Joona Korteniemi
Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksellä on kesäisin oma radiokanava, kesäseuraradio. Kanavan tärkein anti ovat kesän suurten seurojen seurapuheet, vanhat suviseurapuheet sekä Siionin laulut. Suviseurojen ja opistoseurojen aikana kesäseuraradio lähettää myös toimitettua ohjelmaa.
Kuten muukin rauhanyhdistysten ja SRK:n toiminta, kesäseuraradio toteutetaan lähes täysin vapaaehtoisvoimin. Se on näin kaunis esimerkki vanhoillislestadiolaisten kristittyjen valmiudesta uhrautuvaan talkootyöhön. Suuret kiitokset kaikille, jotka antavat aikaansa ja voimiaan kesäseuraradion eteen. Teette valtavan arvokasta työtä!
Kesäseuraradion ohjelma on useimmiten korkeatasoista. Olen kuitenkin huolissani eräästä ilmiöstä. Ei ole tavatonta kuulla kesäseuraradiosta toimitettua ohjelmaa, jossa ei ole lainkaan hengellistä sisältöä tai jonka hengellinen sisältö on ohut. On ohjelmia perhe-elämästä, yrittäjyydestä, harrastuksista, ystävyydestä jne. Usein näitä ohjelmia ei käsitellä niinkään hengellisestä tai kristillisestä vaan yleishumaanista näkökulmasta. Jos hengellistä sisältöä on, se jää usein hiukan päälle liimatun kuuloiseksi ”hengelliseksi hännäksi”: puhutaan tunti yrittäjyydestä ja loppuun todetaan, että kyllä taivaan Isä suojelee ja enkelit varjelevat.
Suutarin olisi syytä pysyä lestissään. Vanhoillislestadiolaisuus on hengellinen liike. Sen organisaatiot on tarkoitettu evankeliumin esillä pitämiseen. Siksi myös kesäseuraradion tulisi olla selkeästi hengellinen radiokanava. Toimitettujen ohjelmien tulisi keskittyä sellaisiin aiheisiin kuin Jumala, synti, sovitus, lunastus, armo, usko, vanhurskauttaminen, uudestisyntyminen, pyhitys ja ikuinen elämä. Jos arkisia asioita käsitellään, sen tulisi tapahtua selkeästi kristillisestä näkökulmasta: Mitä Raamattu sanoo esimerkiksi avioliitosta, lastenkasvatuksesta tai ystävyydestä? Yleishumaaneja katsauksia näistä asioista voi lukea vaikkapa naistenlehdistä.
Miksi näin? Ennen kaikkea siksi, että maailma on jo valmiiksi pullollaan puolikevyttä jutustelua arkisista asioista. Sitä löytääkseen ei tarvitse kuunnella kesäseuraradiota. Sellaisen avulla ei siis kannata yrittää sitouttaa ihmisiä vanhoillislestadiolaisuuteen. Pahimmillaan se voi enemmänkin turhauttaa ja karkottaa aitoa hengellistä hätää kokevia ihmisiä. Sen sijaan puhdas evankeliumi, josta ”Jumalan kirkkaus loistaa Jeesuksen Kristuksen kasvoilta” (2. Kor. 4:6) on harvinaista kuultavaa. Ennen kaikkea se on kaunista, syvällistä ja lohdullista kuultavaa. Nimenomaan sen uskominen tekee elämästä sanan syvimmässä merkityksessä kaunista, mielenkiintoista, jännittävää ja toivorikasta. Meidän ei siis tarvitse häpeillä kristillisyytemme varsinaista sanomaa. Pitäkäämme sitä rohkeasti esillä ja luottakaamme siihen, että se ja nimenomaan se vetää ihmisiä puoleensa. Sitä ei tarvitse, ei kannata eikä saa ”kuorruttaa” maallisella rupattelulla.
Hulluinhuonelainen 
Olen samaa mieltä kaikista toiveista ohjelmien sisällön suhteen. Hyvä on myös muistuttaa tästä asiasta.
Enemmän jäin miettimään tuota, että kokemuksesi ohjelmien sisällöstä ei aivan vastaa omiani. Olen kuitenkin minäkin kuunnellut seuraradiota paljonkin erityisesti suvi- ja opistoseurojen yhteydessä.
Ehkä olisi, kun kritisoidaan, tehokkaampaa ja reilumpaa kertoa, mitä ohjelmaa tai ohjelmia tarkoitat.
Selasin esimerkiksi ja muistin virkistämiseksi viime suviseurojen radio-ohjelmat läpi. Otsikkotasolla ei ainakaan tule vaikutelmaa, että ohjelmien sisältö olisi uskonnollista höttöä.
Tietenkin mukana on erilaista ajankohtaiskatsausta tapahtuman järjestämisestä.
TykkääTykkää
Kiitos kommentista. Varmasti kesäseuraradion hengellisestä tasosta voi olla eri mieltä. Erilaiset mielipiteet nousevat tietysti siitä, mitä itse kukin pitää hengellisesti ruokkivana. Minäkin olen kuunnellut suviseuraradiota/kesäseuraradiota pienen ikäni.
Olen samaa mieltä siitä, että viime kesänä kanavalla oli poikkeuksellisen paljon opillisia ja hengellisiä ohjelmia – tämän olisi tietysti voinut todeta blogitekstissä, myönnän. Toivottavasti positiivinen kehitys jatkuu.
Harkitsin sitä, että linkittäisin tekstiin ohjelmia, joissa kritisoimani ongelma on selvin. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että se ei olisi tehokkaampaa ja reilumpaa vaan aiheuttaisi todennäköisesti turhaa pahaa mieltä. Ohjelmien tekijät ja niissä haastatellut ihmiset voisivat kokea tulleensa leimatuiksi. Ongelma kun ei ole ensisijaisesti näiden yksilöiden syy vaan yhteisöllinen.
Totean blogitekstissä, että mielestäni suurin osa ohjelmasta on korkeatasoista ja että kesäseuraradiossa talkoilevat tekevät valtavan arvokasta työtä. Tarkoitan, mitä kirjoitan. Tekstillä en siis halunnut loukata tai masentaa ketään, ainoastaan nostaa esille vaaran, joka kuitenkin mielestäni on olemassa.
TykkääTykkää
Radio välineenä on sellainen, että ihan hyvä vain että tiukan teologisen sisällön lisäksi mukana on kevyempää ohjelmaa. Tarkoitus on myös saada ohjelmille kuulijoita. Jos ohjelmissa käsiteltäisiin järjestään esim. neitseestä syntymisen teologista merkitystä yms., pelkään, että kuulijat väsyisivät. En toki tarkoita, että mistään ohjelmasta (pl. ”uutiset”) uskonto pitäisi häivyttää taka-alalle.
Paljon enemmän olen huolissani SRK:n kirjallisten julkaisujen aiempaa kepeämmästä sisällöstä noin yleisesti ottaen. Otan esimerkiksi vuosikirjat, jotka kuitenkin ovat kai julkaisujen ”kova ydin”. Ero nykyisten ja esim 1990-luvun alun vuosikirjojen välillä on huima. Nykyään jo yli puolet kirjoituksista tahtoo olla jollain tavalla arkielämää syleileviä kuitenkin joillakin raamatunlauseilla maustettuja tekstejä. Ja tässä maanläheisessä lajissakin asioiden käsittely jää helposti sen verran kliseiselle tasolle, että ei meinaa jaksaa lukea. En itsekään ota tässä kritiikin kärkeen mitään yksittäistä kirjoitusta. Lukija kyllä huomaa, mitä tarkoitan, mistä tahansa 2000-luvun vuosikirjasta.
Opilliselle pohdiskelulle saatikka ajatusten herättämiseksi ei taida olla virallista alustaa. Onneksi on sentään Siionin Lähetyslehti.
TykkääTykkää
Täytyy myöntää, että en paljon seuraradiota ole kuunnellut, mutta esimerkiksi Päivämiehen blogikirjoitukset suurimmalta osin ovat juurikin tuota, että jotain humanistista jaarittelua ja jotain täysin uskontoon liittymätöntä, johon sitten todetaan lopuksi, että mutta usko sitä ja että usko tätä tai tuota tai kyllä se Taivaan Isä sitä ja tätä, mitkä ei kuulosta yhtään miltään.
Tekisi mieleni kysyä, että mikä usko? Mikä Taivaan Isä? Entä Jeesus?
Sydämen kyllyydestä suu puhuu ja siellä missä on aarteesi, on myös sydämesi.
Ärsyttävää, että Jumalasta tehdään jatke.
Raamattu sanoo, että Pyhä Henki kirkastaa Kristusta, eli tuo esille Kristusta, korottaa Kristusta, ylistää Kristusta ja kertoo Kristuksesta. Toivoisin, että Päivämiehen blogikirjoitukset tähtäisivät edellä mainittuun, oli se sitten liittyen avioliittoon, kaverisuhteisiin tai sukkienkutomiseen tai niiden kautta. Mutta sellainen ei ole Jumalan sanan, Jeesuksen tai Isän kirkastamista, että puhutaan sukkien kutomisesta ensin 1950 merkkiä ja sen jälkeen todetaan jotain siihen suuntaan, että Jumala siunasi sukat tai että uskokin vahvistui siinä sukkia kutoessa, kun sai pohtia elämän tärkeimpiä kysymyksiä tai muuta kliseistä roskaa.
Samaa ongelmaa on usein myös Päivämiehen kirjoituksissa.
TykkääLiked by 1 henkilö
Mun mielestä taas vanhoillislestadiolaisten arki on ihan tavallista, joten siksi siitä on hyvä kirjottaa ja kertoa. Raamatun mukaan psyyken hoitaminen on sielunhoidollista, ja mielestäni nuo tekstit tavallisesta elämästä on siks niin jees. Tyylii: tämmöstä täälä ja ollaan säilytty uskomassa.
Kyseenalaistaessa on hyvä miettiä sitä, mitä näillä teksteillä halutaan sanoa ja kenelle. Eikö tarkotus oo lyhyesti: tukea uskonelämää ja kertoa uskosta, että etsivä voi löytää. Elämä kertoo uskosta ja usko elämästä.
Joskus toivon, että blogiteksteissä jäis kipu auki. Mutta sitä on vaikia jättää, ku on vaan se yksinkertanen luottamus olemasa. Siksi ne monesti päättyy niin, että Jumala siunaa. Aukijättäminen, ei ehkä toimis, ku lukijoina on muitakin kuin pelkkiä vanhoillislestadiolaisia, eikä niillä oo samoja pohja-ajatuksia. Emt.
Mitä ajattelette tuosta?
TykkääTykkää
Minun uskonelämää tukee Jeesus, Pyhä Henki, Raamattu, Isä, Evankeliumi, kaste, ehtoollinen, toinen kristitty jne.. Ei tavalliset arkikertomukset. Sitäpaitsi psyykeen hoitaminen ei ole sielunhoitoa, mutta pikemminkin sielunhoito on sekä ihmisen psyykeen, että hengellisyyden hoitamista.
Etsivä ei löydä sellaisesta kerronnasta mitään, missä kerrotaan tavallisesta arjesta ja lisätään loppuun, että Jumala siunaa, semmosia kirjotuksia on maailma täynnä. Kaikki USA:n jumalattomat presidentitkin toteavat, että Jumala on siunannut.
Sen sijaan, tehtäisiin sitä, mitä Pyhä Henki tekee, eli kirkastettaisiin Kristusta, joku voisi löytää. Ei kukaan tule uskoon minkään elämän perusteella, eikä varsinkaan meidän tapakulttuurin perusteella.
Hare krishnat, mormonit ja jehovan todistajatkin varmaan toteavat, että Jumala on siunannut ja uskossa ollaa pysytty. Se ei kerro mitään kellekkään.
Ei usko ole mitään vanhoillislestadiolaisuutta, vaan usko on Jeesus Kristus. Ei siis Raamatun sanomaan pidä sekottaa mitään meidän kulttuuria, jos siitä seuraa em. Raamatun, Jeesuksen ja Jumalan kutistaminen sanoihin ”usko” ja ”Jumala”, jotka eivät nykyihmiselle merkkaa mitään. Perhe-elämästäkin voi kertoa ilman turhaa meidän oman kulttuurin mukaantuomista, jos se johtaa siihen, että Jumalan sana jää varjoon. En siis sano, etteikö sitä voi olla, mutta ei se tapakulttuuri tai kauniit kertomukset ole mikään ”Jumalan Kirkkaus, joka loistaa Jeesuksen Kristuksen kasvoilta”, eikä Pyhä Henki poista sitä peitettä ihmisten kasvoilta, joka estää näkemästä sitä kirkkautta, minkään arkikertomusten tai sanan ”usko” tai ”Jumala” kautta. Ne eivät tarkota mitään ihmisille.
TykkääTykkää
J
TykkääTykkää
Hei. Hämmennyin aika lailla, ku luin tämän. Ite lähtisin kahtoon aihetta siitä näkökulmasta, että mikä on nuitten julkasujen tarkotus? En oo SRK:n julkasutoiminnassa millään muotoa mukana, mutta oletan, että tarkotus on tukea uskonelämää ja kertoa uskosta ulkopuolisille eli se kirkastaminen, josta puhuit.
Mun mielestä on olemassa teologisia julkasuja niille, jotka niitä haluaa lukea ja kuunnella. Seurat etupäässä, joka välittyy kesäseuraradiostakin.
Kuitenki palatakseni siihen kritiikkiin, että uskovainen yhteisö tuottaa tarinaa tavallisesta elämästä, haluan huomauttaa, että psyyken hoitaminen on myös sielunhoidollista työtä. En muista raamatunkohtia, jotka tätä tukee, mutta oon kuullu siitä puheissa.
Btw. Se, että uskovaiset jakaa elämäänsä, sitä tavallista jaaritusta, on perusteltua. Elämä kertoo uskosta ja usko elämästä. Elämä ei oo pelkkää riemullista hehkua uskovaisillakaan, ku on epäilyksiä ja kiusauksia.
Se, että itekki joskus toivoin, että mm blogiteksteissä jäis kivut auki, ei välttämättä oo silleen perusteltua, jos joku, jolla ei oo samaa pohjaa, niitä lukee. Sen takia ne kai suljetaan sillä, että Jumala on kuitenki siunannu yms. Ja niinhän se on. Esimerkiksi niitä hengellisiä häntiä, jotka peittää myös arkielämää vai eikö?
TykkääTykkää
En ole lainkaan varma siitä, onko tarpeen ampua kritiikkiä uskovaisten elämisessä ja järjestäytymisessä kovin ahkeraa ja moneen suuntaan. Blogista ja kommenteista tulee välillä tunne siitä, että jotenki olisi halua hakeutua oppositioon suhteessa herätysliikkeen valtavirtaan.
Välillä on blogia ja kommentteja lukiessa tullut sellainen olo, että monet ajattelevat, että tavalliset uskovaiset eivät ole tarpeeksi syvällisiä uskovaisia vaan ovat vähän tyhmänoloisia johdateltavia tapojen noudattajia. Älkää kanssatoverit väheksykö sitä vähäistä uskoa, jota monet kuitenkin tahtovat pitää sydämessään. Eliittijoukkojen muodostuminen ei välttämättä ole hyväksi Sanan eteenpäin viemisessä.
Paljon on blogeissa ja kommenteissa nostettu hyviä ja tarpeellisia valvomisen paikkoja esiin. Monia niistä on syytä pitää vastakin esillä.
Ja enemmän blogin aiheeseen liittyen. Uskovaisen elämä on väistämättä muutakin kuin hengellistä pohdintaa ja syventymistä. Lapsiperheessä arki täyttää askeleet. On mukava lukea myös niitä kokemuksia, ”hengellistä höttöä”, jossa on kuljettu monien tilanteiden läpi ja selvitty taivaan Isän turvaten. Vaikka teologisten syvällisten tekstien esillä oleminen ja lisääminen ja sitä kautta lukeminen on tarpeen, ajattelen, että myös näillä elämästä yleisesti kertovilla päivämiehen blogeilla on sijansa.
Kiitos tämän blogin blogisteille ja kommentoijille, että haluatte pitää Jumalan sanaa esillä ja muistuttaa meitä siitä, mikä on tärkeintä.
TykkääTykkää
Kiitos kommentistasi, AiKo. Ikävää, jos Sinulle on tullut tunne, että tässä blogissa ”ammutaan kritiikkiä” tai ”hakeudutaan oppositioon”. Kumpaankaan emme itsetarkoituksellisesti pyri. Blogin itseisarvo on ainoastaan ”koetella kaikkea, pitää se, mikä hyvää on ja välttää kaikkea pahaa” (1. Tess. 5:21-22). Hyvä kuitenkin, kun kerroit, että tämä ei ole Sinulle välittynyt. Meidän on siis syytä harjoittaa itsekritiikkiä ja miettiä, miten saisimme sen paremmin välitettyä.
Emme pidä ”tavallisia uskovaisia” millään tavoin teologeja vähäarvoisempina. Sen sijaan kyllä ajattelemme, että me kaikki kristityt, niin teologit kuin ei-teologit, lankeemuksesta johtuen olemme tyhmiä, johdateltavia, herkästi tapakristillisyyteen lankeavia emmekä riittävän syvällisiä. Siksi me kaikki tarvitsemme jatkuvaa valvomista, kilvoitusta ja huonojen taipumusten kuolettamista. Me kaikki tarvitsemme sitä, että meitä nuhdellaan, opetetaan ja rohkaistaan rakastamaan Hyvyyttä, Totuutta ja Viisautta sekä karttamaan Pahaa ja Valhetta.
On totta, että jokaisen uskovaisen elämä on väistämättä pääosin muuta kuin hengellistä pohdintaa. Se on työntekoa, kaupassa käymistä, talon rakentamista, laskujen maksamista, pyykinpesua, tiskaamista, vaippojen vaihtamista, lastenkasvatusta jne. Mielestäni Kristuksen seurakunnan tehtävä ei ole kuitenkaan pitää esillä pyykinpesua tai vaippojen vaihtamista niiden itsensä vuoksi. Kristuksen seurakunnan tehtävä on pitää esillä hengellistä sanomaa, ristiinnaulittua ja ylösnoussutta Kristusta. Maallinen yhteiskunta ja maalliset mediat ovat maallisia asioita varten. Perhe-elämää, talonrakentamista, urheiluharrastuksia ym. varten on omat lehdet, nettifoorumit ja radiokanavat.
Olen toki samaa mieltä siitä, että on kiinnostavaa kuulla/lukea kokemuksia siitä, miten usko Kristukseen on johdattanut vaikeissa arkielämän tilanteissa. Kuten Kesäkukka alempana toteaa, ikävän usein nämä arkielämää käsittelevät ohjelmat/kirjoitukset ovat niin pintapuolisia, kepeitä ja kliseisiä, että ne eivät aja asiaansa sen enempää hengellisen sanoman välittäjinä kuin edes kiinnostavina kuvauksina arkielämästä.
Totta kai minäkin kuuntelisin/lukisin mielelläni karun realistisia ja samalla hengellisesti syvällisiä ohjelmia/kirjoituksia siitä, miten usko Kristukseen on auttanut selviämään esimerkiksi päihderiippuvuudesta, perheväkivallasta, kiusaamisesta, aviokriisistä, seksuaalisesta hyväksikäytöstä, peliriippuvuudesta, masennuksesta, kantamaan ristinsä homoseksuaalina jne. Ikävän harvoin tällaisiin kuitenkin törmää.
Toki hienoja ja syvällisiäkin ohjelmia kesäseuraradiossa on ja erityisesti SRK:n viime vuosina julkaisemissa novellikokoelmissa on myös monia mahtavia helmiä. Yleissuunta on kuitenkin minusta huolestuttavasti menossa pintapuolisempaan ja yhä ”poliittisesti korrektimpaan” suuntaan.
TykkääTykkää
Kiitos vastauksestasi Joona, voinen olla samaa mieltä!
Rauhanyhdistyksien tiloissa harvoin käydään tätä keskustelua, asioiden ”koettelemista”. Sitä meidän tulisi tehdä, keskustella ja valvoa. Ei kuitenkaan vain paheksua ja synkistellä vaan tutkia sekä myös iloita ja kiittää.
Ehkä tunnelma, mikä minulle tulee, juontuu enemmän kommenttiosion kirjoituksista.
Elämä ei ole uskosta irrallista siten, että olisi puhtaasti maallisia asioita ja puhtaasti hengellisiä asioita. Asiat linkittyvät toisiinsa. Siten elämää ei mielestäni tule siivota pois uskoon liittyvistä kirjoituksista. En kuitenkaan tarkoita sitä, että maallisia asioita tulisi hengellistää. Uskoa eletään todeksi arjessa, arjen keskellä ja arjen valinnoissa.
Uskovaiset elävät tässä maailmassa kohtuullisen voimakkaasti kontrastissa verrattuna keskivertokansalaiseen. On myös maallisia asioita, joille ei ole kulttuurista kaikupohjaa muualla kuin uskovaisten piirissä.
Ymmärrän kuitenkin blogin pointin ja tunnistan myös sen, että kirjoitukset ja mahdollisesti suviseuraradion ohjelmatkin antavat toisinaan ”romantisoitua” kuvaa uskovaisten elämästä ja hengellinen tarttumapinta on ohut. En kuitenkaan näe (tosin suviseuraradiota hyvin vähän kuunnelleena) tilannetta niin negatiivisena, mutta kokonaiskuvaa ajatellen blogin viestiä on aihetta pitää esillä.
TykkääTykkää
Hyviä kommentteja edellä. Jumala toimii salatulla tavalla. Siitä, kuinka Hän on minun elämässäni, tai jonkun muun elämässä, toiminut tai vastannut rukouksiin, on Hänen väkevää todistusta omasta olemassaolostaan.
Olen tästä kirjoittanut runonkin, kuinka Jumala vastaa toiminnalla ihmisen elämässä, ei niinkään sanallisesti.
”Minua varten uusi aamu,
selittelemättä tehty, sanoitta, vastauksitta”.
Raamatun lukeminen ja selittäminen on tärkeää, mutta sijansa on myös omien kokemuksien kertomisella.
”Laulakaa Herralle, koko maanpiiri!
Kertokaa päivästä päivään
ilosanomaa hänen avustaan!” 1. Aikak 16:23
TykkääTykkää
Mielenkiintoista keskustelua, nyt on pakko osallistuaJ. (Hieno uusi ulkoasu muuten täällä)
Jäin miettimään tuota, että miksi en minäkään ole jaksanut kuunnella/lukea enää viime aikoina uskovaisen arkielämään liittyviä juttuja, vaan jaksan ainoastaan niitä teologisia pohdintoja. Mitä jos syy ei olekaan siinä, ettei ihmisten arkielämä ja kokemukset kiinnostaisi, vaan siinä, että näissä jutuissa ei aina oikeasti ja täysin rehellisesti kuvatakaan ihmisten arkea ja kokemusmaailmaa, vaan se usein jotenkin silotellaan ja uskovaisena eläminen romantisoidaan? Juuri tuohon kliseemaiseen tyylin ”vaikeaa on välillä ollut, mutta Herra on auttanut”.
Luin joskus erään toisen hengellisyyden lehteä. Siinä oli juttu nuoresta parista. Nämä nuoret aikuiset kertoivat avoimesti vaikeuksistaan: mm. siitä, kuinka olivat nuorina menneet yhteen, jossakin kohtaan joutuneet asumaan erilleen vaikeuksien takia ja taas palanneet yhteen. Juttua lukiessani välillä itkin ja välillä nauroin. Se tuntui niin aidolta, todelliselta, elämänmakuiselta. Tuli hyvä olo: tallaista juuri on elämä kaikessa rosoisuudessaan! Jumalan siunausta tai läsnäoloa ei muistaakseni tässä jutussa mitenkään erityisesti painotettu, vaan se huokui koko tekstin ajan riveillä ja rivien väleissä. Muutenkin lehden jutut tuntuivat raikkailta. Ihmettelen, miksi en koe usein samaa lukiessani Päivämiestä/kuunnellessani Kesäseuraradiota. Miksi välillä tuntuu, ettei uskalleta olla avoimia, paljastaa oma keskeneräisyys, rosoinen, rikkinäinen, riitainenkin arki, jota ei edes Jumalan siunaus tee täydelliseksi, vaikka kuinka yritämme kilvoitella? Jotain viittauksia tällaiseen voi tekstissä olla, mutta sitten kiirehditään sanomaan, että Jumalassa on silti turvani. Luulemmeko me, että epätäydellinen arki on merkki Jumalan hylkäämäksi tulemisesta? Eikö epätäydellinen elämä ole sellaisenaan arvokasta kaikkine tunteineen? Jumalassahan meidän turvamme on joka tapauksessa ja elämämme Hänen varassaan. Mitä pelkäämme, jos kohtaamme sen totuuden, että vaikka olemme uskomassa, joudumme elämään kasvotusten pahojen, kurjien ja kiusallisten asioiden kanssa? Että ne ovat osa arkeamme ja elämäämme? Ja että koko ajan ja joka päivä elämme jatkuvan keskeneräisyyden keskellä eikä parempaa ole tässä ajassa edes tulossa? Onko vaikea tunnustaa, että välillä ja useinkin on ollut mieli niin kuin Jobilla, joka halusi kirota koko syntymäpäivänsä?
En tiedä, ehkä tämä pohdintani on osa jotakin paljon isompaa vyyhtiä. Jotakin, josta täällä blogissakin on paljon keskusteltu. Liittyen kysymyksiin joukon mukana pysymisestä ja tapakristillisyydestä. Toisaalta olemme kaikki erilaisia, ja saamme ollakin, sekin näkyy jutuissa. Aina ne ei kosketa itseä.
Mietin kuitenkin vielä, onko yhteisössämme tekijöitä, jotka ruokkivat jollain tavoin ehkä pinnallistakin ”ihanaa olla uskomassa – elämää” (Tai sitten vedetään se toiseen laitaan tyyliin ”on se niin raskasta olla uskomassa”.) Voisiko asiat kohdata just sellaisina kuin ne ovat? Elämä keskeneräisenä, mutta Elämänä isolla E:llä? Voisiko itsen ja toisen kohdata ihmisinä, juuri sellaisina kuin olemme? Erilaisina, ainutlaatuisina? Jos ei, mistä pelko johtuu? Rakkaudessahan ei ole pelkoa; täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Ja ”rakkaudesta teidät minun opetuslapsikseni tunnetaan”. Rakkaus ei tietääkseni ole välttämättä yksimielisyyttä, eikä varsinkaan samankaltaisuutta.
Tulee mieleen myös paljon puhuttu positiivinen ajattelu, joka on myös mielestäni jossain määrin aika pinnallinen asenne. Elämä itse on positiivisuus, se on lahja, ja sillä on tarkoitus ja tehtävä. Joskus tuntuu, että rivien välistä voi lukea, että ihminen ei ole tyytyväinen eikä kiitollinen todellisuudessa, mutta jaksaa positiivisen ajattelun voimalla. Jos näitä syvimpiä tunteita uskallettaisiin tunnistaa ja tunnustaa, voisiko käydä niin, että ihminen tulisikin todellisuudessa tyytyväiseksi ja rohkenisi elämään elämäänsä juuri sellaisena kuin se eteen tulee? Myöskin mietin, että onko meitä peloteltu ja varoiteltu vähän liikaakin synnin vaaroista, mikä voi aiheuttaa sen, ettei oikein uskalleta elää, kun pelätään että tulee tehtyä syntiä? Pelätäänkö näissä jutuissa olla avoimia, koska lukijat voivat saada sen kuvan, että on tullut tehtyä syntiä, ja he voivat alkaa arvioida sieluntilaa?
Tässä ajatusvirtaani. Joku ehkä saa kiinni, ja jatkaa tästä ja jäsentelee asioita sekä pystyy nimeämään näitä ilmiöitä
TykkääTykkää
”En ole lainkaan varma siitä, onko tarpeen ampua kritiikkiä uskovaisten elämisessä ja järjestäytymisessä kovin ahkeraa ja moneen suuntaan. Blogista ja kommenteista tulee välillä tunne siitä, että jotenki olisi halua hakeutua oppositioon suhteessa herätysliikkeen valtavirtaan.”
On tarpeellista kritisoida, jos siihen on perusteltu syy ja mielestäni keskusteluissa on aina tullut ilmi joku perustelu sille, miksi juuri sitä aihetta on tarpeellista kritisoida.
”Välillä on blogia ja kommentteja lukiessa tullut sellainen olo, että monet ajattelevat, että tavalliset uskovaiset eivät ole tarpeeksi syvällisiä uskovaisia vaan ovat vähän tyhmänoloisia johdateltavia tapojen noudattajia. Älkää kanssatoverit väheksykö sitä vähäistä uskoa, jota monet kuitenkin tahtovat pitää sydämessään. Eliittijoukkojen muodostuminen ei välttämättä ole hyväksi Sanan eteenpäin viemisessä.”
Mitä tarkoitat ”tavallisella uskovaisella”? Raamattu ei tunne sellaista käsitettä. Mitä se siis käytännössä on? Entä mitä tarkoittaa ”vähäinen usko”?
Voin kommentoida tarkemminkin, kunhan saan selvennystä näihin. Muuten on se vaara, että sanon jotain sellaista, mikä ei sitten koskekaan ”tavallista uskoa” tai ”vähiästä uskoa”.
Mitä on ”eliittijoukot” ja mikä mielestäsi sitten olisi hyväksi Sanan eteenpäin viemisessä?
TykkääTykkää
Minulla ei valitettavasti ole aikaa käydä somerytmissä debattia. Yritän kuitenkin laittaa lyhyesti vastauksia kysymyksiisi, vaikka ne (omasta aiemmasta kommentistani johtuen) menevät ohi blogin aiheesta.
Tavallinen uskovainen on hankala käsite, myönnettäköön. Se lienee yhtä hyvin ja huonosti määriteltävissä kuin tavallinen helsinkiläinen tai tavallinen suomalainen. Ehkä tällä palstalla saa kuitenkin käyttää sanoja, joita ei Raamattu tunne. Tarkoitin sitä ”keskimääräistä” uskovaista, jota usein on täällä kritisoitu.
Vaikka olisi älyä, taitoa ja viisautta, kenelläkään ei voi olla varaa hengelliseen ylpeyteen tai ylimielisyyteen. Epäilykset, vähäinen Raamatun luku, teologisten kysymysten vähäinen askartelu eivät ole tavoitteita tai seikkoja, joilla kannattaisi todistella omaa nöyryyttään, vähäisyyttään tai pienuuttaan. Päinvastoin on oikein ja hyvä kannustaa Raamatun lukuun ja uskon asioiden pohdintaan. Edellä mainitut seikat ovat kuitenkin monella todellisuutta, monella sellaisellakin, joka haluaa laskea heikosti turvansa Jumalaan ja Jeesukseen. Tällaisella uskollakin voi saada suuren palkinnon. Tätä hain termeillä ”vähäinen usko” ja ”eliittijoukot”. Enemmän kuin taakkojen lisäämistä olisi mietittävä yhdessä keinoja kannustaa, innostaa ja rohkaista uskovaisia mm. Raamatun pariin. Missään nimessä ei ole hyväksi, jos seurakunta jakaantuu parempiin ja fiksumpiin, jotka yrittävät ohjata heikompia ja tyhmempiä.
En vastannut Jupe kysymyksiisi siksi, että odottaisin enemmälti kommenttejasi aiheeseen liittyen. Satunnaisena kirjoittajana kommenttini saattavat tulla ilman syvällistä analyysia ja olla epätarkkoja, mutta toivon, että niistä on välittynyt se ajatus, mikä mielessäni on ollut. Saat pitää vapaasti itseäsi tämän argumentoinnin voittajana.
TykkääLiked by 1 henkilö
Usein tuntuu oikeen pahalta Raamattua lukiessa, viimeksi tänään, kun ensimmäistä Johanneksen kirjeestä luin, mitkä ovat elävän kristityn tuntomerkit ja mieleeni tuli, että kuinka harva nämä tuntomerkit täyttääkään. Uskon, että en ole väärässä, jos sanon, että iso osa tunnustavista kristityistä tulee löytämään itsensä helvetistä, ja ei pelkästään ”kaikki ne muut paitsi me”. Minkä takia? Koska Raamattu niin usein ja selvästi sanoo, että jatkuva välinpitämättömyys ja elävä usko eivät kulje käsi kädessä. Uskovan ihmisen elämä on Kristus, harva asia on yhtä selvä Raamatun perusteella kuin se. Silti ei vain siltä vaikuta, jos katsoo tätä kristillisyyttä, mikä meitä ympäröi.
Sen takia mielestäni on pahimmanlaatuista harhaanjohtamista se, että puhutaan lapsenmielisestä ja vähäisestä uskosta siten, että kyllä se riittää ja hyssytellään ihmiset väärään rauhaan, vaikka tiedetään, että ne valitettavasti meidän yhteisössä tarkoittavat jotain sellaista, mitä Jumala ei sanassaan koskaan ole tarkoittanut. Raamatun mukaan ihminen joko on uudestisyntynyt, kristitty, tai sitten hän ei ole. Ei ole olemassa mitään välimallin kristittyä, joka vain ”heikosti turvaa Jumalaan ja Jeesukseen”, vaikka samalla on välinpitämätön Jumalan sanan suhteen. Ihminen voi olla jonkun aika tällainen, mutta ei niin kuin nykyään on, että suurin osa kristityistä ei ole kiinnostunut Jumalan sanasta ja sellainen ”keskivertokristillisyys” on ihan jees, ensin tulee kuitenkin työ, harrastukset ja perhe ja talon sisustaminen, sen jälkeen katsotaan jos Jeesukselle jää vähän aikaa, ettei nyt aivan kohtuuttomasti aleta jeesustelemaan. Raamattu ei varmasti opeta sellaista MISSÄÄN. Uudestisyntynyt kristitty on sellainen, jolla ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin turvata Kristukseen ja ottaa oppia Jumalan sanasta ja etsiä sieltä ne lupaukset, joita Jumala on antanut ja joka tahtoo aina vain tuntea lähempää Kristusta, Jumalaa, ei sellainen, joka vain ”heikosti” haluaa turvata Häneen, juuri sen verran vain, että saa kaikki Jumalan lahjat itselleen. Jumala ei ole mikään asiakaslähtöinen yritys, jota voi jollain S-etukortilla käyttää hyväksi silloin kun se itselle sopii. Kiinnostuisin tietämään, missä ihmeessä Raamattu opettaa em. tavalla. Sitä paitsi, Jaakobin kirjassa on selvä lupaus, että jos joku kristitty todellakin on vailla viisautta, niin rukoilkoon sitä, niin Jumalan on sitä antava. Vinkkiä sellaiselle, joka väittää, ettei ymmärrä tarpeeksi tai ole riittävän viisas tms. Em. lupaus on Jumalan sana, siihen meidän on luottaminen.
Minäpä sanon rehellisesti, mitä mieltä olen: Olen kanssasi samaa mieltä, että kristittyjä pitää rohkaista, se on totta se. Mutta enemmän olen sitä mieltä tässä tilanteessa, että kristittyjen tulisi syntyä uudesti ylhäältä, niin kuin Jeesus Nikodeemusta opettaa, koska mielestäni on selvää, että moni ei ole elävässä uskossa. On hyvä asia se, minkä olen pannut merkille, että puhujat kehottavat ihmisiä enemmän lukemaan Raamattua nykyään, mutta niin kuin olen kuullut sanottavan ”kristityistä”, että on turhaa yrittää saada heidät kävelemään niin kuin lampaat, kun he vielä ovat vuohia, niin on turha yrittää saada ihmisiä lukemaan Raamattua, kun heitä ei kiinosta.
Mitä tulee siihen, että et odottanut enempää kommenttejani, naurahdin tuossa itsekseni, että vaikka et sitä tarkoittanutkaan, moni on varmasti sitä mieltä, että olisi parempi, jos vain tukkisin suuni tällä palstalla :).
Minua ei kiinnosta se, kuka on argumentoinnin voittaja, minua kiinnostaa se, mikä on totuus. Olen kyllästynyt siihen, että ihmiset, jotka sanovat itseään kristityksi, haluavat kuitenkin olla mahdollisimman kaukana Jumalasta. Silloin ihminen on ”riittävän uskovainen”, kunhan käy seuroissa ja kun ”on halu” uskoa. Raamattu on täynnä esimerkkejä siitä, että halu käydä seuroissa tai temppelissä tai halu uskoa ei auta, jos se tarkoittaa sitä, että usko=seurat tai seurat=usko ja siitä saa ikään kuin luontaisetuina Jumalan suojeluksen, iankaikkisen elämän ja nyt kun nämä on ansaittu, voidaan keskittyä muihin asioihin. Olen myös kyllästynyt siihen, että ihmiset toistelevat, että ”kyllä sitä semmosella pienelläkin uskolla aika varmasti” sen sijaan, että ottaisivat selvää, mitä Raamattu sanoo. Kumpi on parempi, se, että katsotaan Raamatusta, että näin tämä täällä näyttäisi olevan kaikkein varminta, eikä, että kyllä me ollaan aina uskottu, että näin pelastuu. Se kun ei paljoa paina, mitä me ollaan aina uskottu. Aina vaan toistellaan samoja mantroja sen sijaan, että kysyttäisiin, mitä se Raamattu sanoo. Sitten kun joku sanoo, miten asiat Raamatun näkökulmasta ovat, ihmiset ovat sitä mieltä, että veli on paisunut ja alkanut järkeilemään ja on alkanut tulla sitä omaa hapatusta mukaan. Sorry, en voi mitään sille, mitä Raamattu sanoo. BTW, Jeesus on sanonut esim. näin:
”Jos joku tulee minun tyköni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoaan ja lapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsäkin, hän ei voi olla minun opetuslapseni. Ja joka ei kanna ristiänsä ja seuraa minua, se ei voi olla minun opetuslapseni. Sillä jos joku teistä tahtoo rakentaa tornin, eikö hän ensin istu laskemaan kustannuksia, nähdäkseen, onko hänellä varoja rakentaa se valmiiksi, etteivät, kun hän on pannut perustuksen, mutta ei kykene saamaan rakennusta valmiiksi, kaikki, jotka sen näkevät, rupeaisi pilkkaamaan häntä sanoen: ’Tuo mies ryhtyi rakentamaan, mutta ei kyennyt saamaan valmiiksi’? Tahi jos joku kuningas tahtoo lähteä sotimaan toista kuningasta vastaan, eikö hän ensin istu ja pidä neuvoa, kykeneekö hän kymmenellä tuhannella kohtaamaan sitä, joka tulee häntä vastaan kahdellakymmenellä tuhannella? Ja ellei kykene, niin hän, toisen vielä ollessa kaukana, lähettää hänen luoksensa lähettiläät hieromaan rauhaa. Niin ei myös teistä yksikään, joka ei luovu kaikesta, mitä hänellä on, voi olla minun opetuslapseni. Suola on hyvä; mutta jos suolakin käy mauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa maahan eikä lantaan; se heitetään pois. Jolla on korvat kuulla, se kuulkoon!” (Luuk. 14:26-35)
Kysymyksiä, joita jokainen voi tykönänsä miettiä:
Puhuuko Jeesus lämpimikseen tuossa?
Mitä Jeesus tarkoittaa kustannusten laskemisella?
Sanooko Jeesus tuossa että ”Niin ei myös teistä yksikään, joka ei luovu kaikesta, mitä hänellä on, voi olla minun opetuslapseni?” vai että ”Niin myös jokainen teistä, joilla on halu käydä seuroissa tai halu uskoa, mutta ei halua tehdä mitään muuta, on minun opetuslapseni?”
Mitä Jeesus tarkoittaa suolalla, ja mitä se sellainen suola on, mikä ei kelpaa edes lannoitteeksi?!
TykkääTykkää
Kommentti Jupelle:
On hyvä, että yrität herätellä ihmisiä Raamatun sanalla. Minua kuitenkin häiritsee harjoittamasi uskon riittävyyden arviointi, vaikka teetkin sitä vain yleisellä tasolla. Meistä yksikään ei palvele, ylistä ja kunnioita Jumalaa lähellekään sillä tavalla kuin kuuluisi. Mutta eikö Raamatun mukaan sellainenkin ihminen pelastu, jonka vähäinen usko ei ole saanut juuri mitään muuta aikaiseksi kuin halun ja voiman uskoa ja raahautua seuroihin? Kuin kiirastulen läpi, mutta kuitenkin taivaaseen päästen?
Minä itse en halua arvioida, kuka pelastuu tai edes kuinka suuri osa kustakin seurakunnasta.
Miltä sinusta Jupe tuntuisi kuunnella seurapuhetta, jossa puhuja toteaisi vaikkapa, että ”Teistäkin vain muutama kymmenen pelastuu. Muut elävät synnissä ja ovat Jumalan armosta osattomia. Mitä se merkitsee, että te tässä penkissä syntejänne uskotte anteeksi, jos te heti ulos päästyänne hylkäätte uskon ja kaiken hyvän?”
Itse ainakin mieluummin kuulisin vain teroitettavan, miten uskovaisen kuuluu elää ja mitä pahaa ja väärää on uskovaisten elämään päässyt tulemaan.
TykkääTykkää
”Vanhoillislestadiolaisuus on hengellinen liike. Sen organisaatiot on tarkoitettu evankeliumin esillä pitämiseen.” Noin minäkin olen luullut, toivonut ja uskonut. Ja tuon oletuksen takia olen pettynyt usein. Ehkä olisi syytä muuttaa näkökulmaa(?) Olen lähtenyt kaikenlaiseeen rauhanyhdistyksen toimintaan mukaan saadakseni uskonelämääni eväitä, arjeen uuvuttamana lohtua ja virvoitusta janoavalle sielulle ja usein olen tullut pettyneenä kotiin. Olisin kaivannut Jumalan sanan lohtua, Jumalan sanan neuvoja, kuulla uskonelämää ruokkivia ja sielunhoidollisia alustuksia (niissäkin on usein yleispätevää asiaa esim avioliitosta, ihmisen ikäkausiin kuuluvista vaiheista, kriiseistä yms. jota tietoa on maailma pullollaan, ei sitä rauhanyhdistyksen tilaisuuksista tarvitse lähteä hakemaan. Lopuksi saattaa olla jotain sellaista että uskovaisena kuitenkin voimme jättää kaikki evankeliumin alle ja olla turvallisella mielellä).
Olen samaa mieltä Siionin Kevään kanssa SRK:n julkaisuista.
Kesäseuraradiota voisin kuunnella läpi vuoden. Onneksi nykyisin on nettiseurat, kiitos niistäkin! Joka viikko saan kuunnella kotona seuroja.
TykkääTykkää
Kirjoitus on täyttä asiaa. Ja jos perustellaan tätä ”höttöä” siten että sillä on enemmän kuuntelijoita ja kysyntää kuin teologisella keskustelulla, niin ei voi muuta sanoa kuin että kauas on jouduttu herätysliikkeenä olemisesta.
Liittyen tuohon aiempaan synnintunto-postaukseen, minä olen löytänyt synnintunnon vasta herättyäni arvioimaan puolueettomasti srk:n opetuksia. Tommy Hellsten sanoi osuvasti että kristityn tehtävä on rakastaa. ei olla oikeassa. Aluksi kun aloin kritisoimaan vl-liikettä siitä, että se kuvittelee olevansa aina oikeassa, menin itse siihen samaan pirun ansaan tuomitsemalla liikkeen. Kun siinä sitten vähän aikaa patsastelin, että minäpä olen oikeassa ja muut eivät, ei se epämääräinen ahdistus hävinnyt siltikään. Vasta Hellstenin sanoittamana ymmärsin sen, mitä pidetään ehkä itsestäänselvyytenä: oikeassa olemista tärkeämpää, mutta todella todella paljon vaikeampaa on rakastaa. Kun sen huomasin, heräsi synnintunto ja armon tarve.
https://www.radiodei.fi/tommy-hellsten-jumalan-luokse-paasee-keskeneraisyyden-raadollisuuden-kautta/
TykkääTykkää
upe: “Sitäpaitsi psyykeen hoitaminen ei ole sielunhoitoa, mutta pikemminkin sielunhoito on sekä ihmisen psyykeen, että hengellisyyden hoitamista.” On tärkeää pohtia mikä on sielunhoitoa ja mikä on psykoterapiaa, sekä miten ne eroavat toisistaan. Tässä asiassa en kuitenkaan lähtisi jyrkkärajaisesti tekemään rajanvetoa, jonka kaikki sielunhoidon asiantuntijat ymmärtävät. Ihminen on psyko-fyysis-hengellinen kokonaisuus ja lähestyisin asiaa siten, että millä tavoin psyyke ja sielunhoito, henkisyys ja hengellisyys voivat käydä dialogia keskenään, tukea toinen toistaan.
Kesäkukka: “Miksi välillä tuntuu, ettei uskalleta olla avoimia, paljastaa oma keskeneräisyys, rosoinen, rikkinäinen, riitainenkin arki, jota ei edes Jumalan siunaus tee täydelliseksi, vaikka kuinka yritämme kilvoitella?”…“Onko vaikea tunnustaa, että välillä ja useinkin on ollut mieli niin kuin Jobilla, joka halusi kirota koko syntymäpäivänsä.”
Itsensä tai toisten asettama kuva ideaalikristitystä romuttuu usein arjen keskellä, josta voi seurata hengellistä ahdistusta ja häpeää. Uskallammeko puhua elämämme kivusta, jolloin luottamus Jumalan johdatukseen tuottaakin syvän pettymyksen ja uskonkriisin? Kun Jumala ei vastaakaan rukouksiimme tai sisimpämme katkeroituu ja myrkyttyy vihasta elämän koettelemuksissa? Tai kun “suru, jota lievitä ei kukaan, kipu, joka aina tulee mukaan…”? Uskallammeko viipyä kivussa tai pimeässä ilman vastausta?
Oke: “Elämä kertoo uskosta ja usko elämästä.” Usko ja elämä eivät sulje pois toisiaan. Voimme pohtia millä tavalla Sana voisi tulla lihaksi ja eläväksi elämässämme.
AiKo: “Älkää kanssatoverit väheksykö sitä vähäistä uskoa, jota monet kuitenkin tahtovat pitää sydämessään. Eliittijoukkojen muodostuminen ei välttämättä ole hyväksi Sanan eteenpäin viemisessä.” Uskomme on vähäinen ja horjuva, vähemmän kuin sinapinsiemen. Jeesuksen sanoihin Mark 9: 23-24: vastaamme usein: ”Minä uskon; auta minun epäuskoani”.
Pyhäkoululainen: “Kristityn tehtävä on rakastaa. ei olla oikeassa.” Kristityn rakkaus on heijastusta Jumalan rakkaudesta. Evankeliumi eli ”Jumalan kirkkaus Jeesuksen Kristuksen kasvoilta” (2. Kor. 4:6) on suurinta rakkautta.
TykkääTykkää
Jeesus todisti sanansa teoillaan. Hän kehotti ihmisiä uskomaan hänen tekoihinsa, jos he eivät kykene uskomaan hänen sanoihinsa. Sanat ovat tärkeitä, mutta yhtä tärkeää on myös se, että elämme itse todeksi sanoja, joista elämme.
Ketä me seuraamme, kuka on esikuvamme? Kuka on luvannut asua meissä ja olla kanssamme joka päivä maailman loppuun saakka? Miten se näkyy elämässämme, puheissamme ja teoissamme? Mikä meitä ohjaa? Ulkoapäin annetut ohjeet, vai sydämeemme asukkaaksi otettu Kristus, jolle olemme avanneet oven? Ketä rakastamme? Kuka asuu kanssamme? (Joh 14:23)
TykkääTykkää
Olen joskus kuunnellut tovin kesäseuraradiota suurten seurojen aikana, ikään kuin kuunnellakseni, mitä entiselle hengelliselle kodilleni kuuluu. Se, mitä nyt ulkopuolisena jo kymmeniä vuosia olleena, kuulen, saa minut miettimään, onko vanhoillislestadiolaisuus hengellinen liike ollenkaan? Tätä en sano pahalla, mutta tuo auvoinen talostelun kuvaus ei oikein saavuta. Koen ohjelmat enimmäkseen naiiveiksi. Hengellinen sanoma on tiessään, tai se on kovin ohutta.
Sitäkin tärkeämpää, mitä ohjelmissa sanotaan, on mitä niissä ei sanota. Niistä tosiaan puuttuu elämän maku, ne ovat hyvin siloiteltuja. Tietenkin jokainen hengellinen liike ylläpitää jotain ihannetta, esimerkiksi hyvästa jumalasuhteesta, hyvästä kristitystä, ihanneyhteisöstä, jne. Mutta tuo kuva, minkä sieltä vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä saa, ei kyllä vastaa sitä kuvaa, mikä epävirallisissa tapaamisissa vl-kristittyjen kanssa tulee. Jotain näissä ohjelmissa jää sanomatta. Jotain olennaista. Tulee vaikutelma, että niissä sanotaan vain ja ainoastaan se, mitä yhteisö haluaa. Toinen syy voi olla, että vanhoillislestadiolaisen peloista suurin on sielunhoidollisen huomion kohteeksi joutuminen. Kolmas on varmaan se, että yhteisön lahkoutumiskehitys on vaiheessa, jossa toistetaan vain samaa liturgiaa ja itsestäänselvyyksiä. Ei haluta, uskalleta eikä voida kuin tuottaa samaa puhetta, samalla kaavalla ja jopa samalla aksentilla.
SRK:n tuottamia julkaisuja en juuri lue. Satunnaisesti olen silmäillyt työpaikallani Päivämiestä. Otsikot näyttävät hyvin perinteisiä ja samaa formaattia toistavia, tuttuja jo 1970-luvulta. Uutena minulle simääni sattui artikkeli, jossa annettiin terveydenhoito-ohjeita odottaville äideille! Syö monipuolisesti ja lepää tarpeeksi. Suo hetkiä itsellesi…! Tästä on jo herätysliike kaukana, ajattelen. Nuo ohjeet kuuluvat neuvolaan. Aina ajankohtaista monelle lukijalle, mutta kuitenkin…
Joona kirjoitti oikein hyvin. Hyvin tarpeellinen aihe, ajatellen sitä haluaako lestadiolaisuuden suurin osaryhmä jatkaa hengellisenä liikkeenä, jäseniään ja ulkopuolisiakin Kristuksen yhteyteen kutsuvana liikkeenä. Vai, niin kuin monesti näyttää, lokeroituneena alakulttuurina, joka näkee itsensä itseriitoisuudessaan itsetarkoituksena. Kesäkukka sanoitti kommentissaan asiaa hyvin, osin aivan minulle tutuin ajatuksin.
Jos haluan joskus ammentaa itselleni rakennukseksi jotain lestadiolaisesta perinnöstä ja spritualiteetista, luen joskus Raattamaata ja 1900-luvun alun lestadiolaisten vaikuttajien kirjoituksia. Niistä koen saavani jotain irti. Ja jos haluan kuunnella seuroja, kuuntelen usein Rauhan Sanan, LFF:n ja Pohjois-Ruotsin itälestadiolaisten kesäseuroja. Joskus myös esikoislestadiolaistenkin, vertailun vuoksi…Onhan lestadiolainen kesäseuratunnelma ainutlaatuinen, ainakin entiselle lestadiolaiselle. Niissä on jotain siitä, mitä minä kuvailisin lestadiolaiseksi spiritualiteetiksi. Kärjistäen voisi sanoa, että niissä on Veriylkä, Kristus tallella. Hänestä kuullessaan ortodoksinkin sydän lämpenee, ja kyynel vierähtää kuivaan silmään.
Kotipiha kulkee mukana. Se on kuin oma lapsuuskotipaikka tai lapsuuden mummola jota käyn lomalla katsomassa. Niin kuin se on jo muuttunut, käynyt vieraaksikin, kun piha on muuttunut, sitä kuitenkin rakastaa paikkana. Onhan se lapsuuden paikka, josta lähdin maailmalle. Koti on nyt jossain muualla, niin kuin sydänkin.
TykkääLiked by 1 henkilö
Luulen että kesäseuraradiota ei ole tarkoitettu etupäässä lähetystyön välineeksi ja sillä on osin myös viihdytyämistarkoitus (esim. suviseuramatkalaisten viihdyttäminen). Minunkin mielestäni ohjelmasisältöön voisi tuoda enemmän teologista keskustelua ja uskonnollisia pohdintoja sekä kertomuksia uskovaisten elämästä uskon eikä arjen näkökulmasta. Väliaikoja voisi täyttää enemmän myös vanhoilla puheilla.
Nähdäkseni meillä kaikilla kuuntelijoilla on oikeus esittää toivomuksia ohjelmasisällön suhteen. Jos ei mielipiteitä sanota ääneen ja palautetta anneta, ei mikään myöskään voi muuttua. On kuitenkin huolestuttavaa, jos enemmistö toivoo radioon tai muuhun julkaisutoimintaan enemmän arkista jutustelua. Myös se on huono, jos arjen tarinoista jotkut elämän kohtalot ja kamppailut ovat kategorisesti julkaisukelvottomia. Toki on kuitenkin niin, että kertomukset ja tarinat eivät saa olla epäuskolla ja toivottomuudella täytettyjä; on siis oikein ja välttämätöntä, että puheenvuorot ovat uskonelämää ruokkivia ja uskossa horjuvia rohkaisevia.
TykkääTykkää
Sydämen kyllyydestä suu puhuu, sanotaan Sanassakin.
Viime lauantaina ollessani ruokailemassa ravintolassa, selailin päivän Ilta-sanomia, jossa oli katsausta 40 vuoden takaisiin uutisiin. Yhdessä 11.2.1977 jutussa oli haastateltu silloista Loviisan suomalaisen seurakunnan kirkkoherraa, saamelaistutkija Nilla Outakoskea. Jutun otsikko oli paljon puhuva: ”Lestadiolaisuus ei enää ole hengellinen liike.”
Tämä ihmetytti minua, sillä elettiinhän silloin juuri hoitokokousvuosien kulta-aikaa. Ainakin näennäisesti hengellisyys oli vielä kovastikin pinnalla. Vasta 80-luvullahan alkoi ns. työn aika, jolloin uusia rauhanyhdistyksiä alettiin rakentaa kiihtyvällä vauhdilla ja lapsi- ja nuorisotyö alkoi organisoitua toden teolla.
Jo 70-luvulla siis ainakin jotkut havaitsivat, että ”lestadiolaisuus oli muuttunut hengellisestä sosiaaliseksi liikkeeksi”, kuten Outakoski haastattelussa totesi.
Mielestäni tästä on kuitenkin pitkälti kysymys myös tässä Kesäseuraradio -kysymyksessä.
Ajan henki on vähän sellainen, että mikäli hengellisyys läpäisisi nykyistä merkittävästi enemmän julkaisuja, alkaisi tulla ihmettelyä ja ainakin jonkinasteista syytöstä ylihengellisyydestä.
Tämä koskee myöskin tavallista vuorovaikutusta.
TykkääTykkää
Uusi blogini http://raamattuaraamatulla.blogspot.fi/
TykkääTykkää
Hyviä näkökohtia teillä on ollut joka kommentissa. – Varmaan yksi motiivi tavallisen elämän esittelylle seuraradiossa on käsitys lestadiolaisuudesta kummallisten outojen otusten ja kulttuuristen tapojen galleriana. Ja on sille tietysti muitakin perusteluja; Luther korotti sen ihan tavallisen arkipäiväisenkin elämän jumalanpalvelukseksi ja kehoittaahan psalmitkin ”Mutta minun onneni on olla lähellä Jumalaa, minä turvaan Herraan, Jumalaani, ja kerron kaikista hänen teoistaan.” (Ps. 73:28) Siis haluan kertoa, mitä suuria tekoja Jumala on elämässäni tehnyt…
Hyvä on, jos saamme täyttyä Hengellä niin, että emme muuta haluaisi kuullakaan kuin läpeensä hengellistä, mutta ei ole tervettä tehdä siitä standardia ja vaatimusta, enempää kuin vain sellaisesta matalan profiilin alapaulan kristillisyydestäkään ”…oi jospa kylmä taikka palava olisit! (Ilm. 3:15) – Sekä palavalla että kylmällä uskolla pelastuu, mutta yksin Jumalan armosta!
Ainakin sieltä kymmenen vuoden takaa muistelen kokeneeni seuraradion ohjelmat todella voimannuttaviksi. Kovin tiiviisti en ole seuraradiota viime vuosina kuunnellut. Kyllä niitä toisaalta leimaa rituaalinomaisuus, kliseisyys ja tiettyjen ilmeisten tabuaiheiden välttely ja väistely. Ei ole tervettä jos seuraradio saa aivopesuun pyrkivän propagandaradion luonteen. Enemmän toivoisin avoimella mielellä asioiden käsittelyä ajankohtaisista aiheista – tietysti kristillisestä näkökulmasta.
PS. Pakko vinkata, että Ylen Radio ykkösellä on menossa useita teologiaa – laajasti ja käytännöllisesti ymmärrettynä – sivuavaa ohjelmasarjaa, joiden lähetetyt osiot ovat edelleen areenassa kuunneltavina:
Virpi Väisäsen ohjelmasarja ”Reformaation historia”, haastateltavana mm. professori Kaarlo Arfmann http://areena.yle.fi/1-3880955
Tietofinlandia -palkinnon saaja Mari Manninen Kalle Haatajan haastattelussa
”Kiinan yhden lapsen politiikka” (mm. aborteista) http://areena.yle.fi/1-3880810
Todellisissa tarinoissa sarja ”Holokaustin varjossa” (miten Suomi osallistui juutalaisvainoihin) http://areena.yle.fi/1-3880718
Horisontissa mm. Miika Auvinen: ”Kristittyjen vainoista vaikeneminen on länsimaiden häpeäpilkku” http://areena.yle.fi/1-3987218
tai ”Onko uskonto nationalismin käyttövoima” http://areena.yle.fi/1-3881196
Seppo Hovin ja Lasse Lehtisen upea sarja ”Ankarat vuodet” mm. osa ”Jumala ompi linnamme” http://areena.yle.fi/1-3879725
Roman Schatzin Maamme-kirja: ”500 vuotta puhdistettua uskoa” http://areena.yle.fi/1-1790170
TykkääTykkää
Vastaus JoseFerille, jostain syystä ei onnistunut vastata tuohon sinun kommenttiisi, oli pelkästään tykkää -vaihtoehto siinä.
”Minua kuitenkin häiritsee harjoittamasi uskon riittävyyden arviointi, vaikka teetkin sitä vain yleisellä tasolla.”
Minua taas häiritsee se, että uskon riittävyyttä ei riittävästi arvioida, niin kuin Jumalan sanan pohjalta tulisi tehdä. Raamattu kehottaa useastikin koettelemaan henkeä tai oppia tms., hieman eri tavoin ilmaistuina. Olen koetellut ja tässä on se lopputulema. Ihmisiä myös kehotetaan koettelemaan, ovatko he uskossa ja mihin he ovat rakentaneet jne.
”Meistä yksikään ei palvele, ylistä ja kunnioita Jumalaa lähellekään sillä tavalla kuin kuuluisi.”
Totta, se on yksi syy sille, miksi tarvitsemme Kristuksen sovitusta.
”Minä itse en halua arvioida, kuka pelastuu tai edes kuinka suuri osa kustakin seurakunnasta.”
Itse en taas voi olla arvioimatta, enkä myöskään voi olla ajattelematta, miten esimerkiksi evankelioisin jonkun ystäväni, joka ei ole uskossa, tai koulukaverini tms.. Haluan, että ihmiset pelastuu. Liekö tuo johtuu sitten omasta vanhurskaudesta, niin kuin jotkut ovat arvailleet.
”Mutta eikö Raamatun mukaan sellainenkin ihminen pelastu, jonka vähäinen usko ei ole saanut juuri mitään muuta aikaiseksi kuin halun ja voiman uskoa ja raahautua seuroihin? Kuin kiirastulen läpi, mutta kuitenkin taivaaseen päästen?”
Käytännössä tässä mennään täysin kalvinistiseen pyhien kestävyys -oppiin, joka voi tietyllä tapaa olla ihan oikein (koska Raamattu lupaa, että ei ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa ovat ja monta muuta lupausta, myös Jeesukselta itseltään), jos myös oppi uskon varmuudesta on kirkkaassa ymmärryksessä niin että ihmiset tietävät, mikä on raamatullista ja mikä ei, mutta ilman sitä ollaan erittäin vaarallisilla vesillä. Mielestäni se (pyhien kestävyys) ei kuitenkaan ole täysin raamatullinen, vaikkakin se on sillä tavalla totta ja oikein, että jos me Kristuksessa pysytään, me pelastutaan. Kalvinistinen pyhien kestävyys -oppi ”rakentaa” juuri sille perustukselle, että kun on kerran uudestisyntynyt kristitty, ei voi enää lopullisesti langeta pois elävästä uskosta, koska vanhurskauttaminen on kertaluontoinen ja lopullinen tapahtuma ja ellei Jumala saata hyvää työtään päätökseen, työ ei ollut Jumalan alusta alkaenkaan. Tämä antaa mahdollisuuden sille, että ihminen voi olla melkein miten jumalaton tai välinpitämätön hyvänsä, mutta silti hän pelastuu, kun on halu uskoa (ja käydä seuroissa). Mielestäni em. ajattelu on kuitenkin vaarallista ja johtaa lopulta juuri välinpitämättömyyteen ja loppujen lopuksi jumalattomuuteen. Konservatiiviset kalvinistit eivät kyllä itsekään enää usko tuohon edellä mainittuun, vaan ovat sitä mieltä, että ihminen ei ole uudestisyntynyt, jos hän toimii jumalattomasti tai jatkuvan välinpitämättömästi. Mielestäni se on ihan tervettä ja siinä olisi paikka ottaa mallia, koska se toiminta taas vaikuttaa täysin raamatulliselta. Meillä on mielestäni samanlaista pyhien kestävyys -ajattelua, vaikkakaan se ei ole räikeää ja opillisesti muotoiltua, mutta aivan samantyyppistä toimintaa ja käytännössä samaa.
Tuota korinttolaiskirjeen kohtaa on tulkittu niin monella tavalla historian saatossa, että en menisi kovin paljon laskemaan sen varaan. Muu Raamattu puhuu kuitenkin selvää kieltä. Jos kuitenkin oletetaan, että okei, uudestisyntynyt kristitty voi olla koko elämänsä välinpitämätön, jopa jumalaton, eikö olisi asiallinen kysymys kysyä, että no mistä ihminen tietää olevansa Kristus-kalliolla? Siitäkö että käy seuroissa tai on halu uskoa? Ei Raamattu anna sellaista todistusta. Raamattu sanoo, että pitää olla uudestisyntynyt, mutta ellei ihminen tiedä, mitä tarkoittaa olla uudestisyntynyt tai mitkä ovat ne uudestisyntyneen tuntomerkit, mistä hän voi tietää? Meillä on turvallinen ja mukava yhteisö, jonka turvissa voi tuntea olevansa pelastunut ja ”hyvissä käsissä” ja mitä kaikkea, vaikka olisi täysin jumalaton.
Ja niin kuin olen aikaisemmin sanonut, minä en tuomitse ketään, mutta en voi mitään sille, mitä Raamattu sanoo. Hyvähän olisi, jos tuo Korinttolaiskirjeen kohta tarkoittaisi sitä, miten sinä sen tulkitset, mutta käsitykseni mukaan se on useamminkin tulkittu lähinnä opillisiksi erimielisyyksiksi, niin kuin kontekstikin antaa ymmärtää, eli että ei tarvitse olla täysin puhdas oppi, kunhan on Kristus-kalliolla, eli evankeliumin oppi kunnossa. Mutta niin kuin edellä sanoin, on vaarallista tuudittautua myöskään siihen, että okei, että nyt kun suurin osa on käytännössä välinpitämättömiä, kyllä he varmasti ovat uudestisyntyneitä ja pelastuvat ikään kuin tulen lävitse. Raamattu, eikä varsinkaan Paavali, joka em. asian on sanonut, ei koskaan anna lupaa sellaiselle.
”Rakkaani, en minä kirjoita teille uutta käskyä, vaan vanhan käskyn, joka teillä on alusta ollut; tämä vanha käsky on se sana, jonka te olette kuulleet. Ja kuitenkin minä kirjoitan teille uuden käskyn, sen, mikä on totta hänessä ja teissä; sillä pimeys katoaa, ja totinen valkeus jo loistaa.” (1. Joh. 2:7, 8)
Mitähän Johannes tarkoittaa sillä, että tämä uusi käsky on totta ”Hänessä ja teissä”? Miksi apostoleilla oli niin kova tarve painottaa sitä, että usko ilman tekoja on kuollut? Miksi meillä on päinvastainen tarve? Johannes ja Jaakob ja myös Paavalikin selvästi opettavat, että usko ilman tekoja on todellakin kuollut ja että ei kannata laskea minkäänlaista varmuutta minkään epämääräisen varaan. Ei ole täysin selvää, mitä se tarkoittaa, mutta jos kysymys olisi talolainasta tai lomamatkasta, eikö me oltais valmiita tekemään kaikki sen eteen, että me ne saadaan? Jeesus sanoi, että siellä missä on aarteesi, siellä on sydämesi, en minä sitä itse ole keksinyt. Jos me joka vuosi aherramme lomamatkan tms maallisen hyvän eteen, mutta emme Jumalalle, missä silloin on aarteemme? Vaikea edes ymmärtää, miten vaikea tätä voi olla ymmärtää.
”Teistäkin vain muutama kymmenen pelastuu. Muut elävät synnissä ja ovat Jumalan armosta osattomia.”
En ole mielestäni koskaan sanonut, että näin pitäisi saarnata, ellei sitten ole 100% varmaa kohderyhmän sieluntilasta. Sitä voi kuitenkin saarnata, että mitkä ovat Raamatun mukaan selvät uskovien tuntomerkit ja ellei täytä niitä, kutsua parannukseen. En ole sellaista saarnaa vielä koskaan kuullut, kuitenkin se on ihan raamatullinen saarna.
”Mitä se merkitsee, että te tässä penkissä syntejänne uskotte anteeksi, jos te heti ulos päästyänne hylkäätte uskon ja kaiken hyvän?”
Tämä on täysin raamatullista saarnaa, kyllä minulle kävisi, että näin saarnattaisiin, koska tuo on totuus. Laestadius saarnasi tuohon tyyliin. Uskoisin, että Jeesuksellekin vastaisi aamenta:
”Miksi te huudatte minulle: ’Herra, Herra!’ ettekä tee, mitä minä sanon?” (Luuk. 6:46)
”Itse ainakin mieluummin kuulisin vain teroitettavan, miten uskovaisen kuuluu elää ja mitä pahaa ja väärää on uskovaisten elämään päässyt tulemaan.”
Kyllä minäkin mielelläni sellaistakin saarnaa kuuntelen.
Sanonpa vielä lopuksi sen, että Jumalan Valtakuntaa ei ole koskaan rakennettu tyhmyydellä tai välinpitämättömyydellä, vaikka ei sitä tämän maailman viisaudellakaan rakenneta. Opetuslapset eivät olleet viisaita, mutta he luottivat Jumalaan ja saivat (Jumalan) viisautta ja ymmärrystä (mutta myös ajallista). Meidän ongelmamme on, että ihmiset sanovat olevansa huonoja ja ymmärtämättömiä, vähäisiä ja lapsenmielisiä uskovaisia ja se on ikään kuin jonkinlainen ihanne (vähäisyys, lapsenmielisyys ja huonous aivan väärin ymmärrettynä) mutta viisautta ei kuitenkaan näytä heruvan eikä ymmärrystä. Jossain tässä joku katkos täytyy olla. Ehkä ei ole rukoiltu viisautta? Ehkä ei ole halua tuntea Jumalaa? Ehkä ei tunneta Jumalaa? Ei siinä olisi mitään uutta, että ihminen on käynyt seuroissa tai kirkossa koko ikänsä, ja 50 -vuotiaana hoksaa, että en ole vielä päivääkään ollut elävässä uskossa, ainakaan lapsuuteni jälkeen.
TykkääTykkää
Jupe, olen monista asioista kanssasi yhtämieltä, mutta minusta hieman tuntuu, että sinulla on vaarana mennä toiseen ääripäähän (suruttomuudesta katsottuna). Jos seuroissa saarnattaisiin paljon niin kuin sinä saarnaat, niin moni varmaan luopuisi toivosta ja vaipuisi toivottomuuteen. Tällaisen perfektionistin kuin minä olen, on pakko saada seuroissa levähtää ja kokea armon tuntemuksia. Ei kuitenkaan niin, että kannustaisimme laiskuuteen tai hyväsyisimme välinpitämättömyyden.
Minuun itseeni ei myöskään tepsi minkäänlainen pelottelu tai kova ja vaativa saarna. Ei sitten yhtään. Rakkautta ja rakkauden tekoja ei saa minussa sillä tavalla syttymään.
Jeesussuhde on rakkaussuhde, eikä rakkautta pidetä yllä nalkuttamalla ja vaatimalla tekoja. Toisaalta, asiat ei ole suhteessa hyvin, jos toinen on täysin välinpitämätön ja kiinnostunut vain itsestään. Jos asiat on huonosti, täytyy asioista jutella niin että tilanne muuttuu. Mutta se miten asiat sanotaan, on kovin tärkeää. Siksi haastan jokaista miettimään: miten saadaan ihminene innostumaan Jumalan sanasta ja raamatun lukemisesta. Oletko ehkä joskus tavannut opettajan, joka on inspiroinut sinua ja herättänyt sinussa kiinnostusta aiheeseen? Miten opettaja toimi? Olemalla erityisen ankara ja vaativa? Tuskin, vaikka kurinpitokin on tärkeää. Puhujan ja opettajan tulee itse olla innostunut ja saada kuulija ymmärtämään, kuinka fantastisesta ja ihmeellisestä asiasta nyt on kyse.
TykkääTykkää
”Jupe, olen monista asioista kanssasi yhtämieltä, mutta minusta hieman tuntuu, että sinulla on vaarana mennä toiseen ääripäähän (suruttomuudesta katsottuna). Jos seuroissa saarnattaisiin paljon niin kuin sinä saarnaat, niin moni varmaan luopuisi toivosta ja vaipuisi toivottomuuteen. Tällaisen perfektionistin kuin minä olen, on pakko saada seuroissa levähtää ja kokea armon tuntemuksia. Ei kuitenkaan niin, että kannustaisimme laiskuuteen tai hyväsyisimme välinpitämättömyyden.”
Kieltämättä olen aikamoinen ”vastarannan kiiski” näissä keskusteluissa, mutta en minä oikeasti ole sellainen, joka ajattelee, että ry:llä pitäisi saarnata ainoastaan siten, ”kuin minä saarnaan”, niin kuin asian ilmaisit. Koen kuitenkin tarpeelliseksi kärjistää asioita yleensä, koska silloin se tulee parhaiten selväksi ja silloin syntyy parhaat keskustelut, mielestäni on myös tarpeen sanoa asiat kiertelemättä. Tarvitsen itsekin myös saarnaa Jumalan rakkaudesta ja armosta Kristuksessa ja sehän se parasta saarnaa kristitylle useinkin on. Tai saarnaa Kristuksesta ja siitä kuka Hän on, voisi sanoa, että Kristuksen kirkastamista kaikilla mahdollisilla tavoilla. Harmi vaan, että usein sellaistakaan ei kuule ryllä juurikaan, ainakin minusta tuntuu, että saarnojen sisältö jää usein aika laihaksi. Kristus saarnassa typistyy sanoihin ”Jeesuksen nimessä ja veressä” saarnan loppuun. Noh, Raamattu lupaa meille, että ei ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa ovat ja paljon paljon muitakin vastaavia lupauksia ja minä kyllä uskon ne lupaukset, ja tietyllä tapaa olen varma, että ne pitävät, joten minusta tuntuu, että tarvitsen varsinaista synninpäästöä (ei, en sano, että se pitäisi jättää pois tai että se olisi aivan huono juttu) suurimmaksi osaksi vain silloin, kun tarvitsen henkilökohtaista lohdutusta, rippiä. Yleinen synninpäästö ei juurikaan lämmitä, jos on oikeen huono omatunto jostain painavasta asiasta, koska tiedän ilmankin, että se on jo sovitettu. Näin ollen minusta tuntuu, että saarnan perässä oleva synninpäästö ei ruoki minua juurikaan. Sitä olen joskus miettinyt, kun siinä Hanna Nurmisen väitöskirjassa sanottiin jotenkin siihen suuntaan, että absoluutio (yleisenä syninpäästönä) ruokkii kristittyä, niin aika harvoin koen, että yleinen synninpäästö minua ruokkii.
”Tällaisen perfektionistin kuin minä olen, on pakko saada seuroissa levähtää ja kokea armon tuntemuksia.”
Ongelma on juuri se, että aika harvoin kokee kovinkaan suuria armon tuntemuksia seuroissa tai uskovaisten yhteisissä jutuissa. Uskoisin, että tilanne olisi toinen, jos kristityt olisivat todella innostuneita Jeesuksesta ja Jumalasta, en voi kuin unelmoida sitä tilannetta. Ainakin sitten taivaassa kaikki ovat, jotka siellä ovat. Suurimmat armontuntemukset tulee yleensä Raamattua lukiessa tai aika usein jotain oikeen hyvää saarnaa katsoessa Youtubesta tai kuunnellessa jotain hengellisiä lauluja, siikkareita, virsiä, siionin virsiä, mitälie niitä onkaan juutuupissa. Joskus myös seuroissa.
”Minuun itseeni ei myöskään tepsi minkäänlainen pelottelu tai kova ja vaativa saarna. Ei sitten yhtään. Rakkautta ja rakkauden tekoja ei saa minussa sillä tavalla syttymään.”
Ensinnäkin, pelottelu tai vaativa saarna eivät ole sitä mitä tarkoitan sillä, että saarnattaisiin siitä, minkälainen kristitty on. Ei saarnan tarvitse olla pelottelua tai vaatimusta. Tietysti, jos ajattelee kaiken olevan pelottelua tai vaatimusta, joka poikkeaa hiukankin siitä, mitä on opittu, tilanne on toinen. Mielestäni se asenne on kuitenkin väärä. Edes se, että käsketään kristityitä tekemään parannusta jostain asiasta, niin kuin Laestadius, ei mielestäni ole pelottelua tai vaatimusta, vaan se on juuri sitä, mitä seurakunnan paimenen kuuluu tehdä. Pitää siis huoli sekä yksittäisestä seurakuntalaisesta, että koko seurakunnasta. Tämä pitää tehdä kokonaisvaltaisesti siten, että ei olla vain yksipuolisesti ihastelemassa, kuinka kalliisti me ollaan uskomassa. Paimenen pitää myös osata toimia silloin, kun näyttää siltä, että tämä kallis usko on kuollut ja tilalle tullut muotojumalisuus, eikä se tarkoita heti lain saarnaa. Ensiksi se tarkoittaa sitä saarnaa, mitä Paavali saarnasi: Koetelkaa itseänne, oletteko uskossa, vai ettekö tunne, että Kristus on teissä? Ja tähän koetteluun paimenen pitää kyetä seurakunta myös johtamaan. Lain saarnaakin saatetaan tarvia silloin, jos riittävän moni seurakunnassa elää julkijumalattomuudessa. Todellakin seurakunnan paimenten pitää arvioida seurakuntalaisten sieluntilaa ja olla kartalla, mitä seurakunnalle kuuluu, koska he ovat vastuussa seurakunnasta. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että jos on tarvetta vaihtaa äänensävyä, että täällä ei sitten enää ikinä saarnata mitään muuta.
”Jeesussuhde on rakkaussuhde, eikä rakkautta pidetä yllä nalkuttamalla ja vaatimalla tekoja. Toisaalta, asiat ei ole suhteessa hyvin, jos toinen on täysin välinpitämätön ja kiinnostunut vain itsestään. Jos asiat on huonosti, täytyy asioista jutella niin että tilanne muuttuu. Mutta se miten asiat sanotaan, on kovin tärkeää. Siksi haastan jokaista miettimään: miten saadaan ihminene innostumaan Jumalan sanasta ja raamatun lukemisesta.”
Samasta syystä haastaisin miettimään: onko rakkaussuhdetta edes olemassa? Koska ellei ole, on turha yrittää saada ihmisiä lukemaan Raamattua, koska heistä tulee vain (entistä pahempia) fariseuksia. Mielestäni pitäisi olla realisti. Myöskin, emme ole vielä täydellisiä emmekä synnittömiä, joten kyllä meidän välillä tulee myös ”rohkaista” ja patistaa itse itseämme.
”Puhujan ja opettajan tulee itse olla innostunut ja saada kuulija ymmärtämään, kuinka fantastisesta ja ihmeellisestä asiasta nyt on kyse.”
Aiheeseen liittyen minulla on loistava saarna siitä, mitä on elävä usko (englanninkielinen ja vieläpä ”omavanhurskaan” pitämä, mielestäni erittäin Raamatullinen, itselleni vastaa aamenta. Toki tuo sisältää paljon muutakin olennaista asiaa) ja myös varmasti hyvä esimerkki siitä, että puhuja on itse innostunut. Nuita John Piperin saarnoja on ilo katsoa, ei pelkästään sen takia, että hän näyttää ymmärtävän mistä puhuu ja iloitsevan aiheesta itsekin, mutta myös koska ne ovat useimmiten niin kristallinkirkasta asiaa ja hänellä on myös lahja rohkaista kuulijoita. Tokikaan hän ei ole vanhoillislestadiolainen, joten joskus on jotain oppillista poikkeamaa. Tuossa linkkaamassani ei tainnut juurikaan olla. Suosittelen erittäin lämpimästi. Myös esim. Passion 2017 John Piperin saarna oli hyvä (Youtubesta löytyy):
Esimerkiksi ne Paul Washerin saarnat kristityn tuntomerkeistä, mitä olen aiemmin linkannut tänne, on saarnattu ihan eri sävyllä ja siinä syynätään tarkemmin, hiukan eri näkökulmasta (1. Johanneksen kirjeen kriteerit), oletko kristitty. Tässäkin asiassa voi olla monta näkökulmaa. Mielestäni molemmat ovat hyödyllisiä.
TykkääTykkää
Ymmärrän Joseferin näkökulman, mutta myös Jupen huolen. Kaikilla kristillisillä herätyksillä ja kirkkokunnilla on kehitys käynyt kohti ritualisoituvaa kaavamaisuutta, jonka sisällä vain vaivoin uskon liekki pysyy elossa. Lestadiuskin puhui paljon kuolleesta uskosta; ja juuri ”oikeaoppisesta luterilaisuudesta”. Taustalla varmaan on ihmisen psykologiset ja sosiologiset reaktiotavat. Mahtaa meillä olla omaakin kokemusta seurapuheista, jotka toistavat vain pilkuntarkasti jo tuhat kertaa ennensanottua ja ennen kuulemaamme, mutta joita me kuuntelemme rituaalinomaisesti coolisti ja kiinnostuneen näköisesti, kuten kunnon kristityn kuuluu 🙂
No kyllä ”hengellisillä rituaaleillakin” voi olla paljonkin hengellistä merkitystä; vaikka Jumala tietää jo ennalta rukousaiheemme ja rukouskaavamme, ne muokkaavat ennen muuta meitä itseämme kohti Jumalan tahdon mukaista elämää.
Jeesus antaa meille jopa esimerkin: ”Ja tuli Natsaretiin, kussa hän kasvatettu oli, ja meni tapansa jälkeen sabbatin päivänä synagogaan, ja nousi lukemaan.” (Luuk. 4:16)
Ja kuten taisin jo edellä kirjoittaa, hyvä on jos me olemme hengellisesti palavia, mutta kylminäkin me pelastumme uskolla Kristukseen ja Jumalan armoon – rukoillen, että emme kyynisty välinpitämättömiksi eli penseiksi. Ei alkuseurakunnan aikanakaan kaikki keskittyneet hengelliseen vaikuttamiseen tai pelkästään introverttiin rukouselämään; Kristuksen hengellinen ruumis tarvitsee monenlaisia jäseniä.
Kyllä monen elävän kristityn hengellisistä kokemuksista puhuu vaikkapa wirsi 361:
1. Koska valaissee kointähtönen
mua köyhää kerjääjää?
Koska päättyy matka yöllinen?
On yhä hämärää.
Taivaalle nostan yhtenään
katseeni kaipaavan.
Valoa jos en näekään,
sen tiedän loistavan.
2. Koska vakuudeksi armosta
jo valo koittanee?
Koska päässee sydän vaivasta
ja usko kasvanee?
Ah, pääsisinpä näkemään
jo Herran autuuden!
Vaan vaikken vielä nähnytkään,
saan kerran nähdä sen…
tai wirsi 289:
1.Vain sinä tunnet minut, Vapahtaja,
ja tiedät lääkkeen kaikkiin haavoihin.
Jos luoksesi en pääse voittajana,
saan tappioni tuoda kuitenkin.
2.Jos en voi suoraan Isän syliin juosta
ja uskon varmuudesta riemuita,
saan ahdistuksen yössä sinuun luottaa
ja ääneen huutaa: Herra, armahda!..
kuten myös vaikkapa hengellinen laulu:
”Olen särkynyt saviruukku,
pala palalta murtui pois.
Vain ihmettelin ja itkin,
en millään murtunut ois,
Sinä , Herra, minut murskasit,
vaan talletit kaikki palat.
Niin paljon minua rakastit.
Tahdoit uutta kokonaan…”
(Liisa Pukkila-Pajunen)
TykkääTykkää
Jupe, minä olen aina seuroissa saanut kuulla, että me uskovaiset elämme armon alla, emme lain alla. Ja että kukaan, ei yksikään meistä pelastu (hyviä) tekoja tekemällä (Raamatun mukaan eläminen, lähetystyö, lähimmäisen auttaminen, evankeliumin julistaminen siitä osattomille…), eikä edes seuroissa käymällä, vaan yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden. Minä koen sinun kommenttisi hyvin lakihenkisinä. Uskoa ei minun ymmärrykseni mukaan tarvitse suorittaa. Uskoa ei ylläpidetä esim. lapsia synnyttämällä tai millään muullakaan tekemisellä tai tekemättä jättämisellä. Usko kyllä herättää ihmisessä halun pyrkiä noudattamaan Raamatun ohjeita, välttämään syntiä ja elämään uskovaiselle sopivaa elämää, ja se on sitä jokapäiväistä kilvoittelua, jota elämme tavallisen arjen keskellä. Siihen tavalliseen arkeen voi kuulua matkustelua, kodin sisustamista, harrastamista, mitä vain. Meillä on lupa iloita elämästä ja Jumalan antamista lahjoista. Kilvoittelu on osa elämäämme, kristityn osaa. Se lävistää kaiken muun, se kulkee mukanamme kaikessa mitä teemme, kaikkialla minne menemme. Uskon kilvoittelu on usein rämpimistä, epäonnistumista, lankeamista. Emme itsessämme lopultakaan kykene siihen hyvään, johon Raamattu meitä ohjaa. Niin kuin vanhat puhujat monesti sanovat, uskoon se aina jää. Välillä hyvin vähäiseenkin uskoon, joka meinaa joskus kokonaan sammua. Jumalan ja evankeliumin voimalla jaksamme taas jatkaa. Heikolla hetkellä kaikkein rohkaisevinta on kuulla juuri se, mistä sinä Jupe olet kritiikkiä esittänyt: että vähäiselläkin uskolla voittaa. Että näinkin huonona uskovaisena minulla on edelleen lupa uskoa synnit anteeksi ja jäädä uskomaan.
TykkääTykkää
”Jupe, minä olen aina seuroissa saanut kuulla, että me uskovaiset elämme armon alla, emme lain alla. Ja että kukaan, ei yksikään meistä pelastu (hyviä) tekoja tekemällä (Raamatun mukaan eläminen, lähetystyö, lähimmäisen auttaminen, evankeliumin julistaminen siitä osattomille…), eikä edes seuroissa käymällä, vaan yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden.”
Kyllä, ihminen pelastuu yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen ansion kautta. On kuitenkin eri asia pelastua ja olla jo pelastunut. Jos siirryn epäuskosta uskoon, pelastun ja siitä eteenpäin olen pelastunut. Ennen pelastumista kaikki teot ovat turhaa ponnistelua. Pelastuneena Jumala luo ihmisen uudeksi, jolloin Jumala valaisee ihmisen sielun (ettei se enää olekkaan pelkkää pimeyttä) ja vapauttaa hänet synnistä palvelemaan Jumalaa, minkä ihminen tällöin myös tahtoo tehdä, koska uskossa oleva vapaus on juuri siinä, että Jumala on luonut, uudesti synnyttänyt ihmisestä (ihmisen sielusta, liha pysyy synnissä) olennon, jonka tahto on sama kuin Jumalan. Kuitenkin ihmisessä kamppailee liha ja Henki, jotka keskenään ovat eri mieltä. Sitten, kun Jumala luo meille uudet, katoamattomat ruumiit, jotka eivät ole kuolevaisia ja syntiin sidottuja, me todella kykenemme täydellisesti, täydellisen vapaasti rakastamaan ja tekemään Jumalan tahdon.
”Minä koen sinun kommenttisi hyvin lakihenkisinä. ”
Voit kysyä itseltäsi kysymyksen: Miksi? Siksikö, että tunnistat itsesi juuri sellaiseksi kristityksi, joka on todellisuudessa välinpitämätön Jumalan sanan suhteen ja jonka tahto, tarkoitus, toivo, onni ja ilo on pelkästään niissä tämän maailman aarteissa? Meillä Suomessa on sellainen vanha sanonta, että se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. Olisiko tästä juuri kysymys?
”Uskoa ei minun ymmärrykseni mukaan tarvitse suorittaa. Uskoa ei ylläpidetä esim. lapsia synnyttämällä tai millään muullakaan tekemisellä tai tekemättä jättämisellä. Usko kyllä herättää ihmisessä halun pyrkiä noudattamaan Raamatun ohjeita, välttämään syntiä ja elämään uskovaiselle sopivaa elämää, ja se on sitä jokapäiväistä kilvoittelua, jota elämme tavallisen arjen keskellä.”
No onko se usko herättänyt sinussa halun lukemaan Jumalan sanaa ja etsimään sieltä sitä, mikä on Jumalan tahto sinun elämässäsi? Mitä synti sinulle merkitsee? Onko se Jumalaa vastan rikkomista vai tapanormien rikkomista? Mitä Jeesus sinulle merkitsee?
”Siihen tavalliseen arkeen voi kuulua matkustelua, kodin sisustamista, harrastamista, mitä vain. Meillä on lupa iloita elämästä ja Jumalan antamista lahjoista.”
Olet oikeassa. Elävästä uskosta, Pyhän Hengen valaisemasta sielusta lähtevä ilo ei kuitenkaan liity millään tavalla materiaaliseen hyvään ja mukavuuteen. Tässä se monesti mättääkin, että usein juuri sanotaan näin, että tästä ajallisesta siunauksesta saamme iloita, mutta sitten kuitenkin se usko on todellisuudessa vain heikkoa, vaivalloista, raskasta, voivoi -uskoa, eitästämitääntule -uskoa. Ei niin, vaan Raamatun mukaan usko on iloinen (todellisesti, ei vain jollain mystisellä, yli ymmärryksen menevällä tavalla, mitä ei todellisuudessa koskaan edes koeta) asia, vaikka synti tuottaa myös murhetta. Siitä huolimatta Kristuksessa olemme jo pelastettuja, eikä se ole voivoteltava asia.
”Kilvoittelu on osa elämäämme, kristityn osaa. Se lävistää kaiken muun, se kulkee mukanamme kaikessa mitä teemme, kaikkialla minne menemme. Uskon kilvoittelu on usein rämpimistä, epäonnistumista, lankeamista. Emme itsessämme lopultakaan kykene siihen hyvään, johon Raamattu meitä ohjaa. Niin kuin vanhat puhujat monesti sanovat, uskoon se aina jää.”
En kiellä, etteikö se ole usein epäonnistumista ja lankeamista. Usko ei kuitenkaan sano, että koska en kykene, niin en edes tahdo silloin tehdä. Usko sanoo, että koska olen jo Kristuksessa pelastettu, teen kaiken sen, mikä mahdollista, vaikka tehtäväni onkin mahdoton. Ei tässä uskossa ole kysymys minusta, vaan tässä on kysymys Jumalasta, Jumalan kunniasta, rakkaudesta, kirkkaudesta, Jeesuksen Kristuksen sovitustyöstä. Mitä luulet, tuottaako sen Jumalan nimelle kunniaa, jos kristityt eivät edes kunnolla ymmärrä, mihin uskovat? Tai etteivät kristityt edes tahdo lukea sen oletetun Herransa sanaa, jota väittävät niin paljon rakastavansa? Vastaus on varmasti selvä ja näin ”kristityt” tuottavat häpeää Jumalan nimelle ja tuomion itsellensä. Isä meidän -rukouksessa ensimmäinen asia, mitä pyydetään, on se, että Jumalan nimi pelkästään olisi meidän keskellämme pyhä, ei muut nimet (epäjumalat, kuten raha, kaverit, parisuhde, auto). Viimeinen vetoomus on, että Sillä Sinun on valtakunta ja voima ja kunnia. Se on: Koska sen kautta, että autat meitä, Sinun nimesi saa kunniaa, Sinun voimasi tulee tunnetuksi, ja Sinun valtakuntasi edistyy.
”Välillä hyvin vähäiseenkin uskoon, joka meinaa joskus kokonaan sammua. Jumalan ja evankeliumin voimalla jaksamme taas jatkaa. Heikolla hetkellä kaikkein rohkaisevinta on kuulla juuri se, mistä sinä Jupe olet kritiikkiä esittänyt: että vähäiselläkin uskolla voittaa. Että näinkin huonona uskovaisena minulla on edelleen lupa uskoa synnit anteeksi ja jäädä uskomaan.”
En ole kritisoinut vähäistä uskoa, enkä sitä, että kristittykin on välillä ahtaalla oman mahdottomuutensa kanssa, niin kuin Paavali: ”Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” (Room. 7:24). Raamatun mukaan ei ole olemassa kuin uskoa tai ei-uskoa ja sekin usko, mitä on, on nimenomaan vähäistä, pienempää kuin sinapin siemen, joten meillä kenelläkään tuskin on kerskaamista, koska sekin usko, jos se meistä olisi kiinni, olisi jo aikoja sitten kuollut. Olen kritisoinut sellaista ”uskoa”, jonka ainoat hedelmät ovat ”heikko usko”, jota ei edes kiinosta Raamatun lukeminen, että pääsisi lähemmäksi Jumalaansa ja saisi vahvistusta uskolle, koska se todellinen uskon vahvistus, uskossa aikuistuminen tapahtuu Jumalan sanan kautta, ei synninpäästön sanojen kautta, vaikka Evankeliumi on kaiken ydin, eikä ilman sitä ole pelastusta, mutta Jumalan sanassa (Evankeliumin kokonaisuudessa) on meille satoja konkreettisia lupauksia, joihin voi tarrata, satoja neuvoja elää tätä elämää, satoja neuvoja lasten kasvatukseen ja ihmissuhteisiin ja aivan kaikkeen. Näin siitä ”heikosta uskosta” tuleekin vain hyvä tekosyy olla välinpitämätön, eli se perimmäinen syy on itsekkyys ja ylpeys, eli oman mukavuuden palvonta, epäjumalanpalvonta, jotka ovat syntiä ja törkeää röyhkeyttä Jumalaa kohtaan, lihan työtä.
Mielestäni se taas, että tahallaan ollaan välinpitämättömiä Jumalan sanan lukemisen ja rukouksen suhteen ja sitten puhutaan, että on vähäinen usko, on silkkaa tyhmyyttä ja osoittaa vain sen, että todellisuudessa tällaista henkilöä ei edes kiinosta ja hän pohjimmiltaan ajattelee olevansa niin vahva, ettei tarvitse mitään Raamatun neuvoja. Tällainen ”usko” nimenomaan on sitä uskoa, mikä vaatii jatkuvaa ponnistelua, että se usko edes pysyy olemassa, koska todellista elävää uskoa ei välttämättä (paino sanalla välttämättä) tällöin edes ole. Tällainen ihminen ei ole hengessä köyhä, vaan tällainen ihminen on järjen köyhä, tyhmä, sillä hän tahtoo käyttää kaiken aikansa kaikkeen muuhun paitsi siihen, mitä hänen oletettu Rakkaansa, Herransa, Jumalansa, Palvottunsa, Vapahtajansa, Ilonsa, Onnensa ja Rauhansa hänelle antaa. Jos ihminen väittää, että hän rakastaa vaimoaan, eikä tahdo koskaan puhua tämän kanssa, eikä varsinkaan tahdo puhua tämän kanssa syvällisesti, että oppisi tuntemaan tätä, ei hän silloin häntä rakasta, typerää on edes väittää sellaista. Hän on itsekäs, ylpeä ja lihallinen, joka ei tarvitse vaimoaan (Jumalaa) yhtään sen enempää kuin on pakko, että saa hänestä hyödyn irti.
Tällainen väärä vähäinen usko voi olla myös väärän opetuksen tulosta, jolloin se on todellisuudessa omavanhurskautta. Omavanhurskaus sanoo, että ”kyllä minä pärjään itsekin” ja niinhän tällainen ”vähäinen usko” juuri sanoo hyljätessään Jumalan sanan opetukset, lupaukset, neuvot ja nuhteet.
Miksi siis uskon koettelu ja vääränlaisen ”heikon uskon” kritisointi ahdistaa? Vastauksen me molemmat siihen tiedämme, ainakin nyt. Avain muutokseen ei ole työskentelyssä, vaan parannuksessa. Parannuksessa Jumalan suuntaan:
Herra anna anteeksi itsekkyyteni, ylpeyteni ja epäjumalanpalvelukseni Poikasi Jeesuksen Kristuksen tähden, Häneen minä turvaan syntieni sovittajana ja pyydän Sinulta, luo minulle uusi sydän ja uusi mieli, että minä totisesti tahtoisin palvella Sinua.
TykkääTykkää
”Tällainen väärä vähäinen usko voi olla myös väärän opetuksen tulosta, jolloin se on todellisuudessa omavanhurskautta. Omavanhurskaus sanoo, että ”kyllä minä pärjään itsekin” ja niinhän tällainen ”vähäinen usko” juuri sanoo hyljätessään Jumalan sanan opetukset, lupaukset, neuvot ja nuhteet.”
Siis edellä kuvattu vähäinen uskohan on jokatapauksessa omavanhurskautta, mutta se vois olla myös väärän opetuksen seurausta, ei sanankuulijan. Toki sanankuulija vastaa lopulta itse itsestään, vaikka sananpalvelijakin saa kovemman tuomion väärästä opetuksesta. Jumalan sana on annettu meille, jotta pysyisimme totuudessa, siksi sitä tulisi oppia ja lukea mielellään.
TykkääTykkää
Kun keskustelu on liukumassa perinteiseen tapaamme taas blogista syrjään, yritän hangen kautta vähän kuitenkin tiellepäin, kun mahtaa olla SRK:n julkaisujen teemaviikonkin aika.
Mielestäni päätoimittaja Pekka Aittakummun johdolla on tapahtunut ryhdistäytymistä ja raamatullisen yhteiskuntakritiikinkin aiheellista terävöitymistä – ainakin joissain teemoissa. Helmikuun alussa (n:ro 5) oli pääkirjoitus ”Uusi laki pahentaisi alkoholista johtuvia haittoja” ja olipa saamelaisten kansallispäiväkin huomioitu peräti otsikolla: ”Alkuperäiskansakulttuurin säilyttäminen on tärkeää”. Muistettava on että lestadiolainen alkuheräys oli ennenmuuta saamelainen ja on hyvät perusteet pitää myös Lars Leviä ennenmuuta identiteetiltään saamelaisena. Mahtaisi hänellä olla nykyisen suomalaisenkin laintulkinnan mukaan oikeus saamelaisena osallistua saamalaiskäräjiemme vaaleihin. Onko oikein, jos rummuttaessamme ”Suomi 100 -vuotta teemaa” unohdamme nämä poljetut ja sorretut kansalliset vähemmistömme. Saamelaisten esi-isät olivat täällä jo 10 000 vuotta sitten, ja romaanitkin tulivat tänne vähintään 500 vuotta sitten. – On lehdissämme moniaita virkistäviä ja raamatulliseen kilvoitteluun rohkaisevia kirjoituksia, samoin nuorten Kapsäkki vaikuttaa mielestäni tuoreelta ja uskonelämää positiivisesti tukevalta, ja onhan myös vaikkapa verkkolehden kolumneisssa aina myös hyviä elämänmakuisia kristillisestä näkökulmasta kertovia juttuja.
Mutta, mutta miksi Päivämies ei ottanut kantaa perjantain 17.2. tärkeään äänestykseen koskien kansalaisaloiettta ”Sukupuolineutraalin avioliittolain kumoamiseksi”, – ja sen kyllä saarnaisin toimitukselle suoranaiseksi synniksi!
”Kristillinen” hallituksemme hylkäsi tämänkin mahdollisuuden laittaa itsensä likoon kristillisten arvojen puolesta, mikä on suorastaan mykistävää! Ja miten eduskunta äänesti:
Se meidän lestadiolaiskristittyjen Puolue eli Suomen Keskusta; hylkäämisen puolesta 26, vastaan 13, poissa 8 (esim. Juhan Sipilä, Niilo Keränen…) Eli vain 28 % kannatti kansalaisaloitetta sukupuolineutraalin lain kumoamiseksi. Huomattava on, että poissaolot hankalista äänestyksistä ovat usein taktisia eli tahallisia, eivät tietystikkään aina.
”Koti-uskonto-isänmaapuolue” Kokoomuksesta 31 äänesti kansalaisaloitteen hylkäämisen puolesta, vastaan 1 ja poissa 5. Eli vain 2,7% kannatti aloitetta.
Perussuomalaisista 3 äänesti hylkäämisen puolesta, 31 vastaan ja poissa 5. Eli 79,4 % kannatti avioliittolain palauttamista miestä ja naista koskevaksi.
Kristillisdemokraateista kaikki 5 eli 100 % kannattivat sukupuolineutraalin avioliittolain kumoamista.
Eli tähän on siis tultu; pääosa lestadiolaiskristittyjä eduskuntavaaleissa toistamiseen antaa tuen jumalattomuuden vapauttamiselle, mutta eihän siinä ole tietysti mitään ongelmaa, kun ainahan näitä puolueita on äänestetty ja pidetty ainoina oikeina! 🙂
TykkääTykkää