Vanhurskas elää uskosta

Joona Korteniemi

Teologiaa opiskellessani olen yrittänyt perehtyä omatoimisesti esimerkiksi Lutherin ja Laestadiuksen kirjoituksiin. Eniten niitä lukiessa on mietityttänyt se, että nämä veljet saattavat varsin suoraviivaisesti todeta vaikkapa että ”ehtoollinen tuo syntien anteeksiantamuksen” tai että ”kaste pelastaa perkeleen vallasta”. Ainakaan viime vuosikymmeninä vanhoillislestadiolaisuudessa ei ole suosittu samanlaisia lauseita. Loogisesti ajatellen tästä seuraa kaksi vaihtoehtoa:

1) Entiset pyhät uskoivat ja opettivat eri tavalla kuin me uskomme ja opetamme.

2) Entiset pyhät tarkoittivat samaa kuin me vaikka he erilaisessa tilanteessa sanoittivat asiansa eri tavalla kuin me sen nykyään sanoittaisimme.

Olen halunnut pitäytyä vaihtoehtoon kaksi. Sen pohjalta olen pyrkinyt ymmärtämään, mitä mainitut veljet tarkoittivat ja mitä me tarkoitamme puhuessamme uskosta, sakramenteista ja ripistä.

Olen yrittänyt pitää lähtökohtanani totuutta ”vanhurskas elää uskosta” (Hab.2:4)

Uskovainen uskoo Kristukseen omana Vapahtajanaan: Uskon, että hän juuri minunkin tähteni tuli ihmiseksi, juuri minun tähteni riippui ristillä ja juuri minun tähteni nousi kuolleista. Juuri minuakin hän tulee kerran noutamaan illattomaan valoonsa.

Uskoessaan Jeesukseen uskovainen uskoo siis syntien anteeksiantamukseen, sillä Kristus on persoonana syntien anteeksiantamus. Elävässä uskossa – joka ei ole vain historiallista tai opillista tietoutta – on kaikki pelastukseen tarvittava, sillä usko omistaa itselleen Kristuksen ja hänessä syntien anteeksiantamuksen. ”Joka uskoo, sillä on iankaikkinen elämä” (Joh. 6:47), eikä siihen tarvita mitään muuta. Uskon kautta minulla on täydellinen Kristus, joten mitä muuta voisin vielä hänen lisäkseen tarvita?

Tietyssä harkitussa mielessä on ymmärtääkseni oikein sanoa Lutherin tavoin, että ”usko uskoo joka hetki synnit anteeksi”. Siis siinä mielessä, että en omista anteeksiantamusta vain silloin kun minulle julistetaan synninpäästö vaan uskon koko ajan, uskon kävellessäni, töitä tehdessäni ja nukkuessanikin Kristukseen, joka itse on syntien anteeksiantamus. Elävä usko omistaa siis armon omalle kohdalleen joka hetki.

Väitteeseen ”usko uskoo joka hetki synnit anteeksi”, sisältyy tosin myös riskejä. Se voidaan vääntää tukemaan lankeamattomuuden oppia, esimerkiksi tähän tapaan: ”Jos usko kerran uskoo joka hetki synnit anteeksi, synnistä ei ole minulle mitään vaaraa, sillä tehtyäni syntiä omistan uskollani itselleni saman tien anteeksiantamuksen”. Eräässä harhaopissa kuulema väitettiin, että ”kun uskovainen lankeaa, hän lankeaa Kristuksen syliin tai Kristus-kalliolle”. Karkeasti tulkiten lauseella voi siis yrittää perustella lihanvapautta ja suruttomuutta.

”Usko uskoo joka hetki synnit anteeksi” – väitettä voidaan väärintulkita myös siihen suuntaan, että esimerkiksi rippiä ei ollenkaan tarvita: ”Miksi minun pitäisi tunnustaa syntejäni muille? Uskohan uskoo joka hetki synnit anteeksi, joten voin uskoa ne anteeksi itseksenikin!”Epäraittiisti tulkittuna se voi siis johtaa yltiöevankeliseen järkeisuskoon, jossa ihminen kylmästi päättelee itsensä autuaaksi vaikka sydän on kova ja katumaton. Tällaista uskoa Laestadius ilmeisesti tarkoitti puhuessaan armonvarkaista.

Olennaista on kuitenkin se, että uskon kautta Kristukseen omistamme koko ajan syntien anteeksiantamuksen ja olemme näin joka hetki lähtövalmiita. Jos näin, kaiken Jumalan seurakunnan elämän perimmäinen itseisarvo on usko – siis epäuskoisten auttaminen uskomaan ja uskovaisten tukeminen ”aljetussa uskossa”. Kun uskossa on kaikki autuuteen tarvittava, kristitty ei tarvitse muuta kuin vahvistusta, rohkaisua, lohdutusta ja neuvoja, että se kestäisi loppuun saakka. Ajattelen, että tästä näkökulmasta myös kasteen, ehtoollisen ja ripin ymmärtää oikealla tavalla.

Siispä kirjoittaessaan kasteen vaikuttavan ”syntien anteeksiannon, vapauttavan kuoleman ja Perkeleen vallasta sekä antavan iankaikkisen autuuden”, Luther tarkoittaa jokapäiväistä kastetta, jossa ”meissä oleva vanha ihminen on jokapäiväisessä katumuksessa ja parannuksessa upotettava ja surmattava kaikkine synteineen ja pahoine himoineen, ja sen tilalle pitää joka päivä tulla esiin ja nousta ylös uusi ihminen, joka iankaikkisesti elää Jumalalle vanhurskaana ja puhtaana”. Ei siis niin, että kaste rituaalina, tehtynä tekona, muuttaa pakanan puhtaanvalkoiseksi kristityksi. Ei myöskään niin, että kaste on autuuden ehto, jota Jumala vaatii ihmiseltä uskon lisäksi. Sen sijaan kaste koko elämän kestävänä liittona tukee sekä suojelee uskoa.

Kastamaton lapsi on uskon kautta vanhurskas, mutta koska hän on myös perisynnin turmelema, usko on vaarassa kuivettua lapsen kasvaessa. Siksi tarvitaan kastetta eli vanhan aadamin jokapäiväistä kuolettamista ja uuden ihmisen esiin nostamista. Lapsen uskoa voitaneen verrata hedelmäpuun taimeen ja kastetta suojaverkkoon, joka suojelee tainta ahneilta jäniksiltä ja myyriltä eli synniltä. Jos ihminen kilvoittelee kasteen liitossa loppuun saakka, myös usko kestää loppuun saakka ja hän pelastuu uskosta vanhurskaana. Näin, uskoa vahvistamalla ja varjelemalla, kaste ”vaikuttaa syntien anteeksiannon, vapauttaa kuoleman ja Perkeleen vallasta ja antaa iankaikkisen autuuden”.

Samoin kirjoittaessaan, että ehtoollisessa meille annetaan ”synnit anteeksi, elämä ja autuus”, Luther tarkoittaa sitä, että ehtoollinen vahvistaa uskoa syntien anteeksiantamukseen. Anteeksiantamus omistetaan uskolla, joten mikä vahvistaa uskoa, vahvistaa syntien anteeksiantamusta. Ehtoollinen on tarkoitettu omaa syntisyyttään kipuileville, murheellisille ja kiusatuille kristityille. Heille ehtoollinen vakuuttaa: ”Tässä on Kristuksen ruumis, tässä on hänen verensä. Katso, ne on juuri Sinun puolestasi annettu ja vuodatettu. Ole siis turvallisella mielellä, Sinut on sovitettu.”Ehtoollinen on siis evankeliumia – se on sitä varten, että kiusatun ja epäilevän olisi helpompi uskoa, että Jumalan armo riittää myös hänelle. Tätä Luther tarkoittaa kirjoittaessaan, että ehtoollinen vaikuttaa syntien anteeksiantamuksen.

Lutherin mukaan ehtoollinen vaatii ”aivan uskovaista sydäntä” ja se joka ei usko, ”on mahdoton ja kelvoton ehtoolliselle”. Tunnustuskirjat edellyttävät ehtoollisvierailta salarippiä. Ymmärtääkseni se osoittaa, että Lutherkaan ei väittänyt, että ehtoollinen auttaisi epäuskoisen uskomaan tai että ehtoollinen olisi yksittäisten lankeemusten poispanemista varten. Sen sijaan ehtoollisvierailla piti olla asiat kunnossa jo ennen Herran pöytää.

Olen hahmottanut asian niin, että syntien anteeksiantamus -käsitettä voidaan käyttää ainakin kolmessa merkityksessä. Sillä voidaan tarkoittaa

1) sitä, että epäuskoinen saa pelastavan uskon.

2) sitä, että uskovainen autetaan vapaaseen uskoon jonkin nimellisen, tuntoa painavan synnin alta.

3) sitä, että uskovaista yleisesti rohkaistaan uskomaan tälläkin hetkellä itsensä syntisenä vanhurskaaksi.

Kun siis kristillisyydessä opetetaan, että sakramentteja nauttimalla ei saa syntejä anteeksi, tarkoitamme käsittääkseni anteeksiantamusta niin kuin se 1 ja 2 kohdissa ymmärretään. Siis sitä, että sakramentteja ei ole tarkoitettu auttamaan epäuskoista uskoon eivätkä ne uskovaisellekaan ole nimellisten lankeemusten poispanemista varten. Siksi sanomme mieluummin, että sakramentit vahvistavat uskoa. Kun Luther ja Laestadius opettavat, että sakramentit sisältävät syntien anteeksiantamuksen, he tarkoittavat anteeksiantamusta, kuten se kolmoskohdassa ymmärretään. Siis siten, että sakramentit yleisesti vakuuttavat uskovaiselle, että Jumalan armo edelleenkin kuuluu myös hänelle. ”Entiset pyhät” siis pääsääntöisesti tarkoittivat samaa kuin me, vaikka he erilaisessa tilanteessa sanoittivat asiansa eri tavalla kuin me sen nykyään sanoittaisimme.

Kun seurapuheen lopuksi uskovaisia kehotetaan uskomaan tälläkin hetkellä synnit anteeksi, eikö sekin ole syntien anteeksiantamusta kolmoskohdan kuvaamalla tavalla: yleistä rohkaisua uskoa itsensä tälläkin hetkellä syntisenä vanhurskaaksi. Sakramentit ja uskovaisille saarnattava yleinen evankeliumi vaikuttavat siis samoin, vahvistavat uskoa syntien anteeksiantamukseen.

Ajattelen, että tavallaan rippi muodostaa hyvän vertailukohdan sakramenteille. Me nykypäivän kristitytkin voimme sanoa, että ripissä meille annetaan synnit anteeksi. Ja rippihän onkin sitä varten, että uskovainen autetaan uskomaan vapaasti jonkin konkreettisen lankeemuksen alta. Sillä emme kuitenkaan tarkoittane, että rippi vaikuttaisi anteeksiantamuksen maagisena rituaalina, ex opere operato. Haluamme vain sanoa, että kun synti tarttuu, on vaikea uskoa: Kiusaaja väittää, ettei armo voi minulle riittää, kun minä olen niin huono, kurja, kylmä ja pimeä. Jos huonoa omaatuntoa kantaa kauan, taakka käy ylivoimaiseksi ja usko kuivuu ja kuolee: Ei jaksa enää uskoa Kristuksen sovitustyötä omalle kohdalleen. Sen sijaan kun lankeemuksen tunnustaa toiselle kristitylle ja kuulee häneltä synninpäästön, armonvakuutuksen, on taas helpompi uskoa, että Jumalan armo todella riittää myös minulle, kaikista synneistäni huolimatta.

Ripin ja sakramenttien tähtäyspiste on sama: rohkaista, tukea ja vahvistaa uskoa syntien anteeksiantamukseen. Ja usko syntien anteeksiantamukseen on pohjimmiltaan ainoa, mitä autuuteen tarvitaan.

Voinee myös sanoa, että uskovaisiin nähden kaiken muunkin Jumalan valtakunnan elämän tähtäyspiste on sama: uskon vahvistaminen. Seuroja järjestetään, jotta usko Kristukseen pysyisi yllä kiusauksista ja epäilyksistä huolimatta. Jotkut nostavat kättään, jotta kuulisivat evankeliumin henkilökohtaisesti ja jaksaisivat helpommin myös uskoa henkilökohtaisesti. Laulamme virsiä ja lauluja, jotta usko virkistyisi, eli muistaisimme ja käsittäisimme armon helpommin omalle kohdallemme. Keskustelemme – vaikkapa näin sähköisesti – jotta usko pysyisi yllä kaikista kompasteluista, solmuista, heikoista sanoista ja epäselvyyksistä huolimatta. Taistelemme syntiä vastaan, jotta sitä ei kertyisi tunnolle ja vihollinen ei pääsisi vajottamaan meitä epäilykseen armon riittävyydestä. Jumalan valtakunta on siis uskon valtakunta.

Lopuksi vielä yksi Luther sitaatti:

Se on sentään suuri armo, että Jumala antaa sanansa hurskastelijoitten ja jumalattomain ihmisten kautta. Onpa jossain suhteessa vaarallisempaakin, että hän antaa sen pyhien henkilöiden kuin epäpyhien kautta, sen tähden että ymmärtämättömät kiinnittävät itsensä heihin ja riippuvat. enemmän ihmisten pyhyydessä kuin Jumalan sanassa. Siten tulee ihmisille suurempi kunnia kuin Jumalalle ja hänen sanalleen, jota vaaraa ei ole, kun Juudas, Kaifas ja Herodes saarnaavat. Mutta ei kenenkään paha elämä sillä ole puolustettu, vaikka Jumala voikin käyttää häntä hyväkseen.

Voisiko tämän ymmärtää sillä tavalla, että myös epäuskoisen saarnaama sana voi, mikäli se on raamatullista, jossain määrin vahvistaa uskovaisen uskoa, vaikka Jumala vanhurskauttaakin epäuskoisen vain seurakunnassaan, Pyhän Hengen voimalla saarnatun evankeliumin kautta? Tämä ei tietenkään tarkoita, että uskonvahvistusta pitäisi etsiä uskottomien parista, mutta kun esimerkiksi jumalanpalveluksessa kuulen synninpäästön sanat: ”Tämä sana on varma ja vastaanottamisen arvoinen: Jeesus Kristus on tullut maailmaan vapauttamaan syntisiä.”, saan tällöin ajatella: ”Aamen! Tämän haluan uskoa omalle kohdalleni.”

Kun kuulee evankeliumia, päähuomiota ei saisi keskittää puhujan sieluntilan haarukointiin. Mieluummin tulisi aina kuunnella omalle kohdalle ja kohdistaa huomio saarnan sanomaan. Jos huomio keskittyy puhujan sieluntilan tutkimiseen ja sen arviointiin, saanko nyt julistetun evankeliumin omistaa, usko voi kuivua. Ehkä tämän Luther-sitaatin voisi ymmärtää rakentavasti näin.

3 kommenttia artikkeliin ”Vanhurskas elää uskosta

  1. Anteeksiantamus-luokittelussasi mielestäni kohdat 2 ja 3 ovat kyllä hyvin lähellä toisiaan. Niitä erottaa lähinnä se kuuluisa veteen piirretty viiva. Kuitenkin pidät niitä teologisesti eri asioina.

    Itse asiassa, kun vähän tarkemmin ajattelin – jotta tämä ero ei vaikuttaisi ”tehdyltä” – olisi varmaan hyvä paneutua lähinnä termien ”synnin poispaneminen” ja ”nimellinen synti” Raamatullisiin perusteisiin ja määritelmiin, koska näiden kahden käsitteen avullahan ero noiden kohtien 2 ja 3 välille rakentuu? Kirjoitteleppa joskus näistäkin.

    Tiukasti Raamattuun pitäytyvää, analyyttistä ja loogista tekstiä näistä on mukava lukea. Uskon, että se on myös rakentavaa. 🙂

    Toisessa blogitekstissäsi kirjoitit jatkuvan uskonpuhdistuksen tärkeydestä yksilö- ja yhteisötasolla. Sitä oli ilo lukea. Siihen liittynee uskonpuhdistuksen periaate, että edelleenkin kaikkea opetusta tulee (siis ei ole vain lupa, vaan tulee) arvioida Jumalan sanan pohjalta.

    On myös tärkeää lukea Jumalan sanaa nöyrällä mielellä. Ei niin, että ensin lyödään lukkoon opetukset ja dogmit, ja sitten väännetään Raamatusta niille perustelut. Tuntuu siltä, että Raamattua tulkitaan usein täysin tarpeettomasti, vaikka moni kohta ei edes kaipaisi tulkintaa. Ja tähän syyllistyvät niin liberaaliteologit kuin konservatiivitkin. 🙂

    Tykkää

  2. Hyvä huomio. On totta, että kohdat kaksi ja kolme ovat hyvin lähellä toisiaan. Mielestäni niiden välille on kuitenkin perusteltua tehdä tietty ero, koska:

    a) Synti on Raamatun mukaan enemmän kuin vain yksittäisiä pahoja tekoja. Se on ihmistä orjuuttava paha voima, joka tulee esille tekosynteinä eli nimellisinä synteinä.

    ”Syntinen olin jo syntyessäni, synnin alaiseksi olen siinnyt äitini kohtuun.” (Ps. 51:5)

    b) Evankeliumi on enemmän kuin vain tiettyjen pahojen tekojen yli julistettu synninpäästö. Kaikki Jumalan sanaan perustuva ja Pyhän Hengen vaikuttama puhe Jumalan hyvyydestä ja Kristuksen rakkaudesta on evankeliumia eli ilosanomaa.

    Esimerkiksi Laestadius koki Lapin Marian kertomuksen hengellisistä kokemuksistaan evankeliumiksi, jonka jälkeen hän ”näki tien, joka vie elämään”.

    Synninpäästö on kyllä Augsburgin tunnustuksen puolustuksenkin mukaan ”evankeliumin ydin”. Synninpäästöäkään ei tule siis yhtään vähätellä. Silti evankeliumin käsite sisältää muutakin. Niinpä ”hyvässä”, raamatullisessa saarnassa ei julisteta evankeliumia vain synninpäästönä ”siunatuksi lopuksi” vaan koko saarnan tulisi olla evankeliumia eli todistusta Jumalan anteeksiantavasta rakkaudesta, Kristuksen sovitustyöstä ja uskonvanhurskaudesta.

    Voi aivan hyvin olla tilanne, että uskovainen ei ole langennut mihinkään tiettyyn konkreettiseen, nimelliseen syntiin. Hän kuitenkin tuntee itseään hallitsevan perisynnin voiman ja sen vuoksi hänen on vaikea uskoa, että Jumalan armo riittäisi näin pahalle ihmiselle.

    Tällöin hän tarvitsee evankeliumia uskonsa rohkaisuksi. Tällaisessa tilanteessa on ehkä viisasta, ettei evankeliumia julisteta vain synninpäästönä ”Jeesuksen nimessä ja veressä”, koska kyse ei ole rippitilanteesta. Sen sijaan sielunhoitajana toimivan uskovaisen on hyvä lohduttaa hoidettavaa puhumalla laajemmin Jumalan rakkaudesta, hyvyydestä ja kaikkivaltiudesta. Näin hän jaksaa uskoa Jumalan anteeksiantavan rakkauden omalle kohdalleen ja tällöin se myös todella on hänen omanaan.

    Tykkää

  3. Oon miettinyt juuri tuota Kristuksen ehtoollisen asetussanaa ”syntien anteeksiantamiseksi”, kun kristillisyydessä usein seurasaarnassa on opetettu, ettei siinä saaha syntejä anteeksi, ymmärrän että puhuja tarkoittaa juuri sitä, ettei ehtoollinen anna syntejä anteeksi vanhurskauttavassa mielessä, vaan ehtoollinen vaatii aivan uskovaista sydäntä. Tunnustuskirjojen voisko sanoa vaade salaripistä. Rippi on armoetu, sen avulla mieltä painavat asut saahaan panna pois. Miten sitten kun me ihmiset, uskovaisetkin ollaan erilaisia. Toisilla on herkempi omatunto kuin toisilla. Tähänkin Raamattu antaa ohjetta mm. Paavalin suulla. Joonan ajatukset ja puheet ovat rohkaisseet minua heikkoa teologian opiskelijaa ja avannut tietä eteenpäin joskus vaikealta tuntuvien opillisten kysymystenkin äärellä.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s