta ”joille TE synnit annatte anteeksi, niille ne ovat anteeksi annetut, ja joilta Te ne pidätätte, niiltä ne ovat pidätetyt” voisi päätellä, että yksin voisi myös alkaa toisten syntejä sitomaan. Jotenkin kuitenkin näen, ettei raamattu tällaiseen kehota: ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi”. Ajattelisin niin, ettei yksittäisen ihmisen pidä mennä avainnippua heiluttelemaan lukitsemistarkoituksessa. Ei tunnu oikein sopivalta. Eikä toisaalta väärä tai ilkeydestä tahi kostoksi annettava tuomio edes ole tehokas. Jos sitomisyrityksen kohde on aidosti uskovainen, ei häneltä kukaan voi tulla riistämään nimeä elävien kirjoista. Tällaista valtaa ihmisillä (yksilöllä tai joukolla) ei ole. Jos taas ihminen ei ole uskovainen, on hän jo kuin itsestään sidottu synteihinsä, kunnes saa parannuksen armon.

    Korjatkaa, jos olen mielestänne väärässä, mutta eikö tämä sitomisasia mene siis niin, että me voimme sitoa toisen vain ns. kuolemansynnistä eli yksittäisestä asiasta, joka on vienyt henkilön ulos Jumalan valtakunnasta, ja tämä sitominen tarkoittaa sitä, että henkilön pitää tulla seurakunnalta pyytämään tätä nimellistä syntiään anteeksi tullakseen takaksin taivaskelpoiseksi; henkilö ei siis voi uskoa (saada) tätä syntiä anteeksi yleisestä seurapuheesta.

    Sitten tuosta korvausvastuusta:

    Minä vastustan jyrkästi sitä, että lähdettäisiin tuomitsemaan aineellisten korvausten hakemista hoitokokousvääryyksien aiheuttamasta kärsimyksestä. Se on näet sama kuin taas sanottaisiin, että koulukiusattu, raiskattu jne. ei saa hakea oikeutta; että uskovien kesken asiat hoidetaan pelkällä anteeksiantamuksella ja sillä selvä.

    Tykkää

  24. Minä en tarkoita tuomita oikeuden hakemista. Yritin vain valottaa sitä, että asiaa ei voi lähestyä vaatimusten kautta. Jos vääryyttä ei edes ymmärretä tapahtuneeksi, miksi kukaan suostuisi mihinkään korvauksiin? Ensin täytyy löytyä ymmärrys, josta seuraa halu korjata asiat. Ymmärryksen luulen syntyvän pikkuhiljaa, sillä kuten kerroin, väkisin ei ketään voi saada mitään ymmärtämään. Olen kokenut omassa elämässäni niin paljon väkivaltaa, myös fyysistä, että ymmärrrän uhrin aseman paremmin kuin hyvin. Asioita ei voi korjata pelkällä evankeliumilla, se on täysin selvä asia. Olisin enemmän kuin helpottunut, jos joskus RY:llä kannettaisiin kolehti trauma-ei rakennusrahastoon. Tuosta rahastosta voitaisiin auttaa niitä, joilla ei ole varaa terapiaan ja jotka sitä tarvitsevat. Täällä on varmasti vanhempia ja viisaampia, jotka ymmärtävät kokonaisuuden varmasti minua paremmin, mutta koin tarpeelliseksi tuoda esiin oman näkemykseni. Toivon, ettei se loukannut ketään.

    Tykkää

  25. Viisaita ja syvällisiä puheenvuoroja teillä kaikilla!

    Tarkennan vielä ajatuksiani tuosta korvausasiasta. En siis sano sitä normina eli ohjeena, että hoitokokousten vuoksi esim. terveytensä – henkisen tai fyysisen – menettäneen ihmisen pitää hakea korvauksia SRK:lta, vaan totean, että jos joku hakee, on se täysin ymmärrettävää ja oikeutettua. – Ja että SRK:lla on moraalinen vastuu ne myös maksaa! – Se sensijaan, että voidaanko enää todistaa juridinen vastuu ja syy-yhteys kaikkien näiden vuosikymmenien, lähteiden tuhoamisen ja ihmisten dementoitumisten jälkeen, lienee yhtä tahkeaa kuin lukuisat homekouluihin ja terveyskeskuksiin liittyvät työsairaus ym. -oikeudenkäynnit maamme kunta- ja valtiotyönantajia vastaan.

    Olen myös samaa mieltä, että eivät rangaistukset ja korvaukset takaa menneisyyden taakoista vapautumista, sen tekee vain anteeksianto Jumalan voimalla, vaikka yksipuolisesti ja pitkänäki prosessina, mutta sitäkin helpottaa huomattavasti, meidän raadollisten ihmisten ollessa kyseessä, jos rikkonut tunnustaa ja pyytää anteeksi. – Eikä rikkoneella ole koskaan oikeutta kiristää uhriaan edes yhteisön tasolla; että jos et anna anteeksi, ei sinullekaan anneta… Ja se, että instituutiokin pyytää anteeksi ja hyvittää vahinkojaan edes symbolisesti, antaa varmemmat takeet, ettei tämä kaikki toistu taas jossain uudessa tilanteessa. Tämä on Jumalan koulua kristillisyydellemme, että Kristuksen valo kirkastuisi, – eikä tämä kumoa sitä evankeliumin mukaista hyvää, mitä kristillisyytemme on tehnyt ja tekee!

    Tosiaan seitsemänkymmentä vuotta sitten, joulun alla 1944, joitakin kuukausia ennen teloitustaan teologi Dietrich Bonhoeffer kirjoitti kihlatulleen ja perheelleen joulutervehdykseksi valoisan runon ”Von guten Mächten treu und still umgeben”. Suomen kirkon virsikirjassa se on ollut vuodesta 1986 (VK 600). Suomennoksesta puuttuu joitakin kärsimyksestä puhuvia säkeistöjä. – Ennen kuolemaansa vl-kristillisyydestä evankeliumin valon ja rauhan löytänyt kirjailija Paavo Rintala on kuvannut Boenhoefferin eettisiä ristiriitoja Hitlerin Saksassa teoksessaan ”Marian rakkaus”.

    Tykkää

  26. ”Vaikka siis ongelmia on ja vakaviakin sellaisia, tämä kristillisyys ei mielestäni ole kuitenkaan mikään ”läpimätä” yhteisö. Sillä on terve ja erittäin arvokas hengellinen ydin.”

    Tästä olen harvinasien samaa mieltä kanssasi, Joona. Tähän kristillisyyteen olen syntynyt, kasvanut ja erilaisten vaiheiden kanssa ”talostellut” ja rakkaaksi kokenut. Siksi tuntuukin erityisen tärkeältä, että tämän uskon ydin säilyy Jumalan tahdon mukaisena meille ja kaikille ihmisille.

    Rohkenen viitata puhujainkokoukseen avaintenvaltallan käytöstä. Kuulemani mukaan nyt polttopisteessä oleva rovasti oli omassa puheenvuorossaan kertonut, että on raamatullista yhdenkin uskovaisen asettua toiselle hoitomieheksi ja sitoa hänet synteihinsä ja jättää ”saatanan haltuun”. Pitääkö tämä paikkansa ja jos on totta, miten kaikki 700 puhujaa siihen suhtautuivat?

    Kirsi edellä puhui pelosta ja siitä, kuinka rakkaudessa ei ole pelkoa. Ei siis pitäisi olla yhteisessäkään rakkaudessa. Te nuoremman polven uskovaiset ette voi ehkä koskaan tietää ja tuntea sitä pelkoa, joka vyöryi päällemme 70-luvulta alkaen. Jos pelon todellista syytä ei avata ja poisteta, se säilyy.

    ”Kaiken takana on pelko” on erään kirjan nimi, joka kertoo itänaapurimme totalitäärisestä hallinnosta ja sen seurauksista faktatietoa asiapohjalla asiantuntijoiden kertomana.

    70-luvun harha/harhat on käsitelty niin kauniisti ja kevyesti tähän mennessä että sitä voi pitää perustellusti ”maton alle lakaisemiseksi”. Yhteinen etsikon aika on nyt käymässä loppuun, on oma käsitykseni. Samalla harras toiveeni on, että saisimme yhteistä rohkeutta väärän pelon poistamiseen, jossa erityisesti senioripolvi on avainasemassa.

    Vaikka polttopisteessä oleva rovasti on nyt esillä, vastustan henkilökohtaista leimaamista ja toivoisin, että tartuttaisiin nimenomaan avaamaan kyseisen harhan ytimessä olevan väärän pelon poistamiseen.

    Tykkää

  27. Minäkin haluan korostaa, että en ole ketään kannustamassa korvauksia hakemaan, ja kuten markkukin toi esille, korvausten määrääminen tuomioistuimessa 70-l:n toimista ei oikein edes ole mahdollista (mm. siksi että vahingonkorvausvelka vanhenee kymmenessä vuodessa, jollei vanhentumista tätä ennen katkaista. Lisäksi korvaus henkisestä kärsimyksestä on suomalaisessa vah.korv.järjestelmässä varsin poikkeuksellista; tulee yleensä kyseeseen vain vakavien rikosten kohdalla).

    Meinasin omassa kommentissani yllä ottaa esille/ keskusteltavaksi Paavalin kannan, että uskovaisten ei sovi mennä epäuskoisten tuomareiden eteen asioitansa selvittelemään, vaan ”likapyykki pitäisi pestä omien kesken”. Luulen että tuo – tässä vapaasti mutoiltu – raamatun kohta on vaikuttanut paljonkin monien puhujien/ srk:n kannattamien ja ajamien toimintamallien takana. Eli kyse ei ole varmasti ole ollut pelkästä halusta kätkeä pahoja tekoja julkisuudelta.

    Tykkää

  28. Sielunhoidollinen eheytymisprosessi noudattaa yhteisön tasolla samaa “kaavaa” kuin yksilönkin kohdalla. Lainaan tässä muistinvaraisesti ja lyhyesti ruotsalaisen teologian tohtorin Ann Heberleinin kirjasta mieleen jääneitä ajatuksia (Det var inte mitt fel, suom. Se ei ollut minun vikani, Atena 2009).
    Anteeksiantaminen sisältää varsinaisen katumuksen ja synninpäästön ohella myös enemmän tai vähemmän pitkäkestoisen ns. sydämen vapautumisen prosessin. Anteeksipyytäminen ja -antaminen eivät välttämättä kulje ihmisten välisessä kanssakäymisessä samaan tahtiin. Mitä suuremmasta traumasta ja kärsimyksestä on kysymys, sekä riippuen ihmisen henkisestä ja hengellisestä haavoittuvuudesta, sitä pitkäkestoisempi voi olla tämä sydämen vapautumisen prosessi. Välillä mennään kaksi askelta eteenpäin ja yksi taakse. Ja se on hyväksyttävä tosiasia. Meidän on annettava anteeksi itsellemme ja toisillemme myös se, jos emme ihmisinä jaksa antaa anteeksi, ja odotettava Jumalan aikaa.
    Yhteisöllisen väkivallan käsitteleminen lähtee ilmiön julkisesta tunnistamisesta ja tunnustamisesta, sen julkisesta sanoittamisesta, käytännössä siis siitä että esim. Päivämies-lehdessä käsitellään hengellisen väkivallan ilmenemismuotoja. Harhaopeista ja henkiopeista on paljon ja analyyttisesti jo kirjoitettukin kristillisyytemme julkaisuissa, niitä on pahoiteltu ja pj-velikin näyttänyt omalla esimerkillään anteeksipyytämisen mallia. Näyttäisi kuitenkin siltä, että uhrien ääni ei sittenkään ole tullut tarpeeksi kuulluksi, “kun mikään ei riitä” ja “paljastuskirjoja” pukkaa tulemaan. Onko hengellisen kärsimyksen kohtaamiselle oikeasti annettu Siionissa tarpeeksi tilaa, koska kysymyksessä on kuitenkin yhteisöllinen ilmiö?

    Kuunteleminen on sielunhoidossa tärkein asia. Meillä on kaksi korvaa ja yksi suu. Uskallammeko kuunnella oikeassa suhteessa lähimmäisiämme? Mitä toinen oikeasti sanoo tai jättää sanomatta, ja miksi? Hyväksynkö ja siedänkö toisen tuskaa, vai sivuutanko asian? Lisäksi voi olla myös sanatonta tuskaa, jota voi olla vaikea edes kertoa, ja jonka pystyy ilmaisemaan paremmin symbolisella tasolla, musiikin avulla kirjoittamalla tai maalaamalla.

    Jotta ahdistetut sielut pääsisivät sydämen vapauteen, ihminen tarvitsee myös ajallista hyvitystä, ns. korvaavia kokemuksia, jotta uhri voi vakuuttua sydämessään siitä, että hänen tuskansa on otettu tosissaan ja väärintekijät aivan oikeasti katuvat ja haluavat että asiat korjaantuvat. Tämä on olennainen osa anteeksiantamuksen “prosessia” ja edistää uhrin eheytymistä. Tärkeintähän on että usko säilyisi kaikkien asianosaisten sydämessä. Yksi syvimmistä ihmisluonnon piirteistä on halu tulla syvällisesti ymmärretyksi ja nähdyksi, ja useinhan se jo riittääkin. Se avaa sydämen myös eheyttävään anteeksiantamukseen. Kuten edellä jo sanottukin, terapiakulujen ym. korvauksien hakeminen olkoot taas asianosaisten oman harkinnan mukaisia.

    Tykkää

  29. Tärkeä ja hieno puheenvuoro sinulta Kirsi! Tästä tulikin mieleen – paluu Joonan alunperin esittämään kysymykseen: toivon vuodelta 2015 sitä, että tällainen ymmärrys ihmismielen toiminnasta ja anteeksi antamisen prosessista leviäisi kristillisyydessämme yleistiedoksi auttaen asioiden selvittämistä ja korjaamista. Toisekseen toivon, että nämä hoitokokousvääryydet saataisiin hoidettua sillä tavoin, että keskinäinen rakkaus ja eheyden tunne saisi palata. Kolmanneksi toivon, että Jumala kirkastaisi meille sanaansa, jotta osaisimme tehdä hänen tahtonsa mukaisia ratkaisuja näinä vaikeina aikoina.

    Tykkää

  30. Kirsi, kiitos valtavan kallisarvoisesta kommentista erittäin ajankohtaisen ja syvällisen sisältönsä vuoksi!

    ”Yhteisöllisen väkivallan käsitteleminen lähtee ilmiön julkisesta tunnistamisesta ja tunnustamisesta, sen julkisesta sanoittamisesta”

    Nyt olisi meille kaikille tärkeää – mutta varsinkin seniori-ikäisille, että oppisimme tietämään, mitä juuri meille merkitsee käsite y h t e i s ö l l i n e n v ä k i v a l t a. Meille pitäisi tulla rohkeutta olla rehellisiä menneisyydestä ja uskaltaa muistella, mikä muutos tapahtui 60-70 lukujen aikoihin opetuksessamme ja mitkä olivatkaan sen seuraukset meille yhteisessä toiminnassamme. Sieltä juontavat tapahtumat, jota nimitämme jo tiedon tasolla 70-luvun opiksi henkioppi-harhoineen. Niitä on vasta aivan viime vuosina SRK:n suulla pahoiteltu yksittäisten hoitomiesten ylilyöntien osalta. Vasta nyt on viitteenomaisesti kerrottu, kuinka silloin harjoitettiin henkistä väkivaltaa uskovaisia kohtaan nöyryyttämällä heitä kaikkien edessä iljettävilläkin tavoilla ja vähättelemällä yksityisen uskovaisen omaatuntoa sekä tuomittu vääräksi oppi erehtymättömästä Jumalanhuoneen hallituksesta. Toki kaikki tuo yhdessäkin julkilausumassa sisältää paljon – äärettömän paljon – mutta se jättää vuosikymmenien lukemattomat kyseisen opin kärsijät – uhrit – sittenkin vaille huomiota.. Uhreja ei edelleenkään todellisuudessa nähdä, koska heille EI ole osoitettu todellista anteeksipyyntöä.

    Päinvastoin – edelleenkin – jos näitä hoitokokousjulmuuksia kyseenalaistaa tai muistelee niitä, niin katkeruus-kortti heilahtaa hyvin äkkiä. Se on – murheellista todeta – ollut SRK-lähtöinen malli suhtautumisessa vuosikymmeniin aivan viime aikoihin asti. Pakko todeta vieläkin, että lauma on toteuttanut ”erehtymättömien” johtajiensa vaatimuksia.

    Yhteisöllinen väkivalta on kuvaava käsite sisältäen paitsi varsinaiset hoitokokoukset, mutta myös koko prosessin, miten sitä opetettiin keskuudessamme pyörittämään. Kyllä meidän tarvitsee tunnustaa rehellisesti myös se, että meidät kaikki vietiin siihen ”myllytykseen” mukaan. Massahoitokokouksilla se käynnistettiin ja siitä eteenpäin se jatkui paikkakunnittain yksittäisten hoitamisena. Jos SRK haluaisi, se voisi meidän kaikkien puolesta kertoa, kuinka tavallista ja yleistä toimintaa hoitokokousten järjestäminen paikkakunnittain oli. Varmasti siinä on ollut eroja, mutta silti se kuului opetukseen ja käytänteisiin. Syyt olivat yleensä ko. harhaopin vaatimia aina epäuskoisten naapurien kanssa seurustelemisesta E-myymälän karttamiseen jne.

    Miksi SRK ei halua vieläkään kaikesta tästä yhteisöllisestä väkivallasta puhua rehellisesti ja korjata?

    Koska se on halunnut ensisijaisesti suojella omaa kunniaansa ja pelkää sen menettämistä.

    Tämä kaikki on hyvin vakavaa ja sisältää paljastumisen pelkoa.

    Nytkin arvaan, että jotkut ajattelevat tätä kommenttiani lukiessaan, että olen katkera ja edelleen loukkaantunut jostain hoitokokouksesta, joka on kohdistunut itseeni. Vastaan, että en ole. Olen päässyt jo vuosia sitten tasapainoon henkilökohtaisella tasolla. Kuinka kauniisti Kirsi kirjoittakaan, että anteeksiantaminen – varsinkin jos anteeksi ei ole pyydetty – voi olla hidaskin prosessi. Kuitenkin omantuntoni vuoksi en voi enää vaieta tästä yhteisöllisestä väkivallasta, mikä meillä on jäänyt korjaamatta.

    Pitäisikö nyt ”uran” tehneet hoitomiehet vapauttaa puhujan tehtävästä?

    Omassa sydämessäni tunnen, että meille kaikille olisi siunauksellisinta, kun saisimme yhteisen rohkeuden puhua ja kertoa rehellisesti ilman pelkoa, mitä kyseinen 70-luvun harhaoppi oli ja vaati meiltä kaikilta väärin perustein. Eikö se ollut tarkemmin ajatellen juuri samaa perua kuin lakihenkisillä fariseuksilla, joille Jeesus oli kaikkein vihaisin?

    Tämän päivän alustuksesta Helsingissä jäi kirkkaimpana mieleen tämä: Raamattua on tulkittava Kristuksen läpi.

    Tykkää

  31. Kunpa kaikki ”seniorit” pystyisivät samaan rehellisyyteen. Näin ei kuitenkaan tule koskaan olemaan sen vuoksi, että joidenkin ihmisten psyyke ei vain kestä sitä, että seurakunta ei olekaan erehtymätön. On surullista, että ihminen on niin syvästi yhteisön luoman harhan uhri. Oma minuus on rakentunut liian tiukasti yhteisöstä riippuvaksi. Juntusen Viljo sanoitti asian hyvin lausumalla, että Pyhä Henki ei tee virheitä, vaikka ihmiset ja seurakunta tekisivätkin. Tähän on helppo yhtyä.
    En ole oikeastaan mistään eri mieltä Vl-seniorin kanssa, mutta kommenteillani yritän hahmotella sitä mikä estää joidenkin ihmisten kohdalla totuuden kohtaamista. Jos sitä ei osata ottaa huomioon, saadaan aikaan vain riitaa.
    Kirsille kiitos kommentista anteeksiantamisen prosessista. Olen elänyt tuon todeksi omassa elämässäni, ja havainut myös sen , etteivät kaikki asiaa ymmärrä. Tai ymmärtävät joskus. Vaikka asiat on hoidettu evankeliumilla, voi jommalle kummalle osapuolelle jäädä tarve palata asiaan, keskustella siitä jotta pääsisi eteenpäin. Se ei ole anteeksiantamattomuuta eikä vanhojen syntien kaivamista, jos lähtökohtana on se, että ei pääse muuten eteenpäin asian kanssa.
    Senkin olen havainnut seuratessani läheltä rakkaan ihmisen kamppailua ja uskosta luopumista, että jos uskon edellytykseksi jää se, että saa anteeksipyynnön ja hyvityksen sekä koko yhteisön tasolla tapahtuvan uskonpuhdistuksen, vie se niin ahtaalle, että oma uskonelämä kuolee. Tähän ansaan olen joutunut joskus itsekin. Olen kokenut myös sen, kuinka anteeksipyyntö helpottaa eheytymistä, se tuntuu ihmeen ihanalta kun vuosien jälkeen päästään sovintoon, ja luottamusta voi pikkuhiljaa alkaa rakentaa uudelleen. Vastapuolen ymmärrys ei tullut siitä, että olisin vaatinut, vaan hän koki omassa elämässään asioita, jotka avasivat silmät. Osansa oli myös sillä, mitä ihmiset puhuivat kanssapuheissa. Se ohjasi tuon ihmisen korjaamaan asioita. Tämä kokemus sai minut uskomaan siihen, että Jumalan myllyt jauhavat, mutteivät ehkä siihen tahtiin kuin me ihmisinä haluaisimme. Meillä jokaisella on vastuu, ja rakas Vl-seniori, Markku ja Kirsi, kunnioitan sitä että osaltanne kannatte sitä rohkeasti. Uskotaan suu auki- kuten olen joskus kuullut sanottavan.

    Tykkää

  32. Paljon on saarnattu sillä lailla että olemme taisteleva seurakunta. Olisiko niin että hoitokokousten aika oli ei ainoastaan taistelua vaan myös sotaa. Tiedämme nämä sanononat: ”Sodan ensimmäinen uhri on totuus.” ”Ja sodassa on kaikki sallittua.” Ehkä joukossamme on paljon niitä, jotka ajattelevat yksinkertaisesti: Hyvä kun sota on ohi, nyt on rauhan ja rakentamisen aika. Pitävät sotaa Jumalan sallimana sotana, tapahtumia oikeutettuina eivätkä välitä enempi muistella uhreja ja totuutta.

    Tykkää

  33. Reijo, sinun kommenttisi ajatukset mietityttää. Taistelun ajaksihan silloin tosiaan sanottiin, kun monenlaisia henkioppeja kerrottiin olevan liikkeellä ja ne vielä ”sotivat” keskenään. Nykyään jo on tunnustettu, että sellaiset henkiopit olivat juuri sitä harhailua.
    Tuiki tuttua on ollut kaiken aikaa opetus, että meillä on jatkuva taistelu ( sota) kolmiliittoista vihollista vastaan, sielunvihollista, maailmaa ja omaa lihaa vastaan.

    Jos todellakin joukossamme on paljon niitä, jotka ajattelevat 60-70 luvuilla alkaneet harhailut sotana, joka oli Jumalan sallimaa, joten sen seuraukset – eli sodan uhrit – olivat myös sallittuja?

    Julmissa hoitokokouksissahan hoidettiin sitomalla ihmisiä ulos ja saatteeksi sanat ”saatanan haltuun”.

    Sen jälkeen heidät eristettiin. Ei saanut tervehtiä, eikä edes pitää normaalisti yhteyttä. Hirveitä repeämiä ihmissuhteissa. Eli se oli kuin haavoitetun jättämistä sotatantereelle. Voi hyvä ihme, kuinka se olikaan julmaa aikaa!

    Henkistä väkivaltaa käsitteenä ei tunnettu.

    Silloin ei haluttu ollenkaan muistaa, miten Jeesus opetti vertauksessaan eksyneestä lampaasta ja hyvästä paimenesta, joka jätti kaikki muut ja läksi etsimään sitä yhtä ja kantoi olallaan takaisin…

    Suomalaiset sotilaat rintamilla sotien aikaan toivat kaikki omat haavoittuneet takaisin ja kuolleet aina kotimultiin, jos suinkin mahdollista. ”Veljeä ei jätetä” oli suomalaisen sotilaan vahvan moraalisen selkärangan ja terveestä ihmisyydestä kumpuava vakaa veljellinen tahto….

    Jos uskaltaudun miettimään ja muistamaan niitä ”taistelujen” aikoja ja kaikkea sitä, mitä keskuudessamme tapahtui, en voi kuin kauhistella, miten julmaa touhua se oli. Minun on suorastaan vaikea käsittää, että kukaan uskovainen enää nykyään vosi pitää niitä tekoja oikeina.

    Reijo sinun kommenttisi oni kaikessa koruttomuudessaan hyvin herättävä – ainakin minulle.

    Olisiko sittenkin paikallaan, että me seniorit voisimme nyt vuosikymmenien jälkeen muistella ja miettiä niitä meille käänteentekeviä aikoja? Eihän se nyt pitäisi mitenkään olla kiellettyä tai väärin muistella menneitä? Joillakin on hyvät sanoittajan lahjat ja voisi ns. avata sanaisen arkkunsa ja vaikkapa perustella minulle ja monelle muulle – olivatko ne kiivaat hoitokokousajat todellakin siunauksellisia?

    Tykkää

  34. Nyyti, kiitos syvällisistä ja viisaista ajatuksistasi!

    Erityisen puhuttelevaa on kertomuksesi, että oma uskonelämä voi kuolla, jos joutuu uskonkamppailussaan liian ahtaalle odottaessaan anteeksipyyntöä ja hyvitystä.
    Samoin kertomuksesi ilosta ja anteeksipyynnön eheyttävästä vaikutuksesta ja kuinka vastapuolen ymmärrystä avasivat tapahtumat omassa elämässä.

    Näinhän se on, omatuntomme voi herätä vielä pitkienkin aikojen jälkeen näkemään ja tuntemaan omat pahat teot tai vääryydet. Mutta samoin se voi tapahtua myös yhteisten vääryyksien ja pahojen tekojen osalta ja eheyttää yhteisesti.

    Tykkää

  35. Tilannehan on se että ei puhuta myöskään mahdollisista epäoikeudenmukaisuuksista mitä on eriseurahajaannuksissa tapahtunut, tosin historiakirjat kai yrittävät kertoa hajaannuksista melko objektiivisesti. Sama se taitaa olla hoitokokousten yksityiskohtien osalta, ei kai niihin enemmälti mennä. Omalta osaltani voin sanoa että silloin kun olin nuori mies ja kokouksia oli, en voinut teologiselta kannalta ymmärtää sitä että sanottiin ihmisten olevan väärässä hengessä; ei selvinnyt tarkoittiko se että on uskossa vai epäuskossa. Samoin paljon viljelty sanonta että kaikki ”ne” on kävelleet omin jaloin ulos herätti minussa aggressiivista ahdistuneisuutta oikeudentuntoni ajamana. Ja kolmas asia on se että kymmenen vuotta on kulunut siitä kun 70-luvun hoitokokousasia uudelleen tuli keskusteluun netissä, ja siitä lähtien olen ollut turhautunut siitä kun esim. seurakuntailloissa on otettu otsikoksi aina joku iänikuinen fraasi samaan aikaan kun sydämeni vereslihalla odotti että milloin otetaan käsittelyyn nämä vääryydet.

    Merkillinen tunne nyt on ollut se että vastoin tuota vääristelevää ”liturgiaa” plus sitä että penkkiuskovaiset sekä ystäväni eivät näytä olleen vääryyksistä joko edes tietoisia tai tarpeeksi tunneälyisiä, niin nyt huoleni ovat osoittautuneet oikeiksi. Lisäksi se että olisi pitänyt olla seuraamatta nettikeskustelua; olen sitä seurannut kymmenen vuotta ja kokenut siitäkin syyllisyyttä ja toiseutta. Tässä uudessa tilanteessa koen että minun on taisteltava omaa kyynistymistä ja ylpistymistä vastaan.

    Tykkää

  36. Maailmaan mahtuu monenlaisia ajatuksia, joten eipä sekään kai ole mahdotonta, että joku suhtautuu asiaan Reijon esittämällä tavalla. Jotenkin minusta kuitenkin tuntuu, että monille näiden kysymysten tarkastelu vain on liian vaikeaa. Totuutta silmiin katsominen voi horjuttaa uskoa, kun samalla täydellisen pyhyyden ja erehtymättömyyden illuusio murentuu. Minä ainakin olen nähnyt, että edelleen on niitä, jotka ovat hoitokokousten kritisoimista/arvostelua vastaan. Näitä näkemyksiä usein yhdistää ajattelu, että ketään uskovaista ei ulos potkittu, eli varsinaisia virheitä ei tehty. Tämä taas johtaa siihen, että keskustelua ei oikein osata avata näiden anteeksipyyntövaatimuksia esittävien ”epäuskoisten kanssa”, niidenhän pitäis ensin tehdä parannus. Korkeintaan voidaan yleisellä tasolla vähän myönnytellä, että itse hoitotilanteessa hoitajat on saattanu inhimilliseen tapaan kohdella hoidettavaa epäasiallisesti. Vai voiko srk tunnustaa, että myös uskovaisia tuli hoidettua ulos, ja että ennemmin olis pitäny epäillä näiden hoitajien ja hoitokokousten järjestäjien uskontilaa.

    Tykkää

  37. Erittäin hyviä näkökulmia kaikilla teillä em., jotka kaikki liittyivät jollakin tavoin sielunhoidolliseen eheytymiseen.

    Nyytin kommentti herätti ajatuksia: “…joidenkin ihmisten psyyke ei vain kestä sitä, että seurakunta ei olekaan erehtymätön. On surullista, että ihminen on niin syvästi yhteisön luoman harhan uhri. Oma minuus on rakentunut liian tiukasti yhteisöstä riippuvaksi…” Samoin Joseferin kommentti: “…Totuutta silmiin katsominen voi horjuttaa uskoa, kun samalla täydellisen pyhyyden ja erehtymättömyyden illuusio murentuu…”

    Nämä em. kommentit kuvastavat juuri yhteisöllisen väkivallan kohtaamisen vaikeutta ja itse kuvaisin asiaa ns. Paratiisista karkoittamiseksi tai jopa illuusion romahtamiseksi. Hahmotan asiaa yksilön näkökulmasta, sillä luulen, että moni meistä on käynyt omassa elämässään samankaltaisen prosessin läpi pienemmässä tai suuremmassa mittakaavassa, kun elämä on paljastanut “todelliset karvansa”. On ehkäpä tullut vastaan jokin järkyttävä pettymys tai epäoikeudenmukaisuuden kohtaaminen, tai jopa suoranainen henkinen umpikuja, jolloin on täytynyt järjestää elämänsä palapelin palaset aivan uudella tavalla, jotta pystyy jatkamaan elämää. Asiat eivät olleetkaan niin kuin oli kerrottu, tai luottamus petettiin pahasti. Se, kuinka rehellisesti ihminen pystyy katsomaan totuutta silmiin ja ns.orientoitumaan uudelleen, noudattaa usein hyvin pitkälle kriisiteorioiden kaavaa. Ensin uskotellaan itselle, että kaikki on hyvin ja eletään niinkuin ennenkin, suojellaan omaa ehjää, mutta ehkäpä harhaista maailmankuvaa viimeiseen asti, kunnes tulee kriittinen piste, joka pakon sanelemana laittaa kuvion uusiksi. Kuinka hyvin ihminen tämän muutoksen turbulenssin kestää, riippuu henkisestä kompetenssista, kyvystä ns. mentalisoida asioita ja löytää kenties uusia, perusteellisempia näkökulmia. Prosessi voi kestää vuosia, eikä ketään voida siihen oikeastaan pakottaa. Mielestäni tärkeintä tällaisessa prosessissa on pelottoman ilmapiirin luominen ja avoimen keskustelun pitäminen aivan itseisarvona. Aika tekee tehtävänsä. Mitä enemmän ihminen pelkää, sitä enemmän hän torjuu ja vetäytyy, sitä varmemmin muodostuu vastakkainasetteluja.

    Itse näen, että asioiden rehellinen kohtaaminen on avain vapauteen, vaikka kuinka pelottaisi etukäteen. Pelko on inhimillistä, mutta se voi olla myös ansa, joka pitäisi uskaltaa kohdata ja jonka yli pitäisi jotenkin päästä. Riippuu myös tapauksesta, kuinka syvällisesti asioita käsitellään. Joskus voi olla jopa parempi, että pysytellään hyvin yleisellä tasolla ja odotellaan maaperän pehmenemistä, pitäydytään vähemmän tunteita nostattavissa keskustelunaiheissa, kunnes uskalletaan taas jatkaa eteenpäin. Mitä vaikeampia tunteita asioiden selvittämiseen liittyy, sitä hellävaraisemmin pitäisi edetä, “ettei enää ketään rikottaisi/ särjettäisi”. Lisäksi voi olla, että vaikeimmin traumatisoituneet tarvitsevat yhteisen ja yleisen käsittelyn rinnalle aivan oman fooruminsa. Tärkeää olisi, että jokainen, joka sydämessään haluaa asioita selvittää ja tulla kipunsa kanssa kohdatuksi, saisi siihen mahdollisuuden ja tilaisuuden.

    Joka tapauksessa, vaikka asioita ei koskaan tulisikaan selvitettyä juurta jaksain, Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon Sinun kanssasi.

    Nämä em. olivat tällaisia yleisiä fundeerauksia, joita saa mielellään vapaasti kritisoida ja kyseenalaistaa :-).

    Tykkää

  38. JoseFer: ”Näitä näkemyksiä usein yhdistää ajattelu, että ketään uskovaista ei ulos potkittu, eli varsinaisia virheitä ei tehty.”
    ”Tämä taas johtaa siihen, että keskustelua ei oikein osata avata näiden anteeksipyyntövaatimuksia esittävien ”epäuskoisten kanssa”, niidenhän pitäis ensin tehdä parannus.”

    Juuri noinhan meille vakuuteltiin vuosi toisensa jälkeen monien puhujien ( ei kaikkien) saarnoissa. Teroitettiin, että kaikki läksivät ”omin jaloin ulos, eikä ajamalla”. Hoitokokousjulmuuksien oikeellisuus näin sinetöitiin paitsi vaientamalla, myös uhrien täydellisellä syyllistämisellä ja leimaamalla laumalle vaarallisiksi. Samoin heidän uskonsa asettaminen ehdolliseksi vain parannuksen kautta juuri siitä, etteivät alistuneet silloisen harhaopin väärille syytteille.

    Vakava ristiriita?

    Kun yhä nähdään, että silloisten hoitokokousten uhrit saivat oikean kohtelun lukuunottamatta ”yksittäisten hoitomiesten ylilyöntejä” – itseasiassa tunnustetaan yhä, että silloinen opetus olikin aivan oikeaa, eikä harhaista?

    Kuitenkin virallinen käsitys on jo tuominnut 70-luvun opetukset lakihenkisen opin ohjaamaksi. Tämä tapahtui Reinikaisen puheenjohtaja-aikana, vaikka se jätettiin silloin lähinnä puhujien ”keskinäiseksi salaisuudeksi” ja kentällä 70-luvun harhaoppi ei silloin saanut samanlaista tilitystä. Koska en ole ollut mainitussa puhujien kokouksessa läsnä, en voi tietää, kuinka perusteellista tilitystä tehtiin. Suurempi kysymys mielestäni onkin, miksi sitä ei tehty yhteisesti.
    Itse tietenkin näen juuri tässä syyn, miksi joukossamme 70-luvun opetuksesta vallitsee yhä erilaisia käsityksiä.
    Rohkenen pohtia seuraavaa: Kun mainitun tilittävän puhujien kokouksen jälkeen silloisen opin johtohahmolta vaadittiin parannusta – jäikö siitä kuva, että vain yksilön/yksilöisen ylilyönnit hoitokokoustilanteissa oli vääryyttä, eikä itse silloinen väärä opetus?

    Tämäkö on pohjana niille SRK:n lausunnoille, että ”pääosin hoitokokoukset koettiin siunauksellisiksi” ja on pahoiteltu yksiittäisiä ylilyöntejä?

    Tämäkö pitää yllä yhä ymmärrystä myös siitä, että vain ulkopuolisten on lupa kyseenalaistaa yhä 70-luvun opetukseen nojaavat hoitokokoukset mutta vain niissä ilmenevät hoitomiesten ylilyönnit ovat pahoja?

    Jos on näin, on kyllä unohtunut tykkänään ne prosessit, miten hoidettavat valikoituivat ja miten hoitajien ja seurakunnan roolit pyrittiin ohjaamaan yksiin.

    ”Sodassa ensimmäinen uhri on totuus”
    ”Totuus ei pala tulessakaan”
    ”Totuus tekee teidät vapaiksi”

    Mutta tekeekö totuus toisen sairaaksi ja toisen terveeksi?

    Tykkää

  39. Kirsi, minusta nämä sinun fundeerauksesi ovat kalliita kultakimpaleita ainakin minulle, mutta epäilempä, että ne ovat tarkoitettu koko lauman eheyttämiseksi kollektiivisen 70-lukutrauman purkutalkoissa – huolimatta siitä, että otat yksilön lähtökohdan esimerkiksi.

    Kuten hengellisistä ”taisteluista” myös kansojen välisisstä sodista jää yhteiset traumaattiset jäljet joita kutsutaan kollektiivisiksi traumoiksi. Myös muut, esim. rotu- ja luokkavainot kuuluvat samaan määritelmään. Tilinteko pitkienkin aikojen jälkeen on realistista ja sitä on tehty monissa valtioissa ympäri maailmaa. MIksi? ( Markkuhan toi aiemmin jo näistä esiin monia esimerkkejä)

    Ihmisyys ja kaikkien yhteinen paras vaatii sitä.

    Mutta eikö se ole ennenkaikkea rakkauden laista nouseva jumalallinen tahto pahuutta vastaan?

    Kyllä se yhteinen rohkeus näiden kipukohtien käsittelyyn pitäisi saavuttaa – siis esteenä oleva pelko voittaa ja hyväksyä, ettei ole väärin keskustella näistä asioista eikä se tarkoita anteeksiannettujen asioiden ”onkimista”. Siitäkin olen kuullut varoituksia viime aikoina.

    Siis pelko?

    Mitähän minulle tapahtuisi, jos alkaisinkin kirjoittaa yhtäkkiä oikealla nimelläni?

    Tykkää

  40. On ihan oikein opettaa, että kristityn koko elämä on ”hengellistä sotaa” Saatanaa, langennutta maailmaa ja omaa lihaa vastaan. Näin asia on. Tämä kielikuva alleviivaa sitä, kuinka vakavasta ja tärkeästä asiasta uskossa Kristukseen on kysymys. Elävästä uskosta pois lankeaminen on jotain yhtä peruuttamatonta ja kauheaa kuin kuolema sodassa – tai oikeastaan vielä jotain äärettömän paljon kauheampaa ja lopullisempaa.

    Tämä hengellinen sota ei ole kuitenkaan koskaan sotaa jotakuta ihmisyksilöä vastaan. Se on aina sotaa Hyvyyden, Totuuden, Rakkauden ja Oikeudenmukaisuuden puolesta pahuutta, valhetta, välinpitämättömyyttä ja vääryyttä vastaan.

    Jumala on itse Hyvyys, Totuus ja Rakkaus. Jumalan valtakunta on siis siellä, missä Hyvyys, Totuus ja Rakkaus hallitsevat. Jumalan valtakunnan, Hyvyyden ja Totuuden valtakunnan puolesta taistellaan toimimalla kaikessa aina rehellisesti, rakkaudellisesti ja oikeudenmukaisesti. Sen puolesta ei ole mahdollista taistella epärehellisin ja epäoikeudenmukaisin keinoin.

    Valhe ja vääryys edistävät ja rakentavat aina valheen valtakuntaa, Saatanan valtakuntaa. Näin on asia silloinkin ja erityisesti silloin, kun uskovaiset sortuvat puolustamaan näkyvää seurakuntaa epärehellisin ja epäoikeudenmukaisin keinoin. Silloin sielunvihollisella on juhlan paikka – hän kun on saanut uskovaiset rikkomaan toista käskyä: ”Älä käytä petokseen Herran, Jumalasi, nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka käyttää hänen nimeään petokseen.”

    Jumala on olemukseltaan Totuus, joten totuudella on aina itseisarvo. Kaikki toimintatavat, yhteisöt ja organisaatiot tulee arvioida sen valossa, edistävätkö ne totuutta ja rehellisyyttä. Jos edistävät, ne ovat hyviä ja oikeita, jos eivät, ne ovat vahingollisia ja pahoja. Tämä on tärkeä muistaa, koska ihmiskunnan alati toistuviin peruserehdyksiin kuuluu se, että toimintatavat, organisaatiot ja yhteisöt muodostuvat vähitellen itseisarvoiksi. Tällöin niiden hyvää voidaan yrittää edistää epärehellisinkin keinoin. Itseisarvoksi tarkoitetusta totuudesta tuleekin väline, jota käytetään vain, mikäli siitä on hyötyä. Tällaista ei saa kuitenkaan hyväksyä. ”Totuutta vastaan emme voi mitään, vaan me taistelemme sen puolesta”, muistuttaa Paavali korinttilaisia (2.Kor.13:8).

    Roosa on tuolla ylempänä kirjoittanut hyvän postauksen elämämme tärkeimmästä asiasta, uskonvanhurskaudesta Kristuksessa. Käykääpä, ystävät, kommentoimassa sitäkin. Avoin keskustelu menneistä ja nykyisistä ongelmista on erittäin tärkeää. Vielä tärkeämpää lienee kuitenkin muistuttaa itseään ja toisia siitä äärettömästä Rakkaudesta, joka Jumala on ja joka on Jeesuksessa tullut ihmiseksi meitä pelastamaan.

    Tykkää

  41. Kopsasin evl-sivuilta tämän:

    Meidän kirkko – arvot

    Pyhän kunnioitus
    kunnioitamme pyhää kolmiyhteistä Jumalaa
    tunnustamme Jeesuksen Kristuksen ainoalaatuisuuden
    näemme Jumalan kuvan ihmisessä ja ihmisen syntisyyden
    tunnistamme pyhyyden kaipauksen muissa uskonnoissa

    Vastuullisuus
    huolehdimme lähimmäisistämme
    varjelemme luomakuntaa
    käytämme kaikkia voimavaroja vastuullisesti
    tavoittelemme kohtuullisuutta elämäntavoissa

    Oikeudenmukaisuus
    taistelemme oikeudenmukaisuuden puolesta
    puolustamme heikkojen ja syrjäytyneiden oikeuksia
    ratkaisemme asiat tasapuolisesti ja kaiken tarkastelun kestävästi

    Totuudellisuus
    puhumme rohkeasti Jumalasta
    uskomme ja elämme niin kuin opetamme
    pidämme kirkon toiminnan avoimena ja hallinnon läpinäkyvänä

    Onhan se aika merkillistä että liikkeessämme ei ole arvokeskustelua (tai ehkä olen vain tietämätön). Arvothan ovat muutakin kuin itse uskonnollinen sanoma, ne paaluttavat käytännön toimintaa ja vastuita. Arvot voivat määrittää yksilön ja yhteisön suhdetta. Jos olisi arvot ja erityisesti niin että niitä pidetään esillä, niin niihin yksilö voisi vedota, kun jotain pahaa tapahtuu. Katastrofeja voitaisiin ehkäistä.

    Tykkää

  42. Kauniit on ev-lut. kirkolla arvot. Mutta jäävätkö ne nykykirkon todellisuudessa lähinnä hienoiksi sanoiksi vailla sisältöä?

    ”kunnioitamme pyhää kolmiyhteistä Jumalaa” – Miksi sitten Jumalan ilmoitukseen eli Raamattuun sekä siihen pohjaavaan uskoon ja teologiaan perustuvat argumentit kävellään tuon tuosta yli kirkollisessa päätöksenteossa?

    ”tunnustamme Jeesuksen Kristuksen ainoalaatuisuuden” – Miksi kutsulla uskoon ja aitoon Jeesuksen seuraamiseen on niin ohut rooli kirkollisessa julistuksessa?

    ”näemme Jumalan kuvan ihmisessä” – Tämän pohjalta toivoisin, että piispat uskaltaisivat puhua paljon rohkeammin esimerkiksi syntymättömien lasten ihmisarvosta ja alkoholin vaarallisuudesta.

    ”ja ihmisen syntisyyden” – Miksi sitten ihmisen syntisyys on niin vaiettu asia kirkollisessa julistuksessa?

    ”ratkaisemme asiat tasapuolisesti ja kaiken tarkastelun kestävästi” – Esimerkiksi naispappeuden vastustajien kohtelussa 2000-luvun puolivälissä tämä arvo loisti poissaolollaan.

    ”puhumme rohkeasti Jumalasta” – Juuri tätä rohkeutta moni tuntuu toivovan kirkolliseen julistukseen.

    ”uskomme ja elämme niin kuin opetamme” – Tämä arvo tuntuu lähinnä surkuhupaisalta vitsiltä ev-lut. kirkon nykytilanteen huomioonottaen. Ikävä kyllä.

    Kirkkojärjestyksen 1§ mukaan kirkon opetuksen tärkeimpiä ohjeita ovat Raamattu ja luterilainen tunnustus. Silti monen piispanvaalin alla on väitelty esimerkiksi siitä, tuleeko piispan uskoa Jeesuksen neitseestäsyntymisen historiallisuuteen. Meillä on pappeina ateisteja, agnostikkoja, Jeesuksen ylösnousemuksen kieltäjiä, sellaisia, joiden mielestä kaikki pääsevät taivaaseen ja joiden mielestä Raamattu on ”huono kirja”. Sukupuolineutraalista avioliitosta äänestettäessä arkkipiispa ilmaisi avoimesti olevansa toista mieltä kuin johtamansa kirkon virallinen avioliitto-opetus.

    Tykkää

  43. Lyttäätkö Joona arvoasian tuolla perusteella mikä evlut tilanne on? Onko liikkeemme tila niin monimielinen että arvoja ei saa määriteltyä ja toimimaan? Ei kai arvoajattelu ole uskomme vastaista?

    Tykkää

  44. En lyttää. Totta kai oikeista arvoista kannattaa käydä jatkuvaa keskustelua. Ja kyllä minusta uskovaisten keskuudessa sellaista jo tapahtuukin, monella tasolla.

    Kirkon tilanne alleviivaa kuitenkin sitä, että kauniista sanoista ei ole mitään hyötyä vaikka niitä olisi paljonkin. Käytäntö ratkaisee.

    Tykkää

  45. Näinhän se on- ja se pätee kaikilla alueilla. Kauniit sanat ovat katteettomia, jos käytäntö osoittaa toista- ja silloin, käytännön osoitettua nuo sanat tyhjiksi, ovat nuo sanat omiaan vain vahvistamaan huonoa käsitystä tuosta joka ne on sanonut. Koska kun sanoja itse käytöksellään kumoaa sanansa, osoittautuu hän liian selvästi tyhjänpuhujaksi, ettei häntä enää voi ottaa todesta- ja silloin hänen muutkin tekemisensä ja pyrkimyksensä näyttäytyvät huonoina ja epäilyttävinä, vaikka hän niissä olisikin aivan vilpitön.

    Juuri siksi olisi niin tärkeää kääntää toisinaan katse myös itseensä päin, eikä liian innokkaasti keskittyä ohjaamaan muita. Koska jos ihminen sotkee oman pesänsä virheillään, hän myös sotkee tuon asian, jota hän yrittää ajaa- tuo asia näyttäytyy silloin myös huonona, olipa se muuten miten hyvä tahansa. Viestinviejällä on yllättävän suuri merkitys, ja siksi kannattaa olla tarkkana myös oman käytöksensä suhteen, etteivät luottamus liikaa pääsisi kärsimään.

    Tietenkin asiat voi aina korjata, ja voi yrittää uudestaan. Siitähän tässä on kysymys, elämässä ja uskomisessa. On vain ensin pystyttävä kohtaamaan heikkoutensa ja virheensä, ennen kuin niihin voi puuttua, ja ne voi ehkä korjata. Ja se jos mikä, tuo omien virheidensä näkeminen, vaatii rohkeutta. Koska silloin joutuisi nöyrtymään, ja tunnustamaan olleensa väärässä. Kuitenkin ihmiset, ja hyvä Jumala, ovat myötämielisiä ja lempeitä katuvaa kohtaan- siksi kenenkään ei tarvitsisi pelätä tunnustaa omia virheitään. Ei meidän ihmisten, eikä vaikkapa kirkon, mitä se on virheitä tehnyt. Tai meidän vanhoillislestadiolaisten.

    Tykkää

  46. Oho! Nyt kävi vähän nolo juttu. Olin jo varma, että oli sensuuri iskenyt karvaisen kouransa kommentteihini, ja sitten syynä olikin vain oma kädettömyyteni näiden nettijuttujen kanssa 🙂

    Anteeksi vain nämä spämmäilyt tänne, voisi oikeastaan olla hyvä jos Ylläpito vähän poistelisi noita kommenttieni torsoja tuosta alapuolelta- vähän ruman näköisiä ovat.

    Tykkää

  47. ”JOS käytäntö on ristiriidassa niiden kanssa”.
    Antoihan Jumala kymmenen käskyäänkin, jotka ovat arvon tyylisiä ohjeita. Niitä rikotaan myös. Mutta ihmisten kuuluisi niitä noudattaa niin hyvin kuin mahdollista. Uskovaiset varsinkin .. Kyse on ihanteista. Vaikka itse olen pragmaatikko, tässä asiassa tunnustan sanan ihanne merkityksen.

    Mikä ohjaa käytäntöä? Vastaan itse: Joko a) arvot tai b) valtaapitävät. Tai teologisempi vastaus voisi olla ”Pyhä Henki”, mutta en osaa eritellä tätä jälkimmäistä, ajattelen asiaa nyt enempi filosofisesti.

    Tykkää

  48. Antoihan Jumalakin kymmenen käskyään, vaikka niistä eivät kaikki ihmiskunnan ihmiset edes tiedä ja lopuillakin niiden noudattaminen lipsuu. Ne ovat ihanteita jos ei muuta. Vaikka olen pragmaatikko, tässä asiassa tunnustan ihanteiden merkityksen.

    Mikä ohjaa käytäntöä yhteisössä? Vastaan itse. Joko a) arvot tai b) mielipidejohtajat/vallanpitäjät. Penkkijäsenten vaikutuksen osuus vaihtelee. Teologisempi vastaus kysymykseen olisi varmaan ”Pyhä Henki”.

    Otsikkosi on Armon vuosi, mutta milloin on Arvon vuosi …

    Tykkää

  49. Olen pari kertaa yrittänyt laittaa vielä kommenttia, mutta eivät ole ilmestyneet. Kerran vielä.

    ”… jos käytäntö on ristiriidassa niiden kanssa”. Antoihan Jumalakin kymmenen käskyään joissa tulee esiin tärkeitä arvoja, vaikka niistä eivät kaikki ihmiskunnan ihmiset edes tiedä ja lopuillakin niiden noudattaminen lipsuu. Käskyt ovat ihanteita jos ei muuta. Käskyistä on ollut hyötyä, eikö?

    Mikä ohjaa käytäntöä yhteisössä? Vastaan itse. Joko a) arvot tai b) mielipidejohtajat/vallanpitäjät. Penkkijäsenten vaikutuksen osuus vaihtelee. (Hengellinen vastaus kysymykseen olisi varmaan ”Pyhä Henki”.) Arvojen pitää olla sellaisia että niitä voidaan noudattaa.

    Mainitsit että arvoista keskustellaan eri tasoilla meikäläisyydessä. Kodin ja avioliiton arvoista on ollut artikkeleita. Muuta en ole huomannut.

    Tykkää

  50. Olisi tärkeää, että esimerkiksi evlut kirkko kykenisi itsekritiikkiin sen suhteen, ollanko näissä hyvissä ja oikeissa arvoissa pysytty. Mikäli huomattaisiin, että sanat ja teot ovat epäsuhdassa tai jopa harmillisesti ristiriidassa, olisi toivottavaa, että se aiheuttaisi jonkinlaista kauhistusta ja halua muuttaa toimintaa. Tällä hetkellä minusta näyttää siltä, että ei oikein uskalleta analysoida nimettyjen arvojen ja todellisen hengellisen elämän ja opetuksen suhdetta..

    Arkkipiispamme sanoi muuten radiohaastattelussa noin vuosi sitten, että ”en minä usko Raamattuun vaan Jumalaa”. Mitä tämä kertoo?

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s