Muuttukaa mukautumatta!

Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne niin, että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.(Room.12:2)

Tuttuakin tutumpi raamatunkohta – ehkä yksi saarnojen ja alustuksien käytetyimmistä. Sillä argumentoidaan uskovaisten kieltäytymistä erilaisista maailmallisina pidetyistä tavoista. Vahvistamalla erilaisia normeja luodaan tiivistä yhteishenkeä ja vahvistetaan mahdollisuutta elää porukan mukana hyväksytysti. Valitettavan usein vain jakeen alkuosa (älkää mukautuko tämän maailman menoon) nostetaan esille. Kuitenkin, jos Paavalin äärimmäisen viisaasta ohjeesta otetaan mukaan myös jakeen loppuosa (vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne…) huomaamme väistämättä, ettei Paavali puhu vain tapojen ja normien ulkoisesta noudattamisesta, vaan paljon vakavammasta ja syvemmästä todellisuudesta: koko elämää muuttavasta ja koko elämän kestävästä mielen uudistumisesta.

”Älkää mukautuko” on äärimmäisen vaikea neuvo seurattavaksi. Täysin huomaamatta mukaudumme erilaisiin näkemyksiin, kun luemme uutisia, artikkeleita ja kirjoja tai kun kuuntelemme ja katsomme erilaisia ohjelmia, videoita ja kuvia. Kuinka helposti luovumme sellaisesta, jota vain hetki sitten pidimme täysin luovuttamattomana. Oikeastaan yllättävän mukavalta näyttäytyy sellainen elämä, jossa on osa enemmistöä sellaisella näkemyksellä, joka juuri nyt on vallitseva ja hyväksytty – olkoonpa näkemys seurakunnassa tai maailmassa. Menestys, suosio ja yhdenmukaisuus näyttäytyvät elämisen arvoisen elämän peruspilareina. Jokainen näyttää kaipaavan rauhoittavaa turvallisuuden tunnetta, jota enemmistöön kuuluminen antaa.

Voiko uskovaisten keskuudessa sortua mukautumaan maailman menoon? Äkkiseltään kysymys voi tuntua jopa irvokkaalta: missä sitten, jos ei uskovaisten keskuudessa, voi luottaa turvallisuuden tunteeseen ja mukavaan yhdessäoloon? On monella tavalla nähtävissä, että käsitys vanhoillislestadiolaisuuteen kuulumisesta ja seurakunnan keskellä kulkemisesta nähdään monesti synonyymina vanhurskaudelle, Jumalalle kelpaavuudelle. Tällainen kehityssuunta on äärimmäisen huolestuttava ja vääristää koko käsityksen vanhurskauttamisesta. Samalla se tuudittaa ihmisiä väärään luottamukseen omasta pelastuksesta. Kun pitkän ajan kuluessa seurakunnan sisältä nouseva puhe on kohdistunut seurakunnan erehtymättömyyteen, seurakunnan mukana kulkemisen riittämiseen uskonelämän hoidossa, ylihengellisyyden pelkoon ja varovaiseen varoitukseen tai ainakin hyväksyttyyn varovaisuuteen Raamatun lukemisesta, saatetaan ajautua yhdistämään täysin toisiinsa kuulumattomia asioita yhteen. Esimerkiksi esillä olevan roomalaiskirjeen kohdan väärinymmärtämiseen. Myös itseään uskovaisiksi kutsuvien keskuudessa voi olla mitä pahinta maailmaan mukautumista, hengellistä laiskuutta ja mukavuudenhalua. Ihmisen perisyntinen olemus rakastaa mukavuutta. Kun mukavuus puetaan hengellisesti hyväksyttäviin vaatteisiin, saadaan aikaan tapakristillisyys, joka ei pelasta. On helppoa ajatella, että toisen ihmisen ulkonäöstä voi nähdä tämän sieluntilan.

Vaikka mukautuminen (onpa se sitten mukautumista humanistiseen ajatteluun tai vanhoillislestadiolaisen liikkeen normeihin, joita noudatetaan yhteisen hyväksyttävyyden tunteen ylläpitämiseksi) on vallitseva käsitys hyväksyttävästä elämästä, kristityllä on kuitenkin korkeampi käsky olla hyväksymättä sitä. Paavali osoittaa roomalaiskirjeen neuvollaan ymmärtävänsä, millainen ihminen on. Paavali tunsi myös seurakunnan sisäisen olemuksen ja vaarat, joihin seurakunta helposti joutuu. Paavali käskeekin kristittyjä (Älkää mukautuko.. vaan muuttukaa, uudistukaa) pyrkimään henkilökohtaiseen muuttumiseen eikä yhdenmukaistumiseen, moraaliseen jalouteen ei arvostettuun asemaan tai hyvään fiilikseen sekä kokonaisvaltaiseen uudistumiseen hengellisen laiskuuden sijaan. Raamattu kehottaa meitä elämään toisenlaisina ja olemaan uskollisia kaikkeuden hallitsijalle, Jumalalle. Myös minua ja sinua. Raamatun ohjeet usein osuvat suoraan omaan sydämeen. Raamatun ohjeet eivät ole ympäripyöreitä tai osoitettu jollekin toiselle. Raamattu puhuu juuri minun sydämelleni ja juuri sinun sydämellesi. Seurakunta koostuu näistä sydämistä. Seurakunnan tärkeä tehtävä on yhdistää elävässä uskossa olevat, ei nukuttaa velttouteen, laiskuuteen tai ostamaan Jumalalle kelpaavuutta yhteisesti sovittujen tapanormien noudattamisella.

Täysin puhkikulunut fraasi ”maailmassa muttei maailmasta” kuuluu tulla uudelleen huomatuksi. Jokainen kristitty ihminen on todellisesti kahden maailman kansalainen. Kun sanomme, ettemme ole maailmasta, tunnustamme uskomme: olemme taivaasta ja voimme tuoda taivaasta terveisiä, julistaa evankeliumia. Emme kuitenkaan ole maailmasta, jonka leimaavia piirteitä ovat mukavuudenhalu, epämukavuusalueelle joutumisen välttäminen hinnalla millä hyvänsä, itsekkyys, miellyttämisen tarve, omista luovuttamattomista arvoista ja normeista luopuminen tai vaikka kiire jatkuvasti omistaa aikansa iankaikkisuuden kannalta täysin toisarvoisille asioille. Jos taivaan kansalainen, uskovainen ihminen, ei julista terveisiä taivaasta, ei välitä korkeampia ja jalompia ihanteita, ei todista teoilla uskostaan eikä tunnusta siirtolaisuuttaan tässä maailmassa, kuka silloin kutsuu uskosta osattomia taivaan kansalaisiksi – seurakunnassa ja sen ulkopuolella?

Paavali ei ole ainut, joka kieltää mukautumisen maailmaan. Sen tekee myös rakas mestarimme ja Herramme Jeesus Kristus. Jeesus jyrkemmin kuin kukaan muu kieltäytyi itse mukautumasta ja käski jokaista seuraajaansa pysymään hänen jalanjäljissään. Kun sosiaalinen paine ja toisten ihmisten elämä saavat meidät uskomaan, että onnellisuuteen liittyy varallisuus tai yhteiskunnallinen menestys, Jeesus vastaa: ”Ei kukaan voi rakentaa elämäänsä omaisuuden varaan, vaikka sitä olisi kuinka paljon tahansa” (Luuk. 12:15). Kun mielellämme ajaudumme ruokkimaan omaa lihaamme tai itsekkäästi ihmettelemään, mikä ystävyyssuhteissa, perhe-elämässä tai parisuhteessa on ongelmana, Jeesus sanoo: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. ” (Mark. 12:31). Kun emme jaksa ja viitsi kieltäytyä kärsimästä oikean asian puolesta tai kun sysäämme vastuun toisen niskoille laittaen mukavuuden Jumalan edelle, Jeesus lupaa: ”Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan: heidän on taivasten valtakunta” (Matt. 5:10). Kun ajattelemme pahaa toisesta ihmisestä tai juoruilemme keskenämme, Jeesuksen vastaus on: ”Rakastakaa vihollisianne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta” (Matt.5:44). Ja kun niin usein sorrumme ajattelemaan Jumalan katsovan lempeästi toimintaamme sormien läpi, kun parhaamme yritämme, Jeesus rakastaen toteaa: ”Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen” (Matt. 5:48).

On surullista, että monet pelkäävät eniten joutuvansa ottamaan vallitsevasta mielipiteestä selvästi poikkeavan kannan. Monet uskovaksi itseään kutsuvat pyrkivät omaksumaan niin ympäripyöreän ja yleisesti hyväksytyn näkemyksen, että siihen voi sisällyttää mitä tahansa ja kenet tahansa. Kristillisyyden opetustyössä kohtaan satoja nuoria ja lapsia ja uskallan sanoa, että monet sellaiset nuoret, jotka jossain mielensä sopukassa haluaisivat tunnustaa uskoaan, suostuvat tekemään vastoin omaatuntoaan, koska he eivät halua sanoa ei silloin, kun muut sanovat kyllä. Annetaanko tässä seurakunnassa riittävän selvä esimerkki rohkeudesta kuunnella Jumalaa ensin ja vasta sitten ihmistä, vaikka se tuntuisi joskus inhimillisesti pahalta? Jos tunteilla perustelusta oikeiden ja väärien asioiden erottelussa on tullut yleisesti hyväksyttävää myös uskovien keskuudessa, voidaan olla varmoja, että raamatullinen käsitys oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta tai Jumalan totuuksista ei tule lapsille, nuorille (tai kenellekään) perustaksi. Kun otetaan esille tekstini alussa olevan roomalaiskirjeen jakeen loppuosan – vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne niin, että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä – on täysin selvää, ettei näin voi jatkua.

Tästä Raamatun perusteella selvästä erilailla elämisen käskystä huolimatta, emme kuuntele siinä Jumalan puhetta. Samalla, kun hyvin mieluusti muissa kuin uskonasioissa haluamme olla yksilöllisiä ja päättää aivan itse oman elämämme asioista, uskonasioissa teemme päinvastoin. Uskonasioissa sysäämme helposti vastuun itsemme ulkopuolelle Eikö tulisi olla päinvastoin? Usko voi olla elävä vain, kun se on henkilökohtaista uskoa. Henkilökohtaisuus on jotain yksilön omaa, syvällisesti kiinni olevaa ja ominta itseä. Elävä usko on tällaista. Henkilökohtainen, elävä usko on Kristuksen asumista Pyhän Henkensä kautta ihmisen sydämessä. Samalla tämä Pyhä Henki toki liittää uskovat yhteisöksi, Jumalan valtakunnaksi, jossa uskosta osalliset ihmiset, Pyhän Hengen ohjaamina, kuuntelevat Jumalan ääntä elävässä Jumalan tuntemisessa ja elävässä rakkaudessa. Elävä rakkaus ei voi kuitenkaan olla ”yhteiseksi rakkaudeksi” nimettyä mukavuudenhalua.

Uskovaisen ihmisen tulisi Paavalin mukaan ”osata arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä”. Uudistunut ja mukautumaton elämä ei ole helppoa. Hengellisen uudistumisen, Kristuksen henkilökohtaisen tuntemisen ja mukautumattoman elämän pahin vihollinen onkin usein juuri helppouden tavoittelu. Ei Jumala ole luvannut meille vain hyviä tunteita. Jumala ei myöskään oikeuta meitä niiden saavuttamiseksi uhraamaan totuutta. Uudistuminen on totuuden etsimistä, vaikka se olisi vaikeaa ja tuntuisi joskus pahalta. Jumalan tahdon arvioimiseen ei voi löytää vastausta muualta kuin Raamatusta. Uudistuminen ja rohkeus elää mukautumatonta elämää voivat joskus tarkoittaa yksinäisyyttä, häpeää, surua tai vaikeita tilanteita. Kristinuskossa on aina muistutettu, että meidät on kutsuttu ensisijaisesti kantamaan ristiä – vasta sitten kruunua. Ristiin kuuluu paljon enemmän kuin yhteisöön kohdistuva satunnainen vihapuhe netissä. Se tarkoittaa ensisijaisesti Jumalan tahdon alle nöyrtymistä ja rohkeutta näyttää se.

Mukautumalla maailmaan ja inhimillisiin mukavuudentunteisiin ei siis voi osata arvioida sitä, mikä on Jumalan tahto eikä sitä, mikä on hyvää, Jumalan mielenmukaista ja täydellistä. Mukautumalla jumalattomaan ei voi olla uskovainen. Sen sijaan elävä usko tarttuu Jumalaan. Kaikki muu paitsi Jumalan lapsena oleminen näyttäytyy toisarvoisena. Se on väistämätöntä. Koska Paavali ei aseta mitään ehtoa sille, millainen uskovainen ihminen osaa arvioida Jumalan tahtoa ja Jumalan mielenmukaisuutta, voimme sanoa, että jokaisella sydämestään uskovalla on tähän taito ja kyky. Jumalan mielenmukaisuus avautuu nöyryydessä todelliselle ja aidolle Jumalan sanalle, halussa kuunnella toisten uskovien ajatuksia ja uskalluksessa kuunnella myös omaatuntoa.

63 kommenttia artikkeliin ”Muuttukaa mukautumatta!

  1. Kiitos, Roosa, hyvästä ja tarpeellisesta kirjoituksesta!

    Ajattelen, että Jumala voi rakkaudessaan antaa ihmiselle erilaisia kriisiaikoja, jolloin omaa hengellisyyttä ja uskoa on arvioitava syvemmin uudelleen. Silloin mieli pääsee uudistumaan, ja joskus ihan radikaalistikin.
    Ihminen saattaa päästä kyselemään, missä minun Jumalani on? Onko se minun ulkopuolellani? Olenko minä ”ulkoistanut” hengelliset asiat? Vai onko Jumala minua lähellä, ihan kiinni minussa, minun sisälläni, sydämessäni? Asuuko itse Jeesus Kristus minussa, Pyhän Henkensä kautta? Onko minussa Pyhä Henki? Olenko minä Pyhä?
    Mitä vastaisin, jos Jeesus kysyisi ihan konkreettisesti minulta, niinkuin Pietarilta kysyi, että rakastatko sinä minua?
    Tämä on varmaan sitä Jumalan mielen mukaista uudistusta. Että tällaiset kysymykset heräävät ja tulevat hyvin lähelle. Toki tällaisia kysymyksiä olisi hyvä kysellä itseltään ihan päivittäinkin.

    Eräs tunnettu suomalainen terapeutti ja teologi on sanonut: ”Joka etsii Jumalaa itsensä ulkopuolelta, voi saada kärsimystä löytääkseen hänet sisältään.”

    Jumala haluaa, että olemme pyhiä, koska hänkin on pyhä. ”Olkaa pyhät, koska minä, Herra, teidän Jumalanne, olen pyhä.” 3. Moos. 19:2. Jumala ei kolmannessa Mooseksen kirjassa kehota olemaan onnellinen, rikas, tyytyväinen, menestyvä. Hän sanoo: Olkaa pyhät. Toki edellä mainittuja voi myös pyhyydestä seurata, mutta pyhyys on numero yksi. Pyhän kanssa tekemisissä ei voi olla kuin toinen pyhä. Jumalan lähellä elää siis ainoastaan pyhä ihminen. Pyhä selitetään tarkoittavan Jumalalle erotettua. Minä olen siis kokonaan Jumalalle erotettu. Miten se näkyy minusta tässä maailmassa? Kun käyn kaupassa, kirjastossa, tapaan naapureitani, hoidan lapsiani, olen puolisoni kanssa, ajan autoa, teen kotitöitä, opiskelen, työskentelen? Miten se näkyy asenteissani, ajattelussani?

    On todella mielenkiintoinen ja hyvä näkökulma, että otat mukautumisen kysymykseen mukaan myös uskovaisten tapanormeihin mukautumisen.

    ”Vaikka mukautuminen (onpa se sitten mukautumista humanistiseen ajatteluun tai vanhoillislestadiolaisen liikkeen normeihin, joita noudatetaan yhteisen hyväksyttävyyden tunteen ylläpitämiseksi) on vallitseva käsitys hyväksyttävästä elämästä, kristityllä on kuitenkin korkeampi käsky olla hyväksymättä sitä.”

    Itselläni on alkanut kovasti tökkiä nämä jotkut tapanormit, koska koen ristiriitaa oman omantunnon ja joidenkin lestadiolaisten perinteisten elämäntapojen kanssa. Joskus ne tietyt tavat ovat voineet olla ihan ok, mutta aika on muuttunut aivan huimasti. Yksi mikä tökkii on mainitsemasi ulkonäköasia. Koen, että ”säännöt” siihen liittyen eivät auta minua elämään lähempänä Jumalaa, vaan pikemminkin tekevät sen haastavammaksi. Koen, että kohtuullinen itsensä laittaminen, on se sitten kevyttä meikkaamista tai korujen käyttöä, ei ole välttämättä ristiriidassa Jumalan tahdon kanssa. Rajoitukset ulkonäköön liittyen eivät tunnu oikeilta.
    Asiasta on täällä ollut keskustelua aiemminkin, mutta otan sen esille, koska se on tärkeä. Itsestään kohtuudella pitäminen on Jumalan Sanan mukaista. Kohtuullinen kaunistautuminen, hyvinvoinnista ja hygieniasta ym huolehtiminen Jumalan kunniaksi on pyhälle ihmiselle luontevaa.

    Vielä Jeesuksen sanoja, aiheeseen liittyen. huom! Omille opetuslapsilleen: ”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin.” Matt. 6:33

    Kun yllä siteeramaltani teologilta kysyttiin, milloin hän on tullut uskoon, hän vastasi: ”Viimeksi tänä aamuna.”
    Minusta se oli hyvin oivallettu. 🙂

    Tykkää

  2. Kiitos Roosalle erinomaisesta, herättelevästä ja ravistelevasta kirjoituksesta.

    Pieni käytännön asia: Pyydän, että blogin kommentoijat välttävät, jos vain mahdollista, jo lähetettyjen kommenttien poistamista. Se on nimittäin jo monta kertaa aiheuttanut kirjoituksen kommenttiosion kaatumisen. Tämä bloggerin alusta näyttää olevan aika heppoista tekoa, mutta ei voi mitään.

    Tykkää

  3. ”Mukautumalla maailmaan ja inhimillisiin mukavuudentunteisiin ei siis voi osata arvioida sitä, mikä on Jumalan tahto eikä sitä, mikä on hyvää, Jumalan mielenmukaista ja täydellistä. Mukautumalla jumalattomaan ei voi olla uskovainen. Sen sijaan elävä usko tarttuu Jumalaan.”

    Kiitos tästä kirjoituksesta. Elävä usko tarttuu Jumalaan, Jumalan armoon Jeesuksen sovitustyön kautta. Hänessä ja Hänen kauttaan uskovaisella on kaikki mitä ihminen tarvitsee saadakseen rauhan rauhattomuuteen. Rauhan, joka käy yli ihmisymmärryksen, rauhan, joka on paljon syvempää ja enemmän kuin inhimilliset mukavuudentunteet tai ulkonainen menestyminen tai yleensäkään mitkään ulkonaisesti mitattavat asiat. Tämän omakohtaisen armon opettamana haluan etsiä Jumalan tahtoa koko elämäni ajan. Suostua Jumalan tahtoon silloikin kun se on inhimilliselle mielelle vaikeaa.
    Omalla nimellä kommentoiminen on vaikeaa. Kommentoiminen yleensäkin. Koska kokee, ettei minulla ole mitään sanottavaa, ei annettavaa. Haluan vain kuulla Jumalan sanaa, olla lähellä Vapahtajaani, levätä Jumalan rakkaudessa ja armossa, kuulla lisää, oppia. Haluan elää todeksi uskoa arjessa ei niinkään teoriassa, lähimmäisteni vierellä, lähellä sekä Jumalan lasten yhteydessä.

    Tykkää

  4. Aamenta vastaa!
    Paljon en nyt jaksa kommenteerata. Jämsään ei ole pitkä. mut en oo jaksant lähtee.
    Miksi ihmisten todellinen kohtaaminen on niin vaikeata, ainakin seuroissa, ainakin minun (kymmenien vuosien) kokemuksieni mukaan lähes mahdotonta? Lisäksi kaikilla kunnon ihmisillä on kalenterit täynnä hamaan tulevaisuuteen, että jopa terveyskeskukseen ajanvaraus on lastenleikkiä siihen nähden jos aikoo päästä nokikkain niiden kauniissa puheissa esiintyvien kuuluisien ”saattomiesten” kanssa.(missä mahtavat luurata?) Leviitat ja muutkin painavat ohi liperit liehuen, sopiva hetki ei vuosienkaan jallituksesta huolimatta näytä koittavan. Eikös ainakin papeilla ole jonkinnäköinen ns. pappisvala, että tienohessa makaavan ohi mennään esikuvien mukaisesti mahdollisimman lujaa, voisikohan siihen lisätä velvoitten ainakin potkaista? Olisi nopea konsti todeta onko ihan tarkkaan kuollut. Aika kun on näyttänyt aina olevan kortilla noilla päivänpaisteen puolella tallavilla.
    Milloinkahan hienot teoriat (osaan ne ulkoa!) muuten otetaan käytäntöön?
    Kyselee kulkuripoika.

    Tykkää

  5. Kulkuripoika…Itsensä kohtaaminen on vaikeaa. Ehkä siksi myös toisen ihmisen kohtaaminen on vaikeaa. Ihmiset helposti etsivät kohtaamista juuri sieltä päivänpaisteen puolelta, miksi? Oman kokemukseni mukaan itse tienoheessa maanneena olen saanut tuntea kohdalleni pysähtyjän usein olevan se tuntematon, nimetön laupias samarialainen. Se, jolla on öljyä mukanaan, sidetarpeita taskussaan. Arkisen työn ahertaja. Ei sillä samarialaisella ole nimeä, titteleitä, välttämättä (toki voi ollakin, mutta niillä ei ole merkitystä todellisessa kohtaamisessa). Samarialainen ei kohtaa velvollusuudesta, vaan vain siksi, että näkee toisen apua tarvitsevan, siksi, että on itsekin apua tarvinnut ja sitä saanut. Rakkaudesta osallisena samarialainen pysähtyy rakkaudesta toiseen ihmiseen, vertaiseensa, kaltaiseensa. Samarialainen ei arvioi puolikuolleen uskon tilaa, kansallisuutta tai sukupuolta voidakseen auttaa. Samarialainen on se lähimmäinen, ihminen, jolla ei ole liian kiire ”suorittamaan”. Se, joka pysähtyy. Kulkuripoika,saattomiestä saa ja voi rukoilla. Ehkä se ei olekaan se ”kuuluisa” teoreetikko, vaan toinen halveksittu samarialainen. Se voi olla se, joka ei osaa yhtään teoriaa ulkoa. Se, joka elää armosta, luottaen että Jumalan voima on heikoissa väkevä. Jumalan sana on voimama silloinkin kun on yksin, ilman saattomiehiä. Jumalaan voi turvata aina. ”Älä turvaa ihmisiin, voimakkaisiin ylhäisiin…suurimmatkin voimassaan, heikot ovat auttamaan.”
    Kulkuripoika, haluan nyt ja tässä pysähtyä kohdallasi, kysyä, miten voisin sinua auttaa? Mikä sinua auttaisi? En osaa paljon mitään. Mutta sen mitä osaan ja voin ja mikä voisi sinua juuri nyt auttaa, tekisin mielelläni. Armo kuuluu sinullekin. Taivaan isä näkee sinut, vaivasi ja vaikeutesi. Hän voi auttaa.

    Tykkää

  6. Kiitos Roosa syvällisestä ja aina ajankohtaisesta aiheesta.
    “Ja kun niin usein sorrumme ajattelemaan Jumalan katsovan lempeästi toimintaamme sormien läpi, kun parhaamme yritämme, Jeesus rakastaen toteaa: ”Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen” (Matt. 5:48)
    Kristuksen kasvojen kirkkaus paljastaa kaiken tekopyhyyden viikunapuun lehtien läpi. Jumala kyllä katsoo Kristuksessa toimintaamme lempeästi ja armahtaen, mutta totuudellisesti. Samalla tavoin kuin Kristus kääntyi ja katsoi Pietariin laupeuden silmin, kun hän oli kieltänyt Mestarinsa, tai syntiseen naiseen fariseuksen kodissa tai
    ryöväriin ristinpuulla. Kristus kutsuu rakkaudella ja totuudella, jotta syntinen ihminen voisi murtua ja tulla valoon, jotta Kristus saisi hänet parantaa: jotta minä, niinkuin Pietari, itkisin syntejäni, niinkuin syntinen nainen Häntä sydämestäni rakastaisin ja ryövärin kanssa saisin katsella Hänen pyhiä kasvojaan taivaassa.
    Kulkuripojan terävään kommenttiin muutama ajatus: “Leviitat ja muutkin painavat ohi liperit liehuen, sopiva hetki ei vuosienkaan jallituksesta huolimatta näytä koittavan. Eikös ainakin papeilla ole jonkinnäköinen ns. pappisvala, että tienohessa makaavan ohi mennään esikuvien mukaisesti mahdollisimman lujaa, voisikohan siihen lisätä velvoitten ainakin potkaista?
    Kyllä Jeesuksen esimerkin mukaisesti erityisesti seurakunnan paimenen tulee pysähtyä nimenomaan tienoheen. Tämä koskee myös meitä kaikkia “Pyhän Hengen pappeja”.
    “Milloinkahan hienot teoriat (osaan ne ulkoa!) muuten otetaan käytäntöön?” Millä tavalla teoriat voitaisiin mielestäsi ottaa käytäntöön? Mitä haluaisit itse muutettavan, jotta tienohessa makaavat voitaisiin oikeasti nähdä?

    Tykkää

  7. Se tienoheessa makaava voi olla kuka tahansa meistä, myös se ohi kävelevä omalla vuorollaan. Ihmiset voivat ohittaa, mutta silloinkin Jumala näkee. Se ohi kävelevä voi olla kuka tahansa meistä. Minäkin varmasti olen. Kyllä moni meistä kokee tai on kokenut elämässään uupuneena vaiheita (kun ei jaksa taakkojensa, sairauksiensa, taloudellisten vaikeuksien, traumojensa tai muiden elämänvaikeuksien keskellä lähteä seuroihin, toisten luo, ei syvän tuskansa keskellä jaksa olla itse yhteydessä muihin) jääneensä yksin, tienoheen. Silloin kaikki näyttävät kävelevän ohi. Silloin, kun ei ole voimia tarttua itse mihinkään. Kun on haavoilla. Kun kaikki voimat menevät oman selvitymisen kanssa taisteluun. Keskellämme, joukossamme tiedän monia arkoja jotka kysyvät: ”missä on Jeesus? Kelpaanko? Kuka auttaa, kuka nostaa kun en itse jaksa nousta, vaikka haluankin. En tiedä kuka olen, en tiedä missä olen. Armahtakaa! Auttakaa! Siunatkaa! Älkää jättäkö, älkää hylätkö. Minäkin haluan kulkea mukana, mutta minulla ei ole voimia!” Tiedän, koska olen itse kokenut ja saanut kuulla monen muun kokevan tai kokeneen samaa.
    Olen ollut tienohessa, epätoivoisena, epäillyt. Olen elänyt myös epäuskoisena, ahdistuneena, toivoen, että joku huomaisi, kysyisi, haluatko uskoa. Olen toivonut, että joku pysähtyisi, siunaisi, taluttaisi. Istuisi viereen, juttelisi armon sanoja juuri minulle, juuri minulle. Olen eksynyt, menettänyt uskonikin, ollut epäuskon ahdistuksissa muidenkin ahdistusten piirittäessä. Se oli kamalaa
    aikaa. En ikinä enää haluaisi menettää uskoani
    enää. Silloin epätoivo tuli toivon tilalle, kuolemanpelko kuolemantoivon tilalle. Mikään maailmassa ei tuo turvaa niin kuin omakohtainen usko. Usko tuo rauhan, toivon ja ilon, voiman katsoa voimanlähteeseen. Minusta oli puhutteleva yksi esirukouspyyntö Jämsästä, jossa joku pyysi että saisi vapautua katkeruudesta, joka on tullut hyväksikäytön seurauksena. Meillä ihmisillä voi olla monenlaisia kuormia jotka raskauttavat kanssakäymisiä toisten kanssa ja myös matkaamme vapaina. Kaikkeen vaivaan saa pyytää apua. Ajattelen nytkin monia yksinäisiä vanhuksia, jotka makaavat jonkun vanhainkodin vuodeosastolla, ehkä odottavat juuri sinua, minua. Kaikilla ei ole lapsia, jotka kävisivät. On monia elämäntilanteita, joissa tarvitaan jokaista,joka vaan uskaltaa hetkeksi pysähtyä. Ottaa kiinni kädestä. Kysyä, Miten voisin auttaa? Kysyä, saanko siunata.

    Tykkää

  8. Kauniisti täällä on pohdittu lähimmäisen auttamista, jota minäkin olen erityisesti viime aikoina pohtinut. Ja samanlainen on ollut kokemus, että aito, rehellinen kohtaaminen on vaikeaa. Siksi en ole enää ollut niin innokas kyläänkutsuja. Toisen viereen pysähtyminen, ajan kanssa hänen lähellään oleminen, ja kysyminen mitä oikeasti kuuluu ja sitten kuunteleminen ja hiljaa oleminen, se ei ole helppoa. Kun ei ole ratkaisuja, ei ole vastausta kärsimyksen ongelmaan. Mutta ajattelen, että lähimmäisen vierellä me voimme olla, lieventää siten ehkä hitunen hänen tuskaansa, kulkea rinnalla. Siten muistuttaa, että Jumala on silloinkin lähellä kun on vaikeaa.

    Eihän tämä lestadiolaisuus ole pelkästään niiden ”uskonto”, jotka pärjäävät, jaksavat, ovat sosiaalisia ja tykkäävät kokoontua ja touhuta yhdessä, ovat iloisia ja hyvävointisia? Jeesus, jos kuka, huomasi apua tarvitsevat ja halusi auttaa. ”Rakasta Jumalaa yli kaiken, ja lähimmäistä niinkuin itseäsi.” Sitä sanotaan ensimmäiseksi ja tärkeimmäksi käskyksi. Virsi 434 päättyy: ”Auta siis käymään tietäni, niinkuin sen kuljit Herrani, palvellen matkalla muita.”

    Eräs jo poisnukkunut pappi ja puhuja aloitti usein rukouksen sanoilla: ”Hyvä Jumala, sinä joka asut korkeudessa ja pyhyydessä, ja niiden tykönä, joilla on särjetty ja nöyrä henki.” Quo Vadis sanotti myös kauniisti:
    ”Kristus kutsuu rakkaudella ja totuudella, jotta syntinen ihminen voisi murtua ja tulla valoon, jotta Kristus saisi hänet parantaa…”

    Sinillä oli hieno oivallus: Auttaja on usein se tuntematon, jolla ei ole nimeä, satunnainen ohikulkija.

    Voisiko meidän yhteisössä tienohessa makaavaat olla niitä, jotka kokevat, että ovat erilaisia, eivät sovi ns. muottiin? Ehkä introvertteja, herkkiä, seksuaaliselta suuntautumiseltaan erilaisia, jostain henkisistä tai fyysisistä sairauksista kärsiviä tai jotain muuta? Toki niinkin, että jokainen vuorollaan voi olla apua tarvitsevan osassa. Viime aikoina olen erityisesti miettinyt noiden seksuaalisesta suuntautumisesta poikkeavien asemaa. Miten tuemme heitä heidän elämässään?

    Tykkää

  9. Quo Vadis: ”Ketkä ovat kristillisyydessämme niitä tienohessa makaavia, jotka olemme ohittaneet?”

    Minusta tuo kysymys kaikessa vilpittömyydessään sisältää yhden ison ongelman tässä meidän ”sydämen kristillisyydessä”.

    Kulkuripoika, Sini Yrjänä ja Kesäkukka, kiitos aiheen erinomaisesta sanoittamisesta. Minunkaan ei tarvitse erikseen kysyä, ketkä ovat tienvarsilla makaavia, joiden kohdalla liian moni ohikulkija kääntää päänsä, kiihdyttää vauhtiaan tai käyttää vain eteenpäin näyttäviä laseja.

    Tykkää

  10. Kiitti kommentesta kaikille!
    Multa karkas pitkä räpellys ”taivaan tuuliin”, tälläsel nupilla ja tällä nakkinipulla kun jotain olin saavinani aikaan niin mulle taas walkes et pareet heittää kirves kaivoon suosiolla!
    Woikaahan paksusti!

    Tykkää

  11. Kiitti kommentesta kaikille!
    Multa karkas pitkä räpellys ”taivaan tuuliin”, tälläsel nupilla ja tällä nakkinipulla kun jotain olin saavinani aikaan niin mulle taas walkes et pareet heittää kirves kaivoon suosiolla!
    Woikaahan paksusti!

    Tykkää

  12. Arnold: “Minusta tuo kysymys kaikessa vilpittömyydessään sisältää yhden ison ongelman tässä meidän ”sydämen kristillisyydessä”. Eli tarkoitat ilmeisesti sitä, että emme edes tajua, kenen ohitse porhallamme, kenet ohitamme ja jätämme tienposkeen?
    Minä vastaisin kysymykseen Sinin ja Kesäkukan tavoin. Me kaipaamme harmonista kristittyjen välistä rakkautta, ymmärrystä ja hyväksyntää sellaisina kuin olemme ja varsinkin silloin kun olemme ihan finaalissa. Kun sitten havaitsemme että eläimelliset luonnonvalinnan mekanismit ja lainalaisuudet vallitsevat myös kristillisyydessämme, niin kyllähän se välillä pistää mietityttämään, että mitä se sydämen kristillisyys oikein tarkoittaakaan. Ja sitten kun itsekään ei ole yhtään sen parempi kristitty, niin että tekisi mieli tosiaan heittää kirves kaivoon siinäkin mielessä.

    Tykkää

  13. Kiitos Roosa hyvästä kirjoituksesta, joka herätti ajatuksia. On hyvä ottaa kanssapuheisiin uusia näkökulmia, jotta usko pysyy tuoreena ja elävänä.

    Itselläni on ollut mahdollisuus vaihtaa ajatuksia myös toisen kansankirkkomme piispan kanssa ja samalla olen kokenut useita oivalluksia. Olen huomannut, että olenpas tosiaan nähnyt jonkun asian hassun yksipuolisesti jo vuosikymmeniä. Yksi yllä olevaan keskusteluun liittyvä tällainen ajatus on ristin kantaminen.

    Roosa kirjoitat: Kristinuskossa on aina muistutettu, että meidät on kutsuttu ensisijaisesti kantamaan ristiä – vasta sitten kruunua. Ristiin kuuluu paljon enemmän kuin yhteisöön kohdistuva satunnainen vihapuhe netissä. Se tarkoittaa ensisijaisesti Jumalan tahdon alle nöyrtymistä ja rohkeutta näyttää se.

    Puhe ristin kantamisesta on aiemmin luonut minulle mielikuvan siitä, että risti olisi itse kunkin elämässä oleva vaikea asia tai taakka, jota ihmisen on sitten kärsittävä ja näin itse kannettava ristiään. Tuollainen opetushan altistaa jopa lähimmäisen hylkäämiselle. Mitäs tässä, kun risti on kerran kaverille tarkoitettu. Hoidellaan tässä kukin mukavasti omat juttumme!

    Yksi oivallus liittyikin tähän. Ymmärsin, että puhe ristin kantamisesta kutsuu kantamaan lähimmäisen ristiä, helpottamaan hänen vaikeuksiansa ja taakkaansa. Toki jokaisen on kannettava omakin ristinsä, mikä tarkoittaa sitä, että omaa ristiään ei saa hylätä tien poskeen. Ei suinkaan, siitä on pidettävä kiinni ja sitä kannettava saattomiesten avustuksella. ”Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain.” (Gal. 6:2)

    Ristin kantamisessa paras esikuvamme on Jeesus Kristus. Hän kantoi meidän ristiämme – Hän kantoi ristin meidän vuoksemme! Hän ei itse tarvinnut ristiä eikä ristinkuolemaa vaan kantoi ristin Golgatalle meidän puolestamme – synnitön karitsa meidän syntiemme tähden. Tämän hän teki suunnattomasta rakkaudestaan meitä kohtaan. Kristus on siis kantanut meidän ristimme ja vastarakkaudesta meidän tulisi ottaa lähimmäistemme ristejä kantaaksemme.

    Matt 25:
    34 Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: 'Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti.
    35 Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne.
    36 Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.'
    37 ”Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: 'Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa?
    38 Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut?
    39 Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?'
    40 Kuningas vastaa heille: 'Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.'

    Voi että miten huonosti olen tässä onnistunut – Herra armahda minua syntistä!

    Tykkää

  14. Edellisessä viestissä mainittu piispa kirjoittaa omasta kirkostaan: ”Meitä erottaa puutteellinen huolenpito yhteisestä uskosta, joka johtaa siihen, että usko vaihdetaan kulttuuriksi ja eukaristinen ykseys vaihdetaan etnisyydeksi.”

    Ajattelen, että tuo toteamus sopii Roosankin tavoittelemaan ajatukseen. Mutta miten tuo kohta meitä erottaa? Onko totta meilläkin? Käykö niin, että uskovaisten välit kylmenevät, jos painopiste siirtyy yhteisestä uskosta tapakulttuuriin ja etnisyyteen?

    Tykkää

  15. ”Yksi mikä tökkii on mainitsemasi ulkonäköasia. Koen, että ”säännöt” siihen liittyen eivät auta minua elämään lähempänä Jumalaa, vaan pikemminkin tekevät sen haastavammaksi” – tämä juuri sanoittaa myös minun tuntemukseni, Kesäkukka. Olen joutunut paljon pohtimaan lestadiolaisten tapanormien merkitystä ja erityisesti tätä, koska minun on sitä vaikea noudattaa, siis olla meikkaamatta kevyesti. Kun sain syntini anteeksi armosta, koen että minun ei tarvitse noudattaa tällaisia sääntöjä päästäkseni taivaaseen. En koe meikkaamista syntinä vaan pikemminkin päinvastoin: se on omasta ulkonäöstä huolehtimista ja osa persoonani, jopa toisten huomioimista joissakin tilanteissa. Tällainen sääntö ei vie minua ainakaan lähemmäksi Jumalaa, mutta lähemmäksi yhteisöä ja sitä yhteishenkeä varmasti vie. Osaako joku valottaa tätä asiaa?
    Kiitos muuten tästä raikkaasta blogista jota olen seurannut muutaman kuukauden.

    Tykkää

  16. Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne niin, että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä. (Room.12:2)

    Tämän kohdan jälkimmäisen osan painotus oli tosiaan hieno oivallus, kiitos siitä Roosa! Todellakin, meillä lienee suomalaisilla taipumus keskittyä kieltoihin, välttää tekemästä väärin. Senkin uhalla, että samalla jätämme tekemättä oikein. Meillä on tietynlainen omissioharha, jossa tekemättä jättäminen näyttäytyy eettisemältä kuin aktiivinen oikein toimiminen.

    Tuostakin Raamatun kohdasta poimimme helposti tuon kielto-osan. Ja kehotusosa unohtuu. Vaikka Paavali ehkä tarkoittikin tämän juuri toisin päin. Paino onkin siinä, mitä meidän pitää tehdä. Hän kehottaa toimimaan ja tuo alussa oleva kielto ainoastaan täsmentää kehotuksen sisältöä eikä päinvastoin.

    Tykkää

  17. Elävä usko on toimiva usko. Kristinusko ei ole niinkään kieltojen noudattamista, tekemättä jättämistä, kuin toimintaa Jumalan työtoverina maailmassa. Kristus ei ole vain taivaassa oleva Pantokrator, Hallitsija. Kristus ei asu ainoastaan Kirkossaan, seurakunnassaan. Kristus on myös jokaisessa lähimmäisessä Kirkon ulkopuolella, lähellä ja kaukana.

    Eukaristia, johon kristityt osallistuvat kirkossa, jatkuu positiivisena toimintana ulkopuolella seurakunnan. Näin ainakin pitäisi olla.

    Minusta tuntuu, että kristityn elämästä puuttuu jotakin, jos hän vain tuskastelee ja kipuilee, olenko kristitty, saanko tehdä tätä tai tuota. Jos kristitty on liian huolissaan tilastaan, tai toisten sieluntilasta, uskonelämä on kovin itsekeskeistä. Koen, ulkopuolelta, että vanhoillislestadiolaisuudessa on näin, valitettavan usein. Pietistis-herrnhutilainen uskonnäkemys ohjaa tähän. Tärkeää on vain minun sieluntilani ja ehkä läheisten. Toiminta kohdistuu liikaa omaan yhteisöön, ”Jumalanvaltakkunnan työhön”. Toisten kristittyjen auttaminen on raamatullista. Mutta sittenkin, meidät on kutsuttu työsarkaan nimenomaan Kirkon ulkopuolelle! Työtä on paljon, työmiehiä liian vähän.

    Tykkää

  18. Kiitos Amicus kommenteistasi. Osuvasti sanottu tuo esille nostamasi piispan kommentti.

    ”Meitä erottaa” –kysymyksesi herätti muutaman ajatuksen. Ainakin minun mielestä meilläkin on tässä tutkiskelun paikka. Raamatun perusteella voisi todeta, että kun hengen hedelmiä (esimerkiksi rakkautta) voi syntyä vain elävästä uskosta, niin väistämättä kuolleesta uskosta (tapakulttuurin noudattamisesta ja etnisyydestä) tai epäuskosta ei hengen hedelmiä synny. Näin ollen ei synny myöskään yhdistävää sidettä uskovien kesken. Karkeasti sanoen siis, jos Kristus ei asu ihmisessä Pyhän Hengen kautta, hän ei ole Jumalan valtakunnassa. Seurakunnassa hän saattaa silti olla. Kun se side, joka yhdistää ”meitä” on Kristus itse, Pyhän Henkensä kautta, on oletettavaa, että jos tätä yhdistävää tekijää ei ole, niin ei ole myöskään yhdistävää sidettä. Tämä yhdistävän aineksen puuttuminen sitten aiheuttaa erilleen joutumisen. Nähdäkseni tästä voi todeta, kuten kysymyksenä esitit, että seurakunnan jäsenten välit kylmenevät, jos painopiste siirtyy yhteisestä uskosta tapakulttuuriin ja etnisyyteen.

    Tykkää

  19. ”Puutteellinen huolenpito yhteisestä uskosta, joka johtaa siihen, että usko vaihdetaan kulttuuriksi”. Pohdin tätä viime viikonloppuna, kun olimme Jämsässä opistoseuroissa. Päätössanoissa opiston rehtori kertoi, että tänä vuonna opistoseuroissa on ollut ennätysmäärä seuravieraita. Kuitenkin useiden puheiden aikana teltassa istujia oli poikkeuksellisen vähän. Kun esimerkiksi lauantaina päivällä istuin teltassa, enintään kolmasosalla teltan istumapaikoista oli istuja. Sama ilmiö oli myös useiden muiden puheiden aikana. Alustuksen aikana teltta oli aika lailla täynnä, mutta esimerkiksi messun aikana oli riveittäin tyhjiä paikkoja. Tämä kiinnitti huomioni siksi, ettei aikaisempina vuosina näin ole ollut. Messuunkin on saanut mennä aikaisempina vuosina paljon ennen sen alkua, jos on mielinyt päästä istumaan. Eikö tämä ole ristiriitaista, jos kerran on niin, että seuroissa oli ennätysmäärä seuravieraita?

    On helppo uskoa, että seuravieraita oli ennätysmäärä, kun katsoi messun aikana teltan ovista ulos: koko opiston piha ja ympäristö oli sakeanaan ihmisiä, jotka seurustelivat tuttaviensa kanssa. En väitä, että nämä ihmiset olisivat vaihtaneet uskonsa kulttuuriksi. Niiden keskustelujen perusteella, joita vaikka tuolla Jämsässä kävin, voisin sanoa, että monella niin on tapahtunut huomaamatta. Jossain vaiheessa tapanormit ja kulttuuri alkavat ahdistaa (varsinkin, jos ne tuntuvat keskenään ristiriidassa olevilta) ja ihminen kysyy: onko usko todella tapanormien noudattamista. Useissa keskusteluissa kanssakeskustelijani totesivat, että he kaipaavat sitä, että joku Raamatulla avaisi, miksi ajattelemme joistain asioista niin kuin ajattelemme. Saattaa olla, että he eivät tiedä ketään, jonka kanssa tällaista keskustelua voisi käydä. Eikö tämä jos joku ole ”meitä erottavaa”. Samalla se on nimenomaan ”puutteellista huolenpitoa yhteisestä uskosta” ja johtaa todella siihen, että ihminen joko tuudittautuu kulttuuriin tai erkanee uskovien yhteydestä.

    Tykkää

  20. Uskovaiset eivät voi olla vain etninen ryhmä, jota yhdistää kulttuuriset piirteet tai joku ulkoinen tekijä, kuten lestadiolainen suku, isot perheet tai meikkaamattomuus. Minua jotenkin puhuttelee tuo lainauksen loppuosa, jossa sanotaan: ”eukaristinen ykseys vaihdetaan etnisyydeksi”. Tämäkin tulee konkreettisesti mieleen isoissa kesäseuroissa, joissa ehtoollisella kävijöitä on paljon. Ehtoollinen kesäseuroissa on uskoa ja ykseyttä vahvistava kokemus. Miksi niin monet uskovaiset eivät kaipaa ehtoollisen vahvistavuutta arjessaan? Monille kesäseurojen ehtoollinen on vuoden ainut ehtoollinen. Miten sakramenttien arvo (uskoa ja ykseyttä vahvistavina!) voitaisiin palauttaa tässä liikkeessä niille kuuluvalle paikalle?

    Tykkää

  21. Tuota kohtaa mietin usein, kun keskustelu kääntyy koskemaan kristillisyydessä olevia tapoja ja normeja. Mitä jos kääntäisimme sillä kohdalla keskustelun Jumalan sanan tarkasteluun nimeämättömän tapojen noudattamista vaativan tahon sijaan. Kukaan ei yksilönä voi vaatia toiselta, että tee näin. Sen sijaan Raamatun perusteella on perusteltua kehottaa toista ihmistä palaamaan Jumalan sanan ääreen, etsimään totuutta Sanasta ja kysymään, mikä on Jumalan mielen mukaista. Jos kääntäisimme tarkastelun aina totuuden ja Jumalan mielenmukaisuuden etsimiseen pinttyneiden sanamuotojen sijaan, löytäisimme mahdollisesti kuhunkin tilanteeseen sopivia sanoja, neuvoja ja ratkaisuja, jotka olisivat Jumalan sanan (eli Jumalan mielen) mukaisia ja näin oikeita. Tuo Paavalin neuvo muuttua ja uudistua Jumalan sanan mukaisesti on vahva käsky elää todeksi sitä, mitä elävä usko on. Eikä se voi aiheuttaa seurakunnassa hajaannusta tai mitään pelottavaa. Päin vastoin. Uskon niin, että jos olemme valmiita tähän Paavalin neuvoon (kukin omalla kohdallamme), Jumala on meidän kanssamme ja voi antaa voimaa ja herätystä tähän seurakuntaan.

    Tykkää

  22. Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne niin, että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä. (Room.12:2)
    Mukautuminen maailman menoon. Kun minä löysin tämän yhteisön, tapahtui ehkä juuri tuo.
    Mukauduin helposti yhteisömme malliin: käydä seuroissa, osallistua tämän piirin pyöritykseen, jossa myyjäisillä ym. toiminnalla katetaan seurakustannukset. Opin sanomaan taikasanat, ja olemaan ajattelematta opillisia – ja omakohtaisia uskon kysymyksiä. Sanapari Uskomisen asia, alkoi kattaa näitä tapa-asioita ja omakohtainen usko jäi ohueksi nimenomaan uskon näkökulmasta. Tavat opin erittäin omakohtaisesti ja tekemään Jumalanvaltakunnan työtä. Onko samanlaista kaikissa maailman pienissä, sisäänlämpiävissä, hengellisissä yhteisöissä? Onko mukautuminen, josta varoitetaan, juuri tuota hengellisessä mielessä mukautumista, löystymistä, laiskuutta ja välinpitämättömyyttä? Ajalliseen kiintyminen on liikkeessämme vaarallisen lähellä, koska ajallisista asioista saa ja voi keskustella. Kylällään ja jutellaan paljon. Hengellisistä näkökulmista ei niin helposti pääse keskustelemaan, sillä hiukankin uudet tulokulmat käsitteisiin näyttävät pelottavan monia.
    Kun pitää muuttua, uudistaa mieltään ja arvioida mikä olisi Jumalan tahto minun elämässäni, sehän on projekti, elämänasenne. Aina minä tähän takerrun, että elävä on luotukin muuttuvaiseksi. Että niin pitääkin olla. Että uskon ydin säilyy elävänä vain jos ei takerru tapaan ja muotoon, vaan kysytään Jumalan tahtoa. Siis oikeasti.
    Tämä foorumi tuulettaa koko sieluani raikkaalla, rohkealla ja hyväntahtoisella otteella. Ihan joka kommentissa tulee ainakin yksi asia, jossa nyökyttelen, ajatus, jonka olen myös löytänyt tai jonkun hienosti sanoittamana asia jota olen kauan pyöritellyt mielessäni. Oikeasti tämä tuntuu Jumalanvaltakunnan työltä, tällainen herättely ja ravistelu! Mielessä herää valppaus ja kiinnostus Jumalansanaan. Ehkä tämäkin on saattomiestoimintaa:-) kiitos.

    Tykkää

  23. Kirsty. Kristittynä oleminen on elämäntapa, kuten kirjoitit, elämänmittainen projekti. Meillä on kirkon traditiossa, Raamatussa ja entisten kirkon opettajien kirjoituksissa mahtava aarreaitta, kun etsimme Jumalan valtakuntaa ja oikeamielisyyttä omassa elämässämme. Meillä on ”suuri todistajien pilvi” ymympärilläm, koko kirkon historian ajalta. Heidän tienviitojenkin auttamana me voimme arvioida, ”mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä. ”(Room.12:2), mikä taas joutaa menemään.

    Tykkää

  24. ”Päätössanoissa opiston rehtori kertoi, että tänä vuonna opistoseuroissa on ollut ennätysmäärä seuravieraita. Kuitenkin useiden puheiden aikana teltassa istujia oli poikkeuksellisen vähän. Kun esimerkiksi lauantaina päivällä istuin teltassa, enintään kolmasosalla teltan istumapaikoista oli istuja. Sama ilmiö oli myös useiden muiden puheiden aikana.”

    Puolihuumorilla ajattelin suviseuroissa, kun satoi vettä, että Jumala on ”siunannut” meille vesisadetta, että saadaan ihmiset seuratelttaan kuuntelemaan puheita.

    Tykkää

  25. ”Sanapari Uskomisen asia, alkoi kattaa näitä tapa-asioita ja omakohtainen usko jäi ohueksi nimenomaan uskon näkökulmasta. Tavat opin erittäin omakohtaisesti ja tekemään Jumalanvaltakunnan työtä.”

    Termi ”uskomisen asia” on kieltämättä huono ilmaisu, koska se helposti alkaa saamaan sellaista sisältöä, mikä siihen ei kuulu. Mieluummin tulisi puhua vaikkapa suhteesta Kristukseen ja Jumalaan. Jumalan valtakunnan työstä tulee mieleen: Itseäni ärsyttää sellainen, kun saarnamies ensin puhuu siitä, kuinka Paavali on (henkensä uhalla) tehnyt Jumalanvaltakunnan työtä (vienyt evankeliumia eteenpäin) ja sitten sujuvasti kääntää aiheen Ry:n keittiövuoroihin. Ei tunnu minusta oikealta rinnastaa näitä asioita, vaikka jollain tapaa Ry:n työvuorot palvelevat ehkä myös Jumalan valtakuntaa.

    Tykkää

  26. Seurakunnan itsekritiikistä, ihmisten kohtaamisesta ja samalla aiemmissa keskusteluissa esiintyneestä evankeliumista tuli mieleeni video, jossa harrastetaan ”hiukan” seurakunnan itsekritiikkiä:

    Samanlaisia piirteitä meilläkin nähtävissä ainakin evankeliumin suhteen? Meillä harmillisen usein muutamaan sanaan saarnan lopuksi, baptisteilla ja helluntaipiireissäkin nykyään ”pelastusrukous”, joka pelastaa. Verrattavissa ”Jeesuksen nimessä ja veressä” -sanamuotoon siten, että pelastusrukous rukoillaan yleensä pastorin tai evankelistan kanssa tai kehotuksesta, jolloin evankeliumi tulee välitettyä uskovan ihmisen kautta. Yhtälailla typistetty muutamaan sanaan, jolloin Kristuksen ”vastaanottava” osapuoli ei välttämättä edes ymmärrä todella mistä on kysymys. Ilmeisesti baptistien ja helluntalaisten(?) ”alttarikutsu”, jota jotkut konservatiiviset saarnamiehet vastustavat, on myös jollain tavalla verrattavissa meidän vanhoillisten kädennostoon tai yleiseen synninpäästöön (esikoislestadiolaisilla on vastaava tapa ja varmaan meilläkin on joskus ollut se. Ei varmaankaan täysin sama kuin noilla muilla). Tietääkseni Laestadius aikoinaan vastusti, tai ei ainakaan katsonut hyvällä em. tapaa, koska pelkäsi armonvarkaiden lisääntymistä kirkossa. Laestadius (näin olen ymmärtänyt) ja em. Paul Washer korostavat juuri tätä ihmisen kohtaamista ja varmistumista esimerkiksi siitä, että he ymmärtävät mistä on kysymys ja tekemällä selväksi, mistä on kysymys ja todella pyrkimystä ymmärtää tätä toista. Videon lopussa on mainittu myös kristityn uskontunnustamisesta, joka tosin liittyy olennaisesti tuohon nykyajan evankelistojen väärään tapaan julistaa ihminen pelastuneeksi, mutta mielestäni kertoo hyvin myös, mitä se uskon tunnustaminen ja ristin kantaminen myös on.

    Tykkää

  27. Lisättäköön vielä, että rippiä ei pidä sekoittaa tähän. Yleensä jos henkilö menee ripille, hän tietää mistä on kysymys. Tietysti sielunhoitaja keskustelee tarvittavan verran myös ripittäytyjän kanssa asiasta, jos on tarve.

    Tykkää

  28. Kesäkukka kirjoitat: ”Eihän tämä lestadiolaisuus ole pelkästään niiden ”uskonto”, jotka pärjäävät, jaksavat, ovat sosiaalisia ja tykkäävät kokoontua ja touhuta yhdessä, ovat iloisia ja hyvävointisia?”

    Olisi aikamoista, jos uskovien yhteisö laittaisi tällaiset ominaisuudet uskovaisen (uskon) laadullisiksi määreiksi. Varmasti pohjimmaltaan on kysymys siitä, miten ymmärrämme uskon olemuksen. Onko usko määrällistä, laadullista vai jotain muuta?

    Olen samaa mieltä siitä, että uskosta puhuttaessa merkitystä ei ole ihmisen omilla persoonallisuuden piirteillä tai luonteella. Uskosta puhuttaessa ei voida myöskään asettaa vastakkain heikkoa ja vahvaa uskoa, vaan vastakkain ovat oikea ja väärä usko. Heikkokin usko, kun se on oikeaa, omistaa Kristuksen ja tulee esiin rakkautena, jonka Kristus uskovassa vaikuttaa. Usko ei siis voi olla tyhjä kuori, jonka ihmisen inhimilliset ominaisuudet sitten täyttävät, vaan usko on aktiivista ja tekevää, koska sen sisältönä on itse Kristus.

    Eli niin kuin sanoit: ”Jeesus, jos kuka, huomasi apua tarvitsevat ja halusi auttaa”. Näin ollen myös uskovassa asuva Kristus Pyhän Henkensä kautta huomaa apua tarvitsevat ja haluaa auttaa. Samalla, kun Kristus vaikuttaa uskovassa hyviä tekoja, Hän on myös hyvien tekojen täydellinen esimerkki, jonka kristitty on saanut esikuvakseen.

    No monesti ihminen toimii kuitenkin juuri päin vastoin. Tässä vanhoillislestadiolaisten yhteisössä jotenkin kummallisella tavalla puhutaan toisinaan siten, että Kristuksen aktiiviseen seuraamiseen kehottaminen nähdään välittömästi lain alle joutumisena ja vanhurskauden rakentamisena omiin tekoihin. Onko näin? Useiden raamatunkohtien perusteella voi sanoa, ettei ole. Jumala on kaiken subjekti, niin myös hyvien tekojen. Eikä ihminen niistä voi ottaa itselleen ansiota. Toki tässä pitää olla tarkkana. Ihminen mielellään omii omiin nimiinsä sen, mikä on Jumalalle kuuluvaa. Siitä on tämän liikkeen historiassakin liikaa esimerkkejä.

    Alempana keskustelussa on pohdittu, mitä ”sydämen kristillisyys” oikeasti on. Minusta se on juuri yllä kuvattua: Kristuksen vaikutusta uskovan sydämen Herrana. Jos ihminen ei piittaa vähääkään omasta toiminnastaan, on ehkäpä paikallaan pysähtyä miettimään, kuka sydämen herrana on. Tosi pysäyttävä on toissa sunnuntain evankeliumiteksti (Matt. 7:15-23), jossa selvästi sanotaan, että elävässä uskossa olevan tunnistaa hedelmistä: ”hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, huono puu kelvottomia hedelmiä. – – Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’ pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon.” Kovaa tekstiä – itsensä Jeesuksen sanomana. Näihinkin sanoihin sopii hyvin nuo Kesäkukan lainaamat virren sanat 🙂

    Tykkää

  29. Ristin kantamisesta tulee mieleen uskon tunnustaminen. Tunnustammeko uskoamme omilla tavoillamme ja omalla käyttäytymisellämme aivan arkielämän tasolla?

    Olen itse kiivas katuevankelioinnin ja kristillisen lastenkasvatuksen puolestapuhuja, mutta mikä on kaiken perustana? Kristus? Hyvä, mistä täytyisi lähteä liikkeelle? Aivan perusasioista. Rukoilemmeko? Luemmeko Raamattua, että meillä olisi paremmat eväät omaan uskon elämäämme, mutta myös paremmat eväät kertoa siitä muille? Uskallammeko sanoa sen ”Jumalan terveen” vaikka joku muu kuulisi? Tunnustammeko uskomme, vaikka siitä on meille suuri harmi? Mielestäni voidaan sanoa, että aivan tällaisella ”järjellisellä” tavalla voimme myös kasvaa uskossamme, tai ainakin sen ilmaisemisessa. Kun meillä on halua toimia, niin kuin kristityn kuuluu, saamme luottaa siihen, että Jumala on kanssamme. Näitä kaikkia voi mielestäni kutsua uskossa kasvamiseksi. Mielestäni UT:sta (niin myös VT:sta) on nähtävissä, että kristitty ei ole ikään kuin kerrallaan ”valmis” mieheksi, vaimoksi, lasten kasvattajaksi, evankelistaksi, saarnamieheksi, papiksi. Niin kuin Paavali jatkuvasti kehottaa, kurittakaa/harjoittakaa itseänne. Kaikki lähtee kuitenkin aivan sieltä perusasioista. Elleivät ne ole kunnossa, on turha kuvitella, että jotenkin voitaisiin toimia hyvin edistyksellisemmällä tasolla (esim. omien perheenjäsenten kohtaaminen vrt. oudot ihmiset). Ellei tunnusta uskoa (toisinsanoen kanna edes omaa ristiään) tai osaa yhtään Raamattua, kuinka voisi harjoittaa esim. katuevankeliointia? Aikalailla saman kysymyksen voi kysyä esim. lastenkasvatuksen suhteen. Myös lähimmäisen kohtaaminen ja ristin kantaminen helpottuu, kun perusasiat on kunnossa.

    Mielestäni ei pidä myöskään keskittyä jatkuvasti siihen, että kuinka huonoja me olemme olleet, itse ainakin keskityn siihen riittävästi aivan itseksenikin ja varmasti kukaan meistä ei voi sanoa, että olenpas nyt niin kertakaikkiaan mainiosti onnistunut tässä ristin kantamisessa. Olen jo itse sanonut niin ”paljon” tällä palstalla, että kyllä melko hyvä olisin, jos olisin aina kaikessa onnistunut tai tulisin onnistumaan :D, mutta mielestäni on parempi, että meillä on ainakin luja tahto ja halu sekä ”taistelumieltä” kuin että koemme itsemme niin huonoksi, ettei siitä kuitenkaan mitään tule. Olen jostain kuullut, kun saarnamies on sanonut, että jos saatana tulee ja sanoo, että huonostippa olet onnistunut, ei taida taivaspaikkaa tulla, niin hänelle voi vastata, että eihän tässä minusta ole kysymys, ei ole koskaan ollut, koska jos olisi, olisit oikeassa. Toisaalta ei ole mielestäni väärin sanoa, että kyllä joissain asioissa on tapahtunut edistystä (tähän tietysti joku sanoo, että nyt on tullut ansioita, vastaan siihen, että Kristuksessa on riittävästi ”ansiota”. Sen mitä teen, teen halusta, kiitollisuudesta). Ei sitä omanvanhurskauden pelkäämistäkään pidä överiksi vetää, niin kuin se monesti vedetään, että mieluummin ollaan tekemättä mitään kun pelätään, että siitä tulee ”ansio”.
    Luulen, että Nebukadnessarin hovissa ollessaan profeetta Danielillakaan ei kaikki mennyt aina aivan putkeen, mutta siitä huolimatta hän tahtoi elää Jumalan tahdon mukaista elämää. Daniel oli päättänyt olla Jumalalle uskollinen ja Jumala siunasi sen.
    ”Mutta Daniel päätti lujasti olla saastuttamatta itseään kuninkaan pöydän ruualla ja viinillä, jota tämä joi, ja anoi hoviherrain päälliköltä, ettei hänen tarvitsisi itseään saastuttaa. Ja Jumala salli Danielin saada suosion ja armon hoviherrain päällikön edessä.” (Dan. 1:8-9)

    Tykkää

  30. Eilen tuli vastaan David Wilkerson, kun seikkailin internetin ihmeellisessä maailmassa. Minä en osaa sanoa, onko David Wilkerson todella nähnyt näyn, jonka hän on sanonut nähneensä, mutta valitettavasti se vaikuttaa todellakin pitävän paikkaansa, siis käyvän toteen ja passaa oikeen hyvin tähän keskusteluun. Suokaa anteeksi, että lainaan näitä eri kristillisyyksien henkilöitä, mutta ne sanoittavat hyvin omia ajatuksiani, joita en ehkä itse osaa niin hyvin sanoittaa, enkä näe siinä itse mitään huonoa, jos pysytään asiassa. Kopsasin Wikipediasta:

    ”Wilkerson näki tämän sukupolven Jeesukseen uskovat ”viimeisinä kristittyinä”. Wilkerson kuvaa, kuinka Saatana tulee niin viekkaasti, viattomasti ja huomaamatta, että vain harvat käsittävät sitä. Paha houkuttelee kristityt asioilla, jotka sinänsä ovat hyväksyttäviä, mutta jotka väärinkäytettyinä tulevat tuomioksi. Wilkerson näkee, että kaikkein suurin kiusaus viimeisille kristityille on hyvinvointi. Jumala ei ole vaurautta ja menestymistä vastaan, mutta Wilkerson näkee silti, että hyvinvointi pettää miljoonia kristittyjä. Hän näkee kuinka Saatana pyytää lupaa kiusata viimeisiä kristittyjä. Tämä on Wilkersonin näky kirjasta Näky nyt:

    ”Ja Herra sanoi saatanalle: ”Mistä sinä tulet?” Saatana vastasi: ”Maata kiertämästä ja kuljeksimasta ja tarkkailemasta viimeisiä kristittyjä.” Ja Herra sanoi saatanalle: ”Oletko pannut merkille viimeisen ajan kristityt – miten nuhteettomia, miten rehellisiä, miten Jumalaa pelkääviä ja Kristusta rakastavia he ovat? Miten he yrittävätkään karttaa pahaa?” Sitten saatana vastasi Herralle: ”Niin, mutta otahan pois se aitaus, jonka olet rakentanut heidän ympärilleen. Job ei olisi hylännyt sinua köyhyydessään, mutta sinun ei tarvitse kuin lisätä ja siunata kaikkia viimeisen ajan kristittyjä yli kaiken sen, mitä Jobilla oli, niin saat nähdä, mitä tapahtuu. Anna heille kaikille omaisuutta yltäkylläisesti niin kuin Jobille. Rakenna heille hienot, uudet kodit. Anna heille hienoja autoja, rahaa ja kaikenlaisia laitteita niin paljon kuin tarvitsevat. Hukuta heidät asuntovaunuihin, veneisiin, ulkomaanmatkoihin, hienoihin vaatteisiin, eksoottisiin ruokiin, maatiloihin ja säästötileihin. Saat nähdä kuinka käy viimeisille kristityille, kun heistä tulee kylläisiä, rikkaita, kun he saavat lisää tavaroita ja kun he eivät enää tarvitse mitään. He hylkäävät Jumalan ja heistä tulee itsekeskeisiä.””

    Viimeinen lause kertoo todella paljon ”He hylkäävät Jumalan ja heistä tulee itsekeskeisiä”. Eilen törmäsin myös tuohon videoon, joka sanoittaa aika paljon omia ajatuksiani maailmaan mukautumisesta, hengellisestä laiskuudesta ja myös siitä, mistä mainitsin, ”they’ve lost their fight”.


    Tykkää

  31. Kaikki uudistuminen ja muuttuminen nähdään usein uhkaavana ja pelottavana. Mutta ajattelen, että jos uudistutaan ja muututaan Jumalan sanan mukaisesti, se ei ole mitään muuta kuin vapauttavaa, ja tuo iloa ja rauhaa. Totuus tekee vapaaksi. Kuten Roosa kirjoitat: ”Tuo Paavalin neuvo muuttua ja uudistua Jumalan sanan mukaisesti on vahva käsky elää todeksi sitä, mitä elävä usko on. Eikä se voi aiheuttaa seurakunnassa hajaannusta tai mitään pelottavaa. Päin vastoin. Uskon niin, että jos olemme valmiita tähän Paavalin neuvoon (kukin omalla kohdallamme), Jumala on meidän kanssamme ja voi antaa voimaa ja herätystä tähän seurakuntaan.”

    Ja juuri niin on varmasti noiden tapanormien kohdalla, että keskustelun saisi kääntää aina Jumalan sanan tarkasteluun, ja tutkia tutkimasta päästyäänkin sitä. Jos Raamatun lukemisesta ei saa heti otetta, voi käyttää aluksi apuvälineitä: Lasten/nuorten Raamattua, Raamatun käyttöoppaita ynnä muita. Itse olen saanut paljon myös puhelimeen ladattavista Raamattu kannesta kanteen – sovelluksesta, jossa pastori Jukka Norvanto lukee ja selittää Raamattua. Sitä voin suositella.

    Roosa: ”Tässä vanhoillislestadiolaisten yhteisössä jotenkin kummallisella tavalla puhutaan toisinaan siten, että Kristuksen aktiiviseen seuraamiseen kehottaminen nähdään välittömästi lain alle joutumisena ja vanhurskauden rakentamisena omiin tekoihin.” Tämä on mielenkiintoinen. Silti tapanormien noudattamisessa ei nähdä lain alla olemista, vaikka minusta se jos mikä on sitä. Ainakin siinä tapauksessa, että tietyt toimintatavat määrittyvät ja tulevat minun ulkopuoleltani, ei minun sisältäni. Ihminen, joka noudattaa erinomaisesti lestadiolaisia tapanormeja, saattaa keskustelussa alkaa puhua uskonsa vähyydestä tai huonoudestaan kun aletaan jutella juuri tuosta aktiivisesta Kristuksen seuraamisesta, Jumalan sanan tutkimisesta, lähimmäisen auttamisesta, Hengen hedelmistä joita ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, pitkämielisyys, lempeys, itsehillintä jne. Meikkaamisasiassa on onnistuttu hyvin, mutta entäs puolison tai lasten kunnioittaminen? Eikö sillä ole niin väliä??
    Missä on meidän todellinen kilvoituksen paikka?

    Tähän uudistumisen pelkoon vielä. Usein meidän piireissä kuuluu eri yhteyksissä sana turvallisuus. Onko se joskus synonyymi sanoille staattinen, jämähtänyt, mitäänsanomaton, tylsä? Miksi kaiken pitää olla aina niin ”turvallista”? Lainaan katkelman Geelsin&Wikströmin kirjasta Uskonnollinen ihminen: ”…uskonnollisuus voidaan joskus tulkita niin vahvaksi puolustusmekanismiksi, että yksilö sen kautta välttyy kohtaamasta perustavanlaatuisia ongelmia itsessään. Uskonnollisuus ”auttaa” silloin yksilöä pitämään kokemuksia poissa tietoisuudesta. Silmiinpistävin tekijä tämäntyyppisessä puolistissuuntautuneessa uskonnollisuudessa on turvallisuus. Se ilmenee siten, ettei ihminen halua missään muodossa tuntevansa epäilyä. Sen sijaan torjutaan kaikki kyseenalaistaminen vaarallisena, jonakin mitä vakaumuksellisesti uskonnollinen ei saa omata. Epäilystä tulee sen asemasta merkki puuttuvasta kokosydämisyydestä antauksessa tai suorastaan merkki tyhmyydestä.”

    Ollaanko me vanhoillislestadiolaiset uskonnollisia vai uskovaisia? Ollaanko me etninen ryhmä vai Kristuksen morsian? Pitääkö seurapuheet ja alustukset olla sellaisia ”turvallisia”, ei-herätteleviä, ettei kuulijat joutuisi kohtaamaan epämiellyttäviä tunteita ja omia ongelmiaan? Pitääkö Jumala esitellä nallekarhuna?

    Tällaista tänään. Todella hyvää ja mielenkiintoista keskustelua täällä. Kiitos kaikille.

    Tykkää

  32. Roosa: “Jos kääntäisimme tarkastelun aina totuuden ja Jumalan mielenmukaisuuden etsimiseen pinttyneiden sanamuotojen sijaan, löytäisimme mahdollisesti kuhunkin tilanteeseen sopivia sanoja, neuvoja ja ratkaisuja, jotka olisivat Jumalan sanan (eli Jumalan mielen) mukaisia ja näin oikeita.”
    Tämä on juuri sitä jatkuvaa peilaamista ja reflektointia suhteessa Jumalan Sanaan, joka “prosessi” itsessään on virvoittavaa, hengittävää ja uudistavaa, kuten Psalmissa 1:2-3 sanotaan tällaisesta “tutkijasta”: “…vaan löytää ilonsa Herran laista, tutkii sitä päivin ja öin. Hän on kuin puu, vetten äärelle istutettu: se antaa hedelmän ajallaan, eivätkä sen lehdet lakastu…”
    Väärinkäsitysten välttämiseksi tämä ei tietenkään tarkoita sitä että 24/7 istuu ja lukee Raamattua, eikä huolehdi velvollisuuksistaan. Mutta kuten Jeesus muistutti meitä kaikkia Betanian kodissa (Luuk 10: 39-42): “39) Ja hänellä oli sisar, Maria niminen, joka asettui istumaan Herran jalkojen juureen ja kuunteli hänen puhettansa. 40)Mutta Martta puuhasi monissa palvelustoimissa; ja hän tuli ja sanoi: ”Herra, etkö sinä välitä mitään siitä, että sisareni on jättänyt minut yksinäni palvelemaan? Sano siis hänelle, että hän minua auttaisi.” 41) Herra vastasi ja sanoi hänelle: ”Martta, Martta, moninaisista sinä huolehdit ja hätäilet, 42) mutta tarpeellisia on vähän, tahi yksi ainoa. Maria on valinnut hyvän osan, jota ei häneltä oteta pois.”
    Mielestäni saisimme ylläpitää lapsenkaltaista uteliasta ja ihmettelevää asennetta suhteessa Jumalan Sanaan, katsoa asioita ikäänkuin ensimmäistä kertaa, ehkäpä uudesta ja yllättävästäkin näkökulmasta. Samalla meillä on ympärillämme em.”suuri todistajien pilvi”, entisten pyhien joukko, ikäänkuin läsnäolevana ja siunaavana todellisuutena.
    Kesäkukka: “Ollaanko me vanhoillislestadiolaiset uskonnollisia vai uskovaisia? Ollaanko me etninen ryhmä vai Kristuksen morsian?…Pitääkö Jumala esitellä nallekarhuna?” Nallekarhu on itseasiassa todellisuudessa aika vaarallinen eläin :-), muinaissuomalaisten pyhä eläin, oikeastaan jumala ja metsän Kuningas, Otso, Mesikämmen jne., jonka nimeä ei saanut mainita, muuten kuin kiertoteitse…Mutta on todellakin ihan eri asia puhua seurakunnasta etnisenä ryhmänä kuin Kristuksen morsiamena. Millainen on Kristuksen Morsian? Tässäkin mielessä voisimme ottaa mallia em. Mariasta, joka istuu Jeesuksen jalkojen juuressa kuuntelemassa ja jättää maalliset touhuamiset vähemmälle.

    Tykkää

  33. Mielenkiintoista keskustelua etnisyydestä ja tapanormeista, mikä niiden suhde henkilökohtaiseen uskoon on? Olen sen verran varttuneempi, että minulla on selkeästi muistissa miten useat vl-uskon ”säännöt” ovat syntyneet. Useimmat niistä palautuvat tähän: Älä istu siellä missä pilkkaajat istuvat. No, pilkkaajia oli ympäröivä maailma täynnä, mutta eristäytymiseen maailmasta pyrittiinkin maailmanlopun ollessa nurkan takana (tämä ei ole vitsi). Säännöt olivat myös syntejä, koska seurakunta oli niistä päättänyt. Jos joku kysyi raamatullisia perusteluja, yksi oli juuri tuo pilkkaajien seuran välttäminen. Ylipäänsä siihen aikaan oli ymmärrys että seurakunta voi saada uusia ilmoituksia uusista asioista. Kyseenalaistamisesta seurasi väärä hengen epäily.

    Joten en hirveästi ihmettele että näillä eväillä on nuoremmalle sukupolvelle muotoutunut perusteluksi: koska uskovaiset EIVÄT halua… joka on lievempi muoto siitä, että uskovaiset ovat päättäneet näin.

    Tykkää

  34. Kiitos Roosa tästä kirjoituksesta. Sen luettuani minäkin osaan nähdä tuon raamatun kohdan uudessa valossa. Tosiaan, siinä Paavali selvästi painottaa uudistumista ja muuttumista elämän mittaisena prosessina, jossa muuttuminen ja uudistuminen kumpuaa oppimisen halusta ja kasvamisesta Jumalan sanan äärellä. Kun on opiskellut Jumalan sanaa ja kuunnellut sanan selitystä, osaa arvioida, mikä on Jumalan mielen mukaista. Toki joskus sitä voi erehtyäkin ja ilmetä tarvetta arvioida asioita uudelleen. Joku ”tapanormi” ei ehkä ollutkan välttämätön ja jonkun asian ”salliminen” onn taas voinut olla virhe. Vanhoillislestadiolaisuudessa on se ongelma, että se, mikä on kerran sopivaksi nähty, on sitä loputtomiin (ja päin vastoin). Vielä huonompi asia on se, että itse opetusta ei osata tai haluta arvioida uudelleen.

    Paavalin neuvon mukaan elettäisiin vasta silloin, jos oikeasti tutkisimme, mitä vaikutuksia tietyillä asioilla, opetuksilla ja tavoilla on ihmisten uskonelämään.

    Tykkää

  35. Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne niin, että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä. (Room.12:2)
    Tuossa puhutaan mielen mukautumisesta versus mielen uudistamisesta. Mieli, ei niinkään tekemiset tai tekemättä jättämiset.
    Millainen mieli ja asenne minulla on silloin, kun olen mukautunut tähän maailmaan? Juuri sellainen, että huulillani on ne sanat ” haluan olla uskovainen ja uskoa, joo..”, mutta ajatus säntäilee pois Jumalan luota, vaikka matkaystävien kesellä seisonkin ja seurakentällä. Veto on maailmallisissa: kengissä ja valaisimissa, harrastuksissa, lähimmäisessäkin vain kun se liittyy minuun ja omiin tekemisiini. (Kesä)seurojen puheet ovat silloin taustahälyä ja turvallista äänimaisemaa kahvittelun ja jäätelön syönnin lomassa, mutta en pysähdy puheiden äärelle. En kuuntele, ainakaan ajatuksella ja uteliaasti. En haasta itseäni. En kysy itseltäni, onko tuo totta, mitä sanottiin, mitä se tarkoittaa minulle nyt. Juttelemme kesälomareissuista, menneistä ja tulevista. Tervehditään ja hyvästellään. Juttua riittää, mutta käsittellään vain otsikkotasolla asioita. Ei pysähdytä siihen, mitä on OLLA uskovainen.
    Mutta tänä kesänä olen yrittänyt pysähtyä. Olen janonnut Sanaa. Olen etsinyt sisältöä sille mitä on olla uskovainen. Muutamaa muutakin se kiinnostaa, huomaan. Hekin ovat kuunnelleet. Roosa kirjoitat, että Paavali käskee pyrkiä ”henkilökohtaiseen muuttumiseen eikä yhdenmukaistumiseen.” Juuri tuo on henkireikä, jossa koen olevani uskovainen oikeasti. Kun saan tulla omaksi, Jumalan luomaksi itsekseni, eikä tarvitse olla `yhdenmukainen`. Ettei tarvitse mukautua joksikin, mitä ei ole. Mutta siihen mukautumiseen koen vaateen, sitä usein edellytetään. Haluan voida sanoa, mitä (seura)puhe herätteli minussa, mitä löysin, minkä näkökulman avasi, vai eikö avannut. Ajattelen, että Jumala kyllä ohjaa, Raamatun ja Omantunnon avulla, että osaamme elämässämme ”arvioida, mikä on Jumalan tahto ja hyvää..”. Ajattelen, ettei ole leuhkaa tai ylimielistä ihan tavallisena uskovaisena luottaa siihen, että osaa arvioida Jumalan tahtoa, omalla kohdallaan, vai? Vai voinko kuunnella omaatuntoani ja toimia sen mukaan? Se puhuu minulle. Mutta se ei anna yksityiskohtaisia menovinkkejä tai kieltäytymiskohteita – ei mitään ohi Raamatun. Ei lupaa syntiin, ei epäluuloon eikä elämän tuhlaamiseen. Se ohjaa iloon, joka tarkoittaa minulle naurua ja hulluttelua(kin), ei kurttuotsaista ”arvokkuutta”, mitä joillekin. Se ei oikeasti käske olla vakava, koska en ole. Se antaa luvan sanoa asioita ja tuntemuksia niin kuin ne koen. Ystävällisyyteen se ohjaa kuitenkin. Henkilökohtainen Jumalasuhteeni voi silloin hyvin, kun uskallan kuunnella Omatuntoani. Monesti en uskalla ja silloin kääntelen katsettani sinne minne muutkin, olen kuin kuollut. Varsinkin silloin, kun on kuunneltu puhe, eikä kellään ole siitä mitään sanottavaa. Mitä mieltä olette siitä kun../ Tarkoittikohan tuo että .. Eikä keskustelua synny. Nope. Silloin tulee olo, että ei halua olla osa tätä kulttuuria. Katsoo epäluuloisesti puhujaa ja miettii minustako johtuu, ettei Sana kosketa vai hänenkö syy. Katsoo ympärilleen ja näkee vain hyvin organisoitua vapaa-ajan toimintaa.
    Mutta sitten on niitä matkaystäviä, joilla on palo Jumalan sanaan, joiden kanssa saa jutella ja ehkä väitelläkin, heitellä ilmaan ajatuksia vuorotellen, vapaasti. Tai vaikkei puhuttaisi mitää uskosta, sen näkee ohjaavan heidän elämäänsä ja heidän kanssaan on hyvä. Silloin virkistyy ja tulee olo, että omakin usko on elävää, liikkuvaa, kehittyvää ja rakasta – voimavara elämässä.

    Tykkää

  36. Täällä on syntynyt hyvää keskustelua, kiitos siitä. 🙂

    Kirstylle muutama kommentti:

    Kirsty kirjoitat: ”Ajattelen, että Jumala kyllä ohjaa, Raamatun ja omatunnon avulla, että osaamme elämässämme ’arvioida, mikä on Jumalan tahto ja hyvää’. Ajattelen, ettei ole leuhkaa tai ylimielistä ihan tavallisena uskovaisena luottaa siihen, että osaa arvioida Jumalan tahto, omalla kohdallaan, vai?”

    Aikaisemmin julkaisemassamme Jaakko Töllin kirjoituksessa (http://hulluinhuonelainen.blogspot.fi/2016/03/omatunto.html ) on monipuolisesti ja erinomaisella selkeydellä pohdittu, millainen on terve omatunto. Jaakko kirjoittaa: ”Ajatukseni on että omatunto voi hyvin silloin, kun ihminen noudattaa Jumalan tahtoa eli täyttää lain vaatimuksen ja säilyttää silti samalla sisäisen vapautensa olla ainutlaatuinen yksilö.” Jaakko lainaa myös yhtä Lutherin lausahdusta: ” Tunnetuksi on tullut tämä Lutherin lausahdus: ”Jollei Raamatun todistuksin ja selviin järkisyihin nojautuen osoiteta, että minä olen väärässä, en voi enkä tahdo peruuttaa (paavia ja kirkolliskokouksia en yksistään usko, koska ne ovat ilmeisesti usein erehtyneet ja olleet keskenään ristiriidassa), sillä minua hallitsevat esittämäni Raamatun kohdat ja Jumalan sanaan sidottu omatunto, eikä ole oikein toimia vastoin omaatuntoaan.” ”

    Omatunto ei siis sinänsä ole itsenäinen, lakeja luova tai niitä toteuttamaan pystyvä toimija. Omatunto toimii Jumalaa kohden vain, jos Kristus asuu Pyhän Henkensä kautta uskovassa. Vain yhteydessä Kristukseen omatuntoon voi luottaa. Ajattelen myös niin, että meille on annettu seurakunta, uskovien yhteys, esimerkiksi sen takia, että uskovainen on vanhurskaana olemisen lisäksi myös edelleen omalta puoleltaan syntinen. Elävä Jumalan seurakunta on parhaimmillaan sellainen peili, jossa voi punnita omaa ajattelua suhteessa Raamattuun ja toisten uskovien ajatuksiin, jottei omassa mielessä ala esiintyä luvallisena sellaista, mikä ei luvallista Jumalan sanan perusteella ole.

    Toki elävän seurakunnan tulisi myös yhteisönä olla valmis puntaroimaan opetustaan ja neuvojaan Raamatulla. Ehkäpä tässä vanhoillislestadiolaisuudessa on valitettavasti sellaisia piirteitä, että tätä punnitsemista Raamatulla ei uskalleta tehdä riittävästi. Yllä Josefer on nostanut saman huomion esiin.

    Minusta ei tosiaankaan ole leuhkaa tai ylimielistä (kuten Kirsty asian muotoilit) ihan tavallisena uskovaisena tutkia Jumalan sanaa, Jumalan tahtoa ja mielenmukaisuutta ja toteuttaa sitä omassa elämässään. Siihenhän Raamattu meitä ohjaa! Ja siihen ohjaa myös tuo Paavalin neuvo roomalaiskirjeessä.

    Tykkää

  37. Jos Jumalan seurakunta ei riittävästi puntaroi opetustaan ja neuvojaan Raamatulla, peili voi näyttää hieman vääristynyttä kuvaa Jumalan tahdosta. Se voi pahimmillaan johtaa Jumalasta kauemmaksi menemistä yksittäisen ihmisen kohdalla. Elämä voi näin mennä pahasti mettään, varsinkin jos neuvot ja ohjeet esitetään ehdottomina. Oman omatunnon ääni katoaa. Se voi olla ristiriidassa niiden neuvojen kanssa, joita seurakunnasta on kuultu. Ja kun kuuliaisuuttakin opetetaan, niin voi ymmärtää että se kuuliaisuus on kuuliaisuutta seurakunnalle, vaikka pohjimmiltaan se on kuuliaisuutta Jumalan sanalle. Opetetaanko seurakunnassa puhtaasti Jumalan sanaa? On hyvin hätkähdyttävää, jos opetusta ei punnita riittävästi Raamatulla. Mitä olette näistä mietteistä mieltä?

    Olen viime aikoina miettinyt paljon epäjumalia. Kun ihminen luopuu Jumalasta, tilalle tulee jokin epäjumala. Kuinka salakavalasti se pyrkiikään tulemaan Jumalan tilalle. Raha, kunnia, maine, ihmisten suosio. Mutta se voi myös olla yhteisö, seurakunta. Sekin olisi hyvä ottaa esille. Se voi olla joku tämän seurakunnan sisällä oleva asia, ohje, kielto tai neuvo. Se, mihin turvasi laitat. (Olen jopa ajatellut, että se voi olla ne synninpäästön sanat ”Jeesuksen nimessä ja veressä”. Jos sanat ovat itsetarkoitus.) Ei kristitty usko Pyhään yhteiseen seurakuntaan, vaan Jumalaan, Isään, kaikkivaltiaaseen, Taivaan ja maan luojaan, ja Jeesukseen Kristukseen. Usko ihmeellinen asia.

    Tykkää

  38. Kyllä kristitty uskoo myös pyhään yhteiseen seurakuntaan, kuten uskontunnustuksessa todetaan: Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan, ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan(1), nousi kolmantena päivänä kuolleista, astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita, ja Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan

    Tykkää

  39. Kuinka laajaan yhteiseen seurakuntaan? Maailman laajuiseen kristittyjen, Jeesuksen ylösnousemukseen turvaavaan? Vai siitä erotettuna vain luterilaiseen yhteiseen? Vai siitä erotettuun lestadiolaiseen seurakuntaan? Vai siitäkin vielä vain osaan?
    Siihen, jonka Pyhä Henki yhdistää yhdeksi seurakunnaksi, vastaan.
    Ja tämän ymmärtäminen on vaikeaa. Konkreettisestiko yhdeksi, hallinnollisesti ja ihmisen käsityskyvylle sopivan kokoiseksi, tuskin.

    Tykkää

  40. Anteeksi, selvennän. Uskontunnustuksessa sanotaan nimenomaan, että uskon pyhän yhteisen seurakunnan ( EI uskon pyhään yhteiseen seurakuntaan!) eli uskon siis että on olemassa pyhä ja yhteinen seurakunta, mutta en usko SIIHEN ts. se ei ole uskon kohde, vaan uskon kohde nimenomaan Jumalan ja Jeesus Kristus. Siksipä ei voi ajatella että riittää kun pysyy tässä joukossa ja uskoo siihen, että tässä joukossa mennään taivaaseen. Noin karrikoidusti. Sydämen usko pelastaa. Muutaman kirjaimen ero tekee lauseesta ihan erinäköisen.

    Tykkää

  41. Kesäkukalta tarpeellinen täsmennys. Aloin jo kirjoittaa samaa periaatteellisesti tärkeää asiaa, mutta näköjään kirjoitit jo. Vielä sen verran kuitenkin lisään että uskon kohteena on toki kolmiyhteinen Jumala eli myös Pyhä Henki, joka vaikuttaa pyhän yhteisen seurakunnan olemassaolon.

    Tykkää

  42. Kiitos tarkennuksesta Kesäkukka. Nyt olemme samaa mieltä.

    En tosin itsekkään ajatellut asiaa ihan loppuun asti.

    Usko sanana on sinänsä moniselitteinen. Sillä voidaan tarkoittaa pelastavaa uskoa, joka on ymmärtääkseni eri asia kuin vain jonkin asian totena pitämistä, eli johonkin asiaan uskomista.

    Mutta se minulla on jäänyt huomaamatta, että tuossa tosiaan on ”pyhä”-sana genetiivissä, eli siis ”Pyhän. Aikaisemmin se on kai ollut muodossa ”Pyhäin yhteisen Seurakunnan”.

    Mihin tuolla pyhällä/pyhillä siis viitataan? Seurakunnan muodostaviin pyhiin (vanhurskautettuihin) ihmisiin vai Pyhään Henkeen? Vai molempiin? Miksi se on aikaisemmin ollut monikkomuodossa ja nyt yksikkö?

    Vaikka siis seurakunta muodostuu pyhistä, niin ei varmaan ole väärin sanoa, että myös itse seurakunta on pyhä? Ainakin katekismus selittää tuota uskontunnustuksen kohtaa seuraavasti: ”Pyhä Henki kokoaa kristillisen kirkon ja tekee sen pyhäksi…”

    Tykkää

  43. Mielestäni Juho Mäenpää Päivämiehen blogikirjoituksessa sanoittaa tätä asiaa aika hyvin:

    ”Sanat herätysliike ja uskonyhteisö eivät ole riittäviä kuvaamaan sitä, mitä itse tästä joukosta ajattelen. Uskon, että näiden ihmisten parissa kulkee sama evankeliumi, jota Nasaretin mies saarnasi. Tässä on sama valtakunta, jota Kristus julisti. Nimityksillä on lopulta varsin vähän merkitystä. Jumalan valtakunta on muuta kuin yhteisö tai herätysliike. Sitä ei määritellä tieteellisellä hiustenhalkomisella tai valtarakenneanalyysillä. Eikä sen sijaintia voi päätellä. Uskon, että sen voi nähdä vain, jos Luoja sen näyttää.”

    Tykkää

  44. Mielenkiintoisia havaintoja edellä.
    Uskomisen kohteen sijamuoto apostolisessa uskontunnustuksessa tosiaan vaihtuu Pyhän Hengen jälkeen: Uskontunnustus latinaksi: “…credo in Deum, credo in Iesum Christum, credo in Spiritum Sanctum, mutta credo sanctam Ecclesiam catholicam, Sanctorum communionem jne. Ja tämä in-preposition muutos/ poisjääminen nimenomaan aiheuttaa teologisen tulkinnan, josta on käyty keskustelua vähintään Augustinuksesta alkaen. Eli jumalalliset ja jumalallis-inhimilliset uskon kohteet erotetaan toisistaan jättämällä in-prepositio pois jälkimmäisistä.
    Se, millä tavalla uskontunnustus ilmaistaan sanallisesti, on siis erittäin merkityksellistä. Tästä seuraa myöskin se että kun asiat ilmaistaan tietyllä tavalla, se johtaa myös tietynlaisiin tulkintoihin. Millä tavalla on eri asia uskoa Pyhäin yhteiseen Seurakuntaan kuin Pyhäin yhteisen Seurakunnan? Mielestäni siinä on juuri se tarkoitus, että ihminen ei koskaan vahingossakaan uskoisi ensisijaisesti mihinkään tiettyyn yhteisöön tai järjestöön siten, että se himmentäisi itse Sanaa eli Kristusta. Toisaalta kun uskon Pyhäin yhteisen Seurakunnan, uskon samalla myös itse olevani osa tuota seurakuntaa ja Pyhien yhteyttä, jossa Kristus itse Pyhän Henkensä kautta vaikuttaa.
    Entä ”kuinka laajaan yhteiseen seurakuntaan?” Seurakunta eli Jumalan perheväki voi olla yhtäaikaisesti paikallinen, mutta maailmanlaajuisesti orientoitunut, eikä sitä voida tarkasti määritellä. Luuk 17:20-21: ”Ja kun fariseukset kysyivät häneltä, milloin Jumalan valtakunta oli tuleva, vastasi hän heille ja sanoi: ”20) Ei Jumalan valtakunta tule nähtävällä tavalla, 21) eikä voida sanoa: 'Katso, täällä se on', tahi: 'Tuolla'; sillä katso, Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä”/ teidän keskellänne. Voimme rukoilla omalle kohdallemme: ”Tulkoon Sinun valtakuntasi”, ja tutkiskella samalla sitä, että kuljemmeko Nasaretin Mestarin jäljissä.

    Tykkää

  45. Niin, Taivasten Valtakunta eli Jumalan Valtakunta on ikuinen ja horjumaton, mutta sitä ei ollut aikoinaan VT:n lupausten kansa, sitä ei ollut alkukirkko, sitä ei ollut katolinen kirkko, sitä ei ollut ortodoksinen kirkko, ei luterilainen kirkko, ei lestadiolainen herätysliike eikä myöskään SRK:n johtama vl-kristillisyys…

    ”Johannes Kastajan päivistä asti taivasten valtakunta on ollut murtautumassa esiin, ja jotkut yrittävät väkivalloin temmata sen itselleen.” (Matt.11:12)

    ”Silloin Jeesus sanoi heille: ”Kuninkaat hallitsevat herroina kansojaan, ja vallanpitäjät vaativat, että heitä kutsutaan hyväntekijöiksi. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka teidän joukossanne on suurin, se olkoon kuin nuorin, ja joka on johtaja, olkoon kuin palvelija.” (Luukk. 22:25-26)

    Aina kun joku kristillinen seurakunta on vakuuttunut omasta horjumattomuudestaan, se on samalla harhautunut enemmän tai vähemmän; unohtanut nöyryyden ja Jumalan Sanan peilin, käynyt ylimieliseksi, kopeaksi ja kylmäksi… ja tuloksena on ollut vainoja ja jopa ruumiita! Näin on käynyt kirkoille, ja näin kävi myös lestadiolaisuuden alkuheräykseen liittyvässä Koutakeinon kapinassa ja näin kävi 1970-luvun harhoissa, kun ”kolmen kyynärän Jumala- ja seurakuntaoppi” jylläsivät.

    On ensiarvoista, että kristitty löytää uskonyhteyden seurakuntaan, jonka kokee olevan osa Jumalan Valtakuntaa. Mutta on ollut väkevä harha julistaa, että olemme yksin koko Jumalan Valtakunta, olemme oikeassa, koska olemme oikeassa… Siitä kristillisyytemme pitäsi vielä selvemmin irroittautua ja sitä opettavien tehdä julkinen parannus! Viimeisellä tuomiolla siitä joutuvat vastaamaan ne kristillisyyden johtohenkilöt ja paimenet, jotka tiesivät opetuksen olevan väärää, mutta yksimielisyyden paineessa, eivät nousseet harhaa vastaan – niinkuin yksimielisyys väärän puolestakin olisi totuutta tärkeämpää!!

    1900-luvun lestadiolaisuutta leimannut ”valtakunta-opin” ylikorostus on rinnakkaisilmiö samaa vuosisataa leimanneille poliittisille valtakunta-aatteille.
    Lars Levi Laestadiuksen sensijaan veisasi mielivirressään:

    1.
    Minä vaivainen, vain mato, matkamies maan,
    monet vaellan vaikeat retket.
    Isänmaatani outona etsiä saan,
    pian ehtivät ehtooni hetket.
    Surutonta, ah, matkalla en majaa saa,
    sinne kiirehdin, missä on toivoni maa,
    lepo iäinen missä mun kätkee.

    2.
    Kuka lie kodin, kaupungin löytänytkään,
    joka säilyä voisi maan päällä!
    Ilo häipyy vain hetkisen kestettyään,
    kuten kuihtuvi kukkanen täällä.
    Elo täällä kuin unta ja varjoa on,
    kuten kuohuva koski se on levoton,
    veden lailla se hiekkahan haihtuu.

    3.
    Tämä ruumis kun kylmäksi jäähtyvä on
    ja kun kuolema silmäni sulkee,
    ilo taivaassa lahjoita loppumaton,
    pyhät minne sun tielläsi kulkee.
    Isä, Poika ja Henki, sun kunniatas
    joka paikka on täynnä ja kirkkauttas.
    Sinun kiitos ja kunnia. Aamen.
    (VK 622)

    Tykkää

  46. Markku, kiitos jälleen tästä kallisarvoisesta kommentin sisällöstä! Taitaisiko tuota selvemmin sanoa ja sitä sydämeensä uskolla kätkeä – tuskin. Olen eniten Jumalalle kiitollinen näistä sanoistasi. Ne ovat vastauksia moniin- moniin rukouksiini.

    Tykkää

  47. Tuohon Markun hyvään ja tarpeelliseen kommenttiin liittyen nousee ajatus. Ei näkyvän Jumalan valtakunnan puolestapuhujat ymmärrä mistä heidän tulisi tehdä parannus, koska he ovat sisällä, vakaita veljiä, valtakunnan talostelijoita…

    Tulkoon sinun (armo)valtakuntasi osallisuus todeksi päivittäin elämässä, arjessa, valintatilanteissa, että saisin voimaa kuolla pois synnistä yhä uudelleen Vapahtajan sovintoveren voimalla.
    ”Usko on luja luottamus mitä toivotaan ja se ei näkymättömistä epäile.” Hepr. 11:1
    Tuon lähemmäksi ei Jumalan valtakuntaa täällä armon ajassa voi käsittääkseni päästä. Me olemme matkalla, tiellä määränpäähän, mutta emme määränpäässä.

    Yhteyttä saa kyllä kokea Pyhän Hengen lahjan kantajien kanssa ja se tuo iloa. Tuo yhteyden kokeminen ei tule rauhanyhdistyksen jäsenyydestä. Se on paljon syvemmällä, sydämessä, Jumalan lahja. Ristinryöväri sai kokea tuota yhteyttä elämänsä viime hetket. Ilman yhtäkään tekoa ja ansioita. Toimellisinkin toiminta kotisiionin eteen on Jumalan edessä kuin saastainen vaate. Se ei auta ja pelasta ketään. Yksi uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen ansion tähden. Ihmisteolle ei jää sijaa.

    Silti. Rauhanyhdistyksen työmuotoihin osallistuminen voi ja saa olla hyvin antoisaa, varjella pahalta, lähentää, voimistaa yhteenkuuluvuutta ja tuottaa oikeaa iloa. Mutta säilyköön se toissijaisena ja sellaisena ettei siitä tehdä taakkaa elämän kuorman alla uupuneillle. Maria on hyvän osan valinnut eikä häneltä oteta sitä pois.

    Tykkää

  48. Markku: ”…mutta yksimielisyyden paineessa, eivät nousseet harhaa vastaan – niinkuin yksimielisyys väärän puolestakin olisi totuutta tärkeämpää!!”
    Roosa: ”…Samalla tämä Pyhä Henki toki liittää uskovat yhteisöksi, Jumalan valtakunnaksi, jossa uskosta osalliset ihmiset, Pyhän Hengen ohjaamina, kuuntelevat Jumalan ääntä elävässä Jumalan tuntemisessa ja elävässä rakkaudessa. Elävä rakkaus ei voi kuitenkaan olla ”yhteiseksi rakkaudeksi” nimettyä mukavuudenhalua.”
    Suhtaudun hieman varauksellisesti, jos kuulen, että ”yhteistä rakkautta” pidetään tärkeinpänä asiana. Että eihän sillä tarkoiteta juuri tuota, että totuus uhrataan ”yhteisen rakkauden” alttarille.

    Roosa: ”Kun mukavuus puetaan hengellisesti hyväksyttäviin vaatteisiin, saadaan aikaan tapakristillisyys, joka ei pelasta.
    Tästä on esimerkkinä vaikka ry:n työvuoroihin osallistuminen, joihin Koopee viittasi. Että ihan kuin se olisi aina oikein, että lähtee kodin ulkopuolelle johonkin työvuoroon ”Jumalan valtakunnan työhön”. Esimerkkinä vaikka perheen isä tai äiti, joka lähtee kotoa kun se tuntuu mukavammalta ja helpommalta (kotona tarvittaisiin, mutta siellä on haastavaa olla). Mukavuus on verhottu hengellisesti hyväksyttävään vaatteeseen.

    Roosa: ”…ettei Paavali puhu vain tapojen ja normien ulkoisesta noudattamisesta, vaan paljon vakavammasta ja syvemmästä todellisuudesta: koko elämää muuttavasta ja koko elämän kestävästä mielen uudistumisesta.”
    Jäin miettimään, mitä usko oikeastaan minulle pohjimmiltaan merkitsee ja tarkoittaa. Usein esimerkiksi Päivämiehen haastatteluissa ensimmäisenä asiana mainitaan turvallisuus, johon jo aiemmin viittasin. Jotenkin vain tuntuu, että joskus tuon sanan ”usko” tilalle sopisi ”yhteisö”. Siis että ”uskon” sijasta tarkoitetaankin tätä etnistä ryhmää, josta on täällä puhuttu. ”Usko tuo minulle turvaa” voitaisiin joskus pikemminkin muotoilla lauseeksi ”Tämä yhteisö tuo minulle turvaa”. ”Usko antaa voimia” vs. ”Tämä yhteisö antaa voimia”. Eräs nainen sen kyllä eräässä tilaisuudessa suoraan sanoikin: ”Käyn seuroissa, jotta saan voimaa elää tämän elämäntyylin mukaan miten me tässä yhteisössä eletään. Saan voimaa siitä, kun näen, että muutkin elävät näin.”

    Roosa: ”Oikeastaan yllättävän mukavalta näyttäytyy sellainen elämä, jossa on osa enemmistöä sellaisella näkemyksellä, joka juuri nyt on vallitseva ja hyväksytty – olkoonpa näkemys seurakunnassa tai maailmassa. Menestys, suosio ja yhdenmukaisuus näyttäytyvät elämisen arvoisen elämän peruspilareina. Jokainen näyttää kaipaavan rauhoittavaa turvallisuuden tunnetta, jota enemmistöön kuuluminen antaa.
    Juttelin erään nuoren äidin kanssa. Hän pohti lapsikysymystä kutakuinkin tähän tapaan: ”Oikeastaan on aika helppoa, ettei tarvitse itse päättää kuinka monta lasta tulee ja milloin. Mutta toisaalta ajattelen myös, että kääntyykö tämä joskus kuitenkin katkeruudeksi, että jos myöhemmin ajattelenkin että tämä ei tainnut olla kuitenkaan ihan oma valintani, vaan annoin asioiden mennä helpoimman kautta, niin etten joutunut itse niin kovin vaivaamaan päätä, enkä tehdä tällaisissa elämän isoissa kysymyksissä 'omaa ratkaisua', toisin sanoen en omakohtaistanut tätä lapsikysymystä enkä koskaan kohdannut ja miettinyt sitä oikeasti.”
    Siitä nallekarhusta… Vaikka karhussa onkin pelottava aspekti, niin olen huomannut, että pienet lapset ottavat nallekarhun kainaloon kun menevät yöunille. He kokevat saavansa nallesta turvaa 🙂
    Kesäkukka

    Tykkää

  49. Vielä sisarpuolen valaisevaan tekstiin: ”Säännöt olivat myös syntejä, koska seurakunta oli niistä päättänyt. Jos joku kysyi raamatullisia perusteluja, yksi oli juuri tuo pilkkaajien seuran välttäminen. Ylipäänsä siihen aikaan oli ymmärrys että seurakunta voi saada uusia ilmoituksia uusista asioista. Kyseenalaistamisesta seurasi väärä hengen epäily.

    Joten en hirveästi ihmettele että näillä eväillä on nuoremmalle sukupolvelle muotoutunut perusteluksi: koska uskovaiset EIVÄT halua… joka on lievempi muoto siitä, että uskovaiset ovat päättäneet näin.”

    Jos joku on tehnyt päätökset puolestani ja toimin niiden mukaan mutta elämäni meneekin aivan mettään, kenen on vastuu? Onko tässä mitään ”kuluttajansuojaa”, niinkuin joku joskus aiemmin kyseli? 🙂

    Toisaalta olis parempi että olis sanottu suoraan, että ”uskovaiset ovat päättäneet näin” kuin että ”uskovaiset eivät halua”. Jälkimmäisessä tapauksessahan me ollaan joku yhdenmukainen massa, jolla on sama tahto ja sama halu ja samat tunteet jne. eikä me ollakaan omia, ainutlaatuisia persoonia omine toiveinemme, tarpeinemme ja haluinemme. Me ei eletäkään omaa, henkilökohtaista, ainutlaatuista elämää, sitä, jolle Jumala on antanut oman ainutlaatuisen tarkoituksen ja merkityksen.

    Lisäksi tuo ”uskovaiset eivät halua” – muoto lähentelee jo hengellistä/henkistä väkivaltaa. Mitä jos musta tuntuu että haluankin? Mitä jos sanon sen jollekin ääneen? Jos sanon sen ääneen että mä haluan tai ajattelenkin niin, se tarkoittaa siis sitä, että kiellän Herrani! Jos mä haluan, niin mä en oo uskovainen, koska uskovaiset ei halua 😦

    Toisaalta tuo ”uskovaiset ovat päättäneet näin” ei sekään kuulosta hyvältä. Heti tulee mieleen ketkä uskovaiset? Ovatko he päättäneet minunkin puolesta jotakin???

    Tykkää

  50. Vieläki jatkan vaikka en tiiä luetaanko näitä enää kun uus tekstiki on julkaistu 🙂

    Tuosta ”uskovaiset eivät halua” vielä… Vähän lievennän. Eli jos mulla on olo et mua ehkä vähä haluttais joku juttu tai mua kiinnostais se, tai ainakin mä haluaisin tietää perusteluja miksi ei, niin se, että mua kiinnostaa tietää siitä, niin se on jo syntiä. Siksi varmaan joskus on ollu niin vaikea puhua. Mut nyt onneksi ollaan menossa parempaan suuntaan.

    Ja vieläki turvallisuudesta. 🙂 Puhuttiin maailmalla tapahtuneista onnettomuuksista ja katastrofeista. Eräs aikuinen ihminen sanoi, et hän turvaa aina siihen ettei niissä ole uskovaisia menehtynyt. En osannut sanoa mitään kun olin niin hämmentynyt. Ite ajattelen ettei me olla maailman pahuudelta ja onnettomuuksilta sen enempää suojassa kuin muutkaan, kyllähän sairaudet, onnettomuudet ynnä muut kohtaa uskovaisiakin. Vähän niinkuin jos opetan lapselleni, että enkeli varjelee koulumatkalla, ja sitten joku lapsi jää auton alle. Eikö enkeli varjellutkaan?!
    Mietin että paljon varmaan ajatellaan että tässä yhteisössä ollaan jollakin tavalla niinkuin linnut pesässä, suojassa maailmalta ja kaikelta pahalta? Se on varmaan sitä, mitä usein tarkoitetaan ”turvallisuudella”?

    Vielä mitä se usko tarkoittaa elämässä henkilökohtaisesti. Aattelen, et se koskee omaa sisäistä elämää, ja oikeaa mielialaa. Se on avoimuutta Jumalalle. Se on päivittäin kysymistä ”Mikä on Jumala sinun tahtosi minun kohdallani tänään?”. Se on rukous: ”Herra, osoita minulle sinun tiesi ja tee minut halukkaaksi kulkemaan sitä.”
    Tai niikuin Augustinus: ”Minulla ei ole muuta toivoa kuin sinun suuressa armossasi. Anna minulle mitä käsket ja käske mitä tahdot.”

    Seuraavaa Raamatunkohtaa olen myös miettinyt näihin turvallisuus- ynnä muihin asioihin liittyen:
    ”Niin, lapseni, pysykää Kristuksessa, jotta hänen ilmestyessään voimme astua rohkeasti esiin emmekä joudu häveten väistymään hänen luotaan, kun hän saapuu. Kun tiedätte että hän on vanhurskas, te myös käsitätte että jokainen, joka noudattaa vanhurskautta, on syntyisin Jumalasta. (1.Joh. 2:28-29)

    Voimme astua rohkeasti esiin.

    Tykkää

  51. ”Aina kun joku kristillinen seurakunta on vakuuttunut omasta horjumattomuudestaan, se on samalla harhautunut enemmän tai vähemmän; unohtanut nöyryyden ja Jumalan Sanan peilin, käynyt ylimieliseksi, kopeaksi ja kylmäksi… ja tuloksena on ollut vainoja ja jopa ruumiita! Näin on käynyt kirkoille, ja näin kävi myös lestadiolaisuuden alkuheräykseen liittyvässä Koutakeinon kapinassa ja näin kävi 1970-luvun harhoissa, kun ”kolmen kyynärän Jumala- ja seurakuntaoppi” jylläsivät.”

    ”Ei näkyvän Jumalan valtakunnan puolestapuhujat ymmärrä mistä heidän tulisi tehdä parannus, koska he ovat sisällä, vakaita veljiä, valtakunnan talostelijoita…”

    Kiitos näistä valaisevista ja suoraselkäisistä omalla nimellä esitetyistä kommenteista. Itse olen ollut lapsi 1970-luvulla ja kokenut kouriintuntuvana muutoksen turvallisesta ja lämpimästä lapsuuden uskosta maailmanlopun pakkomieliseen odotukseen ja hoitokokouksiin. Rippikoulussa sain tehdä kososlaisuudesta parannuksen josta en ymmärtänyt muuta kuin sen, että seurakuntaa ei koskaan saa arvostella. Niin luotiin perusta minun erehtymätön valtakunta-uskolle (Jumalan valtakunta = vanhoillislestadiolaiset)

    Tuohon KooPeen kommenttiin liittyen, viime aikoina toistuvasti on tullut mieleeni kysymys, onko tosiaankin niin että eikö tosiaankaan kenenkään ”hoitomiehen” omatunto kolkuta vuosikymmenten takaisista tapahtumista ja opetuksista vai elääkö ihmiskeskeinen valtakuntaoppi edelleen pohjavirtana vanhoillislestadiolaisuudessa. Miksi on niin tärkeä pitää kiinni siinni, että hoitokokouksissa on ollut ”yksittäisistä ylilyönneistä?” Itse en edes varhaisnuorena ole ollut edes tapahtumien keskipisteessä mutta silti näitä minunkin elämääni vaikuttaneita yksittäisiä ylilyöntejä on ollut lukuisia. Yhteisön kohottaminen Jumalan asemaan on tosiaan ollut viime vuosisadan trendi myös poliittisissa aatteissa ja ainakin saksalaiset ovat tehneet parannusta menneisyydestään mutta se on edellyttänyt historian rehellistä kohtaamista.

    Tykkää

  52. Kesäkukka: ”Jälkimmäisessä tapauksessahan me ollaan joku yhdenmukainen massa, jolla on sama tahto ja sama halu ja samat tunteet jne. eikä me ollakaan omia, ainutlaatuisia persoonia omine toiveinemme, tarpeinemme ja haluinemme. Me ei eletäkään omaa, henkilökohtaista, ainutlaatuista elämää, sitä, jolle Jumala on antanut oman ainutlaatuisen tarkoituksen ja merkityksen.”

    Juuri näin minä koin asiat tunnollisena vanhoillislestadiolaisena nuorena , jolloin otin seurakuntapäivien (Jumalan valtakunnan) päätökset sitovina ohjeina. 1970-luvun lopulla seurakuntapäivillä keskusteltiin ja ”päätettiin” siitä mikä on uskovaisille sopivaa/sopimatonta ja mikä on syntiä.

    Myös minua häiritsee turvallisuuden korostaminen. Tutkimusten mukaan turvallisuus arvona liittyy myös yhdenmukaisuuden ja perinteiden korostamiseen sekä muutosvastaisuuteen. Yhteisöllistä turvallisuutta voidaan korostaa totuuden ja rehellisyyden kustannuksella ja niiden ohi. Näen niin että yksittäisen uskovaisen turva on ensisijaisesti henkilökohtaisessa uskossa Jeesuksen pelastustyöhön ja luottamuksessa Jumalan johdatukseen. Tokihan seurakuntayhteys luo turvaa ja vertaistukea, mutta se voi kääntyä myös irvikuvakseen. Liian monille vanhoillislestadiolaisuus on ollut turvaton yhteisö. Kun odottamaansa apua ja turvaa ei ole saanut, ihminen on voinut katkeroitua. Puhumattakaan siitä, että on joutunut hengellisen väkivallan kohteeksi. Tämän ei tarvitse kumota sitä, että suuri osa kokee vl-kristillisyyden turvallisena kotina.

    Tykkää

  53. sisarpuoli, olen suorastaan ällistynyt, kuinka samanlaisia ajatuksia ja kokemuksia välittyy kommenteistasi kuin itselläni. Samoja asioita olen pohtinut ja joutunut käymään läpi itsekseni ja luotettujen läheisten uskovaisten kanssa. Menneisyys kulkee mukanamme. Toisiin jättää syvemmät ja pahemmat haavat ja arvet kuin toisiin.

    Kohdalleni ei kuitenkaan ”osunut” pakkoparannuksen teetättäminen kososlaisuudesta, jota todellakin teetätettiin aivan nuorillakin.

    Mietin myös sitä, onko ihmiselle mahdollista ymmärtää – tulla tuntemaan todellista Jumalan mieleistä murhetta sellaisesta harhaopin väkivaltaisuudesta, mihin 70-luvun opiksi muodostuneissa harhoissa totaalisesti ajauduttiin? Tuleeko tarpeeksi rehellisyyttä muistaa mitä ja miten on toiminut toisia kohtaan? Haluaako edes lukea tai kuulla niistä ajoista vai haluaako edelleen puolustaa niitä ja pitää ehdottomasti oikeina tekoina?

    Ajattelen, että vain Jumala voi avata ihmisen tunnon.

    Näin lienee käyneen myös Heikki Saarelle puhutteluista huolimatta.

    Rohkenen mainita toissaöisestä unestani, koska joskus niissä saattaa tulla esiin joku viesti, joka ei päiväsaikaan pääse järkikontrollista läpi: unessa sain kutsun poliittiseen historia-aiheiseen tiliasuuteen, jota oli pitämässä tunnettu keski-ikäinen julkisuuden henkilö. Hän otti minut vastaan, alkoi tervehtiä kädestä sanoen ”Jumalan terve!”

    Menin ensin aivan hämilleni ja mykäksi, mutta sen jälkeen sain sanotuksi, että olen hämilläni. Hänen reaktionsa minuun hämmensi lisää. Hän osoitti suurta ymmärrystä – ohjasi minut ystävällisesti viereiseen huoneeseen, antoi minun rauhassa olla hetken ja tuli viereeni aivan toisena miehenä kuin ennen – totaalisesti muuttuneena miehenä. Tunsin sen unessa hyvin selvästi. Se huokui hänestä.

    Herättyäni uni jäi puhuttelemaan minua. Muistin ristinryövärin…

    Ryöväri – pahantekijä – oli saavuttanut Jumalan mielen mukaisen murheen kaikista pahoista väkivaltaisuuksista ja pahan tekemisistä toisille – muutos hänessä oli dramaattinen

    Ymmärrämmekö rukoilla tarpeeksi pahan tai väärintekijöiden puolesta, että saisivat tunnon?

    Samalla kun pyydämme rukouksissamme itsellemme ja läheisillemme johdatusta ja siunausta päiviimme, unohdammeko Kristuksen mielen mukaisen rukouksen mielen vääryyttä harjoittaneita kohtaan?

    Jaksammeko uskoa, että meillä on esirukoilija taivaassa, jolta saamme ääneennkin pyyttää apua toistenkin puolesta – pahantekijöiden?

    Samalla rukoillessamme heidän puolestaan joudumme puntaroimaan itseämme – ettemme olisi toisille pahantekijöitä.

    Tykkää

  54. Sisarpuoli: ”Tutkimusten mukaan turvallisuus arvona liittyy myös yhdenmukaisuuden ja perinteiden korostamiseen sekä muutosvastaisuuteen. Yhteisöllistä turvallisuutta voidaan korostaa totuuden ja rehellisyyden kustannuksella ja niiden ohi.”
    Ihminen vissiin vastustaa muutosta jo ihan itsesuojeluvaistoon liittyen. On helpompi elää, kun sulkee silmänsä ja ajattelee parhain päin asioista. Eikä sillä ole välttämättä totuuden kanssa mitään tekemistä, vaan se palvelee sen hetkistä omaa etua. Jos enemmistö on jotakin mieltä, on helpompi olla samaa mieltä, koska silloin ei erotu joukosta. Tällä tavalla hirmuteot ovat olleet mahdollisia ihmiskunnan historiassa, eivät siksi että yksi Aatu tai Heikki on heilunut kukkulan kuninkaana, vaan siksi, että enemmistö on katsonut ymmärtäen, vaiennut ja sulkenut silmänsä. Ja sitten onkin ollut jo myöhäistä pysäyttää junaa, joka on jo lähtenyt liikkeelle.
    Hengen jättiläinen Luther oli tunnollinen ja kunnollinen katolisen kirkon poika, mutta ei pystynyt vaikenemaan kirkkonsa sisällä havaitsemistaan vääryyksistä omantuntonsa tähden. Kun puhumme kristillisyytemme sisällä tapahtuneista vääryyksistä, kyseessä on ennenmuuta Jumalan Sanaan sidotun omantunnon asia, eikä sitä voida näin ollen mitenkään ohittaa yhdenmukaisuuden vaatimuksen vuoksi.

    Tykkää

  55. Olin sunnuntaina Alatornion kirkon jumalanpalveluksessa avustajana. Seurakunnan pappi piti hyvän saarnan jossa yksi kohta jäi erityisesti mieleeni. Hä kertoi siitä kuinka Martti Luther kerran taas valvoi eikä saanut unta kun mietti kirkon asioita. Jossain vaiheessa Luther sitten totesi;

    ”Äh, sehän on sinun kirkkosi Jumala. Minä panen nyt nukkumaan”

    Erkki Hurtig

    Tykkää

  56. ”Tällä tavalla hirmuteot ovat olleet mahdollisia ihmiskunnan historiassa, eivät siksi että yksi Aatu tai Heikki on heilunut kukkulan kuninkaana, vaan siksi, että enemmistö on katsonut ymmärtäen, vaiennut ja sulkenut silmänsä. Ja sitten onkin ollut jo myöhäistä pysäyttää junaa, joka on jo lähtenyt liikkeelle”

    Niiden muistojen perusteella joita minulla on, juna oli jo liikkeellä silloin kun riviuskovaiset joutuivat hoitokokouspyöritykseen. Minun on hyvin vaikea kuvitella, miten kukaan olisi pystynyt nousemaan vastaan arvostettuja veljiä mustissa puvuissaan puhujapöydän takana. Varsinkaan kun vaakalaudalla oli oman sielun pelastuminen. Ja jos joku kyseenalaistikin, hänet hoidettiin nopeasti hiljaiseksi.

    Tämän postauksen aiheena ei ollut hoitokokoukset, mutta jäljet johtavat sylttytehtaalle tässäkin asiassa. Hoitokokouksissa synnillistettiin lähes kaikki mahdolliset asiat lukuun ottamatta seuroissa käyntiä. Tunnen lukuisia ihmisiä, joiden uskonkamppailu on ollut siinä, miten uskovaisen tulee käyttäytyä ja kieltäytyä maailman menoista, kunnes ovat siihen väsyneet ja ”kieltäneet uskonsa” joka on monilla kohdistunut seurakunnan erehtymättömyyteen. SRK-lestadiolaisuudessa (joka on huonosti kuvaava nimi mutta parempaakaan en keksi) ei edellytetä että ihmisen täytyisi ymmärtää miksi jokin asia on syntiä, riittää kun on kuuliainen seurakunnalle. Luulenpa että tämä on yksi syy vl-uskon pinnallisuuteen ja porukkauskoon, josta tällä palstalla on keskusteltu.

    Tykkää

  57. Edellisiin puheenvuoroihin ja pohdintaan on hyvä yhtyä, myös lestadiolaisuuden ulkopuolelta! Näyttää, että tervehdyttävä keskustelu on alkanut, kun seuraa näitä blogeja. Näitä lukee iloiten. Jumala saakoon siunata nämä rehelliset ajatukset, niin että se johtaisi haavojen parantumiseen ja eheyteen. ”Ei Hän kirkkoansa heitä, vaikka viekin vaivain teitä…”

    Tykkää

  58. ”Yhteisön kohottaminen Jumalan asemaan”, (sisarpuoli). Tämä!

    Itse olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni 80-90-luvuilla. Opin vahvasti, että uskomassa pysyy kun on kuuliainen Jumalan valtakunnalle (=vanhoillislestadiolaisuudessa tehdyille ”yhteisesti sovituille” päätöksille siitä, mikä on uskovaisille sopivaa/sopimatonta ja mikä on syntiä).
    Koin juuri niin, että vanhoillislestadiolainen yhteisö on uskon kohde, se on Jumalan asemassa. Ja uskomassa oli tietysti äärettömän tärkeä pysyä, koska muuten joutuu kadotukseen.

    Mutta, mitä jos omatunto ei olekaan ihan sopusoinnussa vanhoillislestadiolaisen synnin määrittelyjen kanssa? Varmaankin suurin osa toimii niinkuin yhteisön opetus on, eli vastoin omaatuntoa. Omantunnon äänenhän voi selittää kiusauksina tai väärinä epäilyksinä. Tällöin nuoren omatunto ei pääse edes kunnolla toimimaan ennenkuin se jo paatuu. Mihinkäs sitä tarvitaan, kun joku toinen määrittelee selkeästi mikä on väärin ja mikä ei.

    Tämä on ihmisten aliarvioimista. Ettei luoteta, että ihminen itse on arviointikykyinen, haluaa vapaaehtoisesti elää Jumalan sanan mukaan, peilata elämänvalintojaan Jumalan sanalla, ja tarvittaessa keskustella toisten uskovaisten kanssa etsiessään Jumalan tahdon mukaista tietä omassa elämässään.

    Sisarpuoli hyvin sanoitti. Tämä on niin tuttua itsellekin:

    ”Tunnen lukuisia ihmisiä, joiden uskonkamppailu on ollut siinä, miten uskovaisen tulee käyttäytyä ja kieltäytyä maailman menoista, kunnes ovat siihen väsyneet ja ”kieltäneet uskonsa” joka on monilla kohdistunut seurakunnan erehtymättömyyteen. SRK-lestadiolaisuudessa (joka on huonosti kuvaava nimi mutta parempaakaan en keksi) ei edellytetä että ihmisen täytyisi ymmärtää miksi jokin asia on syntiä, riittää kun on kuuliainen seurakunnalle. Luulenpa että tämä on yksi syy vl-uskon pinnallisuuteen ja porukkauskoon, josta tällä palstalla on keskusteltu.”

    Vieläkin astii paljon sitä, että joukkoon kuulumalla pelastuu. Siis että uskotaan TÄHÄN JOUKKOON. Mutta edelleen, niikuin sisarpuoli kirjoitti: ”Näen niin että yksittäisen uskovaisen turva on ensisijaisesti henkilökohtaisessa uskossa Jeesuksen pelastustyöhön ja luottamuksessa Jumalan johdatukseen.”

    Aamen. Ja facepalm joukkouskolle :/

    Tykkää

  59. Päivitysilmoitus: Onko usko tarkoitettu myös ajattelemisesta pitäville ihmisille? – Hulluinhuonelainen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s